Ei kai tässä enää palkalla eletä?

Puolueiden tulevaisuutta luotaavassa keskustelussa olen toisinaan törmännyt ajatukseen, jossa puolueiden olemassaolon tarkoitus liitetään harhaanjohtavasti historiallisesti määriteltyjen tavoitteiden saavuttamiseen. Tyyppiesimerkkinä käy SDP, jonka tarkoituksia peilataan hämmentävästi – ja usein vieläpä puolueen omista joukoista – puolueen peruskivenä 1900-luvun alussa toimineen Forssan ohjelman toteutumiseen.

Valtio-oppineet osaisivat varmasti kertoa tarkemmin, minkälaista puoluekäsitystä edellinen näkemys edustaa. Asetelma olisi kuitenkin hieman rinnasteinen siihen, että Perussuomalaisten olemassaolon tarkoitus häviäisi siinä vaiheessa, kun Suomi eroaisi Euroopan unionista. Puolue siis käsitetään ohjelmallisena, ei orgaanisena kokonaisuutena, joka kasvaisi ja kehittyisi yhteiskunnallisen muutoksen ja historiallisen kontekstin mukana.

Demarit saanevat syyttää itseään heihin liitetystä ohjelmallisesta mielikuvasta. Paavo Lipposen jälkeistä krapulaa edelleen poteva puolue on kaukana orgaanisesta olemuksesta, jossa sinänsä merkittävien arvojen yhteys käytännön poliittisiin johtopäätöksiin avautuisi edes jollain tavalla mielekkäänä kokonaisuutena.

En kuitenkaan halua ruotia SDP:n nykytilannetta. Sen sijaan haluan pohtia onko Forssan ohjelman tavoitteet todella saavutettu – tai ovatko saavutetut päämäärät pysyviä? Forssan ohjelman työsuojelulainsäädäntöä koskevat tavoitteet antavat osviittaa mahdollisista vastauksista. Kyseisten tavoitteiden toisessa kohdassa vaaditaan esimerkiksi seuraavaa:

Kullakin paikkakunnalla elintarpeisiin riittävä alin paikka on määrättävä ei ainoastaan valtion ja kuntain, vaan yksityistenkin teettämissä töissä.

Ei kai vaatimus ole enää ajankohtainen? Verrataan sitä Juha Akkasen 29.5.2013 Helsingin sanomien pääkirjoitussivulla julkaistuun kolumniin. Akkasen kolumnin tavoitteena oli nostaa keskusteluun Saksan mallin mukainen työmarkkinaratkaisu, jossa työehdoista – mukaan lukien palkoista – voidaan sopia joustavammin aina yksittäisten yritysten tasolle saakka (korjatkaa joku asiasta paremmin tietävä, jos olen ymmärtänyt asian väärin tai jos se on yksinkertaistustani moniulotteisempi). Akkanen päätyy lopulta aiheemme kannalta mielenkiintoiseen johtopäätökseen:

Suo­mes­sa pal­kan­saa­ja­lii­ke ju­lis­taa, et­tä työs­tä saa­ta­val­la pal­kal­la on voi­ta­va tul­la toi­meen. Ta­voi­te on si­nän­sä kun­nioi­tet­ta­va, mut­ta eh­kei sii­tä kan­nat­tai­si pi­tää kiin­ni ai­van puh­da­sop­pi­ses­ti.

Suo­mes­sa on pal­jon työ­tä, jo­ka jää te­ke­mät­tä vain sen vuok­si, et­tä sii­tä ei kan­na­ta mak­saa niin pal­jon kuin sii­tä vaa­di­taan. Mo­ni työ­ha­lui­nen on hin­noi­tel­tu ulos työ­mark­ki­noil­ta, kos­ka tai­dot ja ky­vyt riit­tä­vät ai­noas­taan vä­hän tuot­ta­viin töi­hin.

Akkanen argumentoi epäsuorasti Forssan ohjelman tavoitteita vastaan. Kyse ei ole ainoastaan minimipalkka-ajattelusta, johon libertanistien mukaan kätkeytyy huikeita ongelmia (kuin sattuman kaupalla Suomella on mennyt vuosikymmeniä jokseenkin mallikkaasti sosioekonomisen kehityksen saralla vähimmäispalkasta huolimatta – vai onko pointti siinä, että ilman olisi mennyt vieläkin paremmin?), vaan siitä, että nyt on syytä pohtia myös palkansaajan oikeutettua tulla toimeen työstään saamallaan palkalla. On siis syytä erottaa vaatimus minimipalkasta vaatimuksesta tulla toimeen saadulla palkalla.

Paradoksaalista kyllä, yhteiskunnan (lue: valtion) tulisi sittenkin paikata minimipalkan ja toimeentulon välisen kuilun. Tämä erottaa ehdotuksen puhdasoppisesta Yhdysvaltalaisesta mallista, jossa matalapalkkatyötä tekevät ihmiset tekevät itsestään tehottomia kärvistellessään useissa päällekkäisissä pätkätyösuhteissa.

Matala- ja pätkätöiden puolesta kansallisten työllistymistalkoiden airueina liputtavat sysäävät vastuun palkansaajille ja valtiolle. Retoriikassa kuitenkin väläytellään yövartijavaltio-teesiä. Argumenttivirhe ei nähtävästi hidasta tahtia. Joustamattomassa minimipalkkamallissa saattaa hyvin olla omat ongelmansa, mutta on aivan toinen asia vaatia työmarkkinaratkaisuja, joiden seurauksena palkka ei riitä elämiseen. Jälkimmäisen esittäminen tarkoittaa paluuta 1800-luvun lopun yhteiskuntasopimuksen maininkeihin. Tai yhtä lailla voimme kyllä suunnata katseemme Kaakkois-aasian työmarkkinamalliin, jos kansa näin haluaa. Valistumaton arvaukseni on, ettei kansa halua.

Lopulta voimme kysyä, mielestäni ihan vakavissamme, onko Forssan ohjelman tavoitteet todellakin pysyvästi saavutettuja? 1980-luvulla syntyneen korkeakoulutetun silmissä Forssan tavoitteet ovat ihan todellisia arvoja, joita ei voi ottaa itsestään selvinä. Käytännössä kaikki ystäväni ovat prekariaatille tyypillisissä määräaikaisissa työsuhteissa. Ensimmäiset työpaikat ovat mitä todennäköisemmin vedetty työmarkkinatuen välttämättömällä nosteella, harjoittelutuilla tai hyvässä tapauksessa minimipalkoilla – elämiseen on saattanut pakollisten elinkustannusten jälkeen jäädä muutama satanen kuussa. Tästä huolimatta töistä nautitaan suunnattomasti ja niitä paiskitaan monesti kuin huomaamatta 40 ja 50 viikkotunnin väliin. Pätevät nuoret aikuiset uskovat edelleen yhteiskuntamme toimivuuteen pitkällä tähtäimellä. Olen antanut itseni ymmärtää, että myös koulutususko on kaikesta huolimatta edelleen varsin kovalla tasolla.

Tinkiminen Forssan ohjelman tavoitteista – palkalla, ennen tukia, on tultava toimeen – asettaa tämän uskon koetukselle. 1950-70-luvuilla työmarkkinoille tupsahtaneet sukupolvet yliarvioivat sitä tragediaa, mikä 1980- ja 90-luvun sukupolvien kyynistymisestä seuraisi. Tragedia toki olisi kääntäen myös se, ettei merkityksellistä työtä löytyisi lainkaan, palkasta riippumatta.

Vielä kerran, perusasioita kerratakseni: työ ei ole itseisarvo; merkityksellinen työ on hemmetin tärkeä arvo. Miten tälle arvolle käy, jos siitä saatavalla korvauksella ei tule toimeen? Vai odotetaanko toiveikkaana kultalusikkasukupolvien perinnönjakoa ja katsotaan sitten tilannetta uudestaan?

Mainokset

Savuruis, portter, Stadin Panimo

Savuruis, portter, Stadin panimo

Tumman ruskea väri on herkullinen, ylhäältä päin katsottuna hitusen läpikuultava. Ei vaikuta niinkään täyteläiseltä, enemmänkin raikkaalta. Toisaalta tuhti savun ja hedelmäisyyden kyllästämä tuoksu valtaa aistit jo kaadon aikana. Lähempi tuoksuttelu vahvistaa reilusti paahtuneen ja pyökkisen savuisuuden sekä kuivakkaan hedelmäisyyden liiton. Tuoksun perusteella olut vaikuttaisi olevan kelpo kylkiäinen hieman pidemmän kaavan grillijuhliin.

Sitten maistelemaan. Savuisuus on eleganttia lajia, ei lainkaan esanssisen läpitunkevaa. Toisaalta makuryöppy painottuu kokemuksen savuisiin alkuhetkiin – jälkimaku on suhteellisen hento. Savuisuus nousee kitalakeen sekä kielen reunamille. Samalla kielen takaosaan herahtaa sitruksinen hedelmäisyys; appelsiinin kuorta, kenties, ei niinkään kirpsakkaa sitruunaa? Ehdin tosin lukea parit arvostelut oluesta etukäteen, joten osasin odottaa hedelmäisyyttä. Tästä huolimatta hedelmäisyyden vahvuus oli yllätys.

Hento jälkimaku jättää toivomisen varaa, etenkin jos lopputuloksen suhteuttaa ensituntuman antamaan lupaukseen. Toisaalta makuelämys vastaa oluen ulkonäköä, joka on pikemminkin kevyt kuin täyteläinen. Ehkä tässä piilee Stadin panimo savuruis portterin erikoisuus; olut on vahva ja aromikas, mutta samalla varsin kevyt, etenkin jälkimaun pysyvyyden suhteen. Kolmen maltaan (ohra, ruis ja vehnä) yhdistelmä kieltämättä tekee oluesta vivahteikkaan, konservatiivisille puritanisteille luultavasti liiankin monipuolisen, mutta samalla humaloinnin puolella on selvästi pyritty välttämään savuoluille tyypillisiä ylilyöntejä. Hyvä näin.

Vastuullista politiikkaa

Kokoomus on tällä hetkellä Suomen vaikutusvaltaisin puolue. Vaikutusvalta ulottuu puolueen välitöntä kannatusta, suurimman puolueen asemaa ja hallitusvastuuta laajemmalle, ei vähiten etujärjestöpolitikoinnin ja medianhallinnan kautta. Kokoomus vaikuttaa yhteiskunnassamme selvästi puolueen kannatuslukemia laajemmalla äänenpainolla, minkä lisäksi puolueen viestintä on valovuosia muita puolueita edellä. Tästä puolueelle on nostettava hattua – näin puolueen tuleekin toimia.

Kokoomus on kernaasti korostanut oman politiikkansa yleistä luonnetta. Muut puolueet tuskailevat perusviestinnän kanssa: työn puolesta, ei ketään vastaan, kyllä (vastakohtana negatiiviselle ei-politiikalle), positiivinen asenne, asenteen muutostalkoot… siinä muutamia puolueen käyttämiä retorisia tehokeinoja, jotka suodatetaan esiin sosiaalisessa ja tavanomaisessa mediassa suvereenit esiintymistaidot omaavien fantastisten ja nuorekkaiden poliitikkojen äänillä (oletteko huomanneet, että Sasit, Zyzzet, Vapaavuoret ja kumppanit ovat puoluetoimiston viisaalla päätöksellä koko lailla vapautettu medianhallinnan tehtävistä, eikä syyttä). Jotain oireellisita on siinä, että Sipilä kakkaroineen nähdään raikastavana tuulahduksena puoluepolitiikan ummehtuneessa julkisuuspelissä (edelleen Kokoomusta lukuun ottamatta).

Merkittävin kokoomuksen käyttämä kuvaileva käsite on ”vastuullinen”. Käsite on merkittävää, koska se kätkee sisäänsä syytöksen, jonka mukaan muiden puolueiden politiikka – tai kenties kokonainen yhteiskuntapolitiikan pitkä pohjoismaisen perinteen käytäntö – ei ole enää vastuullista tuomiopäivän kynnyksellä. Ja kuka nyt vastuutonta politiikkaa haluaisi tukea?

Puolueiden julistama vastuu on kuitenkin saanut laiskuuden ja sivuun astumisen piirteitä.

Tässä merkityksessään vastuullinen politiikka viittaa siihen, että politiikka välttää puuttumasta ihmisten vapaaseen toimintaan. Vastuuta ollaan siirtämässä joko yksityiselle sektorille tai yksittäisille kansalaisille. Molemmissa tapauksissa ihmisten vapauden tärkein sektori löytyy taloudenpidon saralta. Ensimmäiseksi mainittu vaihtoehto johtaa markkinaliberalistisiin tulkintoihin (tai käytäntöjen tasolla kulutuskapitalismiin), jälkimmäinen jonkin sortin sosiopopulismiin.

Vallassa ovat tällä hetkellä markkinaliberaalit äänenpainot. Tässä katsannossa valtio, politiikan keskeisimpiä mekanismeja, pyritään ajamaan minimiin (ehkä siksi, että tiedetään, ettei visio tule täydessä mitassaan toteutumaan). Valtio, jonka toiminnasta (esimerkiksi tulonjakopolitiikan, investointipolitiikan, veropolitiikan, sosiaali- ja kulttuuripolitiikan muodossa) poliitikko voisi ottaa vastuuta, siirretään varastoon pahan päivän varalle. Vastuullinen politiikka on siis hieman paradoksaalisesti sitä, ettei oteta tai käytetä vastuuta. Vastuullisuus on sitä, että pelätään käyttämästä varoja ja myönnetään, että kyllä jossain joku niitä sitten osaa kohdallisemmin käyttää. Varojen käytön valvonnan kanssa ollaan vähän niin ja näin…

Tämä idealisoitu toimijatyyppi, jolle vastuu siirretään, on vapaan markkinatalouden edistäjä, jolla on omnipotentti maailmankatsomus sekä maaginen kyky astua vapaaksi historiallisesti rajoittavista valta- ja toimijarakenteista. Kansallisvaltiolähtöisen maailmanpolitiikan luonne ei myöskään pidättele rajoista ja rakenteista vapaata toimijaa. Tällaiseen toimijaan törmäämme usein lukiessamme vahvasti idealisoituja yhteiskuntafilosofian klassikoita, joiden yhteiskunnallisesta soveltamisesta filosofit harvoin ottavat konstruktioitansa muodostaessaan vastuuta.

Onko olemassa helpompaa duunia kuin vastuulliseksi julistautuvan poliitikon duuni tänä päivänä? Se vastaa passiivis-vastuullista toiminta ensiaputilanteessa: ”siinä se korisee, mutta olen vastuullinen, seuraan sivusta ja odotan paikalle tulevaa ensiapuryhmää”; aivan kuten politiikassa: ”minä en ole yhteiskunnallisen toiminnan perusyksikkö”. Jokin paradoksi tässä piilee: ensin haetaan kovalla vaivalla julkisiin vastuutehtäviin, ja kun sinne päästään, todetaan vastuullisuuden nimissä, että muiden tulee ottaa vastuuta enemmän.

Nuorten poliitikkojen joukoista on kantautunut myös eräänlaista vulgaarilibertanistista eetosta, jossa yksilön omissa käsissä olevaa kohtaloa ja yritteliäisyyttä ylistetään muutaman tanassa olevan argumentin voimin kiusallisuuksiin saakka. Keskustelevampi henki toiminee liberaalien tavoitteiden edistämisessä paremmin.

Voidaan esittää myös astetta rankempi, kärjistävä ja mustavalkoinen tulkinta:

Vulgaariliberaalin ideologian ja kulutuskapitalismin pyhä liitto porskuttaa vaikutusvaltaisissa piireissä vahvana. Erilaiset ajatushautomot julistavat tällä hetkelläkin saarnaansa julkishallintoa ja -järjestelmää vastaan. Kaikenlaisessa saarnaustoiminnassa sorrutaan helposti jonkin tason argumentaatiovirheisiin. Ei ole esimerkiksi ongelma rinnastaa ontologisen tason spekulatiivisia väittämiä vapaiden ihmisjoukkojen yhteiskuntasopimuksen kausaalisista seurauksista hyvinvointiin sekä sitä, miten julkishallinnon tehottomuus on osoitettavissa korreloimalla sen mittasuhteet ja tuotokset. Nämä täysin yhteismitattomat premissit ajavat samaa johtopäätöstä: ajetaan julkista alas – sekä toimintaa, järjestyksenpitoa että valvontaa – pyhän historiattoman vapauden nimissä; ei ole paluuta edes ordoliberalismiin. Vain totaalinen, pakottava vapaus – kaikessa ristiriitaisuudessaan – kelpaa. Tällaiseen hedelmättömään spekulointiin, jonka lopputulemana eteemme avautuu luolamiesaikainen ihmisten tuottamista rakenteista vapaa yhteiskuntajärjestys, meillä on kyllä varaa, kuten myös dynaamisiin, mutta vastuuta karttaviin poliitikkoihin. Ja tämä kaikki sillä ehdolla, että yhteiskunnassa toimiminen pelkistyy (yksityis)omistamiseen ja taloudenpitoon. Entä jos ihminen halua vaapasti päättäen ja vapaaehtoisesti elää auktoriteettien katveessa? Onko tämä vapaa valinta?

Ehkä tilanne ei sittenkään vaadi kohdalleen näin uuvuttavaa liturgisointia. Mutta jotain merkillistä vastuullisuuden ympärillä käytävässä keskustelussa ja käytännöissä on. Tehokas saa olla, mutta populismi suuntaan tai toiseen ei tätä tavoitetta edistä.

Herrainkerhot

Toimittaja Elina Grundström osui männä viikolla suomalaisen herrainvallan kipupisteeseen. Grundströmin ruotima Keskiviikkokerho ei suinkaan ole ainoa valtaapitävien klubi, joka muistuttaa sosiaalisessa dynaamisuudessaan arkaaisten aikojen pöhöttyneitä salonkikäytäntöjä.

Grundströmin kolumnia seurannut verraten maltillinen lehdistökirjoittelu ei yllättänyt. Keskiviikkokerhon ongelmaksi nähtiin se, ettei kerhoon hyväksytä naisjäseniä. Eikö ongelma ole pikemminkin se, että kansanvaltaan ja osallistavaan demokratiaan perustuvassa fantastisessa poliittisessa järjestelmässämme ylipäätään katsotaan kaiholla tällaisten vanhakantaisten ja sisäsiittoisten hyvä veli -järjestelmien perään?

Johannes Koroma käytti Hesarissa (HS 1.5.) keskiviikkokerhon puolustuspuheen: ei tästä kannata keskustella, koska kerholla ei ole todellista valtaa. Koroman mielipide oli sanalla sanoen mielenkiintoinen. Kerhon penkkejä kuluttavat politiikan ja etujärjestöjen kerma; he kokoontuvat tänä kiireisenä ja hektisenä aikanamme vieläpä kohtalaisen tiuhaan puhumaan niitä näitä. Minkä ihmeen takia tämä herrajengi kokoontuu, jos instituutiolla ei ole vallankäytön kannalta mitään funktiota? Eikö se todellinen ongelma ole, toistetaan taas, että tällaisia spontaaniuden sekä toisaalta virallisen aseman yli nousevia instituutioita ylipäätään ylläpidetään 2000-luvulla? Pyhittäisivätkö sukupuolikiintiöt keskiviikkokerhon kaltaisten eliittikerhojen toiminnan? Vaikutusvaltaisten vaikuttajien vapaamuotoisille keskustelukerhoille voi toki olla perusteensa, joita keskittyminen niiden sukupuolijakaumaan ei tavoita.

Koroman käsitys vallasta oli valaiseva. Hänen tulkintansa mukaan valta sijaitsee puhtaasti virallisessa päätöksentekoprosessissa. Päätöksenteon premisseihin ja päätöksenteon agendalle nostettaviin kysymyksiin vaikuttavat kabinettikerhot eivät Koroman naiivin valtakäsityksen mukaan liity vallankäytön tai vaikutusvalapolitikoinnin piiriin. Eikö näillä puheilla moiset herrain kokoontumisajot voitaisi lopettaa tyystin? Herrat pääsisivät tuijottamasta toistensa kulahtaneita naamoja.

***

Eliitin, asiantuntijoiden ja vaikutusvaltaisten ihmisten puolivirallisia kerhoja toki järjestettäneen jatkossakin. Tasavallan presidentti Sauli Niinistö kutsuu esimerkiksi kesäkuussa koolle turvallisuuspolitiikan harrastajat. Kultarannassa järjestettävässä seminaarissa fundeerataan Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan näkymiä sekä oikein hyvässä tapauksessa istutetaan uusia linjauksen siemeniä. On mielenkiintoista katsoa, kuinka lavea asiantuntijajoukko kutsutuista muodostuu. Toinen mielenkiintoinen kysymys koskee tilaisuuden avoimuutta – verhojen takana toimiva keskustelukerho saattaisi vieraannuttaa kansaa eliitin käsissä muotoutuvista turvallisuuskysymyksistä; toisaalta mediavälitteinen julkinen seminaari saattaisi latistaa keskustelusta nousevia näköalapaikkoja.

RAJA HAJATUKSIA

Pohdintoja politiikasta, rajoista ja maailmasta

Grauzas!

Just another WordPress.com site

tamperekroketti

Krokkaamalla ympäri maan!

PAXsims

Conflict simulation, peacebuilding, and development

The Disorder Of Things

For the Relentless Criticism of All Existing Conditions Since 2010

Critical Geopolitics

Gerard Toal (Gearóid Ó Tuathail). Writing on the world political map

Justice in Conflict

On the challenges of pursuing justice

rogermacginty

peace, conflict and international relations

Progressive Geographies

Thinking about place and power - a site written and curated by Stuart Elden

osmoapunen

A fine WordPress.com site

Epämuodikkaita ajatuksia

Sota on valtioiden elinkysymys, elämän ja kuoleman piiri, tie nousuun tai tuhoon. Siksi siihen ei pidä kevytmielisesti mennä. Sun Tzu

Random thoughts

Sanottua: "Epäviralliseksi some-upseeriksi nousseen James Mashirin aina turpo-asioissa ajan tasalla tai vähän edelläkin oleva blogi tapahtumien käänteistä. Suomeksi, och på svenska."

Itsen alistus

Työ, tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa

Yanis Varoufakis

THOUGHTS FOR THE POST-2008 WORLD

Michael Roberts Blog

blogging from a marxist economist

Rötösherranen

Kirjoituksia hämmentävästä ajasta

Music for stowaways

Rollo's blog about music and stuff