Paperitiikereitä, päättäväisyyskeijuja ja täyttyviä tyhjiöitä

“…unchecked aggression by one of the world’s foremost nuclear powers is so deadly serious.”

Venäjän sotilasoperaatio Syyriassa nostatti esiin tuttuja argumentteja Yhdysvaltain ja tämän liittolaisten heikkoudesta. Tilanne muistuttaa monelta osin Ukrainan kriisin alkuvaiheissa käytyä, paikoin jopa fatalistisia sävyjä saanutta keskustelua, jossa Ukrainan itsenäisyyden säilyttäminen ja ilmeiseltä vaikuttaneen maailmanpalon sammuttaminen nähtiin mahdolliseksi vain Ukrainalle suunnatun mittavan sotilaallisen tuen, jopa suoran vastaoperaation kautta. Ukrainan kohdalla lännen mittavaa sotilaallista operaatiota ei tullut, mutta ei tullut maailmanpaloakaan.

Ukrainan ympärille kuitenkin kehittyi varsin nopeasti jähmettynyt ja tietoisesti rajoitettuna säilynyt konflikti, jota keinojen osalta luonnehti vastapuolen lähtökohtaisista heikkouksista (esimerkiksi yhteiskunnallisen koheesion ja instituutioiden taso) ammentava pitkäkestoinen tukahduttamis- ja uuvutusstrategia. Ukrainan ja ukrainalaisten tulevaisuuden näkymiä sekä koettuja kärsimyksiä tämä huomio ei tietysti juurikaan huojenna, mutta lienee selvää, että sodan alkuvaiheiden hälyttävimmät tulkinnat tulevasta maailmanpalosta eivät osuneet oikeaan. (Tulkinta ei myöskään tarkoita sitä, että esimerkiksi kansallisen itsemääräämisoikeuden kaltaisten perustavien kansainvälisten normien tietoiseen loukkaamiseen tulisi suhtautua olankohautuksilla).

Ukrainan kohdalla tulkinnat Venäjän intentioista laimenivat ajan myötä kriisin alkuvaiheiden keskustelua hallinneista duginilaisista dystopioista kohti maltillisempia arvioita. Nyttemmin yleinen arvio lienee, että Venäjän pyrki(i) saavuttamaan pysyvän vaikutussuhteen Ukrainan sisäpolitiikkaan sekä vahvistaa asemiaan eurooppalaisen turvallisuusarkkitehtuurin revisioimiseksi (tai ainakin vuoden 1990 Pariisin asiakirjaan kirjatun hengen haastamiseksi ja uudelleentulkitsemiseksi). Ukrainan kohdalla selkeyttä läntisiin tulkintoihin haettiin analogioista, olivat ne sitten historiallisia (uusi kylmä sota; München 1938; ensimmäiseen maailmansotaan johtaneet tapahtumat; Hitler-kortit; Georgia 2008) tai poliittis-maantieteellisiä (Ahvenanmaa tai Gotlanti on seuraava Krim; Baltian venäjänkieliset vähemmistöt ovat seuraava Itä-Ukraina).

Venäjän muodostaman merkittävän, jopa eksistentiaalisen uhkan toistaminen on sittemmin vakiintunut osaksi läntistä keskustelua. Tällä tavalla Ukrainan sodan alkua leimannut alarmismi saa jatkoa hieman laveammin uhkakuvaston pysyvyyttä korostavissa tulkinnoissa, joita edellisissä linkeissä edustavat erityisesti läntisten sotilasjohtajien (kenties osittain virankin puolesta esitetyt) näkemykset. Vaatimukset lännen sotilaallisesta vastauksesta eivät myöskään hävinneet Ukrainan kriisin jatkuessa. Ajatuksena tässä suhteessa lienee ollut, että sotilaallinen vastaus olisi mahdollista nähdä jo varsin varhaisessa vaiheessa valitun pakotepolitiikan loogisena jatkumona, mikä edelleen vahvistaisi myös pakotelinjan pidäkevaikutusta.

Mitä sotilaallisen vastauksen vaatimukseen tulee, lienee edellä mainituista analogioista yleisimpiä ollut niin sanottu ”Chamberlain ja München 1938” -vertaus sekä tähän liittyvä ajatus myöntyväisyyspolitiikan automaattisesta turmiollisuudesta. München-analogia (ks. myös 1 ja 2) vaikuttaa muutoinkin ponnahtavan tasaisen varmasti esiin, kun yleisöä pyritään herättelemään sotilaalliseksi eskaloitumassa olevien poliittisten kriisien ja niihin vastaamattomuuden katastrofaalisilla seurauksilla. Kirjaimellisesti esitettynä analogia on kuitenkin kokenut melkoisen inflaation, minkä lisäksi sen varassa rakentuva populaari käsitys maailmanpolitiikan rautaisten lakien ymmärtämisen välttämättömyydestä on ollut lähellä johtaa potentiaalisesti vaarallisiin virhetulkintoihin.

On kuitenkin huomattava, että ”Münchenin haamun” vaikutus on kirjaimellisesti tehtyjä vertauksia laajempi (sama pätee myös München-analogian vastinpariin, suurvaltojen Vietnam/Afganistan -kompleksiin). Esimerkiksi Syyrian kriisin alkuvaiheissa toistuneet vaatimukset Yhdysvaltain ja lännen voimapoliittisesta määrätietoisuudesta (resolve) sekä tämän mukaisesta vastauksesta Venäjän provokaatioihin sisälsivät jälleen vähintään palan München-korttiinkin usein kirjoitetusta ajatuksesta, jonka mukaan nimenomaan epäröinti sekä eskalaatiovalmiuden osoittamisen puute johtaa vastapuolen aggression laajentamista ruokkivalle kaltevalle pinnalle. Tässä reseptissä kaikenlainen ”suhteellisen heikkouden” osoitus nähdään automaattisesti turmioon vievänä politiikkana samalla, kun vastapuolen machiavellistisen menestyksen mittareiksi vaikuttavat toisinaan riittävän pelkät intentiot (tai niiden tulkinnat).

Vihreää valoa Venäjälle?

”By not confronting Putin and Russia sufficiently over its illegal and unwarranted invasion and occupation of Ukraine, the U.S. and its western allies effectively gave Putin a green light to project force in other key geostrategic hot spots.”

Siviilien näkökulmasta vaillinaisetkin tietoisesti rajoitetutkin sotilaalliset toimet toki ovat ongelmallisia, Syyrian kohdalla suorastaan katastrofaalisia. Siviilien suojelu ei kuitenkaan aina välity päällimmäisenä huolena sotilaallista määrätietoisuutta ja vastausta vaativissa puheenvuoroissa, joissa huomio kääntyy helposti pois sodan uhreista, tässä tapauksessa Syyriasta itsestään. Syyrian arvo tulee tällöin ymmärretyksi suurvaltapoliittisen kamppailun alustana tai vaikkapa testiksi Yhdysvaltain globaalin johtajuuden menetyksestä, ei niinkään syyrialaisten tulevaisuuden näkökulmasta. Venäjän toimet luonnollisesti vain pahentavat tilannetta Syyriassa, mutta on myös olemassa mahdollisuus, että tulkinta ”Syyrian pelin” suurvaltapoliittisista panoksista tekee myös läntisten valtojen suhtautumisesta entisestä kyynisemmän. Tällaisen kyynisyyden kierteen vahvistuessa Syyria tulee helposti rinnastetuksi 1980-luvun Afganistaniin (sekä tätä kautta sijaissodan kuluttavaan vaikutukseen Neuvostoliiton romahduksen yhtenä tekijänä). Ajatus ei tarjoa kovinkaan lohdullista tulevaisuuskuvastoa syyrialaisille itselleen.

Ongelmia seuraa kuitenkin jo ennen normatiivista harkintaa, argumentin tasolla. Kovapintaisen vastauksen puolestapuhujat olettavat, että toimimattomuus (jopa suoranainen strategian puute) tarjoaa vihreän valon Venäjän revisionismille. Näin itse asiassa argumentoitiin jo Ukrainan kohdalla, ja tältä pohjalta onkin helppoa esittää linkki Ukrainan ja Syyrian välillä: mitä jos Yhdysvallat olisivat liittolaisineen tuhonneet Assadin kemialliset aseet muutama vuosi takaperin ilmaiskuin ja saaneet (kuin ihmeen kaupalla) tämän lisäksi Syyriassa käyntiin orastavan demokratisoitumisprosessin, joka syrjäyttäisi Assadin hallinnon – olisiko tämä ”päättäväisyys” saanut Venäjän perääntymään tai rajoittamaan vaikutuspolitiikkaansa? Ei välttämättä, ainakin jos uskoo argumenttia, jonka mukaan Libyan menettäminen oli keskeisessä roolissa Venäjän Lähi-idän politiikan koventumisen taustalla. Lisäksi on hyvä syy uskoa, että myös Assadin hallinnon menettäminen ilman roolia siihen johtaneessa prosessissa olisi vain lisännyt Venäjän riskinottokykyä (Syyria oli ja on Venäjälle Libyan jälkeen entistä tärkeämpi linkki alueen politiikkaan), kuten esimerkiksi prospektiteoriaa seuraamalla voitaisiin odottaa tapahtuvan. Tämän ajatuksen tulisi itse asiassa esiintyä erityisesti sellaisten tulkintojen yhteydessä, joissa vedotaan monenmoisiin psykologistisiin argumentteihin aina Putinin irrationaalisuudesta ja psykohistoriasta isovenäläisen mystiikan ja arvontunnon vaikutuksiin.

Toisekseen, kun palataan Ukrainan kriisin laajempiin seurauksiin, Venäjän aggressioon kyllä vastattiin lännen toimesta, vaikka ei (ainakaan kovin näkyvällä) sotilaallisella tasolla. Ilmeisesti vastauksen symmetrian puute vain ei tyydyttänyt kovapintaisemman päättäväisyyden perään haikailevia. Tosiasiallisista vastauksista selvimpiä olivat talouspakotteet, jotka tiukkenivat venäläisellä kalustolla alasammutun malesialaisen matkustajakoneen tragedian jälkeen. Näiden tehosta Venäjän talouteen taitaa ainakin läntisessä keskustelussa vallita lähestulkoon konsensus. Myös NATO:n sisäiset toimenpiteet sen kollektiivisen puolustuskyvyn kehittämiseksi (mukaan lukien doktriinin päivittäminen), kiertävien joukkojen siirtäminen Puolaan ja Baltian maihin, materiaalin ennakkosijoituspäätökset sekä Suomen ja Ruotsin välisen turvallisuusyhteistyön vahvistuminen ja yleinen lähentyminen NATO:n kanssa voidaan ainakin osittain pitää vastauksina Venäjän toimiin. Näistä Suomen ja Ruotsin välinen käytäntölähtöinen puolustusyhteistyön suhde on tiivistynyt edelleen aina viime päiviä möyten merivoimien yhteisosaston kehittämistä koskevan ilmoituksen sekä NATO-selvityksen koordinaatiota koskevien ajatusten muodossa.

Käytäntöperustaiset askeleet eivät kuitenkaan vaikuta riittävän voimapolitiikan sekä suurvaltojen (tai sellaiseksi pyrkivien) automaattisen offensiivisuuden analyysinsa kiintopisteiksi ottaville. Ukrainan kriisin alkuvaiheissa, Krimin anneksoinnin jälkeen, alarmistisimmat äänensävyt esimerkiksi uskoivat, että jos Venäjän Krimillä ja Itä-Ukrainassa järjestämiin provokaatioihin ei vastata symmetrisesti nimenomaan sotilaallisella tasolla, viiltää Venäjä maayhteyden, ei vain Krimille, vaan mahdollisesti myös Ukrainan ja Moldovan rajalla sijaitsevaan Transnistriaan saakka. Tästä seuraisi edelleen vyöryminen kohti Yhdysvaltain läntisiä liittolaisia, joiden turvana oleva Yhdysvaltain pelote haurastuisi yhtä tahtia sotilaallisen vastauksen viipymisen kanssa. Myöhemmin vastaavaa argumenttia käytettiin ainakin Mariupolin satamakaupungin kohdalla, jonka katsottiin olevan vain välipala, kun Putin pyrkii lännen päättämättömyyden suojissa ”saartamaan” Ukrainan Mustaltamereltä, kenties jopa luomaan maasillan Krimille.

Tosiasiat puhuvat myös sen puolesta, että Venäjä on osoittanut osittaista pidättäytymistä Krimin ”opportunistisen hetken” ja menestyksen jälkeen. Jopa paljon puhutun ”hybridivaikuttamisen” – oli kyse sitten Venäjään vahvasti yhdistetyistä kyberiskuista tai esimerkiksi energiapoliittisen vaikuttamisen käytöstä – voidaan katsoa olleen varsin rajoitettua suhteessa siihen hätäännykseen, jonka lävitse Venäjän revisionismia ja sen häikäilemättömyyttä Ukrainan kriisin alkuvaiheissa tavattiin monelta taholta lukea. Tämä ei tietysti tarkoita sitä, että Venäjän pintapuolisella sapelinkalistelulla ja esimerkiksi ydinaseilla uhkaamiseen tulisi suhtautua flegmaattisesti. Yhtä lailla tulisi kuitenkin välttää ylitulkintoja ja retoriikkaa, jolla paikataan omien politiikkasuositusten seurausten arvioinnin puutteesta syntyviä aukkoja.

Resolve fairy

Vaikka Venäjän toimet Ukrainan sodan ympärillä ovat olleet alueellisesti epätasapainottavia (myös vaarallisia ja uhkailuun perustuneita), ja esimerkiksi Viron suuntaan suoran provokatiivisia, ei sotilaallisen opportunismin kierrettä käynnistävää dominopalikkaefektiä koettukaan. Analyysi siitä, miksei näin tapahtunut, vaikka Venäjän toimiin ei vastattu symmetrisesti nimenomaan sotilaallisella tasolla, lienee nyt erityisen arvokas. Jos syy oli lännen toiminnasta, kumoaa tämä teesin lännen ”päättäväisyyden” heikkoudesta sekä sotilaallisen vastauksen välttämättömyydestä. Kenties voimme olettaa, että lännen hapuilevaksi toisinaan leimattu yhteisrintama talouspakotteineen ja yleisine sotilaspoliittisine herkistymisineen on sittenkin varsin onnistunut reaktio? Jos syy puolestaan löytyy Venäjän vapaaehtoisesta pidättäytymisessä sekä tietoisesta keinojen rajoittamisesta (vaikka sitten väliaikaisesti), haastaa tämä yhtä lailla teesin tinkimättömän sotilaallisen vastauksen automaattisesta hyveellisyydestä.

Joka tapauksessa huomio on nyt (tai oikeastaan jo jonkin aikaa) siirtynyt Ukrainasta ja Itämeren lähialueskenaarioista kohti Syyriaa (ja samalla Suomessa oireellisesti informaatiotilan ”eheyttä” peräävään, hieman ahdashenkiseltä vaikuttavaan keskusteluun). Vaikuttaakin siltä, että juuri kapeasta voimapoliittisesta ja sotilaallisesta katsannosta ammentavat näkökulmat luovuttavat aloitteellisuuden Venäjälle: kun tilannetta väistämättä halutaan tarkastella laajempana, idän ja lännen välisenä strategisena nollasummapelinä, näyttäytyy jokainen liike, käänne ja intention osoitus jo potentiaalisena menetyksenä. Tämä puolestaan luo henkiset, omaehtoisesti rakennetut kahleet käsityksellemme toiminnanvapaudestamme, mahdollisuuksistamme sekä näin pienvaltion näkökulmasta käytettävissämme olevan ulkopoliittisen työkalupakin sisällöstä.

Edellä kuvailtu ”resolve fairy” -argumentti (ratkaisu uskottavaan pelotteeseen perustuu vastapuolen vakuuttamiseen siitä, että kaikkiin mahdollisiin kriiseihin vastataan tinkimättömästi sotilaallisin keinoin) on ainakin osittain loogisesti epäjohdonmukainen. Ensinnäkin sotilaallista toimeliaisuutta peräänkuuluttavista puheenvuoroista puuttuu monesti yksityiskohtainen harkinta mahdollisista sotilaallisen vastauksen keinoista ja näiden seurauksista. Kuten Jeremy Shapiro toteaa:

”This is not a pissing contest. Boldness rarely has benefits in international relations, particularly for status quo states like the United States. Caution is a good thing, and boldness is rarely rewarded.”

On tietysti selvä, ettei ajankohtaiskommentaareilta voida vaatia puolustuspolitiikkaa näpeissään pitävien sotilaiden ja poliitikkojen omaamaa tilannetietoutta. On kuitenkin aivan toinen asia esittää voimapolitiikan rautaisiin lakeihin perustuvia maksiimeja vakioresepteinä ilman harkintaa mahdollisen voimankäytön laajakantoisemmista seurauksista, vastapuolen käytössä olevien resurssien todellisesta tasosta, aikaisemmista opetuksista sekä yleisestä tilannesidonnaisesta harkinnasta, jota sumentaa Venäjän politiikan onnistumisen arvioinnin ja sen tekoja ilmentävien intentioiden lavean kuvailun sulautuminen.

Konkreettisiakin ehdotuksia sotilaallisen päättäväisyyden osoittamiseksi on toki esitetty. Monesti nämä ”päättäväisyyskeijun” reseptit vaikuttavat kuitenkin argumenttien eetokseen nähden varsin teknisiltä: lisätään sotilaallista konsultointia ja materiaaliapua lännen kumppaneille; toteutetaan sotaharjoituksien sarjoja kriisialuetta vasten olevilla sivustoilla; kehitetään strategisia konsepteja, liittosuhteen taakanjakoa sekä läntisen yhteisön välisiä sotilasteollisia linkkejä; otetaan informaatiotila haltuun vastapropagandan voimin; vaaditaan sotilasbudjettien korottamista ja niin edelleen. En väitä, ettei jotkin näistä keinoista olisi perusteltuja ja taiten toteutettuna myös tasapainottavia ja turvallisuustilannetta vakauttavia. Tärkeä huomio sisältyy kuitenkin siihen, että mainitut keinot ovat varsin selvästi ”varovaisuusharkinnan” ohjaamia, ei impulsiivisuuden osoittamiseen perustuvia osoituksia välittömästä vankkumattomuudesta. Vallitsevaan alarmismiin nähden ne toisin sanoen vaikuttavat varsin perinteiseltä liittosuhteen koheesion ylläpitoon tähtäävän toiminnan jatkeilta.

Edellinen saattaakin hyvin olla se taso, joka on täysin riittävä nykytilanteen epäsymmetrian huomioiden, kuten Mark Galeotti myös vihjaa artikkelissaan “Why Russia is not an existential threat for the west”:

“Moscow is hardly unaware of the massive Western preponderance of forces, and so it uses its military largely as a political and propaganda instrument. As I explore elsewhere, the real dangerous are to be found in its ability to disrupt, distract, and divide the West and also undermine the international system.

Paperitiikerin paradoksi

Esitettyjen keinojen ja tilannekuvan epäsymmetria liittyy läheisesti toiseen sotilaallisen vastauksen välttämättömyyttä esittävän argumentin epäjohdonmukaisuuteen, jota voidaan kutsua Jack Snyderia seuraten ”paperitiikerimyytiksi” (ajatuksen nappasin Daniel Nexonin blogikirjoituksesta). Vastapuoli toisin sanoen koetaan samalla sekä heikoksi että vahvaksi: se kyllä tottelee helposti ”päättäväisellä sotilaallisella vastauksella” verestettyä pelotesignaalia, mutta samalla käsitämme vastapuolen olemukseen pesiytyneen sisäsyntyisen pahuuden (irrationaalisuuden, mutta kuitenkin loogisesti tiettyä ohjelmaa toteuttavan?) tuottavan eräänlaista automaattista aggressiivisuutta. Jos vastapuoli kuitenkin on sisäsyntyisesti aggressiivinen, miksi se kuuntelisi päättäväisyyskeijua? Samalla kuitenkin oletetaan, että vihollinen on padottavissa varsin perinteisin ja suoraviivaisin keinoin, toisin sanoen osoittamalla ”sotilaallista päättäväisyyttä”. Onko vastapuoli (tässä tapauksessa Venäjä) siis voimakas ja revisionistinen vai heikko ja opportunistinen? Molemmat vaihtoehdot mahtuvat turhankin näppärästi saman argumenttirakenteen sisälle.

Kolmas epäloogisuus koskee analogiaa (usein ei-julkilausuttua sellaista) Syyrian ja Ukrainan ”vihreiden valojen” välillä. Ukrainan kohdalla läntistä päättäväisyyttä vaadittiin muun muassa suoran sotilaallisen vastauksen, kriisin edetessä vähintään Ukrainalle annettavan sotilaallisen tuen muodossa (mitä jossain määrin lopulta myös annettiin). Ajatuksena ilmeisesti oli, että näin Venäjä saadaan perääntymään ja tämän opportunismi paljastettua. Ajatuksen kontrafaktuaali versio Syyrian kriisin kohdalla kulkee siten, että jo sotilaallinen tuki Ukrainalle olisi estänyt Venäjän intervention Syyriaan. Miksei Yhdysvaltain sotilaallinen tuki ja vaikutus Syyriassa sitten estänyt Venäjää viimeisimmän intervention kohdalla? Entä miksei Yhdysvaltain sotilaallinen apu Georgialle estänyt tämän ja Venäjän välistä sotaa vuonna 2008?

Suomalaisessa keskustelussa yleinen vastausmalli edellisiin kysymyksiin on korostanut, että ainoastaan täysjäsenyys Pohjois-Atlantin sopimusjärjestössä ja sen kollektiivisen turvatakuujärjestelyn piirissä takaa uskottavan pelotteen Venäjää vastaan. Ukrainan ja Georgian kaltaiset valtiot erotetaan NATO:n täysjäsenyyden omaavista valtioista, aivan kuten Suomi ja Ruotsikin. Syntyy kuva maailmasta, joka koostuu kahdenlaisista valtioista niiden puolustuspoliittisten institutionaalisten kytkösten perusteella. Tämä on melko karkea luenta valtioiden sisäisistä piirteistä ja sen pohjalta tehty jaottelu, jopa kovapintaisen ja huomattavasti yksinkertaistavan rakenteellisen realismin vinkkelistä. Lisäksi, edellisen huomion NATO/ei-NATO jaosta muistaen, Ukrainan kohdalla käytettiin yllättävän paljon argumentteja kaltevista pinnoista, jotka vaikuttaisivat jo Ukrainan koskemattomuuden loukkausten kautta välittömästi esimerkiksi Yhdysvaltain Euroopan liittolaisille takaaman pelotteen uskottavuuteen.

Tyhjiöiden imua

Suomen tapauksessa argumentti NATO:n ulkopuolista tilaa riivaavasta eksistentialistisesta turvattomuudesta perustuu ajatukseen sotilaallisista tyhjiöistä ja niiden väistämättä tuottamasta ärsykkeestä suurvaltalogiikan ajattomassa maailmassa. Tällainen perusasetelma johtaa suomalaisen turvallisuuspoliittisen keskustelun helposti asetelmaan, jossa sitä kammetaan vain hypoteettista NATO-jäsenyyttä ja sen tuottamia vaikutuksia vasten. Maailmasta kehittyy mustavalkoisten perusratkaisujen määräämä tila, jossa herkkyys toiminnanvapauteen ja käytännön yhteyksiin kärsii, aivan kuten puolustusvoimien komentaja Jarmo Lindberg vaikuttaisi omalla elegantilla tavallaan myös viittaavaan hiljan Suomen NATO-edustustossa tehdyn haastattelunsa loppupuolella (käytäntöyhteyksistä löytyvistä langanpätkistä myös se tie jäsenyyteen aukeaa, ei mustavalkoisen ja ideologissävytteisen suostuttelun kautta).

Ajatukset sotilaallisista tyhjiöistä perustuvat näkemykseen kansainvälistä systeemiä liikuttavasta yksinkertaisesta mekaniikasta. Venäjän, aivan kuten minkä tahansa suurvalta-aspiraatiota omaavaksi oletetun valtion, tulkitaan katsannossa ennemmin tai myöhemmin hyödyntävän (ellei suorastaan täyttävän) vallan tasapaino-opin (karkeita) perusteita seuraten vasten minkä tahansa sen ulottuvilla olevan ”sotilaallisen tyhjiön”. Kansainvälinen politiikka näyttäytyy näin edelleen vahvasti territoriaaliselta, eikä ajatus tilallisista ”tyhjiöstä” oikein kohtaa geoekonomiasta nousevaa päivitetympää luentaa, jossa painotetaan kriittiseen infrastruktuuriin ja valtioalustan toimintakykyyn vaikuttamisen estämistä hankaloittamista sekä globaaleilla yhteisalueilla toteutuvien talousvirtojen hallinnan ja näiden muodostamien kytkentöjen vapauksien kaltaisia kysymyksiä.

Voimakasta ja välitöntä sotilaallista vastausta vaativien äänenpainojen taustalla vaikuttaisi siis toimivan eräänlainen maailmankuvallinen uskomusjärjestelmä, jossa suurvaltojen intentiot johdetaan automaattisesti siitä, mitä niiden on mahdollista tehdä, ei siitä, mitä ne missäkin poliittisessa kontekstissa aikaisempia tekojaan vasten todennäköisesti tekisivät. Informaatiotilassa, johon Suomessa on viime aikoina kohdistettu paljon huomiota, taistelu hyvän ja pahan sekä totuuden ja valheen rintamalinjalla kääntää ajatuksen sotilaallisesta tyhjiöstä erityiseksi ”harmaaksi alueeksi”, joka ikään kuin olisi muita tiloja otollisempi erilaisten väripalettien sekoittavalle käytölle.

Sotilaallisten tyhjiöiden ja informaatiopsykologisten harmaiden alueiden imuun Suomen kontekstissa palaan kuitenkin joskus myöhemmin. Tämän tekstin tarkoitus oli lähinnä problematisoida (joskaan ei pysyvästi kumota) ajatusta sotilaallisen päättäväisyyden lähes selkärankareaktiona esitettävästä automaattisesta hyveellisyydestä konfliktien eskalaatiokontrollin välineenä. Argumentin problematisointi ei poista sitä tosiasiaa, että Venäjän toimet esimerkiksi Syyriassa vain vaikeuttanevat poliittisen ratkaisun aikaansaamista pitkällä aikavälillä ja kurjistavat tavallisten syyrialaisten elämä. Vaikka lännen sotilaallisen tinkimättömyyden osoitus ei toisikaan kestävää ratkaisua tilanteeseen, ei tekemättömyys ja silleen jättäminenkään tarjoa poliittisesti kestävää tietä.

Pienen valtion näkökulmasta poliittisten ratkaisujen ensisijaisuuden korostamisella sekä kansainvälisen järjestyksen sovinnaissääntöjen – erityisesti kun kyse on voimankäytön säännöstöistä – pedanttisella tulkinnalla on lähes itseisarvoinen asema. Lisäksi on huomattava tavallisten ihmisten elämän realiteetit. Esimerkiksi pyrkimys Venäjän tietoiseen ajamiseen kohti ”uutta 1980-luvun Afganistania” toteutuisi ennen kaikkea syyrialaisten itsensä kustannuksella. Välimaaston ratkaisun – kuten minkä tahansa ratkaisun sanan varsinaisessa merkityksessä – tulee lähteä liikkeelle pyrkimyksestä rakentaa poliittista tahtoa, tarvittaessa painettakin, kyseisen alueen valtioiden sekä näiden muodostamien valtaklikkien välille. Sitä ennen meidän on kuitenkin keskityttävä Lähi-idän alueellisen kriisin oireiden hoitoon, mikä tarkoittaa muun muassa alueelle suunnattavan humanitaarisen avun lisäämistä sekä pakolaisten kärsimysten auttamista niin paikan päällä kuin täällä Euroopassakin. Tällä välin voimme pohdiskella seuraavia Mark Galeottin sanoja Venäjän agressioon suhtautumisesta:

”Finally, such [alarmist] rhetoric plays to Putin’s narrative. It helps support his notion that a hostile West is treating Russia like an enemy. On the day Dempsey was confirmed in his new position, I watched Vremya TV news lead with a package of stern, uniformed American generals talking about the Russian “threat” interspersed with footage of US soldiers in Europe, tanks rumbling and guns blazing. It also actually vests Moscow with much more power and weight than it deserves. To a considerable extent, Putin’s foreign policy is one of bluff and bluster, and the more American generals puff up the Russian bear, the better Putin’s hand at this game of geopolitical poker.

Arguably, treating Russia as some kind of wayward but darkly amusing comic operetta wannabe power – hard as that might be so long as Moscow’s men and munitions are causing mayhem in Ukraine – might actually be a much more appropriate response, and give the Kremlin rather more sleepless nights.”

Heavy metal -diplomatiaa ja sapelinkalistelua

Puolustusministeri Ashton Carter vahvisti Wall Street Journalin mukaan toissapäivänä Tallinnassa Yhdysvaltain aikeet ennakkosijoittaa raskasta asekalustoa kuuteen Itä- ja Keski-Euroopan maahan. Kysymys NATO:n sotilaallisen läsnäolon vahvistamisesta, jopa mahdollisten pysyvien joukkojen sijoittamisesta Baltian ja Itä-Euroopan alueelle, on toki leijunut ilmassa jo pidempään. Tässä suhteessa tankkien, tykistön ja muun varustuksen tilapäiseksi mainittu ennakkosijoituspäätös on tietoisen varovainen, mutta kuitenkin symbolisesti merkittävä signaali, kuten esimerkiksi Kristi Raik on Helsingin Sanomissa todennut. Päätös kaluston ennakkosijoittamisesta on ollut esillä ainakin NATO:n viime syksyn Walesin huippukokouksesta eteenpäin. Uutta on ilmeisesti vain toteutuksen aikataulu (sen nopeutuminen) sekä päätöksen sisällön konkretisoituminen Yhdysvaltain kaluston osalta.

Päätöksestä lähtevä viesti on kuitenkin selvä ja kuuluva. Se on suunnattu ainakin kolmeen osoitteeseen. Ensinnäkin päätös konkretisoinee Yhdysvaltain kotiyleisölle viestiä siitä, että Obaman hallinnon kiinnostus myös Eurooppaa sekä laajemmin liittolaissuhteidensa uskottavuuden ylläpitämistä kohtaan ei ole lipsumassa. Toisekseen kysymys on rauhoittavasta, vaikkakin varsin symbolisesta eleestä omille liittolaisille. Yhdysvallat pyrkii osoittamaan sitoutumisensa liittokunnan yhteiseen puolustukseen sekä jakavansa Baltian maiden huolen alueen turvallisuustilanteen muutoksesta ja Venäjän intentioista.

Kolmas viesti lähtee Venäjän suuntaan. Vaikka päätös istuukin ulkomuodoltaan sarjaan ”muskelinpullistelu” ja ”heavy metal -diplomatia” – näin Mark Galeottin ilmausta lainatakseni – on viestin terävimpiä reunoja pyritty hiomaan pehmeämmiksi. Yhdysvaltain suunnitelmien noustua mediakeskusteluun aivan kotoisten Kultaranta-keskustelujemme aattona vajaat pari viikkoa takaperin, käynnistyi Venäjän ja Yhdysvaltain välillä välittömästi sananvaihto, jonka lomassa Yhdysvaltain maavoimien eversti Steve Warren lievensi lähtevän signaalin pisteliäisyyttä. Warren mainitsi kyseessä olevan vain harjoituskalustoa koskevasta päätöksestä (ja vieläpä varsin pienestä määrästä sellaista). Warren jatkoi toteamalla, että kyseessä ei sentään ole ydinasejärjestelmien sijoittamisesta, viitaten näin Vladimir Putinin samassa yhteydessä esittämiin kommentteihin Venäjän mannertenvälisten ballististen ohjusten modernisointisuunnitelmista.

Yhdysvaltain viestin olennainen osa oli esittää päätös varovaisena ”askeleena”, josta siis voi tilanteen niin vaatiessa askeltaa myös eteenpäin. Kyseessä vaikuttaisi olevan klassinen kriisinhallintaan pyrkivä viesti, jonka pääasiallinen tehtävä on antaa ennalta ehkäisevä varoitus mahdollisista tulevista reaktiosta ja vastatoimista, jos yleinen turvallisuustilanne edelleen heikkenee tai koettu uhka kasvaa. Vaikka varsinaiseen kuilun partaalla tapahtuvaan tasapainotteluun on vielä useita askelia matkaa, lienee keskeisintä ymmärtää se symbolinen arvo, mikä kätkeytyy juuri Yhdysvaltain kaluston varastointiin ja sitä kautta tämän turvallisuusintressien entistä elimellisempään linkittämiseen Itä- ja Keski-Eurooppaan maaperälle. Itse asiassa viimeisin päätös voidaan hyvin nähdä osana laajempaa ja pidempään Yhdysvaltain suunnittelemaa askelmerkkien sarjaa, johon liittyvät myös esimerkiksi aikaisemmat päätökset Baltian ilmavalvontaan osallistuvien hävittäjien lisäämisestä sekä Baltiassa ja Puolassa kiertävien joukkojen kasvattamisesta (ks. esim. McNamara et al. 2015, ss: 14-18). Yhdysvallat pyrkivät askelmerkeillään luomaan johtimen sen turvallisuusintressien sekä toisaalta Itä-Euroopan NATO-jäsenten alueellisen koskemattomuuden välille.

Venäjän vastaus

Venäjän vastaus Yhdysvaltain ilmoitukseen ansaitsee oman käsittelynsä. Ensimmäisessä vaiheessa Venäjän viranomaiset viittasivat yleisesti vastaavansa Yhdysvaltain ja NATO:n mahdolliseen uhkaan ”asianmukaisella tavalla”. Tässä yhteydessä Venäjän puolustusministeriöstä mainittiin muun muassa Kaliningradiin suunniteltujen Iskander-ohjusten sijoittelun nopeuttaminen. Lisäksi Venäjä totesi olevansa pakotettu edelleen vahvistamaan joukkojaan sen länsiosissa, mukaan lukien Valko-Venäjällä, jos Yhdysvaltain suunnitelmat toteutuvat.

Enemmän huomiota keräsi kuitenkin Vladimir Putinin erikseen antama lupaus lisätä vielä tämän vuoden kuluessa 40 uutta mannertenvälistä ohjusta Venäjän ydinasekapasiteettiin. Putin mainitsi puheessaan myös muita uusia aseita, kuten tankkeja. Strategisten ballististen ohjusten modernisaatioaikeet jäivät kuitenkin selvemmin median haaviin.

Putinin Moskovassa järjestetyillä sotilasmessuilla esittämä puhe sekä maininta ydinasevarustelusta tulkittiin automaattisesti lännen suuntaan lähteneeksi nokitukseksi sekä vastaukseksi Yhdysvaltain suunnitelmiin. Viittasihan Putin puheessaan myös Yhdysvaltain kaluston ennakkosijoitusaikeisiin. On kuitenkin muistettava, kuten edelläkin viittaamani Mark Galeotti on todennut, ettei Putinin ilmoituksessa sinänsä ollut mitään uutta. Venäjän suunnitelmat ydinasejärjestelmien modernisaatiosta ovat olleet tiedossa jo jonkin tovin, eivätkä nykyiset suunnitelmat väistämättä edes riko vuonna 2010 Yhdysvaltain ja Venäjän välille solmittua uutta START-sopimusta.

Putin toki tiedostaa, että ydinasekortin esittely on symbolisesti mitä selkein signaloinnin väline, ainakin mitä lännen huomion herättämiseen tulee. Kyse on siis ennen kaikkea poliittisesta painostuksesta – ydinaseiden sotilaallinen rooli Venäjän kansallisessa turvallisuuspolitiikassa on ennen kaikkea varattu viimekätiseksi pelotteeksi Venäjän valtion olemassaoloa uhkaavia eksistentiaalisia uhkia, eli käytännössä muita ydinaseita ja niitä vastaavia asejärjestelmiä vastaan (sotilasdoktriinista lisää myöhemmin). Konkreettisena kriisinhallintamekanismina ydinaseuhalla on (toivottavasti) hyvin vähän käytännön arvoa.

Venäjä nosti esiin nimenomaan mannertenväliset ohjukset. Näin ollen viesti on suunnattu korostetusti Yhdysvalloille. Viesti yhdistää Yhdysvaltojen Euroopassa NATO:n puitteissa toteuttamat sotilaspoliittiset ratkaisut suoraan Yhdysvaltojen ja Venäjän väliseen ydinasetasapainoon. Johtopäätöstä tukee myös Putinin viittaus Yhdysvaltain Eurooppaan suunnittelemaan, jo vaiheittain toteutettuun ohjuspuolustusjärjestelmään, jota Venäjä on jo pitkään pitänyt sekä symbolisena haasteena sen suurvaltastatukselle että haasteena strategisen ydinasepelotteen tasapainolle Yhdysvaltain ja Venäjän välillä.

Ydinaseuhkan mainitseminen on näin ollen Yhdysvaltain ennakkosijoituspäätökseen nähden tietoisen epäsymmetrinen puheteko; Venäjä toisin sanoen sitoo Ukrainan kriisin heijastevaikutukset sekä Yhdysvaltain ennakkosijoituspäätöksen suoraan laajempaan, lännen ja Venäjän väliseen, alati jähmettyvään konfliktiin, jonka juuret se ulottaa ydinasekysymysten osalta pitkälle 2000-luvun alkupuolelle. Eräänlaista muistin tai narratiivin hallintaakin tilanteessa on siis havaittavissa.

Sapelinkalistelua

Ymmärrys siitä, että päätökset ydinasevarustelun modernisoinnista – suunnitelmiahan toteuttavat tällä hetkellä lähes kaikki ydinasevallat, ei siis vain Venäjä – olivat jo ennalta tiedossa, ei luonnollisesti tee itse ajatuksesta yhtään sen vähemmän huojentavaa. Galeotti tosin oli valmis näkemään pilvessä hopeareunuksen: jo tehtyjen ydinaseiden modernisaatiosuunnitelmien toistaminen sekä nykytilanteeseen nähden sotilaallisesti käyttökelvottomaan aseeseen viittaaminen on helpottavampi uutinen, jos sitä vertaisi esimerkiksi hypoteettiseen ilmoitukseen keskittää erikoisjoukkoja lähelle Baltian rajaa.

NATO:n ja Yhdysvaltain vastareaktioissa hopeareunusta ei löydetty. NATO:n pääsihteeri Jens Stoltenberg näki Putinin vastauksen vaarallisena sapelinkalisteluna, joka lisäisi entisestään epätasapainoa, ilmeisesti sekä alueellisesti että idän ja lännen suhteissa yleisesti. Toisaalta myös Stoltenberg lisäsi, että kyseessä on tavallaan looginen jatko Venäjän jo pidempään käynnissä olleessa varustelupolitiikassa, jossa ydinaseet muodostavat keskeisen elementin.

Yhdysvaltain ulkoministeri John Kerry oli sanoissaan jokseenkin varovaisempi. Kerryn mukaan Putinin ydinasemodernisaatiota koskeva ilmoitus muistutti kylmän sodan kaltaiseen tilanteeseen johtavaa taka-askelta. Lisäksi Kerry arvuutteli, onko kyseessä vain voimannäytön valmiutta esittelevää muskelinpullistelua, päätyen kuitenkin toteamaan, ettei tämän tason uhkauksesta voi olla huolestumatta – ikään kuin Kerry olisi rivien välissä nostanut Venäjän juuri sen kaipaamalle suurvaltajalustalle. Kerry onkin viime aikoina ollut puheväleissä Venäjän ulkoministeri Lavrovin kanssa Ukrainan kriisin suhteen. Puheyhteyden ylläpitäminen, jonka on huhuttu tuovan Yhdysvaltain ja Venäjän välisen suoran neuvotteluraiteen nykyisen Normandia/Minsk-formaatin rinnalle, saattaisi osaltaan selittää astetta varovaisempaa vastausta.

Ydinaseiden lumoa

Putin siis viittasi ohjusilmoituksessa NATO:n ja Yhdysvaltain ohjuspuolustuspolitiikkaan, joka on ollut Venäjän hampaissa aina siitä asti, kun George W. Bushin hallinto vuonna 2002 irtautui ohjuspuolustusjärjestelmiä rajoittavasta sopimuksesta (tämä kylmän sodan kenties merkittävin suurvaltojen ydinasevalvontasopimus allekirjoitettiin vuonna 1972) ja ilmoitti panostavansa järjestelmien kehittämiseen. Yhdysvaltojen vakuutukset siitä, että sen Eurooppaan sijoittamat ohjuspuolustusjärjestelmän osat ovat suunnattu Iranin ballististen ohjusten (ei vain ydinohjusten) muodostamaa uhkaa vastaan, ja ettei ohjuspuolustusjärjestelmä edes kykenisi mitätöimään Venäjän nykypelotteen uskottavuuden kannalta keskeistä vastaiskukykyä, ovat kaikuneet Venäjällä kuuroille korville.

Miksi sitten ydinaseet vaikuttavat edelleen olevan niin merkittävässä roolissa Venäjän retoriikassa? James Mashiri ja Katri Pynnöniemi ovat tulkinneet ydinaseiden roolin selkeytyneen hienoisesti Venäjän hiljattain kriisiajan taajuudelle uudelleenviritetyssä sotilasdoktriinissa (ks. sivut 37–38). Varovainen liukuma pois rajoitetun ydinsodan konseption korostamisesta sekä toisaalta ydinaseiden näkemisestä eskalaation hallinnan välineinä tuottavat edellä mainittua selkeyttä sekä vahvistavat kuvaa ydinaseiden roolista nimenomaan viimekätisenä, kansallista olemassaoloa haastavia uhkia vastaan suunnattuna pelotteena. Sotilasdoktriinin linjaukset siis voisivat viitata jopa ydinaseiden roolin hienoiseen liudentumiseen. (On toki huomattava, että Venäjän sotilasdoktriini on julkinen asiakirja, jollaisena sitä tulee myös tulkita. Toisin sanoen sitä tulee tarkastella myös ulospäin suunnattuna viestinä sekä osana sen laajempaa sotilaspoliittisen ajattelun perinnettä Venäjällä, kuten myös Mashiri ja Pynnöniemikin toteavat.)

Ydinaseiden roolin ”selkeytyminen” siirtää huomiota ”tavanomaisten” aseiden saralla tapahtuvaan teknologiseen kehitykseen sekä entistä hämärärajaisempiin sodankäynnin ja muun poliittisen vaikuttamisen muotoihin. Yliääninopeuteen kykenevät ”tavanomaiset” risteilyohjukset, muut vastaavat täsmäaseet sekä esimerkiksi automatisoidut asejärjestelmät ovat tällä hetkellä kuumia perunoita suurvaltain pelipöydillä. Varustelukierrepaineet kyseisten asejärjestelmien kohdalla ovat kovat, eikä olekaan ihme, että esimerkiksi Venäjä on pyrkinyt (toistaiseksi turhaan) sitomaan globaalin tason iskukykyyn yltävät ”tavanomaiset” täsmäohjukset perinteisesti vain strategiset ydinaseet käsittävän START-regiimin asevalvontaneuvotteluiden agendalle.

Toistuvat viittaukset ydinasepelotteeseen kielivät kuitenkin edelleen Venäjän pitkästä ydinasepolitiikan perinteestä ja ”Pommille” annetuista merkityksistä. Tämäkin perinne kuitenkin elää ajassa. Kuten Kultaranta-keskustelujen Venäjän kehitys -työryhmän puheenjohtajana toiminut René Nyberg asian yleisen keskustelun lomassa esitti: Venäjällä puhutaan nykyään ydinaseista selvästi Neuvostoperinnettä varomattomammin. Raskaiden pommikoneiden lentoaktiivisuuden lisääntyminen muun muassa Itämerellä, diplomaattitasolla esitetyt uhkaukset ydinaseiden mahdollisesta kohdistamisesta NATO-maihin, ydinasekynnyksen ylittävien kansallisten intressien liittäminen Krimin niemimaahan… sanat ja teot luovat hämärää sinänsä doktriinitasolla kirkastuneen ydinasepolitiikan ympärille. Uskottavan sotilaallisen pelotteen lisäksi ydinaseet ovatkin edelleen vahva poliittisen vaikuttamisen väline. Ylenpalttinen julkinen ydinasekortin vilauttelu ja poliittinen hyödyntäminen saattaa kuitenkin paradoksaalisesti myös nakertaa ydinasepelotteen uskottavuutta (pelotteen uskottavuuden ylläpitämisen haaste on tietysti ydinasestrategioista käytävän keskustelun ikuisuuskysymys ainakin Korean sodasta eteenpäin).

Jähmeän kriisin sokeat pisteet

Venäjän ydinaseperinteen tausta on tietysti kylmän sodan ajan supervaltastatuksessa. Venäjän taloudelliset haasteet 1990-luvulla korostivat ydinaseiden roolia entisestään. Onkin muistettava, että Venäjä on edelleen maailman toinen globaalin tason ydinasevalta, mikä on tunnustettu myös suurvaltojen välisin sopimusjärjestelyin. Venäjän käsitys sen ydinasepelotteesta on siis vahvasti kytköksissä ajatukseen tasavertaisesta asemasta Yhdysvaltojen kanssa. Tämän tasapainotilan säilymistä aikana, jota luonnehtivat merkittävät tavanomaisten asejärjestelmien varustelupaineet, voidaan pitää Venäjän kannalta entistä tärkeämpänä symbolisena tekijänä. Lisäksi tulkitsen, että Venäjä pyrkii sitomaan kommenteillaan huomion – jota se eittämättä ydinasekortin käyttämisellä länsimaissa saa – Ukrainan kriisistä ja Krimistä laajempaan, heidän näkökulmastaan jo pidempään jatkuneeseen välirikkoon lännen (erityisesti Yhdysvaltain) ja Venäjän välillä.

Meneillään on todennäköisesti pitkään ja intensiteetiltään vaihtelevien käänteiden kautta jatkuva, osittain jo alueellisella tasolla jähmettynyt kriisi, jonka ytimessä tulisi olla huoli Ukrainan tulevaisuudesta ja tavallisten ihmisten turvallisuudesta. Samalla Yhdysvaltain ja Venäjän välinen ydinasevalvontapolitiikka polkee paikallaan, ellei ota jopa taka-askelia – tästä konkreettisena esimerkkinä käy jo pari vuotta jatkunut kissa ja hiiri -leikki vuonna 1987 solmitun, symbolisestikin erittäin merkittävän keskimatkan ydinvoimasopimuksen mahdollisten rikkomusten todentamisen ympärillä.

Ukrainan sodan ympärillä käytävä laajempi arvopoliittinen kädenvääntö on kuitenkin korostuneesti alueellinen kriisi. Tämä on Euroopalle uusi tilanne – jähmettymässä oleva alueellinen selkkaus hivuttaa mannerta päivä päivältä kohti maailmanpolitiikan marginaalia. Euroopan katse harhailee, eikä se kohtaa enää esimerkiksi Lähi-idän tilannetta entisellä herkkyydellä. Siellähän Venäjän ja Yhdysvaltain intressit lyövät paikoin jopa kättä yhteen. Potentiaalisia voittajia jähmettyvästä kriisistä on enää vaikea löytää, ellei sitten kohdista katsettaan tyystin pois Euroopasta, Venäjästä ja Ukrainasta. Tähän ei olla näillä leveys- ja korkeusasteilla viimeisten vuosisatojen aikoina totuttu. Euroopan ajatukset ovat saaneet ehkä turhankin pitkään viipyillä oman erinomaisuuden historiallisen nostalgian tuottamissa lämpimissä tunteissa. Toisaalta katse pitäisi kääntää tavallisiin ihmisiin, jotka niin usein unohtuvat suurvaltapolitiikan jalkoihin. Paikoin löysästäkin ydinasepelotteen olemassaolosta muistuttavasta puheesta kun on mahdollisimman pitkä matka tavallisten Ukrainassa kärsivien ihmisten arkeen.

Kohti Kultarantaa 2015 – horisonttia laventamassa

Tasavallan presidentti Sauli Niinistön isännöimät, järjestyksessään kolmannet Kultaranta-keskustelut käynnistyvät huomenna sunnuntaina. Olen raportoinut blogissani useamman kirjoituksen voimin kahden aikaisemman Kultaranta-keskustelun (julkisen osan) antia sekä keskustelujen jälkilöylyjä. Vuosien 2013 ja 2014 tapahtumat esittelivätkin osallistujien ja teemojen valossa varsin laaja-alaisen, eri yhteiskunnan sektorit yhteen niputtavan käsityksen Suomen turvallisuuspoliittisen keskustelun ja päätöksenteon kentästä. Kultaranta-keskustelujen merkitystä arvioitaessa voitaneenkin hyvin puhua yhteiskunnan kokonaisturvallisuuden strategisen tason tunnelmien laaja-alaisesta luotaamisesta, kuitenkaan ajankohtaisia asiakysymyksiä unohtamatta.

Laaja-alaisesta hengestä huolimatta, kenties pienimuotoisen pelkistämisenkin uhalla, tilaisuuksista on saattanut poimia selviä painotuksia: Esimerkiksi vuoden 2013 keskustelut raivasivat maastoa kansallisen puolustusvalmiuden resurssipohjan turvaavalle poliittiselle konsensukselle (sekä hieman laveammin myös käsitykselle kansallisen puolustuksen suhteesta puolustuksen yhteistyövaraisten verkostojen merkitykseen Suomen turvallisuuspolitiikassa), joka sittemmin eräällä tavalla manifestoitui syksyllä 2013 asetetun puolustuksen parlamentaarisen selvitysryhmän suosituksissa. Onkin ollut varsin yllättävää huomata, kuinka puolustusvoimien määrärahakeskustelu vaikuttaa hallituspuolueiden melko yksiselitteisistä resurssipohjan kestävyyden takaavista lupauksista sekä tähän liittyvästä verraten laajasta poliittisesta konsensuksesta huolimatta käyvän edelleen, jos ei kuumana, niin ainakin tasaisen lämpöisenä.

Vuoden 2014 keskustelut puolestaan keskittyivät Venäjän ympärille. Keskustelujen teemojen asettamisen takaa tuskin on löydettävissä mitään yksityiskohtaista piiloagendaa, mutta voidaan olettaa, että ainakin pyrkimys yhteisen tilannekuvan edellytysten muodostamiselle, sekä yleisesti Venäjän merkityksen ja kehitysnäkymien ruodintaan eri yhteiskunnan sektoreita edustavien asiantuntijoiden näkökulmasta, lienee ollut tavoitteena. Toki keskusteluissa oli mukana muitakin teemoja. Kaikki osiot eivät kuitenkaan ole olleet aivan yhtä onnistuneita. Esimerkiksi vuoden 2014 keskustelujen kolmas, Suomen yhteiskunnallista uudistumista varsin yksipuolisella (ja muistini mukaan sotkuisella) talouspensselillä hahmotellut istunto (otsikko: ”Suomen sitko – millaiset eväät talouden ja yhteiskunnan uudistamiselle?”) oli ainakin allekirjoittaneelle pettymys. Keskustelu käpertyi pragmaattisen ratkaisukeskeisyyden ja yhteiskunnan moniulotteisuuden tunnistamisen sijasta lähinnä ongelmilla mässäilyyn ja syyllisten tunnistamiseen. Tällaisen negatiivisuuden kierteen luonnehtima tunnelma ei mielestäni istunut ongelmitta tilaisuuden arvoon ja luonteeseen. Ehkä tästäkin syystä Venäjään kohdistunut osio kommenttipuheenvuoroineen ja laajempine keskusteluineen nousi omissa papereissani vuoden 2014 tilaisuuden yhteiseksi nimittäjäksi.

Viime vuoden avauspuheessaan tasavallan presidentti esitti myös näkemyksensä Kultaranta-keskustelujen ideasta. Tilaisuudet eivät ole itseisarvoisia, totesi Niinistö. Lämpimiä on turha puhua – näin taisi viesti kuulua. Keskusteluja järjestetään tässä formaatissa silloin, kun tarvetta kotimaisen turvallisuuspoliittisen keskustelun yhteensovittamiselle, tilannearvioille sekä uusille ajatuksille tuntuu olevan. Ja viimeisen kolmen vuoden maailmanpoliittisten käänteiden lomassa tarvetta on tuntunut riittävän. Maailmanpolitiikan muutoksesta huolimatta suomalaisen turvallisuuspoliittisen keskustelun horisontti on kaventunut, kohdistuen erityisesti lähialueemme turvallisuusympäristön arviointiin sekä asevaraisen turvallisuuden kysymyksiin.

Yleisen tunnelman jännittyminen ja tästä seuraavan odotushorisontin kaventuminen ei tietysti ole vain suomalaisen turvallisuuspoliittisen keskustelun piirre – Ukrainan sota on vaikuttanut tunnelmien kiristymiseen laajasti, etenkin Euroopassa. Toisaalta horisontin kaventuminen ja strategisen katseen ”tiivistyminen” on ollut havaittavissa kotimaisessa keskustelussamme jo ennen Ukrainan sotaa, kuten olen blogissani jo ennen Ukrainan tapahtumien eskaloitumista esittänyt. Kyse ei ole pelkästään mistään metakeskustelun triviaaleista vireistä, vaan laajemmasta tunnelmasta, joka ei voi olla vaikuttamatta politiikan käytännön johtopäätöksiin tai resonoimatta kansalaisten tunnelmiin.

Toisaalta on huomattava, että muutos turvallisuuspolitiikan suunnasta käytävässä keskustelussa on tapahtunut historiallisesti merkittävänä aikana. Samalla kun Eurooppaa koskeva mittava kriisi – kriisi, jonka sisimmäisellä kehällä on käynnissä epäsymmetrisesti ja tietoisesti rajoitettu, mutta tästä huolimatta avoin sota – vangitsee katseemme, saamme kenties hieman yllätykseksemme huomata, ettei kriisi ole välttämättä jakamattoman globaalin huomion kohde. Tähän Euroopassa ei olla totuttu.

Kuten ulkoministeriön erikoistutkija ja professori Hiski Haukkala on todennut, kyseessä on ennen kaikkea alueellinen, Euroopan muita ongelmia vasten resonoiva ja ongelmien kierrettä vahvista kriisi. Ukrainan sota on Euroopan ja Venäjän kannalta edennyt pisteeseen, jossa on tarjolla vain häviäjien rooleja, parhaimmillaan kriisikierteen syvenemistä estäviä torjuntavoittoja (puhumattakaan itse Ukrainalle tarjolla olevista tulevaisuusnäkymistä). Ukrainan tulevaisuudella pelattu strateginen peli on edennyt toivottomalta vaikuttavaan limboon: sen tulevaisuus Euroopan unionissa on yhä kaukaisemmalta vaikuttava haave mittavista yhteiskunnallisista ja rakenteellisista ongelmista sodan ohella kärsivän Ukrainan kannalta; mutta niin on kaukainen myös Venäjän alkuperäisenä tavoitteena ollut Ukrainan integroiminen nyt väistämättä tyngäksi jäävään Euraasian unioniin, jonka rakennuspalikkana Ukraina olisi ollut avainasemassa.

Yhteiskunnallisilla kommentoijilla – kuten ihmisllä yleensäkin – lienee sukupolvesta toiseen taipumusta ylidramatisoida oman historiallisen kokemuksensa merkitystä. Suonette anteeksi, jos sorrun tähän samaan historiattomuuden helmasyntiin ja presentismin houkutukseen. En kuitenkaan voi olla korostamatta tilanteen historiallisuutta – onko Eurooppa (Venäjä siellä jo melko pysyvästi lienee) ajautumassa maailmanpolitiikan ulkokehälle? Ongelmaksi muutos muodostuu siinä vaiheessa, jos oma tilanneherkkyytemme ja uteliaisuutemme globaalin maailman syheröisten valtaverkostojen muutosten ymmärtämiseen alkaa omaehtoisen strategisen katseen kaventumisen myötä heiketä. Muutoksella on myös eettinen ulottuvuutensa. Tällöin kysymys koskee vastuutamme niin tulevista sukupolvista globaalissa mittakaavassa kuin globaalin eriarvoisuuden purkamista tässä ja nyt. Albert Camus’ta lainaten: “Real generosity towards the future lies in giving all to the present.” Ja jos näkemyksemme tulevaisuuden haasteiden kohtaamisesta rajoittuu vain oman napamme ympärille – ja mahdollisesti tässäkin rajauksessa spekulatiivisten ”rakenteellisten” ongelmien ja kestävyysvaje-olioiden vangitessa keskittymiskykymme tekojemme välittömistä seurauksista –, emme voi rehellisesti sanoa antavamme nykyhetkelle kaikkea sitä, mitä se ansaitsisi.

Tämän pitkähkön (ja pahoitteluni – osin synkeänkin) alustuksen tarkoituksena oli kiinnittää huomiota tulevien Kultaranta-keskustelujen teemoihin sekä tapahtuman formaatin hienoisiin muutoksiin. Tämän vuoden kattauksessa on nimittäin havaittavissa selvä viesti maailmaa kohti avautuvan mielenkiinnon ja uteliaisuuden lisäämisestä. Etenkin maanantain julkisena esitettävien keskustelujen ensimmäisen osan kansainväliset, statukseltaan arvovaltaiset vieraat siirtävät Kultaranta-keskustelut entistä kansainvälisemmälle tasolle. Tämä on ehdottomasti hieno, tilaisuuden sisältöä kehittävä lisäys tasavallan presidentiltä ja muilta tilaisuutta järjestämässä olevilta tahoilta.

Keskustelujen toinen kattoteema on Suomen kansallinen turvallisuus. Raja-aidat sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden välillä ovat entistä häilyvämmät, mikä noussee kattoteemojen tuoman viestin lisäksi esiin myös suljettujen ovien takana käytävän, terrorismin, tiedustelun ja turvallisuuden suhdetta ruotivan työryhmän keskusteluissa. Valitan, että pysyn nyt vielä tässä vaiheessa kovin yleisellä tasolla, mutta sanottakoon, että tämänkin teeman kohdalla on keskeistä ymmärtää turvallisuuden tuottamisen sekä toisaalta globaalisti avoimen, tasa-arvoisen, uteliaan ja tulevaisuususkoisen yhteiskunnan yhteensovittamisesta aiheutuvat paineet. Tämän herkkyyden tunnistaminen on keskeistä etenkin ajassamme, jota leimaa ilmeisen pakottavalta vaikuttava paine ulottaa pienvaltioidenkin käytännön turvallisuusvaikuttamista entistä ”ulommaksi” kansainvälisen politiikan meihin vaikuttavien prosessien ”etumaastoon” (ja nyt en viittaa vain perinteiseen monenkeskiseen ja kahdenkeskiseen diplomatiaan). Vastaavasti eteentyönnetyn turvallisuuden vastapainona kehittyy vaara turvallisuusajattelun luomien ”syvien” katveiden muodostumisen yhteiskunnan sisään. Hämärät käytännöt sopivat huonosti liberaalin demokratiamme pirtaan, mutta sisäisen turvallisuuden retuperälle jättäminen ei sekään ole realismia.

Yhdysvaltain entinen varaulkoministeri Strobe Talbott, Venäjän entinen valtiovarainministeri Aleksei Kudrin sekä Münchenin kansainvälisen turvallisuuskonferenssin puheenjohtaja Wolfgang Ischinger asettanevat keskustelujen ensimmäisessä sessiossa aikaisempaa laveammat nuotit osallistujien eteen – viittaahan ensimmäisen session otsikko (”The World Disorder?”) näköalaan, jossa Suomen paikkaa maailmassa olisi hyvä tarkastella myös Ukrainan sodan ja Euroopan sisäänpäin kääntyvän turvallisuusarkkitehtuurin kriisiä (mukaan lukien Euroopan unionin omat, sisäiset ongelmat) laajempiakin yhteyksiä vasten. Hyvä alku näkökulman laventamiselle on pyrkiä hahmottamaan, miten suhtaudumme ja reagoimme tasavallan presidentin puheissaan mainitsemaan ajatukseen Eurooppaa ympäröivästä ”konfliktien kaaresta” aina Ukrainasta Lähi-idän kautta Pohjois-Afrikkaan; tai mitä merkitsee tulkinta Euroopan liukumisesta ”ekspansiivisesta arvopolitiikasta defensiiviseen turvallisuuspolitiikkaan”.

En kuitenkaan halua väittää, että laajempia globaaleja näkymiä ei olisi myös aikaisempina vuosina käsitelty. Kyse on pikemminkin painotuksista. Lisäksi on selvää, että myös Suomen sisäiseen turvallisuuteen ja yleisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikan muotoiluun liittyvät kysymykset ovat edelleen keskeisiä ja ansaitsevat käsittelynsä, etenkin nyt uuden hallituksen aloittaessa taivaltaan (ehkä ulkoministeri Timo Soinia seuraten ”laajan turvallisuuskäsitteen mukaisesti”).

***

Kultaranta-keskustelujen seurantaan ja aikaisempien tunnelmien luotaamiseen (vain muutamia linkkejä mainitakseni):

James Mashiri on blogannut, paitsi aktiivisesti turvallisuuspolitiikasta, myös Kultaranta-keskusteluista:

– Blogi: https://fmashiri.wordpress.com/

– Tägi #kultaranta: https://fmashiri.wordpress.com/tag/kultaranta/

Janne Riiheläinen, joka tänä vuonna raportoi tunnelmista paikan päältä, on myös kirjoittanut aktiivisesti Kultaranta-keskusteluista:

– Blogi: http://uusimaanpuolustus.blogspot.fi/2015/06/kohti-kultarantaa.html

– HS:n kolumni (ulos lupausten mukaisesti poikkeuksellisesti jo tiistaina): http://www.hs.fi/blogi/korkeajannitys/

The Ulkopolitist on myös kirjoittanut perinteisesti tuntojaan Kultaranta-keskusteluista:

– Tägi #kultaranta: http://ulkopolitist.fi/tag/kultaranta-keskustelut/

Blogipaluu: Vielä kerran suomettamisesta

Heti alkuun pahoitteluni blogini parin kuukauden mittaiseksi vierähtäneestä, ennalta ilmoittamattomasta tauosta. Blogitauko ei ole tarkoittanut sitä, että ajatus olisi jotenkin katkennut. Kenties päinvastoin. Olen huomannut kirjoittaneeni useita tekstejä kansainvälisestä politiikasta ja Suomen ulkopolitiikasta. Jokainen tekstinpätkä on kuitenkin venynyt niin pitkäksi ja polveilevaksi, etteivät ne enää istu blogitekstien formaatiin – formaattiin, jota jo aikaisemmat rönsyni tällä sivustolla ovat eittämättä koetelleet.

Mitä enemmän yrittän hahmottaa esimerkiksi Ukrainan kriisin seurauksia sekä sen ympäriltä avautuvaa maailmanpolitiikan muutoksen kontekstia, sitä monimutkaisempiin tulkintoihin ja selitysmalleihin huomaan päätyväni. Todellisuus on, kuten muodikkaasti todetaan, kompleksinen, täynnä epälineaarista syheröä ja sattumienkin virtaa, eikä sen sörkkiminen yhden argumentin varaan rakentuvassa blogipäivityksessä tunnu usein mielekkäältä.

Onneksi joiltain blogosfäärimme #turpo-ritareilta tämä onnistuu varsin luontevasti. Tietty määrä populäärikirkastetta nimittäin on eittämättä hyväksi – for the sake of an argument, kuten sanotaan. Kenties ratkaisuna olisi yksinkertaisesti oman itsekriittisen suodattimen asteittainen höllentäminen. Ehkä tulee vain luottaa siihen, että juuri blogi jos mikä on se paikka, jossa vielä hiomista vailla olevat näkökulmat ajankohtaiseen keskusteluun ansaitsevat tulla julkaistuksi. Koitetaan siis hieman välittömämpää ja aktiivisempaa otetta.

Arkistossa on rönsyjä ainakin kolmesta teemsta: Ukrainan sodan luonteesta, Venäjän intentioiden läntisistä tulkinnoista sekä edellisten vaikutuksesta Suomen neljän pilarin aktiiviseen vakauspolitiikkaan. Aloitetaan kevään rupeama kuitenkin hieman tylsemmän ja historiallisesti pidemmän kiertotien kautta meta-märehditämällä vielä kerran kuluneen vuoden aikana rehevöittyneen suomettumiskeskustelun olemusta.

Suomettumisen arvottava, herjaava ja analyyttinen merkitys

Kotomainen keskustelu tämän ongelmallisen käsitteen ympärillä on, kuten varmati tämän blogin äärelle päätyvät hyvin tietävät, ollut viimeisen vuoden kuluessa vilkasta – vilkasta ja värikästä. Tämä kotomainen keskustelumme, jonka eräänlainen kliimaksi koettiin Fennovoima-päätöksen ympärillä, on noteerattu ulkomaista mediaa myöten. Kotomaisessa keskustelussamme suomettumista – tätä ”irvokasta vieteriukkoa” – on esitetty unohdettavaksi sen eittämättä heikon analyyttisen arvonsa vuoksi. Toisaalta aina hesarin pääkirjoitussivua myöten on vannotettu, kansallisen itseruoskintaperinteemme arvokasta historiaa kunnioittaen, ettei suomettumista tulisi missään nimessä unohtaa päivänpoliittisesta keskustelusta sekä ulkopoliittisen menneisyydenhallintamme paraatipaikalta.

Näin Suomen sisäisessä suomettumiskeskustelussa on kiltisti sekoittunut keskenään käsitteen politiikan tutkimukseen liittyvä perinne sekä toisaalta käsitteen päivänpoliittisessa keskustelussa hahmottuva pejoratiivinen, halventava vire.

Seuraavassa Aleksanteri-instituutin tutkija Suvi Kansikkaan näppärä muistutus käsitteen analyyttisistä vivahteista:

Suomettuminen on termi, joka kehitettiin kylmän sodan aikana kuvaamaan suurvallan vaikutusta pienemmän naapurinsa politiikkaan. Käsitteestä puhuttaessa on syytä tehdä ero suomettamisen ja suomettumisen välillä: Ensimmäinen (johon myös alkuperäinen saksankielinen termi viittaa) oli Neuvostoliiton yritystä vaikuttaa Suomen politiikkaan ja kaventaa maan liikkumatilaa ja suvereniteettia; jälkimmäinen sitä, kun suomalaiset itse vapaaehtoisesti ja eri syistä antoivat Neuvostoliiton käyttää tällaista valtaa.

Kansikkaan mainio analyysi, jonka johtopäätökset ovat tämän kirjoituksen kanssa hyvin saman suuntaiset, löytyy kokonaisuudessaan politiikasta.fi -sivuston suomettumisraadista.

Kansikas viittaa tiettyyn historialliseen aikaan ja paikkaan, jonka hän katsoo olevan vaikeasti yhdistettävissä nykyhetkeen. Toisaalta suomettumisen käsite on myös helposti siirrettävissä tasolle, jossa puhutaan yleisesti pienenmpien valtojen itsemääräämisoikeuden ja ulkopuoliselle vaikutukselle alistumisen suhteista. Mitään loogista syytä ei ole sille, että suomett(u/a)minen – käsitettynä tässä analyyttisenä tulkinnan välineenä – rajoitettaisiin ilmiönä vain idänpolitiikkaan. Historiallisesti rakentuneena suomettumisen yhteys toki hahmottuu tällä tavalla. Samaan hengenvetoon on myös huomattava, että vaikka suomettuminen seuraa usein suomettamisesta, ei mitään väistämätöntä kausaaliyhteyttä näiden kahden ilmiön välillä ole. Ne voivat hyvin elää toisistaan riippumattakin. Suurempi ongelma on siinä, että suomettuminen viittaa ilmiöön, kun taas suomettaminen tietoisempaan, ulkokohtaisesti johdettuun poliittiseen strategiaan.

Kun siirrytään puhtaasti suomettumisesta käytyyn keskusteluun, on meillä edelleen käsissämme ainakin kaksi analyyttistä ongelmaa. Ensinnäkin suomettumista ei voida suoraan rinnastaa Venäjän vaikutusta tai näkemyksiä huomioimaan pyrkivään ulkopolitiikkaan. Suomettuminen voi ilmiönä seurata tällaisesta politiikasta, varsinkin jos se saa eräänlaisia totaalisia piirteitä, mutta ei väistämättä. Hieman tämän kaltaiseen ansaan vaikuttaisi astuvan Jukka Tarkka, joka analysoi verkkouutisten mukaan perussuomalaisten ja keskustan kannattajien edustavan yleisesti ”tätä vanhaa, suomettunutta porukkaa” juuri siksi, että nämä haluaisivat kyselytutkimuksen tulosten perusteella Suomen ulkopolitiikassaan huomioivan nykyistä vahvemmin Venäjän näkemyksiä. Sikäli kun suomettumisen käsitteellä kuvailtiin historiallisesti tietyn aikakauden yhteiskuntaa miltei läpileikkaavaa ilmiötä, tulkitsee Tarkka käsitettä enemmänkin henkilöön menevänä taipumuksena, jossa Venäjän näkemysten kasvava huomioiminen rinnastuu suoraan itse-ehtoiseen alistumiseen sekä itsemääräämisoikeuden saralla tehtyihin kompromisseihin.

Toinen ongelma koskee historiallisen analogian sovittamista nykyhetkeen. Suomettaminen nousi kansainvälisen politiikan kieleen kylmän sodan varsin yksinkertaisen, kaksinapaisen tasapainojärjestelmän ympärille hahmottuneen ideologisen konfliktin keskellä. Yhteiskunnallisena ilmiönä suomettuminen nousi yhtä lailla tästä kokonaisuudesta. Tämän ilmiön siirtäminen eräänlaiseksi kansalaisten ja poliitikkojen mielenlaatuja haravoivaksi astekäsitteeksi heikentää edelleen käsitteen analyyttistä arvoa nykyhetkessä. Ja ilmeisesti juuri analyyttisenä käsitteenä esimerkiksi Tarkka pyrkii suomettumista edellä mainitussa jutussa käyttämään.

Päivänpoliittisessa käytössä käsitteen analyyttinen merkitys toki liudentuu automaattisesti, etenkin kun suomettuminen liitetään elimellisesti idänpoliittiseen yhteyteen, joka nähdään ainoana akselina, jonka kautta ulkoinen vaikuttaminen voi kanavoitua itse-ehtoiseksi suvereniteettia rajoittavaksi käytökseksi. Tällöin kyse on arvopoliittisesta argumentista, jonka kautta kritisoidaan ulkopolitiikan venäläistymistä, oli tämän aste sitten kuinka suuri tahansa. Ja tämä nähdään edelleen synonyyminä liikkumatilan ja suvereniteetin kaventumiselle (loogisesti ajatellen liikkumatila ja suvereniteetti voivat rajoittua mitä erinäisemmistä seikoista, myös omaehtoisesti). Näin ollen päivänpoliittisessa keskustelussa suomettumis-kritiikki ei kohdistu liikkumatilan ja suvereniteetin rajoittamiseen sinänsä – sikäli kun se esimerkiksi Suomen kohdalla yhdistyy väistämättömään energapoliittisten keskinäisriippuvuuksien kasvuun globaalilla tasolla tarkastellessa. Sen sijaan kyse on arvopoliittisesta kritiikistä sen suhteen, mikä on oikea ja mikä väärä suunta.

Näin huomaamme, että suomettumisella on ainakin kolmet kasvot: analyyttiset, arvottavat ja herjaavat. Ongelmallisin tilanne on analyyttisella tasolla. Kaksi muuta tasoa sitten ovatkin jo poliittisia, joissa historian muistaminen sekä muistin politiikka toimii yhtenä elementtinä.

Dinosaurusten retriitistä kajahti

Tämän lukijoille lienee jo varsin selvää, että tämä pahamaineinen S-sana yhdistettiin myös Ukrainan kriisin sittemmin epäonnistuneeksi osoittautuneen kriisinhallintaprosessin alkuvaiheisiin eräiden yhdysvaltalaisten ulkopoliittisten dinosaurusten toimesta. Brzezinski ja Kissinger (muiden muassa) tosin käyttivät käsitettä enemmän sen alkuperäisessä, ulkokohtaista suomettamista tarkoittavassa merkityksessä, joskin vivahtein, jossa ratkaisu olisi jollain tasolla sidottu laajempaan suurvaltavetoiseen puskurivyöhykejärjestelyyn.

Kissinger ja Brzezinski tarjosivat siis historiallisesti kestäväksi näkemäänsä ulkopoliittista orientoitumista malliksi tässä vaiheessa vielä vakavan poliittisen kriisin keskellä eläneelle Ukrainalle. Raskaan sarjan veteraanit siis esittivät jokseenkin yksioikoisen katsannon orientaatiosta, jossa vastakkainasettelun potentiaalin sisältävien vaikutuspiirien reuna-alueella elävä pienvaltio linkittyy läntisiin yhteistyöverkostoihin niin poliittisesti kuin taloudellisestikin, mutta pyrkii samalla herkällä katseella välttämään ratkaisuja, jotka ruokkisivat ”institutionaalista vihamielisyyttä” (lue: pidättäytymistä tavalla tai toisella varauksesta hakea NATO-jäsenyyttä)– näin Kissingerin sanoja vapaasti lainatakseni – Venäjää kohtaan.

Dinosaurusten avaukset siis koskivat Suomea korkeintaan välillisesti. Argumentin keskiössä oli korostetusti Ukrainan kriisin herkkä eskalaatiovaihe, joka jo tuossa vaiheessa alkukeväästä 2014 kytkeytyi lännen ja Venäjän väliseen konfliktiin. Hahmotettavana oli siis mahdolliset kriisinhallintamekanismit sekä niiden taustalle rakennettava suurvaltavetoinen ratkaisu eskalaation hillitsemiseksi. Sittemmin Krimin ja Itä-Ukrainan tapahtumain kulku osoitti varsin nopeassa ja ilmeisesti mainituille kirjoittajillekin yllättävässä tahdissa – Kissingerin edellä linkattu kirjoitus julkaistiin aivan Krimin kriisin alkuvaiheiden yhteydessä, päivä Vladimir Putinin ensimmäisen tapahtumia käsitelleen puheen jälkeen – ettei historiallisen suomettamis-analogian kautta hahmotetulle mahdollisuuksien ikkunalle löytynyt kriisin kohdalla katetta, ainakaan Ukrainan näkökulmasta. Analogia ei siis kestänyt todellisuuden kovaa testiä ja Venäjän improvisoivaa voimapolitiikkaa.

Puheenvuoroissa tehtävien johtopäätöksen kumoamiseen tarvittavat elementit olivat siis pian selvillä. Pidättäytymistä institutionaalisten kytkösten muodostamista vastakkainasetteluista ei voi odottaa valtiosuhteilta, jotka perustuisivat yksipuolisille kansainvälisen järjestyksen peruspilareihin kohdistuville loukkauksille (alueellisen itsemääräämisoikeuden yksipuolisesti toteutetut rikkomukset sekä itsemääräämisoikeuden takaamiseksi solmittujen kansainvälisten sopimusten laiminlyöminen). Suomettumiskorttia esitettiinkin sittemmin hylättäväksi myös useissa yhdysvaltalaisissa kirjoituksissa, olkoonkin että niissä keskityttiin argumentoimaan lähinnä suomettumisen sisäpoliittisesta ongelmallisuudesta, ei niinkään suomettumus-analogian yhteensovittamattomuudesta vallitsevaan maailmanpoliittiseen kontekstiin.

Suomettajat: unohtakaa suomettuminen

Esimerkiksi James Kirchick perusteli heinäkuussa (The American Interest, 27.7.2014) suomettamisen olevan Ukrainan kohdalla ongelmallinen ohjenuora vetoamalla suomettumisen luonteeseen, ei niinkään historiallisiin olosuhteisiin ja kivualiaan pitkään ulkopoliittisen suunnanmuutoksen prosessiin, jonka jälkeen Suomettumisen ilmiö ylipäätään oli mahdollista. Johtopäätös (suomettuminen olisi sisäisesti ongelmallinen malli Ukrainalle) on sinänsä oikean suuntainen, joskin vastakkaisista arvonäkökohdista kiistettävissä oleva.

On kuitenkin kyseenalaista, voiko Suomen historiallista esimerkkiä edes kovin vakuuttavasti soveltaa Ukrainaan. Mallin kun tulisi tukeutua pitkän ajanjakson varassa rakennetun myöntyväisyyspolitiikan tuottamaan välivaiheeseen, jonka pohjalta vasta voisi asiallisesti ottaen seurata taloudellista länsikiinnittymistä hiljalleen vahvistava, mutta samalla ongelmattomien idänsuhteiden ydinkysymyksien vaalimisen kautta rakentuvaan tasapainoasetelmaan perustuva ulkopoliittinen linja. Ja tämän kaiken perustalla perustalla olisi edelleen tinkimätön tarve korostaa oman, itsenäisen puolustuksen merkitystä tilanteessa, jossa sitä rajoittaa rauhansopimukseen kirjattujen rajoitteiden tulkinnanvaraisuus (jota aseteknologinen kehitys vahvistaa edelleen), mutta jossa sen merkitystä korostaa erään itsemääräämisoikeuden kohtalonkysymykseksi nousseen valtiosopimuksen yhtä tulkinnanvaraiset klausuulit sotilaallisen yhteistyön käynnistävistä konsultaatioista.

Nykytilanteessa suomettuminen ei siis olisi Ukrainan kohdalla ei-toivottua ainoastaan esitetyn suomettumistulkinnan moraalisten ja taannehtivien piirteiden perusteella. Malli olisi asiallisesti ottaen mahdotonta nykyisissä poliittisissa olosuhteissa, ellei sitten aikaa kylmän sodan päättymisestä tähän päivään käsitetä Ukrainan kohdalla edellä kuvatun myöntyväisyysvaiheen korvikkeena. Tällainen rinnastus olisi heikko, sillä Ukrainan sisäpoliittinen tilanne ja tämän myötä myös ulkopoliittinen orientaatio on vaihdellut suurestikin kylmän sodan päättymisen jälkeen, sisältäen toki vaiheittaisia myöntyväisyyteen kallistuvia elementtejä.

Brookings instituutin tutkija Clifford G. Gaddy puolestaan tarkasteli Kissingerin puheenvuoroa analogian sijasta lähes suorana, nykyhetkeen sijoittuvana rinnastuksena. Gaddy totesi, ettei Ukraina voi nykyisessä (maaliskuu 2014, kirjoitettu heti Kissingerin artikkelin jälkeen) taloudellisessa ja poliittisessa tilanteessaan olla Suomi, vaikka suomettuminen olisikin sille ideaali ratkaisu. Historiallisesta yhteydestään irrotettu rinnastus ei kuitenkaan ollut Kissingerin ja Brzezinskin analogioiden tavoitteena . Tämän sijasta K ja B esittelivät laveamman ajatuksen ’Suomen mallista’, Ukrainan asemoimisesta niin pitkälle länteen kuin maailmaa nähneen realistin maailmankuvasta oli mahdollista hahmottaa. (Itse asiassa he eivät kirjoituksissaan suoraan käyttäneet termiä ”Finlandization”, mutta mediakeskustelun ohjaaminen tähän tulkintaan käy kyllä selväksi herrojen kirjoituksista sekä otsikoinneista.)

Gaddy toteaa aivan oikein, että mahdollisuus suomettumiseen, tai sen käyttämättä jättämiseen, on – niin nurinkuriselta kuin se kuulostaakin – eräällä tavalla ansaittava pitkän ja armottoman prosessin kautta. Kuten todettua, Suomen kohdalla tämä kulki vaaran vuosista ja Paasikiven tosiasian tunnistamisen kansallisesta itsetutkiskeluhetkestä Geneven hengen hengähdystaukoon sekä edelleen noottikriisin kautta hiljalleen olosuhteisiin, jossa empivä länsikytkösten haarukointi (ja suomettuminen siinä sivussa) saattoi ainakin olosuhteiden puolesta varovaisesti käynnistyä.

Gaddy siis huomioi Kirchickin laiminlyömän pitkän prosessin. On kuitenkin kyseenalaista, voidaanko Ukrainan kohdalle hahmottaa vastaavanlaista ulkopoliittisten valintojen dramaattista muutoskautta. Ukrainan kohdalla kylmän sodan jälkeinen muutos toki oli dramaattinen, mutta ei 1990-luvun alun optimismin ilmapiirin muistaen olosuhteiltaan yhtä pakottava (ellei akuuttia riippuvuutta ulkoisesta talous- ja energia-avusta oteta huomioon). Ukrainan omaa kokemusta tuskin voi rinnastaa Suomen kokemukseen vuosina 1938–1944 sekä sitä seuranneeseen ulkopolitiikan korpivaellukseen. Nykyhetkessä on yhtä lailla vaikea kuvitella tilannetta, jossa Ukraina tekisi täyskäännöksen Venäjää vastaan suunnattujen vastavoimien maksimoimisen politiikasta suurvaltojen ”legitiimien turvallisuusintressien” huomioimisen ensisijaisuutta vannovaa linjaa kohti, säilyttäen kuitenkin samalla tukevan otteen läntisiin verkostoihin kiinnittyneenä.

Näin ollen käy selväksi, että Ukrainan kriisiä koskevan keskustelun ja ’Suomen mallin’ soveltamisen yhteydestä versonut suomettamiskeskustelu lähti alun alkaenkin liikkeelle historiallisesti paikaltaan liikahtaneista askelmerkeistä. Vertaus osoittautui parakronismiksi, tai käänteiseksi anakronismiksi, jossa jokin historiaan sijoittuva asia, teema tai poliittisen prosessin taustalta hahmottuva konteksti siirretään sille olosuhteiltaan yhteensovittamattomaksi osoittautuvaan myöhempään kontekstiin.

Myöhästynyttä haikailua puskurivaltiosta

Yhdysvaltalaisessa keskustelussa suomettamisen ja suomettumisen nyanssit olivat, ehkä hieman yllättäen, lopulta kotomaista, selvästi politisoituneempaa keskustelua selvemmin tulkittavissa. Esimerkiksi vaikutusvaltainen mielipidekirjoittaja David Ignatius (Washington Post, 20.5.2014) kirjoitti vielä toukokuussa Ukrainan presidentinvaalien kynnyksellä, kuinka Ukrainan omista intresseistä lähtevä suomettuminen olisi ideaali ratkaisu konfliktiin. Ignatiuksen mukaan Putinin hallinto oli viivästystaktiikallaan viestinyt tilanteen olevan ratkaistavissa paketilla, jossa Ukraina omaehtoisesti ryhtyy ”stabiloimaan tilannetta” ryhtymällä Suomen kylmän sodan esimerkkiä seuraavaksi ”sillanrakentajaksi” idän ja lännen väliin. Ignatius yhtyi (tulkitsemaansa) Obaman hallinnon hahmottumaisillaan olevaan linjaan, jossa ulkokohtaisen suomettamisstrategian kaltaisten vaikuttamispyrkimysten sijasta korostetaan Ukrainan omia valintoja ensisijaisina tekoina tilanteen stabilisoimiseksi.

Ulkokohtaisen ja sisäisen suomettu/amisen välisen jaon implisiittisestä tunnustamisesta huolimatta myös Ignatiuksen argumentissa jää piinaavalla tavalla auki, miten Krimin menettäminen on mahdollista yhdistää tilanteeseen, jossa Ukraina omaehtoisesti rakentaisi itsestään suurvaltojen intresseihin sovitettavan ja alueellista valtatasapainoa tukevan sillanrakentajatoimijuuden. Tämä systeemitason näkymän huomioiva normatiivinen argumentti on syystä tai toisesta unohtunut myös suomettumis-teesin kriitikoilta, jotka ovat lähinnä kiinnittäneet huomion suomettumiseen (sisäpoliittiseen) hintaan ja luonteeseen. Ukrainan nivoutumista idän ja lännen vaikutuspiirien väliseksi puskurivaltioksi voisi nykytilanteessa kaiketi perustella vain hyväksymällä aluerikkomusten mahdollisuudet sisältävä epäsymmetrisen vaikutussuhteen tila, jossa vakauttavan valtion omaehtoisen toiminnan edellytykset ovat jo ennalta vahvasti rajoitettuja.

Normatiivisen kritiikin ohella suomettumis-teesiä voidaan siis kritisoida myös vertaamalla analogian taustalta löytyvän historiallisen kontekstualisoinnin kestävyyttä. Lisäksi analyyttisesti voidaan pitää ongelmallisena tapaa, jolla suomettumisen ilmiö yhdistetään loputtomia aste-eroja sisältäväksi luonnehdinnaksi Venäjän näkökohtien huomioonottamisesta. Suomettumisen taustalla vaikuttavan pitkän historiallisen prosessin sovittaminen Ukrainan konfliktin kontekstiin vaikuttaakin hyvin hankalalta, oli ajatuksen takana sitten ulkokohtainen tai Ukrainan omaa toimijuutta korostava neutralisointiprosessi. Kriittisistä puheenvuoroista voi tulkita, että näihin puutteisiin on havahduttu myös yhdysvaltalaisessa keskustelussa, vaikka perustelut ovatkin keskustelussa jääneet jokseenkin vaillinaiseksi. Suomessa vieteriukko vaikuttaa edelleen singahtelevan sitkeästi. Eikä ihme – sen verran paljon muistin politiikkaa ja kansallisen puhdistautumisriitin henkeä tuohon käsitteeseen on näemmä iskostunut. Tällaiselle nuoremman polven ulkopolitiikan tutkijalle moisen piehtaroinnin käteisarvo ei aina kovin kirkkaana hahmotu.

***

Suomettumisen olemuksen syventävä oppimäärä, tutkijoiden opastamana, löytyy politiikasta.fi -sivustolta. Oppimäär’n voi aloittaa voi kokoelmasta aihetta käsitteleviä artikkeleita. Tuomion voi puolestaan lukea sivuston kokoaman raadin näkemyksistä.

Soraääniä ja trollitehtaita

Hy-brid  \ˈhī-brəd\

: an animal or plant that is produced from two animals or plants of different kinds

: something that is formed by combining two or more things

– http://www.merriam-webster.com/dictionary/hybrid

Informaatiovaikuttaminen, kyberturvallisuus, hybridisodankäynti… siinä joukko valitettavan tutuksi käyneitä termejä. Informaatiovaikuttamisen ja kyberturvallisuuden kautta, näin olemme saaneet oppia niin asiantuntijoiden kuin poliitikkojen puheista, hybridisodankäynnin rintamalinjat ovat edenneet internetin ja median virtojen kautta myös lintukotoisille kotisohvillemme. Aalto-yliopiston professori Jarno Limnéllin sanoin: Suomi on tarkoituksellisen informaatiovaikuttamisen, eli täten myös hybridisodankäynnin kohteena. Kovia sanoja.

Uudiskäsitteille on tyypillistä, että ne muodostuvat alkuunsa tavattoman laveiksi. Tiedeyhteisön käydessä omia kiistojaan käsitteiden rajoista, historioista sekä sovellettavuudesta, elävät määritelmät populaarissa mielikuvituksessa tapahtumien ja puhujien mukana. Esimerkiksi informaatiovaikuttamisen tuoksahduksia vaikuttaa toisinaan leimahtavan vähintään joka toisen twiitin ja klikatun linkin takaa. Se, mistä ilmansuunnasta itse kutakin kriisitunnelmien keskellä vaikutetaan, on herättänyt paljon keskustelua ja paikoin värikkäitäkin näkemyksiä.

Oli miten oli, jotain olennaista nämä käsitteet ajastamme naulaavat. On kuitenkin syytä pysähtyä ja muistaa, että valtioiden välisissä suhteissa toisen käyttäytymisen muutosta havitteleva (dis)informaatio – tai hieman muodikkaammin ilmaistuna strateginen viestintä – sekä omaa erityisyyttä korostava sotapropaganda ovat vähintään yhtä vanhoja keksintöjä kuin sodan instituutio itsessään. Jälkimmäisestä tulee mieleeni kesäinen visiittini Venetsiaan. Tasavallan poliittista ja sotilaallista mahtia kaikessa komeudessaan esittelevä Dogen palatsi on käytännössä yksi iso propagandanäyttämö, jolla tasavallan erityisyys iskotettiin niin omille kansalaisille ja eliitille kuin muiden valtojen vieraileville päämiehillekin. Jo pelkästään hallitsijapalatsin suuren neuvoston sali tintorettoineen ja muine tasavallan sotilasmahtia metaforisesti esittelevine renessanssiaarteineen saa modernit trollitehtaat näyttämään lähinnä amatöörien puuhastelulta.

Mutta rinnastus Venetsian tasavallan historiallisesti häikäisevään loistoon tuskin tekee meistä viisaampia. Kun informaatiovaikuttamisen tapoja ja paikkoja paikannetaan 2010-luvun maailmanpolitiikasta, huomaamme koko joukon eritasoisia vaikutuskenttiä, jossa kansalaisjärjestöjen agendat, markkinavoimien niskalenkit, valtiollinen toiminta sekä tökeröt ideologiat sulautuvat rajoiltaan hahmottomaksi kimpuksi. Vaikuttamisen panokset kuitenkin muuttuvat siinä vaiheessa, kun toiminta saa vipuvartensa sodasta sekä siihen kietoutuvasta suurvaltakonfliktista.

***

Mutta jos kyseessä on enemmän ja vähemmän luonteeltaan ikiaikainen ilmiö, miksi olemme näin yllättyneitä esimerkiksi uutistoimistojen keskustelupalstoja sekä twittervirtaa kuormittavista hämärähemmoista? Tai jos emme kohta ole yllättyneitä, niin ainakin kovin varpaillamme, siitäkin huolimatta, että suurin osa esimerkiksi sosiaalisessa mediassa vellovasta ’informaatiovaikuttamisesta’ on niin tökeröä ja sofistukoitumatonta rienaa, että se kuuluisa sokea Reettakin näkee sen läpi.

Pelkkää somepöhnää, siis? Ei ehkä niinkään. Ensinnäkin pöhnään sisältyvä volyymi on omiaan lannistamaan valppaan ja kriittisenkin mielen. Propagandamylly ja sen mukanaan tuomat dikotomiat tuottavat kuin huomaamatta voimattomuutta ja väsymystä. Mitä suurempi osaksi arkeamme muodostuneen informaatiovirran kuluttajista kokee siinä liikkumisen epämiellyttäväksi, turhauttavaksi ja etäännyttäväksi, sitä suuremmalla todennäköisyydellä valistuneen kansalaiskeskustelun yläpuolella elävä sofistikoituneempi informaatiovaikuttaminen saa otetta tapahtumien kulusta sekä vallasta oikean ja väärän kuvailuun.

Toisekseen tilanne johtaa siihen, että mielipidevaikuttamisen rintamat alkavat kuin huomaamatta yltää havainnoissamme paikkoihin ja tilanteisiin, joissa niitä ei pitäisi terveellä yhteiskuntakriittisellä silmällä nähdä. Alamme toisin sanoen kohdella keskuudessamme esiintyvää epävarmuutta ja moniäänisyyttä heikkoutena. Tervehdyttäväkin keskustelu ja mielipiteenvaihto on vaarassa tulla alistetuksi samoille alkukantaisille tunteille, jota informaatiovirroissa matelevat loiset saavat selkäpiissämme aikaiseksi. Ensin toivotaan keskustelua. Jännitteiden keskellä kuitenkin erilaisuuden sietokyky heikkenee. Liikkumatila alistetaan yhtenäisyyden tavoittelulle; se mikä toisena aikana saattaisi näyttäytyä moniäänisyytenä, antaakin nyt vaikutelman ulkoa johdetuista säröistä ja ristiriidoista.

***

Moniäänisyys – niin sisältönä kuin muotonakin ymmärettynä – olisi vastakin hyvä ymmärtää edistyksellisenä voimana eetokseltaan liberaalissa kulttuurissamme. Oma käsitykseni on, että esimerkiksi ulkopolitiikkaa koskeva keskustelukulttuurimme on juuri nyt tällaisessa jakolinjassa. Keskustelun volyymin lisääntyminen ei ole välttämättä johtanut moniäänisyyden ja suopeuden karttumiseen. Piirit pyörivät usein itseään vahvistavina.

Vielä huolestuttavampaa on, jos yhteiskunnallisen keskustelun sävelkulku käy painostavaksi. Johtopäätökset keikkuvat valheellisen selkeinä hahmottuvia jakolinjoja vasten. Muutama vuosi sitten puhuttiin vielä yhteenkietoutuneisuuden ja edistyksellisyyden maailmasta, jopa historian lopusta vihjailtiin arvovaltaisten yhteiskuntafilosofien toimesta. Nyt maailmaa hahmotetaan jälleen voittajien ja häviäjien sekä selkeinä hahmottuvien syy-yhteksien kautta. Samalla annamme kovalla itseluottamuksella kasvavaa painoarvoa olemuksellisille tulkinnoille eri toimijoista ja valtioista. Ulkopolitiikkaa ymmärretään maailmanhistorian vinkkelistä lyhyehkön globalisaatiohybriksen jälkeen ihmisiä toisistaan eristävien rajojen ja identiteettien kautta. Siinä sivussa käytännöllinen viisaus ja ongelmanratkaisu ovat vaarassa hautautua julistuksellisia linjakäänteitä vaativien puheenvuorojen alle. Samalla meitä muistutetaan entistä painokkaammin todellisuuden kompleksisuudesta ja ennakoimattomuudesta, jolloin ongelmat ja riskit alkavat politiikkamme vaikutuksen ulkopuolelta nousevina – näin muotijargonia siteeraten – vahvistamaan riittämättömyyden ja epävarmuuden sytykkeitä.

Mitä enemmän näemme maailmassa rajoja ja lokeroita, sitä voimallisemmin paheksumamme somepöhnäiset ilmiöt, kuten tökeröt trollaajat ja näiden yläpuolella toimiva sofistikoituneempi imformaatiovaikuttaminen, saavat rikastettua bensaa liekkeihinsä. Saatamme paradoksaalisesti siis myös itse kaivaa sitä kuoppaa, jonka varjoissa kyberhämäräheikit viihtyvät.

***

Maanpuolustuskorkeakoulun tutkija Saara Jantunen esitti Ylen haastattelussa, että ristiriitainen kansalaiskeskustelu sekä valtionjohdon vaatimukset tarkkanäköisemmästä tilannekuvasta ovat osoituksia (rajan takaa tulevan) disinformaatiokampanjoinnin toimimisesta. Voi olla, että toisinaan kyseenalaistaessamme tiettyjä tapahtumia ja väitteitä oikeutamme välillisesti myös meille vieraita intressejä. Rohkenisin kuitenkin väittää, että ristiriitojen häviäminen olisi selvästi niiden esiintymistä kouriintuntuvampi esimerkki siitä, kuinka keskustelukulttuuristamme on tullut informaatiovaikuttamisen viaton uhri.

Samaa koskee ulkopoliittista johtoamme. Siinä vaiheessa, kun toteamme eri osapuolten näkökulmien huomioonottamisen menettäneen merkityksensä; siinä vaiheessa kun meillä ei ole enää valmiutta kyseenalaistaa omaa suuntaamme, maailmankuvaamme tai perinnettämme – tällöin olemme jo luovuttaneet osan tilannesidonnaisesti hahmottuvasta ulkopoliittisesta viisaudestamme oman toimintamme ulkopuolelta tuleville vaikutteille.

Pidetään siis mieli valppaana, mutta säilytetään valmiutemme tilanteen mukana elävään herkkyyteen. Koulutetaan tulevia sukupolvia omilla vahvuuksillamme, sivistyksen ehdoilla. Varotaan samalla lankeamasta totuuden sumuisiin sudenkuoppiin, joita hahmottamamme trollitehtaat hämyisine viholliskuvineen meistä alkukantaisella tavalla houkuttelevat esiin.

Seminaari: EU, Venäjä ja Ukrainan sodan puristus

Venäjän ja Euroopan unionin suhteita analysoivilla tutkijoilla on juuri nyt melkoisesti kysyntää. Maailmanpolitiikan eurooppalaisella lohkolla tapahtuu parhaillaan asioita, joiden merkitystä sekä seurauksia tulevat sukupolvet saavat aikanaan hahmottaa – toivottavasti pyrkimyksillemme myötämielisinä – historian oppikirjojen sivuilta. Syvenevä ymmärrys nykytilanteen, erityisesti viime aikoina yhä selvemmin sotatilaan luisuneen Ukrainan kriisin taustoista on täten ymmärrettävästi kysyttyä tavaraa.

Tampereen yliopiston Jean Monnet keskuksen perjantaina 29.8. järjestämä Euroopan unionin ja Venäjän suhteiden nykytilaa ruotinut seminaari – EU-Russia Relations Now: Perceptions and Perspectives – pyrki omalta osaltaan vastaamaan tähän kysyntään. Parituntisen seminaarin kattavan raportoinnin sijasta poimin seuraavassa esiin seminaarin keskeisimpinä kokemiani näkökulmia. En hyvällä tahdollakaan voi esittäytyä aihepiirin rautaiseksi asiantuntijaksi. Silti en malta olla jalostamatta omaa pohdintaani panelistien inspiroimista teemoista. Pyrin joka tapauksessa parhaani mukaan erottelemaan panelistien esittämät pohdinnat omistani. (Panelistien tarkemmat tiedot sekä heidän alustustensa otsikot löytyvät täältä.)

Alati huononevat suhteet?

Panelistit olivat kahdesta keskeisestä asiasta samoilla linjoilla. Ensinnäkin siitä, että Venäjän ja EU:n suhteet jatkanevat vastakin luisumista huonompaan suuntaan. Luisun tarkasta suunnasta, vauhdista sekä luonteesta esitetyt näkemykset sen sijaan vaihtelivat. Esimerkiksi Tarton yliopiston professori Andrey Makarychev ei pitänyt lainkaan mahdottomana ajatusta luisun päässä siintävästä uudesta kylmästä sodasta, ainakin mitä tulee Venäjän kylmän sodan käänteitä muistuttavan retoriikan voimistumisesta tehtäviin johtopäätöksiin.

Muut panelistit olivat arvioissaan Makarycheviä varovaisempia, vaikka eivät hekään suhteiden välittömään paranemiseen uskoneet. Esimerkiksi Kentin yliopiston Tom Casier katsoi, Ukrainan kriisiin viitaten, EU:n ja Venäjän suhteiden kietoutuvan edelleen ensisijaisesti alueellisen dynamiikan ympärille, eikä tilannetta voida kylmän sodan tapaan kuvailla kahden ideologian ympärille muodostuneeksi globaaliksi, systeemitason konfliktiksi.

Olen tästä samaa mieltä. Ukrainassa käytävän sodan sekä Venäjän ja lännen vastakkainasettelun ympärille kietoutuvassa polemiikissa unohdetaan monesti laajempi maailmanpoliittinen kokonaiskuva. Ukrainan sota ja sen taustalta aukeavat pitkittyneet kiistatekijät ovat leimallisesti alueellisia sekä syiltään että vaikutuksiltaan, ellei nyt globaalin ulottuvuuden sisältävää finanssikriisiä sekä läntisen uusliberaalin markkinatalousmallin joutokäynnillä jatkuvaa kriisitilaa sidota tämän diagnoosin yhteyteen.

Oli miten oli, pahimmillaan Euroopan unioni ja Venäjä ovat ajamassa suhteidensa kärjistymisellä sekä vastavuoroisella nokittelulla toisensa entistä syvemmälle maailmanpolitiikan marginaaliin. Kiinan vuosisata, suurpolitiikan painopisteen kääntyminen itään – nämä ovat jo pitkään esitettyjä, monelta osin jo käytännössäkin toimivia ajatuskulkuja, joita vanhan mantereen otteeseensa kietovat kriisit ja tämän ruokkima pysähtyneisyys vain vahvistavat.

Vertauksia kylmään sotaan siis varottiin. Moskovan valtionyliopiston professori Irina Busygina korosti, että toisin kuin kylmän sodan aikana, on Venäjän nykyinen keskiluokka ja eliitti huomattavan integroitunut länteen. Tarja Cronbergin euroavustajana sekä ulkopoliittisessa instituutissakin työskennellyt Vadim Kononenko lisäsi, ettei Venäjällä ole tällä hetkellä vaadittavia resursseja tai talouden rakenteiden tason kantavuutta kylmän sodan kaltaisen vastakkainasettelun ylläpitämiseen. Unohdetaan siis suorat vertaukset kylmään sotaan? Ehkä näin on hyvä tehdä, mutta säilyttäkäämme historiallinen muistimme herkkänä – eräät piirteet, kuten ydinaseiden poliittis-strategisen merkityksen sekä stereotypioihin perustuvan propagandamyllytyksen kasvu kyllä muistuttavat vahvasti ajoista, jotka oltiin 1990-luvun optimismin vallassa valmiita hautaamaan pysyvästi historiankirjojen sivuille.

Improvisointia ja viholliskuvia

Toinen panelistien varsin laajalti jakama näkemys koski EU:n ja Venäjän toisistaan sekä suhteistaan tekemiä arvioita. Näitä havaintoja ja tulkintoja määrittelee vastavuoroinen, itseään toteuttavan epäluulon kierre. Osapuolet tulkitsevat heikkoon jamaan ajautuneiden suhteiden syyn sekä vastapuolen tulevat aikeet lähtökohtaisesti negatiivisena esittävän viholliskuvaston kautta – vastapuolen intentioita sekä tekoja siis tulkitaan ensisijaisesti tämän olemuksen ja vasta toisekseen itse tekojen luonteen tai sisällön kautta. Mekanismi asettaa kriisin taustalla vaikuttavat psykologiset tekijät varsin synkkään valoon.

Casierin mukaan Venäjän ja EU:n väliset suhteet ovat siirtyneet eräänlaisesta lume- tai järkiavioliitosta avoimeksi selkkaukseksi. Tilanne on muuttunut perusteellisesti. Muutokseen Casier löysi useita syitä. Ensinnäkin taustalla vaikuttaa Venäjän strategian reaktiivisuus sekä tästä juontuva improvisointi. Se, ettei Venäjä ole kyennyt luomaan selkeää, ennalta määriteltyä suurstrategista linjaa, on tuottanut tilanteen, jossa Venäjän reaktioiden johdonmukaisimmaksi piirteeksi on muodostunut lähinnä oman vastuun järjestelmällinen kieltäminen. Yhtä lailla keskeiseksi Casier näki EU:n perin naiivin omakuvan, tarkemmin sen kyvyttömyyden ymmärtää funktionalistisena ja intensiteetiltään matalalla tasolla liikkuvaksi ymmärtäneensä naapurustopolitiikan geopoliittisia seurauksia. Esimerkiksi Moldovan, Georgian ja Ukrainan kanssa solmittuja assosiaatiosopimuksia ei geopolitiikan vinkkelistä voi kuvailla varsinaisiksi menestystarinoiksi, kuten Casier tilannetta varovaisesti äityi luonnehtimaan.

Tomskin yliopiston professori Larisa Deriglazova keskittyi tarkastelussaan Venäjän EU:sta tekemiin tulkintoihin. Deriglazovan ydinhuomion voinee tiivistää seuraavasti: vasta Ukrainan kriisin myötä venäläisten mielikuva Euroopan unionista on kääntynyt selvästi negatiiviseksi. Aikaisemmin Venäjällä läntisiä poliittisia toimijoita kohtaan esitetty kritiikki on kohdistunut lähinnä Yhdysvaltoihin (esimerkiksi Kosovon sodan aikana ja tästä eteenpäin). Mielikuva EU:sta oli näin ollen aina viimeisen vuoden tapahtumiin saakka säilynyt verraten positiivisena. Ukrainan kriisin ja siihen Venäjällä liitetyn voimakkaan sisäpoliittisen indoktrinaation vaikutus on tuottanut tilanteen, jossa EU sekä Nato nähdään entistä selvemmin yhtenäisenä, negatiivisena toimijana, kun aikaisemmin kuva läntisistä toimijoista on ollut monisyisempi, Deriglazova arvioi venäläisten tuntoja.

Tähän voidaan vielä lisätä Busyginan huomio siitä, että Venäjän eliitti näkee EU:n (erityisesti komission) hyvin epädemokraattisena ja teknokraattisena toimijana, jonka kanssa harjoitettavia yhteyksiä Venäjä on Putinin valtakaudella järjestelmällisesti kiertänyt suosimalla suoraan EU:n jäsenmaihin kohdistuvaa vaikutusta ja yhteyksiä. Vielä Jeltsinin aikoina myös yhteys Brysseliin oli nykyistä avoimempi. Tällainen länteen suuntautuva demokratiakritiikki saattaa kuulostaa lievästi sanoen hämmentävältä, varsinkin jos otetaan huomioon Venäjän sisäpoliittinen tilanne. Näkemyseroja siis riittää myös politiikan luonteen ymmärtämisen suhteen: demokratian olemus, valtion rooli turvallisuuden takaajana, kansallisen yhtenäiskulttuurin merkitys, kansainvälisen politiikan vaikutuspiirien luonne… siinä vain muutamia panelistien arvioiden taustalta hahmottuvia pohjavirtauksia, jotka entisestään sekoittavat laajemman kriisin pinnalla vellovia merivirtoja.

Deriglazova jakoi huolensa siitä, että stereotypioiden varaan rakennetut peilikuvat saavat edellä kuvatussa mielipideilmastossa entistä enemmän sijaa. Venäjällä voimistunut (oletettu) tapa niputtaa NATO, EU sekä laajemmin läntinen yhteisö yhden negatiivisen toimijakuvan alle on tekijä, joka ei ole Suomen ulkopoliittisessa keskustelussakaan jäänyt huomiotta. Käytännön johtopäätökset tästä ovat vielä Suomessa osittain tekemättä, mutta NATO:n huippukokouksen yhteydessä jälleen otsikkoihin noussut isäntämaatukisopimus antaa vihjeitä päätelmien suunnasta. Toisaalta samalla Suomi on pyrkinyt säilyttämään oman toimintatilansa, josta Presidentti Niinistön taannoinen sukkulointi Putinin ja Poroshenkon vieraana käynee oivallisena osoituksena.

Suomen käytäntöperustainen, verkottuneisuuden ja liikkumatilan säilyttämisen yhdistelmän kautta hahmottuva turvallisuuspoliittinen kytkeytyminen länteen saattaa kyllä olla yksi mahdollinen vastaus nykytilanteeseen. Monet keskusteluun osallistuvat pitävät tällaista mallia tosin häilyvänä ja puolivillaisena väliaikaratkaisuna, jossa Suomi lähinnä ottaa kontolleen kärjistyvästä vastakkainasettelusta aiheutuvien heijastevaikutusten negatiiviset paineet, mutta jättää hyödyntämättä asetelmaan elimellisesti kietoutuvan Pohjois-Atlantin liiton sopimusjärjestelyn tuottamat poliittiset hyödyt sekä puolustukselliset pidäkkeet.

Johtopäätös tosin sortuu helposti samaiseen pelkistettyyn toimijakuvastoon ja turvallisuuspoliittisten mekaniikkojen kärjistävään ymmärtämiseen kuin mistä Venäjää kernaasti syytetään. Myös ajatus siitä, ettei mielikuvapolitiikkansa vangiksi ajautunut Venäjä ole enää järjellisen keskustelun tai (toimintakehyksensä kontekstissa hahmotettavan rajatun) rationaalisen vaikuttamisen ulottuvissa, kuulostaa varsin fatalistiselta. Näin etenkin vaikutuspiirien rajamailla sijaitsevan, taloudellisesti ja kauppapoliittisesti ulkoisista virroista riippuvaisen pienen valtion näkökulmasta. Se, mihin voimme täällä Pohjolassa ensisijaisesti vaikuttaa, ovat omat valintamme ja tekomme. Ajatus siitä, että nämä ovat jonkin ulkoa juontuvan logiikan ja muiden tuottamien viholliskuvien väistämättä ohjaamia, muodostuu tässä kohdin erityisen kylmääväksi, vaikka sitten emme mikään maailman meressä muista erottautuneena elävä saari olekaan.

Säröjä EU:n omakuvassa

Palataan Venäjän ja EU:n suhteisiin. Vadim Kononenko tarkasteli alustuksessaan Brysselistä välittyvää Venäjä-kuvaa. Kononenko käänsi asetelman päälaelleen esittämällä, että Euroopassa (jos ja kun se tässä voidaan pelkistää yhtenäiseksi toimijaksi) muodostetun Venäjä-kuvan ymmärtämisen ytimessä on EU:n itsestään muodostama omakuva. Näin päästiin jo melko syvälle poliittisen psykologian maailmaan. Kononenkon mukaan muutos omakuvassa koettiin viimeistään vuonna 2012. EU:n ja Venäjän välisen yhteistyön perustalla olevan sopimuspohjan mureneminen sekä laajemmin Putinin toisen presidenttikauden mukanaan tuomat taka-askeleet pyyhkivät Brysselin pöydiltä koko joukon suoraan Venäjä-yhteistyöhön liittyviä harhakuvia. Korvaavaksi linjaksi valikoitui keskittyminen pienempiin kumppanuusmaihin – valinta, jonka seurauksia nyt ainakin osittain Euroopassa niitetään.

Kononenkon mukaan Maidanin tapahtumat tulivat EU:lle aitona yllätyksenä. Sen paremmin EU:lta ei vaikuttanut löytyvän työkalupakista välineitä yllättävien tapahtumien seurauksiin vastaamiseksi. Venäjä alettiin kokea entistä etäisempänä toisena. Käsitystä vahvistivat nopeasti sosiaalisessa ja perinteisessä mediassa levinneet rinnastukset Neuvostoliittoon. Tämä valoi lisää bensaa vastavuoroisen peilireaktion ja viholliskuvien sytykkeenä toimivien projektioiden liekkeihin. Krimin anneksoinnin jälkeen paluuta vanhaan ei enää ole, jatkoi Kononenko, kuten ei ole myöskään paluuta aikaan, jolloin EU saattoi olla huoleti valtiollisten rajojen pysyvyyden sekä suvereniteetin kunnioittamiseen liittyvien, jo kertaalleen ”lopullisesti” ratkaistujen kysymysten suhteen.

Tällainen ruodinta merkitsee eittämättä varsin kovaa palaa EU:n identiteetille, joka on perustunut jäykäksi koettujen kansallisvaltioiden rajojen pehmentämiseen sekä näiden yli ja läpi tapahtuvan hajauttamisen (diffuusion) tuottaman keskinäisriippuvuuden voimaan. Keskinäisriippuvuus ei tosin sinänsä mihinkään maailmanpolitiikasta häviä – tulkitsen käsitettä sen alkuperäisessä, kuvailevassa, en nyttemmin muodissa olevassa normatiivisessa merkityksessä – sen pelin tuloksia vain luetaan nyt EU:n kannalta kovin vieraalta pelilaudalta käsin.

Lopuksi: Venäjän suunta ja Itämeren alueen turvallisuus

Siinä missä valtioiden välisten suhteiden ytimestä löytyy pysyvän epävarmuuden tuottama ratkaisematon dilemma, jäsentyy tämä epävarmuus Suomen ulkopolitiikassa lähes yhtä ajattomalta vaikuttavana Venäjä-kytköksenä. Mitkä ovat Venäjän intentiot ja sen politiikan suunta? Näitä kysymyksiä emme voi ylittää, ainoastaan tulla niiden kanssa toimeen. Panelistit näin ollen sivusivat Venäjän suuntaa pohtiessaan myös Suomen pysyvää dilemmaa.

Casierin mukaan Putinin ulkopolitiikan taloudellistamisen doktriini on nyt vaarassa epäonnistua. Venäjän ulkopolitiikan lähitulevaisuuden kohtalonkysymyksiä lienee kansainvälisestä yhteisöstä sekä sen talousvirroista tapahtuvan eristäytymisen välttäminen. Sama koskenee, näin uskoisin, valitettavasti myös muuta Eurooppaa, joskaan ei välttämättä aivan samassa mittaluokassa. Kiinan, Intian, Brasilian sekä muiden vaikutusvallaltaan nousevien valtioiden merkitys lisääntynee, kuten todettua, vanhan mantereen valtojen keskittyessä toistensa kyttäilyyn. Toisaalta samalla myös Venäjän itään tähyävä katse jatkanee tarkentumistaan. Voi tosin olla, että tässä katseidenvaihdossa Venäjän, jonka kansantalouden suurusluokka pyörii Italian kaltaisen alueellisen vallan tasolla, on tyytyminen nöyrän oppipojan rooliin. On kuitenkin aina muistettava, ettei Ukrainan sodan tai Venäjän sotilaallisen varustautumisen suhteen tätä nöyryyttä ole viime aikoina juuri tavattu.

Kuten todettua, seminaarin synkimmät arviot irtosivat Makarycheviltä. Hänen mukaansa Itämeren alueen turvallisuustilanne ja vakaus ovat vakavasti uhattuna. Tässä hahmotelmassa Ukrainan kriisi on kuin täyttyvä, Baltian suuntaan kallellaan oleva tynnyri, jonka loiskeet lyövät ensin juuri Itämeren alueelle. Turun kesäkuisen Itämeri-huippukokouksen latistuminen, Venäjän luoteisosiinsa sijoittamat lyhyen- ja keskikantaman Iskander-ohjukset, energiapoliittisten tavoitteiden epäsymmetrisyys, Kaliningradin asema, informaation vapauteen liittyvät kysymykset sekä toisaalta Venäjän ja Baltian maiden väliset kauppapoliittiset kiistat… siinä tapahtumia ja poliittisia kiistakysymyksiä, joita Makarychev luetteli vihjeinä Itämeren turvallisuustilannetta koettelevista ongelmista.

Baltian maiden kannalta lienee keskeistä, miten kansainvälinen yhteisö kykenee käsittelemään Krimin kysymyksen. Eräs vaarallinen skenaario on se, että Krimin anneksointi sisältyisi jonkinlaisena hiljaisena ennakkotapauksena uuteen, muodoltaan pitkään hahmottomana vellovaan Eurooppaa koskevaan turvallisuusjärjestelyyn. Tällainen hahmottomuus ja sen luomat sytykkeet saattaisivat edelleen sysätä vaarallisia muutosvoimia liikkeelle myös Baltian alueella, vaikka tämä toki lieneekin varsin epätodennäköistä, ainakin jos otetaan yhtälöön mukaan viimeaikaiset viestit NATO:n kollektiivisen puolustuksen vahvistamisesta Euroopassa. Se, kuinka pitkälle sodan ja vaikuttamisen väliin sijoittuvien, alati harmaantuvien portaiden askelmille tämä kollektiivinen puolustustahto pidäkkeineen ja pelotteineen lopulta ulottuu, onkin jo sitten toisen pohdinnan paikka.

***

Seminaarin yleisö tiedusteli loppupuolen keskusteluosiossa panelisteilta mahdollisia ulospääsyteitä Ukrainan sodasta ja siihen kytkeytyvästä laajemmasta kriisistä. Panelisteilla ei ollut juuri tarjota kättä pidempää. Tämä on nykytilanteen kannalta varsin oireellista: jännitteitä lyhyellä aikavälillä tasaamaan pyrkiviä, mutta kuitenkin kansainvälisen järjestyksen peruselementtejä, kuten valtioiden rajojen loukkaamattomuutta tinkimättömästi kunnioittavia ratkaisuja ei vaikuta juuri asiantuntijoiden visioista löytyvän. Ei sillä, että minullakaan mitään salaista reseptiä olisi hallussani. Tärkeintä kuitenkin lienee, että väylät sodan lopettamiseen sekä kriisin rauhanomaiseen ja tavallisten ihmisten tarpeet huomioivaan ratkaisuun säilytetään vähintään varaventtiilinä mahdollisimman pitkään pöydällä. Voi olla, että tämä vaatii paikoin varautumista pahimman mahdollisen varalle ja sen mukaista politiikkaa. Toisaalta suhteiden jäädyttäminen pysyväksi konfliktiksi ei ole varsinkaan näin eurooppalaisen kansalaisen näkökulmasta mikään ratkaisu – tällaisella linjalla marginalisoisimme itseämme entisestään maailmassa, jossa Euroopan hohto on jo monilla tavoin päässyt sen sisäisten finanssi-, markkina- ja poliittisten kriisien myötä virttymään.

Media on tiennyt jo muutaman päivän kertoa, että Ukrainan tulitauosta neuvotellaan kriisin kontaktiryhmän kesken jälleen tänään (5.9.2014) Minskissä. Sen verran asiantuntijaa minustakin löytyy, että johtivat neuvottelut mihin tuloksiin tahansa, tullaan niiden tulkintojen yhteydessä kuulemaan useita kyynisiä ja pessimistisiä äänensävyjä. Tämä on aikaamme leimaava ja siihen sitkeästi tarttunut henki – kansainvälisen politiikan väripaletin iloisempien sävyjen loiston huvettua optimistit ovat maailmankuvineen ja resepteineen entistäkin ahtaammalla.

Rintamalinjoja historiasta ja sen hallinnasta

Mielen ja muistin hallintaa

Blogiteksti tiivistettynä Jarno Limnéllin twiittiä lainatakseni:

Informaatiosodassa fakta ei oleellisinta vaan mielikuvat. Oltava kansallisen strategisen viestinnän kyky. #Ukraina https://t.co/5s86MxvxoM

— Jarno Limnell (@JarnoLim) June 23, 2014

Informaatiosota sekä sen tavoittelema mielikuvien hallinta on keskeisessä roolissa nykyhetken sodankäynnistä sekä aikamme kriiseistä puhuttaessa. Vaikka sotapropagandaan liittyvä ilmiö on vanha, on sekin muutoksessa, kuten sodankäynnin ja konfliktien luonne laajemminkin. Alituisesta muutoksesta huolimatta voimme kuitenkin käsitellä aihetta historiallisesti, kuin yhdestä ja samasta ilmiöstä puhuen. Muutoksen lomasta on näin löydettävissä jotain psykologisen, poliittisen ja inhimillisen tason perustavia tekijöitä, nykyhetken vinkkelistä hahmottuvia historiallisia vakioita – osa hämärässä, osa valokeilassa, ajan hengestä ja paikasta riippuen.

Konfliktien luonteen epäselvyys sekä sodankäynnin keinojen alituinen hämärtyminen johtavat toisaalta myös käsitteelliseen sekamelskaan: yhdistettäessä yhä laajempaan ilmiöiden ja toiminnan spektriin (ovathan sotametaforat olleet taisteluineen ja torjuntavoittoineen jo pitkään esimerkiksi urheiluslangin olennainen osa), käsite ’sota’ kohtaa inflaation, joka saattaa tehdä meistä hiljalleen immuunimman ja kyynisemmän tapahtumille, joissa todella on kyse massiivisesta suorasta väkivallasta ja ihmishenkien menetyksestä.

Ehkä varsinaisen informaatiosodan sijasta olisi viisaampaa puhua informaation ja historiallisen muistin hallinnasta, jota voidaan hyödyntää sekä matalamman intensiteetin poliittisia tavoitteita että korkeamman intensiteetin sotatoimia potentiaalisesti tukevana välineenä. Vakavasta ilmiöstä on joka tapauksessa kyse, määritelmäkysymyksistä riippumatta.

Kriittisen historian- ja medianlukutaidon merkitys

Yksi leimallinen elementti sodankäynnin muutoksessa on konfliktin eskaloitumisen portaiden hämärtyminen sekä perinteisiä mittareita vasten intensiteetiltään piilevämmät keinot saavuttaa ylemmän tason poliittisia askelmia. Portaiden alapäähän on nyt siis valettu myös informaatiohallinnan askel, joka liittää mielikuvien hallintaan tähtäävän toiminnan väistämättä osaksi organisoidun väkivallan muutoksesta käytävää keskustelua.

Kansainvälisen politiikan kirjallisuudessa on ollut tapana puhua myös erinäisellä kimmoisuus- ja kovuusasteella arvioitavista vallan muodoista. Keskeistä on arvioida itse käytännön ilmiötä ja siihen vastaamiseksi löytyviä keinoja. Ja mitä Suomeen tulee, on viimeistään Ukrainan kriisi havahduttanut meidät siihen, mitä aikaisemmin lähinnä teoriakirjojen sivuilta ja ulkomaanuutisten kainaloista tutut informaatiosodan muodot voivat tarkoittaa käytännössä.

Juuri nyt mieltä ja muistia pyritään hallitsemaan oikein urakalla. On strategista viestintää ja informaatio-operaatioita; on suoraan suoneen iskettävien yksinkertaistuksien varassa vieteltyjä viattomia; ja sitten on informaatiohallinnan eturintamaan, esimerkiksi uutissivustojen komenttiosastoille ja somesfääriin pestattuja trolleja. Tässä melskeessä kansalaisten medianlukutaito joutuu koetukselle. Jo peruskoulusta lähtevä ymmärrys lähdekritiikin, asiallisen argumentointitaidon sekä toisten (kaukaistenkin) perusteltuja mielipiteitä kunnioittavan demokraattisen keskustelukulttuurin merkityksestä nousee rajoiltaan huokoisemmaksi muuttuvassa maailmassa entistäkin tärkeämmäksi.

Koodaajat ja turvallisuusasiantuntijat tarjoavat vähän lohtua, jos kansalaisten medianlukutaito on hataralla pohjalla ja täten auvoisen alttiina paikaltaan repivän informaatiohallinnan vaikutuksille. Pidetään siis huolta siitä, että kansalaisten yleissivistävä koulutus, siellä tarjottava kriittinen medianlukutaito-opetus sekä yleensäkin tasa-arvoisen perustan tarjoava koulujärjestelmä pätevine opettajineen (täydennyskoulutustarpeet huomioiden) on jatkossakin asian vakavuuden vaatimassa kunnossa.

Historiantulkintojen eturintamassa – mitä tarinaa meistä kerrotaan?

Ukrainan kriisi on nostanut esiin historian hallinnan merkityksen osana laajempaa informaation hallinnan agendaa. Historian tulkintoja on valjastettu poliittisesti tarkoituksenmukaiseksi välineiksi, joiden varassa kansojen ja valtioiden ajallista ja tilallista sijoittumista pyritään hallitsemaan. Kyse on sekä suoraan kriisiin liittyvistä kysymyksistä (Krimin historiasta käyty keskustelu ja siihen liittyvät häilyvät vertaukset esimerkiksi Kosovoon) että laajemmmasta vaikutusvallan havittelusta. Jälkimmäisen kohdalla pyritään tyypillisesti vaikuttamaan sekä kotimaiseen että ulkomaiseen poliittiseen mielikuvitukseen. Tärkeintä on määritellä se, kuka kuuluu mihinkin, kuka on sidoksissa kenen kanssa ja mihin suuntaan kunkin kansan tie vaikuttaa kulkevan.

Ukraina on tietysti tämän keskustelun keskiössä, repivän politiikan todellinen objekti, mikä näyttää toisinaan unohtuvan omaan napaan kohdistuvan keskustelun lomassa. Historian hallinnan osalta on syytä nostaa esiin myös Baltian maat, jotka syystäkin tuntevat ahdistusta nykytilanteesta. Tukalaa oloa helpottavat vahvat institutionaaliset kytkennät länteen sekä EU:n että Naton kautta.

Tiiviistä länsikytköksestään huolimatta Ukrainan tilanne – Venäjän käytös erityisesti – aiheuttaa selvää levottomuutta Itämeren itärannalla. Historiallisen muistin panoksista saimme muistutuksen hiljattain, kun Baltian maiden poliittinen johto reagoi varsin voimakkaasti brittilehti Guardianin liitettyä nämä osaksi sivustoaan, joka käsittelee entisiä neuvostotasavaltoja. Esimerkiksi Liettuan Lontoon suurlähettiläs reagoi sivuston historialliseen asetelmaan seuraavasti:

Firstly, the network subtitled ’Inside the post-Soviet World’ greets the reader with a huge map of the former USSR, which then included Lithuania. Secondly, and most importantly, the main idea embedded in your new network presents the former Soviet space as [a] somewhat homogeneous region today. I find both references misleading and unfair to the Lithuanian state.

Sivuston vihjaama historiallisen muistin suunta tulisi liettualaisnäkökulmasta kääntää oikeaan suuntaan:

Lithuania has come a long way since its dark days of communist rule. Lithuania is [a] vibrant civic society, which is strongly committed to western values … the communist era is a bygone chapter in our history and does not correspond to reality any more. (Lähde: Chris Elliott, Guardian, 15.6.2014)

Etelänaapurimme aina yhtä terävä presidentti, jolla on selvästi aikaa toteuttaa symboliseksi karsittua institutionaalista valtaansa aktiivisen twiittailun merkeissä, palautti nokkelan pallon takaisin Guardianille:

Maybe the @guardian can cover the US in its "Former British Empire" section. Not to mention India, Pakistan, etc. http://t.co/QKnUnQIQvS

— toomas ilves, ex-verif (@IlvesToomas) June 16, 2014

Mutta onhan tuossa pointtinsa: historiallisen muistin maaperä on loputon suo, jonka oikeamielisyyttä heijastavista sedimenteistä voi itse kukin kaivella esiin horisontin, joka tyydyttää nykyhetkestä ammentavia poliittisia intressejä. Historian hallinta onkin siinä mielessä kaaottinen rintama, ettei sen valtavaksi venyviä sivustoja kykene paikkaamaan tehokkainkaan infosissien erikoisjoukko, jos perusduuni kansalaistaitojen osalta on laiminlyöty. Juuri tämän vuoksi historian edessä pitäisi olla nöyrä. Itsevarmoihin leiskautuksiin tulisi suhtautua kriittisesti. Guardianin esimerkki osoittanee lisäksi, että verkottuneessa maailmassa rintamalinjat saattavat sijaita viattomaltakin vaikuttavissa paikoissa, ainakin politiikan kohteeksi joutuneen toimijan näkökulmasta.

Kotirintamallakin kajahtaa

Myös Suomi on saanut osansa historiallisen revisionismin nyansseista. Suomen ’luontaista’ asemoitumista luotaavia viestejä ja lipsautuksia on tullut niin omasta takaa, Venäjältä kuin lännenkin mediasta – turvallisuuspolitiikan dinosauruksia unohtamatta: esimerkiksi ’suomettumisen’ uusi tuleminen (ja tähän liittyvä itseruoskinta) on jälleen osoittanut, kuinka kansainvälisen politiikan mielikuvaharjoitukset sisältävät edelleen (kenties pysyvästi) anakronismeja, aivan kuten Anni Kangas artikkelissaan muistuttaa.

Toisaalta Suomen paikkaa on hahmotettu milloin aidan päällä, milloin sillanrakennustalkoissa, karhun kainalossa, milloin lännen arvoyhteisön jäsenenä – kaikki tämä tyylillä, johon sisältyy väistämättä vähintään rivien välistä löytyvä ajatus oikeasta liikkeen suunnasta, historian asettumisesta nykyhetken valintoja ohjaaviksi tulkinnoiksi. Tarpeemme eheään tarinaan sekä historialliseen sijoittumiseen ovat inhimillisiä piirteitä. Valitettavasti ne toimivat myös polttoaineena saman ilmiön ikävämmille ulottuvuuksille.

Edellä kuvattuun flirttailuun on yhtynyt kiertoteitse myös etelänaapurimme presidentti. Toukokuisen Suomen-vierailunsa alla Ilves siteerasi twitterissä Washington Postissa julkaistun Masha Gessenin kirjoituksen huolimatonta loppukaneettia: ”After all, who says Finland has a right to exist?”. Ilves itse jatkoi tästä kysyen perään ”After carving up Ukraine, where will Putin turn next?”, viitaten Gessenin artikkelin punaisena lankana toimeneeseen spekulaatioon Venäjän johdon todellisista intentioista.

Ilveksen rento ja kosmopoliitti olemus saattaa jättää edellisiinkin kommentteihin anekdoottimaisen ja leppoisan leiman. Kyseessä on kuitenkin vakavasta asiasta. Mistä siis johtuu, että tunnemme olomme haavoittuvaiseksi, että epäilemme alitajuisesti oman tarinamme vetovoimaisuutta? Nämä kysymykset ohjaavat katseen kotirintamalle, jossa historiallisen muistin hallinnalla on keskeinen rooli. Tähän ilmiöönhän myös Sofi Oksanen viittasi Kultaranta-keskusteluissa – meidän on tärkeä seurata myös Venäjällä rakennettavaa historiallista muistia ja sen suuntaa.

Historian virtaa ja informaatioajan aseidenriisuntapolitiikkaa?

Mielikuvien ja historian hallinta kytkeytyy nykymaailmassa myös valtioiden välisiin keskinäisriippuvaisuuksiin. Kyse on siitä, mihin suuntaan esimerkiksi talouden vaikutusvirtojen kulkusuunta kallistetaan. Kulkevatko riippuvuudet datakaapeleita ja rahaliikennettä pitkin,vai määrittyvätkö riippuvuussuhteet sittenkin kaasuputkien menoliikenteen ja kauppapoliittisten kytkösten mukaisesti? Ja etenkin: mihin suuntaan? Nämä ovat kysymyksiä, joiden pelkkä esiintyminen ajankohtaisessa keskustelussa ruokkii tarvetta informaation ja historian hallinnalle. Näin ollen agendan asettajalla sekä kysymyksien sisällön ohjaajalla on jo automaattisesti etulyöntiasema mielikuvien määrittelykamppailussa.

Historiallista muistia hallitsemalla ohjataan ihmisten katseet ja mielet tiettyjen virtojen ja tarinoiden äärelle. Kiilojen lyöminen yhteiset poliittiset päämäärät ja arvot jakavien toimijoiden välille tuottaa myös potentiaalisen jännitteen lähteen näiden poliittisten mielikuvitusten välille. Samalla katseet kuin huomaamatta alkavat poimia erilaisia virtojen solmukohtia keskenään kilpailevilla painotuksilla. Myös virtojen suunnat alkavat näyttää hämäriltä, mikä saattaa edelleen ruokkia epävarmuuden kyllästämää varovaisuutta. Tämä on juuri nyt sitä, mitä Euroopassa tapahtuu.

Epävarmuus toisten aikeista kylvää myös varustelukilvan siemenen. Onkin mielenkiintoista pohtia, mitä varustelukilpailu tarkoittaa informaation hallinnan, jopa informaatiosodan kohdalla? Voiko informaatio- ja kyberympäristössä harjoittaa asevalvontapolitiikkaa? Entä miten informaationokittelusta päästäisiin eskalaation kierteen katkaiseviin luottamusta lisääviin toimiin? Onko tämä edes mahdollista aikana, jolloin keskeiset viestimet ja informaatiovirrat eivät ole enää välttämättä kenenkään tiukassa kontrollissa. Mielikuviin kohdistuvan hallinnan sekä historiankirjoituksen oikeellisuuden vastavuoroiseen valvontaan nähden ydinaseiden laukaisualustojen ja ydinkärkien määrää koskevat valvontakysymykset vaikuttavat suhteellisen suoraviivaisilta.

Ja kuten sanottua, kyseessä ei ole sinänsä mikään uusi ilmiö – propagandavyörytys oli voimissaan jo kylmän sodan aikana ja tätä ennen. Uutuutena on ilmiön läpitunkevuus sekä keskeinen rooli konfliktin rajojen hahmottomuuden kasvamisessa.

Euroopan turvallisuus, Suomi ja Ukrainan kriisi

Syntyperäinen tamperelainen on Helsingissä aina hitusen hukassa. Mutta se on myönnettävä, että varsinkin ulkopolitiikkaa seuraavalle tutkijalle Helsinki tarjoaa moninkertaisen ajankohtaistapahtumien kirjon Tampereen vastaavaan verrattuna. Ei turpoilut Helsinkiä kotoisaksi tee – kenties päinvastoin -, mutta ainakin allekirjoittaneen vierailualttiutta syrjäisille rannikkoseuduille tämä kasvattaa. Käsitykseni sai vahvistusta, kun väikkäriprojektin tiimoilta järjestämälleni Helsingin reissulle sattui kaksikin Suomen ja Euroopan turvallisuuspoliittista tilannetta ruotivaa keskustelutilaisuutta.

Blogauttelen lyhyet raportit kumpaisestakin tilaisuudesta – tai paremminkin valikoidut nostot, joiden kautta pyrin omasta tulkintavinkkelistäni suodattamaan keskusteluissa esiintyneitä näkökulmia.

Turvallisuuden politiikkaa Nato-kysymyksen ehdoilla?

Ensimmäinen keskustelutilaisuus, johon tämä blogautus keskittyy, muodostui yllättävän, ennakkoluulojen pohjalta lähes epäpyhältä vaikuttavan allianssin pohjalle. Rauhanliiton ja Naton aika -kollektiivin yhteisvoimin järjestämä tilaisuus huokui, jos ei muuten, niin ainakin organisointinsa osalta tervettä rajoja ylittävän dialogin henkeä.

Organisointi tosin olikin sitten se taso, jolle rajojen ylittämiset ja yhteisen sävelen tapailut ylsivät. Vaikka paneeliin osallistuneet eurovaaliehdokkaat – vasemmalta oikealle (istumajärjestyksen mukaisesti) lueteltuna  Heikki Patomäki (vas), Kimmo Kiljunen (sdp), Heidi Hautala (vihr) ja Petri Sarvamaa (kok) – lämpenivätkin tunnin kuluessa vastavuoroiseen sanailuun, ei keskustelun edetessä odotetusti hahmottuneet näkökulmaerot joustaneet nimeksikään. Ei myönnytyksiä. Ei rivien rakoilemista. Näinhän se monesti menee, vaalien alla.

Tilaisuuden juontanut Aki Pulli paalutti panelistien peruskäsitykset heti ensimmäisellä kysymyksellä Suomen turvallisuuspolitiikan perusteista, erityisesti suhteessa maanpuolustuksen järjestämiseen. Sarvamaa kiinnitti ratkaisunsa keskustelun edetessä Nato-jäsenyyden tuoman ”palovakuutuksen” sekä itsenäisen maanpuolustuksen uskottavuuden yhdistelmään; Patomäki ja Kiljunen korostivat liittoutumattomuutta, kuitenkin vivahde-eroin: Kiljusen korostaessa hyvien ja ongelmattomien naapuruussuhteiden muodostavan Suomen turvallisuuden ytimen (minkä mahdollisen Nato-jäsenyyden tuoma naapuruusdynamiikka haastaisi), vierasti Patomäki selvemmin Natoa ja sen turvallisuuspoliittisen merkityksen kasvua, ei vain Suomen turvallisuuspolitiikan suhteen. Heidi Hautala ei sitonut omaa päättelyään, hyvässä tai pahassa, Nato-kysymyksen ympärille, vaikkakin ehdotus Suomen maanpuolustuksen järjestämisen perusteiden päivittämisestä – käytännössä asevelvollisuuden ja laajan reservin mielekkyyden harkinta sodankäynnin ja tästä seuraavia uhkakuvien rajua muutosta vasten – voidaan liittää myös ajatukseen sotilaallisen liittoutumisen mahdollisuudesta.

Tilaisuuden otsikosta (EuroTurpo) huolimatta keskustelu liikkui korostuneesti Suomen oman navan ympärillä, erityisesti Sarvamaan ja Kiljusen välisen sanailun kohdalla. Sanailu sai henkilökohtaisia piirteitä Kiljusen hyökätessä Kokoomuksen presidentin linjalta poikkeavia ”kellokkaita” vastaan, kun taas Sarvamaa syytti Kiljusta jämähtämisestä menneisyyteen Koivisto-sitaatteineen.

Euroopan yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka nousi kunnolla esiin vasta paneelin loppupuolella, mutta tällöinkin lähinnä kuriositeettina suhteessa ”turvallisuuden ytimeen”, kuten Sarvamaa keskustelun alkupuolella veisteli. Mainittu sananparsi toistui useasti paneelin edetessä, aivan kuin turvallisuuden ulkoreunat tai kompleksisen maailman monisyinen ymmärtäminen ei enää toisi helpotusta luissa ja ytimissä tuntuvaan läpivetoon. Onko turvallisuus pelkistymässä sotilaalliseksi turvallisuudeksi ja turvallisuuden politiikan suhteet historiallisesti rakentuneiden liittosuhteiden kanavoimiksi? Patomäkeä lukuun ottamatta esimerkiksi talouskysymykset tai eurokriisi sekä näihin liittyvä yhteiskuntien sisäisen koheesion hapertuminen eivät nousseet turvallisuuskäsitysten paraatipaikoille. Käsitteellistämällä tapahtuvat politiikkasektorien rajanvedot kertovat paljon puolueiden linjoista ja maailmankuvista.

Eurooppa ja Ukraina

EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan roolin kehittäminen oli selkeimmin esillä Hautalan puheenvuoroissa. Hautala katsoikin EU:lla olevan edelleen tärkeä rooli Ukrainan kriisin ratkaisemisessa, erityisesti suhteessa Venäjään vaikuttamisessa. Epäselväksi jäi, miten EU:n on mahdollista paaluttaa rooliaan tilanteessa, jossa Venäjä katsoo tämän olevan keskeinen tekijä kriisin taustalla vaikuttaviin syihin, kuten Patomäki rivien välissä huomautti – viimeiset viikot ovat osoittaneet, että Venäjän tarjoamat varaventtiilit voisivat sittenkin olla kahdenkeskisissä (tasa-arvoisuuden periaatteesta lähtevissä) neuvotteluasetelmissa Yhdysvaltojen kanssa, kenties riippumattoman Sveitsin vetämän Etyj:n toimiessa välittäjänä.

Patomäki pyrki kiinnittämään huomion laajempaan kuvaan, jossa pyrittäisiin ymmärtämään kaikkien kriisiin sotkeutuneiden toimijoiden näkemykset konfliktin syistä. Huomion kärki kohdistui kaiketi siihen, ettei Euroopassa voida tarkastella Ukrainan kriisiä kaikkivoipaisesta näkökulmasta, vaan tulisi ymmärtää ulospääsy kriisistä symmetrisempänä. Hautala vastaavasti kiirehti kumoamaan eurooppalaisen vasemmiston flirttailun ajatuksella, jossa Ukrainan kriisin syitä yritetään puolihuolimattomasti kaataa eurooppalaisten niskaan (tätä keskustelua en itse tunne kovin hyvin). Kriisin keskiössä – erityisesti sen ratkaisuissa – on Venäjän toiminta, seikka, josta ei verbaalisella akrobatiallakaan pääse karkuun.

Turvallisuusdilemma ja keskustelun abstrakti käänne

Sarvamaa puolestaan intoutui moittimaan kanssakeskustelijoitansa turhan abstraktilla tasolla liikkuvasta tarkastelusta. Kokonaiskuvaa hahmottavan pohdiskelun sijaan Sarvamaa keskittyisi kernaasti siihen, miten Suomi voisi vihdoin saada Naton kautta luontevaksi tuntemansa palovakuutuspolitiikan kuntoon. Tutut, joskin turvallisuuspolitiikan näkökulmasta yhtä valitettavan abstraktit vihjeet arvoyhteisöstä sekä läntiseen järjestelmään tapahtuvasta lopullisesta integroitumisesta nousivat tässä vaiheessa myös esiin. Abstraktiot saivat lisäväriä, kun tutkijataustastaan ammentanut Patomäki kiinnitti huomion kansainvälisen politiikan keskeiseen, ratkaisemattoman epävarmuuden ongelmaan ja tästä seuraavaan turvallisuusdilemmaan. Toisin kuin Sarvamaa vaikutti asiaan suhtautuvan, pidin itse tällaista lähestymistapaa raikkaana ja mahdollisesti keskustelun analyyttistä tasoa syventävänä liikkeenä, joskaan en menisi takuuseen siitä, kuinka tehokas vaaliase esimerkiksi John Herzin [1, 2, 3] teoreettisen turvallisuusdilemma-analyysin puiminen tässä vaiheessa on Patomäen työkalupakkia ajatellen.

Yksinkertaistaen turvallisuusdilemma syntyy siitä perustavasta poliittis-psykologisesta tosiasiasta, ettei meillä ole pääsyä toisen pään sisälle tämän ajatuksia, käsityksiä ja intentioita luotaamaan. Historiallisessa tilanteessa, jossa käsitykset ja ymmärrykset ovat kriisien myötä eräänlaisessa vellovassa tilassa, epävarmuuden psykologinen perusta saa aimo annoksen lisää reaalipoliittisia kertoimia. Esimerkiksi Suomen turvallisuuspolitiikan osalta turvallisuusdilemman klassinen ilmentymä on kysymys siitä, miten Suomen omat turvallisuuspoliittiset ratkaisut tulkitaan muualla – etenkin Venäjällä – sekä miten ja millä ehdoilla itse kykenemme tulkitsemaan näitä muiden tulkintoja ja vaikuttaa niiden luonteeseen.

Suomen kaltaisen pienen valtion keskeisin murhe tässä suhteessa on saada turvallisuuspoliittiset ratkaisut näyttämään niin puolustuksellisilta kuin mahdollista. (Tämä lienee premissi, jonka itse asiassa kaikki panelistit olisivat mitä ilmeisimmin jakaneet. Tässä mielessä olisikin mielenkiintoista pohtia sitä, saattaisiko tämä alustava johtopäätös tarjota eväitä laajemmallekin turvallisuuspoliittisen keskustelun eheytymiselle.) Statuksestaan ja arvovallastaan rimpuilevan suurvallan kupeessa taiteilevan ja edelliselle verraten vastakkaisen arvomaailman omaavan pienvaltion turvallisuuspoliittisten ratkaisujen tulee olla selkeästi signaloituja, itsenäisestikin tehtyinä. Laajemman sopimusjärjestön tai puolustusliiton jäsenyyskysymyksen kohdalla dilemma saavuttaa toki Suomen välittömiä intentioita laajemmatkin puitteet, jotka tulisi ottaa mahdollisimman hyvin huomioon. Tällä tavoin myös aktiivisen ja monitahoisen ulkopolitiikan merkitys turvallisuuden ”kovempaan ytimeen” kohdistuvien ratkaisujen ketjukaverina korostuu. Tai toista urheilumetaforaa hyödyntääkseni: kolmiloikassa ratkaisevan loikan tekemiseen on useita eri tyylejä, eikä alastulotekniikkaakaan tule aliarvioida; yltiöoptimistisesti hutiloimalla (kyllä, tässä kohdin on mahdollista sortua myös innostuneisuuden aiheuttamaan näköalattomuuteen) alastulossa saatetaan menettää kymmeniä senttejä saatavilla olleesta kauden kotimaisesta kärkituloksesta.

Eräällä tavalla myös Sarvamaan retorinen pohdinta siitä voimmeko todella olettaa, että Nato tulkitaan hyökkäysliitoksi, liittyy turvallisuusdilemmaan. Mitä blogin aiheena olleeseen keskusteluun tulee, oli Sarvamaan pohdinta Naton roolista vastaus Kiljusen suorasukaiseen tulkintaan. Kiljusen mukaan Nato (jäsenyys) ei lisäisi Suomen turvallisuutta, vaan pikemminkin vähentäisi sitä. Palovakuutuksen kylkiäisinä saisimme tynnyrin ruutia eteiseemme, Kiljunen yltyi muotoilemaan. Sarvamaa jatkoi pohdiskelevaan tyyliinsä kysymällä, miksei tilanne vaikuta lainkaan tältä kun katsoo Naton jäsenten, etenkin uudempien sellaisten, nykyistä olemusta ja Venäjä-suhteita. Tai kuten eräs aktiivinen turvallisuuspolitiikan keskustelija twitterissä asian ilmaisi: esitetäänkö Suomi-parka jälleen sui generis tapauksena?

Oli miten oli, mielestäni palovakuutus ontuu metaforana. Emme tarvitse lähtökohtaisesti vakuutusta, vaan mahdollisimman vakuuttavan toimintasuunnitelman siitä, ettei palo syty. Toisekseen tarvitsemme toimivan palokunnan, jonka tehtäväkenttä tosin on uhkakuvien ja sodankäynnin hämärtymisen myötä jatkuvassa muutoksessa. Kolmannekseen – siinä vaiheessa kun tragedia on jo tapahtunut ja talo on palanut – voimme saada lohtua palovakuutuksesta, mutta ei turvallisuuspolitiikkaa sovi lohdun ja katastrofien varan rakentaa.

Maailmanjärjestys muutoksessa ja muutos maailmanjärjestyksessä

Erimielisyyksiä siis riitti. Panelistit olivat nähdäkseni yksimielisiä kahdesta asiasta. Ensinnäkin Venäjän toiminta Ukrainaa sekä laajempaa kylmän sodan jälkeistä Euroopan turvallisuusarkitehtuuria kohtaan on tuomittavaa (Patomäen huomautus kokonaisuuden huomioimisesta ei siis sisältänyt ajatusta Venäjän toimien hyväksymisestä, hän kiirehti lisäämään). Toisekseen panelistit olivat tulkintani mukaan varsin yksimielisiä siitä, että maailmanpolitiikan keskeiset toimintatavat, normit ja säännöstöt elävät vakavassa ja pahimmillaan pahaenteisen ennustamattomassa murroksessa. Heidi Hautala mainitsi jopa kansainvälisen politiikan etenevän tällä hetkellä vailla sääntöjä. Ihan näin fatalistinen tilanne ei sentään taida olla (normien mukaista käyttäytymistä ja säännönmukaisuutta on edelleen havaittavissa paljon, kriisistä huolimatta, tai jopa kenties sen johdosta).

Epävarmuuden syvyyttä vahvistaa Ukrainankin kriisin myötä hahmottuva sodankäynnin muutos, jossa informaatiosodan, kansalaisten ja kansan osien tahtotilan ja sosiaalisen koheesion hallintaan kytkeytyvien operaatioiden merkitys on suhteellisesti kasvanut. Miten perinteiset instituutiot, kuten yleiseen asevelvollisuuteen ja laajaan reserviin perustuva maanpuolustus, puolustusliitot kuten Nato, tai valtioiden välisten suhteiden vaaliminen ylipäätään, kykenevät varsin konservatiivisine rakenteineen ja käytäntöineen vastaamaan näihin jälkimodernin maailman mukanaan tuomiin hahmottomiin haasteisiin? Ja ei: pelkkä kyberhype ei ole ratkaisu näihin kysymyksiin, kenties osa ratkaisua toki. Ja edelleen: mikä ratkaisujen joukko edistää ketteryyttämme kohdata edelliset ongelmat alati individualisoituvan länsimaisen kulttuurimme keskeltä? – Siinä filosofisesti orientoituneemman ulkopolitiikan seuraajan kysymys panelisteille. Onneksi yleisökysymyksille ei jäänyt intensiiviseksi yltyneen keskustelun vuoksi kovin paljoa aikaa, ja allekirjoittanut kun on tunnetusti hitauteen taipuvainen hämäläinen…

Yhtä kaikki, häiritsevän polveilevia ja monisyisiä ongelmia. Yksi asia kuitenkin lienee selvää. Venäjä on vakavissaan asettunut haastamaan tulkitsemiensa läntisten arvokäsitysten ehdoilla etenevän maailmanjärjestyksen perusteita. Miten tämä laajempi kansainvälisen järjestyksen perusnuottien oktaavimuutos vaikuttaa Suomelle keskeisten turvallisuuskumppanien, kuten Naton, EU:n, Etyj:n ja muiden monenkeskisten instituutioiden rooleihin ja toimintaan, on siis tuhannen taalan kysymys. Esimerkiksi Naton kohdalla voisimme kysyä myös kysymyksiä ”mihin Nato on menossa?” ja ”minkälainen Nato rakentuu Euroopassa/Yhdysvaltojen tuella Suomen puolustuksellisten intressien näkökulmasta?” sen sijaan, että tyytyisimme vain ”koska Nato?”, ”miksi Nato?”, ”missä johtajuus?” ja ”mitä  Venäjä?” -kysymyksiin. Ehkä edelliset reaalipolitiikasta ammentavat kysymykset palvelisivat myös toistuvasti peräänkuulutettua ”analyyttistä” turvallisuuspoliittista [lue: Nato-] keskustelua hieman alentavalta ja naivilta vaikuttavan myytinpurkamisen ja informaatiokampanjoinnin sijasta. Ulkopolitiikan arki ja sen realiteetit eivät katoa mihinkään, olimme sitten Naton jäseniä tai toimivaa yhteistyötä vaalivia aktiivisia rauhankumppaneita. Tämänkin puolesta olisi keskeistä, että linjansa kiveen hakanneet – niin haukat kuin kyyhkytkin – harrastaisivat nykyistä kampanjointikeskustelua enemmän myös itsekriittistä tarkastelua.

***

Oma tulkintani kaikesta edellisestä on, että Suomen turvallisuuspoliittinen debatti, etenkin poliittisen eliitin osalta, polarisoituu parhaillaan entisestään. Pienen ja omaan yhtenäisyyteensä historiassa paljon laskeneen valtiokulttuurin kohdalla tämä on jo itsessään huolestuttava piirre. Tunnemme varsin hyvin kansallisen eheytyksen ja integraation varaan lasketut menneisyyden tarinat sekä niiden ratkaisevan merkityksen myös turvallisuuden kannalta, oli kyse sitten glorifioidusta Talvisodan Ihmeestä tahi tylsemmästä kommunismin vaikutusta torjuvien keskustavoimien puoluepoliittisesta integraatiosta. Ehkä tulisikin kysyä, missä määrin pääministerimmekin useasti esittämä ajatus individualisoituvasta ja auktoriteettivastaisesta mosaiikkiyhteiskunnasta vaikuttaa ylipäätään edellytyksiimme rakentaa yhteiskunnan kerrosten tasolla koherentisti jäsentyvää turvallisuuspolitiikkaa? Onko turvallisuuspolitiikasta edes mielekästä käydä debattia? Toisaalta on todettava, että kansalaisten maanpuolustustahto – henkisen maanpuolustuksemme lähes pyhäksi valettu perusta aina maailmansotien jälkeisestä ajasta lähtien –, luottamus viranomaisiin jne. ovat säilyneet vahvoina ja kansaa yhdistävinä tekijöinä muodikkaista liberalisoitumisvirtauksista ja puheenparsista huolimatta. Tässäkin ristiriidassa riittää mietittävää, eikä tämä kysymyksenasettelu ole millään tavalla epärelevanttia turvallisuuspolitiikan perusteita pohdiskellessa.

***

(Raportointi illan toisesta, Suomen rauhantutkimusyhdistyksen järjestämästä tilaisuudesta ”Miten ulos Ukrainan kriisistä?”, jääköön myöhempään ajankohtaan ja blogautuksen toiseen osaan. Tässäkin merkinnässä riittänee puitavaa, ainakin alkuunsa.)

P.S. EuroTurpo-keskustelutilaisuuden editoitu versio on käsittääkseni myöhemmin kuunneltavissa Radio Ravun sivuilta. Lisäksi Rauhanliitto ja NatoAika välittivät twiittasivat keskustelun tunnelmia häsärillä #EuroTurpo.

P.P.S. Jos joku teoreettisemman pohdiskelun maailmaan harhautunut kiinnostui perehtymään yllä mainittuun turvallisuusdilemman käsitteeseen, suosittelen lämpimästi Ken Boothin ja Nicholas Wheelerin teosta Security Dilemma: Fear, Cooperation, and Trust in World Politics (2007), joka on mielestäni paitsi oivallisin ja syvällisin yleisesitys turvallisuusdilemmasta, myös verraton ja runsailla historiallisilla esimerkeillä varustettu opus kansainvälisen politiikan perusteiden opiskeluun.

Ukraina – menetetty ydinaseperijätär?

Tiivistelmä

Ukrainan ja Venäjän välinen kriisi herättää suurta huolta. Huoli näkyy myös puheenvuoroissa, joissa haikaillaan Ukrainan ”vapaaehtoisesti” kylmän sodan päättyessä luovuttaman Neuvostoliiton ydinaseperinnön perään. Flirttailu ajatuksella, jonka mukaan ydinaseita omistava Ukraina olisi, paitsi ratkaisu nyt kokemaamme kriisiin ja Venäjän uhkaan, myös alueellisia jännitteitä lieventävä tekijä, on osoitettavissa sekä historiallisesti että teoreettisesti kyseenalaiseksi. Ukrainassa debatoitiin vuosina 1991–1994 Neuvostoliiton ydinaseperinnön kohtalosta. Ydinaseperintö toi Ukrainalle pelimerkkin neuvotteluihin, joissa hahmotettiin Euroopan turvallisuusjärjestyksen tulevaisuutta sekä Ukrainan sisäisiä ongelmia. Ukrainan sisäiset talouteen, raaka-aineisiin sekä energiapolitiikkaan liittyvät seikat tekivät kuitenkin samalla käytännössä mahdottomaksi tilanteen, jossa Ukraina olisi ilman mittavaa taloudellista, poliittista ja sotilaallista tukea kyennyt ylläpitämään massiivista Neuvostoliitolta perimäänsä ydinasepelotetta. Vaihtoehtona olisi ollut Pohjois-Korean tie – omaehtoinen eristäytyminen kansainvälisen yhteisön marginaaliin sekä ajautuminen taloudellisten ongelmien sysäämään sisäiseen hajaannukseen. On lisäksi erittäin epävarmaa, olisiko (kontrafaktuaalisti ajatellen) Ukrainan hallitsemalla ydinasepelotteella ollut vaikutusta Krimin anneksoinnin kaltaiseen joustavasti etenevään sotilaalliseen painostukseen. Päinvastoin Venäjän ja Ukrainan välinen vastavuoroinen ydinasepelote olisi luultavasti entisestään herkistänyt valtioiden välisiä suhteita matalamman tason jännitteille ja konflikteille niin sanottua tasapaino/epätasapaino-paradoksia seuraten. Joka tapauksessa on selvää, että Venäjän toimet ovat asettaneet ydinsulkusopimuksen ympärille rakentuvan ydinaseita koskevan kansainvälisen säätelyjärjestelmän legitimiteetin koetukselle. Tätä taustaa vasten on tärkeää, että Ukrainan ydinaseperinnöstä käytävää uuden sukupolven keskustelua hahmotetaan historiallisten faktojen sekä empiirisistä havainnoista johdettujen teoreettisten johtopäätösten pohjalta.

Johdanto

Kylmän sodan päättymisen yhteydessä lähes 30 000 ydinasetta oli jäänyt hajanaisesti itsenäisyyttä kohti kulkevien entisten neuvostotasavaltojen haltuun. Oli selvää, että Neuvostoliiton ydinaseperintö herätti runsaasti kysymyksiä ja huolta 1990-luvun alussa. Krimin ja Ukrainan kriisin yhteydessä nämä kysymykset – sekä erityisesti näihin kysymyksiin 1990-luvun alussa annetut vastaukset ja päätökset – ovat jälkiviisauden antaman etuoikeuden myötä palanneet vainoamaan Ukrainan kohtalosta ja laajemmin kansainvälisen järjestyksen perusteista käytyä keskustelua.

Venäjän häikäilemätön informaatiosota, Krimin anneksointi sekä Ukrainan alueellisen koskemattomuuden rikkominen ovat herättäneet niin median haukat kuin ukrainalaiset poliitikotkin historialliseen jossitteluun: mitä jos Ukraina ei olisikaan luopunut Neuvostoliitolta lahjana saamastaan ydinasepelotteesta eikä allekirjoittanut vuonna 1994 Venäjän, Yhdysvaltojen ja Ukrainan välillä solmittua Budapestin muistiota, jolla Ukraina liittyi ydinsulkusopimukseen saaden samalla sopimuksen osapuolilta vastineeksi takuut Ukrainan alueellisen koskemattomuuden kunnioittamisesta?

Samalla rykäyksellä jossittelu saavuttaa myös ajankohtaisen kansainvälispoliittisen keskustelun: antavatko Ukrainan ”vapaaehtoisen ydinaseettomuuden traagiset seuraukset” muille ydinasekynnysvaltioille sytykkeen harpata ydinaseita omistavien valtioiden kerhoon (ks. esim.)? Jos kohta Putinin Venäjän käyttäytyminen viittaa jähmeän voimapolitiikan ajan paluuseen, eivät länsimaissa viritetyt puheet ydinseiden kaikkivoipaisuudesta vaikuta yhtään sen raikkaammilta. Kuten olen aikaisemminkin sanonut: epävakaat ajat ruokkivat epävakaita ajatuksia, puolin ja toisin. Koitan seuraavassa kirkastaa tätä ajatustenjuoksua tarkastelemalla Ukrainan ydinasekysymyksestä käydyn keskustelun historiallisia taustoja. Tämän jälkeen, teksin viimeisen väliotsikon alla, tarkastelen pikaisesti keskustelun relevanssia nykyhetkessä.

Ydinaseilla tasapainottamaan?

Edellistä jossittelua vasten ei liene ihme, että offensiivisen realismin sanansaattaja John Mearsheimerin vuonna 1993 Foreign Affairs -lehdessä julkaisema artikkeli ”The Case for a Ukrainian Nuclear Deterrent” on kaivettu naftaliinista esiin*. Artikkelissaan Mearsheimer toistaa oppirakenteensa ydinteesejä seuraten, että Ukrainan ja Venäjän välinen rauha – mikä sinänsä oli Mearsheimerin mukaan ratkaisevan tärkeää Euroopan turvallisuuden kannalta – on mahdollista saavuttaa ainoastaan säilyttämällä Ukrainan ydinasedeterrenssi Venäjän aggressiota vastaan.

Samoilla argumenteilla, jotka olivat suunnattu presidentti Clintonin hallinnon ydinaseriisunnalle myönteistä politiikkaa sekä Euroopasta irtautumista vastaan, Mearsheimer tuki myös esimerkiksi Saksan ydinaseistamista. Ei ihme – olihan Mearsheimer vielä muutama vuosi takaperin ennustanut kylmän sodan ja selkeän kaksinapaisen järjestelmän päättymisen kylvävän uuden suursodan siemenet Länsi-Eurooppaan. Yksi Mearsheimerin resepti Ranskan ja Saksan välien parantamiseksi oli Saksan ydinaseistaminen sekä Neuvostoliiton säilyttäminen vahvana. Tyydytään tässä vaiheessa toteamaan, että ainoa valtakunnan virallista pessimistiä helpompi rooli taitaa langeta jälkiviisaalle pessimistille. Ja mikään ei taida olla pessimistille herkullisempi väline kuin voimatasapainomekaniikan kaltainen kanonisoitu oppi.

Mutta palataan asiaan. Uskottavan pelotteen varassa selviävän Ukrainan roolina oli Mearsheimerin vuoden 1993 artikkelissa toimia lähinnä vakauttavana puskurivyöhykkeenä Saksan ja Venäjän suurvaltahegemonisten intressien välillä. Toisaalta Mearsheimer toistaa hieman hapuillen artikkelinsa alkuvaiheilla Ukrainan olevan suurvalta siinä missä Venäjä ja Saksakin. Artikkelin argumentille tämä ei tee hyvää, sillä jää hieman epäselväksi, miten offensiivisen realismin teesejä seuraten Ukraina voisi muodostaa tasapainottavaan puskurivaltioasemaan perustuvan poikkeuksen luontaisesti ekspansionististen ja agressiivisten suurvaltojen kerhossa (ja välissä). Mearsheimer kuvailee myöhemmin artikkelissaan Ukrainaa lähinnä suurvaltasotien alle toistuvasti jääneenä uhrina, ei luontaisena suurvaltana. Juuri tähän traagiseen historiaan vedoten Mearsheimer uskoo Ukrainan joka tapauksessa pitävän kiinni ydinasestatuksestaan.

Mearsheimer osuu kuitenkin naulan kantaan Venäjän ja Ukrainan välisiä potentiaalisia jännitetekijöitä luonnehtiessaan: hypernationalismin vaara, Mustan Meren laivaston omistamisesta aiheutuvat kiistat, Venäjän historiallinen revisionismi ja Ukrainan valtiollisen olemassaolon historiallinen kiistäminen, väestöjen etninen sekoittuminen – kaikki mainitut tekijät ovat olleet esillä Ukrainan ja Krimin kriisissä.

Muutama kontrafaktuaali kysymys

Edelliset, lähinnä olosuhdetekijöitä listaavat osumat eivät kuitenkaan ole riittäviä tukemaan uusmearsheimiläistä argumenttia, jonka mukaan Ukrainan ydinasestatus a) loisi alueellista vakautta sekä b) olisi estänyt nykyisen Venäjän ja Ukrainan välisen kriisin sekä Krimin valtaamisen. Argumentin jälkijättöinen käsittely vaatii sukeltamaan syvemmälle faktojen ja jossittelun maailmaan. Kontrafaktuaaliajattelu on vaikea taiteenlaji, mutta oikein harjoitettuna se saattaa tarjota näköalapaikan kansainvälisen politiikan ”säännönmukaisuuksien”, järjestyksen perusteiden sekä tilannesidonnaisten syy- ja seuraussuhteiden äärelle.

Analyyttisen selitysvoiman ja historiallisen tarkkuuden nimissä Ukrainan tapauksessa on syytä kysyä edelleen seuraavia, tarkentavia kysymyksiä:

–          Oliko Ukrainalla taloudellisia ja poliittisia edellytyksiä säilyttää ydinasevaltion status vuosina 1991–1994?

–          Minkälaisen ydinasepelotteen Ukraina olisi voinut luoda Neuvostoliitolta perimänsä ydinasekapasiteetin ja ydinaseosaamisen perustalta?

–          Lopulta voidaan edellisiä vastauksia vasten kysyä, olisiko Ukrainan ydinaseisiin perustuva pelote todella ollut uskottava Krimin kriisin kaltaista joustavasti eskaloituvaa informaatiosotaa ja hiljalleen etenevää miehitystä vastaan?

Nämä kysymykset keskittyvät lähes yksinomaan Ukrainan sisäiseen tilanteeseen. Täten ne eivät vastaa laajempiin kysymyksiin esimerkiksi Ukrainan mahdollisen ydinasestatuksen tuottamista alueellisista seurauksista (mahdollisen alueellisen asevarustelukierteen kehittyminen itäisessä Euroopassa ja Keski-Aasiassa 1990-luvun puolivälistä eteenpäin). Olen kuitenkin vakuuttunut, että jo Ukrainan sisäisen tilanteen tarkastelu vuosina 1991–1993 antaa vahvoja viitteitä siitä, ettei Ukrainalla ollut realistisia mahdollisuuksia säilyttää ydinasekapasiteettiaan siinä taloudellisessa ja poliittisessa murroksessa, johon se Neuvostoliiton hajoamisen myötä ajautui.

Neuvostoliiton ydinarsenaalin perunkirjoitus ja Ukrainan ydinaseperintö

Venäjän ulkopuolisiin Neuvostotasavaltoihin jääneistä lähes 30 000 ydinaseesta yli 10 000 oli Yhdysvaltoihin kohdistettuja lämpöydinräjähteillä varustettuja mannertenvälisiä ballistisia ohjuksia. Vuodesta 1985 supervaltojen välille nopeasti kehittynyt strategis-poliittinen liennytys oli kuitenkin johtanut siihen, että suurimman välittömän uhkan katsottiin 1990-luvun alussa muodostuvan noin 16 000 ketterästi liikuteltavasta ja verraten heikosti turvatusta taktisesta ydinaseesta. Epävarma poliittinen tilanne ja aseiden heikohko kontrolli johtivat pelkoihin niiden päätymisestä vääriin käsiin, esimerkiksi terroristijärjestöille.

On hyvä muistaa, että pelkästään Ukrainan perimä ydinasekapasiteetti oli isompi kuin Kiinan, Iso-Britannian ja Ranskan yhteensä. 3000 ketterästi liikuteltavan taktisen ydinaseen lisäksi Ukrainassa sijaitsi yli 1200 strategista ydinkärkeä, 600 ilmasta maahan laukaistavaa risteilyohjusta sekä noin 100 tavallista painovoimapommia.

Merkittävä osa Ukrainassa sijainneista ydinaseista, etenkin strategisten ohjusten osalta, oli edelleen korkeassa toimintavalmiudessa. Poliittisen tilanteen epävarmuus vahvisti Yhdysvaltojen tarvetta päästä vaikuttamaan Ukrainan ydinasekysymykseen nopeasti. Sekä Euroopassa että Venäjällä pelättiin Kiovan tulevien päätöksien mahdollisesti aiheuttamia reaktioita muissa neuvostotasavalloissa. Lisäksi oli vaarana, että Venäjä linkittäisi Ukrainan (sekä Valko-Venäjän ja Kazakstanin) ydinasekysymyksen START-neuvotteluiden jatkoon ja sen velvoitteiden implementointiin. Tähän Yhdysvalloilla ei ollut varaa – sen suurstrategiset kuviot olivat jo suuntautumassa toisaalle Euroopasta ja kaksinapaisesta järjestelmästä.

Taktisten ydinaseiden sijoittelu sai merkittävän käänteen jo vuoden 1991 kevään ja syksyn kuluessa. Heinäkuussa Bush ja Gorbatshov allekirjoittivat pitkään neuvotellun START I sopimuksen. Elokuussa Janajevin juntan masinoima epäonnistunut vallankaappaus langetti entisestään syvenevän hajoamisen ja epävarmuuden haamun Neuvostoliiton päälle. Presidentti Bush tarttui tilaisuuteen, otti hypyn pimeään ja ilmoitti merkittävistä vähennyksistä Yhdysvaltojen taktisten ydinaseiden kohdalla. Nimellistä valtaa vielä loppusyksystä pitänyt Gorbatshov vastasi kutsuun: vuoden 1991 loppuun mennessä valtaosa neuvostotasavaltoihin jääneistä taktisista ydinaseista oli palautettu Venäjälle.

Ukrainan ydinasekysymys oli kuitenkin vuoteen 1992 tultaessa edelleen ratkaisematta. Kolmen itsenäistymistä tavoitelleen neuvostotasavallan johtajat kokoontuivat joulukuun seitsemäs päivä 1991 Valko-Venäjän ja Puolan rajalla lähellä historiallisesti merkittävää Brestiä sijaitsevalle metsästysmajalle tekemään tiliä Neuvostoliiton perinnöstä. Boris Jeltsinillä sekä Ukrainan ja Valko-Venäjän presidenteiksi vasta valituilla Leonid Kravtšukilla ja Stanislav Šuškevitšilla kesti Bisonin metsäisissä tunnelmissa vain kaksi päivää haudata Neuvostoliitto Itsenäisten Valtioiden Yhteisön epämääräisen hahmon alle. Niin kova oli tarve ottaa askel eteenpäin neuvostomenneisyydestä, ettei ydinaseongelman pohdinnalle ollut tässä tapaamisessa aikaa.

Ukrainan ydinaseperintö ei näkynyt pelkästään ydinaseiden määrässä. Ukrainalla oli myös merkittävää ydinaseosaamiseen liittyvää teollista kapasiteettia esimerkiksi Dnipropetrovskissa, jossa oli suunniteltu ja valmistettu Neuvostoliiton strategisia ohjuksia. Myös Ukrainan lentokoneteollisuus oli merkittävä menetys Venäjälle. Ukrainalaiset saattoivat käyttää osaamista ja teollisuuttaan historiallisena perusteluna oikeutukselleen periä Neuvostoliiton ydinaseita. Yhdysvaltojen olisikin Mearsheimerin mukaan tullut korostaa Ukrainaa ”erityistapauksena”, ydinaseiden perijättärenä, minkä ansiosta Ukraina olisi väistänyt syytökset varsinaisesta ydinasevarustelusta sekä täten välttänyt ajautumasta kansainvälisen yhteisön hylkimään marginaaliin. Kuten tästä saattaa huomata, Mearsheimer ei suinkaan esittänyt ydinaseiden vertikaalista leviämistä kategorisesti turvallisuutta lisäävänä politiikkana. Ukrainassa kyse oli Mearsheimerin mukaan poikkeustapauksesta, jonka erityisyyttä piti pystyä perustelemaan vakavasti ja harkiten.

Ydinseperinnön taloudelliset ja poliittiset reunaehdot

Ukrainan taktiset ydinaseet siirrettiin lopulta nopeahkolla aikataululla Venäjälle, luultavasti toukokuun alkuun 1992 mennessä. Strategisten aseiden kohtalosta alettiin neuvotella pian tämän jälkeen. Toukokuun Lissabonin neuvotteluissa Ukraina, Kazakstan ja Valko-Venäjä päättivät liittyä erillisellä lisäpöytäkirjalla START-sopimukseen. Lissabonin protokollassa tasavallat lupasivat liittyä ”mahdollisimman lyhyessä ajassa” ydinsulkusopimukseen sekä tunnustaa Venäjä Neuvostoliiton ydinarsenaalin lailliseksi ja vastuulliseksi perijäksi.

Vuonna 1991 Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain välillä solmittu START-sopimus eteni ratifiointikierrokselle loppuvuoden 1992 ja alkuvuoden 1993 kuluessa. Samalla Yhdysvalloissa vaihtui valta ja täten puheyhteydet Eurooppaan ja Venäjään tuli rakentaa osittain uudelleen. Ukrainassa puolestaan virittyi hiljalleen aina syyskuuhun 1993 kestänyt debatti ydinasekysymyksen ympärillä. Kiovassa oli huomattu, että ydinasekortti toi sille uuden valtion kipeästi kaipaamaa arvovaltaa ja liikkumatilaa kansainvälisissä pelipöydissä. Vielä vuonna 1993 artikkelissaan Mearsheimer saattoi todeta, että Ukraina tulisi kansainvälisen politiikan rautaisia lakeja seuraten joka tapauksessa pitämään kiinni ydinaseistaan. Valikoiva katse Ukrainan sisäiseen debattiin saattoi antaa lisätukea johtopäätökselle. Taloudelliset ja poliittiset realiteetit kuitenkin johtivat Ukrainaa vastakkaiseen suuntaan. Myös henkisesti Ukrainassa hahmotettiin lännen ja Euroopan tietä. Ydinasestatus sopi huonosti tähän kuvaan.

Ydinasedebatin lomassa Ukrainassa herättiin syvenevään taloudelliseen ahdinkoon. Ruokavarastot olivat entisessä Euroopan vilja-aitassa käytännössä tyhjentyneet. Taloudellisia ongelmia seurasi energiakriisi, jonka rakenteellisen perustan seuraukset näkyvät, kuten hyvin tiedetään, vielä yli 20 vuotta Ukrainan itsenäistymisen jälkeenkin (esimerkiksi vielä vuonna 2006 Ukraina joutui luovuttamaan osan kylmän sodan sille jättämistä strategisista pommikoneistaan Venäjälle maksaakseen näin osan valtavasta kaasulaskustaan).

Ukraina ei kyennyt maksamaan öljy- ja kaasurahoja muille vastaitsenäistyneille valtioille, kuten Turkmenistanille ja Venäjälle, joiden energiasta se oli riippuvainen. Kolmasosa Ukrainan energiasta tuli omista ydinvoimaloista. Niiden ylläpitäminen muodostui edellisistä ongelmista johtuen entistä tärkeämmäksi valtiolle, jonka energiaministeri saattoi vakavissaan keväällä 1993 varoittaa Ukrainaa uhkaavasta ”armenialaisesta talvesta” (Armeniassa oli värjötelty edellinen talvi ilman sähköä). Ukrainan energiatuotanto laski Vuodesta 1990 vuoteen 1994 noin kolmanneksella ydinenergian ollen ainoa tasaisena säilynyt energianlähde.

Alkuvuodesta 1994 Ukrainalla ei ollut taloudellisen tilanteensa johdosta juuri muita mahdollisuuksia kuin suostua luovuttamaan strategiset ydinaseensa Venäjälle suurvalloilta saamaa talous- ja energia-apua vastaan. Menettelytavoista sovittiin lopulta tammikuun 14. päivänä Clintonin, Jeltsinin ja Kravtšukin välillä Moskovassa. Samalla Yhdysvallat lupasi toimittaa Ukrainalle 60 miljoonan dollarin edestä taloudellista tukea ydinaseiden siirtämiseksi sekä ydinpolttoaineen tuomiseksi Ukrainan energiakriisiä helpottamaan. Myös Venäjä lupasi toimittaa Ukrainalle sata tonnia uraania. Myös ydinaseriisunnan jälkeensä jättämät merkittävät ympäristötuhot olivat tosiasioita, joihin Ukraina tarvitsi suurvalloilta tukea (joskin tämä ongelma oli vielä tuntuvampi Semipalatinskin ydinkoealueen perineellä Kazakstanilla).

Ukrainan parlamentti ratifioi Moskovan sopimuksen helmikuun alussa 1994. Ukraina kuitenkin päätti venyttää ydinsulkusopimukseen liittymisestä tehtävää päätöstä myöhemmin kesällä tulevien vaalien jälkeiseen aikaan. Yhdysvalloissa puolustusministeriksi Mogadishun epäonnistuneen operaation jäljiltä erotetun David Aspinin tilalle alkuvuodesta 1994 noussut William Perry sai haasteekseen riisua viimeisetkin epävarmuuden rippeet Ukrainan ydinaseriisunnan ympäriltä.

Thomas Reed ja Danny Stillman ovat teoksessaan The Nuclear Express. A Political History if the Bomb and its Proliferation korostaneet Perryn rooli merkitystä vuoden 1994 päätösten aikaan saamisessa. Perry ymmärsi edeltäjäänsä kirkkaammin sen, että Ukrainalle tuli tarjota porkkanan lisäksi myös keppiä. Perry esimerkiksi kutsui Ukrainan sotilasjohtoa vierailulle Yhdysvaltojen Omahassa sijaitsevaan strategiseen komentokeskukseen. Vielä muutama vuosi takaperin neuvostoarmeijaa palvelleet kenraalit saivat nyt omin silmin tuta, mitä Yhdysvaltain strategisten iskujen kohteiden listalle joutuminen käytännössä tarkoitti; 30 minuuttia ja Ukraina olisi kirjaimellisesti höyrystetty. Vierailun ja presentaatioiden jälkeen Ukrainan armeijan esikuntapäällikkö ja kolmen tähden kenraali Anatoli Lopata oli vakuuttunut: Ukraina oli vedenpitävästi matkalla kohti ydinaseettomuutta. Ukrainan ydinasekortin poliittisetkin rippeet olivat nyt tosiasiallisesti pelattu loppuun.

Kesällä Ukrainan johtoon astui Kravtšukia Venäjälle myönteisempi Leonid Kutšma. Lissabonin protokolla ja Moskova sopimus vahvistettiin Ukrainan parlamentissa loppuvuodesta 1994. Samalla Ukraina sai ydinsulkusopimukseen liittymisen sinetöineessä muistiossa 5.12.1994Venäjältä ja Yhdysvalloilta takuut (”assurances, not guarantees”, kuten Yhdysvallat Ukrainalle jo tuolloin tähdensi) tämän alueellisen koskemattomuuden kunnioittamisesta.

Mutta silti… mitä jos?

Maailmanpoliittinen tilanne, Yhdysvaltojen uusi suurstrateginen suuntaus sekä Ukrainan sisäiset poliittis-taloudelliset asetelmat asettavat Mearsheimerin argumentin Ukrainan mahdollisuudesta periä Neuvostoliiton ydinaseet faktuaalisesti kyseenalaiseksi. Ydinaseperijällä olisi tullut olla huomattavasti suurempi annos haukkamaista poliittista tahtoa ylittää ne sisäpoliittisesti raskaat seuraukset, joita Ukrainan ydinaseohjelman uudelleenvirittäminen olisi erilaisina seurauksina noina herkkinä vuosina vaatinut. Oikeastaan vasta tästä pääsemme varsinaiseen jossitteluun.

Ensinnäkin Ukrainan olisi tullut jalostaa ja kehittää sen (Mearsheimerin argumentin aikaista) perimää ydinasekapasiteettia. Käytännössä strateginen aseistus (kuten mannertenväliset SS-19 ja SS-24 ohjukset) sekä näitä tukevat komento- ja varoitusjärjestelmät olisi tullut operationalisoida uudelleen kohti Venäjän (edelleen: jos seuraamme Mearsheimerin argumenttia Venäjän ja Ukrainan luontaisesta vihollisuudesta) ns. countervalue-kohteita, käytännössä kaupunkeihin. Ydinasekapasiteetin uudelleenkehittämisen onnistuminen olisi ollut erittäin keskeistä Ukrainan toisen iskun kyvyn varaan rakentuvan ydinasepelotteen uskottavuuden kannalta. Näin mittavaan kehittämistyöhön Ukrainalla ei ollut varoja – ainakaan jos se olisi halunnut pitää samalla optionsa säilyä demokratiana ja toimivana yhteiskuntana – ilman merkittävää ulkopuolista (käytännössä Yhdysvaltain) apua. Yhdysvalloilla tällaiseen operaatioon ei kuitenkaan ollut poliittisia saati käytännöllisiäkään edellytyksiä.

Venäjän ja Ukrainan maantieteellinen läheisyys olisi tehnyt lisäksi toisen iskun kyvystä entistä haavoittuvaisemman, sillä ensi-iskusta kuluva harkinta-aika olisi ollut valtioilla käytännössä mitätön. Tällainen asetelma olisi luultavasti sysännyt valtiot asevarustelukierteeseen esimerkiksi varoitus- ja puolustusjärjestelmien osalta. Tähänkään Ukrainallaei olisi ollut varaa. Lisäksi on muistettava, että merkittävä osa Ukrainan alueella sijaitsevien ydinaseiden komentoketjuista oli edelleen venäläisten hallussa.

Mearsheimer sivuuttaa edelliset tekniset ja taloudelliset ongelmat varsin köykäisesti. Sen sijaan hän spekuloi, että jos 10 % Ukrainassa sijaitsevista ohjuksista selviäisi Venäjän massiivisesta ensi-iskusta, takaisi jo tämä riittävän vastaiskukapasiteetin Ukrainalle. Argumentti tukeutuu jälleen piilopremisseihin, jotka eivät olleet realistisia. Ensinnäkin Ukrainan olisi tullut a) kyetä operoimaan ja valvomaan sen Neuvostoliitolta perimäänsä ydinasekapasiteettia kokonaisuudessaan (näin ei ollut edes teoriassa), b) kyetä huoltamaan tätä kapasiteettia pitkäjänteisesti sekä c) kehittää omaa fissiilisten materiaalien tuotantokapasiteettia ja testiolosuhteita. Kaksi jälkimmäistä valmiuttaolisivat jälleen vaatineet runsaasti resursseja (korkeasti rikastetun ydinpolttoaineen tuottaminen ja ydinkärkien valmistus) ja tietotaitoa (varastossakin säilytettävien ydinaseiden huolto vaatii runsaasti resursseja). Joitain teknisiä valmiuksia Ukrainalla olisi ollut näidenkin suhteen, mutta varoja sitäkin vähemmän.

Entä jos Yhdysvallat olisikin syystä tai toisesta lähtenyt tukemaan Ukrainan itsenäisen ydinasekapasiteetin kehittämistä? Tämä olisi vaatinut tuekseen mittavia ei-sotilaallisia tukitoimia, jotta Ukrainan yhteiskuntajärjestys ja infrastruktuuri olisi saatu pidettyä yllä taloudellisen erityksen ja sotilaallisen varustautumisohjelman keskellä. Tällaisella politiikalla olisi ollut luultavasti vaikutuksensa Yhdysvaltojen statukselle sekä sen liittolaissuhteiden dynamiikalle. Luultavasti myös muut ydinaseperijättäret olisivat vaatineet samanlaista kohtelua, miksei myös laajemmin Itä-Euroopan valtiot. Langanpätkät menevät entisestään solmuun, kun hahmotetaan miten esimerkiksi Naton ydinasesateenvarjo sekä Ukrainan (ja tämän myötä muutaman muunkin perijättären?)ydinasepelote olisivat olleet sovitettavissa yhteen ilman läntisen arvoyhteisön jakautumista asiassa? Mitä tästä olisi seurannut alueelliselle poliittiselle tasapainolle sekä esimerkiksi Naton orastavalle itälaajentumiselle, joka oli rauhankumppanuusohjelmien kautta nähtävissä vahvana tavoitteena jo Clintonin hallinnon aikana? Luultavasti tilanne olisi vaatinut erittäin epätodennäköistä täyskäännöstä Yhdysvaltain sekä eurooppalaisten valtojen ulkopolitiikassa.

Ydinaseiden rooli Ukrainan ja Venäjän välisessä kriisissä

Mearsheimerin argumentin faktuaaliset rajoitukset lienevät nyt selvillä. Tästä riippumatta Ukrainan esimerkki on liitetty vahvasti keskusteluun ydinaseista ja niiden tulevaisuudesta. On jo nyt selvä, että Venäjän laiminlyönti Budapestin sopimusta kohtaan asettaa myös ydinsulkusopimuksen muodostaman sääntelymekanismin uskottavuuden koetukselle. Monenkeskisessä ydinaseriisuntapolitiikassa on otettu Venäjän imussa useita askelia taaksepäin. Näiden pienille ja keskisuurille valtioille huolestuttavien uutisten valossa ydinasekysymykseen tulee suhtautua vakavasti.

Ensinnäkin on tarkasteltava Ukrainan ja Venään välisen kriisin sekä ydinaseiden suhdetta. Ei sillä, etteikö tämäkin kontrafaktuaali olisi jossain määrin ihan relevantti kysymys – optimistisemipien arvioiden mukaan Ukrainalta menisi viidestä seitsemään vuotta sekä vuotuiset 300 miljoonan dollarin satsaukset ydinaseiden valmistukseen tarvittavan infrastruktuurin luomiseksi (Wirtz & Lavoy 2012: 164).

Ydinaseet eivät estäneet vuonna 1973 Egyptiä hyökkäämästä Israelia vastaan Siinain niemimaalla (sekä Syyriaa Golanin kukkuloilla) Jom Kippurin sodassa. Lisäksi on muistettava se, ettei Ison-Britannian Polaris-ohjusten ja Margaret Thatcherin kovapintaisuuden yhdistelmä juuri jarrutellut Argentiinaa hyökkäämästä Falklandin saarille. Kuten Jeffrey Lewis esittää, Kairossa/Damaskoksessa ja Buenos Airesissa laskelmoitiin, etteivät kyseiset alueet ole niin keskeisiä Israelin ja Ison-Britannian kansallisille intresseille, että vastaus konventionaaliseen hyökkäykseen rikkoisi ydinasetabua.

Putinin Venäjän käsitys Krimin niemimaan asemasta ei liene ole kovin kaukana edellisistä esimerkeistä. Itä-Ukrainan miehittäminen, esimerkiksi, olisikin jo tästä näkökulmasta asia erikseen. Toki on huomattava, että toisin kuin edellisissä esimerkeissä, Venäjällä on (myös) käytössään ydinaseita. Vuonna 1999 Pakistanin ja Intian välillä Kashmirissa käyty Kargilin sota osoitti Intialle, ettei sen ydinasekapasiteetti kerta kaikkiaan riitä pelotteeksi matalan intensiteetin jännitteiden sekä hitaasti eskaloituvien paikallisten kriisien estämiseksi. Ydinasetabun voiman murtaminen vaatii massiivisempia toimenpiteitä. Lewis nostaakin esiin edellä mainitussa artikkelissaan Glenn Snyderin ja Robert Jervisin esittämän tasapaino/epätasapaino-paradoksin. Sen mukaan ydinaseet tuottavat kahden valtion välille tilanteen, jossa suursodan riski vähenee, mutta toisaalta pienempien selkkausten ja jännitteiden määrä sekä houkutus ratkaista näitä tavanomaisin asein kasvaa.

Se, mitä Ukrainassa ja Krimillä tällä hetkellä tapahtuu – tunnuksista riisuttujen sotilaiden hiljainen ja ilmeisesti paikallisten asukkaiden jokseenkin tukema anneksointi, sotilastukikohtien valtaaminen, mittava propagandakampanja, sisäisten jännitteiden lietsominen jne. – asettaa eteemme vakavan kysymyksen: missä vaiheessa Venäjän toimet olisivat Kiovan väliaikaishallituksen mielestä ylittäneet Krimillä sen punaisen rajan, jossa ydinaseiden käyttö – ja vastavuoroisen tuhon mekanismin laukaiseminen – olisi ollut perusteltua? Kuten Lewis toteaa:

If Moscow wants to fund motorcycle gangs and other thugs to destabilize the Ukrainian government and whip up internal tensions, it can do that whether or not Ukraine is nuclear-armed. For those people advocating a Ukrainian bomb, take a look at Israel. If nuclear weapons are so great, why are the Israelis so worried about Iran getting one? Won’t stable deterrence usher in a new era of peace and prosperity in the Middle East? Not necessarily. A nuclear-armed Iran may well feel emboldened to expand its support to Hezbollah and other proxies that will attack Israel. Nuclear weapons don’t do jack about biker gangs and suicide bombers.

Jos Krimin kohdalla Ukrainan mahdollinen ydinasepelote ei olisi (oletettavasti) toiminut, Ukrainaan kohdistuvan laajan hyökkäyksen kohdalla tilanne voisi hyvinkin olla toinen. Voimme vain toivoa, ettei moisella kontrafaktuaalilla spekuloinnille tule tarvetta. Venäjän intentiot eivät ainakaan vuoden 2008 viiden päivän sodan esimerkkiä seuraten vaikuttaisi menevän näin pitkälle (Georgiakaan ei tarvinnut ydinaseita välttääkseen täysimittaisen invaasion).

Joka tapauksessa keskustelu ydinaseiden poliittisesta ja sotilaallista merkityksestä lisääntynee lähiaikoina. Ydinsulkusopimuksen tulevaisuuden uskottavuuden kannalta tämä keskustelu on pienille ja keskisuurille valtioille erityisen tärkeä. Tällöin on tärkeä pitää mielessä sekä historialliset faktat, että hieman ajattomammat ydinaseisiin liittyvät totuudet. Snyderin ja Jervisin tasapaino/epätasapaino-paradoksi osoittaa, että ydinaseet voivat yhtä lailla kasvattaa konfliktin riskejä, vaikkakin voi olla, että ne myös samalla vähentävät täysimittaisen ydinsodan riskiä kahden ydinasevaltion välillä. Jos päätämme ottaa jälkimmäisen asetelman kansainvälisen politiikan mittatikuksi, olemme jo luultavasti pienenä valtiona hävinneet pelin järjellisen tulevaisuuden mahdollisuudesta.

***

* Kiitokset Hiski Haukkalalle Mearsheimerin artikkelista muistuttamisesta. Muita kirjoituksia Mearsheimerin argumentin ja Ukrainan kriisin yhteydestä:

http://www.whiteoliphaunt.com/duckofminerva/2014/03/nuclear-weapons-wouldnt-have-fixed-what-was-wrong-with-ukraine.html?utm_medium=twitter&utm_source=twitterfeed

http://marginalrevolution.com/marginalrevolution/2014/03/john-mearsheimer-on-ukraine-and-nuclear-weapons-in-1993.html

http://www.foreignpolicy.com/articles/2014/03/24/ukes_and_their_nukes_deterrent_ukraine_russia

http://wjspaniel.wordpress.com/2014/03/03/crimea-and-ukrainian-nuclear-nonsense/

http://wjspaniel.wordpress.com/2014/03/24/is-the-ukrainian-nuclear-threat-enough/ 

http://causalloop.blogspot.fi/2014/03/why-nuclear-ukraine-is-empty.html

Muita tässä kirjoiteuksessa käytettyjä lähteitä:

Freedman, Lawrence (2003): The Evolution of Nulcear Strategy. Third edition. Houndmills: Palgrave Macmillan.

Mearsheimer, John F. (1993): “The Case for a Ukrainian Nuclear Deterrent”, Foreign Affairs, Summer 93, 50–66.

Raucchaus, Robert (2009): ”Evaluating the Nuclear Peace Hypothesis: A Quantitative Approach”, Journal of Conflict Resolution, 35(2), 258–277.

Reed, Thoms C. – Danny B Stillman (2010): The Nuclear Express. A Political History of the Bomb and its Proliferation. Minneapolis: Zenith Press.

Sagan, Scott D. – Kenneth Waltz (2003): The Spread of Nuclear Weapons. A Debate Renewed. New York: W.W: Norton & Company.

Wirtz, James J. – Peter R. Lavoy (2012): Over the Horizon Proliferation Threats. Stanford, California: Stanford University Press.

 

Sitoumuksia ja rimakauhua Krimillä

Ukrainan ja Krimin tilanne herättää huolta ja hämmennystä, ei vähiten Venäjän uhmakkaan voima- ja arvovaltapolitiikan johdosta. Yksi näkökulma kriisiin on legalistinen. Venäjän, länsivaltojen – erityisesti Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian – sekä Ukrainan yhteys on kiedottu kansainvälisen oikeuden ”perussopimusten” lisäksi keskinäisten sopimusten vyyhtiin. Itselläni on herännyt ainakin seuraavanlaisia kysymyksiä näihin littyen:

Ensinnäkin, antaako vuonna 1997 solmittu Venäjän ja Ukrainan välinen ystävyyssopimus tai sopimukset Sevastopolista mahdollisuuksia tulkita Budapestin muistion 1. ja 2. artikloja siten, kuten Venäjä nyt vaikuttaa tekevän? Venäjä tukeutuu jo julkijausutustikin joustavasti voimistuvan intervention pelotteeseen, jonka ensimmäinen kynnys on Krimin niemimaalla jo käytännössä ylitetty. Ensimmäistä askelta on perusteltu edelleen tehtyjen sitoumusten ja sopimusten puitteissa. Krimin tilanteen ylittävät askeleet, joiden taustalla vaikuttavaa intentiota on julistettu varsin näyttävästi venäläisen ”parlamentarismin” voimin, sisältänevät tällä haavaa lähinnä länteen suunnattua pelotevaikutetta, kuten esimerkiksi Susanna Hastin Venäjän aikeita käsittelevästä tulkinnasta voidaan päätellä.

Budabestin muistiossa (s. 6) Venäjä, Iso-Britannia ja Yhdysvallat sitoutuivat kunnioittamaan Ukrainan koskemattomuutta vastineena Ukrainaan Neuvostoliiton hajoamisen jäljiltä jääneen ydinasearsenaalin poistamisesta sekä Ukrainan liittymisestä ydinsulkusopimukseen. Vuoden 1997 sopimus Venäjän ja Ukrainan välillä vahvisti alueellisen koskemattomuuden periaatteen noudattamisen – periaateen, jonka tulkinnan väljyyttä koetellaan tällä hetkellä toden teolla. Suvereniteetin periaatteen kunnioitus on toisaalta viimeisen 20-vuoden aikana ollut alituiseen koetuksella, vaikkei länsimaisen interventionismin motiiveja tulekaan rinnastaa Venäjän politiikkaan omia lähialueitaan kohtaan.

Venäläisten näkökulman ymmärtäminen on kuitenkin tärkeää, kuten Hast edellä mainitussa artikkelissa toteaa. Tämän ymmärryksen hahmottaminen on jatkuvasti vaikeampaa, semmitenkin kun suvereniteetin kunnioittamisen merkityksen korostaminen sen YK:n peruskirjassa annetussa merkityksessä on ollut Venäjän suurvaltapolitiikan moraalisen ulottuvuuden peruspilareita aina 1990-luvulta lähtien. Turvallisuusneuvosto on tunnetusti juntturassa kuin Korean kriisin edellä 1940-luvulla konsanaan (kuka vielä kokee synkkyttä Suomen turvallisuusnevostokampanjan epäonnistumisesta?). Kansainväliset suhteet – ainakin sen valtioiden välisten suhteiden osalta – ovat vauhdilla siirtymässä monenkeskisyyttä korostavista virtauksista ”legitiimien turvallisuusintressien” uudelleenmäärittelyn aikaan. Ideologioiden ja geopololitiikan perinteisiä löylyjä vahvistaa taistelu globaaleista virroista ja geoekonomisista resursseista. Mutta tämä onkin sitten jo toisen keskustelun paikka.

Vielä kuitenkin yksi kysymys Ukrainan tilanteesta: minkälaisiin vastatoimiin Britit ja Yhdysvallat käytännössä sitoutuivat Budapestin muistiossa (vai sitoutuivatko mihinkään)? Vastavuoroinen sitoutuminen rajojen kunnioittamiseen ja voimakeinoista pidättäytymiseen ei vielä mielestäni nosta esiin 1914-analogian kaltaista mekaniikkaa, sillä Budapestin sopimus ei sisällä positiivisia turvatakuita, eivätkä Euroopan liittolaissuhteet Ukrainan tilanteen ympärillä sentään niin sotkuiset ole kuin vuosisadan alussa. Joka tapauksessa 1914-analogiaa sekä sille rinnakkaisia tulkintoja länsivaltojen turvatakuumekaniikasta on medioissa esitelty. Laitetaanko median oman logiikan ja nettiklikkausten hakemisen piikkiin?

Suomessakin on esitetty varsin railakkaita analogioita, ainakin retorisella tasolla. Yksi suosituimmista vaikuttaa olevan Suomen ja Ukrainan turvallisuustilanteen rinnastaminen sekä asetelman sitominen Suomen turvallisuuspoliittisiin perusratkaisuihin. Voihan sitä tällaisellakin pohdinnalla päätänsä vaivata, varsinkin jos pitää mielessä olemassa olevat realiteetit: Suomella ei sentään ole rajakiistoja suurvallan kanssa (Tuzlan saari) eikä Suomen alueella ole johonkin toviin näkynyt vieraiden valtojen sotilastukikohtia. Suomen rajoilta ei myöskään taida löytyä alueita, jossa etniset venäläiset muodostaisivat merkittävimmän kansanosan. Näin ollen ainakin fyysisten tosiasioiden puitteissa Suomi voi ihan vakavissaan esittää Nato-option osana turvallisuuspoliittista linjaansa.

Ja jos mikään muu ei tuskaan auta, niin aina voi tuudittautua sillä, että Venäjän haukankatse vaikuttaisi hyvin pitkälti kohdistuvan meidän kannaltamme edullisesti valitun historiallisen imperiumin reuna-alueille.