Suurlähettiläspäivät 2015

Jo perinteeksi muodostuneet suurlähettiläspäivät ovat jo useamman vuoden toimineet alustana merkittäville ulko- ja turvallisuuspoliittisille linjapuheille, joiden sisällöstä on ollut mahdollista hahmottaa Suomen ulkopoliittisen johdon sekä ulkoasiainhallinnon käsityksiä Suomen kansainvälisistä sitoumuksista, kansainvälisen politiikan ja turvallisuusympäristön luonteesta sekä ulkopolitiikan tulevista painotuksista, jotka eivät aina ympäripyöreisiin selontekoihin ja hallituksen strategiapapereihin mahdu. Kerään tähän alle nopeasti kirjaamiani tunnelmia suurlähettiläspäivien puheiden annista (tuoreemmat mietteet ensimmäisenä).

Tasavallan presidentti Sauli Niinistön puhe 25.8.2015 [päivitetty 25.8. klo 14:00]

Aikaisempien vuosien tapaan presidentti Niinistö keskittyi puheessaan Suomen ulkopolitiikan ”isoon kuvaan” sekä turvallisuusympäristön yleisten luonteenpiirteiden muutosten kuvailuun. Niinistö nosti jälleen puheessaan esille viimeisen vuoden kuluessa hahmottelemaansa neljän pilarin turvallisuuspoliittisen mallin. Kuten olen tässä blogissa jo aikaisemmin tulkinnut, Niinistö tarkastelee Suomen turvallisuuspolitiikkaa ainakin osittain dynaamisena kokonaisuutena, jota ei pragmaattisessa hengessä pyritä rakentamaan yhden paalutuksen varaan, oli se kuinka vakaaksi tahansa kuviteltavissa. Pilarimallin avulla Niinistö pyrkii havainnollistamaan Suomen omissa käsissä olevia valmiuksia oman asemansa vakauttamiseen. Tällainen herkkyys koetaan arvokkaalta maailmassa, jossa ulkoisen toimintaympäristön rakenne vaikuttaa muuttuvan nopeasti. Tähän liittyen Niinistö viittaa jälleen Suomen ulkopolitiikan pitkään ”henkiseen kerrostumaan”, jonka muodostamasta perinteestä pilarirakenteen ainesosat monella tavalla muodostuvat.

Lisäksi metaforan taustalta on mahdollista löytää tiettyjä kansainvälisiä suhteita leimaavia vakioita, tällä kertaa Snellmannin ja Paasikiven näkemysten kautta suodatettuna. Kansainvälisen politiikan suurvaltapeleistä nousevien sääntöjen sekä historiallisten vakioiden lisäksi ajattelutapaa leimaa käsitys kansainvälisen politiikan lähtemättömästä epävarmuudesta sekä suurvaltojen toteuttaman logiikan pienemille toimijoille tuottamista sattumanvaraisuuksista. Maailmanpolitiikka hahmottuu pikemminkin syklisenä kuin lineaarisesti kehittyvänä. Huonoina aikoina osa pilareista joutuu väliaikaisesti ulkopolitiikan työkalupakkiin varastoon eräänlaisina latentteina valmiuksina samalla, kun toiset pilarit ovat aktiivisempia. Jollain tasolla Soinin eiliseen puheeseen päätynyt käsitys Suomen ja Venäjän välillä olevasta ”suhdepääomasta” on sukua ajatukselle pilarirakenteen piilevistä ominaisuuksista. Kansainvälisen järjestyksen myllerryksen sekä Venäjä-suhteiden eräänlaisen aallonpohjan keskellä voidaan tulkita, että Suomen kansallista puolustusta ja läntistä integraatiota (ainakin sen Pohjoismaisen linkin osalta) korostavat pilarit joutuvat nyt vastaanottaamaan kylmän sodan jälkeisen optimismin kauden puhkeamisesta aiheutuvaa painetta.

Niinistön puhetta lukiessa ei kuitenkaan voi välttyä jo eilisiä puheita leimanneelta pessimismiltä. Yhteistyövaraisen turvallisuuden kuvasto on väistymässä kansallisen turvallisuuden ydinkysymysten tieltä. Turvallisuusajattelua leimaa käsitys, jonka mukaan kansainvälinen vastuu lähtee ensisijaisesti kotoa, oli kyse sitten oman puolustuksen vakuuttavuudesta tai taloudesta (ehkä kasakka onkin Niinistön mainitsema kansainvälisiä saamisiaan tunteettomasti tarkkaileva ”velkoja”). Kansallisten intressien tavoitteleminen on toki ulko- ja turvallisuuspolitiikan eräänlainen itseisarvo, mutta on huomattava, että sitä saatetaan toteuttaa niin korostuneen kansallisista kuin yhteistyövaraisistakin lähtökohdista käsin.

Kyllä, Niinistö palauttaa puheensa loppupuolilla mieliimme Snellmannin lauseen jatkon, jossa kansallisten intressien toteutumista mitataan aina ihmiskunnan jaettuja intressejä vasten. Tosiasia kuitenkin on, kuten käytännöt osoittavat, että ihmiskunnan jaetusta intressistä lähtevät motiivit ja teot ovat tällä hetkellä Suomen ulkopolitiikassa entistä tiukemmassa, vaikka aseriisuntapolitiikan ja kriisinhallinnan panostukset voidaankin vielä ylpeydellä – ja varmasti aivan aiheesta – mainita. On myös toki totta – ja tämä sanottakoon myös eilisten puhujien puolustukseksi – ettei käsillä oleva tilanne turvallisuusarkitehtuurin ja globaalin talousrakenteen kriiseineen Suomen omaa tilausta tieteenkään ole.

Omiin käsityksiimme voimme kuitenkin vaikuttaa. Tällä hetkellä ymmärrys ”omasta pesästä” huolehtimisesta vaikuttaa koostuvan konservatiivisen taloudenhoidon, sisäisen turvallisuuden varautumisen edellytysten parantamisen ja puolustusvalmiuden noston muodostamasta kolminaisuudesta. Tähän rinnalle tulisi entistä selvemmin nostaa myös perinteiset ajatukset yhteiskunnallisesta luottamuksesta, kansalaisten arjen turvallisuudesta huolehtivien viranomaisten toimintaedellytysten varmistamisesta sekä toisaalta myös valtiovallan vastuusta omien kansalaistensa itsensä toteuttamisen mahdollisuuksien vahvistamisesta.

Niinistön huomiot ”EU:n turvatakuista” herättivät myös välitöntä keskustelua sosiaalisessa mediassa. Niinistö vaikutti esittävän kritiikkiä tahoille, jotka vähättelevät EU:n merkitystä turvallisuuden yhteistyövaraisena tuottajana, mutta jotka samalla vetoavat Suomen Lissabonin sopimuksessa solmimiinsa solidaarisuussitoumuksiin penätessään Suomen vastuuta EU:n jäsemaiden yhteisestä turvallisuudesta esimerkiksi Itämeren alueella. Niinistöllä itsellään ei taida olla harhakuvia turvallisuusklausuulien auvosta, siinä määrin voimakas hänen näkemyksensä kansallisen puolustuksen omaehtoisen järjestämisen hyveestä on. Toisaalta Niinistö hahmottaa paikoin varsin abstraktissa puheessaan kuvastoa konfliktien luonteen muutoksesta. Niinistön mukaan konfliktit perustuvat yhä useammin sotaa matalamman intensiteetin keinovalikoimaan sekä varsin rajallistenkin poliittisten tavoitteiden saavuttamiselle. Turvallisuuspolitiikkaa ei näin ollen rakenneta vain ”suoraviivaisia sotilaallisia ratkaisuja” vastaan. Sodankäynnin rajojen hämärtyessä myös kysymys turvatakuista käy alati vaikeammaksi, kuten esimerkiksi NATO:n sisäistä keskustelua seuraamalla on saattanut huomata. Baltian kohdalla Niinistö kuitenkin puhuu suoraan ”sotilaallisista turvatakuista”, toisin sanoen hän vaikuttaa esittävän, ettei Suomen (ja Ruotsin) ole viisasta pyrkiä Yhdysvaltain muskelin alueelliseksi korvikkeeksi. Yhdysvaltain sitoutuminen alueen turvallisuuteen kun on myös Suomen intresseissä.

Tekevätkö nämä huomiot sitten EU:n solidaarisuuslausekkeet tyhjiksi? Eivät välttämättä, sillä ”sotilaallisten turvatakuiden” katveesta paljastuu koko joukko jälkimodernia turvallisuustodellisuuttamme leimaavia nyansseja, joiden suhteen solidaarisuusharjoituksia varmasti voidaan kehittää (EU:n pakotepolitiikasta keräämät kokemukset varmasti antavat aihetta optimismiin). Tämän turvallisuuspolitiikan ja turvallisuusongelmien moniportaisuuden ajatuksen sekä sen ”matalammilta portailta” myös Baltian suuntaan hahmottuvan keskinäisen riippuvaisuuden presidentti voisi kenties tuoda esiin kirkkaamminkin. Vai onko tarkoituksena välttää kaikkia mahdollisia virhetulkintoja, jottei kuvan selkeys voimapolitiikkaa kohti kohoavien portaiden yläpäässä hämärtyisi?

***

Maanantai (aamupäivä) 24.8.2014; puheet: ulkoministeri Timo Soini, valtiosihteeri Peter Stenlund ja ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Lenita Toivakka. [Päivitetty 24.8. klo. 21:00]

1. Talousrationaliteetti jyllää vahvana. Taloustilanne on samalla sekä toimintaa rajoittava realiteetti että ulkopolitiikan sisältöä suuntava mittari. Kysymys ei ole ainoastaan määrärahojen leikkaamisesta sekä esimerkiksi kehityspolitiikkaa rampauttavista päätöksistä, vaan ajattelumallista, jossa ulkopolitiikasta muovataan uudella tapaa Suomen kauppa- ja vientipolitiikan välinettä. Näkemys leikkaa kaikkia puheita, mutta on (ymmärrettäväst) erityisen vahva ulkomaankauppa- ja kehitysministerin puheessa. Toivakka oli puheessaan huolissaan Suomen maineesta, jota pidetään maailmalla jopa itsekkäänä, viitaten näin ainakin Suomen Kreikka-politiikkaan sekä mahdollisesti myös turvapaikkapolitiikkaan. Mutta astuuko Toivakka ja Suomen ulkosuhteet myös itsekkyyden ansaan, kun Suomen maineenhallinnan ja kehityspolitiikan ensisijaiseksi tavoitteeksi asetetaan Suomen viennin ja vaurauden kasvu, sekä keinoiksi Finnfundin varojen kasvattaminen, kuten Toivakka melko suoraan esittää?

Tämä ei vaikuta altruistiselta ja solidaristiselta asenteelta, vaan pikemminkin kansalliselta utilitarismilta, jonka rinnalla ihailtavat tavoitteet naisten ja tyttöjen oikeuksien parantamiseksi ja kehitysmaiden demokraattisten järjestelmien kehittämiseksi vaikuttavat jokseenkin välineelliseltä. Kyse lienee lopulta maailmankuvista, joiden pohjalta politiikkaa linjataan. Globaaliin solidaarisuuteen ja velvollisuusetiikkaan sekä toisaalta markkinaliberalistiseen utilitarismiin perustuvat lähtökohdat istuvat hieman vavalloisesti yhden ja saman agendan sisälle. Ristiriita ei varmasti ole mikään uusi ilmiö Suomen globaalipolitiikassa, mutta oikeistovetoisen hallituksen leikkauspäätökset sekä kauppa- ja talouspoliittinen fokus ovat sitä eittämättä vahvistaneet.

2. Puheiden ja toimien ristiriita. Kehitysapuleikkausten keskelläkin ulkoministeri Soini linjasi, ettei Suomen ulkopolitiikan tule puristua ”kapeaksi ja kovaksi” lähialuepolitiikaksi, jota ohjaavat yksinomaan kysymykset Pohjois-Euroopan sotilaallisesta turvallisuudesta. Avarakatseisen ulkopolitiikan ajatus on kaunis, mutta samalla on päivänselvää, että esimerkiksi kehitysapuleikkaukset tulevat vaikuttamaan heikentävästi Suomen kansainväliseen profiiliin sekä läsnäoloon maailmalla.

3. Linjakkuuden historiallinen hyve. Suomen ulkopolitiikan sisällön katsotaan jälleen kerran asettuvan kokonaiskuvan kaltaiseksi ”linjaksi”. Jatkuvuutta ei kuitenkaan puheissa pidetä enää itseisarvona, jonka viesti pyrittäisiin yhdessä lauseessa muotoilemaan kahteen eri ilmansuuntaan lähtevinä merkityksinä, vaan kysymys on pikemminkin ulkopolitiikan ennustettavuuden tuottamasta käytännöllisyydestä. Jatkuvuuden määrittelyssä korostuvat periaatteellisten kysymysten (esim. Suomi korostaa vuoropuhelua ja kriisien rauhanomaista ratkaisua) lisäksi kansainvälisiin sidonnaisuuksiin liittyvät kysymykset – toisin kuin ennen, jolloin jatkuvuudella pyrittiin itsenäisen liikkumatilan lisäämiseen, pyritään sillä nyt ilmentämään kansallista toiminnanvapautta, mikä toteutuu (läntisiin) yhteistyöverkostoihin kiinnittymistä jatkamalla. Linjakkuuteen läheisesti liittyvän jatkuvuuden sisältöä havainnollistettiin myös käytännön esimerkein. Valtiosihteeri Stenlund esimerkiksi korosti hallinnon sisältä ukopolitiikan näköaloja luotaavassa puheessaan Suomen asevalvontapoliittista osaamista, josta Suomella on jo varsin pitkät, aikakausien heilahdukset sekä jännitteet ylittäneitä perinteitä.

4. Edelliseen läheisesti liittyen: Luottamus yhteistyövaraiseen turvallisuuteen vaikuttaa kestävän, ellei jopa vahvistuvan. Tämä näkyi vahvana niin Soinin, Stenlundin kuin Toivakankin puheissa. Soini sanoi haluavansa nähdä maailmalla ”aktiivisen ja yhteistyöhakuisen” Suomen, jonka ”hyväksi koettu vakioresepti kansainvälisiin haasteisiin on yhteistyö.” Toimintatapojen ja keinojen osalta Soini painotti vähintään yhtä toistettua vakioreseptiä ”pragmaattisesta aktiivisuudesta”. Mieleeni jäi myös Valtiosihteeri Stendlundin maininta Suomen paikasta ”uutta tasapainoa hakevassa maailmanjärjestyksessä” – tavoite, joka vaatii Stenlundin mukaan ”aktiivista huolenpitoa”. Ajatus sisältää mielenkiintoisen metaforan, jossa kansainvälinen politiikka koetaan mekanistiseksi, suurvaltapolitiikan liikkeiden myötä tasapainoa kohti pyrkiväksi koneistoksi, jossa Suomi on samalla sekä reaktiivinen että mekanismin liikeratoihin reagoidessaan mahdollisimman aktiivinen ja nokkela toimija.

Soinin henkilökohtaisen linjan muodostuminen herättää kuitenkin edelleen paljon kysymyksiä, enkä pidä mitenkään varmana, että tässä tilausuudessa koko hallinnonalan toimintakulttuuria hahmottaneen puheen kaikkia osia voi täysin ongelmattomasti soveltaa hänen henkilökohtaiseen tyyliinsä. Esimerkiksi kesän Etyj-polemiikin yhteydessä Soini antoi jokseenkin ”pragmaattista aktiivisuutta” vastakkaisen kuvan toteamalla, että  ”Suomi ei hypi, ei ole hyppinyt ennen eikä hypi nytkään kenenkään pillin mukaan”, vastaten näin edellisenä ulkoministerinä toimineen Erkki Tuomiojan esittämään kritiikkiin. Kyseessä saattoi olla annos sisäpoliittistakin retoriikkaa, mutta samalla on hieman vaikea sovittaa tällaista ulkonäköpolitiikkaa henkivää lausetta Soinin peräänkuuluttaman pragmaattisen ongelmanratkaisijan habitukseen.

5. Idänsuhteiden kohdalla Soinin lanseeraama ”suhdepääoman” käsite oli mielenkiintoinen. Ajatuksena siis lienee, että kun aikanaan nykyinen kriisi lientyy tai muuttaa muutoin ratkaisevasti muotoaan, on Suomen ja Venäjän välisiin suhteisiin pysyvästi rakentuneen muistitiedon ja käytäntöyhteyksien vipuvarsi mahdollista rehabilitoida. Naapuruussuhteiden pitkän perinteen kautta suhdepääoma tuottaa jo nyt, kriisin keskellä, käytännön tason kontakteja ja kanssakäymistä, jolla nähdään olevan kriisin vaikutuksia niin kahdenvälisiin suhteisiin kuin yleiselläkin tasolla hillitsevä vaikutus. Tai näin käsitteen käyttöä voi Soinin puheen perusteella tulkita.

6. Ulkopolitiikka on entistä enemmän myös mielikuvapolitiikkaa, strategista viestintää, jonka kautta käsitys Suomesta esimerkiksi investointien suhteen rakennetaan. Tämän kuvan saattoi muodostaa etenkin ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Toivakan puheesta. Tulkinta: Ulkopolitiikkaa ei näin mielikuvapolitiikan kautena ole enää diplomaattien ja valtiojohtajien yksinoikeutta, vaan sitä tehdään – tahtomattakin – kaikkialla siellä, missä kansainvälisyys esimerkiksi ihmisten välisissä suhteissa käytännössä toteutuu: turuilla ja toreilla, messuissa ja urheilutapahtumissa, ulkomaanmatkoilla ja opiskelijavaihdossa, sosiaalisen median lukemattomissa kohtaamisissa. Tämä lienee ihan paikkansa pitävä kuvaus asiain tilasta, mutta jotain häiritsevääkin tähän liittyy: missä menevät ulkopoliittisen vastuun ja tavoitteiden rajat, jos kaikenlainen ihmisten välillä tapahtuva mielikuvapolitiikka ja kansalaisyhteiskunnan valtioista riippumaton tila myös valjastetaan ulkopoliittisen mielikuvapolitiikan tavoitteille?

Entä minkälaista maakuvaa Suomi rakentaa leikkaamalla rajusti kehitysavun määrärahoista yleiseen taloustilanteeseen vedoten samalla, kun puolustusmäärärahojen korotuksiin sitoudutaan laajahkon parlamentaarisen konsensuksen saattelemana useamman vuoden tähtäimellä? Yhteys näiden kahden valinnan välillä ei välttämättä ole näin suora tai ylipäätään ongelmaton, mutta yhtälöstä syntyvä mielikuva ei välttämättä kaikkia kansainvälisillä areenoilla mairittele. Jossain viiteryhmässä tällä voidaan kyllä kerätä suosiota, mutta ei näin syntyvä mielikuva ajatusta avoimesta, aktiivisesta ja huolehtivasta maaprofiilista ilman melkoisia silmänkääntötemppuja tue. Mielikuva tarjoaa sen sijaan näkymän varsin kovasta ja käpertyvästä, ennen kaikkea omasta asemastaan ja turvallisuudestaan kovasti huolehtivasta Suomesta.

Äärimmäisyyksiä ajassamme?

Suomen henkinen ilmapiiri osoittaa taantumisen merkkejä. Kuluvan kesän aikana – tai kenties osuvammin kevään eduskuntavaalien jälkeen – väkivallalla keimailevat purkaukset, tähän liittyvä suoranainen muukalaisviha sekä kehityksen polttoaineena toimiva hiljaisen hyväksynnän kulttuuri sekä piilorasismi ovat vaikuttaneet voimistuneen.

Olen tuntenut itseni varovaiseksi. Kenties kyse on sittenkin vielä hallittavissa olevasta ilmiöstä, olen huomannut ajattelevani, jonka mittasuhteet sosiaalisen median kuplani sekä valikoitu lehdistöotantani suodattaa todellista isommaksi. Mutta tällöinkin epäilys koskee vain ilmiön mittasuhteita, ei sen luonnetta ja olemassaoloa. Olen havaitsevinani kyynistymistä, suorastaan fatalismia, suhteessani sosiaaliseen mediaan, jonka syöverit vaikuttavat entisestään kuormittuvan salaliittoteorioista, herrainvihasta ja vulgaarista populismista ansaintalogiikkansa ammentavien ”verkkojulkaisujen” tuottamasta ryönästä. Poliittisten auktoriteettien orgaanisella nationalismilla sekä muukalaisvihalla keimailevat kommentit ovat tuottaneet tätä vahvistavan mentaalisen ’trickle down’ -efektin, joka täyttää ryönäallasta entisestään.

Vulgaarilibertanistinen relativismin eetos (”jokainen on oman onnensa ja totuutensa seppä”) sekä arvokonservativismi lyövät tässä yhtälössä perverssillä tavalla kättä yhteen. Samalla kun Totuus saa aivan rauhassa rakentua markkinakapitalistisen kulutusyhteiskunnan perusyksiköksi nostetun suvereenin yksilön mielenmaisemassa (”tämä on minun MIELIPITEENI, eikä minun sitä tarvitse perustella”), palautuu totuuden asiallinen sisältö ja siitä kumpuavat käytännön seuraukset parokiaaliseen utopiaan, jossa yksilöt tulevatkin karsinoiduksi erilaisten kansallisten myyttien mukaiseen järjestykseen esimerkiksi fyysisten ominaisuuksiensa perusteella.

Populismin käyttövoimasta ammennetaan myös sofistikoituneemmin ja hienovaraisemmin keinoin. Esimerkkinä käynevät ehdotukset ’norminpurkutalkoista’, joiden henkeä on sittemmin iltapäivälehtien sivuilla ryyditetty karikatyyrimäisillä esimerkeillä ’sääntelykummajaisista’. Normeja voi – ja tulee – kehittää (viittaan tässä siis tietoisiin vaikutuksiin tähtääviin lakeihin ja sääntöihin rinnastettavaan merkitykseen, en esimerkiksi ’kulttuurisiin normeihin’); valtionhallinnon – joka on tilastojen valossa Suomessa varsin pieni ja eittämättä tehokas – toimintoja olisi hyvä tehostaa, jotta paperinpyörittelystä vapaata aikaa lain toteutumisen valvonnalle riittäisi enemmän.

On kuitenkin hieman ongelmallista tehdä tästä varsin arkijärkisestä tavoitteesta äänestäjien primitiivituntojen kanssa keimailevaa ulkonäköpolitiikkaa. Vastaavalla tavallahan vasemmistopopulismi saattaa vedota kansojen syvissä riveissä kytevään epäluuloon suuryrityksiä, pankkiireja sekä mitä lie ”kapitalistisen riiston magnaatteja” kohtaan. Nokkelalla, populismista ammentavalla retoriikalla on kuitenkin myös välillisiä seurauksia. Esimerkiksi norminpurkutalkoita ehdottavien listojen ilmestymisen yhteydessä (tai niitä ennen) vaikuttaa kasvaneen sosiaalisen median ryönäsammiossa kupliva vihapuhe myös esimerkiksi virkamiehiä kohtaan. Yleinen eetos ’julkeaa sektoria’ ja tätä kautta virkamiehiä vastaan kerää vipuvartta tästä hienovaraisemmasta populismista. Tämän linkin katkaiseminen ilman, että ajatuksesta hyvän hallinnon ja laillisuusperiaatteen kehittämiseen luovuttaisiin, olisi mielestäni vastuullista politiikkaa.

Vastakkainasettelut lisääntyvät. Toimittajat ja tutkijat ovat tunnetusti saaneet oman osansa tästä latingista. Ja nyt kasvavassa määrin myös poliitikot, kuten ministeri Stubbin ja hänen perheensä henkilökohtaista koskemattomuutta törkeästi rikkonut tapaus hiljattain osoitti. Kokonaisvaikutuksena on pelon ja ahdistuksen ilmapiirin kasvu yhteiskunnassa, joka on vahvasti riippuvainen kaikenlaisista (ja kaikenlaisten) ihmisten välisistä kohtaamisista, avoimuuden säilymisestä sekä näiden tuottamasta luontaisesta toimeliaisuudesta. Vaikenemisen ja kohtaamattomuuden kulttuuri kuitenkin vahvistuu jatkuvasti. Siihen yhteiskunnallamme ei ole pitkässä juoksussa varaa. Ehkä kursorinen vilkaisu historiaan auttaa – tai ahdistaa.

Paluu menneisyyteen?

Ei sen näin pitänyt individualisoituvan mosaiikkiyhteiskunnan utopiassa mennä. Natiaiset latelevat päiväkodeissa vanhemmiltaan omaksumia rasistisia asenteita ja puolihuolimattomia letkautuksia. Äärivasemmistolainen anarkismi sekä toisaalta kansallispopulistinen herrainviha ammentavat oudolla tavalla samasta sammiosta. Jälleen yksi aikamme paradokseista. Ajatuksen vaeltavat puoliväkisin maailmansotien väliseen aikaan: taloudellinen ahdinko (tuolloin suoranainen romahdus); liberalismin henkinen romahdus; kansainvälisen järjestyksen legitimaatiokriisi; rotuhygieniaa korostavien ajatusten esiinmarssi…

Historioitsija Eric Hobsbawn on teoksessaan Äärimmäisyyksien aika nostanut esiin tekijöitä, jotka haastoivat liberaalidemokraattisen järjestyksen maailmansotien välisenä aikana: ensinnä tulivat ilman modernia ideologiaa toimineet vanhoilliset konservatiivit, jotka tukeutuivat ”orgaaniseen valtioijohtoisuuteen” vastustaessaan sekä liberaalin individualismin että työvänliikkeen ja sosialismin perinteistä yhteiskuntajärjestystä haastavaan uhkaan. Luokkataistelua haluttiin hillitä rakentelemalla teorioita yhteiskunnallisesta hierarkiasta. Tätä pönkittämään tuotettiin ”erilaisia korporativistisia teorioita, joissa liberaali demokratia korvattiin taloudellisten ja ammatillisten eturyhmien edustukseen perustuvalla järjestelmällä.”

Fasistinen oikeisto erosi toimintatavoiltaan alkuvaiheissa ei-fasistisesta oikeistosta Hobsbawmin mukaan siinä, että fasistit alkoivat alusta alkaen mobilisoimaan kansanjoukkoja alhaalta päin. Kuin huomaamatta fasistiset muotivirtaukset alkoivat vetää mukaansa ”kaikenlaisia taantumuksellisia teoreetikkoja”, Hobsbawn jatkaa. Toisaalta perinteen ylläpitäminen muuna kuin historiasta johdettuina, ihmismassoja mobilisoivina myytteinä – heidän rakentamansa menneisyys oli ”keinotekoinen” -, ei ollut fasisteille keskeistä; perinteisen yhteiskuntajärjestyksen rakenteen ylläpitämisen sijasta (conserve, säilyttää) fasistit keskittyivät edistyksellä pelotteluun: ”[fasistit] arvostelivat ankarasti liberaalia emansipaatiota – naisten tulisi pysyä kotona ja synnyttää monta lasta – ja epäilivät nykyaikaisen kulttuurin syövyttävää vaikutusta; erityisen epäilyttävää oli moderni taide, jota Saksan kansallissosialistit kuvasivat rappeutuneeksi kulttuuribolsevismiksi.”

Ensimmäistä maailmansotaa seuranneet massiiviset muuttoliikkeet lisäsivät ksenofobiaa ja joukkosiirtolaisuuden vastaisia kampanjoita: ”1900-luvun lopun liikkeitä ennakoiden 1800-luvun lopulla sai alkunsa valtaisa muukalaispelko, ja rasimista – puhtaan väestön suojelemisesta saastumiselta tai jopa jäämiseltä maahan tunkevien ali-ihmisten laumojen jalkoihin – tuli sen räkein ilmentymä,” Hobsbawm jatkaa. Näitä liikkeitä yhdisti Hobsbawmin mukaan ”pienten ihmisten suuttumus yhteiskunnassa, joka musersi heidät yhtäältä suurten liikeyritysten muodostaman puun ja toisaalta nousevien työväen joukkoliikkeiden kuoren väliin, tai vähintäänkin riisti sen kunnianarvoisan aseman, joka heillä oli ollut yhteisössä ja jonka he olivat uskoneet kuuluvan itselleen, tai sen yhteiskunnallisen aseman dynaamisessa yhteisössä, jonka tavoittelemisen he uskoivat oikeudekseen.” Optimaalisiin fasismin nousun edellytyksiin kuuluivat näin ollen ”vanhan valtion” aikaan sopimattomat hallintotavat sekä suuret joukot ”pettyneitä, tyytymättömiä ja eksyneitä kansalaisia, jotka eivät enää tienneet, ketä heidän olisi pitänyt kannattaa.”

Näiden sitaattien ja analogian taustalta avautuvan viestin tulisi nyt kuulua kirkkaana Suomen poliittiselle eliitille (nykytrendin tuntien erityisesti tuleville, jo vuodesta 2003 vallassa olleille keskusta- ja oikeustovetoisille hallituksille), joka (ilmeisesti) kaatuneen työmarkkinaratkaisun jäljiltä kaavailee muun muassa mittavia leikkauksia kehitysapuun, koulutukseen sekä peruspalveluihin. Kotitalousanalogiaan palautuva ajatus vastuullisesta kansantalouden ylläpitämisestä kattaa historiasta tehtävää tilintekoa vasten vain hyvin pienen osan julkiseen tilaamme kohdistuvan politiikan kokonaisvastuusta. Onko taloudenpidon ja toisaalta yhteiskunnan poliittisen kokonaisuuden välisestä erotuksesta muodostuvan vastuun sysääminen yksilöiden harteille vain laiskuutta, vai onko valinta harkittu siten, että se ottaa huomioon kaiken sen, mihin yksilönvapauden mitä kirjavin soveltaminen vaikuttaa yhteiskunnassamme tänä päivänä ulottuvan?

Palaankin vielä lopuksi takaisin yksilötasolle, josta tämä polveileva pakina lähti liikkeelle. Iltasanomissa julkaistiin nimittäin hiljattain puhutteleva ja paljon kertova juttu 3-6 vuotiaiden päiväkotilasten kiusaamisesta. Kasvatustieteen tohtori Laura Räty oli tutkinut aihetta väitöskirjassaan ja kommentoi lehdelle muun muassa seuraavasti:

Ryhmän sisällä syntyvät arvostukset määrittävät, minkä ulkoisten syiden varjolla kiusaamista tapahtuu. Tutkituissa ryhmissä kiusaamiseen johtava ulkoinen syy saattoi olla yhtä hyvin lapsen ihonväri kuin haalarin malli.

– Pienten lasten keskuudessa ei ole olemassa luonteenpiirteitä tai ulkoisia ominaisuuksia, joiden vuoksi joku tulisi kiusatuksi tai kiusaisi muita. Lapsi ei osaa tuomita toisia ihmisiä.

Yhteiskunnan rasistiset asenteet kuitenkin näkyvät päiväkotiryhmissä, Repo sanoo.

– Kaikki, mitä me aikuiset suvaitsemme tai emme suvaitse, heijastuu suoraan lapsiin.

Oman aikamme äärimmäisyyksien keskellä sekä yksilönvastuuta korostavan politiikan aikana alkaa vaikuttaa entistä selvemmältä, että vastuu on meillä kaikilla, myös vapaasti valitsemasta hiljaisuudestamme.

Ydinasepolitiikan paradoksit, järjettömyydet ja tulevaisuus

Cenotaph and Atomic Bomb Dome, Peace Memorial Park, Hiroshima, Japan. Kuva: Wikimedia Commons.

Kirjoitus on julkaistu alunperin 6.8.2015 Hiroshiman 70-vuotispäivänä otsikolla ”Hiroshiman varjot – 70 vuotta Pommista”. Tämä on päivitetty sekä joillain ajankohtaisilla esimerkeillä täydennetty versio (26.8.2016)  noin vuosi sitten julkaistusta tekstistä.

Kuun alkupuolella vietettiin jälleen Hiroshiman pommituksen vuosipäivää. Hiroshiman uhrien edelleen vakavana kantava ääni muistuttaa meitä ydinaseiden käytön järjettömyydestä. Hiroshiman ja Nagasakin pommitusten vaikutusta toisen maailmansodan päättymiselle sekä Japanin antautumiselle voi tuskin kiistää. Hyötylaskelmat loppusodan hinnasta ilman atomiaseen vaikutusta johtavat moraalisesti niin häilyvälle maastolle, etten tässä yhteydessä tohdi sinne astua. Nykyteknologiaan verrattuna alkeellisina pidettävien atomiaseiden tuhovoima Hiroshimassa ja Nagasakissa riitti kuitenkin vakuuttamaan poliitikot ydinaseiden perimmäisestä luonteesta – ydinaseiden sotilaallinen käyttökynnys nousi viikossa tähtitieteellisiin lukemiin.

Supervaltojen ydinasepariteetin vakiintuminen ja vastavuoroisen tuhon mahdollisuuden ymmärtäminen 1950- ja 60-lukujen kuluessa nostivat ydinaseiden ensikäytöstä seuraavat riskit kysymyksiksi ihmiskunnan olemassaolon jatkumisesta. Ydinaseiden teknistä kehitystä, mikä siirsi ydinpelotteen 1950-luvun puolesta välistä eteenpäin pommikoneiden lisäksi myös maahan ja merelle, sekä ydinaseiden käyttöoppien muotoilua, ohjasi nimenomaan ajatus, ettei niitä koskaan jouduttaisi laukaisemaan. Strategistit, joista yhä useampi alkoi tulla siviilipuolelta, aloittivat samalla omat, kylmäkiskoisilta vaikuttavat kiistansa ydinasestrategioiden muodosta sekä näiden suhteesta supervaltojen ydinasevalvontapyrkimyksiin, joiden maailmanlaajuinen merkitys nousi kouriintuntuvasti esiin Kuuban ohjuskriisin myötä 1960-luvulla.

Paradokseja ja uskottavan pelotteen metsästystä

Uskottava pelote vaati riittävän uskottavaa näyttöä siitä, että ydinaseita ollaan myös äärimmäisessä, joskin samalla kuviteltavissa olevassa tapauksessa valmiita käyttämään. Tässä mielessä ydinaseiden julistaminen puhtaasti sotilaallis-operationaalisessa mielessä käyttökelvottomiksi pelotteen välineiksi ei ole tyydyttävä lähtökohta, vaan pikemminkin osoitus vaarallisesta peloteoptimismista. Tämä puolestaan johtaa helposti ristiriitaan ydinaseiden leviämisen estämisen tavoitteen kanssa – jos kerran ydinaseet ovat ”vain” pelotetta tuottamassa, ja vieläpä oletettavan tehokkaita tällaisessa tehtävässä (mikä ei tosin pidä paikkaansa, mihin palaan myöhemmin), miksei siis ydinaseiden leviäminen uusien valtioiden käsiin vain lisäisi kansainvälistä vakautta? Näinhän on aikanaan provosoivasti argumentoinut proliferaatio-optimismiansa muun muassa Kenneth Waltz.

Ydinasepelotteen uskottavuus punnitaan niin psykologisella kuin tekniselläkin tasolla. Ydinasestrategiseen ajatteluun nousee tässä ristivedossa nopeasti ajatellen mielettömyyksiltä vaikuttavia ajatusrakennelmia, kuten opit rajoitetusta ydinsodasta, ydinaseiden roolista alueellisen eskalaation hillitsijänä (NATO kylmän sodan aikaan; Venäjä nykyään) – esimerkiksi Venäjän niin kutsutussa asymmetrisessä eskalaatio-opissa ydinasein suoritettavan ensi-iskun kynnys madalletaan pelotetta edistäväksi vastaiskuksi tavanomaisin asein suoritettavia provokaatoita vastaan. Samalla kuitenkin käsitys sodankäynnin luonteesta ja tulkinnat kansallista turvallisuutta haastavista vakavista provokaatioista ovat yhteiskunnallisen kokonaisturvallisuuden, hybridiuhkien ja mittavan propagandavyörytyksen kaltaisten ilmiöiden ja käsitteiden johdosta liudentunut melkoisesti kylmän sodan vuosista.

Toisaalta on huomattu, että samalla kun ydinaseet vaikuttavat lisäävän vakautta strategisella (mannertenvälisellä) tasolla – ainakin kaksinapaisessa kansainvälisessä järjestelmässä – vaikuttaa strateginen ydinasepariteetti lisäävän paradoksaalisesti epävakautta alueellisella tasolla sekä tätä kautta matalamman intensiteetin konfiltien todennäköisyyttä. Tämä tasapaino-epätasapaino -paradoksiksi hieman kömpelösti nimetty ilmiö muistuttaa tosin myös Intian ja Pakistanin välistä suhdetta, jossa ydinaseet ovat olleet riittämättömiä luomaan tavanomaiset konfliktit estävän pelotteen. Samalla paradoksi näkyy siten, että Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton ydinasepariteetin ja -tasapainon vastavuoroisen tunnustamisen jälkeen supervallat osallistuivat kasvavasti esimerkiksi sijaissotiin kylmän sodan loppupuolella.

Niin mieletön tämä ase on, että ristiriidat sen ympärillä seuraavat toisiaan. Otetaan esimerkiksi ohjuspuolustus. Pinnallisesti katsoen kyse on sanamukaisesti mitä defensiivisimmässä tarkoituksessa kehitetystä asejärjestelmästä. Ydinasepelotteen varaan rakentuvassa turvallisuusjärjestelmässä jo pelkkä mahdollisuus täydellisen ohjuspuolustuksen kehittämisestä osoittautuu kuitenkin mitä epävakauttavimmaksi tekijäksi; täydellisen ohjuspuolustuksen saavuttaminen kun nostaisi – ainakin mitä kylmäkiskoisen peliteorian rationaalisuusolettamia on seuraaminen – samaisen puolustajan yllykkeitä hyödyntää varsinaista hyökkäyksellistä ydinasekapasiteettiaan lamaannuttavan ensi-iskun merkeissä; tai tältä tilanne saattaa näyttää vastapuolen silmin – puolustus onkin paras hyökkäys. Näin suunnitelmat täydellisen ohjuspuolustuksen rakentamisesta ovat omiaan lisäämään vastapuolen tarmokkuutta hyökkäysaseistuksen teknologiseen ja määrälliseen kehittämiseen, kuten kylmän sodan loppupuolella tapahtui.

Ei lienekään yllättävää, että Reaganin ja Gorbatshovin lopullinen läpimurto ydinaseettoman maailman saavuttamiseksi, jota historioitsijoiden mukaan molemmat valtionjohtajat aivan aidosti tavoittelivat, kompastuikin lopulta saavutetun dialogin kokonaisuutta vasten mitättömältä vaikuttavaan kiistaan Reaganin pakkomielteeksi muodostuneen ohjuspuolustussuunnitelman jäädyttämistä koskevista yksityiskohdista. (Tai ainakin näin herkullisen narratiivin voi rakentaa hiljattain julkaistujen dokumenttien pohjalta, jotka paljastavat Reaganin, Shultzin, Gorbatshovin ja Shevardnadzen välisen huikean loppukeskustelun Reykjavikin lokakuun 1986 huippukokouksessa sekä siihen liitetyn historiallisen mahdollisuuden menettämisestä.)

Toisen iskun lamauttavan tuhokyvyn takaavan, ja täten pinnallisesti katsoen puolustuksellisen teknologian pakonomainen kehittäminen johti tunnetusti massiivisiin asevarusteluponnistuksiin kylmän sodan aikana. Tällä lienee ollut vähintään vahvistava vaikutus Neuvostoliiton romahtamiseen johtaneessa monisyisessä prosessissa. Varustelukierteen sekä Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain suhteiden aallonpohja 1980-luvun alussa johti myös ihmiskunnan katastrofin partaalle siirtäneisiin virhetulkintoihin, joiden heijasteita analyytikot ovat huolestuttavasti alkaneet nähdä myös lännen ja Venäjän nykyisenkin kriisin yhteydessä.

Pitkälti käyttökelvottomiksi todetuilta ydinaseilta edelleen toivotun pelotteen uskottavuuden ylläpitäminen oli  johtaa niiden tahattomaan käyttöön Euro-ohjuskriisin huipentuessa loppuvuonna 1983, kun Neuvostoliitossa tulkittiin Yhdysvaltain ja NATO:n sotaharjoituksissa tekemiä manöövereitä turhankin uskottavina. Samalla on muistettava, että maailmasta tuskin löytyy toista aselajia, jonka käyttämättömyyden varjeluksi – siis pelotteen uskottavuuden takaamiseksi ja ylläpitämiseksi – suoritettavat rauhanajan manööverit, harjoitukset, rutiininomaiset huoltotoimenpiteet ja aseiden fyysinen liikuttelu ovat johtaneet niin lukuisiin onnettomuuksiin ja läheltä piti -tilanteisiin, kuin ydinaseet.

Ihmiskunta on saanut koistaiseksi kiittää Hannu Hanhen onneaan, mutta myös ponnistuksia vastavuoroista luottamusta lisäävien asevalvontamekanismien luomiseksi. Juuri tällaiseen ”onnettomuuksien välttämisen tiehen” perustui hiljattain tasavallan presidentti Sauli Niinistön tekemä huomio Itämeren lentoturvallisuuden parantamista koskevista monenkeskisistä keskusteluista. Sittemmin Venäjä hämärsi omilla vastauksillaan Niinistön Venäjän suuntaan selvästi osoitettuun huomioon liittyneen asiakeskustelun edellytyksiä. Suomessa keskustelu siirtyi lähes yhtä nopeasti itse asiasta kompleksisen Venäjä-suhteemme vatvomiseksi.

Ei täysin käyttökelvoton ase?

Palataan vielä hetkeksi kylmän sodan ydinaseperintöön. Samalla kun supervallat jatkoivat ratkaisun etsimistä ydinaseidepelotteen uskottavuuden ylläpitämisen ja käyttämättömyyden periaatteen väliseen dilemmaan, jatkui myös ydinaseiden leviäminen uusien valtioiden käsiin. Se, että ydinaseita pidettiin tiettyjä rajoitetun ydinsodan konseptioita lukuun ottamatta sotilaallisesti käyttökelvottomina, erityisesti niiden käytöstä aiheutuvien poliittisten ja moraalisten seurausten johdosta, ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, etteikö niiden halluspidolla ja omistamisella olisi ollut käytännön merkitystä, myös sotatoimien yhteydessä.

Hieman kääntäen voidaankin esittää, että ydinaseita opeteltiin aina Korean sodasta [1] eteenpäin ”käyttämään” hienovaraisesti ilman, että niitä tarvitsisi laukaista tai että niiden sijoittelun varassa harrastettu painostus johtaisi odottamattomiin vastareaktioihin ja virhetulkintoihin. Tähän ajatus pelotteesta ja painostamisesta kiteytyy. Yksi tutkituimmista esimerkeistä ydinasepolitiikan höydyntämisestä painostuskeinona (joskaan ei suorana uhkauksena) taitaa olla presidentti Nixonin määräämä globaali ydinasevalmiuden nostoon tähdännyt mittava operaatio elokuussa 1969. Operaatiollaan Nixon pyrittiin vaikuttamaan Neuvostoliiton Pohjois-Vietnamille antamaan tukeen signaloimalla draamaattisesti Yhdysvaltain valmiutta eskaloida konflikti (taktisten) ydinaseiskujen tasolle. Kuten hyvin tiedetään, Nixonin ”hullun miehen teorian” kouriintuntuvimmalla sovelluksella ei ollut sanottavaa vaikutusta sotatoimien kululle (Pohjois-Vietnamiin asti Nixonin signaalit tuskin kantoivat). Neuvostoliitto ei myöskään ryhtynyt signaloinnin toimesta painostamaan Pohjois-Vietnamia Yhdysvalloille suotuisiin rauhanneuvotteluihin. Vielä Berliinin kriisin aikaan vuonna 1948 vastaavanlainen signalointi, joskin pienemmässä mittakaavassa ja suoraan Neuvostoliitolle osoitettuna, saattoi Yhdysvaltain ydinasemonopolin lyhyeksi jääneellä aikakaudella tepsiä.

Tuskin ydinaseet olisivat levinneet nykyisten yhdeksän ydinasevaltion haltuun, jos ne täysin kömpelöitä tai hyödyttömiä olisivat. Vastakkaiset esimerkit ovat vähissä. Etelä-Afrikka on tiettävästi ainoa, alkeellisen ydinasekapasiteettinsa vapaaehtoisesti hävittänyt valtio [2]. Ei Pommia siis aivan käyttökelvottomana aseena olla pidetty – eikä pidetä, varsinkin kun ottaa huomioon ydinaseiden mittavat ylläpitokustannukset. Toisaalta kylmän sodan aikaan esimerkiksi Yhdysvallat pitivät ydinasepainotteista pidäkettä varsin edullisena vaihtoehtona eurooppalaisten liittolaistensa turvallisuuden takaamiseksi Neuvostoliiton ja Varsovan liiton tavanomaisten joukkojen ylivoimaa vastaan.

Myös NATO:n edelleen vahvana porskuttava ydinasesuunnittelu ja sen keskeisyys liittokuntapolitiikassa käy esimerkistä ydinaseiden ”käyttökelpoisuuden” sitkeydestä. Turkin sisäisten levottomuuksien yhteydessä käynnistynyt keskustelu Yhdysvaltain Eurooppaan eteentyönnettyjen ydinaseiden kohtalosta käy tästä hyvänä esimerkkinä – vielä 2000-luvun alussa Yhdysvallat vetivät lentokonesijoitteiset taktiset ydinaseensa Kreikasta takaisin Yhdysvaltoihin. Ukrainan ja Syyrian sotien leimaamassa kansainvälisessä ilmapiirissä Turkissa sijaitsevia noin 50 ydinkärkeä on, toisin kuin Kreikan tapauksessa, spekuloitu lähinnä siirrettäväksi johonkin toiseen NATO-maahan Euroopassa. Lisäksi ainakin Puola on mainostanut poliittista valmiuttaan osallistua NATO:n ydinasejako-ohjelmaan. Nämä sotilaallisesti jo lähes käyttökelvottomat ja miljardeja maksavaa modernisaatio-ohjelmaa odottavat taktiset ydinaseet nähdään useassa itäisen Keski-Euroopan maassa eräänlaisena toteemina – symbolina, joka materialisoi Yhdysvaltain sitoutumisen Euroopan puolustukseen.

Taiwanin, Japanin ja Etelä-Korean reaktiot Donald Trumpin vastuuttomiin ydinasepuheisiin osoittavat, kuinka painava rooli eteentyönnetyllä ydinasepelotteella on edelleen Yhdysvaltain liittolaispolitiikassa. Ydinaseita ”käyttävät” ja ovat ”käyttäneet” näin lukuisat liittosuhteittensa kautta ydinasesateenvarjon alla värjöttelevät valtiot. Esimerkiksi Norja ”käytti” kylmän sodan aikana Yhdysvaltain ydinaseita – tai paremminkin rauhanajan ydinaseettomuuden politiikkaansa sekä tähän liittyvän ”ydinaseoption” ja Pohjolan strategisen tasapainotilan kytköstä (Norjan UPI:laisten keksintö 1960-luvun alussa) useampaankin otteeseen.

NATO:n jäsenvaltiot käyttävät yhtä lailla ydinaseita osana turvallisuuspolitiikkaansa sopimusjärjestön strategian kautta (vaikka useat asiantuntijat katsovatkin ydinasepelotteen merkityksen laskuun Euroopassa Venäjän uhkan kasvun kokemisesta huolimatta). Venäjä on käyttänyt ydinasekorttiaan tätäkin suoremmin, jopa suoria uhkauksia Euroopan NATO-maita kohtaan esittäen. Putin siis soveltaa omaa versiotaan ”hullun miehen teoriasta”. On myös mainittava lukuisat ydinasekynnysvaltiot, jotka käyttävät ydinasekapasiteetin hankkimisen mahdollisuuteen kätkeytyvää latenttia pelotetta hyväkseen eräänlaisena neuvotteluvalttina.

Ja lopulta tulee se kolikon kääntöpuoli: kaikki edellä mainittu, poliittiseen ”käyttökelpoisuuteen” viittaava todistusaineisto tuo mukanaan kovan, viime kädessä ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta kestämättömän hinnan, jota on (edelleen) toistaiseksi opittava mahdollisimman taiten sietämään, mutta jota ei kovinkaan kiemurtelija kykene moraalisesti oikeuttamaan.

Ydinaseriisunnan tuskaisuus ja alueellisten ydinasevarustelupaineiden aikakausi

Positiivistakin kehitystä kylmän sodan hulluimmista vuosista on monien mielestä tapahtunut. Esimerkiksi ydinaseiden määrä on vähentynyt viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana merkittävästi. 1980-luvun puolenvälin huippulukemista, noin 60 000 ydinkärjestä, määrä on tippunut alle kolmannekseen, noin 15 000 ydinkärkeen.

Vakuuttavaako? Kysytään suoraan: käsi ylös kaikki, joita tieto määrien laskusta kovasti huojentaa? Ehkä määrän laskun poliittinen konteksti helpottaa. Vähenemiseen ovat nimittäin vaikuttaneet lähinnä Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton väliset ydinasevalvontasopimukset, jotka taas perustuvat jaettuun näkemykseen tarpeesta hallinnoida ja valvoa käyttömahdollisuuksia mahdollisimman huolellisesti. Enää jaettua näkemystä ei vaikuta löytyvän. Lisäksi nykyisetkin ydinasearsenaalit ovat täysin ylimitoitettuja, etenkin Venäjän ja Yhdysvaltojen kohdalla, ja ne riittäisivät edelleen maapallon moninkertaiseen tuhoamiseen. Vai miltä maistuu seuraava ajatuskoe: jo yhden Iso-Britannian Trident-sukellusveneen arsenaali vastaa yli 300-kertaisesti Hiroshiman räjäytyksen tuhovoimaa…

Ydinkärkien määrän laskiessa ydinaseita omistavien valtioiden määrä on myös kylmän sodan jälkeisellä aikakaudella kasvanut. Toista ydinaseaikakautta leimaakin useiden asiantuntijoiden mukaan ydinaseiden vaikutuksen – ja jopa mahdollisen sotilaallisen käytön – alueellistuminen. Tämä lisää myös ydinaseiden käyttökelvottomuuden takaavan ydinasetabun periaatetta rapauttavaa epävakautta. Alueellisessa kontekstissa ydinasestrategiat vaikuttavat siirtyvän entistä selvemmin vastavuoroisen tuhon opista (joka alueellisella tasolla tarkoittaisi Kiinan perinteisesti suosiman vastaiskykyn varjelevan minimipelotteen kaltaista doktriinia) ydinaseiden ensikäytön mahdollisuudella myös tavanomaisin asein tehtävää hyökkäystä vastaan pelotteena toimivaa asymmetristä eskalaatio-oppia kohti. Kuten Viping Narang osoittaa uusklassista realismia soveltavassa (ja tästä johtuen hieman reduktionistiseen tulkintaan sortuvassa) teoksessaan Nuclear Strategy in the Modern Era: Regional Powers and International Conflict (Princeton University Press, 2014), asymmetrisen eskalaatio-oppi vetoaa erityisesti sellaisille alueellisesti merkittäville valloille (tai sellaiseksi pyrkiville), jotka

a) kokevat itseään voimakkaammaksi tulkitsemansa alueellisen toimijan tavanomaisten aseistuksen vakavaksi uhaksi sen kansalliselle turvallisuudelle, sekä

b) joiden strategisessa kulttuurissa sotilailla on keskimääräistä itsenäisempi asema suhteessa poliittiseen johtoon.

Narangin johtopäätös on joka tapauksessa selvä: pelkkä ydinseiden omistaminen ei jatkossa(kaan) takaa uskottavaa pelotetta tavanomaisin asein suoritettavaa hyökkäystä vastaan. Narang kumoaa teoksellaan käsityksen Pommin hankinnan ihmeitä tekevästä, eksistentiaalisesta vaikutuksesta. Narangin johtopäätös voi auttaa ymmärtämään esimerkiksi Venäjän uhmakkaan, alueellisella tasolla juuri asymmetristä eskalaatio-oppia jäljittelevän ”de-eskalaatio-opin” tarkoitusperiä; ydinaseiden ensikäytöllä uhkaava ydinasedoktriini kun vaikuttaa historiaa vasten takaavan, näin Narang päättelee laajan empiirisen aineiston ja konfliktitietokantojen pohjalta, uskottavan pelotteen myös tavanomaisin asein suoritettavaa hyökkäystä vasten. Näin ainakin siihen asti, kun vastakkain on kaksi (tai kenties jopa useampi) asymmetrisen eskalaation ydinasedoktriinikseen valinnutta valtiota – skenaario, jota Narang ei teoksessaan käsittele (Narangin positivstinen metodologia ei kykene tilannetta hahmottamaan, koska tällaista esimerkkiä ja dataa ei historiasta löydy), mutta joka jo maalaisjärjellä sisältää huomattavan virhetulkintojen ja eskalaatiokierteen mahdollisuuden.

On myös huomattava, että Narangin tulosten perusteella ainoan uskottavan pelotteen tuottava ydinasedoktriini (edelleen nimenomaan alueellisisista ydinasevalloista puhuttaessa), eli asymmetrinen eskalaatio-oppi, on, paitsi kaikkein kallein ylläpidettävä, myös haavoittuvaisin virhetulkinnoille ja vahingoille. Pelotteen uskottavuuden ylläpitäminen kun vaatii joustavan ensikäytön uhan korostuessa ydinaseiden hallintaan liittyvien komento- ja päätöksentekojärjestelmien herkistämistä lähemmäs sotilaiden operationaalista tasoa, eli sitä konkreettista infrastruktuuria, josta myös ydinaseet laukaistaan (näin on myös esimerkiksi Ranskalla, joka on harrastanut itsenäisen ydinasepolitiikan linjaansa NATO:sta irrallaan aina 1960-luvulta lähtien, sen taktisten ydinaseiden osalta).

Asymmetrisessä eskalaatio-opissa ydinaseiden poliittinen kontrolli toisin sanoen heikkenee. Samalla kun tulkintaongelmat kasvavat, hupenee ydinaseiden käyttöön varattu varoaika (mikä on se tavanomaisin asein suoritettavan provokaation taso, joka laukaisee asymmetrisen eskalaation?). Tällaiset jännitteet piinaavat erityisesti Etelä-Aasiassa Intian ja Pakistanin välejä. Näiden epävakauttavien tekijöiden lisäksi toisen ydinaseaikakauden alueellinen luonne näkyy kasvavina ydinaseproliferaatiopaineina, etenkin Lähi-idässä.

Paine pommin kieltämiselle kasvaa

Alueellisten varustelupaineiden lisäksi olemassa olevien ydinasevaltioiden arsenaalien kehittäminen (”käyttöiän jatkaminen”) on täydessä vauhdissa – suurin osa nykyisestä yhdeksästä ydinasevaltiosta jatkavat omien ydinasejärjestelmiensä modernisoimista, mikä lisää myös varustelupaineita ja tästä nousevia virhetulkintojen mahdollisuuksia. Valtaosa ydinasevaltioiden asevarustelumenoista menee kuitenkin edelleen ”tavanomaisen” aseistuksen kehittämiseen (joista mahdollisina epävakauttavina teknologioina mainittakoon esimerkiksi automatisoidut asejärjestelmät sekä yliääninopeudella toimivat täsmäristeilyohjukset), ehkä siitäkin syystä, etteivät ydinaseet enää nykyisen sodankuvan ja uhkien aikakaudella ole se kylmästä sodasta tuttu ”edullinen” ja kaikkivoipaiselta vaikuttava vaihtoehto.

Ydinaseriisunnassa ei tästä huolimatta olla edistytty vuonna 2010 Venäjän ja Yhdysvaltojen välille solmitun uuden START-sopimuksen jälkeen. Ydinaseiden määrän lasku on pysähtynyt, eikä läpimurtoja tällä saralla ole valitettavasti näköpiirissä. Tässä suhteessa neuvottelutulos Iranin ydinohjelmasta oli harvinainen positiivinen uutinen – paitsi tietysti Washingtonin haukoille. Ydinasevaltioiden kyvyttömyys edetä ydinsulkusopimuksessa lupaamassaan ydinaseriisunnassa on samalla vahvistanut kansalaisjärjestötoimijoiden merkitystä ja roolia lukuisten ydinaseettomuuteen sitoutuneiden valtioiden rinnalla. Ydinaseet laittomina kieltävän sopimuksen kampanja sekä ydinaseiden käytöstä aiheutuvien katastrofaalisten humanitaaristen seurausten aloite ovat tämän globaalin tason kansalaisaktiivisuuden keskeisiä instrumentteja. Kevään 2015 NPT-sopimuksen tarkastelukonferenssin epäonnistuminen – etenkin sen kyvyttömyys edetä Lähi-idän joukkotuhoaseettomaa vyöhykettä koskevissa neuvotteluissa – lisää entisestään painetta uusille neuvottelu- ja sopimusregiimeille, joita NPT-sopimuksen tunnustavien ydinasevaltojen käsijarru ei enää pidättele, kuten Honna Marttila kirjoituksessaan argumentoi.

Miksei sitten ydinaseita ole kielletty, toisin kuin esimerkiksi kemiallisia aseita? Tämän kysymyksen minulle esitti jokin aika sitten Vasabladetin toimittaja. Se on hyvä kysymys, johon luonnollisesti ei ole yksiselitteistä vastausta tarjolla, mutta yrittää kannattaa. Kuten edellä esitin, ydinasepolitiikkaa edelleen monin paikoin määrittelevä mielenmaisema on 1950 ja 60-luvuilla tehtyjen linjausten tuotosta. Ydinasevarustelua koskevilla päätöksillä ja niiden käyttöä hahmottavilla strategioilla pyrittiin nimenomaan estämään vastapuolta laukaisemasta ydinaseita sekä käynnistämättä laajamittaisia sotatoimia. Ydinaseiden käyttöarvo tiivistyi niiden tarjoamaan pelotteeseen, jota voitiin käyttää myös poliittisen painostuksen välineenä. Tähän liittyvä, vuodesta 1945 aina tähän päivään kestänyt ydinaseiden sotilaallisen käyttämättömyyden periaate – ydinasetabu – erottaa ydinaseet vuonna 1925 Geneven sopimuksella kielletyistä kemiallisista aseista, joita käytettiin laajasti esimerkiksi ensimmäisessä maailmansodassa.

Ydinasevallat toisin sanoen luottavat ydinaseiden vakauttavaan vaikutukseen, mistä kertoo myös ydinasevaltojen halu säädellä ydinasearsenaaliensa luonnetta vastavuoroisilla ydinasevalvontasopimuksilla. Lisäksi ydinaseiden omistaminen huokuu edelleen voimapoliittista arvovaltaa.

Lukuisat ydinaseiden varastoinnista ja kuljettamisesta aiheutuneet vaaratilanteet, virhetulkinnat sekä ydinaseiden potentiaalinen leviäminen niin uusien valtioiden kuin mahdollisesti terroristienkin käsiin kuitenkin vahvistavat kuvaa ydinaseiden ”käyttökelvottomuudesta”. Ydinaseriisunnan hidas eteneminen sekä ydinasevaltioiden modernisaatiosuunnitelmat tulevat lähivuosina entisestään lisäämään ydinaseita vastaan kohdistuvaa kritiikkiä.

Suomen kaltaisen sääntöperustaista kansainvälistä järjestystä ulkopoliittisessa toiminnassaan painottavalle valtiolle on varsin luonnollista korostaa olemassa olevien asevalvontamekanismien tukemista ja niiden varsin lamaantuneeksi rapistuneen tilan elävöittämistä. Samalla aika on kuitenkin ajamassa monen kylmän sodan ajalta peräisin olevan regiimin ohi, mikä saa Suomen ydinasepoliittisen linjan vaikuttamaan varsin konservatiiviselta ja varovaiselta. Varovaisuus voi myös osoittautua hyveeksi, mutta niin kauan, kun suurvaltavetoinen kansainvälinen järjestys ja sen keskeiset mekanismit puksuttavat eteenpäin yskähdellen, olisi viisasta pyrkiä myös etsimään vaihtoehtoisia kanavia sääntöperustaisen järjestyksen, YK:n roolin ja laajan turvallisuuden kysymysten edistämiseen. Tästä näkökulmasta ajateltuna Suomi voisi ottaa vielä pari askelta progressiivisemman kannan ydinaseiden kieltävän sopimuksen valmisteluun ja sen tarpeellisuuden tunnustamiseen. Vaatimuksen ydinaseiden hävittämisestä ja täten ydinaseriisuntaa koskevien laillisten sitoumusten tarkentamisesta ei tarvitse olla ristiriidassa ”pragmaattisemman”, olemassaolevia mekanismeja ja ydinasevaltioiden vastavuoroisen luottamuksen kasvattamiseen perustuvan linjan kanssa. Itse asiassa päinvastoin: ydinaseriisuntaa tukeva vankempi ja aukottomampi kansainvälisen lain perusta sekä tämän vaatiminen istuisi varsin luontevasti Suomen ulkopolitiikan kansainvälistä sääntöperustaista järjestystä korostavan pilarin työkalupakkiin.

Kansallisvaltioiden roolin muutoksen ja entistä hämärämpien uhkakuvapuheiden aikakaudella on hyvä kysyä, kuinka sokeasti voimme luottaa valtiollisen järjen kaikkivoipaisuuteen asiassa, jossa epäonnistuminen johtaa väistämättä sietämättömän katastrofaalisiin seurauksiin sekä pahimmillaan ihmiskunnan tuhoon? En tietysti esitä, etteikö näitä ajatuksia otettaisi vakavasti myös ydinasevaltioiden poliittisten ja sotilaallisten eliittien keskusteluissa. Kontrolloimaton ydinaseriisunta ei liene kenenkään toiveissa. Tällaisella skenaariolla murehtiminen kuitenkin vaikuttaa valitettavasti juuri nyt kaukaiselta. Suomalaisessakin turvallisuuspoliittisessa keskustelussa, esimerkiksi NATO:sta debatoidessa, kysymys ydinaseista tavataan flegmaattisesti sivuuttaa toteamalla lakonisesti, että ”kyseessä on vain pelotease”, ikään kuin näin toteamalla voitaisiin suorittaa eräänlainen ydinaseiden kokoinen kielellinen reduktio, sulkeistaminen – ”siitä mitä ei käytetä, ei tarvitse kriittisesti keskustella”. Toisen ydinaseaikakauden leimaamien alueellisten varustelupaineiden ja entistä kiivastahtisemmiksi käyvien kansainvälisten suhteiden keskellä tällaiseen flegmaattisuuteen ei kuitenkaan ole varaa.

***

[1] Nina Tannewaldin mukaan keskeinen syy ydinaseiden käyttämättömyydelle Korean sodassa, jonka alkuvaiheissa Yhdysvalloilla oli vielä käytännössä ydinaseiskukyvyn monopoli, oli presidentti Trumanin henkilökohtaisesti tuntema vastenmielisyys ydinaseen käyttöä kohtaan, kun taas Eisenhowerin (tuolloin vielä sotajohdossa) ja esimerkiksi Dullesin tulkinnat olivat kylmäkiskoisempia, ottaen vastahakoisesti huomioon muodostumassa olleen ydinasetabun potentiaalisesta rikkomisesta aiheutuvat valtavat strategiset ja arvovaltaa koskevat tappiot. Mutta kun puhutaan ydinaseen poliittisesta käytöstä, on huomattava, että Yhdysvallat tekivät tiettäväksi ydinasekapasiteettinsa olemassaolon vastapuolelle sijoittelemalla kapasiteettiaan lähelle Korean niemimaata. Lähde: Tannewald, Nina (2007): The Nuclear Taboo. The United States and the Non-User of Nuclear Weapons Since 1945. Cambridge: Cambridge University Press. ss: 115-154.

[2] Etelä-Afrikan vuosina 1979-1991 hallussaan pitämän alkeellisen ydinasekapasiteetin tehtävä, kuten pitkään Israelinkin, oli lähinnä taata Yhdysvaltojen suojelu. Ydinaseiden ”käyttöarvo” perustui tällöin käsitykseen siitä, että Yhdysvallat tulisi tekemään Etelä-Afrikan kannalta merkittäviäkin uhrauksia ja diplomaattisia liikkeitä alueellisten konfliktien yhteydessä, jotta Etelä-Afrikka ei käyttäisi ydinaseitaan. Tämä kun olisi laskenut ydinaseiden käyttökynnystä laajemminkin, sekä murentanut ydiansetabun merkitystä, mikä puolestaan olisi rapauttanut myös luottamusta suurvaltapolitiikan ytimessä olevan ydinasepariteetin tasapainottavaan vaikutukseen.

Bonuksena aiheeseen sopiva soundtrack, eli OMD – Enola Gay (mainio taustoitus Aamulehden Johanna Juupaluomalta):