Putinin Venäjän ydinasekiristyksestä

Putinin ydinasevoimien valmiuden nosto ei ollut täysin yllätyksetön. Ydinaseuhka länttä kohtaan oli epäsuorasti esillä jo Ukrainaan suuntautuneen hyökkäyssodan julistuksessa. Ydinasesapelia on kalisteltu aikaisemmin myös Krimin valtauksen yhteydessä 2014, sitä ennen Ruotsia kohtaan 2013, Tanskaa kohtaan 2015 jne.

Ydinasejärjestelmien valmiuden nostossa on kyse samaan aikaan pelotteesta ja kiristyksestä. Pelotteen osalta uhkauksella pyritään estämään lännen vastatoimien lujittuminen ja nakertaa yhtenäiseksi osoittautunutta rintamaa.

Kiristyksellä Putin pyrkii sen sijaan saamaan lännen tekemään aktiivisesti sen intresseissä olevia tekoja. Tämä voisi liittyä esimerkiksi Putinin Venäjän kannalta myönteisen neuvottelutuloksen saamiseen Ukrainan kanssa. Mahdollisesti pyrkimys on myös kiristää länttä taloupakotteiden perumiseen, mutta näin epäsymmetrinen uhka ei vaikuta uskottavalta.

Ydinasekiristys perustuu ydinasepelotteen doktrinaalisiin muotoiluihin, julkilausuttuihin uhkailuihin sekä kapasiteettien valmiuden nostoa, sijoittelua ja liikuttelua koskevaan signalointiin. Nyt on esitetty julkilausuttu uhka. Sen tavoitteena on nostaa vastapuolen tunnetta toimintansa riskeistä.

Valmiuden nostoa voidaan edelleen signaloida strategisella ja ei-strategisella tasolla. Strategisella tasolla kyse on suoraan Yhdysvaltoihin vaikuttamisesta, mahdollisesti tavoitteena ”irtikytkeä” sen oma strateginen pelote ja poliittinen sitoutuminen Euroopasta ja Ukrainan tilanteesta.

Ei-strategisella tasolla kyse on puolestaan Euroopan ja Ukrainan toisistaan irtikytkemisen tavoittelusta sekä Ukrainan suorasta kiristämisestä. Perinteisesti Venäjällä on pidetty taktiset ydinkärjet irrallaan kantolaitteistaan.

Ydinasekiristystä voi tehdä avoimesti ja ei-avoimesti. Tässä tapauksessa kyse on ensiksi mainitusta. Kummassakaan muodossa ydinasekiristäminen ei historian valossa ole ollut kovin menestyksekästä.

Esimerkiksi Nixon käytti omassa hullun miehen -strategiassaan Vietnamin sodan aikaan ei-avointa kiristystä laittamalla osan Yhdysvaltain ydinasevoimista korkeaan hälytystilaan. Tämä ei tuottanut toivottua tulosta, eli Neuvostoliiton diplomaattista painostusta ja tuen vetämistä pois Pohjois-Vietnamia kohtaan tulevien neuvottelujen edellä.

On myös huomattava, että ydinaseiden käyttökynnyksen massiivisuus heikentää kiristyksen uskottavuutta. Näin varsinkin tilanteissa, joissa uhan esittäneen valtion olemassalo itsessään ei ole ollut akuutisti uhattuna.

Putinin Venäjä on pitkään linkittänyt ydinaseiden käytön valtion olemassaoloa ja kansallisia ydinintressejä kohtaaviin eksistentiaalisiin uhkiin. Näiden intressien uhattuna olemiseen on vielä useampi eskalaatioporras matkaa. Venäjällä on myös konventionaalisia ”strategisia kyvykkyyksiä”, joilla Putin on lähivuosina rehvastellut. En tosin tiedä näiden toimintavalmiudesta.

Putin toki vaikuttaa tuntevan olonsa ja valtansa selvästi uhatuksi, mutta toisaalta hän vaikuttaa myös olevansa voimiensa tunnossa. Eksistentiaalista uhkaa Venäjän olemassaoloa kohtaan ei luonnollisestikaan ole olemassa.

Kaikkein keskeisintä olisi nyt pyrkiä välttämään tahattomasti syttyvää suoraa eskalaatiota Nato-maiden rajoilla ja kansainvälisillä merillä.

Jonkinlainen ulospääsytie ja eskalaation purkava vastaliike ydinaseuhkasta olisi myös hyvä hahmottaa lännessä. Ehkä se voisi olla varovainen, ei-virallinen tuki rauhanneuvotteluille. Samalla täytyisi kuitenkin pitää huoli siitä, ettei kiristyspolitiikka osoittaudu tehokkaaksi.

Joka tapauksessa nyt käynnistyy lännessäkin tiukka keskustelu siitä, miten Putinin Venäjä ydinaseiden käyttökynnystään käytännössä tulkitsee. Ukrainan hallinta kun vaikuttaa Putinille nyt erottamattomalta osalta sitä käsitystä, millä hän tarkastelee kansallisia ydinintressejä.

Tilanteella on myös merkittäviä seurauksia ydinaseriisuntapolitiikalle ja ydinsulkusopimuksen uskottavuudelle. Aivan hiljattain ydinsulkusopimuksen tunnustamat viisi valtiota (Yhdysvallat, Kiina, Ranska, Iso-Britannia ja Venäjä) esittivät yhteisen julkilausuman, jossa nämä totesivat, ettei ydinsodan tule koskaan tapahtua.

Julkilausumassa luvattiin myös lisätä keskustelua ydinturvallisuudesta ja tietyistä läpinäkyvyyttä lisäävistä toimista. Putinin ydinasekiristys vie näiltä lupauksilta uskottavuuttaan.

Monessa ydinasekynnysvaltiossa varmasti pohditaan parhaillaan, tulisiko heidänkin rakentaa äärimmäinen pelote ydinsulkusopimuksen sitoumuksista huolimatta.

Länsi-Euroopassa lisääntynee 1980-luvun taitteesta muistuttava keskustelu siitä, tulisiko niiden alueelle sijoitella esimerkiksi Yhdysvaltain euro-ohjuksia, jotta Venäjä ei pystyisi käyttämään strategista ja ei-strategista pelotettaan Euroopan ja Yhdysvaltain väliin kiilaa lyövän painostuspolitiikkansa välineenä.

Pitkä peli

https://pixabay.com/images/id-6712056/

Putinin Venäjän peli ja pinna on pitkä. Vuodesta 2014 asti käynnissä ollut peiteoperaatio on nyt muuttunut suoraksi ja näkyväksi sotilaalliseksi tunkeutumiseksi itsenäisen valtion alueelle. Luhanskin ja Donetskin tulitaukolinjan ylittäminen ja maakuntien irrottaminen tilanteen ja Ukrainan valtiostatuksen jäädyttäväksi puskurivyöhykkeeksi on nyt skenaariona todennäköinen.

Tilanne muistuttaa kehityskulkua, joka nähtiin jo Georgiassa 2008. Venäjällä on sotilaallista voimaa edetä useasta suunnasta myös Kiovaa kohti, mutta ei poliittista voimaa Kiovan pitkäaikaisen hallitsemisen takaamiseksi. Oletan, että tämän Putinin Venäjä tiedostaa, eikä tästä saavutettavat väliaikaisvoitot näyttäydy riittävän houkuttelevilta pidemmän pelin vaarantamiseksi. Etelämmässä Krimillä Venäjä on jo saanut havittelemansa pysyvän lämminvesitukikohdan. Sen ympärille laajennettavan puskurivyöhykkeen luominen noussee jälleen lähikuukausina toiseksi todennäköiseksi kriisiskenaarioksi, kuten nousi jo vuosina 2014–15.

Lännen tulisi nyt säilyttää yhtenäinen linjansa pakotepolitiikan toimeenpanon suhteen. Korostan sanaa ”säilyttää”, sillä reaktiot Putinin Venäjän viimeisten kuukausien aikana syöttämiin lukuisiin diplomaattisiin koepalloihin ovat ilmentäneet kasvavaa yhtenäisyyttä lännessä. Pakotteiden tulisi olla samaan aikaan tuntuvia, mutta myös riittävästi tilannetta hämäränä pitäviä. All-in ei todennäköisesti olisi järkevä strategia, koska se viestisi Venäjälle kärsimättömyyttä tilanteessa, jossa tämä on tietoisesti ottanut strategisesti hähmyisällä kärsivällisyydellään aloitteellisuuden haltuunsa.

Pakotteissa tulee olla kiristysruuvia, koska muutoin puhe eskalaatiokontrollista menettää poliittisen uskottavuutensa. Samoin kiristysruuvia tarvitaan, jotta diplomaattiselle raiteelle jää lännen oman pelin sisäisen hyväksyttävyyden kannalta keskeinen poliittinen liikkumatila ja neuvotteluvara. Samalla on selvää, että jo pakotteiden ”ensimmäisen erän” tulee olla tuntuva, eikä sen vaikutuksia Venäjän yhteiskuntaan laajemmin voida todennäköisesti eristää kokonaisuudesta.

Pakotteiden lisäksi länsimaiden pääkaupungeissa on pöydällä kasvava sotilaallinen, taloudellinen ja yhteiskunnallista resilienssiä kasvattava tuki Ukrainalle. Nato tulee hyvin todennäköisesti entisestään lisäämään sotilaallista läsnäoloaan Itä-Euroopan jäsenmaidensa alueella. Näissä pitkän pelin ensimmäisissä askelissa ovat omat, tahattoman eskalaation kehittymiseen liittyvät riskinsä, kun sotilaskalustoa liikutellaan puolin ja toisin lähellä rajoja.

Kiinan asema Venäjän varaventtiilinä tulee korostumaan, enkä epäile, etteikö Kiinan johto pyrkisi edelleen käyttämään tätä kolmikantaista riippuvuussuhdetta hyväkseen niin Venäjä-suhteissaan kuin lännenkin suuntaan. Separatistialueiden irtoamisella emämaasta on tunnetusti Kiinan näkökulmasta myös kipupisteensä.

Mutta takaisin lännen reaktioon. Myös omat, sisäiset haavoittuvaisuudet tulee nyt tuoda julkeasti esiin: lännen sisäiset keskipakoisvoimat Venäjälle kytkeytyvine raha- ja vaikutusvaltavirtoineen ovat yksi keskeinen kuivattava suo, johon tulee pitkällä aikajänteellä kiinnittää strategista tarmoa. Puhtaan ja omavaraisemman energiasiirtymän suurvaltapoliittiset heijastevaikutukset tulee myös tehdä jatkuvasti näkyviksi – kyse on viime kädessä fossiilikapitalismista riippuvaisten valtioiden määrittelemästä pelikirjasta ja sen uudelleen kirjoittamisesta, sosiaalista oikeudenmukaisuutta unohtamatta.  

Pakotteilla on siis sekä periaatteellinen että eskalaationhallintaan liittyvä taktinen ulottuvuutensa. Periaatteellisesta näkökulmasta lännen on välttämätöntä reagoida kansainvälistä järjestystä kannattelevien keskeisten periaatteiden räikeisiin rikkomuksiin. Taktisesti tilanne on mutkikkaampi, sillä kuten empiirisestä tutkimuksesta tiedämme, (talous)pakotteet harvoin kääntävät sotilaallisia ja diplomaattisia kriisejä päälaelleen. Lännessä tulee miettiä tarkoin ja luovastikin, miten pakotteiden vaikutusten onnistumisista viestitään kotiyleisölle.

***

Putinin Venäjä puhuu tilanteesta suojeluvastuun periaatetta muistuttavin sanankääntein. Lisäksi ilmassa on jälleen tietoisestikin viritettyjä heijastumia Kosovon sotaan ja Yhdysvaltain johtamien liittoumien toimiin Lähi-idässä. Putin vetoaa (pitkälti historiallisesti kyseenalaisiin) lupauksiin Naton laajenemattomuudesta, mutta samalla viis veisaa kansainvälisesti sitovista sopimuksista, joita Venäjä on itse aikanaan sekä omakohtaisesti että Neuvostoliiton seuraajavaltiona luvannut kunnioittavansa. Putin voi toisaalla vaatia kirjallisesti esitettäviä sitoumuksia sen turvallisuusasemaa tukevista järjestelyistä, mutta todeta samalla toisaalla lakonisesti (kuten Budabestin muistion osalta aikanaan), että tietyt kirjalliset sitoumukset ovat syystä tai toisesta, esimerkiksi valtion demokraattisesti vaihtuneen johtajan johdosta, menettäneet legitimiteettinsä.

Toisaalla Putinin Venäjä voi sitoa jonkin kansan itsemääräämisoikeuden revisionistiseen historiantulkintaansa, toisaalla se voidaan sitoa kyseisen valtion johdon venäjämielisyyteen sekä poliittisen järjestelmän luonteeseen. Maalitolpat voivat liikkua vauhdillakin tilanteen mukaan. Toisena päivänä voidaan vedota joihinkin kuvitteellisiin valtiojohtajien välillä tehtyihin henkilökohtaisiin sitoumuksiin, seuraavana päivänä tilanteen kriteereinä saatetaan käyttää mytologisia tulkintoja tiettyjen alueiden ja kansojen historiallisesta kohtalosta.

Institutionaalisten järjestelyiden ennustettavuutta lisäävän vaikutuksen nimeen vannovassa lännessä maalitolppien ketterä liikuttelu saattaa vaikuttaa irrationaaliselta. Sitä se ei kuitenkaan välttämättä ole – epäjohdonmukaisuus ja voimapolitiikan oikeutuksen perusteiden poukkoilevuus voi hyvinkin olla tarkoitushakuista. Tällaiseen tietoiseen hämmennyksen luomiseen viittasi myös tasavallan presidentti Niinistö eräissä kansainvälisille medioille antamissaan haastatteluissa.

***

Mikä sitten on Putinin Venäjän loppupeli? Luulen, että se ei ole Ukrainan valtaaminen, mikä vaatisi suunnattoman sotilaallisen ja ennen kaikkea poliittisen ponnistuksen. Kansainvälistä politiikkaa ja Euroopan turvallisuusjärjestystä määritelleiden periaatteiden kumoaminen lienee varsinainen tavoite. Putinin Venäjä pyrkii toisin sanoen kumoamaan Helsingissä vuonna 1975 ja edelleen Pariisissa 1990 sovitun pelikirjan perusteet.

Invaasio on käytännössä romuttanut Minskin sopimusten jo alun alkaen vinksahtaneelta vaikuttaneen arkitehtuurin, mutta se ei tarkoita sitä, etteikö Putinin Venäjä voisi jatkossakin valikoiden vedota joihinkin sopimuksen osiin. Suurvaltadiplomatialla on edelleen tilansa, mutta siinä institutionalisoidut järjestelyt alueellista turvallisuusjärjestystä sementoivine päätösasiakirjoineen näyttävät korkeintaan tilapäisesti naftaliinista vedettäviltä välineiltä.

Pelikirja on siis muuttunut, tai sitä pyritään muuttamaan – sopimukset ja lupaukset eivät ole suinkaan jatkossakaan irrelevantteja, ne ovat vain alennettu suurvaltapolitiikan valikoidusti luettaviksi instrumenteiksi. Uusi, tilalle tarjottu pelikirja ei perustu yleviin julistuksiin, vaan suurvaltapolitiikan ja kansallisten intressien rautaiselle logiikalle.

Tässä logiikassa pienempien valtioiden kansallisella itsemääräämisoikeudella on myös sijansa, mutta vain niin kauan kuin niiden oma asema perustuu myös kansallisten intressien ensisijaisuuden tunnustavalle politiikalle. Kunnioitusta, joskaan ei takeita tarjoavaa tunnustusta, voi saavuttaa pitämällä omistaan tiukasti kiinni. Tämä on mahdollista, mutta kuten todettua, pelikirja on tällöin muuttunut.

Länsi on jo hävinnyt paljon: puhe ihmisoikeuksien, demokraattisen transition ja vireän kansalaisyhteiskunnan leviämisestä liberaalin internationalismin ehdoin kuulostaa jo lähes parakronistiselta. Tämä käänne on tapahtunut reilussa vuodessa. Nyt plärätään kovan raudan ja hermoja vaativan suurvaltapelin sanakirjaa – tässä pelissä kokemus ja aloitteellisuus on Putinin Venäjällä. Länsi tulee olemaan kroonisesti reaktiivinen pelilaudalla, jonka sääntöjä se ei ole itse ollut keskeisesti määrittelemässä. Vai hahmottuuko taustalta sittenkin vieläkin pidempi, emansipatorinen peli?

***

Putinin Venäjän loppupelin tai Ukrainan aseman kannalta ei ole kovin keskeistä, ovatko Suomen ja Ruotsin kaltaiset, Yhdysvaltain kanssa ja keskenään jo lähes liittosuhteessa olevat valtiot Naton jäsenmaita vai eivät. Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyys tulisi luonnollisesti tarkoittamaan sotilaallisen aktiivisuuden lisääntymistä Pohjolassa, varsinkin Suomen rajojen tuntumassa. Provokaatioihin ja joukkojen nopeisiin siirtelyihin valmiutensa osoittanut Venäjä luonnollisesti osoittaisi tämän entistä voimallisemmin myös Suomelle. Itämeren status Suomen huoltovarmuuden, kaupan ja talouden aorttana on hyvä muistaa.

Nato-jäsenyyttä tullaan Suomessa peräänkuuluttamaan seuraavien kuukausien ajan. Aivan kuten peräänkuulutettiin vuosina 2014–15. Aikanaan ensireaktioon kietoutuu myös harkitumpaa debattia siitä, miltä Suomen Nato-politiikka varsinaisesti tulisi näyttämään – eikä vain suhteessa Venäjään, sillä Natolla on Euroopassa idän lisäksi myös toinen keskeinen ”rintama” etelässä.

Demokratiamme kannalta olisi toivottavaa, että puntaroiva, leimakirveet hautaava debatti leviäisi myös edessä siintäviin eduskuntavaalidebatteihin. Jäsenyyshakemus olisi poliittisesti viisasta jättää vain, jos selvä eduskunnan enemmistö ja tätä kautta kansan enemmistö sitä tukisi (tosiallisesti vaatimus 2/3 enemmistöstä eduskunnassa tarjoaisi hakemusprosessille riittävän turvallisen sisäpoliittisen selkänojan).

Ja pitäähän täällä luottaa kykyymme käydä demokraattisesti avointa debattia turvallisuuspolitiikasta – debattia, joka ei todellakaan päättyisi Nato-jäsenyyden hakemiseen, vaan pikemminkin käynnistyisi siitä aivan uudella tavalla. Jonkin järjestelyn tai kansalaiskeskustelun ennalta hylkääminen vain siksi, että se saattaisi lisätä ulkoisen vallan painostusta, olisi jo itsessään päätös, joka tarkoittaisi meille tärkeistä demokraattisista periaatteista luopumista.

Ensireaktioita seuraavan, harkitsevamman Nato-debatin keskiöön noussee viritelmiä, joissa Suomen mahdollisen jäsenyyden perusteille haetaan tasapainoa diplomaattisen tyynnyttelyn ja kollektiivisen pidäkkeen vahvistamisen välillä. Jo pitkään rakennettu verkottunut puolustusyhteistyöjärjestelyiden kokonaisuus tarjoaisi luontevan kiinnepisteen jatkuvuuden hahmottamiseksi.

Tämä taas tulee nostamaan esiin ajatuksen eräänlaisesta Nato-miinus-järjestelystä (vrt. Norja ja Tanska), jossa Suomi sitoutuisi Naton kollektiivisen puolustuksen periaatteisiin, nauttisi tämän tuomasta pidäkearvon lisäyksestä, mutta välttäisi jännitteiden kiristämistä kieltämällä vieraiden valtojen pysyvien sotilastukikohtien ja joukkojen sijoittelun Suomen alueelle.

Nato-miinus-järjestely voisi ilmentää valtioviisautta, tai sitten ei. Se lisäisi Suomen omaa toiminnanvapautta Naton sisällä, tarjoten eräänlaisen eskalaatiokontrollin välineenä hyödynnettävän kiristysruuvin pahojen aikojen varalle. Toisaalta sen käytännön toteutukseen liittyvät sisä- ja liittolaispoliittiset kiistat voisivat tarjota vieraiden valtioiden edustajille paikan iskeä Suomen sisäpolitiikkaan omia kiilojaan.

Omaehtoista varautumista kollektiivisen puolustuksen osana korostava järjestely voisi tässä ajattelumallissa tarjota myös paremman ponnahduslaudan kriisidiplomatialle. Suomalaiskansalliseen, pienvaltiorealistista varovaisuusharkintaa ja jännitteistä etäännyttämistä painottavaa suurstrategista refleksiä tämä järjestely tyydyttäisi myös. Puhtaan isolationismin aika on kuitenkin ohi – on ollut viimeistään 1990-luvun puolivälistä.

Samalla on hyvä huomata, että Suomen liittoutumisstatus tuskin olisi vaikuttanut Putinin Venäjän laskelmointiin Ukrainan suhteen, eikä se siihen vaikuta tulevaisuudessakaan. Suomessa on aina toisinaan havaittavissa tiettyä hybristä oman asemamme kohtalonomaisuudesta ja Nato-suhteemme ratkaisevasta merkityksestä Itämeren alueella.

***

Venäjällä, aivan kuten kaikilla valtioilla, on legitiimejäkin huolia tulevaisuuden epävarmuuden ja oman turvallisuusasemansa suhteen. Tällä hetkellä Euroopassa kyse on näihin huoliin liittyvien perusteiden jo lähes peruuttamattomalta vaikuttavasta yhteismitattomuudesta.

Kun samalla turvallisuusjärjestystä ryhdittävien asevalvontasopimusten on nähty romuttuvan yksi toisensa jälkeen, edessä siintää pitkä strategista kärsivällisyyttä vaativa suurvaltahankauksen aikakausi. Ukraina on tässä pitkässä pelissä keskiössä, mutta samalla vain yksi palanen laajempaa kokonaisuutta.

Ukrainan ja vakaan eurooppalaisen turvallisuusjärjestyksen lisäksi pitkän pelin häviäjiin kuuluu ihmis- ja eliökunta kokonaisuudessaan. Mitä enemmän tarmoamme ja keskittymistämme kuluu alueellisen voimapolitiikan kehityksen seuraamiseen ja hillintään, sitä kauemmaksi ajaudumme niiden ekologisten ja globaalipoliittisten haasteiden ratkaisusta, jotka pitkälti määrittävät tulevaisuuttamme tällä maapallolla.