Huomioita Pohjoismaiden puolustusministerien kannanotosta

Suomen ulko- ja puolustuspoliittinen keskustelu on kokenut useita sykäyksiä kuluvan kevättalven aikana. Viimeisin ja kenties intensiivisin sykäys koettiin viikonloppuna, kun Pohjoismaiden puolustusministerit julkaisivat kannanoton Pohjoismaiden puolustusyhteistyöstä ja kun Venäjän ulkoministeriö kirjaili oman vastauksensa tähän. Esittelen seuraavassa kolme huomiota puolustusministerien kannanotosta. Huomioita on syytä tulkita varsin perustavaa kysymystä vasten: mihin suuntaan Suomen ulko- ja puolustuspolitiikka on kehittymässä?

Ensimmäinen merkittävä nosto puolustusministerien kannanotosta koskee luonnehdintaa Venäjän sotilaallisesta uhkasta. Aivan suoraan asiaa ei vieläkään sanota, mutta kiertoilmauksia käyttämällä ei suoran uhkan toteamista lähemmäksi luultavasti päässe. Suomen turvallisuuspoliittisten linjausten osalta kyseessä olisi merkittävästä erosta. Perinteenähän on ollut kiinnittää sotilaalliset uhkakuvat laajempien alueellisten selkkausten heijastevaikutuksiin, ei suoriin uhkiin. Nyt puolustusministerit viittaavat, sen tarkemmin uhkakuvansa intensiteettiä tai luonnetta tarkentamatta, entistä selvemmin suoraan sotilaalliseen uhkaan, joka voi kohdentua (ja kohdentuu jo) myös Pohjolaan ja sen lähialueille ilman laajamittaista aseellista konfliktia Euroopassa.

Toinen Suomen turvallisuuspolitiikan perinteen kannalta merkittävä seikka liittyy ulko- ja puolustuspolitiikan suhteeseen. Suomessa on vannottu aina 1960-luvulta saakka periytyvään malliin, jossa ulko- ja puolustuspolitiikka limittyvät saumattomaksi turvallisuuspolitiikan kokonaisuudeksi. Tässä kokonaisuudessa puolustuspolitiikan on katsottu luovan staattisemmin toimivan perusrakenteen, jonka varassa ulkopolitiikan toiminnanvapautta ja tilannesidonnaista harkintaa saatetaan toteuttaa. Vaikka tähän kokonaisuuteen on sittemmin kokonaisturvallisuusajattelun suosion kasvaessa kiinnittynyt runsaasti myös sisäisen turvallisuuden tekijöitä ja muita nyansseja, on edellinen perusasetelma säilynyt, mikä näkyy konkreettisesti esimerkiksi Suomen puolustus- ja turvallisuuspoliittisen selontekojen jaossa ulko- ja puolustuspoliittiseen osaan.

Pohjoismaiden puolustusministerien tekstiin ulkopolitiikan keinovalikoima ei ole kuitenkaan nyt mahtunut, siitäkin huolimatta, että teksti on nimenomaan voimakkaasti ulkopoliittinen ulostulo uhkuvapoliittisine kirjauksineen. Tekstin turvallisuuspoliittista tilannekuvaa hahmotetaan sotilaspolitiikan kautta. Puolustusministereiltä tällaista painotusta saattaa toki odottaakin, mutta samalla on huomattava, kuinka Pohjolan ja Itämeren alueen vakauspolitiikasta puhuttaessa teksti on keinovalikoimaltaan ainakin suomalaista turvallisuuspoliittista perinnettä vasten tarkasteltuna niukka, perustuen yksinomaan puolustusyhteistyön kautta lähetettävien defensiivisten signaalien sekä edelleen näiden kautta vahvistettavien sotilaallisten pidäkkeiden tuottamien vakausolettamuksien varaan.

Käsitys Itämeren alueen sotilaspoliittisista, diplomatiaa haastavista jännitteistä ”uutena normaalitilana” tukee tätä tulkintaa. Perinteiselle ulkopoliittiselle toimeliaisuudelle ja aktiivisuudelle, joka saattaisi lieventää vastavuoroisen epäluulon ja tätä kautta syntyvän epävarmuuden negatiivista kierrettä, vaikuttaa olevan hyvin niukasti tilaa. Jännityksen ja epävarmuuden kierteen lieventymisen henkireikään, sekä tähän liittyen diplomatian toimintatilaan, ei kirjoituksessa viitata.

Ulkopoliittinen vaikuttaminen turvallisuuspolitiikan keinovalikoiman osana on joko jätetty kompromissina tekstistä pois tai sitä ei enää pidetä uskottavana keinona. Venäjän suurstrategisilla intentioilla sekä näihin liittyen Venäjän käsityksillä alueen turvallisuusongelmista (ja mahdollisista ratkaisuista), joihin ulkopoliittinen vaikuttaminen voisi kohdentua, tekstissä ei myöskään spekuloida. Myös ”kovemmat” ulkopolitiikan keinot jäävät mainitsematta (esimerkiksi EU:n yhteiseen pakoterintamaan ei tekstissä viitata, kenties Norjan ja Islannin mukanaolosta johtuen).

Puolustuspolitiikan ratkaisut nousevat näin ulkopolitiikan sijasta turvallisuuspolitiikan eturintamaan. Tässä suhteessa puolustusministerien teksti heijastelee maailmankuvaa, jossa vastapuolen toimintaan voidaan vastata korkeintaan kehittämällä puolustuksellisia signaaleja ja sekä ainakin lyhyellä tähtäimellä turvallisuustilannetta tasapainottaviksi tarkoitettuja pidäkkeitä.

Myös offensiivisemman logiikan mukaiset tulkinnat kirjoituksesta ovat mahdollisia. Tällaisessa mielenmaisemassa vastakkainasettelu ja sen taustalla vaikuttava epävarmuus katsotaan ylittämättömiksi. Tulevaisuudesta tehtävien tulkintojen tulee pohjautua pahimman mahdollisen olettamuksen varaan sekä käsitykseen turvallisuuden suhteellisuudesta ja jakamattomuudesta. Puolustusministerien kannanoton tilannearvio sisältää hyppysellisen kovapintaista, lähes fatalististakin realismia, mutta toistaiseksi tämä näyttää olevan toissijainen viesti – mainitaanhan kirjoituksessa Itämeren vakauden säilyttäminen (ei muuttaminen) nykyisen asetelman pohjalta keskeiseksi tavoitteeksi. Vakauden tavoite, ainakin itseisarvona, sopisi kankeasti fatalistiseen mielenmaisemaan.

Onko ulkopolitiikan ”unohtamisessa” sitten kyse ainoastaan kirjoittajien omaan hallinnonalaan keskittymisestä? Eikö Pohjoismailla ole tarjota yhtenäistä ulkopoliittista toimintalinjaa, jonka varaan puolustusministerit olisivat voineet edes sivumennen puolustuspoliittisten perusteidensa linjauksissa tukeutua? Vai onko kyseessä puhtaasti diagnoosista – onko ulkopolitiikan, vuoropuhelun ja monenkeskisen diplomatian tie todella kulutettu Itämeren alueen vakauspolitiikan osalta loppuun? Vai luenko kannanottoa kuin piru raamaattua sortuen ylitulkintaan?

Käsitys ulkopoliittisen tien ja vuoropuhelun loppuun kulkemisesta – oli kyse sitten monenkeskisestä diplomatiasta, matalan tason poliittisten yhteyksien vaalimisesta tai korkeamman tason bilateraalisuhteiden ja keskusteluyhteyksien ylläpitämisestä – asettaisi haasteen tasavallan presidentti Sauli Niinistön viimeisen vuoden kuluessa varsin voimakastahtoisesti linjaaman aktiivisen vakauspolitiikan Venäjä-pilarille. Toisaalta pilarimallin tarkoituksena lieneekin metaforisesti ilmentää sitä, ettei turvallisuuspolitiikan kokonaisuus kaadu yhden pilarin mukana, vaan kokonaisuuden kombinaatiot tuottavat politiikkaan joustavan elementin, joka myös vahvistaa tilannesidonnaisen harkinnan mahdollisuuksia.

Kolmas mielenkiintoinen tekijä, joka leimaa puolustusministerien kirjoitusta, on viime aikoina paljon huomiota herättäneiden hybridiuhkien melko vähäinen rooli tekstissä. Myös Hiski Haukkalan sunnuntaisessa Helsingin Sanomien haastattelussa mainitsemat yhteiskunnallisen vakauden ja sisäisen turvallisuuden matalamman intensiteetin piirteet eivät ole puolustusministerien kannanottoon nimesikään mahtuneet. Kannanotossa kyllä mainitaan yhteiset (läntiset) arvot sekä viitataan sivumennen informaatiovaikuttamiseen, mutta pääpiirteiltään teksti huokuu jälkimodernien uhkakuvastojen sijasta hyvin perinteistä henkeä: ilma-, meri- ja maavoimien suorituskykyä parantavat harjoitukset, huoltovarmuusvalmiuksien edistäminen puolustusteollisuussopimuksen kautta sekä pyrkimys yhtenäisempään sotilaalliseen tilannekuvaan luovat keinovalikoimana varsin konservatiivisen kuvan Pohjoismaisen puolustusyhteistyön käytännöistä – sekä turvallisuuden luonteesta.

***

Puolustusministerien kannanoton välikappaleet, joissa mainitaan Lähi-idän ongelmat, YK:n rauhanturvaoperaatiot sekä ilmastonmuutoksen tuottamat riskikuvastot, vaikuttavat tekstin kokonaisuutta leimaavaan sotilaalliseen alarmismiin nähden varsin rutiininomaiselta, lähes päälle liimatulta litanialta (varsinkaan kun tekstissä mainitut yhteistyötoimet sisältävät näihin nähden, kenties YK:n operaatioita lukuun ottamatta, melko vähän yhtymäkohtia).

Sotilaallisen painotuksen ja uhkakuvastonsa osalta Puolustusministerien kirjailemaa tekstiä voi sen sijaan pitää merkittävänä puhetapahtumana. Samalla on kuitenkin hyvä pitää mielessä, että kyseessä on medialevitykseen tuotettu, sisäpoliittisen kohdeyleisönsäkin sisältävä paperi, jota tulee lukea myös kompromissien sävyttämänä tuotoksena. Toisaalta juuri tätä ajatusta vasten on hieman yllättävää huomata, kuinka merkittäviä muutoksen siemeniä tekstiin kytkeytyy. Suomen NATO-suhteen osalta teksti on nähdäkseni paljon yllätyksettömämpi kuin mihin esimerkiksi Venäjän ulkoministeriön kautta välittynyt reaktio voisi antaa viitata. Tämä ei tietysti tarkoita, etteikö Venäjä olisi taiten reaktiotaan asettanut, mutta reaktio ei tällöin välttämättä kohdistu tähän kyseiseen tekstiin, vaan laajemmin Pohjoismaiden mahdolliseen orientaatioon. Myös Suomessa ja Tanskassa häämöttävät vaaliasetelmat saattavat liittyä kuvaan, mutta tällainen spekulaatio vie helposti ohi itse asiasta.

On mielenkiintoista nähdä, miten kannanoton henki tulee näkymään tulevan hallituskauden ulko- ja turvallisuuspoliittisissa linjauksissa (hallitusohjelma, tuleva kokonaisturvallisuusselvitys, mahdollinen NATO-selvitys sekä turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteko). Ja minkälaisen roolin puolueiden toisistaan jatkuvasti erottumassa olevat ulko- ja puolustuspoliittiset kannat saavat hallitusneuvotteluissa. Yhteiset, konsensukseen johtavat nimittäjät vaikuttavat harventuvan tasaisesti vaalien lähestyessä. Paradoksaalista kyllä, suurimpia yhteisiä nimittäjiä tarjoaa juuri Pohjoismainen puolustusyhteistyö, jolla vaikuttaa olevan melko vankkumaton tuki niin puolueiden kuin kansankin piirissä. Tämäkin yhteistyö voi, kuten kenties nyt saatamme hahmottaa, perustua usealle eri tilannekuvalle, tavoitteelle ja intensiteetille.

Toinen keskeinen kysymys koskee sitä, kuinka laajasti tällainen tulkinta on jaettu ja koordinoitu Suomen ulkopoliittisen johdon kesken. Erityisen polttavaksi kysymys nousee, kun otetaan huomioon puolustusministerien kirjoituksesta huokuva eetos, jossa perinteisesti Suomessa vahvoina pidetyt ulkopoliittiset keinot vakauspolitiikan työkalupakissa vaikuttavat jäävän järeämpien ratkaisujen katveeseen. Erityisesti tätä kannattaa tarkastella tasavallan presidentti Sauli Niinistönkin peräänkuuluttaman neljän pilarin mallia sekä sen painotuksia vasten. Aina loppuvuoteen 2014 saakka Suomen turvallisuuspolitiikka vaikutti varsin yhtenäiseltä, korkeasti koordinoidulta ja jämäkältä (oli sen suunnasta sitten mitä mieltä tahansa). Nyt, Suomen eduskuntavaalien edellä, turvallisuuspolitiikka on liikkeessä ja elossa, tai ainakin se vaikuttaa hivenen vähemmän koordinoidulta. Ainakin se on käynyt selväksi, ettei presidentti Niinistön toivomaa vaalirauhaa turvallisuuspoliittisten kysymysten osalta saavutettu. Perimmäinen syy tähän taitaa tosin sittenkin piillä Suomen rajojen ulkopuolella.