Informaatiodominanssista informaatioresilienssiin

Informaation hallinnan sekä propagandan merkitys yhtenä poliittisten tavoitteiden edistämiseen pyrkivänä strategisena elementtinä on vanhaa perua. Siirtyminen massateollisuuden sekä yhtenäiskulttuurien määrittelemistä yhteiskuntamalleista kohti individualisoituvampaa ja riskialttiimpaa informaatioyhteiskuntaa on tuonut uusia vivahteita konfliktien sekä informaation hallinnan välisen yhteyden tarkasteluun. Keskustelu informaatiodominanssin, CNN-efektin ja mediavälitteisen sodankuvaston kaltaisista ilmiöistä on noussut informaatiosodasta käytävän keskustelun keskiöön viimeistään Persianlahden sodasta eteenpäin.

Kaivelin aiheen tiimoilta hieman omia arkistojani. Löysin esimerkiksi K. Anders Erikksonin lyhyen, jo vuonna 1999 kirjoittaman artikkelin ”Information Warfare: Hype of Reality?”. Jo tuolloin Erikkson – monien muiden tutkijoiden ohella – nosti kriittisesti esiin useita informaatiosodasta käydyn keskustelun piirteitä ja ongelmakohtia, joita nykykeskustelussammekin esiintyy. Pääpiirteittäin Erikkson tulkitsi informaatiosodan käsitteenä, joka tavataan läntisessä keskustelussa yhdistää turhan ongelmattomasti oivalliseksi välineeksi esimerkiksi asymmetriseen asetelmaan perustuvissa alueellisissa konflikteissa:

In the US-led Western security policy debate, Information Warfare is presented as an asymmetric strategy useful for the rogue state opponent typical in anticipated regional conflict scenarios, or for terrorist groups even more foreign to modern Western values.

Lisäksi Erikkson nostaa kyberhyökkäykset esiin keskeisenä, informaatiosodan kanssa rinnakkaisena, informaatioyhteiskunnalle tyypillisenä uhkakuvana. Kriittiseen infrastruktuuriin kohdistettavat kyberhyökkäykset ovat massahäirinnän aseita (weapons of mass disruption). Informaatiohäirintään sekä informaatiodominanssiin pyrkivät keinot, jotka Erikkson mainitsee erityisen houkutteleviksi autoritaaristen aasialaisten yhteiskuntien sekä Venäjän kaltaisten valtioiden työkalupakeissa, puolestaan luokitellaan 15 vuoden takaisessa artikkelissa kulttuurihäirinnän aseiksi (weapons of cultural disruption).

Kysymys ei ole siis vain vaihtoehtoisten todellisuuskulkujen teknisestä hallinnasta, kuten esimerkiksi Ukrainan konfliktin kohdalla on Venäjän johtamia tavoitteita ja siihen liitettäviä mahdollisuuksia yleisesti hahmotettu, vaan kokonaisvaltaisemmasta ilmiöstä, joka palautuu jälkiteollisessa yhteiskuntajärjestelmässä sen kulttuuristen perusrakenteiden sisältämiin haavoittuvaisuuksiin. Verkottuneessa yhteiskunnassa tämä perusrakenne tulee olemaan entistä alttiimpi emergentisti nouseville vaikutteille sekä keskusvallan hallitsemattomissa oleville diskursseille, kuten Erikkson myös hieman kiertäen artikkelissaan esittää.

Erikksonin artikkelin julkaisuajankohdan (joka on tässä vain yksi mahdollinen esimerkki) nähden on silmiinpistävää, kuinka konservatiivista ja osin hämmentynyttäkin esimerkiksi Suomessa tällä hetkellä julkisuudessa informaatiohallinnasta käytävä keskustelu toisinaan vaikuttaa olevan. Sen sijaan, että keskustelussa liikuttaisiin kohti yhteiskunnallista ja kulttuurista tasoa, on se nähdäkseni kiinnittynyt vanhahtaviin, instituutiolähtöisen vastavaikuttamisen sekä valtiokeskeisen strategisen viestinnän kaltaisiin teemoihin.

Konfliktin ja turvallisuuden ilmiöt tulisi yleisestikin liittää kiinteästi osaksi laajempaa yhteiskunnallista kehitystä. Hierarkisesti ohjatun valtion instituutioihin kiinnitetyn strategisen kommunikaation sijasta tulisi keskittyä elementteihin, jotka rakentavat informaatiovapauden edellytyksiä yhteiskunnallisen koheesion, luottamuksen ja kulttuurisen kiinnittymisen vahvistamisen kautta. Informaatiosotaan ei siis tule vastata vastahyökkäyksellä, jossa informaatiovaikuttamiseen reagoidaan ylhäältä johdettujen, totalisoivien sekä näiden kautta kulttuuripiirejä toisistaan arkkityyppeinä erottelevien diskurssien varassa.

Staattisesta informaatiodominanssin ja strategisen kommunikaatiovirran ajatuksista tuleekin siirtyä kohti yhteiskunnan ruohonjuuritasolta avautuvia vahvuuksia arvostavaa informaatioresilienssiä. Keskitettyyn diskurssiin johtavien totuustalkoiden ja informaatiohallinnan sijasta katse tulisi suunnata niihin yhteiskunnallisiin prosesseihin, jotka vahvistavat yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta, tasavertaisuutta, itsereflektiokykyä sekä laajemmin yhteiskunnallista luottamusta ja koheesiota. Samalla yhteiskunnan jäsenten itsensä ilmaisemisen ja toteuttamisen mahdollisuuksia tulisi edistää oikeudenmukaisuuden ja luottamuksen vahvistumisen ehdoilla. Informaation sisällön sijasta tulisi keskittyä yhteiskunnan omaehtoisen mukautumis- ja kehittymiskyvyn vahvistamiseen. Valtion ja viranomaisten keskeisin tehtävä olisi edelleen kansalaisten tasavertaisista kehittymismahdollisuuksista, hyvinvoinnin perustasta sekä oikeusvaltion toteutumisesta huolehtiminen.

Pitkälle kehittyneen ja vapaan yhteiskunnan vastaus epäsymmetrisyydestä voimansa saavaan informaatiohallinnan ja propagandan haasteeseen tulisi näin ollen olla yhtä lailla epäsymmetrinen. Symmetrinen, ylhäältä johdettuun informaatiodominanssiin sekä tähän varattaviin hämäriin keinoihin perustuva vastaus ei enää kohtaa yhteiskuntamme ja kulttuurimme perustavia pohjavireitä 2020-lukua lähestyttäessä.

Yhteiskunnallemme tärkeiden arvojen vahvistamisen sijasta informaatiodominanssiin pyrkivä lähestymistapa lisäisi yhteiskunnan polarisaatiota ja kansalaisten välistä epäluottamusta ruokkivia vireitä. Omaehtoisen muutos- ja mukautumisherkkyyden sijasta informaation totuusympäristö jähmettyisi joutuen tukeutumaan orgaanisen tason ulkopuolelta tulevien viestien ja ”totuuksien” varaan. Pahimmillaan tuottaisimme arkipäivämme kannalta tärkeiden informaatiokanavien sekä ilmaisunvapauden kaltaisten yhteiskunnallisten arvojen vaiheittaista militarisoitumista sekä luottamusyhteiskunnan kannalta keskeisten instituutioiden katvealueissa eläviä, päivänvaloa kestämättömiä käytäntöjä. Kaikenkarvaisten vastatotuustoimistojen, informaatiohallintakeskusten sekä lailliselta ja parlamentaariselta valvonnalta etääntyvien tiedustelu- ja valvontavaltuuksien perustaminen olisi tässä suhteessa askel reaktiiviseen, vanhoilliseen ja keskusjohtoiseen suuntaan. Luopuisimme etuoikeutetusta yhteiskunnallisesta asemastamme omien pelisääntöjemme määrittelijänä.

Kansainvälisestikin vertaillen ihailtavan vapaa neljäs valtiomahtimme kyllä hoitaa paljastustehtävät ja totuustalkoot kunnialla, kuten olemme esimerkiksi Suomessa saaneet varsin ilahduttavasti viimeisen vuoden kuluessa huomata, jos yllä mainitut perusrakenteet säilyvät kunnossa. Tässäkin suhteessa valtiojohtoiset kampanjat olisivat askel väärään suuntaan. Totuuden vastahallintaan pyrkivien monokulttuurien ja suurten diskurssien sijasta informaatioresilienssiä vahvistetaan itseorganisoituvilla ja monimuotoista yhteiskunnallista osallistumista vahvistavilla prosesseilla. Ihmisillä tulee olla myös todellista, omassa elinympäristössä muutoksen mahdollisuuden takaavaa valtaa (osallistaminen ilman vastuuta ja valtaa vain lisää informaatioepävarmuutta ruokkivaa apatiaa). Paljastamisen ja kontrollin eetoksen sijasta keskustelukulttuurimme perimmäisen hengen tulisi rakentua kuuntelemiselle ja kysymiselle. Paradoksaalista kyllä, informaatiosodasta parhaillaan käytävän valtavirtakeskustelun näkökulmasta tällaisen lähestymistavan omaksuminen saattaa tuntua intuitiivisesti kaikkein vähiten houkuttelevimmalta. Tämä hyppy meidän on nähdäkseni kuitenkin otettava.

Mainokset

Soraääniä ja trollitehtaita

Hy-brid  \ˈhī-brəd\

: an animal or plant that is produced from two animals or plants of different kinds

: something that is formed by combining two or more things

http://www.merriam-webster.com/dictionary/hybrid

Informaatiovaikuttaminen, kyberturvallisuus, hybridisodankäynti… siinä joukko valitettavan tutuksi käyneitä termejä. Informaatiovaikuttamisen ja kyberturvallisuuden kautta, näin olemme saaneet oppia niin asiantuntijoiden kuin poliitikkojen puheista, hybridisodankäynnin rintamalinjat ovat edenneet internetin ja median virtojen kautta myös lintukotoisille kotisohvillemme. Aalto-yliopiston professori Jarno Limnéllin sanoin: Suomi on tarkoituksellisen informaatiovaikuttamisen, eli täten myös hybridisodankäynnin kohteena. Kovia sanoja.

Uudiskäsitteille on tyypillistä, että ne muodostuvat alkuunsa tavattoman laveiksi. Tiedeyhteisön käydessä omia kiistojaan käsitteiden rajoista, historioista sekä sovellettavuudesta, elävät määritelmät populaarissa mielikuvituksessa tapahtumien ja puhujien mukana. Esimerkiksi informaatiovaikuttamisen tuoksahduksia vaikuttaa toisinaan leimahtavan vähintään joka toisen twiitin ja klikatun linkin takaa. Se, mistä ilmansuunnasta itse kutakin kriisitunnelmien keskellä vaikutetaan, on herättänyt paljon keskustelua ja paikoin värikkäitäkin näkemyksiä.

Oli miten oli, jotain olennaista nämä käsitteet ajastamme naulaavat. On kuitenkin syytä pysähtyä ja muistaa, että valtioiden välisissä suhteissa toisen käyttäytymisen muutosta havitteleva (dis)informaatio – tai hieman muodikkaammin ilmaistuna strateginen viestintä – sekä omaa erityisyyttä korostava sotapropaganda ovat vähintään yhtä vanhoja keksintöjä kuin sodan instituutio itsessään. Jälkimmäisestä tulee mieleeni kesäinen visiittini Venetsiaan. Tasavallan poliittista ja sotilaallista mahtia kaikessa komeudessaan esittelevä Dogen palatsi on käytännössä yksi iso propagandanäyttämö, jolla tasavallan erityisyys iskotettiin niin omille kansalaisille ja eliitille kuin muiden valtojen vieraileville päämiehillekin. Jo pelkästään hallitsijapalatsin suuren neuvoston sali tintorettoineen ja muine tasavallan sotilasmahtia metaforisesti esittelevine renessanssiaarteineen saa modernit trollitehtaat näyttämään lähinnä amatöörien puuhastelulta.

Mutta rinnastus Venetsian tasavallan historiallisesti häikäisevään loistoon tuskin tekee meistä viisaampia. Kun informaatiovaikuttamisen tapoja ja paikkoja paikannetaan 2010-luvun maailmanpolitiikasta, huomaamme koko joukon eritasoisia vaikutuskenttiä, jossa kansalaisjärjestöjen agendat, markkinavoimien niskalenkit, valtiollinen toiminta sekä tökeröt ideologiat sulautuvat rajoiltaan hahmottomaksi kimpuksi. Vaikuttamisen panokset kuitenkin muuttuvat siinä vaiheessa, kun toiminta saa vipuvartensa sodasta sekä siihen kietoutuvasta suurvaltakonfliktista.

***

Mutta jos kyseessä on enemmän ja vähemmän luonteeltaan ikiaikainen ilmiö, miksi olemme näin yllättyneitä esimerkiksi uutistoimistojen keskustelupalstoja sekä twittervirtaa kuormittavista hämärähemmoista? Tai jos emme kohta ole yllättyneitä, niin ainakin kovin varpaillamme, siitäkin huolimatta, että suurin osa esimerkiksi sosiaalisessa mediassa vellovasta ’informaatiovaikuttamisesta’ on niin tökeröä ja sofistukoitumatonta rienaa, että se kuuluisa sokea Reettakin näkee sen läpi.

Pelkkää somepöhnää, siis? Ei ehkä niinkään. Ensinnäkin pöhnään sisältyvä volyymi on omiaan lannistamaan valppaan ja kriittisenkin mielen. Propagandamylly ja sen mukanaan tuomat dikotomiat tuottavat kuin huomaamatta voimattomuutta ja väsymystä. Mitä suurempi osaksi arkeamme muodostuneen informaatiovirran kuluttajista kokee siinä liikkumisen epämiellyttäväksi, turhauttavaksi ja etäännyttäväksi, sitä suuremmalla todennäköisyydellä valistuneen kansalaiskeskustelun yläpuolella elävä sofistikoituneempi informaatiovaikuttaminen saa otetta tapahtumien kulusta sekä vallasta oikean ja väärän kuvailuun.

Toisekseen tilanne johtaa siihen, että mielipidevaikuttamisen rintamat alkavat kuin huomaamatta yltää havainnoissamme paikkoihin ja tilanteisiin, joissa niitä ei pitäisi terveellä yhteiskuntakriittisellä silmällä nähdä. Alamme toisin sanoen kohdella keskuudessamme esiintyvää epävarmuutta ja moniäänisyyttä heikkoutena. Tervehdyttäväkin keskustelu ja mielipiteenvaihto on vaarassa tulla alistetuksi samoille alkukantaisille tunteille, jota informaatiovirroissa matelevat loiset saavat selkäpiissämme aikaiseksi. Ensin toivotaan keskustelua. Jännitteiden keskellä kuitenkin erilaisuuden sietokyky heikkenee. Liikkumatila alistetaan yhtenäisyyden tavoittelulle; se mikä toisena aikana saattaisi näyttäytyä moniäänisyytenä, antaakin nyt vaikutelman ulkoa johdetuista säröistä ja ristiriidoista.

***

Moniäänisyys – niin sisältönä kuin muotonakin ymmärettynä – olisi vastakin hyvä ymmärtää edistyksellisenä voimana eetokseltaan liberaalissa kulttuurissamme. Oma käsitykseni on, että esimerkiksi ulkopolitiikkaa koskeva keskustelukulttuurimme on juuri nyt tällaisessa jakolinjassa. Keskustelun volyymin lisääntyminen ei ole välttämättä johtanut moniäänisyyden ja suopeuden karttumiseen. Piirit pyörivät usein itseään vahvistavina.

Vielä huolestuttavampaa on, jos yhteiskunnallisen keskustelun sävelkulku käy painostavaksi. Johtopäätökset keikkuvat valheellisen selkeinä hahmottuvia jakolinjoja vasten. Muutama vuosi sitten puhuttiin vielä yhteenkietoutuneisuuden ja edistyksellisyyden maailmasta, jopa historian lopusta vihjailtiin arvovaltaisten yhteiskuntafilosofien toimesta. Nyt maailmaa hahmotetaan jälleen voittajien ja häviäjien sekä selkeinä hahmottuvien syy-yhteksien kautta. Samalla annamme kovalla itseluottamuksella kasvavaa painoarvoa olemuksellisille tulkinnoille eri toimijoista ja valtioista. Ulkopolitiikkaa ymmärretään maailmanhistorian vinkkelistä lyhyehkön globalisaatiohybriksen jälkeen ihmisiä toisistaan eristävien rajojen ja identiteettien kautta. Siinä sivussa käytännöllinen viisaus ja ongelmanratkaisu ovat vaarassa hautautua julistuksellisia linjakäänteitä vaativien puheenvuorojen alle. Samalla meitä muistutetaan entistä painokkaammin todellisuuden kompleksisuudesta ja ennakoimattomuudesta, jolloin ongelmat ja riskit alkavat politiikkamme vaikutuksen ulkopuolelta nousevina – näin muotijargonia siteeraten – vahvistamaan riittämättömyyden ja epävarmuuden sytykkeitä.

Mitä enemmän näemme maailmassa rajoja ja lokeroita, sitä voimallisemmin paheksumamme somepöhnäiset ilmiöt, kuten tökeröt trollaajat ja näiden yläpuolella toimiva sofistikoituneempi imformaatiovaikuttaminen, saavat rikastettua bensaa liekkeihinsä. Saatamme paradoksaalisesti siis myös itse kaivaa sitä kuoppaa, jonka varjoissa kyberhämäräheikit viihtyvät.

***

Maanpuolustuskorkeakoulun tutkija Saara Jantunen esitti Ylen haastattelussa, että ristiriitainen kansalaiskeskustelu sekä valtionjohdon vaatimukset tarkkanäköisemmästä tilannekuvasta ovat osoituksia (rajan takaa tulevan) disinformaatiokampanjoinnin toimimisesta. Voi olla, että toisinaan kyseenalaistaessamme tiettyjä tapahtumia ja väitteitä oikeutamme välillisesti myös meille vieraita intressejä. Rohkenisin kuitenkin väittää, että ristiriitojen häviäminen olisi selvästi niiden esiintymistä kouriintuntuvampi esimerkki siitä, kuinka keskustelukulttuuristamme on tullut informaatiovaikuttamisen viaton uhri.

Samaa koskee ulkopoliittista johtoamme. Siinä vaiheessa, kun toteamme eri osapuolten näkökulmien huomioonottamisen menettäneen merkityksensä; siinä vaiheessa kun meillä ei ole enää valmiutta kyseenalaistaa omaa suuntaamme, maailmankuvaamme tai perinnettämme – tällöin olemme jo luovuttaneet osan tilannesidonnaisesti hahmottuvasta ulkopoliittisesta viisaudestamme oman toimintamme ulkopuolelta tuleville vaikutteille.

Pidetään siis mieli valppaana, mutta säilytetään valmiutemme tilanteen mukana elävään herkkyyteen. Koulutetaan tulevia sukupolvia omilla vahvuuksillamme, sivistyksen ehdoilla. Varotaan samalla lankeamasta totuuden sumuisiin sudenkuoppiin, joita hahmottamamme trollitehtaat hämyisine viholliskuvineen meistä alkukantaisella tavalla houkuttelevat esiin.

Rintamalinjoja historiasta ja sen hallinnasta

Mielen ja muistin hallintaa

Blogiteksti tiivistettynä Jarno Limnéllin twiittiä lainatakseni:

Informaatiosota sekä sen tavoittelema mielikuvien hallinta on keskeisessä roolissa nykyhetken sodankäynnistä sekä aikamme kriiseistä puhuttaessa. Vaikka sotapropagandaan liittyvä ilmiö on vanha, on sekin muutoksessa, kuten sodankäynnin ja konfliktien luonne laajemminkin. Alituisesta muutoksesta huolimatta voimme kuitenkin käsitellä aihetta historiallisesti, kuin yhdestä ja samasta ilmiöstä puhuen. Muutoksen lomasta on näin löydettävissä jotain psykologisen, poliittisen ja inhimillisen tason perustavia tekijöitä, nykyhetken vinkkelistä hahmottuvia historiallisia vakioita – osa hämärässä, osa valokeilassa, ajan hengestä ja paikasta riippuen.

Konfliktien luonteen epäselvyys sekä sodankäynnin keinojen alituinen hämärtyminen johtavat toisaalta myös käsitteelliseen sekamelskaan: yhdistettäessä yhä laajempaan ilmiöiden ja toiminnan spektriin (ovathan sotametaforat olleet taisteluineen ja torjuntavoittoineen jo pitkään esimerkiksi urheiluslangin olennainen osa), käsite ’sota’ kohtaa inflaation, joka saattaa tehdä meistä hiljalleen immuunimman ja kyynisemmän tapahtumille, joissa todella on kyse massiivisesta suorasta väkivallasta ja ihmishenkien menetyksestä.

Ehkä varsinaisen informaatiosodan sijasta olisi viisaampaa puhua informaation ja historiallisen muistin hallinnasta, jota voidaan hyödyntää sekä matalamman intensiteetin poliittisia tavoitteita että korkeamman intensiteetin sotatoimia potentiaalisesti tukevana välineenä. Vakavasta ilmiöstä on joka tapauksessa kyse, määritelmäkysymyksistä riippumatta.

Kriittisen historian- ja medianlukutaidon merkitys

Yksi leimallinen elementti sodankäynnin muutoksessa on konfliktin eskaloitumisen portaiden hämärtyminen sekä perinteisiä mittareita vasten intensiteetiltään piilevämmät keinot saavuttaa ylemmän tason poliittisia askelmia. Portaiden alapäähän on nyt siis valettu myös informaatiohallinnan askel, joka liittää mielikuvien hallintaan tähtäävän toiminnan väistämättä osaksi organisoidun väkivallan muutoksesta käytävää keskustelua.

Kansainvälisen politiikan kirjallisuudessa on ollut tapana puhua myös erinäisellä kimmoisuus- ja kovuusasteella arvioitavista vallan muodoista. Keskeistä on arvioida itse käytännön ilmiötä ja siihen vastaamiseksi löytyviä keinoja. Ja mitä Suomeen tulee, on viimeistään Ukrainan kriisi havahduttanut meidät siihen, mitä aikaisemmin lähinnä teoriakirjojen sivuilta ja ulkomaanuutisten kainaloista tutut informaatiosodan muodot voivat tarkoittaa käytännössä.

Juuri nyt mieltä ja muistia pyritään hallitsemaan oikein urakalla. On strategista viestintää ja informaatio-operaatioita; on suoraan suoneen iskettävien yksinkertaistuksien varassa vieteltyjä viattomia; ja sitten on informaatiohallinnan eturintamaan, esimerkiksi uutissivustojen komenttiosastoille ja somesfääriin pestattuja trolleja. Tässä melskeessä kansalaisten medianlukutaito joutuu koetukselle. Jo peruskoulusta lähtevä ymmärrys lähdekritiikin, asiallisen argumentointitaidon sekä toisten (kaukaistenkin) perusteltuja mielipiteitä kunnioittavan demokraattisen keskustelukulttuurin merkityksestä nousee rajoiltaan huokoisemmaksi muuttuvassa maailmassa entistäkin tärkeämmäksi.

Koodaajat ja turvallisuusasiantuntijat tarjoavat vähän lohtua, jos kansalaisten medianlukutaito on hataralla pohjalla ja täten auvoisen alttiina paikaltaan repivän informaatiohallinnan vaikutuksille. Pidetään siis huolta siitä, että kansalaisten yleissivistävä koulutus, siellä tarjottava kriittinen medianlukutaito-opetus sekä yleensäkin tasa-arvoisen perustan tarjoava koulujärjestelmä pätevine opettajineen (täydennyskoulutustarpeet huomioiden) on jatkossakin asian vakavuuden vaatimassa kunnossa.

Historiantulkintojen eturintamassa – mitä tarinaa meistä kerrotaan?

Ukrainan kriisi on nostanut esiin historian hallinnan merkityksen osana laajempaa informaation hallinnan agendaa. Historian tulkintoja on valjastettu poliittisesti tarkoituksenmukaiseksi välineiksi, joiden varassa kansojen ja valtioiden ajallista ja tilallista sijoittumista pyritään hallitsemaan. Kyse on sekä suoraan kriisiin liittyvistä kysymyksistä (Krimin historiasta käyty keskustelu ja siihen liittyvät häilyvät vertaukset esimerkiksi Kosovoon) että laajemmmasta vaikutusvallan havittelusta. Jälkimmäisen kohdalla pyritään tyypillisesti vaikuttamaan sekä kotimaiseen että ulkomaiseen poliittiseen mielikuvitukseen. Tärkeintä on määritellä se, kuka kuuluu mihinkin, kuka on sidoksissa kenen kanssa ja mihin suuntaan kunkin kansan tie vaikuttaa kulkevan.

Ukraina on tietysti tämän keskustelun keskiössä, repivän politiikan todellinen objekti, mikä näyttää toisinaan unohtuvan omaan napaan kohdistuvan keskustelun lomassa. Historian hallinnan osalta on syytä nostaa esiin myös Baltian maat, jotka syystäkin tuntevat ahdistusta nykytilanteesta. Tukalaa oloa helpottavat vahvat institutionaaliset kytkennät länteen sekä EU:n että Naton kautta.

Tiiviistä länsikytköksestään huolimatta Ukrainan tilanne – Venäjän käytös erityisesti – aiheuttaa selvää levottomuutta Itämeren itärannalla. Historiallisen muistin panoksista saimme muistutuksen hiljattain, kun Baltian maiden poliittinen johto reagoi varsin voimakkaasti brittilehti Guardianin liitettyä nämä osaksi sivustoaan, joka käsittelee entisiä neuvostotasavaltoja. Esimerkiksi Liettuan Lontoon suurlähettiläs reagoi sivuston historialliseen asetelmaan seuraavasti:

Firstly, the network subtitled ’Inside the post-Soviet World’ greets the reader with a huge map of the former USSR, which then included Lithuania. Secondly, and most importantly, the main idea embedded in your new network presents the former Soviet space as [a] somewhat homogeneous region today. I find both references misleading and unfair to the Lithuanian state.

Sivuston vihjaama historiallisen muistin suunta tulisi liettualaisnäkökulmasta kääntää oikeaan suuntaan:

Lithuania has come a long way since its dark days of communist rule. Lithuania is [a] vibrant civic society, which is strongly committed to western values … the communist era is a bygone chapter in our history and does not correspond to reality any more. (Lähde: Chris Elliott, Guardian, 15.6.2014)

Etelänaapurimme aina yhtä terävä presidentti, jolla on selvästi aikaa toteuttaa symboliseksi karsittua institutionaalista valtaansa aktiivisen twiittailun merkeissä, palautti nokkelan pallon takaisin Guardianille:

Mutta onhan tuossa pointtinsa: historiallisen muistin maaperä on loputon suo, jonka oikeamielisyyttä heijastavista sedimenteistä voi itse kukin kaivella esiin horisontin, joka tyydyttää nykyhetkestä ammentavia poliittisia intressejä. Historian hallinta onkin siinä mielessä kaaottinen rintama, ettei sen valtavaksi venyviä sivustoja kykene paikkaamaan tehokkainkaan infosissien erikoisjoukko, jos perusduuni kansalaistaitojen osalta on laiminlyöty. Juuri tämän vuoksi historian edessä pitäisi olla nöyrä. Itsevarmoihin leiskautuksiin tulisi suhtautua kriittisesti. Guardianin esimerkki osoittanee lisäksi, että verkottuneessa maailmassa rintamalinjat saattavat sijaita viattomaltakin vaikuttavissa paikoissa, ainakin politiikan kohteeksi joutuneen toimijan näkökulmasta.

Kotirintamallakin kajahtaa

Myös Suomi on saanut osansa historiallisen revisionismin nyansseista. Suomen ’luontaista’ asemoitumista luotaavia viestejä ja lipsautuksia on tullut niin omasta takaa, Venäjältä kuin lännenkin mediasta – turvallisuuspolitiikan dinosauruksia unohtamatta: esimerkiksi ’suomettumisen’ uusi tuleminen (ja tähän liittyvä itseruoskinta) on jälleen osoittanut, kuinka kansainvälisen politiikan mielikuvaharjoitukset sisältävät edelleen (kenties pysyvästi) anakronismeja, aivan kuten Anni Kangas artikkelissaan muistuttaa.

Toisaalta Suomen paikkaa on hahmotettu milloin aidan päällä, milloin sillanrakennustalkoissa, karhun kainalossa, milloin lännen arvoyhteisön jäsenenä – kaikki tämä tyylillä, johon sisältyy väistämättä vähintään rivien välistä löytyvä ajatus oikeasta liikkeen suunnasta, historian asettumisesta nykyhetken valintoja ohjaaviksi tulkinnoiksi. Tarpeemme eheään tarinaan sekä historialliseen sijoittumiseen ovat inhimillisiä piirteitä. Valitettavasti ne toimivat myös polttoaineena saman ilmiön ikävämmille ulottuvuuksille.

Edellä kuvattuun flirttailuun on yhtynyt kiertoteitse myös etelänaapurimme presidentti. Toukokuisen Suomen-vierailunsa alla Ilves siteerasi twitterissä Washington Postissa julkaistun Masha Gessenin kirjoituksen huolimatonta loppukaneettia: ”After all, who says Finland has a right to exist?”. Ilves itse jatkoi tästä kysyen perään ”After carving up Ukraine, where will Putin turn next?”, viitaten Gessenin artikkelin punaisena lankana toimeneeseen spekulaatioon Venäjän johdon todellisista intentioista.

Ilveksen rento ja kosmopoliitti olemus saattaa jättää edellisiinkin kommentteihin anekdoottimaisen ja leppoisan leiman. Kyseessä on kuitenkin vakavasta asiasta. Mistä siis johtuu, että tunnemme olomme haavoittuvaiseksi, että epäilemme alitajuisesti oman tarinamme vetovoimaisuutta? Nämä kysymykset ohjaavat katseen kotirintamalle, jossa historiallisen muistin hallinnalla on keskeinen rooli. Tähän ilmiöönhän myös Sofi Oksanen viittasi Kultaranta-keskusteluissa – meidän on tärkeä seurata myös Venäjällä rakennettavaa historiallista muistia ja sen suuntaa.

Historian virtaa ja informaatioajan aseidenriisuntapolitiikkaa?

Mielikuvien ja historian hallinta kytkeytyy nykymaailmassa myös valtioiden välisiin keskinäisriippuvaisuuksiin. Kyse on siitä, mihin suuntaan esimerkiksi talouden vaikutusvirtojen kulkusuunta kallistetaan. Kulkevatko riippuvuudet datakaapeleita ja rahaliikennettä pitkin,vai määrittyvätkö riippuvuussuhteet sittenkin kaasuputkien menoliikenteen ja kauppapoliittisten kytkösten mukaisesti? Ja etenkin: mihin suuntaan? Nämä ovat kysymyksiä, joiden pelkkä esiintyminen ajankohtaisessa keskustelussa ruokkii tarvetta informaation ja historian hallinnalle. Näin ollen agendan asettajalla sekä kysymyksien sisällön ohjaajalla on jo automaattisesti etulyöntiasema mielikuvien määrittelykamppailussa.

Historiallista muistia hallitsemalla ohjataan ihmisten katseet ja mielet tiettyjen virtojen ja tarinoiden äärelle. Kiilojen lyöminen yhteiset poliittiset päämäärät ja arvot jakavien toimijoiden välille tuottaa myös potentiaalisen jännitteen lähteen näiden poliittisten mielikuvitusten välille. Samalla katseet kuin huomaamatta alkavat poimia erilaisia virtojen solmukohtia keskenään kilpailevilla painotuksilla. Myös virtojen suunnat alkavat näyttää hämäriltä, mikä saattaa edelleen ruokkia epävarmuuden kyllästämää varovaisuutta. Tämä on juuri nyt sitä, mitä Euroopassa tapahtuu.

Epävarmuus toisten aikeista kylvää myös varustelukilvan siemenen. Onkin mielenkiintoista pohtia, mitä varustelukilpailu tarkoittaa informaation hallinnan, jopa informaatiosodan kohdalla? Voiko informaatio- ja kyberympäristössä harjoittaa asevalvontapolitiikkaa? Entä miten informaationokittelusta päästäisiin eskalaation kierteen katkaiseviin luottamusta lisääviin toimiin? Onko tämä edes mahdollista aikana, jolloin keskeiset viestimet ja informaatiovirrat eivät ole enää välttämättä kenenkään tiukassa kontrollissa. Mielikuviin kohdistuvan hallinnan sekä historiankirjoituksen oikeellisuuden vastavuoroiseen valvontaan nähden ydinaseiden laukaisualustojen ja ydinkärkien määrää koskevat valvontakysymykset vaikuttavat suhteellisen suoraviivaisilta.

Ja kuten sanottua, kyseessä ei ole sinänsä mikään uusi ilmiö – propagandavyörytys oli voimissaan jo kylmän sodan aikana ja tätä ennen. Uutuutena on ilmiön läpitunkevuus sekä keskeinen rooli konfliktin rajojen hahmottomuuden kasvamisessa.

RAJA HAJATUKSIA

Pohdintoja politiikasta, rajoista ja maailmasta

Grauzas!

Just another WordPress.com site

tamperekroketti

Krokkaamalla ympäri maan!

PAXsims

Conflict simulation, peacebuilding, and development

The Disorder Of Things

For the Relentless Criticism of All Existing Conditions Since 2010

Critical Geopolitics

Gerard Toal (Gearóid Ó Tuathail). Writing on the world political map

Justice in Conflict

On the challenges of pursuing justice

rogermacginty

peace, conflict and international relations

Progressive Geographies

Thinking about place and power - a site written and curated by Stuart Elden

osmoapunen

A fine WordPress.com site

Epämuodikkaita ajatuksia

Sota on valtioiden elinkysymys, elämän ja kuoleman piiri, tie nousuun tai tuhoon. Siksi siihen ei pidä kevytmielisesti mennä. Sun Tzu

Random thoughts

Sanottua: "Epäviralliseksi some-upseeriksi nousseen James Mashirin aina turpo-asioissa ajan tasalla tai vähän edelläkin oleva blogi tapahtumien käänteistä. Suomeksi, och på svenska."

Itsen alistus

Työ, tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa

Yanis Varoufakis

THOUGHTS FOR THE POST-2008 WORLD

Michael Roberts Blog

blogging from a marxist economist

Rötösherranen

Kirjoituksia hämmentävästä ajasta

Music for stowaways

Rollo's blog about music and stuff