Suomen ulkopolitiikka identiteettikriisissä – for real?

Suomen turvaneuvostokampanjan häviöstä on nyt kulunut reilun kuukauden päivät. Tilinteon hetki ei ole vieläkään kaikkein oivallisin, mutta kenties perspektiivimme asian käsittelyyn on nyt hieman syvällisempi kuin välittömästi uutisten jälkeen.

Monet ulkopolitiikasta kiinnostuneet ottivat häviön hyvin vakavissaan. Argumentit ja sapelit heiluen julistettiin, että nyt Sen Keskustelun on sitten viimein alettava. Osassa puheenvuoroista häviö istuteettiin valmiiden ajatusrakennelmien ja argumenttien tueksi. Näinkö laadukas keskustelu käynnistyy? Ei käynnisty.

Yksi mielestäni merkillinen piirre tässä keskustelussa oli se, että turvaneuvostokampanjan epäonnistuminen viritti ruodintaa myös Suomen ulkopoliittisen identiteetin perään. Samaan hengenvetoon kaivattiin – jälleen kerran – keskustelua Suomen ulkopoliittisen linjan epäonnistumisesta sekä ulkopoliittisen keskustelun puutteesta. Vanhakantainen käsitys identiteetistä yksikössä ja kylmän sodan ajoilta periytynyt usko linjateknologiseen ulkopolitiikan toteuttamiseen lyötiin yhdeksi argumentiksi, jossa käytännössä vaadittiin Suomen ulkopoliittisen linjan täyskäännöstä ilman, että itse johtopäätöstä sanottaisiin ääneen. Keskustelu limittyy myös kysymykseen siitä, kenellä tai missä osoitteessa sijaitsee Suomessa turvallisuus- ja ulkopolitiikan perusteiden muotoilemisen viimekätinen valta (kysymys, josta minulla ei ole vielä tarpeeksi kokemusta ja ymmärrystä, mutta jota kohtaan omaan sitäkin enemmän kiinnostusta).

Ulkoministeri Erkki Tuomioja kertoi hiljattain (AL, 18.11.2012) laittavansa vireille laajan ulkopoliittisen selvityksen kampanjan epäonnistumisen syistä. Ja nyt tarkkana: selvitys ei koske Suomen ulkopolitiikan identiteettiä tahi linjaa. Identiteetti – jos sellaisen olemassaolon kokee jollain tavalla lohdulliseksi tai hyödylliseksi – muotoutuu monimutkaisissa poliittisissa prosesseissa, tosiasiallisessa päätöksenteossa sekä tätä taustoittavassa kulissien takaisessa teatterissa, jonka käsikirjoitusta voimme kutsua politiikaksi käsitteen laajassa merkityksessä. Turvaneuvostokampanja on puolestaan sanansa mukaisesti kampanja, jonka sisältö ei tyhjennä Suomen ulkopoliittisen linjan käytänteitäkään, saati ’identiteettiä’.

Tämä hieman naiivilta vaikuttava erottelu kampanjan ja linjan välillä on joka tapauksessa mielestäni merkityksellinen ja hyvä pitää mielessä. Osa kampanjan epäonnistumista ruotineista välittömistä reaktioista haiskahti, kuten todettua, poliittisesti tarkoituksenmukaisilta. Tuomioja on kokeneena ministerinä enemmän kuin hyvin selvillä kampanjan poliittisesta taustasta ja kampanjan normatiivisista lähtökohdista. Hänen nyt tilaamansa selvityksen tarkoituksena tuskin on kyseenalaistaa niitä arvoja, joilla kampanjaan suunnattiin. Suomen kampanjan kivijalat, rauhanvälitys ja naisten oikeuksien kehittäminen, eivät vedonneet patriarkaalisessa kuplassa lilluviin ja toisaalta yhä vanhakantaisempaan valtiokeskeisyyteen näinä niukkuuden aikoina uppoaviin kansallisvaltioihin. Samalla on todettava, etteivät myöskään tilannetekijät muilla ulkopolitiikan areenoilla (lähinnä Suomen EU-politiikan saralla) riitä selittämään häviöön johtanutta äänestyskäyttäytymistä. Kyse on monen muuttujan summasta.

Valitettavasti kansainvälisen politiikan suuressa syklissä eletään tätä nykyä moraalisen niukkuuden aikaa. Nobelin rauhanpalkintokomitean politisoidut palkitsemisaktit eivät yksin riitä tätä puhuria kaitsemaan. Myös turvaneuvostossa, tuossa Suomen ulkopolitiikan luvatussa tyyssijassa, on viime aikoina pitänyt lähinnä suojasäätä. Ajat olivat aurinkoisemmat vielä silloin, kun Suomi loi strategiaansa kampanjalleen. Sittemmin turvaneuvosto on jumittunut entistä syvemmällä vanhakantaisen arvovaltapolitikoinnin maastoon, jonka poteroita purettaneen vielä pitkään Syyrian ja Gazan kriisien lauhtumisen jälkeenkin.

Toivottavasti kukaan ei halua, että Suomen pitäisi luoda ulkopoliittinen nahkansa heijastamaan edellä mainittuja kovapintaisia ja lyhytnäköisiä kansainvälisen politiikan arvoja. Itse olen sitä mieltä, että Suomen tappio turvaneuvostokampanjassa saattoi päinvastoin vain vahvistaa Suomen ulkopoliittista identiteettiä. Tämän johtopäätöksen allekirjoittaminen vaatii toki sen, että allekirjoitamme kohtalaisella itseluottamuksella kampanjan teemojen taustalla olevat arvot. Jos emme allekirjoita, edustamme toisenlaista arvomaailmaa.

Kuten Tuomioja mainitsee, Pohjoismaat eivät ole juuri nyt kovassa huudossa kansainvälisessä politiikassa (myös Ruotsi jäi hiljattain viimeiseksi YK:n ihmisoikeusneuvoston äänestyksessä). Pohjoismaiden tehtävänä on yhdessä jämäkästi vastata tähän huutoon, ei myötäillä sokeasti huutelijoiden maailmankuvaa – fatalistinen maailmankuva toki vaikuttaa näinä päivinä houkuttelevalta, mutta ei se todellisuus tällaiseen kovapintaisen realistin idealisoituun harhaan tyhjene vastakaan. Vasta jälkimmäinen, kansainvälisen politiikan lyhytnäköisten kovapäisten arvojen edessä alistuva asenne johtaa Suomen ulkopoliittiseen identiteettikriisiin, ei pitkän perinteen kautta omaksuttuihin rakentaviin arvoihin tukeutuminen. Jämäkkä vastaus vaati kuitenkin toimiakseen aktiivista ulkopoliittista toimintaa ja monialaista verkonpunontaa. Tässä vastaamisen ja viestimisen taidossa on Suomen ulkopolitiikan praksiksen, käytännön viisauden ydin. Siinä pyritään toisaalta välttämään liiallista ylimielisyyttä (Suomen eurokriisin aikainen EU-politiikka antaisi loistavan aihion tutkimukselle siitä, kuinka vuoropuhelun ja toisaalta moraaliseen selkärankaan perustuvan itseluottamuksen jännitteissä politiikassa näinä päivinä luovitaan) sekä toisaalta ymmärretään, ettei nurkkakuntainen murjottaminen ja omahyväisyyteen vetäytyminen ole pienelle valtiolle mikään vaihtoehto – kansainvälinen politiikka ansaitsee Suomelta ja Pohjoismailta paljon enemmän!

Syyrian kujanjuoksu

Kofi Annanin mitta tuli täyteen. Entinen YK:n pääsihteeri ilmoitti jättävänsä hänelle YK:n toimesta annetun mandaatin Syyrian kriisin rauhanvälittäjänä. Ja Ahtisaaren nimi mainittu! Toki jätämme tämän maininnan omaan arvoonsa – näin kyntämätöntä peltoa Ahtisaarella ei ole ollut tapana viljellä…

Annanin päätös tuskin yllättää. Turvallisuusneuvosto on umpisolmussa, eikä Annan ole saanut tältä käytännössä juurikaan tukea. Arabiliiton ja YK:n tuki vaikuttanee vain suolalta haavoissa. Venäjä pullistelee arvovaltapolitiikallaan, Yhdysvallat heiluttavat yhtä tiuhaan näennäissolidaristin lippua, jota on helppo heiluttaa, kun omat suurvaltapoliittiset sekä näistä juontuvat strategiset intressit ovat turvattuja. Tyypillistä yhdysvaltalaista pragmatismia, jota kansainvälisen politiikan kirjallisuudessa monesti tulkitaan käytännölliseksi realismiksi (solidaarisuuskortithan sinänsä istuvat heikohkosti yleiseen uusrealistiseen viitekehykseen, mutta solidaarisuudestahan tässä ei ole kyse). Ja sitten on Kiina, joka vaikuttaa kolmesta suuresta toimivan kaikkein kategorisesti pitävimmällä linjalla.

Joka tapauksessa Syyrian tilanne täysin umpisolmussa. Turkki on sille – ja Venäjälle – piikki lihassa. Idästä päin katsoen Turkin ja Syyrian kautta avautuva Lähi-itä vaikuttaa myös entistä merkittävämmältä. Lännestä päin tilannetta katsotaan itseriittoisen savuverhon läpi, mikä on käsittämätöntä kun otetaan huomioon jo reilusti yli vuosikymmenen kestänyt ”China is rising” -päivittely.

Mutta suurvaltastrategioiden taustalta avautuu jälleen ruohonjuuritason karu inhimillinen kärsimysnäytelmä. Tilanne on kuitenkin se, ettei Syyrian tie rauhaan voi kulkea kuin kahta mahdollista, toisiinsa välittömästi kytkeytymätöntä reittiä: joko tilanne ratkeaa Syyrian sisältä, kuten esimerkiksi Egyptissä. Jo tosiasialliseen sisällissotaan liukuneessa, Bashar al-Assadin regiimin läpitunkevan vaikutusvallan peittämässä yhteiskunnassa ollaan luultavasti ylitetty jo liian monta väliaikapistettä, jotta massoihin perustuva kansannousu olisi mahdollista.

Toinen vaihtoehto, joskin edelleen yhtä epätodennäköinen sellainen, lienee täyskäännös turvallisuusneuvostossa. Tapahtuakseen tämä vaatisi suurvaltapolitiikan huomion siirtymisen pois Lähi-idästä (ei tulle tapahtumaan ihan toviin tietyt vaalit muistaen?) SEKÄ vähintään Kiinan tai Venäjän lipsumisen veto-politiikastaan. Ja Kiinan kategorisen kannan muistaen katseet kannattaa tässä kohdin kohdistaa lähinnä Venäjään.

Niin ja onhan toki kolmaskin vaihtoehto, jota tuskin kukaan haluaa ja jota tuskin voidaan rauhaksi kutsua edes käsitteen suppeassa ja negatiivisessa merkityksessä.

Joka tapauksessa Syyrian tilanne osoittaa jälleen, paitsi kansainvälisen politiikan moninapaistumisen todeksi, myös samaisen yhteisön kyvyttömyyden toteuttaa suojeluvastuun periaatetta käytännössä. Ei sillä, että tästä periaatteesta olisi edes olemassa konsensusta, mutta kuitenkin – siviilien suojelemista on helppo vaatia, myös välillä solidaristin kaapuun pukeutuvan Yhdysvaltain toimesta, mutta kun tositilanne tulee, iskee pluralistit näpeille; vastuuta suojelusta ei olla valmiita ottamaan kollektiivisesti (minkä varaan Yhdysvallatkin varmasti ennakkoon laskivat). Irakin opetuksien, YK:n poliittisen arvovallan laskun ja suurvaltapoliittisen shakkipelin nappulansiirtojen yhdistetty vaikutus ei tosin selityksenä paljoa syyrialaisia lohduttane.