Huomioita Pohjoismaiden puolustusministerien kannanotosta

Suomen ulko- ja puolustuspoliittinen keskustelu on kokenut useita sykäyksiä kuluvan kevättalven aikana. Viimeisin ja kenties intensiivisin sykäys koettiin viikonloppuna, kun Pohjoismaiden puolustusministerit julkaisivat kannanoton Pohjoismaiden puolustusyhteistyöstä ja kun Venäjän ulkoministeriö kirjaili oman vastauksensa tähän. Esittelen seuraavassa kolme huomiota puolustusministerien kannanotosta. Huomioita on syytä tulkita varsin perustavaa kysymystä vasten: mihin suuntaan Suomen ulko- ja puolustuspolitiikka on kehittymässä?

Ensimmäinen merkittävä nosto puolustusministerien kannanotosta koskee luonnehdintaa Venäjän sotilaallisesta uhkasta. Aivan suoraan asiaa ei vieläkään sanota, mutta kiertoilmauksia käyttämällä ei suoran uhkan toteamista lähemmäksi luultavasti päässe. Suomen turvallisuuspoliittisten linjausten osalta kyseessä olisi merkittävästä erosta. Perinteenähän on ollut kiinnittää sotilaalliset uhkakuvat laajempien alueellisten selkkausten heijastevaikutuksiin, ei suoriin uhkiin. Nyt puolustusministerit viittaavat, sen tarkemmin uhkakuvansa intensiteettiä tai luonnetta tarkentamatta, entistä selvemmin suoraan sotilaalliseen uhkaan, joka voi kohdentua (ja kohdentuu jo) myös Pohjolaan ja sen lähialueille ilman laajamittaista aseellista konfliktia Euroopassa.

Toinen Suomen turvallisuuspolitiikan perinteen kannalta merkittävä seikka liittyy ulko- ja puolustuspolitiikan suhteeseen. Suomessa on vannottu aina 1960-luvulta saakka periytyvään malliin, jossa ulko- ja puolustuspolitiikka limittyvät saumattomaksi turvallisuuspolitiikan kokonaisuudeksi. Tässä kokonaisuudessa puolustuspolitiikan on katsottu luovan staattisemmin toimivan perusrakenteen, jonka varassa ulkopolitiikan toiminnanvapautta ja tilannesidonnaista harkintaa saatetaan toteuttaa. Vaikka tähän kokonaisuuteen on sittemmin kokonaisturvallisuusajattelun suosion kasvaessa kiinnittynyt runsaasti myös sisäisen turvallisuuden tekijöitä ja muita nyansseja, on edellinen perusasetelma säilynyt, mikä näkyy konkreettisesti esimerkiksi Suomen puolustus- ja turvallisuuspoliittisen selontekojen jaossa ulko- ja puolustuspoliittiseen osaan.

Pohjoismaiden puolustusministerien tekstiin ulkopolitiikan keinovalikoima ei ole kuitenkaan nyt mahtunut, siitäkin huolimatta, että teksti on nimenomaan voimakkaasti ulkopoliittinen ulostulo uhkuvapoliittisine kirjauksineen. Tekstin turvallisuuspoliittista tilannekuvaa hahmotetaan sotilaspolitiikan kautta. Puolustusministereiltä tällaista painotusta saattaa toki odottaakin, mutta samalla on huomattava, kuinka Pohjolan ja Itämeren alueen vakauspolitiikasta puhuttaessa teksti on keinovalikoimaltaan ainakin suomalaista turvallisuuspoliittista perinnettä vasten tarkasteltuna niukka, perustuen yksinomaan puolustusyhteistyön kautta lähetettävien defensiivisten signaalien sekä edelleen näiden kautta vahvistettavien sotilaallisten pidäkkeiden tuottamien vakausolettamuksien varaan.

Käsitys Itämeren alueen sotilaspoliittisista, diplomatiaa haastavista jännitteistä ”uutena normaalitilana” tukee tätä tulkintaa. Perinteiselle ulkopoliittiselle toimeliaisuudelle ja aktiivisuudelle, joka saattaisi lieventää vastavuoroisen epäluulon ja tätä kautta syntyvän epävarmuuden negatiivista kierrettä, vaikuttaa olevan hyvin niukasti tilaa. Jännityksen ja epävarmuuden kierteen lieventymisen henkireikään, sekä tähän liittyen diplomatian toimintatilaan, ei kirjoituksessa viitata.

Ulkopoliittinen vaikuttaminen turvallisuuspolitiikan keinovalikoiman osana on joko jätetty kompromissina tekstistä pois tai sitä ei enää pidetä uskottavana keinona. Venäjän suurstrategisilla intentioilla sekä näihin liittyen Venäjän käsityksillä alueen turvallisuusongelmista (ja mahdollisista ratkaisuista), joihin ulkopoliittinen vaikuttaminen voisi kohdentua, tekstissä ei myöskään spekuloida. Myös ”kovemmat” ulkopolitiikan keinot jäävät mainitsematta (esimerkiksi EU:n yhteiseen pakoterintamaan ei tekstissä viitata, kenties Norjan ja Islannin mukanaolosta johtuen).

Puolustuspolitiikan ratkaisut nousevat näin ulkopolitiikan sijasta turvallisuuspolitiikan eturintamaan. Tässä suhteessa puolustusministerien teksti heijastelee maailmankuvaa, jossa vastapuolen toimintaan voidaan vastata korkeintaan kehittämällä puolustuksellisia signaaleja ja sekä ainakin lyhyellä tähtäimellä turvallisuustilannetta tasapainottaviksi tarkoitettuja pidäkkeitä.

Myös offensiivisemman logiikan mukaiset tulkinnat kirjoituksesta ovat mahdollisia. Tällaisessa mielenmaisemassa vastakkainasettelu ja sen taustalla vaikuttava epävarmuus katsotaan ylittämättömiksi. Tulevaisuudesta tehtävien tulkintojen tulee pohjautua pahimman mahdollisen olettamuksen varaan sekä käsitykseen turvallisuuden suhteellisuudesta ja jakamattomuudesta. Puolustusministerien kannanoton tilannearvio sisältää hyppysellisen kovapintaista, lähes fatalististakin realismia, mutta toistaiseksi tämä näyttää olevan toissijainen viesti – mainitaanhan kirjoituksessa Itämeren vakauden säilyttäminen (ei muuttaminen) nykyisen asetelman pohjalta keskeiseksi tavoitteeksi. Vakauden tavoite, ainakin itseisarvona, sopisi kankeasti fatalistiseen mielenmaisemaan.

Onko ulkopolitiikan ”unohtamisessa” sitten kyse ainoastaan kirjoittajien omaan hallinnonalaan keskittymisestä? Eikö Pohjoismailla ole tarjota yhtenäistä ulkopoliittista toimintalinjaa, jonka varaan puolustusministerit olisivat voineet edes sivumennen puolustuspoliittisten perusteidensa linjauksissa tukeutua? Vai onko kyseessä puhtaasti diagnoosista – onko ulkopolitiikan, vuoropuhelun ja monenkeskisen diplomatian tie todella kulutettu Itämeren alueen vakauspolitiikan osalta loppuun? Vai luenko kannanottoa kuin piru raamaattua sortuen ylitulkintaan?

Käsitys ulkopoliittisen tien ja vuoropuhelun loppuun kulkemisesta – oli kyse sitten monenkeskisestä diplomatiasta, matalan tason poliittisten yhteyksien vaalimisesta tai korkeamman tason bilateraalisuhteiden ja keskusteluyhteyksien ylläpitämisestä – asettaisi haasteen tasavallan presidentti Sauli Niinistön viimeisen vuoden kuluessa varsin voimakastahtoisesti linjaaman aktiivisen vakauspolitiikan Venäjä-pilarille. Toisaalta pilarimallin tarkoituksena lieneekin metaforisesti ilmentää sitä, ettei turvallisuuspolitiikan kokonaisuus kaadu yhden pilarin mukana, vaan kokonaisuuden kombinaatiot tuottavat politiikkaan joustavan elementin, joka myös vahvistaa tilannesidonnaisen harkinnan mahdollisuuksia.

Kolmas mielenkiintoinen tekijä, joka leimaa puolustusministerien kirjoitusta, on viime aikoina paljon huomiota herättäneiden hybridiuhkien melko vähäinen rooli tekstissä. Myös Hiski Haukkalan sunnuntaisessa Helsingin Sanomien haastattelussa mainitsemat yhteiskunnallisen vakauden ja sisäisen turvallisuuden matalamman intensiteetin piirteet eivät ole puolustusministerien kannanottoon nimesikään mahtuneet. Kannanotossa kyllä mainitaan yhteiset (läntiset) arvot sekä viitataan sivumennen informaatiovaikuttamiseen, mutta pääpiirteiltään teksti huokuu jälkimodernien uhkakuvastojen sijasta hyvin perinteistä henkeä: ilma-, meri- ja maavoimien suorituskykyä parantavat harjoitukset, huoltovarmuusvalmiuksien edistäminen puolustusteollisuussopimuksen kautta sekä pyrkimys yhtenäisempään sotilaalliseen tilannekuvaan luovat keinovalikoimana varsin konservatiivisen kuvan Pohjoismaisen puolustusyhteistyön käytännöistä – sekä turvallisuuden luonteesta.

***

Puolustusministerien kannanoton välikappaleet, joissa mainitaan Lähi-idän ongelmat, YK:n rauhanturvaoperaatiot sekä ilmastonmuutoksen tuottamat riskikuvastot, vaikuttavat tekstin kokonaisuutta leimaavaan sotilaalliseen alarmismiin nähden varsin rutiininomaiselta, lähes päälle liimatulta litanialta (varsinkaan kun tekstissä mainitut yhteistyötoimet sisältävät näihin nähden, kenties YK:n operaatioita lukuun ottamatta, melko vähän yhtymäkohtia).

Sotilaallisen painotuksen ja uhkakuvastonsa osalta Puolustusministerien kirjailemaa tekstiä voi sen sijaan pitää merkittävänä puhetapahtumana. Samalla on kuitenkin hyvä pitää mielessä, että kyseessä on medialevitykseen tuotettu, sisäpoliittisen kohdeyleisönsäkin sisältävä paperi, jota tulee lukea myös kompromissien sävyttämänä tuotoksena. Toisaalta juuri tätä ajatusta vasten on hieman yllättävää huomata, kuinka merkittäviä muutoksen siemeniä tekstiin kytkeytyy. Suomen NATO-suhteen osalta teksti on nähdäkseni paljon yllätyksettömämpi kuin mihin esimerkiksi Venäjän ulkoministeriön kautta välittynyt reaktio voisi antaa viitata. Tämä ei tietysti tarkoita, etteikö Venäjä olisi taiten reaktiotaan asettanut, mutta reaktio ei tällöin välttämättä kohdistu tähän kyseiseen tekstiin, vaan laajemmin Pohjoismaiden mahdolliseen orientaatioon. Myös Suomessa ja Tanskassa häämöttävät vaaliasetelmat saattavat liittyä kuvaan, mutta tällainen spekulaatio vie helposti ohi itse asiasta.

On mielenkiintoista nähdä, miten kannanoton henki tulee näkymään tulevan hallituskauden ulko- ja turvallisuuspoliittisissa linjauksissa (hallitusohjelma, tuleva kokonaisturvallisuusselvitys, mahdollinen NATO-selvitys sekä turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteko). Ja minkälaisen roolin puolueiden toisistaan jatkuvasti erottumassa olevat ulko- ja puolustuspoliittiset kannat saavat hallitusneuvotteluissa. Yhteiset, konsensukseen johtavat nimittäjät vaikuttavat harventuvan tasaisesti vaalien lähestyessä. Paradoksaalista kyllä, suurimpia yhteisiä nimittäjiä tarjoaa juuri Pohjoismainen puolustusyhteistyö, jolla vaikuttaa olevan melko vankkumaton tuki niin puolueiden kuin kansankin piirissä. Tämäkin yhteistyö voi, kuten kenties nyt saatamme hahmottaa, perustua usealle eri tilannekuvalle, tavoitteelle ja intensiteetille.

Toinen keskeinen kysymys koskee sitä, kuinka laajasti tällainen tulkinta on jaettu ja koordinoitu Suomen ulkopoliittisen johdon kesken. Erityisen polttavaksi kysymys nousee, kun otetaan huomioon puolustusministerien kirjoituksesta huokuva eetos, jossa perinteisesti Suomessa vahvoina pidetyt ulkopoliittiset keinot vakauspolitiikan työkalupakissa vaikuttavat jäävän järeämpien ratkaisujen katveeseen. Erityisesti tätä kannattaa tarkastella tasavallan presidentti Sauli Niinistönkin peräänkuuluttaman neljän pilarin mallia sekä sen painotuksia vasten. Aina loppuvuoteen 2014 saakka Suomen turvallisuuspolitiikka vaikutti varsin yhtenäiseltä, korkeasti koordinoidulta ja jämäkältä (oli sen suunnasta sitten mitä mieltä tahansa). Nyt, Suomen eduskuntavaalien edellä, turvallisuuspolitiikka on liikkeessä ja elossa, tai ainakin se vaikuttaa hivenen vähemmän koordinoidulta. Ainakin se on käynyt selväksi, ettei presidentti Niinistön toivomaa vaalirauhaa turvallisuuspoliittisten kysymysten osalta saavutettu. Perimmäinen syy tähän taitaa tosin sittenkin piillä Suomen rajojen ulkopuolella.

Mainokset

Kultarannan jälkeen

Kultarannan keskustelut ovat tältä vuodelta takanapäin. Oloni on jokseenkin hämmentynyt. Ilmassa on positiivista virettä. Kultarantaa edeltäneen ja sitä seuranneen kommentoinnin ja huomioiden määrä osoittaa jo itsessään, että turvallisuuspoliittinen keskustelu on kaivannut kipeästi uudenlaista kanavaa. Avarakatseisen keskustelun kehittyminen ottaa kuitenkin oman aikansa. Tasavallan presidentin kannustama ohipuhumisen kulttuuri ei taivu helpolla. Nykykeskustelusta aistii valtavan tarpeen tehdä turvallisuuspolitiikan suuntalinjoista vedettäviä johtopäätöksiä. Monesti johtopäätökset ovat kuitenkin valmiina ennen keskustelua. Keskustelu etenee kuitenkin kysymysten ja itsekritiikin, ei niinkään toisiinsa kiinnittymättömiksi huomioiksi jäävien valmiiden vastausten välisen taistelun kautta. Ehkä olen tässä mielessä turhankin paatunut idealisti…

Joka tapauksessa peli on nyt avattu ja osallistujien hyvät kokemukset ruokkinevat varmasti käytännölle jatkoa, kuten Sauli Niinistö ja tasavallan presidentin kanslia ovat jo ehtineet lupaamaan. Lisäksi Kultarannan keskusteluista on luvattu toimittaa erillinen raportti.

Kultarannan keskustelut kaikuivat samalla Naantalia laajemmalle. Kultaranta on toiminut johtimena, joka on aktivoinut ulko- ja puolustuspolitiikasta käytävää kansalaiskeskustelua. Olen itse seurannut niin ulko- kuin puolustuspolitiikankin vinkkeleistä käytyä keskustelua, lähinnä sosiaalisen median kautta. Ainakin siellä keskustelu on ollut rohkaisevan asiallista.

Tässä välissä on hyvä nostaa esiin kaksi blogia, jotka tarjoavat erinomaisia eväitä keskustelun kokonaiskuvan muodostamiselle. Ensinnäkin kannattaa kurkistaa James Mashirin blogiin, jonne hän on kerännyt kattavasti Kultarantaa koskevaa uutisointia ja näkemyksiä. Mashirin keräämä kokoelma on vähintäänkin kunnioitettava näyttö modernista kansalaiskunnosta. Kiitos siitä!

Toinen blogi, jota kannattaa ehdottomasti vilkaista, on Janne Riiheläisen käsialaa. Riiheläinen on koonnut keskustelevassa hengessä Kultarannan ympärille jo lähemmäs kymmenestä blogimerkinnästä koostuvan ennakko- ja jälkipyykkipaketin, jota hän on täydentänyt twiittiensä koosteilla Kultarantaa käsittelevistä reaktioista. Toisin kuin allekirjoittaneen filosofisen pöhönnyneisyyden toisinaan läpileikkaavassa maailmassa, Riiheläisen kirjoitukset ovat lisäksi ajankohtaisia ja napakkoja.

Keskustelun ydintä kuorimassa

Niinistö ehdotti avauspuheenvuorossaan kuorimatalkoita: keskusteluissa tulisi pyrkiä kohti turvallisuuspoliittisen ajattelun ydintä. Talousulottuvuuden lisäksi Niinistö jätti vastaukset ytimen merkityksistä pääasiassa kutsuvieraidensa harteille, mikä on luontevaa hänen valtaoikeutensa tuntien. Vaikka turvallisuuskysymyksiä ruodittaessa ei olekaan toivottavaa heittäytyä tunteettomaksi, Niinistö jatkoi, olisi kuitenkin keskustelussa siirryttävä muotoseikoista itse asioihin, tunnepatoumista loogiseen ajatteluun.

Mutta eivät tunnepatoutumat noin vain katoa, vaikka kauniisti pyytäisikin. Se vaatii kovaa duunia asennerintamalla.

Itse haluan edelleen nostaa esiin keskustelukulttuurin suopeuden. Suopeus voidaan nähdä vaatimuksena ohipuhumisen välttämisestä. Tämä ei kuitenkaan yksin riitä. Itse näen suopeuden lähtökohtaisena asenteena, jossa kanssakeskustelijan esittämille näkemyksille annetaan tilaa – annetaan niiden haastaa omia lähtökohtia. Itse olen esimerkiksi kallellaan laajemman turvallisuusajattelun ja ulkopolitiikan painoarvon suuntaan, mutta olen viime aikoina saanut mielenkiintoista lisäperspektiiviä sotilaallisemman turvallisuuden ympärillä sosiaalisessa mediassa käytävästä keskustelusta. Keskustelu ei ole ennenkään ollut minulle vierasta, mutta nyt hieman aktiivisemmin seurattuna se on ajanut jälleen tarkistamaan omia lähtökohtiani. Merkitykset ovat liikkeessä, täälläkin.

Aamulehden pääkirjoitussivulla (AL 18.6.2013) Toni Viljamaa mainitsee Kultarannan keskustelujen tarjonneen näytteitä kylmän sodan ajalta opittusta ulkopoliittisesta saivartelusta. Eittämättä sellaiset keskustelun parret ja vireet, jotka eivät sovi teknisiltä yksityiskohdiltaan omaan pirtaan, tuntuvat saivartelulta. Tällöin suosittelen horisonttia laajentavaa lääkitystä. Teknisistä määritelmäkysymyksistä tulee pystyä keskustelemaan, myös turvallisuuspolitiikassa, ilman pelkoa leimautumisesta ”saivartelijaksi” tai ”kylmän sodan jäänteeksi”. Toisaalta syytös ei varmasti nouse tyhjästä, vaan itse kunkin tulee suhtautua siihen vakavasti: olenko avoin vai jumiutunut pinttyneisiin käsityksiin?

Keskusteluissa tulisi siis välttää poteroitumista, riippumatta siitä, ovatko ne kaivettu maailmankuvallisista, teoreettisista tai hallinnon resurssijakoa koskevista painotuksista käsin. Kuten emeritusprofessori, Suomen ulkopolitiikan historian läpikotaisin tunteva Osmo Apunen totesi taannoin blogissaan osuvasti: ”Olisi päästävä eroon tästä omituisesta konsensuksesta, että jokainen pysyy poterossaan ja lykkii asioita tuonnemmaksi.”

Ilmeisesti kokonaisturvallisuuden ajatus ei ole onnistunut tuottamaan keskustelijoita yhteen keräävää työmaata – soramontulla häärätään edelleen varsin varautuneissa tunnelmissa. Mutta tämä on uteliaan ulkopuolisen tulkinta, joka voi johtua myös siitä, että turvallisuuspolitiikka on pohjimmiltaan hyvin arka aihe. Jokaista näkemystä, kommenttia ja keskustelua ei kenties ole viisastakaan saattaa sellaisenaan median valokeilaan.

Mutta nyt pois saivartelusta saivartelemisesta ja takaisin Kultarantaan. Huomasin naputelleeni seitsemisen sivua alustavia huomioita ja muistiinpanoja avauspuheenvuorojen ja työryhmien keskusteluita purkaneen paneelin aikana. Karsimista riittää, mutta teen parhaani. Nostan esiin kolme teemaa: talouden, turvallisuuden todellisuuskuvat sekä lyhyesti Suomen puolustuspolitiikan.

Talouden politiikkaa

Sauli Niinistö avasi keskustelut sunnuntaiehtoona. Niinistön puhe oli odotettu keitos kadunmiehen maalaisjärkeä, talousulottuvuutta sekä pragmaatikon toiveikasta synkistelyä (ristiriita intended); Niinistö maalaili, että kylmän sodan jälkeistä krapulaa – niin kansallisella kuin kansainvälisten instituutioidenkin tasolla – tullaan potemaan jatkossa entistä huonommassa säässä. Niinistön oma painotus oli odotetusti talouspolitiikassa.

Talouspolitiikka ei ole omaa vahvuusaluettani. Olin kuitenkin jokseenkin hämmentynyt Niinistön kotitalousanalogiaan perustuvista velkakäsityksistä ja keskuspankkien rahanpainopolitiikkaan liittyvistä näkemyksistä: ’tässäkö on turvallisuuspolitiikan uudet jakolinjat?’ – huomasin kysyväni itseltäni. Tehdäänkö taloutta politiikan vai politiikkaa talouden ehdoilla? Niinistö halusi provosoida keskustelua esiin tarjoten samalla varsin kylmäävän pohjavireen keskustelulle. Metafora kolmannesta, talouden saralla käytävästä maailmansodasta jäi itselleni epäselväksi, mutta jätti ajatuksen kytemään aivokuoreen: mitkä ovat tämän rakenteellisen sodan (yhteydet Johan Galtungin rakenteellisen väkivallan teoriaan eivät ole aivan pienet) oikeutuksen lähtökohdat sekä toisaalta taloussodan sisäisten keinojen oikeutukset. En ole ilmeisesti ainoa, joka kokee pienimuotoista hämmennystä jäsentäessäni ajatusta tarkemmin.

Talouskysymykset nousivat keskusteluissa esiin myöhemminkin. Voisi jopa väittää, että Kultarannan ykkösaihe oli nimenomaan talous, ei vaikkapa Suomen puolustusratkaisu. Jälkimmäistä esimerkiksi luodattiin keskusteluissa monasti juuri talouden vinkkelistä. Nostan esiin kolme tarkempaa teemaa, joissa talous ja politiikka kietoutuivat yhteen.

Ensinnäkin taloutta käsiteltiin kauppapolitiikan ja ulkopolitiikan kokonaisuuden yhteydessä. olin yllättynyt, kuinka paljon ihmisoikeuksien ja kauppapolitiikan suhteista keskusteltiin. Keskustelua oli mielenkiintoista ja raikasta seurata. Arvoja ja intressejä koskevan työryhmän anti käytännössä tyhjentyi tämän jännitteen purkamiseen. Keskustelussa päädyttiin jonkinlaiseen talousrealistiseen johtopäätökseen, jonka mukaan Suomen on kunnioitettava kulttuurista pluralismia ja vältettävä kansantalouteemmekin heikentävästi vaikuttavaa moralisointia ja saarnaamista. Osittain tämä keskustelu toimi suuntaavana vastauksena kysymykseen taloussodan – jos tällaisen maailmassa näemme – oikeutetuista keinoista.

Amnestyn Frank Johansson muistutti epäsuorasti, etteivät eettiset pelisäännöt ja taloudellinen hyöty ole dikotomisessa kahnauksessa keskenään, kenties päinvastoin. Johansson penäsi myös tarkempia ja tilannesidonnaisesti joustavampia määritelmiä käsitteelle ’ihmisoikeudet’. Yleisemmällä tasolla Johansson osoitti loogisesti päätellen, että olisi nimenomaan suomalaisen yritysten ja viennin talousintressien mukaista pyrkiä edistämään kansainvälisesti kyynärpäätaktiikkaa kitkeviä yritysvastuusääntöjä. Tähän ilmeisesti yhdyttiin: Suomi pärjää parhaiten eettisesti, sosiaalisesti, kulttuurisesti että poliittisesti kestävillä markkinoilla.

Toisekseen on mainittava eurokriisi. Björn Wahlroos maalasi talouden murroksen suurimmaksi uhkakuvaksi Euroopalle ja Suomelle, mutta oli sittemmin Helsingin Sanomien haastattelussa (HS, 17.6.2013) pettynyt, kuinka vähän aiheesta keskusteltiin Kultarannassa. Myös monet muut puhujat, kuten maanantain aamupäivän session aloittanut professori Hiski Haukkala, kiinnittivät kyllä huomion aiheeseen. Haukkala esimerkiksi nosti esiin kysymyksen siitä, onko EU:sta, entisestä hyödykkeestä, muodostumassa Suomelle taloudellinen ja poliittinen turhake, jopa haitake? Kysymys oli kohdistettu Suomen itsensä asemoitumiseen suhteessa Eurooppaan, eli mikä on Suomen näkemys Euroopan unionista ja sen tulevaisuudesta. Haukkala asetti tätä vasten myös toisen kysymyssarjan: mikä on Suomen identiteetti osana Eurooppaa? Kuinka pohjoismaiseksi Suomi voi itseään mainostaa, jos yhteistyötä ja pohjoismaalaisia juuria vieroksutaan myös kulttuurisella tasolla? Mitkä ovat Suomen käytännön aloitteet ja vahvuudet niin Pohjoismaita kuin Eurooppaakin ajatellen?

Kolmas talouden ja politiikan liittoa ilmentävä teema koski turvallisuuspolitiikan resurssijakoa. Puolustusratkaisua koskevassa argumentoinnissa resurssien uusjako on keskeisellä sijalla suuntaan jos toiseenkin. Puolustusministeri Haglund mainitsi alustuspuheenvuoroja seuranneessa keskustelussa, että puolustushallinnon sitruuna on jo puristettu kuivaksi – lisäleikkauksia tähyävät saavat kääntää katseensa muiden hallinnonalojen suuntaan.

Toisaalta resurssit liittyivät myös Kultarannan julkisten osuuksien varsin niukkaan Venäjä-antiin. Hiski Haukkala, Suomen johtavia Venäjä-asiantuntijoita, mainitsi Venäjän näivettyvän taloudellisesti, mistä seuraa osin myös Venäjän poliittinen kääntyminen sisäänpäin. Herää Suomeen suoraan vaikuttavia kysymyksiä: Kuinka vakaalla taloudellisella pohjalla Venäjän muskelinpullistelu ja varustelupolitiikka lopulta on? Entä miten Venäjän ilmeisesti kasvava riippuvaisuus energiasektorin tuloista vaikuttaa Pohjolan geopoliittiseen asetelmaan, esimerkiksi käsityksiin arktisesta alueesta?

Ulkopoliittisen instituutin johtaja Teija Tiilikainen summasi ulkopolitiikan painopistealueita ja resursseja käsitelleen työryhmän näkemyksiä resurssijaon paradoksin kautta: resurssitarpeet kasvavat (edustaminen ja verkostoituminen), mutta resurssit itsessään näyttävät vähenevän. Ulkopoliittisen profiilin terävöittäminen, omien vahvuuksien kirkkaampi tunnustaminen sekä kumppanuuksien hyödyntäminen esimerkiksi ulkoisten turvallisuusympäristöanalyysien kohdalla olivat työryhmän esittämiä käytännön ratkaisuja resurssipulaan. Tiilikaisen työryhmä vaikutti onnistuneen käytännön ratkaisuehdotuksien työstämisessä, mikä kertonee hyvässä hengessä edenneestä keskustelusta.

Pekka Haaviston ja sittemmin myös Alex Stubbin mainostaman läppäridiplomaatti-idean kohtalona saattaa yhtä lailla olla hallinnollisten käytäntöjen (hallinnon budjetointi ei jousta kvartaalien ja kriisien, vaan wanhan kunnon weberiläisen vuosirytmin mukaisesti) lisäksi myös kustannukset, vaikka aloitteessa ei ole käsittääkseni kyse perinteisen diplomatian ja lähetystökäytäntöjen sekä uusien avausten välisestä nollasummapelistä. Kyse on pikemminkin vastauksesta ketteryyttä vaativaan monimutkaisen ja kiivastahtisen maailman muutokseen. Tästä voimmekin siirtyä näppärästi ketteryyden teemaan.

Kohti ketterää turvallisuuspolitiikkaa?

Suomen Keskustan nosteessa oleva puheenjohtaja, Juha Sipilä, oli varmasti monelle yksi mielenkiintoisimmista Kultarannan alustajista. Monet odottivat hänen näkemyksiään sekä mahdollisesti uusia avauksia turvallisuuspolitiikan saralla. Aika näyttää, mutta vaikuttaisi siltä, etteivät odottajat joutuneet pettymään ainakaan uusien näkemysten suhteen, vaikka Sipilä välttikin vetämästä suuria ja provosoivia linjoja.

Sipilän ydinajatuksen voi kiteyttää vaatimukseen: Suomen ulkopolitiikka kaipaa luovuutta ja ketteryyttä. Aivan kuin Sipilä olisi kuunnellut sosiaalisessa mediassa käytyjä ketterää turvallisuuspolitiikkaa hahmottaneita keskusteluita. Sipilän mukaan luova yhteisö, jollaiseksi hän mielellään Suomen ulkopoliittisen toimintakulttuurin näkisi muuttuvan, koostuu neljästä tekijästä: 1) epäonnistumisista ei tule rankaista; 2) ongelmista tulee keskustella niiden oikeilla nimillä; 3) keskustelukulttuuriin kuuluu myös halu kyseenalaistaa omiakin ajatuksia (juuri näin!); sekä 4) luovan yhteisön tulee pystyä nauttimaan omista työnsä tuloksista.

Sipilä nosti esiin neljä (+ yksi) maailmaa koettelevaa vitsausta: ilmastonmuutos, energiavarat, vesivarat, ruokapula. Tämän lisäksi hän mainitsi informaatio- ja kyberulottuvuuden. Kaikkinensa mielenkiintoinen kattaus ulkopolitiikan haasteita, jotka kytkeytyvät enemmän Erkki Tuomiojan kahdesta todellisuudesta siihen jälkimmäiseen, keskinäisriippuvuuksien ja monenkeskistä päätöksentekoa vaativaan maailmaan. Uusista turvallisuusuhkista ja niihin vastaamisesta olisi Kultarannassa suonut keskusteltavan enemmänkin, mutta kuten olen jo aikaisemmin todennut, ajan henki ruokkii tällä hetkellä lähialueillemme ulottuvaa strategista katsetta, talousnäkymiä sekä sotilaspolitiikasta johdettuja turvallisuuskysymyksiä.

Yksi maailma – monta todellisuutta

Tuomiojan jako vanhaan reaalipolitiikan ja uuteen keskinäisriippuvuuksien todellisuuteen on varsin osuva. Hieman samansuuntaista tulkintaa oli aistittavissa EVA:n Matti Apusen mainitsemasta eksklusivismin ja universalismin välisestä jaosta. Näihin todellisuuksiin voidaan lisäksi suhtautua eri intensiteeteillä. Keskinäisriippuvuuksien todellisuutta voidaan lähestyä emansipatorisesta tai maltillisemmin liberaalin institutionalismin näkökulmasta. Toisaalta reaalipolitiikan maailmaan voidaan suhtautua puolustuksellisesti uskomalla rajoitetun ja väliaikaisen yhteistyön mahdollisuuteen tai fatalistisesti, jolloin maailmanpolitiikkaa sävyttävään endeemiseen epävarmuuteen pyritään aina varautumaan sotilaallisesti (tai kaikin mahdollisin keinoin). Erottelua voi hahmottaa myös kysymällä, kuinka anarkinen kansainvälisten suhteiden todellisuus lopulta on?

Käyttämäni väliotsikko on lainattu muistaakseni filosofi John Searlelta (vai oliko tuo Ian Hacking?). Maailma ei tyhjenny yhteen todellisuuskuvaan. Toisaalta maailmaa, vaikka se nähtäisiinkin yhdeksi ja jakamattomaksi, ei voida tietoteoreettisesti kohdata suorana havaitsijan ja kohteen välisenä vastaavuussuhteena. Tästä seuraa johtopäätös: turvallisuuspolitiikassa, kuten missä tahansa politiikassa, tarvitaan ketteryyden tueksi herkkyyttä ymmärtää edellä mainittujen todellisuuksien olemassaoloa myös turvallisuuspolitiikan käytäntöjen ja turvallisuuskäsityksiemme yhteydessä. Tämän tunnistaminen antaa edellytykset käytännön viisauteen, jota voidaan soveltaa tilannekohtaisesti.

Useimmiten lienee niin, että yksittäisten ihmisten todelliset maailmankuvat vieläpä karttavat edellistä lokerointia sisältäen useita toisiinsa kytkeytyviä suuntauksia. Kukapa meistä ei kierisi välillä ristiriidoissa sen suhteen, miten maailma makaa ja mikä on lopulta oikea tie eteenpäin? Ihmiset, joilla on näihin kysymyksiin niin yksinkertaiset ja varmat vastaukset, ettei muita tarvitse ymmärtää ja kuunnella, etenevät mielestäni väärillä raiteilla, ainakin politiikan maailmassa. Täten tuntuisi luontevalta altistaa myös turvallisuuspolitiikan käytännöt ketteriksi. Jotain perustaa pitää kuitenkin olla. Tämä perusta voisi löytyä niistä paljon parjatuista arvoista, joihin kultarannassa ei suoraan juurikaan uppottu. Lisäksi tarvitaan käytännön soveltamistaitoa ja viisautta, jota vaaditaan arvojen operationalisoimiseksi.

Lyhyesti Suomen puolustuspolitiikasta

Suomen puolustusta käsiteltiin Kultarannassa (tulevaisuutta kenties ennakoiden?) etenkin suositussa Nato-työryhmässä sekä Pohjoismaista yhteistyötä kartoittaneessa työryhmässä. Nato-työryhmän moderaattori, Jarmo Mäkelä, tiivisti pilke silmäkulmassa työryhmänsä keskustelun hengen: Suomella on edessä kaksi vaihtoehtoa; a) lisää rahaa puolustusvoimille ja emme liity Natoon tai b) lisää rahaa puolustusvoimille ja liitymme Natoon. Mitä kolmannet ja neljännet vaihtoehdot voisivat mahdollisesti olla?

Verkottuneesta puolustuksesta ei Nato-työryhmän yhteenvetovaiheessa keskusteltu. En ole tosin tästä aivan varma, koska YLE-Areenan striimi pätki iltapäivän session kohdalla pahasti. Aihetta sivuttiin ainakin Jyrki Iivosen vetämässä Pohjoismaista (puolustus)yhteistyötä käsitelleessä työryhmässä. Siitä voinemme olla varmoja, ainakin työryhmän yhteenvedon perusteella, että yhteistyö tällä saralla on Suomen intresseissä ja tulee jatkumaan – ehkä se on yhden sektorin vastaus myös Haukkalan aikaisemmin mainitsemaan identiteettikysymykseen. Työryhmä totesi, ettei Pohjoismainen yhteistyö korvaa kansallista puolustustarvetta, mutta kansainvälisestä verkottumisesta on Suomelle hyötyä (jälleen jää hieman avoimeksi, viittaako verkottuminen puolustusratkaisun operationaaliseen puoleen vai laajempaan ulkopoliittiseen yhteistyöhön ja turvallisuusympäristökuvaukseen). Sain kirjattua työryhmältä ylös viisi pointtia ja kysymystä, joissa oli hyviä aineksia myös turponarkkien jatkopohdintoihin:

1) Pohjoismainen yhteistyö ei ole välttämättömyyden pakosta tuotettua, eikä se kilpaile muiden yhteistyötasojen kanssa. Pohjoismaat, EU ja Nato eivät sulje toisiaan pois.

2) Pohjoismaisen puolustusyhteistyön kehittäminen: NORDEFCO:n yhteistyö etenee pragmaattisesti ja kevyellä organisaatiolla – ei ole ainoa taso, jolla PM-yhteistyötä käydään.

3) Suomen ja Ruotsin suhteet: onko luottamuspulaa (vrt. Ruotsin EU-jäsenhakemuksen yllätyksellisyys)? Tällä hetkellä ei mitään syytä epäillä, että vastaava tilanne toistuisi, sillä juuri nyt FIN-SWE yhteistyö on aktiivisempaa kuin monen Nato-maiden välillä.

4) Sopimusarkkitehtuuri: yhteinen sopimuspohja käytännössä mahdoton Norjan ja Tanskan Nato-jäsenyyden vuoksi; Ruotsin kanssa kahdenkeskisesti kenties mahdollista, mutta ei todennäköistä. [Tässä vaiheessa Tuomioja väläytti mahdollisuutta esittää Norjan ja Islannin liittymist EU:n ns. ’solidaarisuuslausekkeen’ piiriin, millä voitaisiin testata lausekkeen uskottavuutta. Vai miten tämä ajatus kulki?]

5) Venäjä: Pohjoismaista yhteistyötä arvioitaessa on aina muistettava Venäjä-ulottuvuus.

EU:n tulevaisuuden kohdalla painotus taisi olla yhteisessä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa, joka vaikuttaa olevan Ashtonin Kosovo-onnistumista lukuun ottamatta edelleen melkoisessa käymistilassa. Eurooppa-neuvoston joulukuussa siintävälle turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa koskevalle keskustelulle on ladattu melkoisesti odotuksia. Neuvosto on itsekin linjannut, että EU:n tulee jatkossa kantaa enemmän vastuuta kansainvälisestä turvallisuudesta. Kovaa ruodintaa on tiedossa, mutta Kultarannassa tähän ei päästy. Ehkä siksi, ettei tässä suhteessa ole paljoa mistä puhua?

Lopuksi

Lupasin kesäkuun alussa kirjoittaa jatkossa ytimekkäämpiä blogitekstejä. Tätä räikeämmin lupausta voi tuskin rikkoa. Aiheen tärkeys pyhittää nyt kuitenkin käytöksen, kuin kovassa kauppapolitiikassa konsanaan. Päätin lisäksi koota yhteen blogimerkintään Kultarannan kirvoittamat ajatukseni. Toivottavasti jaksoitte tänne asti.

Paljon aiheita jäi kuitenkin edelleen käsittelemättä. Esimerkiksi YK:n tulevaisuudesta ja Suomen roolista YK:ssa ei Kultarannan julkisessa osuudessa valitettavasti juuri keskusteltu. Samoin oli arktisen alueen näkymien suhteen. Myös kyberturvallisuudesta olisin toivonut muutaman kommentin enemmän. Mutta kuten todettu, keskustelu on nyt käynnissä ja sitä käytiin Kultarannassa varmasti näistäkin aiheista verhojen takana. Edellisiin puuttuviin teemoihin on kuitenkin hallinnon puolelta tarjolla tuoreita sytykkeitä. Mainittakoon ainakin ulkoasiainhallinnon tuore YK-strategia, ulkoministeriön vastikään julkaisema ansiokas arktinen strategia, jossa painotetaan alueen taloudellis-funktionaalista potentiaalia sekä toisaalta normisääntelyn merkitystä kv-oikeuden pohjalta. Lisäksi valtioneuvosto julkaisi jo alkuvuodesta Suomen kyberturvallisuusstrategian. Keskustelu jatkukoon myös näistä teemoista.

Lopuksi vielä tiivistettynä keskeiset teemat:

Keskustelukulttuuri. Kultarannan keskustelut tarjosivat virkistävän avauksen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelukulttuurissa. Avaus ei kuitenkaan itsessään takaa sitä, että ohipuhuminen loppuisi. Suomen kaltaiselle pienelle valtiolle on tärkeää puhaltaa yhteen hiileen. Tätä edistää avoin ja suopea keskustelukulttuuri, jossa pyritään haastamaan myös omia, juurtuneitakin lähtökohtia.

Talouden ja politiikan yhteenkietoutuminen. Kultarannan kenties johtavaksi teemaksi nousi talouskysymysten merkitys. Talouden ja turvallisuuspolitiikan yhteys on monisyinen. Onkin hyvä kysyä, millä poliittisilla horisonteilla taloutta rakennetaan; vai onko politiikan rooli jatkossa reagoida talousmuutoksiin? Jos vastaus on jälkimmäinen, on edelleen hyvä kysyä, kuka tai mitkä voimat ohjaavat talouden politiikkaa globaalin keskinäisriippuvuuden maailmassa?

Muuttuva maailma ja ketterä turvallisuuspolitiikka. Alituisesti trendeiltään ja voimasuhteiltaan muuttuva maailma karsastaa selkeitä tekniselle tasolle tukeutuvia linjaratkaisuja. Mitkä ovat Suomen eväät ketterämpään ja joustavampaan turvallisuuspolitiikkaan? Mitkä ovat puolustusratkaisun osalta ketteryyttä tukevat yhdistelmät? Entä miten historia voisi tarjota meille opetuksia ketteryytemme ja luovuutemme jalostamiseksi?

Ja aivan lopuksi vielä bonuskysymys: Mikä on median tuleva rooli muutosten jäsentämisessä kansalaisille? Ajaako media tiettyä ratkaisuagendaa vai tarjoaako se edellytyksiä tarpeeksi maanläheiselle analyysille siitä, mikä on Suomen paikka muutosten maailmassa? Miten media edistää herkkyyttämme tunnistaa moninaisia todellisuuksia ja täten edesauttaa elämistä niiden keskellä?

Näihin ajatuksiin ja tunnelmiin,

Hyvää juhannusta kaikille lukijoille!

Verkot vesille – onko Suomen puolustuskäsitys todella muuttunut?

Kolumnisti Kari Huhta tekee tämän päivän Helsingin Sanomissa (HS 15.6.2013, Kotimaa) varsin suoraviivaisia tulkintoja Suomen puolustuspolitiikasta. Huhdan mukaan ulkoasiainvaliokunta, ja täten eduskunta, ovat linjanneet asiantuntujoita kuultuaan (tosin puolustusministeriön taannoisen strategiapaperin pohjalta, näin Huhta vihjaa) Suomen keksineen uuden puolustuskäsityksen, verkottuneen puolustuksen.

Huhdan ajatukset ovat mielenkiintoisia ja Huhta osuu tulkinnallaan tärkeään teemaan, mutta mielestäni tulkinta on turhan suoraviivainen. Ei siis harhaanjohtava, mutta mielestäni hieman ylitulkitseva. Esitän seuraavassa oman tulkintani asiasta.

Mitä UaV tarkoittaa verkottuneisuudella?

UaV:n mietinnön toisessa luvussa kuvaillaan Suomen toimintaympäristön muutosta. Luvun yhteenvetokappaleessa verkottumisen ajatus esitetään kapea-alaista puolustuspoliittista ulottuvuutta – puhumattakaan puolustusratkaisusta – laajemmassa merkityksessä:

Kokonaisturvallisuuden vahvistaminen edellyttää yhteistyön ja verkottumisen lisäämistä mm. kyberturvallisuudessa, huoltovarmuudessa, järjestäytyneen rikollisuuden ja terrorismin vastaisessa toiminnassa.

Samaisen mietinnön kuudennessa luvussa keskitytään tarkemmin Suomen puolustuspolitiikkaan, kuitenkin edelleen osana laajempaa turvallisuuspoliittista kehikkoa. Seuraavassa muutamia poimintoja:

Verkottumisen vahvistamista tarkasteltaessa tulee arvioida siitä saatavia hyötyjä ja lisäarvoa suhteessa Suomen asettamiin turvallisuus- ja puolustuspoliittisiin tavoitteisiin. Valiokunta toteaa, että selonteko ei sisällä kokonaisarviota Suomen lähialueen yhteisten turvallisuusintressien merkityksestä ja niistä aiheutuvista verkottumisesta saatavista hyödyistä.

Selonteon mukaan Suomi osallistuu puolustusyhteistyöhön pohjoismaisesti, EU:ssa, Naton kumppanuuden puitteissa sekä kahdenvälisesti [myöhemmin mainitaan myös ad hoc ryhmät, kuten Weimar-ryhmä ja Northern Group]. Yhteistyötavoitteet eri kehyksissä ja rakenteissa ovat toisiaan tukevia ja täydentäviä. […] Ulkoasiainvaliokunta pitää puolustusvaliokunnan tavoin tärkeänä ja perusteltuna, että kansainvälisen verkottumisen merkitys Suomen turvallisuuden ja puolustuksen kehittämisessä on kirjattu käsiteltävänä olevaan selontekoon aikaisempaa selkeämmin.

Kolumnisti Kari Huhta tulkitsee asiaa seuraavasti:

Edus­kun­nan hy­väk­sy­män mää­ri­tel­män mu­kaan Suo­mel­la on ”ver­kot­tu­nut puo­lus­tus”. Se ei kuu­los­ta ta­vat­to­mal­ta maail­mas­sa, jos­sa kaik­ki muu­kin on ver­kot­tu­nut­ta, mut­ta ai­na­kaan Eu­roo­pas­sa mi­kään muu maa ei käy­tä sa­na­pa­ria.

Ku­vail­les­saan huh­ti­kuus­sa Suo­men puo­lus­tus­ta ver­kot­tu­neek­si ul­ko­asiain­va­lio­kun­ta pe­rus­te­li, et­tä asian­tun­ti­joi­den mu­kaan so­ti­laal­li­nen liit­tou­tu­mat­to­muus ei ole to­si­asias­sa täy­sin mah­dol­lis­ta. Olem­me siis ver­kot­tu­nei­ta.

UaV:n mietinnössä ei kuitenkaan kertaakaan mainita Suomen puolustusratkaisun olevan verkottunut. Keskinäisriippuvuudesta seuraava verkottuneisuus nähdään pikemminkin puolustuspolitiikan välineenä. Kuten Timo Soinin (ps), UaV:n puheenjohtajan, tulkitsee johtamansa valiokunnan mietintöä: Suomi on luopumassa perinteisestä liittoutumattomuus-käsitteestä. Suomi ei kuulu sotilasliittoihin mutta ei myöskään ole täysin liittoutumaton. Liittoutumattomuuden merkitys on liikkeessä, se myönnetään, mutta on käsittääkseni aivan toinen asia vaatia sen korvaamista edelleen epäselvällä verkottuneen puolustuksen käsitteellä.

Liittoutumattomuuden suhteellisuus ja verkottumisen merkitys

Uppoudutaan edelleen tarkemmin UaV:n tulkintaan. Se korostaa mietinnössään erityisesti kahta asiaa: ensinnäkin mietinnöstä nousee esiin ajatus, ettei liittoutumattomuutta voi toteuttaa enää aukottomasti, vaikkakin ”[…] omaa puolustuskykyä korostava politiikka on edelleen yleistä”. Tästä ei mielestäni seuraa loogisesti sellainen johtopäätös, että liittoutumattomuus olisi menettänyt merkityksensä osana joustavaa ja pragmatistista turvallisuuspolitiikkaa, etenkin kun muistamme puolustus- ja ulkopolitiikan väliset painotukset osana turvallisuuspolitiikan käytännön ratkaisutilanteita. Päinvastoin: liittoutumattomuuden merkitys korostuu verkottuneessakin todellisuudessa, vaikkakaan se ei olisi laadultaan aukotonta. On myönnettävä, että tulkinta (tai minun tulkintani tulkinnasta) lähenee melkoista sanataitelua. Mutta emmekö hieman itse kerjää tällaista tulkintaa: monekeskinen maailmanpolitiikka, verkottuneet käytäntöjen yhteisöt ja politiikan seurausten keskinäisriippuvuus; maailma ei ole enää mustavalkoinen. Sen sijaan se suorastaan hylkii selkeitä keskitason etikettiratkaisuja ja suoraviivaisia linjanvetoja. Keskittykäämme arvoihin ja käytäntöihin.

Toisaalta UaV:n mietinnön puolustuspolitiikkaa koskevasta osiosta nousee esiin tarve jatkaa sen kartoittamista, mitä verkkotuminen ja liittoutumattomuuden aukot, sekä toisaalta kansallisen riippumattomuuden edelleen keskeinen merkitys tarkoittavat. Minkälainen kokonaisuus ja johtopäätös näiden yhteisvaikutuksesta tulisi tehdä? UaV penää uutta tulokulmaa, ei linjuria:

Valiokunnan asiantuntijakuulemisissa tuotiin esiin tähän tosiasiaan liittyvä turvallisuus- ja puolustuspoliittisen verkottumisen tarve ja toisaalta turvallisuuspolitiikkaan oleellisesti kuuluva kansallisen riippumattomuuden korostaminen. Selonteon puutteena voi pitää sitä, ettei kansainvälisen verkottumisen ja kansallisen riippumattomuuden välistä kysymystä ole analysoitu riittävästi. Valiokunta katsoo, että Suomen tulee pyrkiä aktiivisesti vahvistamaan verkottumista niin, että voimme turvata niin rauhanaikana kuin kriisitilanteessa kokonaisturvallisuuden ja puolustuksen tarvitsemat voimavarat tarvittaessa kansainvälisen yhteistoiminnan kautta.

Lopulta on vielä lisättävä, että UaV:n mietintö ei haasta näkyvästi selonteon käsitystä Suomen liittoutumattomasta puolustusratkaisusta, jonka ”[…] lähtökohtana on edelleen koko maan puolustaminen yleiseen asevelvollisuuteen perustuvan alueellisen puolustusjärjestelmän avulla.”

Kädenvääntöä tulkinnoista – ulkopolitiikan ja puolustuspolitiikan maailmankuvat

Ulkoasiainvaliokunnan tarkastelu sortuu osittain samoihin ongelmiin, mihin hallituksen selontekoprosessikin on sortunut: puolustus- ja ulkopolitiikan näkökulmasta tehtyjen johtopäätösten välillä ammottaa kuilu, jota kokonaisturvallisuuden ajatus ei ole saanut kurottua umpeen. Puolustusratkaisun kohdalla maailmaa katsotaan edelleen lähestulkoon nollasummapelinä, jonka laskelmat perustetaan oletukseen nykyhetken kaltaisen turvallisuustilanteen jatkuvuudesta.

Vastaavasti ulkopolitiikan puolella keskinäisriippuvuus nähdään maaperänä aktiivisemmalle turvallisuusympäristöön vaikuttamiselle, erityisesti kansalaisia ehkä kouriintuntuvammin koettelevien ei-sotilaallisten uhkien näkökulmasta. Siis lyhyesti: toisaalta turvallisuus näyttäytyy historiattomana ja rakenteellisena ”heijasteena”, toisaalta turvallisuus näyttäytyy aktiivisen politiikan kohteena.

Tätä taustaa vasten tulkitsen, että Ulkoasiainvaliokunnan mietinnön käsitys verkottuneisuudesta liittyy enemmän turvallisuusympäristön kuvailuun puolustuspolitiikan näkökulmasta. Sillä ei viitata niinkään Suomen puolustusratkaisuun, enemmänkin puolustuksen politiikan reunaehtoihin. Toisaalta verkottuneisuus saa selkeämmän muodon ulkopolitiikassa. Siellä se on kouriintuntuvampaa, mikä liittyy myös rajat ylittävien ei-sotilaallisten uhkien luonteeseen.

Jos ostamme tällaisen tulkinnan, on mielestäni harhaanjohtavaa esittää kansainvälisillä foorumeilla Suomen puolustusratkaisun olevan ”verkottunut puolustus”. On hieman kummallista, ehkä myös kiusallista, jos tällaisia johtopäätöksiä esitellään kansainvälisillä foorumeilla, kuten Huhdan kolumnista nousee esille. Ei ihmekään, jos reaktiot ovat yllättyneitä. Kaikki tietävät, että tällä hetkellä Suomen puolustusratkaisu ei ole millään tavalla verkottunut.

Verkottuminen on tulkinta ulkoisesta toimintaympäristöstä, jonka vaikutuksia käytännön ratkaisuihin vasta hahmotetaan. Ulkopolitiikan puolella verkottuminen on arkipäivää myös diplomatian ja ulkoasiainhallinnon käytännön ratkaisuissa. Suomi onkin mielestäni arvoiltaan ulkopoliittisesti sitoutunut maa, mutta edelleen puolustusratkaisultaan sotilaallisesti liittoutumaton, olkoonkin, että joustava ja jatkuvasti pragmatistisemmaksi käyvä turvallisuuspolitiikkamme antaa mahdollisuuden nähdä liittoutumattomuudessa aukkoja käytännön yhteistyökuvioiden puitteissa.

Kaikista tärkeintä olisi kuitenkin ymmärtää, että verkottuneisuus kuvastaa ulkoisen turvallisuusympäristön muutosta, johon myös Suomi voi vaikuttaa, etenkin ulkopolitiikallaan. Tässä maailmassa prioriteetit olisi laitettava joustavuuteen ja käytännöllisyyteen. Verkottuneisuudella on kyllä merkityksensä tällaisessa kokonaisuudessa, mutta ei se merkityksiä tule tyhjentämään.

Mitä muita tulkintoja kokonaisuudesta voisi tehdä? Keskustelu jatkukoon, Kultarannan jälkeenkin.

Suomen turvallisuuspoliittisen keskustelun jakolinjoista osa 3/3: keskustelua keskustelusta, ketterää turvallisuutta ja kultarannan humua

Jyrki Katainen kiinnitti muutama viikko takaperin pääministerin haastattelutunnilla (26.5.2013) huomion Suomen puolustuspoliittiseen keskusteluun. Pääministeri puhui turvallisuuspolitiikasta, mutta hänen huomionsa terävin kärki kiinnittyi nimenomaan puolustuspolitiikkaan. Katainen toivoi maanläheisempää, kiihkotonta ja avoimempaa keskustelua Natosta – ja tätä kautta siis epäsuorasti Suomen puolustusratkaisusta (ei siis turvallisuudesta ja sen politiikasta, vaan juuri Natosta; erottelusta lisää myöhemmin).

Miten vaatimusta tulisi tulkita? Kataisen rauhallisen ja keskustelevan linjan tuntien hänen viestinsä on suunnattu mahdollisimman laajalle kuulijakunnalle; hän todella toivoo rehellisesti kiihkotonta ja dogmeista vapaata keskustelua, joka kiinnittyisi ideologisten jakolinjojen sijaan politiikan käytännön johtopäätöksiin. Tämä ei tietysti tarkoita sitä, etteikö Kataisella itsellään olisi vahva arvoperustainen näkemys puolustuspolitiikasta. Tämä ei kuitenkaan ollut käsittääkseni homman pihvi.

Toisaalta Kataisen näkemykset voidaan nähdä myös viestinä hänen omalle poliittiselle viiteryhmälleen. Kataisen omilla joukouilla viittaan ns. transatlantisteihin, joiden turvallisuuspoliittinen horisontti ei välttämättä tyhjennyt Nato-oven kautta avautuviin, lähinnä sotilaalliseen turvallisuuden ulottuvuuteen kiinnittyviin näkymiin, vaikka sotilasliitto eittämättä onkin monen transatlantistin pitkäikäisiä kärkihankkeita. Joka tapauksessa Kataisen vaatimus kohdistunee tämän laajan ryhmän argumentoinnin terävöittämiseen, mikä voisi sittemmin herätellä myös kansalaisten kiinnostusta turvallisuuspolitiikkaa, siis puolustus- ja ulkopolitiikan muodostamaa kokonaisuutta kohtaan.

Terävöitymiseen on eittämättä tarvetta. Esimerkiksi Suomen julkisessa Nato-keskustelussa kuullaan edelleen turhan kitsaasti politiikan käytännön seurauksiin kiinnittyviä puheenvuoroja. Tämä riippumatta siitä, oliko keskustelija puolesta, vastaan, siltä väliltä tai ohi aiheen. Valitettavan usein mediakynnyksen ylittävät puheenvuorot keskittyvät hedelmättömään vastapuolen argumenttien piikittelyyn sekä historialliseen demonisointiin. Tällaisessa eetoksessa vaatimukset analyyttisyydesta, keskustelun pelisääntöjen puhdistamisesta sekä kansalaisvalistuksen tarpeesta vaikuttavat kestämättömän kaksinaismoralistisilta. Siis ensin naulataan teesit kirkon oveen, joita vasten keskustelun tasoa sitten arvostellaan. En osaa sanoa onko syy siinä, mitkä viestit valikoituvat julkiseen keskusteluun, kuka ne valikoi, miten nämä viestit muotoillaan vai viime kädessä itse mielipiteiden laadussa.

Vastapuolen argumenttien kunnioittaminen ja näistä avautuvien näköalojen suopea ymmärtäminen on asiallisen ja argumentatiivisen keskustelun ennakkoehto. Tällä hetkellä julkisessa keskustelussa ja sosiaalisessa mediassa on jonkin verran vallalla asennetta, jossa vastustajan argumentteja lähinnä viipaloidaan argumentaatiovirheitä kyttäämällä.

Turvallisuuspolitiikan ennustettavuudesta ja keskustelun avoimuudesta

En tiedä onko käytöksen taustalla jonkinlaiset siirtymät keskustelijoiden koulutuksellisessa taustassa. Vai onko syynä tilanne, jossa Suomeen on päässyt syntymään omissa liemissään muhivien ja keskenään yhteismitattomiksi kasvavien turvallisuuspoliittisten maailmankuvien ’keskustelu’tilanne? Viimeistä tulkintaa saattaisi puoltaa Suomen ulkopolittisesta historiasta avautuvien merkitysten heijastevaikutus. Ulkopolitiikkaa on tavattu vetää suurella ja raskaalla linjurilla – on tavattu puhua PK-linjasta, K-linjasta ja viimeksi HT-linjasta – joka heijastuu sittemmin kankeutena ja turhautumisena välitöntä asiantuntijajoukkoa laajempaan keskusteluilmapiiriin. Toisaalta kankeus tuottaa ennustettavuutta, jolle on historiallisesti tarjottu Suomen kaltaisen pienen valtion ulkopolittisessa työkalupakissa keskeistä roolia, eikä aivan syyttä, siinä määrin toimivaksi Suomen ulkopolitiikkavetoinen turvallisuuspolitiikka kylmän sodan aikana osoittautui – tai no, tulkinta riippuu kaiketi siitä, miten sisäisiin asioihin puuttumattomuuden ja suvereniteetin suhde määritellään. Anakronistinen historiantulkinta eittämättä kohtaa houkutuksia asettaa aika tylyjäkin vastauksia edelliselle kysymykselle.

Ennustettavuus ruokkii hyviä käytäntöjä. Ensinnäkin se luo yhteisen kielen sisäiseen keskusteluun, kuten Suomen Keskustan puheenjohtaja, klassiseksi pragmaatikoksi osoittautuva Juha Sipilä, näyttää ennustettavuuden arvon ymmärtävän. Yhteinen kieli takaa ainakin teoriassa avaimet yhteisiin arvoihin, joista turvallisuuden politiikan sidosaine viime kädessä muovataan. Toisaalta ennustettavuus näyttäytyy ulospäin turvallisuusdilemmaherkkyytenä. Sanahirviön taustalla on käsitys valtioiden (ja muiden laajojen ihmisryhmien) välisiä suhteita piinaavasta eksistentialistisesta epävarmuudesta, joka synnyttää turvallisuusdilemman (ei tule sekoittaa turvallisuusparadoksiin, eli varustelukierteeseen).

Palataan kuitenkin akateemisesta diskurssista takaisin Kataisen toiveeseen. Yleistetään se pyynnöksi ”avoimesta ja laadukkaasta” (karsastan akateemisen keskustelun ulkopuolella termiä ’analyyttinen’ keskustelu, koska se vaikuttaa käsitelähtöisenä varsin kankealta ja elitistiseltä, ei niinkään ratkaisu- tai käytäntökeskeiseltä) turvallisuuspoliittisesta keskustelusta. Laadukkaaseen keskusteluun kuuluu suopeus ja avoimuus. Keskustelun avoimuuteen sisältyy myös se vaihtoehto, että keskustelu kiinnittyy ajan saatossa johonkin muuhun, keskustelun edetessä merkityksellisemmäksi muodostuvaan teemaan, kuin mitä omat lähtökohtaiset ennakkokäsitykset pitävät tärkeänä. Kolikon kääntöpuolella on keskustelun mahdollinen rehevöittyminen. Välillä on vaikea ymmärtää, miten iteraatio – tai kuten asiaa tavataan kutsua ilkeämmin; liturgiua – voisi tukea avoimuutta ja laadukkuutta. Toiston merkityksen saattaa ymmärtää, ainakin osittain, kun sen kytkee takaisin ajatukseen sisäisestä ja ulkoisesta ennustettavuudesta.

Modernin, kiivastahtisen ja nopeasti muuttuvan yhteiskunnan poliittista keskustelua leimaa julkisen ja asiantuntijoiden kesken käytävän keskustelun laadulliset erot. Näin on myös turvallisuuspolitiikasta käytävän keskustelun kohdalla. Julkista keskustelua vedellään monasti lavealla pensselillä, joskaan ei niin lavealla, että keskustelu ulottuisi turvallisuuspolitiikan päämääriä ja arvoja luotaavaan asialliseen pohdintaan. Ei ihme, ettei kansa näe muutoksille tarvetta, kun aika ajoin ryöpsähtävät pikkunäppärät kolumnit, sisäänpäinkääntyneet piikittelyt, ironisoivat pääkirjoitukset ja dogmaattinen mustamaalaaminen jättävät keskusteluun pahanhajuisen sivumaun. Julkinen mediavälitteinen keskustelu ei ole kyennyt tarjoamaan korvaajaa kansan toimivaksi katsomalle turvallisuuspoliittiselle perinteelle, mitä tämä jälkimmäinen sitten ikinä tarkoittaakaan. Toimivia käytäntöjä ja niiden taustalla olevien arvoja muutettaessa todistamisen taakka on uudistajilla – näin kansa luultavasti tilanteeseen suhtautuu.

Turvallisuuden asiantuntijalohkot

Asiantuntijoiden kesken käytävä keskustelu on lisäksi jo jonkin aikaa jakautunut temaattisesti tarkempiin lohkoihin: kyberturvallisuus ja kansainvälinen tietoturvapolitiikka, sotilaallinen- ja siviilikriisinhallinta, arktinen alue, luonnonvara- ja enrgiaturvallisuus, kansainvälinen rikollisuus ja rajaturvallisuus, ympäristöpolitiikka… esimerkkejä turvallisuuskeskustelun asiantuntijalohkoista riittää. Nämä keskustelut ovat asiantuntijavetoisuudesta sekä käytännöllisyydestä johtuen olleet hedelmällisempiä kuin Nato-limboon lukittu laajempi turvallisuuskeskustelu. Olisikin toivottavaa, että kansalaistasolle laajasti ulottuva turvallisuuskeskustelu lähtisi liikkeelle kokonaisturvallisuuden ja viimeksi ulkoasiainvaliokunnan toimesta esiin nostetun keskinäisriippuvuuden hengessä edellisistä lohkoista, jotka kiinnitettäisiin ajan saatossa arvokeskusteluun ja miksei turvallisuuskäsitysten syvärakenteisiinkin (turvallisuuden syvärakenteissa olevista poliittisesti johdannaisista merkityksistä lisää bloggauksen lopussa).

Nyt tarvitaan toisaalta käytäntöjen tason, toisaalta arvojen tason läpi käytävää keskustelua, joka purkaisi liittoutumiskysymykseen jumiutuneen teknisen välitason keskustelun lukkoja. Edellisten väliin jäävää sotilaallisen turvallisuuden perusratkaisuja hahmottavaa puolustuskeskustelua ei voi kuitenkaan laittaa tyystin jäähylle. Puolustuskeskustelun taustalla vaikuttaa eräänlainen hiljainen konsensus siitä, että joitain ratkaisuja – tai Ratkaisu – on seuraavan viiden vuoden sisällä tehtävä (tällaista henkeä on kyllä ollut aikaisemminkin selontekoprosessin aikakaudella, ellei se sitten jopa endeemistä sille). Ratkaisumahdollisuudet eivät tyhjenny Nato-jäsenyyden ja itsenäisen puolustuksen resurssivajeen täyttämisen väliseen dikotomiaan. Puolustusratkaisun osalta on esitetty muitakin vaihtoehtoja, kuten eurooppalaisen ja pohjoismaisen puolustusyhteistyön ja resurssijaon (pooling and sharing) vahvistamista.

Tulevaisuuden puolustuskuviot tulee mitä todennäköisemmin rakentaa useamman rinnakkaisen ratkaisun ja politiikan varaan. Tämä vaikuttaisi luontevalta vastaukselta keskinäisriippuvuuden asettamaan haasteeseen. Vielä selvemmin tarvitsemme pragmatistista politiikkaa ja monipuolista keinovalikoimaa puolustuspolitiikkaa laajempaan turvallisuuspoliittiseen kehykseen, jossa aktiivinen ulkopoliittinen ote on tae sille, että myös tulevaisuudessa voimme vakavissamme vaatia maltillista, kiihkotonta ja omaehtoista keskustelua puolustusratkaisuistamme. Ja kun jokin linjakollaasi on otettu käyttöön, tulee modernissa politiikassa olla valmis nopeisiin päivitysliikkeisiin ilman, että yhteinen arvopohja – käyttöjärjestelmä – sulaa alta. Nyt vaarana on se, että pitkään hekumoidun ryyppyputken päälle iskevä krapula veltostuttaa liiaksi. Kuten UPI:n tutkija Hanna Ojanen asian ilmaisi, ”Nato-jäsenyys ei ole ihmelääke”. Samaa voidaan sanoa Suomen puolustusbudjettiin kohdistuvista satsauksista ja asevelvollisuuden tehostamisesta.

Kohti ketterää turvallisuuspolitiikkaa?

Edellinen ajatussikermä on ruokkinut Janne Riiheläisen ja Osmo Apusen Twitter-keskusteluissa oivaltavan käsitteen: ketterä turvallisuuspolitiikka. Itse olen aikaisemmissa kirjoituksissani [1, 2] esittänyt vastaavanlaisia, joskin vielä varsin jäsentymättömiä ajatuksia pragmatistisen (mikä on historiallisen- ja arvoulottuvuutensa johdosta eri asia kuin pragmaattinen ongelmanratkaisupolitiikka) turvallisuuspolitiikan suuntaan. Ja tähän väliin toimituksellinen huomio: en toki väitä olevani ainoa, joka korostaa käytännöllisyyttä, toimivuutta ja monenkeskistä yhteistyötä Suomen turvallisuuspolitiikan kantavaksi käytännön polttoaineeksi. Yritän vain jäsentää tätä suuntausta omista lähtökohdistani käsin.

Ketteryys niputtaa käsitteenä edellä esittämiäni mietteitäni hieman toisenlaiseen muotoon. Kannattaa ehdottomasti tutustua näihin ajatuksiin Riiheläisen blogissa. Haluan kuitenkin nostaa esiin muutaman huomion: ensinnäkin ketterä turvallisuuspolitiikka näyttäytyy turvallisuushallinnon näkökulmasta eräänlaisena kokonaisturvallisuuden siirtämisenä kohti käytäntöä. Kokonaisturvallisuus on käytännössä – tai ideaalitapauksessa – joustavaa hallinnonalojen yhteistyöhön perustuvaa toimintalähtöistä turvallisuuspolitiikkaa.

Toisekseen ketterän turvallisuuspolitiikan toimintatavat tulee pitää joustavina, mutta niin selkeinä, että ne ovat poliittisesti johdettavissa (konsensuspohjalta hahmotettavista) turvallisuuspoliittisista tavoitteista ja niitä heijastavista arvoista. En ole aivan varma, mutta tässä kohdin saatan hieman erota Riiheläisen pohdinnasta. Toimintatapojen ja käytännön ratkaisujen joustavuus on tärkeää edellä esittämästäni turvallisuuden politiikan lohkoutumisestakin johtuen. Toisaalta toimintatapojen tulee tästä huolimatta oltava riittävän jähmeitä, sillä politiikan toimivuutta ja toimivia tilannesidonnaisia johtopäätksiä ei voida hahmottaa kovin kirkkaasti poukkoilevasta politiikasta käsin. Tällöin ei pääse muodostumaan perustaa, jota vasten arvioida omia valintoja.

Kolmannekseen Suomen tulee pyrkiä viestimään omaa turvallisuuspoliittista sitoutumistaan maltillisesti ulkoiseen turvallisuusympäristöön. Suurieleiset retoriset ulostulot saattavat johtaa virhetulkintoihin. Sanokaa konservatiiviseksi, mutta mielestäni ketteryyteen kuuluu tiettyyn pisteeseen asti mahdollisimman avoin kulissien takainen kontakti maailmanpoliittisesti ja alueellisesti merkittävien toimijoiden kanssa. Suurieleisimmilläänkin viestin tulee antaa kuvaa politiikan historiallisesta jatkuvuudesta ja ennustettavuudesta, erot kannattaa sitten tuoda esiin käytännön ratkaisuina turvallisuuden eri lohkojen operationaalisempaa puolta edustavissa keskusteluissa ja foorumeissa.

Kultarannan keskustelut

Nyt olemme päässeet jo uuvuttavan pitkälle tässä blogitekstissä. Blogini draftipinon määrä aiheen ympäriltä oli viimeisen parin kuukauden aikana kasvanut huolestuttavasti. Näppäimistölle on ehkä tästäkin johtuen purkautunut valtava määrä päässäni Suomen turvallisuuspolitiikan ja sitä luotaavan keskustelun suhteen kyteneitä ajatuksia. En ole kuitenkaan vielä valmis lopettamaan. Haluan vielä kiinnittää näkemykseni tulevana viikonloppuna käytäviin Kultaranta-keskusteluihin.

Aktiivinen turvallisuuspoliittinen vaikuttaja ja keskustelija, sotatieteiden tohtori sekä kyberasiantuntija Jarno Limnéll kiteytti Iltalehden blogikirjoituksessaan keskustelulle asetettuja odotusarvoja muun muassa seuraavasti: ”Tapaamisten yksi tärkeimpiä tavoitteita tulisikin olla keskustelun herättäminen juuri niiden suomalaisten keskuuteen, jotka eivät yleensä tähän keskusteluun osallistu.”

Noin sadan asiantuntijan ja turvallisuuspoliittisen aktiivin kokoontumiselle asetetut odotukset ovat kieltämättä varsin korkealla. Kenties liiankin korkealla? Niinistö itse puhuu hieman maltillisemmin ”fundeerauksesta”, mikä on ihan hyvä siinä mielessä, että tilaisuuteen osallistuneet keskustelijat eivät lähde sinne a) mesoamaan ylikuntoon sparrattuina sekä b) toisaalta riittävän rentoina tilaisuuden odotusarvojen suhteen. Noh, tilaisuuden eräs hieno piirre vaikuttaisi ainakin tapahtuman alustajalistan perusteella olevan osallistujien edustamien turvallisuuskäsitysten kirjossa. Odotan erityisen innolla proffani Hiski Haukkalan kontribuutioita. Uskon tämän kirjon avaavan aktiivisempienkin keskustelijoiden näkemyksiä ja maailmankuvia, kunhan keskustelututkat ovat asetettu riittävän avoimeen ja suopeaan asentoon. Täytyy tunnustaa, että tekisi kyllä kovasti mieli olla näissä keskusteluissa mukana. Ehkä joskus tulevaisuudessa?

Jarno Limnéll, joka ’luonnollisesti’ omalla akateemisella taustallaan ja kyberymmärryksellään lunastanut paikkansa Kultarantaan, kiinnittää tilaisuuden sisällöllisen merkityksen mielestäni ketterän turvallisuuspolitiikankin kannalta keskeiseen ajatukseen: ”Uhkien ja reaalimaailman faktojen pohtimisen ohella ulkopolitiikassa on tärkeää keskittyä mahdollisuuksiin. Miten Suomi kykenee erottautumaan maailmalla edukseen? Mitä mahdollisuuksia nykytilanne Suomelle avaa, ja miten nämä mahdollisuudet käytännössä hyödynnetään?” (Ks. ed. linkki.)

Turvallisuuden monet merkitykset

Keskittyminen käytännön ratkaisuihin korostanee turvallisuuden lohkoajattelua. Tämä puolestaan johtaa kiinnittämään huomion turvallisuuspolitiikan taustalla vaikuttaviin arvoihin. Yksi mielestäni mielenkiintoinen (mutta toisaalta kuivakkaan akateeminen) kysymys on tilaisuuteen osallistuvien keskustelijoiden turvallisuuskäsitysten perkaminen. Turvallisuutta voidaan ajatella ainakin kolmelta kantilta: 1) Voidaan puhua turvallisuusongelmien ja -uhkien spektristä aina kapeasta sotilallisen turvallisuuden merkityksestä laajempaan sosiaaliset ja luonnomukaiset prosessit mukaan ottavaan merkitykseen. 2) Toisaalta voidaan tarkastella sitä, kuka on turvallisuuden asiakas, kokija: globaali kansalaisyhteisö; rajojemme koskemattomuus vai hieman laajemmin Suomen valtion ja yhteiskunnan toimintakyky aina kyberulottuvuutta myöden; vai kenties yksittäinen kansalainen, vieläkin pidemmälle vietynä yksittäinen ihminen, kansalaisuudesta riippumatta.

Jäädään näihin kahteen ensimmäiseen ulottuvuuteen hetkeksi kiinni. Suomen viimaikaisessa keskustelussa on kieltämättä siirrytty vielä 1990- ja 2000-luvulla pinnalla olleesta laajemmasta turvallisuuskäsityksestä kohti kapeampia ja ahtaampia uria. Samalla keskustelun strateginen katse tähyää yhä selvemmin Suomen ja Euroopan lähialeita; Arktinen ulottuvuus, Pohjoismaiden puolustusyhteistyö, eurokriisi, Venäjän tilanne osana laajempaa Itämeren turvallisuusarkkitehtuuria ohjuspuolustusjärjestelmineen… nämä edustavat erilaisia tulokulmia ja painotuksia turvallisuuskysymyksiin, jos niitä verrataan muutama vuosi sitten puhuttaneisiin teemoihin, kuten etäisiin kriisinhallintaoperaatioihin, ilmastonmuutokseen ja kansainvälisen kauppapolitiikan rakenteisiin. Globaalien virtojen ja liikkeidenkin osalta keskustelu on siirtynyt pari askelta muutto- ja kulttuurivirroista kohti kyberulottuvuutta, jota leimaa edelleen vahvasti militaristinen analogia. Osin keskustelun muutosta selittää omat muuttuvat asenteemme ja poliittiset voimasuhteet; osin sitä selittää muutokset ulkoisessa toimintaympäristössämme, esimerkiksi eurokriisin ja arabikevään seurauksena.

3) Sitten siihen kolmanteen ulottuvuuteen, joka tavallaan niputtaa kaksi edellistä yhteen. Lopulta ajattelutavan muutosta selittää turvallisuuden poliittisesti johdannaiset merkitykset; mikä on siis politiikassa, tuossa mahdottoman taiteessa, mahdollista: onko turvallisuus niukka resurssi, vai nähdäänkö se mahdollisuutena? Määritelläänkö turvallisuusratkaisumme reaktiivisesti historiattomaksi katsottua kansainvälistä systeemiä ja sen rakenteellisia säännönmukaisuuksia vasten, vai onko Suomi pikemminkin aktiivinen toimija, joka voi lääkärin ja mekaanikon tavoin vaikuttaa siihen, miltä Suomen lähialueiden ja laajemmin kansainvälisen turvallisuuden tulevat virtaukset tai rakenteet näyttävät? Miten suhtaudumme toisiin: ohjaako toimintaamme luottamus, usko epävarmuuden kääntämisestä yhteisössä rakentuvaksi vuoropuheluksi, vai ohjaako toimintaamme epäluottamus ja varautuminen pahimpaan? Nämä ovat niitä poliittisesti johdannaisia turvallisuuden syvärakenteita koskevia kysymyksiä, joskin tiettyinä äärilaitoina esitettynä, joiden perustalle uskon myös Kultarannan keskusteluiden pohjautuvan.

Toivottavasti keskusteluissa nousee esiin myös näkökulmia, jotka korostavat aktiivista toimijalähtöistä politiikkakäsitystä sekä laajaa turvallisuusymmärrystä, joka löytää maailmasta valtioiden ja valtioliittojen lisäksi myös ihmisiä.

Turpoa tuutin täydeltä?

Edellisessä blogautuksessani käsittelin – en niinkään harmitellut, kuten tapana on – Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelun vinoumien syitä ja lähtökohtia.

Tasapuolisuuden nimissä on myönnettävä, että Suomen turpokeskustelussa on viime aikoina havaittu myös uudenlaista virettä. Jos nyt ei välttämättä kaikkien keskustelua seuraavien mielestä aina niin raikasta sellaista. Itse jätän varauksen ottaa kantaa keskustelun hedelmällisyyteen vasta, kun varsinaisia poliittisia johtopäätöksiä niputetaan yhteen.

Joka tapauksessa ainakin seuraavanlaista muutosta on havaittavissa (tästä kokoelmasta osakrediitti myös hesarin Kari Huhdalle (HS 6.2.2013, A 12), joka kirvoitti pohtimaan muutosta:

1) Turpon hallinnonalojen ministereistä Carl Haglund (r) on ottanut isoa roolia mediassa. Vaikuttaa siltä, että mediaan ei ole juuri välittynyt Erkki Tuomiojan näkemyksiä, joka ikään kuin näki viisaaksi ottaa hieman takapakkia paikallaan jumittavasta keskustelusta Islannin ilmaoperaation jälkeen. Tai kenties hän suojelee poliittista selustaansa huomatessaan, että keskustelu liikahtelee sellaisiin suuntiin, joka ei välttämättä istu yhteen hänen kannattajakuntansa mielipiteiden kanssa.

2) Haglundin roolissa ei kenties sisällöllisesti ole mitään hirveän uutta: puolustusmäärärahojen kehityksen kitsaus pitkällä jänteellä on ollut puolustusministeriemme vakiovuodatuksia ainakin niin pitkään, kun selontekomenetelmä on jaettu puolustus- ja ulkoasiainhallinnon resurssikamppailun näyttämöksi. Uutta sen sijaan on Haglundin retoriikan painotus: hän vihjaa entistä selvemmin, käsittääkseni juuri retorisena tehokeinona poliittisen keskustelun ja päätöksenteon tehostamiseksi, että Suomen puolustuspolitiikka on tienhaarassa – jos massia hävittäjiin ei liikene (reilut kymmenen puolustusvoimien hankintabudjettia pelkästään hävittäjäkannan uusimiseen), on edessä sotilaallisen liittoutumisen tie.

3) Ja liittoutumisen tarvetta on ennakoitu pitkin talvea Pohjoismaisesta puolustusyhteistyöstä käytävässä keskustelussa. Poliitikot ja joulukuussa julkaistu selonteko ovat opettaneet, että ei ole aivan yhdentekevää, puhutaanko tässä yhteydessä käsittein ’yhteistoiminta’ vai ’yhteistyö’, puhumattakaan vallankumouksellisesta ’yhteispuolustuksesta’. Haglundin piirtämään tienhaaraan nähden puolustusalan yhteistoiminnan näkymät Pohjoismaiden kesken vaikuttavat sittenkin historiallisten kokemusten (kopterihankintojen surkuhupaisuus, anyone) ja nykyrealiteettien (vasta edellytyksistä yhteistoiminnasta ollaan yhteisymmärryksessä) valossa kapealta kinttupolulta – etenkin jos sitä verrataan hiljaa taustalla siintävän Nato-valtatiehen. Horisontissa kiiltelevä Nato-valtatie aiheuttaa monille revisionisteille vauhtisokeutta jo etänä. Avoimia käytännön toimivuuteen liittyviä kysymyksiä, joita listasin edelliseen blogautukseeni, on runsaasti.

4) Tähän liitty neljäs uutuus, jota en tullut maininneeksi edellisessä kirjoituksessani: Yhdysvaltojen merkitys, josta puhutaan tätä nykyä hieman erilaisin äänenpainoin. Yhdysvaltojen sitouttaminen Eurooppaan on pitkään nähty lähinnä ulkopoliittisena arvovaltakysymyksenä. Nyt mukana on myös strateginen ulottuvuus. Pohjolassa on huomattu Yhdysvaltain Tyynellemerelle sekä toisaalta kyberulottuvuuteen painottuvat strategiset linjaukset. Pelko Yhdysvaltojen ”vetäytymisestä” Euroopasta on kalvannut niin Nato- kuin liittoutumattomiakin valtoja. Tämä argumentti on ollut vahvasti esillä muun muassa Islannin ilmavalvontaan osallistumista ruotivassa keskustelussa, kuten esimerkiksi Hiski Haukkan Suomen muuttuvat koordinaatit -blogissa.

5) Tästä päästään suoraan viidenteen ja tällä erää viimeiseen huomioon turpokeskustelun uusista virtauksista. Kuten Yhdysvaltojen strategisen vaikutuksen pohdinta osoittaa, ollaan suomalaisesta keskustelua ankkuroitu viimeisen vuoden aikana entistä vahvemmin nimenomaan Pohjois-Euroopan, Pohjolan ja Suomen lähialueen strategisen ulottuvuuden kysymyksiin. Tämä on suuri muutos 2000-luvun alun keskustelussa, jossa strateginen horisonttin oli asetettu monesti pitkälle Euroopan alueen ulkopuolelle (kriisinhallintakeskustelu) tai abstraktille globaalille tasolle. Kaksi jälkimmäistä yhteyttä eivät luonnollisesti ole poistuneet turpo-keskustelun agendalta (eivätkä toki selonteostakaan), mutta niitä on tullut haastamaan lähialueiden kokonaistrategiaa koskevat puheet, joissa Yhdysvaltojen merkitystä tarkastellaan pitkästä aikaa, ei vain ulkopoliittisten vaan myös puolustuspoliittisten argumenttien läpi.

Viimeisestä pointista seuraakin jatkokysymys, jota turpo-keskusteluun ei – ainakaan virallisissa puitteissa – ole vielä kytketty: onko Suomen strategisessa lähiympäristössä tapahtunut sellaisia muutoksia, jotka selittävät viidennen kohdan tarpeen, vai onko kyse edelleen laajemmasta voimatasapainoajattelusta, joka ei välttämättä anna viitteitä reaktiivisen politiikan tarpeesta?

Entä mitä keskustelusta puuttuu. Omasta näkökulmastani katsoen esimerkiksi Naton ja Venäjän suhteista puhutaan edelleen liian vähän – riippumatta siitä mikä rooli Natolla nähdään Suomelle olevan. Venäjän ja Naton välinen säilänkalistelu esimerkiksi ydinasejärjestelmien ja ohjuspuolustusjärjestelmien saralla on sen verran kovan luokan tavaraa, joka koskee väistämättä Suomeakin, että toivoisi Suomessa käytävän keskustelua myös näistä asioista. Muutoin Suomi todella alkaa näyttää vetäytyvältä reagoijalta (turvallisuuspoliittinen keskustelu on myös aina viesti Suomen ulkopuolellekin), ei niinkään aktiiviselta ongelmien ratkojalta ja lievittäjältä, jonka toivoisi määrittelevän Suomen ulkopoliittista profiilia jatkossakin.

Ja edelleen Islannista, linjasta sekä turvallisuuspolitiikasta – osa 2/2

Ruodin edellisessä blogauksessani Islannin ilmavalvontaoperaatiota, sitä sivunneita keskusteluja sekä kysymyksen laajempia taustoja. Keskeinen pointtini oli seuraava: kaikki turvallisuuspoliittinen keskustelu on sitä hedelmällisempää, mitä enemmän siinä kiinnitetään huomiota politiikan käytännön seurauksiin ja politiikan toimivuuteen. Silloinkin, kun puheenvuorot kiinnittyvät periaatteellisiin linjakysymyksiin, olisi keskusteljoiden tällaisen pragmatistisen maksiimin mukaan tuotava esiin asiayhteyden käytännöllinen ulottuvuus. Eli Islanti-tapauksen yhteydessä kysymysten muodossa näin:

Sen sijaan, että keskustelua aletaan heti kiinnittämään kysymykseen Nato-jäsenyyden avaavasta porttiteoriasta, voisimme ihan rehellisesti kysyä, mitä tästä valvontamanööveristä seuraa Suomelle, Pohjoismaille ja Pohjois-Euroopan turvallisuudelle laajemmin? Edistääkö tämä ratkaisu turvallisuuspoliittisen kokonaisuudemme toimivuutta? Mitä hyötyä siitä on ja miten maailma on tämän jälkeen erilainen?

Tukeuduin sokraattiseen asenteeseen ja käänsin homman kaikenkattavaksi kysymyspatteristoksi. Onneksi asiantuntevat ihmiset hoitivat homman käytännöllisen puolen kotiin.

Esimerkiksi Hiski Haukkala näkee (bloginsa lisäksi myös ainakin Aamulehdessä) Islannin ilmavalvontapäätöksen limittyvän laajempiin Pohjois-Euroopan turvallisuusnäkymiin, ei niinkään Suomen turvallisuuspoliittista linjanmuutosta ennakoivana siirtona (samassa yhteydessä ilmoille sinkosi kutkuttava neologismi, salanatotus’). Hyvä näin: käytännön seuraukset on nostettu esiin, vaikka ne varmasti monelle maallikolle näyttävätkin edelleen turhan monimutkaisilta voimatasapainoteoreettisine vivahteineen. Peruspointti oli siis se, että Suomen ei tule ylenkatsoa sitä arvoa ja merkitystä, joka yhteiseen Pohjoiseen turvallisuusulottuvuuteen sitoutumisella on myös Suomen omaan välittömään turvallisuuteen; ilman Yhdysvaltojen (irroitettuna Natosta, jonka rooli suhteessa Yhdysvaltoihin on muuttunut Obaman kaudella, kuten Libyan operaatiosta ja kenties jo Georgian kriisin yhteydessä saimme huomata) sitoutumista Pohjolaan, jota Islannin operaatiolla käänteisesti edistetään, Pohjoiselle pallonpuoliskolle syntyisi eräänlaista turvallisuusimua, joka puolestaan saattaisi kiepsauttaa koko Pohjolan turvallisuusrulettia arvaamattomampiinkin suuntiin. Pohjolan turvallisuustasapainolla teoretisoimisella ja sen mukaisesta turvallisuuspolitiikan tekemisestä Suomessa on vahva perinne, johon kenties palataan turhankin harvoin. Koitan hieman valottaa tässä viestissä tämän ruletin mekaniikkaa.

Samaisesta Haukkalan blogista saimme lukea näkökulman myös Islannin perspektiivistä. Kysymys on siis sitoutumisesta yhteiseen asiaan, turvallisuuteen (osittain turvallisuustyhjiön täyttämiseen, tosin), ei liittoutumisesta toisia vastaan. Tämän tasapainoiluajatuksen taustalla on näkemys Pohjoisen alueen strategisen arvon muutoksesta. Pohjoisen ja arktisen ulottuvuuden toinen tuleminen on 2000-luvun vaihteen ensimmäistä aaltoa kovempaa kaliiberia. Toista aaltoa ei sävytä vain funktionalistinen, vaan myös kovapintainen geopoliittinen ajattelu. Toki Suomessa tähän kokonaisuuteen liitetään edelleen myös kompleksisen maailmamme todellisuutta heijastaen pehmeämmätkin trendit, kuten ympäristöulottuvuus (joka nivoutuu kokemaamme turvallisuuteen ja eksistenssiimme lähtemättömällä tavalla).

Herkistely Pohjolan turvallisuustasapainolla on tärkeä osa-alue Suomen turvallisuuspoliittisessa kokonaisuudessa. Tarve tälle tasapainoilulle tulee toisaalta ulkoisesta turvallisuusympäristöstä, toisaalta Suomen omasta turvallisuuspoliittisesta perinteestä: Suomi turvallisuuspolitikoi Pohjolassa tiettyä historiallista painolastia vasten. Tämä painolasti ja sen rajoitteet on hyvä tiedostaa itse, mutta vieläkin tärkeämpää on lähettää tämä viesti oikeassa muodossa eteenpäin – luottamus, jatkuvuus, ennustettavuus ja johdonmukaisuus ovat arvoja, joiden läpi suodatettuina Suomen turvallisuuspolitiikasta heijastuvia viestejä soisi tulkittavan muualla maailmassa.

Osmo Apunen yhdisti yhtä lailla, tämä on tulkintani, Suomen ulkopolitiikan linjasta käydyn keskustelun laajempiin, suurvaltapoliitiikan strategisiin kehyksiin sekä niiden historiallisiin taustoihin. Itse pidän myös tässä kehyksessä liikkuvasta tarkastelusta, kuten joku on jo ehkä huomannut.

Suomella on edelleen paikkansa Pohjoisen tasapainojärjestelmän osana, mikä olisi terveellistä tunnustaa Suomen turvallisuuspoliittisia tavoitteita ruotiessa. Entä sitten seuraavat termit: liittoutuminen, liittoutumattomuus, sitoutumattomuus, rauhanomaisuus, ja niin edelleen. Näillä ulkopolitiikan linjaa tarkentavilla välineillä (tai niitä ilmentävillä käsitteillä) on käytännön turvallisuuspoliittista arvoa vain niin pitkään, kun ne palvelevat tasapainoista turvallisuuspolitiikkaa. Kylmän sodan aikaan Pohjolan tasapainomallin dynamiikkaan sisältyi ajatus siitä, että muutos yhdenkin Pohjoismaan turvallisuuspoliittisessa linjassa ja kytköksissä tuottaa heti heilurivaikutuksia muidenkin tasapainojärjestelmään kuuluvien maiden tilanteessa. Syntyisi siis toisin sanoen turvallisuuskallistumia itä-länsi -akselilla, pahimmillaan suurvallan väliintuloa provosoivia turvallisuustyhjiöitä. Tästä seuraa se, että myös Suomen turvallisuuspoliittisen linjan jatkuvuus on muiden järjestelmään kuuluvien maiden etu.

Nykyisellään Pohjolan tasapainotila on vähemmän jännittynyt kuin kylmän sodan aikaan. Jos vaaka kuitenkin heiluu, voi se toki edelleen keikahdella idän suuntaan (Islannin ilmapuolustuksen ’tyhjiö’), toisaalta lännen suuntaan (Suomen ja Ruotsin syvenevä kumppanuus Naton kanssa tilanteessa, jossa tämä koetaan Venäjällä provosoivana politiikkana). Nykyisellään se voi heilahdella myös pohjois-etelä-akselilla, jolloin katse kiinnittyy erityisesti arktisen alueen energiavaroihin. Ja kun vaaka keikkuu, on hyvä pyrkiä osoittamaan eri osapuolille, ettei mitään turvallisuustyhjiöitä – tai toisessa ääripäässä turvallisuusdilemmaa, eli vääristyneitä tulkintoja politiikan suunnasta – pääse syntymään. Vuoropuhelu ja viestintä omista aikeista ovat turvallisuuspolitiikkavetoisen ulkopolitiikan keskeisiä elementtejä. Tasapainoiluun meillä on onneksi historiasta nousevia vastausaihioita, joista yksi on juuri sitouttamisen ja vastavuoroisuuden luomisen poliittinen taito. Ei jotain vastaan jostakin käsin, vaan mielummin muiden kanssa (tätä viisautta soisi toisinaan muisteltavan myös Suomen EU-politiikassa, kuten Helena Petäistö peräänkuuluttaa).

***

Kutsukaa vanhakantaiseksi, mutta mielestäni Suomen turvallisuuspoliittista linjaa ruotivassa keskustelussa olisi toisinaan ihan hedelmällistä tehdä kylmän sodan ajoilta tuttu jako toisaalta ulkopolitiikkaan ja toisaalta turvallisuuspolitiikkaan. Keskustelu ulkopoliittisesta linjasta ja sen puutteesta vaikuttaa toisinaan perusteiltaan hieman leväperäiseltä: turvallisuuspolitiikan koko kenttä on mielestäni niin monenkirjava ja toisaalta painokas, etten näe mielekkäänä alistaa sitä käytännöllisesti kysymykseksi ulkopoliittisesta linjavalinnasta ja identiteetistä. Kapea tulkinta tästä TP-UP -jaottelusta asettaa ulkopolitiikan turvallisuuspolitiikan välineeksi tai jatkoksi. Siis aina kun jokin kansainvälispoliittinen ulkopoliittisen linjauksen perään kyselevä tilanne nousee esiin, tulisi meidän ensin kysyä miten tämä limittyy Suomen turvallisuuspolitiikan kokonaisuuteen ja sitä ohjaaviin päämääriin. Jos yhteys turvallisuuspolitiikkaan on heikko tai sitä ei ole lainkaan, voidaan ulkopolitiikan kentällä toimia vapaammin. Jos yhteys on selvä, tulisi ulkopolitiikka alistaa turvallisuuspolitiikan kokonaisuuteen ja sen tavoitteisiin.

Miten ulko- ja turvallisuuspolitiikka sitten määritellään? Miten ne eroavat toisistaan? Ero tuotetaan viime kädessä vain käytännöissä ja niiden kautta. Käytäntö pohjautuu kuitenkin perinteeseen (ei niinkään teoriaan). Ja tämä perinne asettaa yhtälön jotenkin näin: turvallisuuspolitiikka on se kokonaisuus, johon kuuluvat sekä turvallisuuspolitiikan viimekätiset tavoitteet (esimerkiksi kansalaisten vapaan elämän toimintamahdollisuuksien edistäminen, itsenäisyyden ja oikeusvaltion turvaaminen), puolustuspolitiikka ja ulkopolitiikka. Jossain laajassa merkityksessä tähän yhdistetään myös tietyt sisäisen turvallisuuden kysymykset, jotka liittyvät kansalaisten turvallisten elinolojen takaamiseen (osa näistä kysymyksistä, esimerkiksi kyberturvallisuus, ei kyllä enää näitä sisäisen ja ulkoisen jaotteluita tunnusta). Ulkopolitiikka taas on eksplisiittistä ulospäin suuntautunutta toimintaa, jonka välittömät tavoitteet liittyvät vallankäyttöön ja vaikuttamiseen. Ulkopolitiikka on eräänlainen turvallisuuspoliittisen komppanian agentuuri, tai tiedustelujoukko.

Viime aikoina mediassa, policy-tutkimuksessa ja blogosfäärissä on kyselty paljon Suomen ulkopoliittisen identiteetin perään. Sysäyksen ruoskinnalle antoi Suomen turvaneuvostokampanjan epäonnistuminen. Sittemmin Islannin ilmavalvontakysymys linkitettiin hieman turhankin herkästi edelliseen keskusteluun Suomen ulkopoliittisista kampanjoista, joskin yhteys kenties selittyy Pohjoismaisen yhteistyön näkymien kautta. Joka tapauksessa keskustelu siirtyi Islannin ilmavalvonnan kohdalla pohdiskeluksi siitä viiteryhmästä, johon Suomen tulisi kuulua.

Itse en koe Suomen painiskelevan tavallista suuremmissa identiteettiongelmissa, jotka ovat modernissa maailmassa väistämättä osa politiikkaa. Lusikat ovat tätä nykyä niin monessa keitoksessa, että kysymys johonkin kuulumisesta yksikössä vaikuttaa hyvin kankealta. Itse asiassa koko puhe linjaavasta identiteetistä yksikössä kuulostaa jotenkin vanhahtavalta sosiologialta ja sosiaalipsykologialta, eikä mielestäni vastaa modernin kompleksisen maailman moninaisia haasteita, verkostoja ja tapahtumakenttiä. Monoliittiseen linjaan stabiileine viiteryhmäsiirtymineen perustuvan valtiolähtöisen identiteettipolitiikan aika on enemmän ja vähemmän jo eletty kylmän sodan myötä. Ulkopolitiikka on käytännöllisiä keskusteluja, moniulotteista verkonpudontaa, yhteyksiä, toisten huomioon ottamista, toisinaan YK:n roolin tunnistamista, toisinaan sen haastamista, kahdenvälisiä suhteita, kriisien hallinnan hallitsemista, ja ennen kaikkea talouspolitiikkaa – kaikkea mahdollista ja kaiken mahdollisen kanssa. Rajoina tässä ovat vain perinteen kompressoima mielikuvitus, ulkoinen toimintaympäristö muutoksineen ja kapenevat resurssit.

Turvallisuuspolitiikka on siis kovemman luokan peliä, jossa mennään kieli keskellä suuta. Turvallisuuspolitiikka on konservatiivisempaa, ulkopolitiikka progressiivisempaa ja elävämpää. Turvallisuuspolitiikan askelia tulee mitata pragmatismin mittatikulla (edistääkö teko, linja tai puheenvuoro käytännön toimivuutta, viime kädessä turvallisuutta), ulkopolitiikan harppauksia on helpompi mittailla vaikka blogien palstoilla.

Osmo Apunen viittasi edellä linkitetyssä kommentissaan kompassin ja merikartan avulla purjehtimiseen. Turvallisuuspolitiikka on juuri hiljattain etenevää merikartan lukemista, ulkopolitiikkaa voidaan luodata itsevarmemmin asettamalla kompanssi kaukaiseen satamaan. Turvallisuuspolitiikan horisontti on perinteissä. Muutokset siinä ovat jähmeitä jo senkin vuoksi, että näin haluamme muiden toimijoiden ja valtioiden asian olettavankin. Ulkopolitiikan horisontti voidaan siirtää joustavammin normatiivisiin globaalia rakennetta koskeviin kysymyksiin ja tulevaisuuteen ylipäätään. Ja kun ulkopoliittinen laiva karahtaa karille, ulottuvat sen seuraukset harvoin puolustuspoliittisiin kysymyksiin, toisin kuin turvallisuuspolitiikassa.

Pragmatismi, eli käytännön valintojen toimivuuden tulkitseminen, kiinnittyy historiaan – pragmatismi ei tyhjenny pragmaattiseen ongelmanratkaisuun. Pragmatismi on asennoitumistapa, joka ponnistaa historiasta, siitä minkälaisena me maailman näemme siitä horisontista, joka meille on historiasta käsin annettu, sekä toisaalta siitä, miten muut näkevät meidät – eli miten muut näkevät paitsi meidät sellaisenaan, myös sen, miten he odottavat meidän näkevän itsemme ja edelleen muut. Kyse on poliittisesta mielikuvituksesta, mielikuvituksen rajoista sekä näiden rajojen itsensä viestimisestä – viestit suunnataan sekä itselle että ulospäin. Toisin kuin turvallisuuspolitiikassa, voivat ulkopolitiikassa viestit voivat olla kirjavampia ja opportunistisempia.

Ja mistä historia sitten koostuu: tulkinnasta ja niitä ohjaavista ennakkokäsityksistämme. Näistä emme pääse eroon. Itse asiassa ilman ennakkokäsityksiämme emme voisi tehdä tulkintojammekaan. Keskeistä olisi paneutua niihin ennakkokäsityksiin, jotka edelleen määrittelevät Suomen turvallisuuspoliittiset päämäärät. Historia on tässä suhteessa kankea, mutta sitäkin oivallisempi keskustelukumppani. Sitä ei tule ottaa vastaan sellaisenaan, mutta on hyödyllistä tunnistaa toisinaan painavalta vaikuttava voimattomuutemme historian mahdin edessä.

Ulkopolitiikassa voimme nähtävästi nähdä jos jonkinlaisia näkyjä. Turvallisuuspolitiikassa historian kirjain on jäykempi ja kenties aivan syystä – en kehtaa kuvitella maailma, jossa turvallisuuspolitiikan toimivuutta mitattaisiin jotain turvallisuusneuvoston jäsenäänestyksen tulosta vasten. Tässä suhteessa arrogantti suhtautuminen kylmän sodan aikaisiin oppeihin ja sieltä nousevaan käytännön viisauteen turvallisuuspolitiikan saralla on yhtä hedelmällistä, kuin minkä tahansa kanssakäymisen tai yhteistyömuodon kategorinen kieltäminen ulkopolitiikan saralla tässä hetkessä. Eli ei lainkaan hedelmällistä. Erottelu ulkopolitiikan ja turvallisuuspolitiikan välillä on hyvin suomalaiskansallinen piirre, jota angloamerikkalaisen foreign policy -koulutuksen saaneet varmasti jollain tavalla vieroksuvat. Kyse ei kuitenkaan ole semantiikasta, vaan politiikan käytännön johtopäätöksistä ja politiikan toimivuudesta. Ja toimivaa politiikkaahan me varmasti kaipaamme, oli se sitten linjassa tai ei?

Suomen turvallisuuspolitiikan orastavasta islantisoitumisesta

Nokka kohti Islantia - ja Baltiaa?

Nokka kohti Islantia – ja Baltiaa?

Ajoitus on toisinaan politiikassa kaikki kaikessa. Jotain tällaista olen havaitsevinani kunnallisvaalien pahimman krapula-aallon keskelle ilmestyneessä uutisessa Suomen liittymisestä yhteispohjoismaiseen Islannin ilmavalvontahankkeeseen.

Todellisuudessa uutinen ei ole liiemmin nostanut – tai ehtinyt nostaa – laajaa kansalaiskeskustelua. Itse veikkaan, että suuren yleisön mukaan uutisessa ei kerta kaikkiaan ole juuri mitään mistä keskustella, varsinkin jos uutista peilaa kysymyksiin eurokriisistä, kuntauudistuksesta, sote-uudistuksesta tai tämän kaltaisista poliittisista kysymyksistä käytyyn keskusteluun. Kansaa on tästä vaikea syyttää.

Turvallisuuspolitiikkaa ruotivissa piireissä keskustelua on toki sitäkin enemmän. Sananvaihto tulee seuraamaan tuttua linjaa: konservatiivit kyselevät hankkeen käytännön arvon perään ja tätä taustaa vasten kieltävät koko manööverin turhakkeena; uudistusmieliset länsisuuntautuneet puolestaan kaivanevat esille tutun retoriikan ”Suomen oikeasta viiteryhmästä” Nato-kortteineen (vaikka Pohjois-Atlantin puolustusliittoa ei silti jotenkin mystisesti uskalleta sanoa ääneen. Mitä pelättävää järjestön ääneen sanomisessa on?).

Todellisuudessa asetelma on moniulotteisempi: konservatiivit voivat esimerkiksi pehmeämmän ulkopolitiikan saralla esittäytyä hyvinkin länsi- ja globaalisuuntautuneina; vastaavasti uudistusmieliset saattavat tehostaa toisinaan sanomaansa nurkkapatrioottisilla ja kansallishenkisillä viittauksilla historiaan ja historiasta esitettyihin tulkintoihin. Ja niin edelleen…

Turvallisuus- ja puolustuspolitiikan linjavalintojen suhteen perusasetelma on kuitenkin selvä. Transatlanttiseen viiteryhmään ja yhteistyöhön vannovien mielestä Suomen liittoutumattomuuspolitiikka on kylmästä sodasta ikävästi mukaan tarttunut muinaisjäänne – puolueettomuuspolitiikkaa turhalla kikkailulla kuorrutettuna. Puolustukselliset realistit puolestaan ajattelevat, hieman paradoksaalisesti, samansuuntaisesti; heidän mukaansa ylitsevuotava länsisuuntautuneisuus on Suomen puolustus- ja turvallisuuspolitiikan käytännön järjestämisen kannalta yhtä hyödyllistä kuin imarteleva matelu Kremlin porteilla aikanaan.

Molemmat esittävät kantansa pragmaattiselta kalskahtavin perustein. Länsisuuntautuneilla on tarjota kategorisen kantansa tueksi valitettavan vähän faktapohjaista, mutta samalla kaduntallaajaa vakuuttavaa analyysiä siitä, mitä käytännön seurauksia NATO-myönteisen linjan valitsemisesta kehkeytyy? Suuri yleisö on tylsistynyt kuulemaan akateemiselta identiteettijargonilta kalskahtavia kommentteja ”oikeista viiteryhmistä” samalla, kun toisella puolella pöytää puhutaan ”maailman kompleksisuudesta”. Sama yleisö ei myöskään usko hetkeäkään vaikutusvalta-argumenttiin: pienvaltiorealistinen perinteemme on opettanut kansallemme nuivan suhtautumisen  vaikutusmahdollisuuksiimme isojen kansainvälisen politiikan pelureiden peleissä. Jos historia ei opeta niin mikä sitten, kysyy kansa. Tähän eittämättä sisältyy ripaus viisautta: sen sijaan että koitamme uskotella olevamme maailmanpolitiikan makrotason muutosten ytimessä voimme kenties kultivoida viisauttamme keskittymällä rakentavaan ongelmanratkaisuun niistä eväistä käsin, joita käytettävissämme on. Eikö? Tämä johtopäätös ei vielä kategorisesti kiellä mahdollisuutta sotilaallisestakaan liittoutumisesta jossain mahdollisessa maailmassa.

Vastaavasti puolustukselliseen realismiin tukeutuvat traditionalistit – tai konservatiivit – esittävät, samoin pragmaattiselta vaikuttavin perustein, että toimivaksi havaittua politiikkaa on turha muuttaa. Toki näin, mutta mitä tavoitteita ja arvoja vasten toimivuutta mitataan? Onko traditionalistien pragmatismin mittatikku turhankin vaatimaton? Epäilemättä on. Toisin sanoen: myös pitäytyminen perinteestä nousevaan, sinänsä turvalliselta vaikuttavaan linjaan tuskin tuottaa pitkällä tähtäimellä käytännön kannalta parasta mahdollista tilannetta; kykymme refleksiivisyyteen, oma-aloitteisuuteen, herkkyyteen ja tulevaisuuden horisonttiin kytekytyvään maailman hahmottamiseen hämärtyvät, jos politiikka ankkuroidaan pelkästään perinteeseen. Gadamer opetti meille, ettei perinteestä kumpuavaa yliyksilöllistä auktoriteettia ole ohittaminen, mutta tukeutumalla täysin menneisyydestä nousevaan horisonttiin takaamme älyllisen näkymämme taantumisen pitkällä aikajänteellä.

Johtopäätöksenä edellisistä huomioista voisi muodostua synteesi, jossa turvallisuuspolitiikan merkitystä ja päämääriä tarkastellaan kategorisen linjanmuodostuksen sijaan käytännön toimintana, jossa yksittäiset teot  irrotetaan mustavalkoisesta joko-tai-keskustelusta. Esimerkiksi ilmavalvontakeskustelua voisi siirtää itsestäänselvyyksistä päätöksen tuottamiin laajempiin seurauksiin – ainakin niin pitkälle kuin turvallisuuspoliittisiin päätöksiin sisältyvä kansallisen intressin mukainen salailukäytäntö antaa myöten. Muutoin lienee turha haikaillakaan kansan yleisen mielipiteen suunnanmuutoksesta, jos kansan ymmärryksen laajenemisen kannalta arvokasta tietoa pantataan.

Toki käytäntöjen toimivuutta on mitattava myös arvoja vasten. Meidän on siis kysyttävä mitä arvoja  haluamme tukea? [tässä vaiheessa yleensä alkaa haukottelu, tiedän, mutta koittakaa jaksaa mukana] Perinne on keskustelukumppanimme tähän kysymykseen vastaamisessa (nykyisyys ja tulevaisuus rakentavat historiaa uudelleen järjestettynä). Turvallisuuspoliittisen linjan suhteen pragmaattinen kysymys kuuluu: onko linjaava turvallisuuspolitiikka käytännössä toimivampaa kuin moniulotteinen verkonpudonta, jossa viiteryhmänämme ovat asiakysymykset, eivät liittoumat tai liittoutumatta jättämiset.

Vieläkin laajemmin tämän kysymyksen voisi asetella seuraavasti:tarvitsevatko pienet- ja keskisuuret valtiot turvallisuuspoliittista linjaa, jonka voi kiteyttää ’puolueettomuus’ – ’liittoutumattomuus’ – ’liittoutuminen -tyyppisiin otsakkeisiin? Tukeeko linja itsessään toimivuutta? Pakottaako juuri historiamme (kylmän sodan kokemus) esiin kaipuun linjalähtöiseen turvallisuuspolitiikan doktriiniin (ovatko uudistushenkiset länsisuuntautuneet tässä mielessä myös konservatiiveja?)? Mikä on tässä suhteessa strategian ja linjan erot? Onko yksinkertaisesti niin, että menestyksellinen turvallisuuspolitiikka vaatii tuekseen linjan, johon eri toimijat, hallinnonalojen edustajat, poliitikot ja think-thankit voivat tukeutua, jotta argumentointi ja toimintamallit kiinnittyvät johonkin suhteellisen koherenttiin kokonaisuuteen ja sen asettamiin reunaehtoihin? Ja lopulta: minkä tasoisiin yhteisiin nimittäjiin tämä linja voi perustua: kapeasti katsottuna littolaissuhteisiin; laajemmin toimintaa ohjaaviin arvoihin? Entä voiko pragmatismi, joka tietyllä tavalla vierastaa koko linjakkuuden käsitettä, itsessään tarjota toiminnallisen linjan?

***

Palaan vielä hetkeksi takaisin turvallisuuspoliittiseen keskusteluun.

Käsittääkseni varsinkin länsimieliset kärsivät elitistiseltä identiteettipuheelta kalskahtavasta viiteryhmäjargonistaan. Tämä vieraannuttaa kansan politiikan käytännön kysymyksistä, mitä emme nykyisessä poliittisen vaikuttamisen alennustilassa varmasti halua edistää myöskään ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikan saralla (kenties joskus aiemmin tähän on ollut varaa). Keskustelua tulisi ohjata politiikan käytännön seurauksista käytävään keskusteluun, jota pohjustavat laajemmat maailmankatsomukselliset arvot, ei niinkään pikkutärkeät puheet ”viiteryhmistä”. Viiteryhmät eivät ole merkityksettömiä- saamme ne toimivan politiikan kylkiäisinä; onnistuneella, monipuolisella ja pragmaattisella politiikalla saadaan varmasti ystäviä, pr-huomionosoituksia ja illalliskutsuja (sitäpaitsi illalliskutsuilla on ihan jees nostaa esiin ’eriskummalliset suomalaiset’ -kortti). Tai jos ei saada, on mielestäni ihan perusteltua pysytellä sivussa sellaisista ryhmittymistä, jotka eivät tällaista suhtautumistapaa arvosta.

Ensimmäiseksi kotitehtäväksi voitaisiin ottaa nyt esillä oleva Islannin ilmavalvontakysymys. Sen sijaan, että keskustelua aletaan heti kiinnittämään kysymykseen Nato-jäsenyyden avaavasta porttiteoriasta, voisimme ihan rehellisesti kysyä, mitä tästä valvontamanööveristä seuraa Suomelle, Pohjoismaille ja Pohjois-Euroopan turvallisuudelle laajemmin? Edistääkö tämä ratkaisu turvallisuuspoliittisen kokonaisuudemme toimivuutta? Mitä hyötyä siitä on ja miten maailma on tämän jälkeen erilainen? Toisekseen voisi olla ihan vakavan harkinnan paikka minkälaisella kielellä päätöstä Islannin ilmavalvontaan osallistumisesta kuvaillaan. Sosiaalisen median sisäänpäin lämpeävissä keskusteluissa varsin arvovaltaisetkin kommentaattorit ovat kuvailleet Islannissa myöhemmin tapahtuvia toimia hieman suurelkeisesti ”operaatioksi”: kyse taitaa sittenkin olla vain muutaman Hornetin tekemistä, korkeintaan kolme viikkoa kestävistä valvontalennoista Islannin ilmatilassa.  Voimme vain arvuutella sitä keskustelun tasoa, mikä tullaan käymään hävittäjien mahdollisesta puolustusaseistukseen varustamisesta, puhumattakaan porttiteoretisoinnista, jonka mukaan Suomi on parin vuoden säteellä puolustamassa Nato-joukkojen rinnalla Baltian ilmatilaa…

Termi ”operaatio” – vaikka onkin vain tavallaan semanttinen tehokeino – jotenkin korostaa tunnetta siitä, että osa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa kommentoivasta jengistä intoilee kuin pikkuviikarit karkkipäivänä: karkkipussi on poltellut keittiön kaapissa koko aamupäivän, ja kun se viimein päästään avaamaan, hotkitaan pussin sisältö parilla kahmaisulla. Vatsa siitä tulee kipeäksi, ei muuta. Tämä on tyypillinen tutkijan paradoksi: kun maailma makaa hyvin, eikä poliittisessa kentässä ole jännitteitä, on tutkijan haettava leipänsä pöytään jostain muualta kuin polttavista päivänpoliittisista kysymyksistä (kuka tekee perustutkimuksella massia?). Toisinaan saatamme ihan inhimillisistä syistä sortua näiden päivänpoliittisten kysymysten ja niiden yhteyksien ylitulkintaan.

Toinen kotitehtävä voisi olla paluu sen tosiasian ääreen, että ympärillämme avautuvaa turvallisuusympäristöä on ihan syystäkin kuvailtu käsitteillä ’globaali’, ’kompleksinen’, ’monenkeskinen’, ’keksinäisriippuvainen’ ja niin edelleen. Tyhjeneekö Suomen turpoilu tässä maailmassa transatlanttista yhteistyötä ylitulkitsevaan ilmavalvontaretkeen vai kuuluuko siihen sittenkin monenlaista muutakin toimintaa, kuten nyt vaikkapa talouspolitiikkaa? Ja vielä laajemmin: pelkistetäänkö ulkopolitiikan toiminnan kokonaisuus kovan tason turvallisuuspoliittisiin ydinkysymyksiin (mielestäni köpisläiset olivat tässä aikoinaan hieman yksisuuntaisia)? Tästä asetelmasta ei seuraa muuta kuin konservatiivien ja uudistusmielisten välillä käytävää hedelmätöntä sanailua, jota ei kiinnitetä käytäntöihin taitavimmallakaan retoriikalla. Mitä hyötyä meille on linjateknisestä turvallisuuspoliittisesta keskustelusta ylipäätään?

***

P.S. Tätä kirjoittaessani kuuntelin hyvää musiikkia. Suosittelen kaikille turvallisuuspoliittisten pinnistelyiden taustamusiikiksi Blurin Coffee and TV -biisiä. Kaikki näyttää jotenkin ihanan flegmaattisen kirkkaalta kyseisen tsibaleen läpi. Tai vieläkin paremmin: älkää miettikö näitä asioita, katsokaa loistava video samalla ja säästäkää itseänne.

RAJA HAJATUKSIA

Pohdintoja politiikasta, rajoista ja maailmasta

Grauzas!

Just another WordPress.com site

tamperekroketti

Krokkaamalla ympäri maan!

PAXsims

Conflict simulation, peacebuilding, and development

The Disorder Of Things

For the Relentless Criticism of All Existing Conditions Since 2010

Critical Geopolitics

Gerard Toal (Gearóid Ó Tuathail). Writing on the world political map

Justice in Conflict

On the challenges of pursuing justice

rogermacginty

peace, conflict and international relations

Progressive Geographies

Thinking about place and power - a site written and curated by Stuart Elden

osmoapunen

A fine WordPress.com site

Epämuodikkaita ajatuksia

Sota on valtioiden elinkysymys, elämän ja kuoleman piiri, tie nousuun tai tuhoon. Siksi siihen ei pidä kevytmielisesti mennä. Sun Tzu

Random thoughts

Sanottua: "Epäviralliseksi some-upseeriksi nousseen James Mashirin aina turpo-asioissa ajan tasalla tai vähän edelläkin oleva blogi tapahtumien käänteistä. Suomeksi, och på svenska."

Itsen alistus

Työ, tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa

Yanis Varoufakis

THOUGHTS FOR THE POST-2008 WORLD

Michael Roberts Blog

blogging from a marxist economist

Rötösherranen

Kirjoituksia hämmentävästä ajasta

Music for stowaways

Rollo's blog about music and stuff