Nuorison radikaalit ideat, kuten maapallon pelastaminen

Activists at a youth-led climate rally in Keskustori, Tampere, Finland (Brylie Christopher Oxley)

Hesarin pääkirjoituksessa (HS 16.6.2021) ruoditaan vihreiden kuntavaalitulosta Helsingissä. Puolue on pääkirjoituksen mukaan liikkunut kohti ”laitaa ja marginaalia”, mikä selittää sen kuntavaalitappion. Ei minulla tästä suhteellisen laiskasta analyysistä sinänsä ole mitään sanottavaa, mutta siinä sivussa pääkirjoituksen laatijalta tai laatijoilta lipsahtelee luonnehdintoja, jotka kertovat paljon kirjoittaja/iensa konservativismista ja vääristyneestä historiankuvasta.

Ilmastokriisi on radikalisoinut nuoria samalla tavalla kuin ydinvoima ja ydinaseet 1980-luvulla. Se on vihreille mahdollisuus mutta myös uhka: politiikka tuntuu toimivan liian hitaasti.

Ensinnäkin ydinaseiden vastainen liikehdintä 1980-luvulla ei ollut mitään ”nuorten radikalismia”, tai edes ”nuoria radikalisoivaa”, vaan laajalti eri ihmisryhmiä, puolueita ja ikäpolvia yhdistänyt ylikansallinen liike, jonka mobilisoivana voimana toimi kokeneita rauhanjärjestöjen ”veteraaneja” Länsi-Euroopassa (Wittner 2009, 129-136). Esimerkiksi Suomessa syksyllä 1983, euro-ohjuskriisin kuumimpana vuotena, ydinaseita vastaan järjestettyihin rauhanomaisiin mielenosoituksiin osallistui eri puolilla maata joidenkin arvioiden mukaan n. 5% koko aikuisväestöstä – demografisesti hyvin laajalla skaalalla (ks. Juntunen 2021).

Toisekseen nykyisen ilmastokriisin vastaisen rauhanomaisen liikehdinnän (paikoin myös kansalaistottelemattomuuden) käsittäminen ”radikalisoitumisena” viittaa siihen, että kirjoittajan näkökulmasta ilmastokriisi pitäisi ratkaista ns. business as usual menetelmillä; kenties viilaamalla maltillisesti päästöhaittojen markkinaehtoisuutta ja korostamalla yksilöiden kulutusvalintojen ohjaavaa vaikutusta, jolla ei kuitenkaan oltaisi valmiita vaarantamaan nykyistä fossiilimarkkinakapitalismiin perustuvaa järjestelmää.

Efektiivistä ilmastodenialismia

Vaikkakin tällainen irtikytkentää korostava business as usual -asenne on sinänsä ihan legitiimi, joskin kyseenalaistettavissa oleva poliittinen kanta, vesittyy se helposti efektiiviseksi ilmastodenialismiksi (Olli Herrasen virittämä termi ja tutkima ilmiö; ks. linkin twitter-häsärin takaa lisää). Yksi efektiivisen ilmastodenialismin piirre on nähdäkseni niiden tahojen leimaaminen ja vähättely, jotka vaativat perustavampaa, systeemisellä tasolla vaikuttavaa poliittista ohjausta ilmastokriisin ratkaisemiseksi.

Nuorten omaa tulevaisuutta varjelevan rauhanomaisen aktivismin kutsuminen ”radikalisoitumiseksi” on juuri tällaista vähättelyä ja mitätöintiä. (Nuorten) ilmastoaktivismiin on liittynyt myös avointa kansalaistottelemattomuutta, vaikka sitten elokapinan kaltaiset liikkeet lienevätkin vain jäävuoren huippu aktivismin kokonaisuudesta. Mutta edes elokapinan avointa ja rauhanomaista kansalaistottelemattomuutta ei ole mielekästä kuvailla ”radikalisoituneeksi” toiminnaksi, kuten Tommi Kotonen twitterissä ansiokkaasti avaa: siinä hyväksytään tietoisesti lain rikkomuksista tapahtuvat seuraukset eikä sen tavoitteet ole yksiselitteisesti yleisen edun vastaisia tai välitön toiminta yleistä järjestystä uhkaavaa.

Elokapina harjoittaa kansalaistottelemattomuutta, joka sisältää lakien rikkomisen mahdollisuuden hyväksyen siitä koituvat seuraukset. Lakkauttamiseksi yhdistyksen tuli toimia "olennaisesti lakien tai hyvien tapojen vastaisesti", ja "yleisen edun" tulisi sitä vaatia. 1/5 https://t.co/oHH0yFzdFI

— Tommi Kotonen (@TKotonen) June 18, 2021

Lisäksi Helsingin sanomien pääkirjoituksen luonnehdinnassa vähätellään niitä vanhempia ikäluokkia, jotka jakavat nuorten huolen. Lopulta jutussa todetaankin, että yhdenvertaisuudesta, ilmastokriisistä ja lajikadosta huolehtivat vihreät ovat näillä teemoilla ajaneet itsensä Suomessa poliittisen kentän ”äärilaitaa” kohti. Jos nämä teemat implikoivat Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimitukselle politiikan ”äärilaitaa”, kertoo se paljon siitä ideologisesta voimasta, mikä pöhöttyneellä sentrismillä on poliittisessa keskustelukulttuurissamme.

Establishment ja keskiluokan kaikkivoipaisuus

Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja Juha Romakkaniemi esittelee twiitissään (alla) ja sitä edeltävässä Helsingin sanomien mielipidekirjoituksessaan paraatiesimerkin ideologisesta sentrismistä. Se perustuu opportunistiseen olettamaan, että ”havahtumisen hetken” jälkeen (alati laajeneva?) keskiluokka oppii vapaaehtoisesti rationaaliseen ja tehokkaaseen fossiilikapitalismista irtaantumista tavoittelevaan kollektiiviseen tietoisuuteen ja toimintaan – korkeintaan pehmeän ylhäältä annetun sysäävän ohjauksen saattelemana.

Yritysten ja kansalaisten suuri enemmistö toimii ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi 🌍

Ilmastonmuutoksen torjumiselle suurin uhka onkin nurinkurisesti siitä kovinta ääntä pitävät ja poliittisen identiteettinsä sen varaan rakentaneet.

Ei tehdä tärkeästä asiasta vastenmielistä! 🙏

— Juho Romakkaniemi (@Romakka) June 18, 2021

Samalla saatetaan tunnistaa, että todelliset ratkaisijat ovatkin isojen kehittyvien kansantalouksien tulevat keskiluokat tuolla jossain, mutta yhtä lailla sama rationaalisuusolettama projisoidaan heidän suuntaan – muutenhan oman toiminnan oikeutukselta katoaisi ainakin osittain sen moraalinen perusta (on muuten hieman yllättävää, että sikäli jos ratkaisun avainten katsotaan sijaitsevan Kiinassa, Intiassa jne., ovat tätä korostavat tahot kuitenkin kovin huolestuneita ilmastoaktivistien moraalisista heijastevaikutuksista juuri täällä marginaalissa sijaitsevassa Pohjolassa).

Tuntien vaikkapa kokeellisen taloustieteen tutkimustuloksia ihmisen rationaalisuuden rajallisuudesta – puhumattakaan kollektiiviseen toimintaan liittyvistä vinoumista – pidän tällaista sentrististä opportunismia melkoisena uskon hyppynä. Myös vuosikymmeniä erinäisistä ”havahtumisen hetkistä” huolimatta edelleen kasvava ilmakehän hiilidioksidipitoisuus kertoo karua kieltään sentristisen optimismin katteettomuudesta. Tai no, riippuu toki mihin maalitolpat asetetaan, mutta se on jo toisen keskustelun paikka. En kuitenkaan ole ihan vakuuttunut siitä, voiko ilmastokriisin ja lajikadon torjunnan kaltaisia pirullisen kompleksisia kuvioita rinnastaa otsonikatoa tuottavien haitallisten yhdisteiden kieltämiseen (jotka olivat kaiketi suhteellisen näppärästi korvattavissa ilman tarvetta systeemisiin muutoksiin), kuten Romakkaniemi mielipidekirjoituksessaan tekee.

Toivoisin toki olevani väärässä. Ehkä suurvaltojen ja ennenkaikkea monien suuryritysten ja kaupunkien herääminen edessä siintävän katastrofin mittasuhteisiin viimeisen 5-10 vuoden aikana todella merkitsee käännettä johonkin parempaan, mitä emme vielä tunnista ja josta ei ole paluuta. Toivossa ei kuitenkaan ole aina hyvä elää. Se, että suuri enemmistö tunnistaa jonkin ongelman, ei vielä tarkoita sitä, että näiden kaikkien yhteiskunnallinen toiminta vastaa järjestelmällisesti tunnistettuun ongelmaan. Käytös saattaa olla hyvistä aikeista huolimatta jopa dysfunktionaalista. En itsekään toimi elämässäni koko ajan, tai edes suurinta osaa ajasta, ”ilmastorationaaliselta” pohjalta. Hedonismi viettelee liikaa!

Onko keskiluokan sielu todella niin herkkä?

Taustalla vaikuttaa virheellinen premissi, jossa oletetaan, että ”suuri enemmistö” tunnistaisi perustavan ongelman samalla tavalla, vaikka siitä nimellisesti puhuisikin samoilla ylätason käsitteillä. Hienoa toki, että elinkeinoelämä tunnista ongelman jo varsin laajalti. Itse asiassa uskon jopa niin, että (suur)yritysten tilannetietoisuus ja praksis suhteessa ilmastokriisin torjumiseen voi hyvin olla jopa ”suurta enemmistöä” valistuneempaa ja johdonmukaisempaa. Muutos lähtee isosta bisneksestä, jos on lähteäkseen.

Joka tapauksessa vallitsevaa elämäntyyliä ja kulutustasoa haastavan ilmastoaktivismin leimaaminen siten, että se tekee itse asian ”suurelle enemmistölle vastenmieliseksi”, kertoo hyvin paljon siitä, kuinka epärationaalinen ”toimija” keskiluokka lopulta onkaan – niinhän tässä Romakkaniemi tahtoo kaiketi sanoa: siis että elokapinan kaltaiset liikkeet menevät keskiluokalla siinä määrin tunteisiin, että tämän johdosta keskiluokka ei sitten enää jaksakaan fiilistellä ilmastonmuutoksen torjuntaan pyrkivää päätöksentekoa tai halua toimia aikaisemmin rationaaliselta pohjalta tunnistamansa ongelman selättämiseksi henkilökohtaisella tasolla. Tämä vaikuttaa minusta itseään vastaan kääntyvältä argumentaatiolta.

Valtaa edustavalta taholta tällainen kommentti vaikuttaa lisäksi paternalisoivalta. Siinä nuorempien ikäluokkien aktivismi ikään kuin latistetaan vihjailemalla siitä, kuinka keskiluokalla menee sen johdosta fiilikset. Tämä on suoraan sanoen aika ankea kela. Siinä ei myöskään tunnisteta aktivistien merkitystä normipaineen luojina ja agendan asettajina. Kontrafaktuaalin muodossa esitettynä: olisiko suurvaltojen, suuryritysten tai keskiluokan havahtumista koskaan tapahtunut ilman systeemisen tason muutosta vaativaa tutkijoiden ja kansalaisaktiivien sinnikästä työtä? Pysyisikö ”suuren enemmistön” ote ilmastokriisin kaltaisen ilmiön torjunnassa herpaantumattoman keskittyneesti kaidalla polulla ilman tätä normipainetta ja poliittista aktivismia?

Jokainen voi tahoillaan pohtia näitä kysymyksiä, kun passiivista vastarintaa harjoittavien aktivistien teltat levittäytyvät Helsingin Mannerheimintielle.

Kirjallisuuslähteet (tekstiin upotettujen linkkien lisäksi)

Lawrence S. Wittner, Confronting the Bomb: A Short History of the Nuclear Disarmament Movement, Stanford / CA 2009.

Tapio Juntunen, ”We Just Got to Keep Harping On About It”: Anti-Nuclearism and the Role of Sub-Regional Arms Control Initiatives in the Nordic Countries During the Second Cold War”, teoksessa Gassert, P., Geiger, T. & Wentker, H. (toim.), The INF Treaty of 1987: A Reappraisal. Göttingen: Vandenhoeck & Ruprecht 2021.

Korona ja resilienssipolitiikka

Muutama haja-ajatus koronasta ja yhteiskunnallisesta resilienssistä Suomen kontekstissa (kirjoitettu viime viikolla etäältä Marrakechista, missä korona ei näkynyt lentokenttää lukuun ottamatta juuri mitenkään).

Vaikuttaa siltä, että Suomen valtionhallinnon vastauksessa koronavirukseen korostui epidemia-aallon kynnyksellä yhteiskunnan omaehtoinen resilienssi: kansalaisyhteiskunnan ja yksityisten toimijoiden etäältä vastuuttaminen, mikä tarkoittaa kriisin syttymisen hetkillä torjuntaa korostavien kovien toimien sijasta epidemian leviämistä lieventävien toimien ja ohjeistuksien korostamista (mitigaatio). Perustavien vapauksien rajoituksia on pyritty välttäminen lähes viimeiseen saakka (ml. liikkumisen ja kokoontumisen vapaus).

Kuten olemme Ari-Elmeri Hyvösen, Sirpa Virran ja kumppaneiden kanssa esittäneet, resilienssi on kolmivaiheinen prosessi: 1) valmistumiseen perustuva torjunta ja lujatekoisuus; 2) varautumiseen perustuva kriisiaikainen kriittisten toimintojen ylläpitämisen kyky; 3) yhteiskunnan ja yhteisöjen yleisiin ominaisuuksiin perustuva palautumis- ja oppimiskyky.

Kuten niin monen muunkin ei-sotilaallisen kriisiskenaarion kohdalla, Suomen resilienssipolitiikassa vaikuttaa korona-keississäkin korostuvan edellisen prosessin keskimmäinen vaihe (kriisiaikaisen jatkuvuuden takaaminen). Vaikuttaa siltä, että varautuminen kriisin vaikutusten torjumiseen vapautta rajoittavilla kovillakin viranomaistoimilla on jäänyt kolmivaiheisessa resilienssiprosessissa Suomessa vähemmälle. On kuitenkin muistettava, että tällainen reaktio on tyypillinen vahvasti markkinatalousorientoituneille demokratioille (vrt. Kiina, Hong Kong, Singapore).

Monet ovat kuitenkin vaatineet Suomessakin spartalaista henkeä valmiuslakien käyttöönottoineen jo varhaisessa vaiheessa. Paradoksaalisesti nämä äänenpainot tulevat monesti sieltä, missä normaaliolosuhteissa viranomaisten sääntelyvaltaa sekä -toimia tavataan kritisoida populistisilla esimerkeillä. Tulisi kuitenkin pohtia sitä, missä määrin vertikaaliseen luottamukseen perustuvat vahvat normaaliolosuhteiden instituutiot sekä valtiovalta ovat edellytys tehokkaalle ja päämäärätietoiselle kriisiaikaisellle toiminnalle ja päätöksenteolle – myös siitä näkökulmasta, miten kansalaisyhteiskunta on valmis siirtymään henkisesti oman kohtalonsa subjekteista entistä selvemmin hallintatoimenpiteiden objekteiksi.

Paradoksi on myös se, että yhtä lailla vastuuttamiseen ja lieventämiseen perustuva sopeuttamisstrategia kuin kova torjuntastrategiakin olisivat todennäköisesti yhtä kovia kolauksia talouselämän toimeliaisuudelle. Markkinatalousyhteiskunta perustuu pelkistetysti siihen, että ihmiset lähtevät kotoaan ulos ja liikkuvat vapaasti. Toisin kuin terrori-isku, pandemia jää vaanimaan kaduille, pinnoille ja ihmisten elimistöihin, eikä yhteisöllistä toimeliaisuutta ja aktiivisuutta pikemminkin lisäävää ”emme antaudu pelolle” -reaktioita pääse syntymään. Palautumisen näkökulmasta vaikuttaa siltä, että keskuspankkitasolla sekä valtion johdossa ollaan jo varhain ymmärtämässä, että kuukauden tai parinkin poikkeusjakso vaatii rankkoja elinkeino- ja kulttuurielämän tukitoimia.

Todella ikävä ilmiö, mutta jälleen kerran tutkimuksellisesti erittäin mielenkiintoinen sellainen. Mieluummin jättäisin silti tämänkin aineiston hypoteettisten skenaariomallien pöytälaatikkopapereihin.

Naisten asema ja inhimillinen turvallisuus – yksityisajattelua vai ulkopolitiikan painopistealue?

Ulkoministeri Soinin luottamusäänestys on poikinut paljon keskustelua viimeisen viikon kuluessa. Kansalaisena olen ihmetellyt, miksi median paine on kohdistunut ennen kaikkea keskusta-oikeiston (liberaalien) naiskansanedustajien äänestyspäätöstä kohtaan. Miksei samaa painetta ole kohdistettu mieskansanedustajien suuntaan?
Ulkopolitiikan tutkijana ihmetyttää aiheen ympärillä käydyn ulkopoliittisen asiakeskustelun laimeus. Naisten ja tyttöjen aseman sekä oikeuksien edistäminen on mainittu “keihäänkärkenä” Suomen kehityspoliittisessa selonteossa (2016) sekä strategisena painopistealueena ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa (2016). Lisäksi Suomi on sitoutunut lukuisiin kansainvälisiin sopimukseen ja politiikkaohjelmiin, jotka käytännössä ilmentävät naisten oikeuksien ja kansainvälisen turvallisuuden edistämisen välistä yhteyttä.
Aborttikysymys on määritelty Suomen laissa ja se on sillä selvä. Keskeisempi kysymys piilee ulkoministerin yksityisajattelun sekä Suomen ulkopoliittisten tavoitteiden edistämisen välisessä jännitteessä. Tältä osin asiakysymystä tulisi tarkastella huomattavasti aborttikysymystä laajemmin. Toisin sanoen sitä kansainvälisen vakauden ja inhimillisen turvallisuuden asiakokonaisuutta vasten, jonka yksi (keskeinen?) osa-alue naisten seksuaaliterveyden edistäminen on.
Keskeinen oivallus liittyy siihen, että kansainvälistä turvallisuutta (“kovaa” ulkopolitiikkaa ja “turpoa”) ei ole mahdollista irrottaa kehityspoliittisista ja ihmisoikeuksia koskevista kysymyksistä. Samalla on toki selvää, että kehityksen ja turvallisuuden välinen yhteys on monisyinen, eikä suinkaan yksinkertaisesti määriteltävissä oleva syy-seuraussuhde.
Aiheesta tehty mittava tutkimus antaa kyllä ymmärtää, että naisten oikeuksien ja inhimillisen turvallisuuden kehitysaste korreloi, toki muista olosuhdetekijöistä riippuen, yleisen vakauden ja turvallisuuden myönteisen kehityksen kanssa. Alueellinen vakaus ja turvallisuus puolestaan ovat koodisanoja pakolaisvirtoja aiheuttavien konfliktien “juurisyihin” puuttumiselle, joita on tavattu Suomenkin ulkopoliittisessa liturgiassa toistaa.
Kysymys ei todellakaan ole tämän ihmeellisempi. Syy- ja seuraussuhteiden yleinen suunta on selvä. Kysymys on vain poliittisesta tahdosta ja halusta nähdä näitä vaikutussuhteita. Naisten oikeuksien, seksuaaliterveyden ja inhimillisen turvallisuuden edistäminen => vakaampi yhteiskunta => ennustettavampi kansainvälinen järjestelmä. Näinhän asian voi myös lukea Suomen ulkopolitiikkaa virallisesti linjaavista asiakirjoista. Myös ulkoministeri Soini on julkisten esiintymistensä perusteella hyvin perillä naisten aseman ja yhteiskunnallisen vakauden välisestä dynamiikasta.
Kysymys ei siis ole tiedon tai ymmärryksen puutteesta. Ehkä kysymys onkin ulkopolitiikan ja sisäpolitiikan välisestä jännitteestä. Nythän vaikuttaa siltä, että sisäpoliittiset valta-asetelmat (soten ja maakuntauudistuksen vieminen maaliin) ikään kuin läikkyvät yli kohti ulkopolitiikan toimintaedellytyksiä. Sisäpolitiikan ohjaava vaikutus ulkopolitiikkaan ei toki sekään ole ulkopolitiikan tutkimuksen mukaan uusi havainto, mutta siinä olisi ollut yksi mahdollinen johtolanka meille ulkopolitiikan tutkijoille kehystää nyt käytyä keskustelua yleisemmille urille.
Vaalien lähestyessä ulkopolitiikan “pehmeät” asiakysymykset tulevat helposti sisäpolitisoiduiksi – tai Soinin tapauksessa jopa depolitisoiduiksi. Tämä on kuitenkin ongelma valtion ulkopoliittisen jatkuvuuden uskottavuuden näkökulmasta, sikäli kun sellaista pidetään arvossaan. Suomen ulkopolitiikassa viimeisten vuosien aikana omaksuttuun pragmaattiseen realismiin sisältyy vahvasti ajatus suurvaltapolitiikan yleisiin trendeihin kiinnittyvästä johdonmukaisuudesta ulkopoliittisena hyveenä.
Meillä ulkopolitiikan tutkijoilla olisi ollut – ja on edelleen – mahdollisuus sparrata keskustelua edellä mainittuihin suuntiin. Taitaa vain olla niin, että oma aikamme tuottaa enemmän kysyntää suurvaltapolitiikkaa, voimapolitiikkaa sekä asevaraista turvallisuutta koskevalle asiantuntijuudelle.
Näkymä perustuu kuitenkin väärälle dikotomialle, ainakin mitä kansainväliseen tutkimukseen on uskominen. Inhimillinen turvallisuus ja “kovan kansallisen turvallisuuden” kentät ovat kompleksisten suhteiden maailmassa toisistaan erottamattomia. Ensiksi mainitut inhimilliseen turvallisuuteen kytkeytyvät kysymykset eivät näin ole sellaisia, joita tulisi jättää yksittäisen ulkoministerin yksityisajattelun piiriin, vaan nähdä ne myös kansallisen tason ulkopolitiikan avainkysymyksinä.
Suomen ulkopolitiikan painopistealueita ja yleisen inhimillisen turvallisuuden näkökulmaa koskevan asiakysymyksen (seksuaaliterveys osana naisten ja nuorten yleistä turvallisuutta) alistaminen hallitusyhteistyön kohtalonkysymykseksi (ulkopolitiikan alistaminen sisäpolitiikalle) tai kehystäminen yksityishenkilön vakaumusta koskevaksi aiheeksi (ulkopolitiikan depolitisoiminen) ovat ulkopolitiikan tutkimuksen näkökulmasta mielenkiintoisia ilmiöitä, joihin liittyy myös paljon normatiivista latausta.

Nyt kun tiedämme Timo Soinin jatkavan eduskunnan luottamusta suhteellisen selvin numeroin nauttivana ulkoministerinä, olisi toivottavaa, että myös media nostaisi edellä mainitut näkökulmat tutkijoiden kanssa keskustellessaan entistä selvemmin esille näin kevään vaalien alla.

Päiväkirjamerkintöjä: huomioita hallituskriisistä ja spekulaatioita sen seurauksista

Edit, 13.6.2017 klo 13:44: pohdintani perussuomalaisten eduskuntaryhmästä lähtevistä yksittäisistä loikkauksista tai pienen ryhmän muodostamisesta osoittautui tutkijamaisen varovaiseksi. Pian blogautuksen julkaisun jälkeen tuli tieto, että Perussuomalaisten eduskuntaryhmä on jakautunut kahtia. Lähtijöiden joukossa ministerit Jussi Niinistö, Timo Soini, Sampo Terho ja eduskunnan puhemies Maria Lohela. Tämä tieto luonnollisesti kääntää tämän jutun loppupuolella esittämäni spekulaatiot hallitusneuvotteluista ja niiden kokoonpanosta uuteen uskoon. Vaikuttaa todennäköiseltä, että näin nopealla aikataululla ketterästi toteutettu manööveri on ennalta suunniteltu ja valmisteltu. Myös Sipilän ja Orpon eilinen rauhallisuus hallituksen hajottamista ilmoitettaessa saattaisi kieliä, että heilläkin on ollut tavalla tai toisella vihiä uuden eduskuntaryhmän muodostamisen edellytyksistä – siinä määrin hutera vielä eilen hahmoteltu RKP:n ja KD:n kanssa muodostettu 101 edustajan varassa seisova hallituspohja olisi ollut. Mutta tämäkin on vain spekulaatiota. Tilanne elää nyt tunneittain.

Keskusta ja kokoomus osoittivat arvopoliittista suoraselkäisyyttä hylätessään yksiselitteisesti hallitusyhteistyön mahdollisuuden perussuomalaisten uuden johdon kanssa. Päätös tehtiin nopeasti ja epäröimättä. Helsingin sanomien mukaan politiikassa tuli vastaan raja, jota ei voi ylittää.

Arvopolitiikan esiinnousu viestii käänteestä poliittisessa ilmapiirissämme. Suomen politiittista kulttuuria on viimeiset vuodet leimannut pikemminkin pakeneminen arvopolitiikasta ja politiikan ideologisuudesta. Yleinen viete on sen sijaan korostanut politiikan välinearvoa hallittavuuden, jatkuvuuden ja talouspoliittisesti vakaan toimintaympäristön takaajana. Tällaisessa politiikan taloudellistumisen ilmapiirissä hallituspolitiikkaa, politiikkaohjelmia ja lakialoitteita on opittu tarkastelemaan siitä näkökulmasta, mitä riskejä ja epävakauttavia seurauksia niiden katkeamisesta mahdollisesti syntyisi yhteiskunnan tuottavuuden ja tehokkuuden näkökulmasta.

Nyt yhteiskunnan ytimestä löytyikin arvoja: rasismin vastustaminen, ihmisoikeuksien jakamattomuuden periaatteen kunnioitus sekä poliittisen vastuun ja muistin korostaminen. Arvot ylittivät yhteiskuntapolitiikan ekonomisaation sekä teknokraattisesti sävyttyneen maariskipoliittisen katsannon.

Keskustelu arvoista on ehkä siinä mielessä epäjohdonmukaista, että myös funktionalisoivan tehokkuusajattelun ja riskienhallinnan sävyttämän politiikanteon taustalta avautuu tietty arvoulottuvuus ja/tai ideologinen näkemys siitä, mihin suuntaan yhteiskuntaa tulisi kehittää.

Kenties arvojen sijasta olisikin parempi puhua periaatteista ja niiden välisestä ristiriidasta. Näin Juha Sipiläkin olisi välttynyt eilen A-Studiossa esittämästä kummallista ajatusta siitä, että ei olisi olemassa hyviä tai pahoja arvoja, vain erilaisia arvoja. Suomenkin kansainvälisin sitoumuksin tunnustamat yleismaailmalliset ihmisarvot sekä niitä tukevat valistuksen liberaalit ihanteet kun vaikuttivat selvästi – ja aivan oikein – hyvinä arvoina, joihin keskusta ja kokoomus päätöksessään tukeutuivat.

Joka tapauksessa periaatteellisuus vaikuttaa palanneen politiikkaan.

Edit 2: Nyt jos ja kun keskusta ja kokoomus aloittavat hallitusneuvottelut uusi vaihtoehto -eduskuntaryhmän kanssa, on mielenkiintoista nähdä, perustellaanko yhteistyötä jatkuvuuden, vakauden ja kansantalouden kasvunäkymien vaarantamattomuuden näkökulmasta. Ja pysyykö hallitusohjelma täysin ennallaan, mikä ikään kuin viestisi käänteisesti sitä, ettei siinä ole hallituskriisin aikana pelissä olleiden arvojen suhteen mitään ongelmallisia.

Kuten keskustan kansanedustaja Hannakaisa Heikkinen totesi hallituskriisiä kommentoivassa twiitissään: ”Suomen Pankki nosti talousennustetta: talouskasvu tänä vuonna 2,1 %. Joulukuussa se odotti 1,3 % kasvua. Tätä ei saa vaarantaa.”

Tietyt arvot tietty talouskasvun ensisijaisuuden korostamisen periaatteen taustaltakin löytyvät.

***

Epäilijöitäkin löytynee. Heille Sipilän ja Orpon päätös näyttänee arvopesulta, jossa perussuomalaisten askellusta kohti alati ksenofobisempaa äärioikeustolaisuutta käytetään oman habituksen puhdistamiseen. Esimerkiksi hallituksen turvapaikkapoliittinen toimenpideohjelma on Sipilän (ensimmäisen) hallituksen yhteistyössä tuottama tulos, eikä sen kaikki piirteet ole symmetriassa hallituskriisin yhteydessä koettun arvopoliittisen heräämisen kanssa.

Onkin mielenkiintoista nähdä, miten kristillisten ja RKP:n kanssa käynnistyvät hallitusneuvottelut muokkaavat turvapaikka- ja maahanmuuttopolitiikkaa. Arvopuheillaan Sipilä ja Orpo ovat käytännössä asettaneet itsensä tilanteeseen, jossa linjan on muututtava kosmopoliittisempaan, ihmislähtöisempään ja ihmisoikeuksien jakamattomuutta korostavaan suuntaan nykyisestä linjasta, jota olen kutsunut marginalisoivaksi ja eristäväksi resilienssistrategiaksi.

***

Reaktiot Halla-ahon puheenjohtajavalintaan (ja perussuomalaisten puheenjohtajiston vaihdokseen) osoittavat, että politiikan institutionalinen muisti selätti ainakin väliaikaisesti lyhyen tähtäimen hyötyajattelun. Arvopolitiikka siis voitti lyhyen jänteen politiikan hallittavuutta ja funktionaalista jatkuvuutta korostavan opportunistisemman katsannon, tai ainakin haastoi tämän.

Kyynikko saattaisi kuitenkin kysyä, oliko hallituskriisi ja sitä todennäköisesti seuraava hallituksen hajottaminen keskustalle ja kokoomuksella lähtökohtaisestikin mieluinen ratkaisu? Nyt huonoille urille lipsuneet lakialoitteet ja politiikkaprosessit saadaan perussuomalaisten sisäisiin jakolinjoihin vedoten takaisin tehtaalle eräänlaisen testausvaiheen jälkeen.

Vastaavasti perussuomalaiset saavat maalattua itsestään kuvan perinteisten puolueiden suhmuroinnin uhrina. Tämä sopii puolueen narratiiviin sorretun kansan puolesta taistelevana liikkeenä institutionaalista ja endeemisesti korruptoitunutta valtaa vastaan. Halla-aho saa samalla jalostettua puoluettaan entistä voimallisemmin haluamaansa suuntaan. Tilanne antaa hänelle mahdollisuuden mobilisoida puolueelleen oppositioon työnnetyn uhrin mantteli harteillaan itsensä näköistä kannatuspohjaa.

***

Voinemme odottaa yksittäisiä loikkauksia perussuomalaisten ’vennamolaista’ sosiaalipoliittista katsantoa puolustavasta siivestä. Halla-ahon (kuten ilmeisesti myös Terhon) talous- ja sosiaalipoliittiset näkemykset kun kallistuvat vahvasti oikealle. Lyhyellä tähtäimellä muutos näkyy puolueen käytännön linjauksissa, hieman pidemmällä aikavälillä väistämättä myös puolueen ohjelmatyössä. Tämä saattaa olla monelle nykyiselle perussuomalaiselle kansanedustajallekin varsin vieras horisontti.

Kenties myös oikeammalta löytyy jokunen perussuomalaisten kansanedustaja, joille puoluejohdon käännös kohti ideologisempaa suuntaa näyttäytyy populistiselle kansanliikkeelle tyypillisen pragmaattisen ja tavallisen ihmisen arkea lähellä olevan eetoksen unohtamisena. Nähtäväksi jää, miten tämä vaikuttaa puolueen kannattajapohjaan – siirtyvätkö perussuomalaisia vennamolaiselta pohjalta äänestäneet duunarit ja ei-duunarit nukkuviksi äänestäjiksi, vai kanavoivatko he protestinsa takaisin perinteisempien puolueiden kannatukseksi? Viimeisimpien kannatusmittausten perusteella vaikuttaa, että molemmat skenaariot ovat mahdollisia.

***

Joka tapauksessa perussuomalaisten eduskuntaryhmän sisällä tulee olemaan paljon liikehdintää ja epävarmuutta. Puolueesta eroava uusi eduskuntaryhmä ei ole mahdoton ajatus. Voisiko se jopa liittyä tukemaan kapeahkon hallituspohjan uutta ohjelmaa – puolueesta erottamisen uhallakin? Tämä poistaisi tilanteen, jossa hahmoteltu neljän puolueen hallitus ja sen 101 edustajan niukin mahdollinen enemmistö ei joutuisi yksittäisten kansanedustajien teoreettisesti muodostaman vaa’ankieliaseman vangiksi. Skenaario on epätodennäköinen, mutta ei mahdoton (kyseiset kansanedustajat kyllä uhraisivat mitä todennäköisemmin poliittisen uransa uskottavuuden samalla, elleivät sitten tyystin loikkaa puolueesta toiseen).

Toisaalta voihan hyvin olla, että nyt hahmoteltu kristillisten, RKP:n, keskustan ja kokoomuksen nelipuoluehallitus veisi hallitusohjelmaa joka tapauksessa talouspoliittisesti oikeistolaisempaan, mutta samalla arvopohjalta myös jokseenkin liberaalimpaan suuntaan. Tämä yhdistelmä tuskin kelpaisi ’vennamolaisille’. Entä voisivatko nämä olla valmiita tukemaan uutta hallitusohjelmaa, jos se nähtäisiin perussuomalaisten hallitustaipaleella rakennetun strategisen ohjelman hienosäätönä.

Edellä mainitun neljän puolueen pohja antaa siis olettaa, että mahdollisesta uudesta hallitusohjelmasta tulee yksi Suomen toisen maailmansodan jälkeisen historian oikeistolaisimmista. Odotettavissa on sekoitus hyvinvointivaltion rakenteiden purkamista jatkavaa markkinaliberalismia ja pääomaintressejä myötäilevää työmarkkinapolitiikkaa, mausteena liberaalin eetoksen seassa sopivasti ripoteltuja konservatiivisempia ja kansakunnan eheyttä suojelevia arvoja (kristillisten ja keskustan yhteisrintama pitänee huolen siitä, että esimerkiksi alkoholilakipaketti ei mene läpi kovin liberalisoivassa muodossa). Sekä tietysti pari aluepoliittista välistävetoa (Vaasan keskussairaalastatus).

Voi hyvin olla, että Orpon ja Sipilän vihjeet nykyisen hallitusohjelman vankasta asemasta ovat vain retoriikkaa, jolla pyritään hillitsemään RKP:lle ja kristillisille näiden eduskuntavaalikannatusta selvästi painokkaampaa asemaa tulevan hallituksen toimintakyvyn ja kohtalon määräävinä puolueina. Samoin voisi ajatella, että viesti on saattanut lähteä myös niiden perussuomalaisten kansanedustajien suuntaan, jotka eivät koe kuuluvansa Halla-ahon johtamaan puolueeseen.

Perussuomalaiset ovat yhtä kaikki klassisen kesken eduskuntakauden oppositioon syystä tai toisesta siirtyvän puolueen kohtaaman dilemman edessä: miten se kykenee uskottavasti vastustamaan poliittisia prosesseja, joita se on ollut itse hallituspuolueena käynnistämässä?

Opportunistisia avauksia on odotettavissa myös hallituspuolueiden sisältä. Voisiko olla niin, että esimerkiksi avioliittolain kaltaisia arvopoliittisia kysymyksiä pyritään avaamaan kokoomuksen ja keskustan konservatiivisiivestä käsin? Integraatiopolitiikan jarrunaiset- ja miehet keskustassa saattavat yhtä lailla nähdä tilaisuutensa tulleen. Nämä äänet vaikuttaisivat kuitenkin olevan puolueiden sisällä sen verran marginaalisia, että ryhmäkuri ja perinteisten puolueiden vahvat rakenteet pitänevät ne isompaa kuvaa vasten aisoissa.

***

Ensireaktioissaan Sipilän ja Orpon yhteiseen ilmoitukseen perussuomalaisten uusi johto vetosi siihen, että he eivät vaadi mitään muuta kuin hallitusohjelman kirjaimessa pysymistä. Tätä on helppo vaatia, sillä hallitusohjelman kaltainen strategiapaperi on tietoisesti hyvin väljä ja kompromissilähtöisesti muodostettu politiikkaohjelma. Se ei ole poliittinen toimenpideohjelma tai lakiluonnosten nippu, vaan hyvin suuntaa antava, paljolti strategisesti väljä kehys.

Väljine kehyksineen hallitusohjelma (kuten sisäisesti osin ristiriitainenkin turvapaikkapoliittinen toimenpideohjelma) tarjoaa mahdollisuuden vaatia huomattavasti nykyistä kovempiotteisempia maahanmuutto- ja talouspolitiisia käytännön ratkaisuja. Näin perussuomalaiset olisivat voineet jatkaa nykyiseen hallitusohjelmaan sitoutuneena hallituspuolueena sekä samalla tulkita sen merkitystä ja siitä nousevia käytänteitä uudestaan. Näin perussuomalaiset olisivat voineet  pitää kahden muun hallituspuolueen tärkeitä tavoitteita ja kynnyskysymyksiä panttivankinaan omille vaatimuksilleen. Tämän skenaarion Sipilä ja Orpo selvästi näkivät ja halusivat sen näin välttää.

***

Halla-ahon valintakin on tietyllä tapaa vain yksi samansuuntainen askel pidemmässä muutosprosessissa. Perussuomalaisista kuorittiin jo menneen kahden vuoden hallitustaipaleen kuluessa esiin sen oikeistolainen ydin: vennamolaisen pintakuorrutuksen sekä ihmislähtöistä sosiaalipolitiikkaa haikailleen retoriikan alta paljastui melko puhdasoppinen oikeistopuolue, joka puoluekokouksen henkilövalintojen ilmentämien periaatteellisten vihjeiden perusteella jatkaa edelleen askellustaan kohti oikeistopolitiikan äärimmäisempiä sävyjä.

On vaikea uskoa, että puolueen linja pysyisi täysin ennallaan, jos jäsenistöltä tulee näinkin vahva epäluottamuslause sille puolueen siivelle, jonka käsialaa nykyinen puolueohjelma kaiketi pitkälle on. Yhtä vaikea on uskoa, että puolueen puheenjohtajana Halla-ahon persoona ja poliittiset näkymykset kokisivat yhtäkkiä täyskäännöksen tai edes merkittävän muutoksen. Päinvastoin hän on ollut selvästi haluton irtisanoutumaan rasistisista, tuomioonkin johtaneista kommenteistaan, joiden kautta hän on vaikuttanut hahmottaneen ohjelmallista ja täten sisäisesti koherenttia oppirakennelmaa.

Puheet ovat politiikassa myös tekoja. Tähänhän viittasi myös tasavallan presidentti asiaa arvojohtajan asemastaan kommentoidessaan: asianmukaisia katumusharjoituksia ja aikaisemmista puheista irtisanoutumista ei olla todistettu.

Toisaalta on ollut silminpistävää, kuinka varsinkin mediassa – mutta osin myös tutkijoiden piirissä – on ikään kuin lähdetty mukaan Soinin poliittista perintöä kultaistavaan kertomukseen (jos ei sentään aivan glorifioimiseen). On muistettava, että Soini itse päästi lopulta puolueen kurssin ja arvot paikaltaan liikauttaneen porukan opportunistisesti mukana jengiin. Puolueen kannatus kyllä lisääntyi, mutta kurssi kääntyi.

***

Lopulta on arvuuteltava, tuleeko uudet vaalit vai ei? Tämä ratkeaa tällä hetkellä olevan tiedon perusteella täysin keskustan, kokoomuksen RKP:n ja kristillisten uusissa minihallitusneuvotteluissa. Voittaako arvopolitiikka, joka olisi nyt mahdollista mittauttaa myös kansalaisilla kansanäänestyksessä, vai muutosprosessien hallinnan vakauteen tähtäväävä teknokraattisempi politiikka?

Eduskunta on hajotettu ennenaikaisten vaalien alta edellisen kerran vuonna 1975. Hallituspohjan kaatuminen koettiin puolestaan viimeksi vuonna 1983, kun SKDL potkittiin pihalle Kalevi Sorsan kolmannesta hallituksesta sen vastustettua puolustusmäärärahojen korottamista ja korvattiin hallituksen eron jälkeen liberaalipuolueella. Tuolloin(kin) hallitus kitkutteli loppuun vaivaisella 101 edustajan enemmistöllä muutaman kuukauden keväällä 1983 pidettäviin eduskuntavaaleihin saakka. Nyt neljän puolueen hallituksella olisi edessään kaksi vuotta yhtä lailla niukimmalla mahdollisella enemmistöllä. Käymme läpi Suomen poliittisen historian kannalta merkittäviä vaiheita.

Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että uusia eduskuntavaaleja ei tule. Puolueet vaikuttavat ottavan niille edustuksellisessa demokratiassa kuuluvan vastuun tärkeäksi katsomiensa arvojen ajamisessa. Näin hallituskriisi saattaa vahvistaa myös puolueinstituutiota. Sehän on viimeisten vuosien aikana tapahtuneen yhteiskunnallisen kehityksen ja vaikutusmuotojen muuttumisen johdosta ollut asemansa suhteen puolustuskannalla.

Edit 3: Perussuomalaisten nyt todennäköiseltä vaikuttava hajautuminen kahdeksi puolueeksi – sosiaalipopulisteiksi ja äärioikeistolaisiksi – eräällä tavalla myös vahvistaa kuvaa perinteisten puolueiden institutionaalisesta vahvuudesta ja byrokraattisesta tasaavasta toimintakulttuurista. Onhan niidenkin sisällä ristiriitoja ja linjariitoja, jotka esimerkiksi vasemmistoliiton kohdalla johtivat jopa viime hallituskaudella kahden edustajan irtaantumiseen ja oman eduskuntaryhmän perustamiseen, mutta puolueita läpi leikkaavien jakolinjojen hajottavat keskipakoisvoimat on näiden perinteisten puolueiden institutionaalinen sitkeys saanut estettyä.

Entä kuinka taitavasti ja ketterästi RKP ja kristilliset osaavat hyödyntää heille avautuneen mahdollisuuksien ikkunan hyväkseen? Minkälaiseksi muodostuu mahdollinen neljän oikeistopuolueen (tai keskustaoikeistopuolueen) hallitusohjelma?

Annetaanko Halla-aholle marttyyrin viitta, jota hän saa Suomeen etäältä vaikuttavana oppositiopuolueen johtajana kanniskella seuraavat kaksi vuotta (ja todennäköisesti nyt tehtyjen irtiottojen painoarvon perusteella pidempäänkin, kävi seuraavissa vaaleissa miten kävi)?

Tätä kysymystä vasten perussuomalaisten tulevaisuus vaikuttaa varsin avoimelta. Kaksi perusskenaariota (pun not intended) on hahmotettavissa kansainvälisten esimerkkien pohjalta: 1) UKIP:n kaltainen mahalasku karismaattisen johtajan jättämän aukon ja siitä syntyneen krapulan jälkimainingeissa; 2) ruotsidemokraattien kaltainen kannatuksen nousu oppositioaseman voimaannuttavan vaikutuksen pohjalta, mikä tekee myös mahdolliseksi radikaalioikeistolaisten teemojen varassa tapahtuvan uuden kannattajapohjan mobilisoimisen.

Asenteellista tutkimusta asenteista – EVA:n raportti populismista

Wikimedia Commons; US ”Judge” magazine, 1896.

 

Elinkeinoelämän valtuuskunta julkaisi eilen populismia käsittelevän raportin ”Tyytymättömyyden Siemenet – Mistä populismi tulee?” Raportin eniten huomiota saanut kirjoitus vaikuttaisi ensireaktioiden perusteella olevan EVA:n tutkimuspäällikkö Ilkka Haaviston käsialaa. Heikohkosti lähteistetyssä selvityksessään Haavisto jakaa populismin kahteen karsinaan: nativistisen ja egalitaristisen populismin variaanttiin.

Haaviston selvitys pohjautuu EVA:n asennetutkimuksesta kerättyyn dataan. Se rakentuu paikoin varsin johdatteleviin ja täten jo itsessään selvästi asenteellisiin kysymyksiin ja väittämämiin (”markkinavoimat ohjaavat liikaa suomalaisen yhteiskunnan toimintaa”; ”Suomi on mennyt liian pitkälle globalisaatioon…”). Selvitystyön analyysirunko muodostuu siis jo lähtökohtaisesti tiettyä ristiriitaulottuvuutta ilmentävistä kysymyksistä. Tasapainottavat, korjaavat ja kontrolloivat kysymykset puuttuvat.

Näiden metodologisten manööverien kautta – ilman taustoittavaa kirjallisuuskatsausta tai analyyttistä pohjustusta – populismi tyhjenee selvitystyössä viiteen asenneulottuvuuteen, jotka ovat: maahanmuuttokriittisyys, globalisaatiokriittisyys, eliittien vastaisuus, markkinakritiikki ja tuloerojen vastustaminen.

Kyllä, Haavisto rinnastaa myös tuloerojen vastustamisen populistiseksi asenteeksi, vaikka jo kaltaiseni taloustieteen ummikkokin saattaa aavistaa, että tuloeroja voi tasata muutoinkin, kuin vain varakkaimman eliitin kustannuksella. Tässä kohti Haavisto tukeutuu (s. 29) Niall Fergusonin varsin lyhyeeseen blogitekstiin (jossa Ferguson puolestaan tukeutuu tuloerojen vaikutusten osalta Thomas Pikettyyn ja Emmanuel Saeziin). Blogitekstissään Ferguson pikemminkin käsittelee populismiksi kutsutun ilmiön taustalla vaikuttavia laajempia yhteiskunnallisia mekanismeja ja kehityskulkuja. Ferguson ei siis esitä typologiaa populismista arvoina tai asenteina.

Tämä jättää Haaviston tulkintaan kieltämättä varsin monetaristisen vivahteen. Onko tarkoituksena sanoa, että tuloerojen kasvun hyveellisyys ja vaurauden valumaefektin kaltaiset konstruktiot tulisi ottaa sellaisenaan yhteiskunnallisina totuuksina, jotka voidaan kyseenalaistaa vain populistisin perustein? En ole tämän alan asiantuntija, joten en tohdi itse kysymykseen vastata. Tieteentekemisen ammattilaisena voin kuitenkin todeta, että tutkimusasetelman piilotettuja taustaoletuksia ei ole tässä selvitystyössä avattu kovinkaan suurella pieteetillä.

EVA:n raportti vaikuttaisikin populismin sijaan tutkivan ennakkoluuloja, yleistyksiä ja stereotypioita. Täten se on itsekin vaarassa lipsahtaa populismiksi – ainakin jos seuraa sen esittämää väljähköä tulkintaa itse ilmiöstä.

Egalitarismin ja nativismin rinnalle selvitykseen olisi hyvin mahtunut esim. libertaristista ”populismin” varianttia luotaava kysymyspatteristo, kuten ”valtio ja julkinen sektori ovat liian isoja”; ”virkamiesvalta ohjaa yhteiskuntaa liikaa”; ”yhteiskunnan tukia tulee ohjata (pien)yrittäjille” jne. Nämä kysymykset olisivat aivan hyvin voitu johtaa raportin johdantona toimivan Zakarian (s. 13) populismille antamista määritelmistä, joista yksi on ”epäluulo vakiintuneita instituutioita kohtaan”.

Tällaisilla kysymyksillä olisi saatu kokoomuksestakin leivottua populistinen puolue; se kun edustaa selvityksestä ainoana selvästi erottuvana vastaajaryhmänä heikkoa alttiutta populismille (ollen näin käänteisesti ”eliitin” ilmentymä).

Tutkimuksellisessa mielessä EVA:n selvityksen keskeisin ongelma vaikuttaisi olevan tutkimusasetelmaa ohjaavien käsitteiden väljyys. Ongelma varjostaa nähdäkseni populismia käsittelevää ajankohtaista keskustelua laajemminkin. Populismista on hyvää vauhtia tullut monien muiden yhteiskunnallisesti kiistanalaisten käsitteiden tavoin eräänlainen ”tyhjä merkitsijä” (empty signifier), joka voidaan täyttää käyttäjän itsensä siihen yhdistämillä merkityksillä ja asenteilla. Tällä tavoin esimerkiksi poliitikon karismaattisuus ja taitava retoriikka vaikutetaan monesti esitettävän riittävinä ehtoina populismille. Vastaavasti esimerkiksi suurta kansansuosiota nauttivan Jyväskylän rallin järjestämiseen liittyviä kriittisiä huomioita esittävää kunnallispoliitikkoa voidaan paradoksaalisesti syyttää ”äärivihreästä populismista”. Anything goes!

Mutta palataan EVA:n raporttiin. Populismin itsensä lisäksi esimerkiksi globalisaation käsitettä ei raportissa määritellä, puhumattakaan käsitteen moniulotteisuuden ja kiistanalaisuuden problematisoinnista. Aiheesta löytyisi kyllä kosolti akateemista tutkimusta. Ylipäätään raporttia leimaa varsin kapeaksi osoittautuva alan tutkimuskirjallisuuteen tukeutuminen.

Mutta kenties tutkimuksellinen pieteetti ei olekaan EVA:n kaltaisen, varsin selkeästi tiettyä yhteiskunnallista intressiryhmää edustavan instituution keskeisimpiä hyveitä ja tarkoituksia. Tässä valossa raportti on itsessään varsin selvästi yhteiskunnallinen tuotos ja kannanotto. Siinä ei sinänsä tietysti ole mitään väärää tai ihmeellistä.

Raportin selvästi ansiokkain ja tutkimuksellisin kirjoitus on Juha Ylisalon katsaus suomalaisten demokratia-arvoihin. Oireellista kyllä, uskon Ylisalon tutkimuksellisen otteen tekevän hänen tekstistään samalla raportin vähiten huomiota ja kiinnostusta herättävän osan. Kuten me tutkijat tiedämme, hienosyinen tutkimustulosten raportointi ja metodologisten valintojen problematisointi ei todellakaan ole mikään menestysresepti oman tutkimuksen vaikuttavuuden ja julkisuusarvon kasvattamiselle (joskaan ei välttämättä myöskään este sille). Tendenssi vaikuttaa olevan pikemminkin päinvastainen, eli ”populisoiva”: yksinkertaistukset ja pelkistykset, jollaisena Haavisto oman typologiansa toki myös esittää, myyvät. Ilmiöhän on tuttu myös (populisti)johtajien todellisuutta tietoisesti pelkistävästä retoriikasta.

Ylisalon mielenkiintoisen artikkelin lisäksi EVA:n raportti tarjoaa myös hyvää materiaalia yhteiskuntatieteellisten alojen yliopistotason tieteenteoriaa käsitteleville kursseille. Raportin kautta voi vaikkapa pyytää opiskelijoita peilaamaan tieteellisen tutkimuksen ja tiedon rajanvetokriteereitä suhteessa arkitietoon ja muihin tutkimusgenreihin; myös tutkimusasetelman rakentamisen, tutkimusongelmien määrittämisen sekä tutkijan yhteiskunnallisen aseman pohtimiseen raportti käy hyvänä materiaalina (joskaan ei malliesimerkkinä).

On tärkeää korostaa, että ensisijaisesti yhteiskunnallisesti vaikuttamaan pyrkivässä tutkimuksessa ja ”selvityksissä” ei sinänsä ole mitään vikaa. Päinvastoin on hyvä, että tärkeästä aiheesta keskustellaan. Kriittinen reflektio tutkimusasetelmaa ohjaavista valinnoista ja käsitteiden määrittelyistä ei kuitenkaan olisi pahitteeksi tässäkään genressä. Itse odotan seuraavaksi mielenkiinnolla, miten populismiin varsinaisesti perehtyneet politologikollegani reagoivat EVA:n raportin tuloksiin.

Päiväkirjamerkintä Yhdysvaltain 2016 presidentinvaalien tuloksesta

Seuraavassa päiväkirjamerkinnän omaisia huomioita ja ensireaktioita Trumpin presidentinvaalien voitosta ja sen seurauksista. Varoitus: kirjoituksen analyyttisyyden aste ei välttämättä ole terävin mahdollinen.

Maailmalla kohisee. Donald Trumpista on tulossa Yhdsyvaltain seuraava presidentti. Niin mielipidemittaukset kuin tutkijatkaan eivät osanneet ennustaa Trumpin liukuvan voittoon Hillary Clintonista. Gallupit eivät ajattele, mutta tutkijat ja asiantuntijat – varsinkin näin Euroopasta käsin – ovat sortuneet toiveajatteluun hyvin monimutkaisen, likaisen ja ennustamattoman vaalikamppailun tiimellyksessä. Itse en luultavasti ole tästä poikkeus. UPI:n Mika Aaltolan jo esivaalikaudella tekemät huomiot vaalikamppailun performatiivisuudesta, spektaakkelinomaisuudesta ja ennustamattomuudesta kävivät täysin toteen. Kuten kollegani Maija Mattila totesi facebookissa, tällaista politiikka on – se kiertää mekaanisimmat käsityksemme siitä mikä on rationaalista ja todennäköistä; sen sijaan politiikka on tunteita, sattuman hallintaa, inhimillisiä vietteitä ja syvää ideologisuutta, mikä väistämättä vaikuttaa alkeellisimpienkin reaktioiden ja vaikutuspyrkimysten taustalla.

Trumpin vaalivoittoa ja sen mukanaan tuomia seurauksia on ensireaktioiden perusteella tulkittu miltei mullistaviksi. Sosiaalisessa mediassa puhutaan jo maailmanpalon syttymisestä. Tällaiset reaktiot sortuvat dramaattisuuteen. Niissä korostetaan Yhdysvaltain kohtalonyhteyttä maailmanpolitiikan syvävirtauksien ohjaajana ja ehdottomana liikkeellepanijana. Samalla yksittäisen presidentin mahdollisuutta muuttaa politiikan suuntaa silmänräpäyksessä paisutellaan. Kolmannekseen on huomattava, kuinka kernaasti otamme Trumpin vaaliretoriikan sellaisenaan; historia osoittaa, että presidenttien poliittinen linja voi muuttua olosuhteiden pakosta ja muista oikuista melkoisestikin presidenttikausien kuluessa, jos sitä vertaa vaalikamppailun aikaiseen retoriikkaan sekä painotuksiin (Carter, Reagan, Bush nuorempi…). Jo Trumpin voitonpuheen (valmiiksi kirjoitetun sellaisen) lämmin ja kansakunnan yhdistävää dialogia henkinyt sävy pääsi tuoreeltaan yllättämään monet. Tämä vain korostaa tunnetta siitä, että mitä tahansa voi olla tulossa, ja tunnelmat saattavat muuttua nopeastikin.

Arvaamattomuus ja ennustamattomuus lienevätkin osuvimpia kuvauksia Donald Trumpin presidenttiyden maailmanpoliittista painoa ja mahdollisia seurauksia arvioitaessa. Ne kansainvälisen politiikan toimijat, jotka kykenevät elämään arvaamattomuuden kanssa, tulevat menestymään uudessa tilanteessa parhaiten. Ulkopolitiikassa tulee korostumaan ketteryys, kansainvälisten kytkösten moninaisuus ja yhteistyöverkostojen päällekkäisyydet. Yksien korttien varaan ei ulkopolitiikkaa voi enää rakentaa. Trumpin voitto – hänen ulkopolitiikastaan emme vielä tiedä mitään varmaa – antaa meille vihjeen siitä, että pysyväksikin uskotut kansainvälisen liittosuhdepolitiikan ankkurit ovat alttiita lipsumiselle. Suomelle Yhdysvallat on tärkeä, mutta ei ainoa kumppani. Suomen ja Yhdysvaltojen yhteistyö esimerkiksi puolustuspolitiikan saralla on ottanut käytännön askelia juuri ennen presidentinvaaleja – epävarmuuden ennakoivaa hallintaa sekin.

Mikään ei ole pysyvää. Toisaalta maailmanpolitiikan koneisto ja toimintatavat ovat niin syvälle paalutettuja, että nopeat muutokset ovat hyvin harvinaisia. Sovinnaissäännöt tuottavat jähmeyttä ja kitkaa arvopoliittisille heilahduksille alttiiden pintajännitteiden alla. Jatkuvuus on politiikassa lähtökohta, sillä irtiototkin joutuvat aina muodostamaan vastauksensa jotakin jo olevaksi ja pysyväksi oletettua vasten. Suomen ja etenkin monen itäisemmän Euroopan NATO-jäsenen näkökulmasta Trump asettaa eteemme seuraavan kysymyksen: olemmeko me olleet maailmankuvissamme kiinnostuneempia transatlanttisen yhteistyön pysyvyydestä, ennustettavuudesta ja merkityksestä kuin mitä transatlanttinen yhteistyö on luontaisesti ollut kiinnostunut meistä? Puhumme kuitenkin vasta varsin nuoresta historiallisesta ilmiöstä, joka sai nykyisen muotonsa tuskallisesti 1940-luvun alusta eteenpäin.

Trumpin voitto vaikuttaa ensireaktioiden perusteella olevan kova pala sellaisille transatlantikoille, jotka vannovat NATO:n Euroopalle tarjoamien turvatakuiden ja Yhdysvaltojen johtoroolin nimeen. Nämä ihmiset luultavasti siivilöivät parhaillaan kuumeisesti signaaleja ja selitysmalleja, jotka viestisivät mullistuksen keskellä lohdullista säveltä: continuity will prevail! Maailmankuvamme ohjaavat paitsi havaintojamme, myös tulkintojamme. Välillä vaikuttaa siltä, että suomalaiskansallinen turvallisuuspoliittinen keskustelu peilaa maailmansa lähes yksinomaan kolmen linssin läpi: Venäjän, NATO:n ja Yhdysvaltojen. EU:sta ja sen jäsenmaista puhutaan näihin nähden yllättävän vähän, ainakin mitä ”kovaan” turvallisuuspoliittiseen puheeseen tulee. NATO:sta on toisinaan vaarassa muodostua ”puhdasta potentiaalia”, abstraktio tai äärimmilleen venytetty ideaalityyppi, mikä raivaa tieltään koko joukon relevantteja nyansseja turvallisuuspoliittisesta keskustelusta. Tämä taisi olla tasavallan presidentti Sauli Niinistön viesti maanpuolustuskurssin avajaispuheessa pari päivää takaperin.

Yhdysvallat ja Venäjä ovat ehkä hivenen NATO:a konkreettisemmin turvallisuuspoliittisessa keskustelussamme käsiteltäviä toimijoita, vaikka niidenkin ympärille on lastattu melkoinen historian painolasti. Toisinaan suomalaista mediavälitteistä turvallisuuspoliittista keskustelua seuraamalla vaikuttaa siltä, että maailmanpolitiikan suunta määrittyy edelleen kylmän sodan ajanjaksoa muistuttavasta kaksinapaisesta vuorovaikutussuhteesta käsin. Käsityksemme Yhdysvaltain roolista liberaalin kansainvälisen järjestyksen takuupelurina vaikuttaa kaikessa koherenttiudessaan ja uskollisuudessaan järkähtämättömältä.

***

Kongressi menee myös kokonaisuudessaan näissä vaaleissa republikaaneille. Normaalisti tämä tarkoittaisi meidän eurooppalaisten vinkkelistä Yhdysvaltoja, joka on ulkopoliittisesti entistä dynaamisempi ja aikaansaavampi. Nyt tästäkään ei voi olla varmuutta. Trumpin vaalilupauksien suurin terä on kohdistunut sisäpolitiikkaan (esimerkiksi terveydenhoitoreformien jäädyttäminen ja maahanmuuttopolitiikka). Sinne suuntautunee ainakin alkuvaiheissa uuden presidentin kovin tarmo.

Yhdysvaltain maailmanpoliisin rooli laskenee edelleen tasosta, millä se on Obaman kauden päättyessä operoinut. Itä-Aasia voi kaikesta sanotusta huolimatta muodostaa edelleen tästä poikkeuksen. Siellä Trumpilla on runsaasti poliittisen arvovallan pelimerkkejä kasattuna, etenkin jo julistetussa taistelussa, jossa vastakkain ovat Yhdysvaltain (valkoihoinen) duunari/keskiluokka sekä toisaalta Kiinan hahmoon ujutettu maailmanpoliittinen salajuoni Yhdysvaltoja ja tämän markkina-asemaa vastaan. Käänteinen Kiina-kortti vaatii Trumpilta presidenttikauden alkuun joitain näkyviä liikkeitä, jotta hän välttyy syytöksiltä ulkopolitiikan täydellisestä laiminlyömisestä. Etelä-Kiinan meren kireähkön tilanteen ja esimerkiksi Filippiinien viimeaikaisten Yhdysvalloista tekemien irtiottojen ilmapiirissä tilanne on ainakin jossain määrin räjähdysherkkä.

Suurstrategisesti Yhdysvaltain huomion kohdistuminen Aasiaan korostaa pikemminkin jatkuvuutta kuin muutosta. Uutta tällaisessa skenaariossa saattavat edustaa keinot, joiden osalta useat asiantuntijat ovat uumoilleet Trumpin pyrkivän lämmittämään kahdenkeskiset suhteet Venäjän kanssa. Tätä Trump tarvitsee asiantuntijoiden mukaan, jotta hän pääsee lyömään kiilaa nimenomaan Kiinan ja Venäjän väliin. Minulle on jäänyt epäselväksi, miksi ihmeessä suostuisi tällaiseen itsensä välineellistämiseen, varsinkin tilanteessa, jossa se on jo saavuttanut kokoonsa ja vaikutusvaltaansa verrattuna melko merkittäviäkin strategisia voittoja Ukrainassa ja Syyriassa (voi Syyriaa – on vaikea nähdä, miten Trumpin voitto voisi edesauttaa syyrialaisia).

Edes taidokkaan hallinnon tukemana Trumpilla tuskin riittää sisäpolitiikan tuottamilta kiireiltään eväitä ryhtyä luonnostelemaan uutta Eurooppalaista turvallisuusjärjestystä, jossa Ukraina ja entiset neuvostotasavallat tuosta noin vain ”luovutettaisiin” Jalta 2.0 tyyliin Venäjän vaikutuspiiriin. Lisäksi on huomattava, että Putinilla tuskin on yhtään sen parempia syitä luottaa Trumpin ulkopoliittiseen johdonmukaisuuteen kuin kenelläkään muulla. Venäjän toiminta suhteessa Yhdysvaltojen vaaleihin on vaikuttanut siltä, että he ovat pikemminkin uskoneet Clintonin voittoon. Lisäksi on huomattava, että Trump antoi vaalikampanjassaan myös tukea lännen päättäväiselle pakoterintamalle Venäjää vastaan Ukrainan kriisin yhteydessä.

Voi hyvin olla mahdollista, että Yhdysvaltain eurooppalaisten liittolaisten eteen aukeaa aikakausi, jossa näiden tulee ottaa entistä enemmän jaettua yhteisvastuuta turvallisuudestaan. Tämä ei ole Suomelle välttämättä huono asia, jos Yhdysvallat samalla välttää suurempia symbolisia vetäytymisliikkeitä Euroopasta. En pidä Yhdysvaltojen varsinaista ”vetäytymistä” kovin todennäköisenä, sillä Yhdysvaltain sitoutuminen esimerkiksi Baltian alueen turvallisuuden vahvistamiseen Krimin jälkeisessä ajassa on ollut varsin harkittua, monella tavalla symbolista ja tietoisesti eskalaatiokierrettä välttämään pyrkivää jo nyt. Samaa voi sanoa ohjuspuolustusjärjestelmän rakentamisesta, vaikka Venäjän reaktiot siihen olisikin hyvä ottaa huomioon ainakin poliittisen psykologian vinkkelistä.

Vaatimus liittolaisten taakanjaon vahvistamisesta on puolestaan ollut esillä jo Obaman kaudella. Tässä suhteessa muutos ei myöskään välttämättä ole mullistava. Voi se sitä toki ollakin, mutta epätodennäköisempää on, että näin käy, jos ennusteeni siitä, että Trumpin hallinnon huomio kohdistuu ensisijaisesti muualle, pitää paikkaansa. Tämä tarkoittaa toisaalta myös sitä, että poliittiset jännitteet tuskin lähtevät yhdessä yössä lientymäänkään. Varsinkin Itä-Euroopassa ja Baltiassa (ja jatkuvasti enemmän myös Suomessa ja Ruotsissa) on sen verran hermostuneisuutta Venäjää kohtaan, että jonkinlaisia lyhyen aikajänteen ennakoivia eurooppalaisia reaktioita saattaa olla tiedossa ilman Yhdysvaltojen näkyvää liikettä suuntaan tai toiseen.

Yhdysvaltain liittolaissuhteiden on ounasteltu Trumpin kaudella olevan koetuksella myös Lähi-idässä ja Itä-Aasiassa. Jälkimmäisen kohdalla on vaikea ymmärtää, miten Trumpin julistama taistelu Kiinan vaikutusvaltaa vastaan olisi mahdollista toteuttaa ilman nykyisen aasialaisen liittolaissuhdeverkoston ylläpitämistä ja siihen nojaamista (miten muutoin Kiinan vaikutusvaltaa on mahdollista padota?). Itse ennustaisin edellistä logiikkaa vasten, että Japani, Taiwan ja Etelä-Korea eivät jää oman onnensa nojaan, eikä Yhdysvallat usuta näitä hankkimaan itsenäistä ydinasepelotetta Pohjois-Koreaa ja vähemmissä määrin Kiinaa (joka ei ainakaan vielä tukeudu ensi-iskun mahdollistavaan ydinasedoktriiniin) vastaan. Lähi-idässä tilanne voi olla ongelmallisempi, ja siellä Yhdysvaltain siirtyminen entistä selvempään offshore-balancer -rooliin voi olla todennäköisempää. Trumpin mahdollista suhdetta Israeliin ja Iraniin en osaa arvioida ja ennustaa, mutta jo näistä koko Lähi-idän dynamiikkaa koskevista yhtälön merkeistä voi tietyin ehdoin seurata esimerkiksi sellaista, että Saudi-Arabia alkaisi havittelemaan itsenäistä ydinasepelotetta molempia edellä mainittuja valtioita vastaan.

Trumpin kohdalla on yleisesti ennustettu, että tällä olisi halua hoitaa suhteensa Venäjään ja Kiinaan aikaisempaa selvemmin suoraan omien liittosuhteidensa yli. Tämä vierittäisi Yhdysvaltojen liittolaisille painetta olla yhtenäisempiä omissa vaatimuksissaan niin liittosuhteen sisällä kuin kolmansiakin maita kohtaan. Mihinkään puhdasoppiseen täyskäännökseen isolationismia ja sitä tukevaa taulouspoliittista protektionismia kohti on kuitenkin vaikea nähdä Yhdysvaltojen kulkevan, varsinkin jos tällainen voidaan nähdä ainakin osittain ristiriidassa Trumpin itselleen asettamien ulko- ja talouspoliittisten tavoitteiden kanssa.

***

Maailmankaupan rakenteet jäänevät käymistilaan. Trumpin kritiikki NAFTA:a ja TPP:tä kohtaan on ollut siinä määrin kärjekästä, että tästäkin kritiikistä on pakko valua jotain käytännön ulkopoliittiseksi ohjelmaksi. Yhdysvaltain sisäpolitiikkaa ohjaava mielenmaisema ajautunee myös uuteen vaiheeseen, varsinkin silloin, kun ja jos laaja valkoihoisten duunarien, globalisaation häviäjien ja keskiluokan joukko joutuu pettymään heille nyt annettuun lupaukseen. Protesti ei kuitenkaan todennäköisesti kohdistu Trumpiin, joka on jo tavallaan ennaltaehkäisevästi peilannut turhautumisen niin Yhdysvaltojen sisällä kuin sen ulkopuolellakin lymyäviin ”rehellisen” yhteiskuntajärjestyksen vihollisiin. Arvopoliittisesti Trump pyrkii repimään enemmän kuin säilyttämään, sillä tämä takaa hänelle tarpeellista revanssihenkeä (saa nähdä, jääkö tätä vasten anomalialta vaikuttanut voitonpuheen henki yksittäiseksi hetkeksi). Rasismilla, muukalaisvihalla ja sovinismilla kuorrutetusta poliittisesti kielestä on tulossa uusi poliittisen korrektiuden muoto – tai ainakin tällainen vaara leijuu Yhdysvaltain sisäistä järjestystä ja koheesiota ajatellessa ilmassa.

Brexitin ja Trumpin taustalla vaikuttavat samat juurisyyt. Uusliberaali talousjärjestys ja sitä kannatteleva kulutuskapitalismi eivät ole kyenneet tarjoamaan maailman enemmistölle vakuuttavaa kuvaa turvallisesta, oikeudenmukaisesta ja hyvinvoivasta tulevaisuudesta nykytasoon verrattuna, vaikka lieneekin kiistaton fakta, että globaalilla tasolla ihmisten hyvinvointi ja toimeentulo jatkavat tasaista kehitystään. Edellisiin megatrendeihin läheisesti liittyvä yksilökeskeisyyden kasvu sekä kulttuurinen homogenisaatio lisäävät ahdistuksen lähteitä. Valitettavasti en ole paikantanut Trumpilta näihin vitsauksiin mitään todellisia keinoja, saati vaihtoehtoisia visioita (Sandersilla olisi kenties saattanut olla jälkimmäisiä, mutta tuskin keinoja visioiden toteuttamiseen) – pikemminkin näiden prosessien tuottama turhautuminen näyttäytynee Trumpille liekiltä, jonka paloa hän saattoi hyödyttää ensisijaisesti valtaan pääsemisen välineenä.

Välitöntä maailmanpaloa ei siis ole syytä odottaa, pikemminkin hiljattaista liukumaa kohti aikaisempaa ennustamattomampia aikoja. Epävarmuus kasvaa näitä aikoja odotellessa, osin siitäkin syystä, että niin paljon läntisen yhteisön ja järjestelmän jatkuvuutta on sidottu kohtalonomaisesti Yhdysvaltain maailmanpoliittisen johtajuuden ennustettavuuden varaan. Trump on luonnollisesti poliittisesti täysin kokematon ulkopolitiikan johtaja, joten hänen hallintoon nousevilla avainpelureilla tulee olemaan normaaliakin enemmän vaikutusvaltaa tällä politiikkasektorilla.

Maailmanpoliittisesti on huomattava, että Yhdysvaltain interventionismin ja yksinapaisen maailmanjärjestyksen leimaama aikakausi on ollut jäätymään päin jo Obaman presidenttikausien aikana. Alueelliset toimijat joutuvat – tai pääsevät – ottamaan jatkossakin entistä enemmän vastuuta omasta turvallisuudestaan ja alueellisen järjestyksen ylläpitämisestä. Toiveikas saattaisi ajatella, että tämä voisi johtaa myös arvopoliittisesti tasapuolisempaa ja monenkeskisempää maailmaa kohti. Tätä matkaa leimaavat kuitenkin lukuisat arvaamattomuudet.

Ja aivan lopulta: kaikkein dramaattisimmat skenaariot kietoutuvat globaalin ilmastopolitiikan ja -hallinnan sekä toisaalta joukkotuhoaseiden riisunnan tulevaisuuden ympärille. Näiden kysymysten ympärillä tulevaisuus näyttää suorastaan lohduttomalta, jos tilannetta tarkastelee Trumpin vaaliretoriikkaa vasten. Toisaalta voi olla, että (muun) maailman on jo aikakin ottaa näissä kysymyksissä niiden vaatima johtajuus, Yhdysvalloista riippumatta.

Edit 9.11.2016, klo 13:47: muutamia lisäyksiä ja täydennyksiä tehty, nyt kun vaalitulos on kutakuinkin selvillä.

Archives of Pain

Musiikki voimaannuttaa. Se kirkastaa katsetta ja tekee ympäriltä avautuvan maailman sotkuisuudesta ymmärrettävämpää. Perinteisesti tämä tehtävä on varattu tutkijoille, analyytikoille ja aikalaiskommentaattoreille. Kirjallisuudesta löytyy varmasti myös runsaasti vastaavanlaisia, maailman jäsentämiseen ohjaavia kokemuksellisia väyliä. Itselleni musiikki on kuitenkin aina ollut ylivertainen elähdyttäjä esimerkiksi kaunokirjallisuuteen nähden. Napakka, ajatuksella rakennettu pop-biisi antaa ehkä kaunokirjallista kerrontaa enemmän liikkumatilaa levottomalle mielikuvitukselleni.

Musiikkiin ei pitäisi reagoida kirjoittamalla. Musiikki on parhaimmillaan käskevää, ei haltuun-otettavaa. Musiikki tulisi tuntea ruumiillisesti. Musiikkikriitikon ammatti on käsitteellisesti perverssi ajatus. Tällaisen ammatin keksiminen kertonee jotain olennaista ihmislajin valistuksen ajan jälkeisestä yhteiskunnallisesta kehityksestä (kirjoittamalla musiikkiin vastaaminen on ihan ok, jos kyse on pyyteettömästä, ja täten kriitikon tehtävää huomattavasti primitiivisemmästä fanittamisesta). Jarvis Cockerin levyn kansilehdessä kielletään lukemasta lyriikoita musiikkia kuunnellessa. Olen varma siitä, että kehotukseen sisältyy jokin keskisuuri viisaus, ja että sillä on yhteys edellä sanomani kanssa (”tottakai luet niitä lyriikoita, jos siltä tuntuu”).

Musiikkiin tulisi vastata tanssimalla, ottamalla musiikki kehollisesti vastaan, kohdata se synapsimyrskyinä aivolohkoissa ja antaa sieltä spontaanisti kehittyvien käskyjen ohjata kehoa omilla ehdoillaan. Tanssia voi myös aivan liikkumatta. Näin tapahtuu esimerkiksi silloin, kun suljet silmäsi juuri suosikkikertosäkeesi tai sykähdyttävästä väliosiosta nousevan sotkuisen kitarasoolon edellä. Tai silloin, kun Morrissey vihdoin kajauttaa jossain kolmen minuutin kohdalla: ”Life, life is a pigsty!” Kehon näkyvä liike toimii monesti vain pyyntönä aivoille tunnetilan ylläpitämisestä.

Toinen luonteva tapa vastata musiikkiin on tuottaa ja tehdä sitä itse. Pop-musiikin historia lienee tästä näkökulmasta lähinnä yksi hemmetin iso reaktioiden, tunteiden purkautumisten ja eläytymisten intertekstuaalinen syherö, ristiviittausten verkosto, jonka helposti hallittavasta perusperiaatteesta on sittemmin osattu ottaa myös kaikki markkinakapitalistinen ilo irti.

Musiikin tarjoamista voimaannuttavista hetkistä keriytyvä näkymä on kuitenkin usein kaikkea muuta kuin lohdullinen. Musiikin voiman nostattamat tuntemukset kiinnittyvät toisinaan turhankin musertavasti ympärillä vellovaan maailmanpaloon, tai, jos niikseen on, henkilökohtaiseen synkistelyyn. Ja sitten, kuin ihmeen kaupalla, nämäkin pienuuden kokemukset kääntyvät useimmiten voimaannuttaviksi.

Tämän merkinnän vaikutin oli juuri tällainen kokemus. Syyriassa palaa, Ukrainassa palaa ja kytee, Etelä-Sudanissa kiehuu… Maailmassa vellovien sotien lukumäärä on parin viimeisen vuoden aikana lähtenyt nousuun ensimmäistä kertaa sitten 1990-luvun taitteen. Ja tämäkin ilmentää lopulta vain suoraa, fyysistä väkivaltaa ja sen kursailemattomaksi käynyttä summittaisuutta, jättäen rakenteellisen väkivallan kokemukset varjoihinsa.

Tutkijan saappaisiin astumalla tulimyrskyssäkin vellova maailma saadaan toisinaan näyttämään hämmästyttävän haalealta. Etäältä tulimyrskyä analyyttisesti mittailevan yhteiskuntatieteilijän näkökulma on kyllä välttämätön – tätä on ehkä hyvä korostaa, jottei kirjoituksesta välittyisi väärää kuvaa -, mutta sellaisenaan monesti varsin kylmä, henkisesti etäiseen tarkkailijan näkökulmaan nojaava. Tästä näkökulmasta ponnistaen maailmasta kannetaan pahimmillaan ”huolta” tavoilla, jotka latistuvat pikkumaisiksi oikeassa olemisen osoittamiseen varatuiksi näpäytyksiksi.

Mutta, kuten sanoin, yleisesti ottaen tämä etäältä mittailevan analyytikon perspektiivi on äärimmäisen tärkeä. Sen kadottaminen keskuudestamme olisi luultavasti suorassa yhteydessä tulimyrskyn laajenemisen kanssa. Sisälläni asuva, maailmaa etäältä tunnusteleva analyytikko ei kuitenkaan selviäisi tasapainoisena ihmisenä ilman musiikin kaltaisia kirkastavia ja vahvasti kehollisia voimia (musiikki ei toki ole ainoa kehollista tasapainoa edistävä harraste).

Otetaan esimerkiksi tähän merkintään innoittanut biisi. Kyseisen Manic Street Preachersin klassikkobiisin kertosäkeen nimilistan jatkeeksi on nykyään turhankin paljon tunkua. Osaammeko kunnioittaa – etäältä haltuun ottamatta – diktaattoreita ja massamurhaajia riittävällä päättäväisyydellä? Onko vastauksemme riittävän luja? ”Don’t be ashamed of slaugter” – yksi pop-musiikin historian poliittisesti latautuneimpia ehdotuksia, jonka Assadin kaltaiset hahmot tekevät turhankin ajattomaksi.

Tällä yhtyeellä, etenkin juuri tällä kyseisellä levyllä, on eittämättä ollut hyvin merkittävä rooli maailmankatsomukseni kehittymiselle. Tai näin ainakin uskon. Kyseisessä yhtyessä yksi jannu tosin painoi maailmasta huolta jo hieman liiaksikin. Tämä välittyy niin kyseisen kappaleen lyriikoista kuin itse musiikistakin (mikä bassoriffi, mikä James Dean Bradfieldin puhelinlinjoja pitkin vyöryvä loppusoolo!). Richard James Edwardsille ulkokohtainen, maailmanpaloa latistava analyyttisyys olisi luultavasti tehnyt vain hyvää, mutta hän ei tainnut siihen valitettavasti olla kykeneväinen, eikä hänen lähipiirissään tätä tarvetta uskallettu aina täysin tunnustaa. ”Tasapaino” oli hänelle luultavasti kieliopin tylsimpiä ja konformistisimpia sanoja. Niin alkaa valitettavasti olla myös yhä suuremmalle ihmisjoukolle, jatkuvasti lähempänä.

Me olemme vastuussa siitä, että näin ei käy.

***

En kehtaa kopioida tähän kyseisen kuolemantuomion ja anteeksiannon merkityksiä luotaavan kappaleen sanoituksia – siinä määrin kontroversiaalit ne ovat – mutta ne löytyvät tulkintoineen esimerkiksi täältä. Saa lukea myös kuunnellessa.

A Song From Under The Floorboards – riimejä tyhmyydestä

En nyt oikein pääse yli tästä. Ensin entinen kansanedustaja, nykyinen viestintätoimiston toimitusjohtaja syyttää maailman ongelmista tyhmän enemmistön toilailuja. Tai käänteisesti sitä, että maailmassa ei ole tarpeeksi monimutkaisia syy-seuraussuhteita ymmärtäviä älykköjä (rivien välistä luettuna siis sen kaltaisia ihmisiä, kuin hän itse).

Sitten entinen erikoistutkija, nyttemmin ideologisesti värittyneen ajatushautomon toiminnanjohtaja tähän vastaamaan, että tällainen diagnoosi on (aivan oikein), paitsi yhteiskuntatieteellisesti ja älyllisesti laiska, myös jollain tavalla epämiellyttävä noin humaanistikin ajatellen. Tähän päätelmään tulee väistämättä päätyä, toiminnanjohtaja jatkaa, jos valitsee tulokulmakseen viisaan yhteiskuntatieteilijän paradigmaattisen valinnan – taloustieteen –, jonka kautta edessä avautuvan maailman syheröiset riippuvuussuhteet ja hämäryydet vasta todella avautuvat.

I am angry I am ill and I’m as ugly as sin
My irritability keeps me alive and kicking
I know the meaning of life, it doesn’t help me a bit
I know beauty and I know a good thing when I see it

Taloustieteilijä siis lopulta paljastuukin havainnoijaksi, joka ottaa manttelin monimutkaisia syy-seuraussuhteita ymmärtävänä älykkönä. Tämä tapahtuu tarkastelemalla kaikenlaista inhimillistä toimintaa analyysin puhtauden takaavana ja täten lähtökohtaisesti samanarvoisena ”käyttäytymisenä”, mitä puolestaan ohjaa ihmisolentoon koodattu päättymätön hyödyn tavoittelu.

I know the highest and the best
I accord them all due respect
But the brightest jewel inside of me
Glows with pleasure at my own stupidity

Radikaalia vapautta! Yhteiskunta vapaiden olentojen muodostamana esteettömien transaktioiden summana. Hiiteen holismi! Ihmiset ovat kaikessa käyttäytymisensä lomaan juurtuvassa tyhmyydessään täysin samanarvoisia, samojen voimien vieteltävissä ja täydellisen valmiita ottamaan vastuun itsestään ja maailmastaan, kunhan tätä säihkyvän supernovan ilmestyksen takaavaa alkurähähdystä pidättelevät holhoavat rakenteet murskataan kovan taloustieteen jämäkällä moukarilla! Markkinoita vasten toimiva, radikaalin vapaa käyttäytyjä siintää kirkkaana tähtenä tämän teorian kaikki tasa-arvoisen tyhmiksi emansipoivassa ytimessä.

Tyhmyydeksi nimetty väliintuleva muuttuja ei siis luo perustaa älykkäälle ja yhteiskuntatieteellisesti kestävälle selitysmallille, opettaa taloustiede. Tämä on ymmärrettävä puolustusreaktio, sillä tällaisten häilyvien muuttujien mukaan ottaminen analyysiin luultavasti vaarantaisivat koko teoria-apparaatin. Tieteelliset demarkaatiokriteerit täyttävää analyysiä toisaalta tuskin entinen kansanedustaja kommentillaan alun perin tavoittelikaan. Mutta se on sivuseikka, kun on kyse erinomaisesta, lopullisesta oikeassa olemisen älykkökisasta.

I used to make phantoms I could later chase
Images of all that could be desired
Then I got tired of counting all of these blessings
And then I just got tired

Taloustieteilijän näkökulmasta, näin tulkitsen, on kuitenkin ensisijaisen tärkeää havainnoida, mitä tähän yhteiskuntatieteeseen par excellence varsinaisesti liittymättömätkin väitelauseet voisivat tarkoittaa oman paradigman ytimestä käsin tarkasteltuna. Tästä vinkkelistä tyhmyys paljastuukin siis ylipäätään täysin triviaaliksi määreeksi, vaikka sitten eettisesti tarkastellen onkin toki selvää, ettei aivan kaikki käyttäytyminen luonteeltaan ja seurauksiltaan samanarvoista olekaan. Kaikkea ei tule sietää ja hyväksyä. Mutta markkinoiden näkökulmasta, hyvät lukijat, kaikki mikä pyrkii hyötymään, on ja tulee olemaan.

This is a song from under the floorboards
This is a song from where the wall is cracked
My force of habit, I am an insect
I have to confess I’m proud as hell of that fact

 

After Brexit – päiväkirjamerkintöjä, 27.6.2016

Ansiokkaita Brexit-analyysejä pukkaa nyt siihen tahtiin, että heikompaa hirvittää [1]. Päävire medioissa esitetyissä kommentaareissa on kuitenkin varsin ”tekninen”. Pika-analyyseissä vaikutetaan keskittyvän siihen, miten Brexit-prosessi etenee neuvoa-antavan kansanäänestyksen tulosten saattelemana tästä eteenpäin. EU:n tulevaisuutta käsittelevä ”filosofisempi” ja normatiivinen tulokulma on ainakin suomalaisissa analyyseissä jäänyt vähemmälle. Keskustelu on edennyt varsin pragmaattisella tasolla, pysytellen mahdollisen Brexitin välittömien seurausten varovaisissa arvioissa, ikään kuin eräänlaista Brexit-alarmismia purkavissa merkeissä (esimerkiksi 1, 2). Suorasanaisen normatiiviset näkökulmat ovat olleet harvinaisempia, ja tällöinkin vahvasti markkinalähtöisten argumenttien varaan rakentuvia.

Prosessi etenee nyt eräänlaisessa välitilassa, jossa punnitaan varmasti jo kabineteissa pitkälle suunniteltujen skenaarioiden sisältämien askelmerkkien tarkempia paikkoja. Mantereen puolelta on lähtenyt kanaalin yli melko selvä viesti eroanomuksen mahdollisimman pikaisesta jättämisestä. Virallisesti tätä perustellaan kaikenlaisten spekulaatioiden minimoimisella (lue: markkinoiden rauhoittaminen). Brysselin ja mantereen puolelle jäävien suurten jäsenmaiden lähettämistä viesteistä ei kuitenkaan voi olla lukematta turhautumista Iso-Britannian erityisasemaa ja sen tuottamaa eurokankeutta kohtaan. Federaatiokehityksen nimiin vannoville Brexit voi katastrofin sijasta hyvinkin näyttäytyä opportunistiselta ikkunalta, jonka kautta avautuva näkymä muistuttaa entistä dynaamisemman ja poliittisesti tiiviimmän unionin kultaisesta lupauksesta.

Puhtaasti institutionaaliselta kannalta tilanne näyttäytyy Brysselin ja Lontoon sekä toisaalta Brexit ja Bremain -leirien väliseltä jänishousupeliltä (kiitokset linkistä ja ideasta Aki Luodolle), jossa kansanäänestys on vain yksi välivaihe, ei pelin lopputulema. ”Markkinoiden” lisäksi tämän monitahoisen jänishousupelin yhdellä sivustalla kiihdyttelee yhtä lailla arvaamattomaksi leimattu ”kansalaismielipide”. EU:n (sisäkuusikon?) osalta tämä tarkoittanee tasapainoilua tiukemman linjan ja myöntyväisyyslinjan välillä; Brysselin liian selvä lipeäminen kumpaan tahansa suuntaan eittämättä pelaisi EU-jäsenvaltioiden kansallismielisten populistien pussiin. Tiukka linja toisin sanoen antaisi sytykettä äänenpainoille, joissa niin kernaasti tukeudutaan kuvastoon EU:sta harvainvaltaisena eliitin projektina, jossa ”tavallisen” kansan murheita ei juuri vaivauduta kuuntelemaan. Toisaalta myös odottava – Brittien vaateita myötäilevä – ja tällä tavalla Cameronin virittämän vipuvarren toimivuuden paljastava linja puolestaan osoittaisi, että kansallisen tason poliittinen opportunismi Brysseliä vastaan on varsin kevyesti masinoitavissa oleva luonnonvara.

Mutta tämäkin asetelma – Bryssel vastaan Lontoo – pelkistää tilanteen taustalta avautuvat keskipakoisvoimat varsin tekniselle tasolle. Ehkä Brexit/Bremain -spekulaatioiden sijasta meidän pitäisi kysyä, mitä käsillä oleva tilanne ylipäätään tarkoittaa EU:ksi kutsumamme projektin tulevaisuudelle? Mitä todella tarkoittaisi se, jos edellä esitetty monitahoinen jänishousupeli olisi joidenkin brittien poliittisen eliitin yksittäisten jäsenten hallittavissa? Ja lopulta: mitä tämä kaikki tarkoittaa politiikan nykytilan ja sen perimmäisen luonteen näkökulmasta?

Voiko tämän jänishousupelin ja siihen liittyvien epävarmuuksien hallitsemattomuuden jälkeen käydä niin, että Cameron pitelisi kansanäänestyksen jälkeenkin pelin ratkaisevia lankoja käsissään (hänen oma poliittinen uransa taitaa joka tapauksessa olla nyt paketoitu, vai…)? Vaikka en prosessin kaikkia juridisia ja poliittisia yksityiskohtia tunnekaan (seuraavaksi on joka tapauksessa edessä Briteissä parlamentin käsittely, näin olen ymmärtänyt), kuulostaisi tällainen tilanne melkoisen ongelmalliselta juuri EU:n näkökulmasta. Yksi jäsenmaa, yksi puolue, ja lopulta yksi pääministeri kykenisi laittamaan EU:n perinteisesti eteenpäin katsovan projektin käymistilaan, ellei suoranaiseen solmuun, ennalta määrittelemättömäksi ajaksi. Toisaalta eihän EU aikaisemminkaan mikään ongelmattoman lineaarista kehityskäyrää pitkin edennyt poliittinen projekti ole ollut. Lisäksi on huomattava, että ajatus jänishousupelin jatkumisesta perustuisi suoranaiselle kansalaismielipiteen arvon halventamiselle (neuvoa-antavan kansanäänestyksen puhdas välineellistäminen sen ulkopuolisten pyyteiden ajamiseen).

***

Jossain kaiketi kulkee sen poliittisen hinnan raja, joka Bremainista on järkevä maksaa. Voisi kenties hieman provosoivasti esittää, että Bremain/Brexit latistuu lähinnä tekniseksi kysymykseksi, jos sen taustalla väijyviä ”rakenteellisia” kysymyksiä ei samalla pyritä ottamaan vakavasti niin Lontoossa, Brysselissä kuin laajemminkin Euroopassa. Ilman näihin seikkoihin puuttumista brexit/bremain ei ole ratkaisu, vaan lähinnä oire laajemmista ongelmista, jota koitetaan väliaikaisesti padota.

Britit ovat nyt saaneet osoittaa turhautumistaan masokistisiakin piirteitä ilmentävillä tavoilla. Ikäviä piirteitä riittää: on ymmärtämättömyyttä, globalisaation voittajien kelkasta kituliaasti tippuvien eristäytymistä, puhtaasti ennakkoluuloihin perustuvaa muukalaisvihaa; on turhautumista hahmottomiin eliitteihin, joiden näpäyttämisestä tulee poliittisen osallistumisen itseisarvo, saaden näin poliittisen äänestämisen näyttäytymään keskenkasvuisten teinien ovien paiskomista muistuttavalta kapinoinnilta; on kultakehyksin reunustettua kaipuuta yhtenäiskulttuuriin ja sen kivijalkana toimineen teollisuusyhteiskunnan paluuseen; ja ennen kaikkea on eriarvoisuutta sekä tästä aiheutuvaa kasvavaa hyvinvointivajetta – sekä tunteena että tosiasiallisena tuloerojen kasvuna mitattuna –, mikä paitsi alentaa Brexitin äänestämisen kynnystä, tekee siitä myös omalla tavallaan varsin perusteltua.

Näiden tuntojen taustalla vaikuttaviin ”rakenteellisiin” ongelmiin ja niiden ratkaisemiseen nähden – olivat ne kuinka monisyisiä ja vaikeasti määritettäviä tahansa – brexit/remain on lähinnä tekninen ”haaste”. Kenties nyt olisi oikea aika palata ”perustavien kysymysten” äärelle, keskusteluun Euroopan laajuisesta poliittisesta rauhan- ja turvallisuuden projektista. Teknokraattisen koneiston päälle siirretty normatiivinen projekti voi kuitenkin kaatua myös teknisiin ongelmiin. Tämä olisi päättäjien hyvä muistaa peliensä tiimellyksessä.

[1] Tässä joitain uutisvirrasta poimimiani ajatuksia herättäviä analyysejä: Mikko Poutanen, Timothy Garton Ash, Laurie Penny, Alan Travis/Guardian, Will Davies, Mari K. Niemi.

Avoin kirje muutoksen pysyvyydestä vakuuttuneille päättäjille

Eräs aikamme kuluneimpia mantroja lienee rohkeiden muutosten ja avausten peräänkuuluttaminen. Vaatimuksen kääntöpuolelta löytyvät vähintään yhtä kuluneet ajatukset muutoksen vääjäämättömyydestä. Muutoksen väistämättömyys esitetään niin kattavana (muotikielellä läpileikkaavana) ja perusteellisena, että on vaikea hahmottaa, mitä arvoja, asenteita ja tavoitteita vasten tätä muutoksen totaalista virtaa sekä siihen astumista arvioidaan. Itse asiassa muutosta on luonnehdittu pysyväksi olotilaksi – paradoksi, joka muistuttaa hämmentävän paljon muinaisten sofistien esisokraatikkojen älyllisiä aivonkääntöliikkeitä, joilla pyrittiin problematisoimaan pinttyneitä käsityksiä ajan ja liikkeen suhteista sekä tosiolevaisen perimmäisestä luonteesta. Omassa ajassamme tätä muutoksen pysyvyyden paradoksia ei kuitenkaan tarjoilla aivojumppana, vaan ihan vakavana viisautena, jonka pohjalta itse kunkin olisi kyettävä omaa kiinnittämättömyyttään kultivoida.

Hallinnan ja poliittisen ohjauksen näkökulmasta muutoksen pysyvässä virrassa räpiköivät subjektit – tai kenties hallintavallan näkökulmasta objektit – tulee valistaen suostutella projektiin, jota määrittelee päättymätön ja pakottava itsensä uudistamistarve. Ihmisten sosiaalinen kiinnittyminen, uusien virtojen omaehtoinen etsiminen sekä käytäntöjen vakiintuminen nähdään sen sijaan merkittävinä kitkatekijöinä (hyviä käytänteitä peräänkuuluttavaan mikromanagerointiin toki vielä törmää, mutta tällöinkin lähinnä alistettuna pakottavalle rakenteellisten uudistusten sarjalle). Muutoksen virtaa, joka hallinnan kohteille ojennetaan ja osoitetaan, ei tule kyseenalaistaa. Muutoksen suunta ei toisin sanoen ole valittavissa tai vaikutettavissa. Siihen on vain mahdollista reagoida. Pakottavassa ja jatkuvassa muutostarpeessa ihmisten omaehtoiset valistus- ja sivistysprojektit eivät enää riitä – ne suorastaan infantilisoidaan merkkeinä ”uinuvasta tyytyväisyydestä”. On kyettävä ”uudistumaan nopeammin kuin muut”, vaikka samalla todetaan, ettemme voi ennakoida tätä muutosta. Jälleen yksi paradoksi: muutoksen pysyvyys ja tähän reagoimisen vaade tekee toiminnasta staattista ja itseään toistavaa.

Kaikenlaiset äkkikäännökset sekä niin henkilökohtaiset kuin kansallisetkin kriisitunnelmat tulisi nähdä mahdollisuuksina. Kuin käärmeet meidän tulisi olla valmiita luomaan nahkamme. Kankeudesta irrottautuminen tarkoittaa valheellisen pysyvyyden hylkäämistä, ”loikkaa” kohti uudelleensyntymien sarjan lupaavaa muutoksellisuutta ja uudistumiskykyä. Valta toki säilyy hallinnan ja muutoksen virran osoittajilla, mutta operationaalinen vastuu kankeuden seurauksista siirtyy hallinnan objekteille. Tässä leikissä muutoksien ja avauksien yhteyteen maaniteltu rohkeus viittaa pikemminkin pudotuskilpailuun. Valtarakenteita paljastavaa ja uusia muutoksen virtoja ohjaavia kanavia tavoittelevaa kriittistä etäisyyttä rohkeus ei ainakaan tässä uudessa hallintomentaliteetin mukaisessa kielessä tarkoita.

Uusi rohkeus osoittautuukin röyhkeydeksi, atomistiseksi kilpailuksi, jolle kansallisten selviytymistarinoiden kaltaiset laveat ja sentimentaaliset historialliset kehikot tarjoavat kilpailuasetelman kipeästi kaipaamaa moraalista latausta ja oikeutusta. Autonomia viittaa vastuuseen reunaehdoiltaan ennalta määrätyssä muutoksen virrassa. Jälleen yksi paradoksi, joka toistuu esimerkiksi korkeakoulupolitiikkaa koskevassa ajankohtaisessa keskustelussa. Mahdollisuus kilpailuun sisällöllisesti ja temaattisesti kohdennetuista strategisista resursseista esitetään rinnakkain autonomian lisääntymisen kanssa. Strategisessa kohdentamisessa ei sinänsä ole mitään pahaa – kenties päinvastoin, korostaahan se käsitystä politiikasta uusia avauksia hakevana ja vastuuta ottavana – mutta kovin hankalasti sen voi katsoa tiedonintressien autonomiaa toteuttavan.

Samassa keskustelussa – paradoksien sarjaa jatkaaksemme – voidaan myös vaatia poisvalintoja ja keskittämisiä, mutta samalla vedota tieteellisen kärjen leventämiseen ja monitieteisyyteen. Jälkimmäiset määreet eittämättä tarvitsevat taustalleen mahdollisimman pluralistisen sekä myös sisäisesti ketterän (lue: ei tieteenaloittain keskitetyn) tieteenala-alustan. Hallinnon puolella keskittäminen ja lähentäminen voi toimia, mutta tieteen tiedollisen kehityksen ja itsensä korjaavuuden saralla keskittäminen kankeuttaa (luen tässä tietoisen naivisti käsitystä tieteellisen tiedon ihanteista).

Massiivisten, ylhäältä ohjattujen konglomeraattien sijasta tieteen uusia avauksia, keksintöjä ja sattumaakin sisältäviä irtiottoja tuottavat kipinät nousevat ideoiden ja tutkijoiden kohtaamisista mahdollisimman moniulotteisessa, pienten ja ketterien yksikköjen muodostamassa toimintaympäristössä. Toinen keskeinen tekijä uuden luomiselle olisi eri urapolkuvaiheessa olevien tieteentekijöiden henkilökohtaisen sitoutumisen takaaminen työnkuvan pitkäjänteisyyttä ja pysyvyyttä vahvistamalla. Tähän hallitus voisi konkreettisesti panostaa. Sisäisesti ristiriitainen muutosretoriikka kuitenkin kielii projektipohjaisuuden kasvua, pätkätöiden tuottamaa käytännön inertiaa sekä tieteellistä kankeutta, oli kyse sitten soveltavasta tai perustavasta tutkimuksesta. Projektipohjaisuus – vaikka sitten pysyvien rakenteiden ympärille rakennettava sellainen – on jo nyt johtanut käytännössä tilanteeseen, jossa laajoja hankkeita hakeville tutkimusryhmille tarjotaan ensin mahdollisuutta hakea valmistelurahoitusta varsinaisen projektihaun tekemiseen (rahoitushaun rahoitusta), ei siis itse projektiin – puhumattakaan tietysti varsinaiseen projektihakuun kuluvista resursseista.

Tieteen (ja tiedon) omien intressien mukainen kehitys sulautuu kuitenkin nykyisissä tunnelmissa hämmästyttävällä tavalla hallinnon omasta logiikasta tuotettuun tehokkuusajatteluun. Väitän, että nämä ovat kaksi erillistä, osin ristiriitaistakin logiikkaa. Tämän tunnustaminen olisi ensimmäinen tervehdyttävä askel kohti ketterämpää muutosvalmiutta, jossa emme antaudu lähtökohtaisesti yhdelle, ennalta eteemme asetetulle muutoksen virralle sen karikkoineen. Toiminnan lähtökohtana ei voi olla reaktiivisen muutoskyvyn kultivoiminen, vaan maailman konkreettinen rakentaminen suuntaan, jonka tulevaisuushorisontista peilautuvan muutoksen luonteeseen voimme pitkällä aikajänteellä samaistua.

”Julkisesti rahoitetun toiminnan tulee heijastella hyvinvointia ja menestystä koko suomalaiselle yhteiskunnalle.” Tätä oppia voisi soveltaa myös hallituksen politiikkaa kohtaa, jossa hyvinvoinnin (varsinainen tavoite) päämäärä vaikuttaa korvautuneen lähes itseisarvoiselta näyttäytyvän kilpailukyvyn (keino) kasvattamisen tavoitteella. Väistämättömyytenä esitettävä muutosretoriikka sekä vallankäytön vastuita sumuttava uushallinnollinen kielenkäyttö vaikuttaa tätä vasten tyytyväisyydessä (tai vielä huolestuttavammin omassa ymmärtämättömyydessään) uinuvien päättäjien habituaaliselta jargonilta. Ratkaisunne vaikuttavat enemmänkin sekavilta kuin henkisesti ”vaikeilta”; puheenne toisinaan jopa sisäisesti ristiriitaisilta. Haastankin päättäjät itsekriittisyyden hengessä uudistumaan rohkeasti ja unohtamaan reseptit, jotka eivät selvästi toimi ja täytä politiikalle asetettuja (usein aivan liian läpinäkymättömäksi osoittautuvia) tavoitteita.

Ja kun esitetään, että olemme kansainvälisesti verrattuna kankeita ja tehottomia sekä mahdollisesti jopa hyödyttömiä (kuka tai miten määritellään hyödyllisyys?), olisi varsin kohtuullista perustella, mihin tällainen väite perustuu. Semminkin jos Suomen korkeakoulujärjestelmän toimivuus on hiljattain arvioitu maailman neljänneksi parhaaksi mm. Ruotsin, Norjan ja Iso-Britannian edelle sekä käytännössä tasoihin täällä kovasti esimerkkinä käytetyn Tanskan kanssa (listauksessa kolmantena). Ranking-listauksiin sisältyy tietysti omat ongelmansa, mutta jotain kai nekin kertovat? Keskeisempi pointti löytyy kuitenkin lukujen ja argumenttien välisestä ristiriidasta: endeemiseen muutokseen uskovan maailmankuvan sisältä tuloksen tekeminen ja sen arvostaminen käy toissijaiseksi arvoksi uudistumiskyvyn osoittamiseen nähden. Mitä itseeni tulee, otan tieteen tekemisen sekä tulevien sukupolvien kouluttamisen hyvinkin vakavana haasteena, joka tavoitteen muodossa näyttäytyy viime kädessä niin yhteiskunnan (yliopistolaissa puhutaan isänmaasta) kuin laajemmin ihmiskunnankin palvelemisena. (P.S. Huomion Univesitas21-rankingistä kopioin professori Tuomas Forsbergilta.)