Somekohinaa ja sääntelyn vastaista populismia

Siitä tulikin sitten viskinhöyryinen viikonloppu. Helsingin Sanomien torkku-moodilla käyneestä toimituksesta lentoon pyrähtänyt niin sanottu viskigate ravisteli sosiaalisen median riekaleiksi männä viikonloppuna. En tiedä tarkoista luvuista, mutta ilmeisesti häsärit ’viski’, ’avi’ ja ’viskigate’ olivat suvereenisti Suomen twiitatuimpia. Se on paljon Putouksen ja julkkistanssiaisten täyttämänä viikonloppuna.

Mitä sitten on tapahtunut. Ensinnäkin kohun saattelemana maailmalle levisi viesti, jonka mukaan – lievästi karrikoiden – Suomeksikin kutsutun holhousvaltion jähemttyneisyyttä ideologisesti ajava virkamiesvalta on kieltänyt kansalaisiaan käyttämästä ’viski’ -sanaa.

Viikonlopun höyryjen laskeuduttua on kuitenkin käynyt tunti tunnilta todennäköisemmäksi, että todellisuudella on tälläkin kertaa tarjota hieman ensireaktiota tylsempi tarina. Menemättä sen syvemmälle itse kohun aiheuttaneeseen tapahtumaketjuun, vaikuttaa tällä hetkellä siltä, että Etelä-Suomen Aluehallintoviraston (Esavi) virkamies on erään alkoholijuomien ympärille rakentuvan tapahtuman alkoholilupaa myöntäessään vaatinut tapahtuman järjestäjiä hyödyntämästä edellä mainittua sanaa markkinoinnissaan, tapahtuman nimi ja logo mukaan lukien. Tässä kohdin on vedottu alkoholilainsäädännön kirjaimeen. Suoraa, yksityisten bloggaajien sananvapauden piiriin ulottuvaa vaatimusta en ole kursorisesti seulomalla aiheen ympärillä pyörivästä kirjavasta uutisoinnista löytänyt. Tällaisen mielikuvan kuitenkin saattoi johtaa viikonlopun uutisoinnista.

***

Voi toki olla, että kyseisen lain markkinointipykäliä koskevat tulkinnat elävät alati höttöisemmällä maaperällä somekulttuurimme kukoistuksen aikakaudella. Mutta tämä on jo kokonaan toinen, vaaleilla valitun lainsäätäjän vastuulle kuuluva asia.

Yhdyn erään kollegani toisaalla esittämään näkemykseen siitä, että kohu on melko puhutteleva kun sen yhdistää käsityksiimme politiikasta ja sen ympäristöistä. Ensinnäkin sosiaalista mediaa vilkuilemalla on vaikea olla tulematta johtopäätökseen, jonka mukaan verraten isolla joukolla kansalaisista on vaikeuksia erottaa lainsäätäjän ja virkamiehen asemaa toisistaan. Samalla on käynyt entistä ilmeisemmäksi, että virkamiesten tehtäväkentän ja heidän edustamansa instituution yhteiskunnallisen arvon ymmärtäminen näyttää olevan entistäkin katoavampaa kansanperinnettä.

Toisekseen on ollut mielenkiintoista seurata, kuinka vaivattomasti innostuneisuuden täyttämä massahysteria sekä järkiperusteita kaihtava agitointi lopulta leviää sosiaalisen median aikakaudella. Somessa aiheen ympärille kertynyttä kohinaa ja huutelua ryydittivät nopeasti syytökset holhouskulttuurista, poliisivaltiosta, byrokraattien salaliitoista ja mistä lie. Huutelua seurasi tyypillinen uutissivustojen komenttiosioiden vihapuheoksennus, joka sisälsi piirteitä suoranaisesta ammattikunnan essentialisoivasta leimaamisesta. Muodoltaan ja argumentaatiorakenteeltaan vastaavanlaista, ihmisten etnisen alkuperän perusteella muodostettua nälvimistä kutsuttaisiin suoraan rasismiksi.

Kärjekkäämpien äänien lomassa oli vieläkin suurempi massa yleistä sääntelyn vastaista muotidiskurssia – ilman että sääntelyn perusteita, olemusta tai seurauksia sen syvällisemmin olisi tarvetta avata. Ironiaa tietysti edustaa se, että kritiikitön massailmiön mukaan tempautumien jos mikä edustaa holhoutuneena ajelehtimista. Esavin kantaa itse tapaukseen ei toki maltettu ironiankatkuisella somen mestauslavalla odottaa – johtopäätösten muoto kun oli tavallaan jo valmiina odottamssa ajan henkeen katetussa pöydässä. Siihen pöytään itsenäinen, hetken huumasta irrotettu ajattelu sopii valitettavan heikosti. Tämä valitettavan tuttu logiikka toimii kaikenkarvaisen informaatiovaikuttamisen taustalla.

Oireellista oli kuitenkin se, että (hesarin lisäksi, tai sen rinnalla) muutama poliitikkokin otti ’kohusta’ omaan ideologiseen pirtaansa sopineet populismipisteet auliisti irti – jopa strategisen viestinnän merkityksen nykypolitiikassa kuin omat taskunsa tunteva pääministerimme oli vähällä lähteä hutkimaan, vaikka vastuun kantajana hänen olisi tullut pyrkiä ensisijaisesti viestimään medialle, että ensin tutkitaan.

Emotivistissävytteiset poliittiset ulostulot eivät tosin ole vain populistisia letkautuksia, sillä niillä on käytännön seurauksiaan itse poliittisen prosessin ulkopuolelle. Voin vain kuvitella, minkälaista ”palautetta” ja yhteydenottoja asiassa esille tullut virkamies tällä hetkellä saa ja kokee. Enkä ihmettelisi, jos henkilökohtainen rapa roiskuisi laajemminkin virkamieskunnan suuntaan. Tällainen käytös ei kuulu modernin sivistysvaltion tunnuspiirteisiin. On erittäin epäilyttävää, jos poliitikot alkavat hyödyntämään yhteiskunnan sisäistä viholliskuvastoa ja sen ruokkimista edes välillisesti omien tavoitteidensa ajamisessa.

***

Alkoholipolitiikan sisältö onkin sitten jo kokonaan toinen juttu. Olen kyllä myös kallistunut sille linjalle, että kyseisen lain kirjainta tulisi päivittää 2000-luvun realiteetteja kohtaamaan (en tosin ole kiinnittänyt niinkään huomiota markkinointia koskeviin pykäliin, vaan tarjonnan ja myynnin osittaiseen vapauttamiseen esimerkiksi pienpanimoita ajatellen), vaikka en alkoholilainsäädännön varsinaista liberaalisiipeä edustakaan. Reaktiot kohun aiheuttaneeseen uutisointiin tosin vain nostavat esiin vakavia kysymysmerkkejä sen suhteen, miten tämä katajainen kansamme olisi valmis ottamaan vastaan sille annettuja lisävapauksia, semmitenkin jos toiminta on näin helposti agitoitavissa itsekritiikittömäksi joukkohuutamiseksi.

Järjen äänet kuitenkin aina erottuvat kohinan keskeltä. On eittämättä monta järkiperustetta kannattaa julkishallinnon toimintakulttuurin ketteröittämistä sekä eräänlaista ajattelutavan nuorennusleikkausta. Tästä olenkin kirjoittanut blogissani jo aikaisemmin. Myös sääntelyn vapauttaminen voi joissain yhteyksissä olla viisaskin veto, kunhan se toteutetaan tapauskohtaisen harkinnan mukaan eikä sorruta kategorista sääntelyn vastaisuutta edustavaan naivismiin ja sitä tukevaan populismiin (on mielenkiintoista huomata, miten Perussuomalaisiin tyypillisesti yhdistetyn herrainvallan vastaisen populismin piirteet ovat alkaneet levitä yli (oikeisto)puolueiden rajojen näin vaalien lähestyessä).

Helppoja irtopisteitä on somen aikakaudella tarjolla yllin kyllin, se on käynyt varmasti kaikille selväksi. Oma arvostukseni lähtee kuitenkin niiden yhteiskunnalisten vaikuttajien suuntaan, joilla on ryhtiä ja asennetta nousta tällaisen irtopisteiden kalastelun yläpuolelle. Ja mitä asiallisiin ja järkeviin näkemyksiin tulee, on loppuun hyvä siteerata Helsingin Sanomien Jussi Pullista, jonka ajatuksia jaan tässä kohdin mielelläni hieman pidemmältikin:

Neutraali byrokratia, joka rajoittaa eri intressien toimintaa ja sovittaa niitä yhteen, on yksi uuden ajan valtiokäsityksen peruspilareista. […]

Jos byrokraatti alkaisi tehdä poikkeuksia, ne koskisivat todennäköisesti luotettavia ”kunnon kansalaisia” – byrokraatin mielestä.

Hyvän byrokratian ydintehtävä on juuri tämä: tuijottaa sääntöjä – ja vain sääntöjä – ja tehdä päätökset sokeasti sen mukaan, mitä kansanedustajat ovat linjanneet.

Tällainen neutraali byrokratia takaa paitsi tuoteturvallisuuden myös yhdenvertaisuuden lain edessä. Se on yksi ydinseikoista, joka tekee Pohjoismaista niin toimivia yhteiskuntia kuin ne ovat.

Kompressoitua liittosuhdekeskustelua

UM:n Tulevaisuuskatsaus ja Loudness War in #Turpo

Ulkoasiainministeriö julkaisi eilen perinteisen tulevaisuuskatsauksensa. Julkistamisen jälkeistä, varsin nopealla tahdilla virittynyttä mediakeskustelua seuraamalla saattoi ymmärtää katsauksen sanoman tiivistyvän tasan yhteen lauseeseen. Kyseinen lause löytyy katsauksen keskimmäisestä, verkostoituneen turvallisuuspolitiikan toimintaympäristöä tarkastelevasta osasta: ”Nato-jäsenyys selkeyttäisi monin tavoin Suomen asemaa.” Mitään tavattoman järisyttävää tässä tulkinnassa ei ole, vaikkakin turvallisuuspoliittisen aseman selkeyden sekä sopimusvaraisen liittolaispolitiikan suhde tarjoaakin hedelmällisen mahdollisuuden harrastaa hieman teoreettisempaa turvallisuuspoliittista pohdintaa. Tätä seuraa blogipäivityksen jälkimmäisessä osassa.

Toinen ajatuksia herättävä seikka on kohinan välittämä kuva turvallisuuspoliittisesta keskustelusta (turvallisuuspoliittisen metakeskustelun ruotimisesta kylmiä väreitä saavia suosittelen hyppäämään suoraan blogitekstin jälkimmäiseen osioon). Ilmeisesti ministeriön katsaus oli päätynyt ennen aikojaan Mainostelevision haltuun. Katsauksen sisältöä ruotivan keskustelun agenda tuli näin ollen asetetuksi jo hyvissä ajoin ennen perjantaille suunniteltua virallista julkaisuajankohtaa – ”Ulkoministeriö selvästi NATO-jäsenyyden kannalla” kirkuivatkin otsikot maikkarin netissä jo eilen iltapäivällä. Ulkoministeriö oli näin ollen pakotettu julkaisemaan katsauksen muutama päivä etuajassa. Tämä tehtiin twitterissä ilman suurempia hälinöitä:

Uunituore @Ulkoministerio'n #tulevaisuuskatsaus, olkaa hyvä. http://t.co/9O3nyzTqzi Saa keskustella. #turpo

— Petri Hakkarainen (@PHakkarainen) September 30, 2014

Mediavälitteisen ensireaktion voi karrikoiden tiivistää ajatukseen, jonka mukaan nyt Merikasarmin virkamieseliitti antoi näin näkyvän tukensa Suomen jäsenyydelle Pohjois-Atlantin sopimusjärjestössä. Illan hämärissä keskusteluun tarttui myös vastikään 1990-luvun alun päiväkirjamerkintänsä julkaissut ulkoministeri Tuomioja, joka omalle ja puolueensa linjalle uskollisena ilmoitti kohulauseen olevan huolimattomasti muotoiltu. Lisäksi Tuomioja korosti varmuuden vakuudeksi, ettei katsaus ole (edelleenkään) poliittisessa ohjauksessa laadittu, vaan sen tarkoitus on palvella ensi kevään eduskuntavaaleja seuraavia hallitusneuvotteluita ja sen eittämättä aikaisempaa keskeisemmäksi muodostuvaa ulkopoliittista osaa. Tänään keskustelua on jatkettu myös asiantuntijoiden toimesta. Blogimerkintöjä on kirjoitettu.

Minä en muotoilisi asiaa tällä lailla, koska Nato-jäsenyys taas voisi tuoda muita ongelmia mukanaan. Siinä mielessä tämä ei muuta mitään. – Ulkoministeri Tuomioja ulkoasiainministeriön tulevaisuuskatsaukseen sisältyneestä lauseesta.

Muutama sana tulevaisuuskatsauksen formaatista lienee paikallaan. Sen tyyli on näkemyksiä esittelevä, jopa pohdiskeleva, aivan kuten aikaisemmissakin katsauksissa vuosilta 2003, 2006 ja 2010 (edellisten ollessa nyt julkaistua pidempiä ja täten myös polveilevampia). Tarkkoja toimenpidesuosituksia katsaukselle tyypillisessä genressä ei tälläkään kertaa esitellä. Toimintaympäristön mahdollisia kehityskulkuja sekä Suomen ulkopoliittisen asemoitumisen vaihtoehtoja sekä tavoitteita kuvaillaan usein rinnakkain ja vertaillen. Hallitusneuvotteluiden tukemisesta huolimatta katsauksen aikaperspektiivin todetaan ulottuvan 5-10 vuoden päähän. Katsauksen johtavaksi ajatukseksi voinee esittää muodoltaan epäsymmetrisemmiksi käyvien globaalien valtasuhteiden ja keskinäisriippuvuuksien monitahoisen hyödyntämisen haasteen sekä tähän vastaamiseksi vaaditun ketteryyden lisäämisen tavalla, jossa valtion ulkoinen ja sisäinen turvallisuus kietoutuvat entistä selkeämmin yhteen.

Mikä sitten mättää? Ehkä se, että tämäkin keskustelun parsi tyhjentyi heti kättelyssä yhden nelikirjainyhdistelmän ympärille. Tällaisesta on kokemuksia historiastakin, mitä nyt kirjainyhdistelmä on vaihtunut matkan varrella. En tahdo sanoa sitä, etteikö NATO olisi tärkeä elementti turvallisuuspolitiikassamme. Onhan sopimusjärjestö kumppanuuspolitiikan kautta jo nyt keskeisessä osassa Suomen verkottuneen puolustuksen hiljalleen hahmottuvassa toteutuksessa. Ongelma on pikemminkin siinä, että toisinaan koko turvallisuuspoliittinen mielikuvitus vaikuttaa kanavoituvan yhden, vaikkakin sinänsä relevantin teeman suodattamana. Samalla keskustelu kompressoituu. Ilmiö tunnetaan musiikkipiireissä volyymisotana (eng. loudness war), jossa äänitteiden digitaalisessa masterointivaiheessa pyritään mahdollisimman kovaääniseen lopputulokseen oman kuuluvuuden maksimoimiseksi radiotaajuuksilla. Äänityksen luontainen dynamiikka ja herkkyys kärsivät; ylä- ja alaäänten sijasta biisit puristetaan tiukaksi keskiäänten massaksi viimeistään tuotannon myöhemmissä vaiheissa.

Syntyy itseään ruokkiva kierre – jos haluat tulla kuulluksi, tulee sinun sanoa entistä tiukkasanaisempia ja itsevarmemmalta kalskahtavia totuuksia entistä kapeammalta ja eriytyneeltä sektorilta. Tällaisessa tilanteessa historiallisesti paikaltaan nytkähtäneet suomettumisvertaukset ja turvallisuusympäristömme yksinkertaistavat aitametaforat ovat kuin studiomuusikon säropedaaliketjuja, joilla varmistetaan että oma instrumentti kuuluu edes jotenkin masterointivaiheessa kompressoidun digitaalisen kohinan keskeltä.

 

Selkeyden abstraktit ulottuvuudet 

Mutta eipä sorruta lopullisesti turvallisuuspoliittisen metakeskustelun upottavaan suohon. Koitetaan seuraavassa pureutua hieman asiaankin. Katsotaan josko sieltä keskitaajuuksien massasta olisi löydettävissä herkkyyttä lisääviä nyansseja.

Aloitetaan viittauksella ulkoasiainvaliokunnan varapuheenjohtaja Pertti Salolaisen kommenttiin. Ulkopoliittisen keskustelun ja päätöksenteon parlamentaarisen ulottuvuuden puolustuspuhujana viime aikoina kunnostautunut Salolainen torui (jälleen) tapaa, jolla eduskunta ja ulkoasiainvaliokunta oli hänen mukaansa jätetty informoimatta katsauksen sisällöstä. Itse kohun aiheuttaneesta lauseesta Salolainen totesi, ettei se ole millään muotoa vallankumouksellinen. Väittämä, jonka mukaan NATO-jäsenyys selkiyttäisi Suomen asemaa, on Salolaisen mielestä selvä asia, osastoa ’no-brainer’.

Ja näin asia toki on, etenkin jos sitä tarkastellaan mahdollisten kuuluvuuksien ja toimintaympäristöstä hahmottuvien sopimusvaraisten sekä institutionaalisten järjestelyjen muodostamia vaihtoehtoja vasten. Liittosuhteet ovat olleet pitkään keskeinen kansainvälisen järjestyksen tuottamisen ja uusintamisen väline, oli tulkintamme järjestyksen luonteesta sitten vallan tasapaino-opin tai esimerkiksi liberaalimman institutionalismin suodattama [1]. Ajatus Suomen aseman selkiyttämisestä viittaa näin katsantokantaan, jossa neutraliteetista muistuttaville puolimatkan liittoutumismalleille ei anneta kovin suurta painoarvoa järjestyksen näkökulmasta. Liittoutumisasteen selkeys ja järjestyksen lisääntyminen kulkevat sen sijaan käsi kädessä suurvaltakytkökselle antamamme painoarvon kanssa.

Toisaalta selkeyttä tavataan arvioida myös puhtaasti käytännölliseltä kannalta; tässä katsannossa, joka ei väistämättä ole yhteensopimaton edellisen kanssa, keskeisiin yhteistoiminnan muotoihin ja virtoihin on päästävä käsiksi jo senkin vuoksi, että tämä yksinkertaisesti helpottavat ulkopolitiikan teon arkea. Kansainvälisen politiikan arkipäivän rutiineihin osallistumiseen varattujen resurssien kohdentamisen haasteet vähenevät yhtä lailla selkeyden myötä. Näinhän asia esitetään jo nyt puolustuspolitiikan vinkkelistä – joko täysin itsenäinen puolustus tai sitten (muodossa tai toisessa) rakennettu, yhteistyövaraisuudesta ponnistava uskottava puolustus.

Tässä käytäntöperustaisessa katsauksessa selkeys on toisaalta vain yksi monista yhteistyövaraisen turvallisuuden rakentamisen hyveistä. Selkeys ja yhteistyövaraisten ratkaisujen tuoma turvallisuuslisä voivat tällöin rakentua holistisemmin, useiden osatekijöiden muodostamasta summasta. Voi hyvin olla, että tämä jälkimmäinen, hallinnon tarpeiden ja Suomen oman aseman pohjalta korostuneesti hahmottuva kanta on juuri se, jonka pohjalta UM:n tulevaisuuskatsauksen lauseen liittolaissuhteesta esittämä käsitys rakentuu. Tätä johtopäätöstä tukee hieman myöhemmin seuraava lause, jonka mukaan ”Suomi ei voi ripustaa turvallisuuttaan yhden ratkaisun varaan, olipa se Nato-jäsenyys, sotilaallinen liittoutumattomuus tai jokin muu, vaan jatkossakin turvallisuus koostuu omasta puolustuskyvystä, kansainvälisestä yhteistyöstä ja monesta ei-sotilaallisesta tekijästä.” Kompromissimäisyyttä huokuva teksti rohkaisee joka tapauksessa pohtimaan kysymystä edelleen. Tähän aihepiiriin liittyen kannattaa lukea myös tämä Matti Pesun kirjoitus.

On vielä kolmaskin näkökulma, se kolikon kääntöpuoli, jossa liittolaissuhteiden kautta tapahtuvan asemoitumisen selkeyden lisääntymisen ei kaikissa tilanteissa katsota lisäävän turvallisuutta. Järjestelmätasolta tarkasteltujen liittosuhteiden selkeyden (esimerkiksi sotilaspoliittisten vaikutuspiirien totaalisuuden ja neutraliteetin merkityksen katoamisen myötä) sekä toisaalta alueellisesti määrittyvän turvallisuustilanteen välillä ei siis tässä katsannossa nähdä ongelmatonta syy-seuraussuhdetta. Väljän pienvaltiorealismin perinteen hengessä ajatellaan, että liittosuhteiden tiivistämisen myötä syventyvä vaikutuspiirien vastakkainasettelu saattaa samalla tuottaa vaikutuspiirien raja-alueilla alueellisesti purkautuvia jännitteitä. Johtopäätöksenä esitetään, että nämä potentiaaliset jännitteet painavat ulkopoliittisen liikkumatilan vaakakupissa liittosuhteiden tuottamaa selkeyttä ja systeeminäkymän tasolla luvattua järjestystä voimakkaammin. Suomen kohdalla tämä ongelma kytkeytyy luonnollisesti Pohjolan ja Itämeren alueen turvallisuustasapainosta tehtyihin tulkintaristiriitoihin.

Monille Suomen mahdollinen jäsenyys Pohjois-Atlantin sopimusjärjestössä vaikuttaa johtavan automaattisesti alueellisen turvallisuusdilemmamekanismin käynnistymiseen. Tässä katsannossa, jonka johtopäätöksien merkityksestä olen itsekin tässä blogissa pyrkinyt toisinaan muistuttamaan, asemamme selkeyttäminen liittosuhteita syventämällä voi siis myös lisätä lyhyellä tähtäimellä ulkoista turvattomuutta ja epävarmuutta (jolloin taas nousee keskeiseksi se, mitä ratkaisuja lyhyen tähtäimen turvattomuuden lisääntymisen hallintaan on ennalta varattu). Toisaalta on syytä myöntää, että tämä katsanto on viimeisen vuoden aikana ajautunut jatkuvasti hauraammalle perustalle. Ei kuitenkaan siksi, että esitetty tulkinta turvallisuusdilemmasta olisi nähdäkseni alun perin ollut väärä, vaan siksi, että ulkoinen turvallisuusympäristö vaikuttaa tällä hetkellä tuottavan alueellista turvattomuutta tasaisesti jo ilman liittosuhteitamme merkittävästi nykyisestä syventävää politiikkaa (eli jäsenyyttä Pohjois-Atlantin sopimusjärjestössä). Toisin sanoen: se, mitä tarvitsisimme nyt puhtaasti puolustuksen logiikan ja selkeyden vinkkelistä, voi edelleen vahvistaa näitä tarpeita ruokkivia mekaniikkoja. Siinä se meidän dilemman rehellinen ydin on, joskin näin tutkijamaisen abstraktisti ilmaistuna.

***

Olisi varsin näköalatonta esittää että Ulkoasiainministeriön tulevaisuuskatsauksen sanoma olisi tiivistettävissä vajaan twiitin mittaiseen lauseeseen. Puhutaanhan samaisessa katsauksessa monissa kohdin todellisuuden kompleksisuudesta, sisäisen ja ulkoisen rajan jatkuvasta hämärtymisestä, resilienssistä, ennakoimattomuudesta sekä globaalihallinnankin haasteeksi muodostuvasta keskinäisriippuvaisuuksien kasvusta. Maailmaa hahmotetaan siis jatkuvasti enemmän jälkimodernin sopeutumisen logiikan kautta. Turvallisuuden lupauksen sijasta meille tullaan tarjoamaan entistä enemmän turvattomuuteen varautuvaa asennetta. Sopeutumisen logiikan rinnalla kyllä kulkevat edelleen modernilta ajalta periytyneet kiistakumppanit, nimittäin westfalenilainen puolustuksen logiikka (valtion rajojen ja ydintoimintojen takaaminen) sekä toisaalta kylmän sodan jälkeen vahvistunut suojelun logiikka (ihmisoikeudet ja inhimillinen turvallisuus). Toivon tulevalta hallitukselta sellaista ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, jossa maailmaa kyetään edelleen hahmottamaan kaikkien kolmen logiikan läpi. Muut ratkaisut näyttäytyvät minulle epärehellisenä, dynamiikkansa menettäneenä selkeytenä.

 

[1] Kansainvälisten suhteiden akateemisessa keskustelussa uusliberaalin institutionalismin ja realismin eri koulukuntien näkemykset liittosuhteiden vaikutuksesta valtioiden käyttäytymiseen toki poikkeavat toisistaan monella tavalla. Tässä kohdin riittänee kuitenkin ajatus liittosuhteiden merkityksestä (tällainen vanhahko teksti tarttui nopeasti googlaamalla haaviin) kansainvälisen järjestyksen välineenä ylipäätään.