Tasapainoilkaa keskenänne – eli Iranin diilin alueellinen ulottuvuus

Ensimmäinen askel. Historiallinen sopimus virhe. Uusi liennytyksen aikakausi. Vaatimaton kompromissi. Aikalisä. Siinä muutamia kuvauksia Iranin ja EU:lla varustetun suurvaltakoplan välisestä ydinsopimuksesta, jossa Iran sitoutui siihen kohdistettujen talouspakotteiden osittaista purkamista vastaan jäädyttämään kuudeksi kuukaudeksi sen ydinasekynnystä madaltavat rikastus- ja muut puuhat. Lisäksi Iran on lupautunut lantraamaan sen jo varsin pitkälle rikastettuja uraanivaroja lähemmäs energiantuotannon kannalta relevantimpia lukemia sekä avaamaan (taas) auliisti ovia kansainvälisille tarkkailijoille.

Osapuolten haparoiva tepastelu on maltillisestikin arvioituna historiallinen tapahtuma. Tästä huolimatta neuvottelut ovat sopuineen saaneet osakseen runsaasti kritiikkiä. Iranin sisäisestä keskustelusta en osaa sanoa varmaksi. Voimme kuitenkin olettaa, että myös Iranissa kytee sisäinen jakolinja, jonka äärimmäisessä laidassa olevat haukankatseet tuijottavat tottumuksesta kieroon yhteistyökuvioita lähtemättömästi epäluotettavan ja essentialistisesti pahan vallan kanssa.

Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu antoi torjuville reaktioille kasvot moittiessaan vuosikausien diplomaattisen asemasodan jäljiltä puristettua sopua ”historialliseksi virheeksi”. Yhdysvalloissa kriitikot ovat enemmän ja vähemmän fatalistiseen sävyyn todistelleet, että Iranin orastava ”käänne” on vain silmänlumetta ja että nyt väännetty sopu ei täytä Yhdysvaltojen todellisia turvallisuusintressejä (eli Iranin ydinohjelman yksiselitteistä jäädyttämistä). Arvostelijoiden mukaan sopimus ei todista Iranin suhtautumistavan muuttuneen, ainoastaan länsivaltojen talouspakotteiden toimivuuden. Iranin uusi asemoituminen näyttäytyy toisin sanoen vain hädän hetkellä hihasta vedettynä taktisena liikkeenä – aikalisänä ja maalivahdin vaihtona.

Tässä ei ole mitään uutta. Vastaavilla haukankatseilla tähyiltiin aikanaan 1980-luvun loppupuolella Gorbatshovin hallinnon liennytyspolitiikan ’todellisia intentioita’. Tuolloin Neuvostoliiton suopeus vuonna 1987 solmitulle INF-sopimukselle sekä pari vuotta myöhemmin toteutetut yksipuoliset vähennykset tavanomaisen aseistuksen saralla tulkittiin lännessä monin paikoin taktiseksi hengähdystauoksi uudelleen voimistuvan asevarusteluohjelman edellä. Jälkiviisaasti Gorbatshovin uusi ajattelu leimattiin lähinnä taloudellisen pakon sanelemaksi äkkijarrutukseksi, jolla oli hyvin vähän tekemistä alkuperäisen neukkujen intentioita kartoittaneen diagnoosin kanssa.

Obama on korostanut retoriikassaan, että Iran-sopimuksen kärki kohdistuu nimenomaan Iranin kapasiteettiin valmistaa ydinase. Nykyistä ehdottomampi sopimusteksti olisi tuskin tyydyttänyt nollasummapelin kautta Lähi-idän politiikkaa hahmottavia tahoja. Tässä katsannossa kun neuvottelupolitiikalla on lähtökohtaisesti huono kaiku. Sopimusteitse tapahtuvaa liennytyspolitiikkaa voidaan tilanteesta riippumatta näppärästi verrata vuoden 1938 Münchenin tapahtumiin. Münchenin historiallinen leimakirves on voimakas – leimautuminen Britannian pääministeri Neville Chamberlainin myöntyväisyyspolitiikan rappion perijäkandidaatiksi on kuin kotisatamaan ilmestynyt poliittinen ruttolaiva (vaikka historiallinen analogia maailmansotien välisen ajan Euroopan ja Lähi-idän nykyisten voimasuhteiden välillä varsin liberaalia tulkintaa vaatiikin).

Lähi-itä, epävarmuuden luvattu maa

Hieman teoreettisemmin katsottuna kysymys on poliittisista maailmakuvista. Maailmankuvassa A ei tunneta poliittisen vastavuoroisuuden käsitettä. Luottamus ja sen kasvattaminen eivät ole kansainvälisessä oman avun ja egoististen intressien maailmassa mahdollista; sen sijaan valtioiden tulee aina varautua pahimpaan ja vahvistaa turvallisuuttaan tämän arvopremissin mukaisesti. Maailmankuvassa B tunnustetaan yhtä lailla, että epäluulo ja epävarmuus piinaavat valtioiden välisissä suhteita (ainakin niin pitkään, kun näitä suhteita ei sääntele valtioiden yläpuolelle asettuva globaalin tason uskottava auktoriteetti). Jälkimmäisen maailmankuvan kannattajat kuitenkin näkevät, että vastavuoroista luottamusta on mahdollista rakentaa myös epävarmuuden ja turvallisuusdilemmojen maailmassa. Itse asiassa luottamus on määritelmänsä mukaisesti riippuvainen epävarmuudesta – mihin muuten tarvitsisimme luottamusta, ellemme epävarmuuden ylittämiseksi? On olemassa myös maailmakuva C, jossa turvallisuus ei enää näyttäydy niukkana valtakamppailun melskeessä hupenevana resurssina. Tällöin turvallisuutta ei kasvateta toisia vastaan vaan yhteistyössä muiden kanssa. Samalla väkivallan käyttö painostuksen välineenä on laajasti arvopohjaltaan toisiinsa identifioituvassa turvallisuusyhteisössä perusteellisesti delegitimoitu. Lähi-idän kohdalla lienee realistista olettaa, että haparoiva käynti maailmankuvasta A maailmankuvaan B tarkoittaisi jo melkoisia harppauksia.

Palataan maailmankuvaan A. Tai kuvitellaan maailmaa tällaisen suodattimen läpi. Vaatimuksemme on mahdollisimman kovaotteinen linja Iranin taktisia aikalisäpyrkimyksiä vastaan. Tästä alkavat meidän ongelmamme – meillä ei vaikuta olevan taloudellisten pakotteiden lisäksi realistisia keinoja Iranin politiikkaan vaikuttamiseksi. Voimme toki rakentaa sotilaskapasiteettiamme sekä siihen liittyvää pelotevaikutusta, esimerkiksi tehokkailla ohjuspuolustusjärjestelmillä. Olemme tehneet itsemme riippuvaisiksi monimutkaisista alueellisista liittolaissuhteista, joita on työlästä pitää yllä. Iranin sisäpolitiikan savuverhot eivät hämää meitä näkemästä kansainvälisten suhteiden mekaniikan kautta välittyviä historiattomia säännönmukaisuuksia. A-porukassa meillä on siis paljon viisautta ja vaatimuksia, mutta heikonlaisesti keinoja? Vai onko ongelma siinä, että poliitikkomme ovat käyttäneet voimapoliittista työkalupakkiamme väärin – työkalut ovat joko kuluneita, leväällään tai liian massiivisia kohtaamiimme ongelmiin. Juuri nyt tyydymme motkottamaan maailmankuvamme vastaiselle politiikalle. Mitä vaihtoehtoja meillä on? Ei juuri mitään, kenties paluu parin vuoden takaiseen tilanteeseen.

Palataan maailmaan B. Yhdysvaltojen rooli on niin Iranin kuin Lähi-idän kohdalla hyvin keskeinen. Yhdysvaltojen roolia määrittelee puolestaan sen laajempi 1990-luvun alusta kehittynyt Lähi-idän suurstrategia, jonka varassa suurvalta on sitonut itsensä tiiviisti alueen valtapoliittisiin kytköksiin. Afganistanin ja Irakin seurauksiltaan hahmottomat interventiot, vakuuttavien exit-strategioiden puute sekä edellisten interventioiden oireita heijasteleva kyvyttömyys vaikuttaa synkkänä sykkivään Syyrian alueelliseen kriisiin ovat osoittaneet, että Yhdysvaltojen erityissuhteiden (erityisesti Saudi-Arabian ja Israelin) kautta luotuun sitouttamiseen perustunut suurstrategia on kuluttanut itsensä loppuun. Globaalin terrorismin vastaisen sodan asteittainen liukuma jälkimodernin verkostoajattelun pohjalta hahmottuvaksi (ja kenties päättymättömäksi) vastaterrorismiksi kielii suurstrategian muutoksesta, joka on osittain pakon sanelemaa. Samalla Yhdysvaltojen perinteiset transatlanttiset kumppanit ovat nykymenoon tuudittautumalla tehneet itsestään kelvottomia voimapoliittisia kumppaneita.

Yhdysvaltojen aktiivista roolia Lähi-idässä toivovat tahot ovat näin ollen dilemman äärellä. Globaali suurvalta on väsyttänyt itsensä (kysymys on taloudellinen, mutta myös kansan tuki interventioille sekä tämän mukana sen uhrisietokyky on laskenut viime vuosina). Samalla Yhdysvaltojen henkinen sitoutuminen alueen ongelmiin on säilynyt jokseenkin vahvana. Tämä yhtälö ajaa sitä alati laajenevaan identiteettiongelmaan – mikä tahansa strategian muutos vaikuttaisi pitkää sitoutumista vasten vetäytymiseltä ja täten nöyryyttävältä tappiolta, etenkin maailmankuvassa A. Uusi suurstrateginen liike Itäiseen Aasiaan ja Tyynelle valtamerelle vaatisi asianmukaista päätöstä edelliselle projektille, joka kuitenkin tulee olosuhteiden pakosta tuottaa täysin uusin, diplomatiaan ja neuvotteluihin perustuvan tasapainoilun keinoin. Samalla muiden suurvaltojen – Venäjä ja Kiina mukaan lukien – vaikutusvalta alueen tapahtumiin voimistuu, kuten olemme voineet Syyrian kohdalla huomata.

Suurstrategisia vaihtoehtoja

Relevantteja, maailmankuvan A sisältä rakentuvia vaihtoehtoja on esitetty niukasti. Pessimismi Iran-sopimuksen suhteen on kuitenkin laajasti valloillaan. Pessimismin sytyke on palautettavissa laajempaan turhautumiseen. Esimerkiksi Brookings Instituutin Michael Doran (tässä yhteydessä lienee syytä mainita, että Brookings on pitkän historian omaava ja verraten riippumaton tutkimusinstituutti, eikä täten niinkään asetettavissa edellä esitettyjen maailmankuvien karsinoihin) katsoo sopimuksen romuttaneen Iranin vastaisen koalition yhtenäisyyden sekä vaivalla rakennettujen talouspakotteiden uskottavuuden. Argumentti on sikäli kummallinen, että Iranin talouspakotteita – joiden luomaan kurimukseen Euroopan unionilla on taloudellisena jättiläisenä mediahuomiota suurempi osansa – purettiin sopimuksen julkisen osan perusteella vain muutama miljardi. Pennosia Iranin alati paisuviin talousongelmiin nähden; pakotteet siis painavat jatkossakin. Ja kun puhutaan pakotepolitiikasta, on hyvä muistaa, että toisinaan ikkunan raottaminen pimeään huoneeseen on mitä parhain strateginen liike pakotteiden seurausten painostavuuden lisäämiseksi.

Doran spekuloi mahdollisilla salaisilla lisäpöytäkirjoilla, joihin kätkeytyy lisää Irania vahvistavia talousmyönnytyksiä. Doranin mukaan nämä rahat vuotavat suoraan Syyriaan ja Hizbollahin kautta Iranin tukemalle Assadin hallinnolle. Lopputuloksena kuuden kuukauden hengähdystauosta ja sitä edeltäneestä kardinaalivirheestä on, näin Doran järkeilee, paitsi Yhdysvaltojen arvovallan (prestige) menetys, myös aluetta piinaavan väkivallan kierteen syveneminen, sillä tapahtumasarjasta omat johtopäätöksensä tekevät Yhdysvaltain liittolaiset ottavat nyt ohjat omiin käsiinsä. Ja kaaoshan tästä seuraa – vai seuraako? Yhdysvaltojen erityistehtävää korostavien fatalististen tulkintojen mukaan tämä voisi tarkoittaa kaikkea alueen sijaissotien intensiteetin kasvusta aina Iranin vastapelureiden, etunenässä Saudi-Arabian, mahdollisiin ydinasehankkeisiin (joko omana projektina tai sitten Pakistanin kaltaisen ydinasevaltion tukemana). Saudi-Arabian julkinen retoriikka on ollut toistaiseksi maltillista, joskin Iran-diilin yhdistäminen Lähi-idän ydinaseettoman vyöhykkeen muodostamiseen osoittaa kuningaskunnan suhtautuvan sopimukseen jokseenkin kyynisesti – retorinen lataus tärähti siis lähinnä Israelin suuntaan.

Doran tyytyy monien kommentaarien tapaan maalailemaan pahaenteistä horisonttia ilman mielekkäitä vaihtoehtoja. Tämä ei sinänsä heikennä kenenkään argumenttia. Kriittiselle analyysille on oltava tutkimuskentässä tilaa jatkossakin. Vaihtoehtojakin on esitetty. Nostan niistä esiin Stephen Waltin näkemykset. Hänelle Yhdysvaltojen ideologisista taustoista johdettu Lähi-idän 1980-luvun jälkeinen suurstrategia näyttäytyy suurena virheenä. Walt ehdottaa Yhdysvaltojen palaamista ennen 1990-lukua hyvin toimineeseen ”offshore balancer” -rooliin. Tämä ei tarkoittaisi alueen sisäisiin asioihin puuttumattomuutta, vaan pikemminkin tasapuolisempaa ja realistisempaa politiikkaa, jossa Yhdysvaltojen sitoutumista alueeseen ei enää ohjaisi tiettyjen valtioiden varaan rakennetut erityissuhteet. Tämän sijasta Yhdysvaltojen tulisi pyrkiä alueellisen voimatasapainon edistämiseen joustavamman politiikan saattelemana. Samalla tämä tarkoittaisi ideologisten motiivien unohtamista (esimerkiksi tiettyjen valtioiden demonisointi) sekä luopumista kokonaisvaltaisen alueellisen muutoksen tavoittelusta. Käytännössä tämä tarkoittaisi Yhdysvaltojen hiljattaista pesäeroa Saudi-Arabiasta ja Israelista, joiden varassa suhde Iraniin olisi mahdollista luoda uudelta ja realistisemmalta perustalta.

Waltin mukaan Yhdysvaltojen paluu realistisempaan ”etäältä hallintaan” olisi välttämätöntä senkin vuoksi, että tällä hetkellä esimerkiksi Israel ottaa Yhdysvaltojen tuen annettuna, eikä sen tarvitse nähdä strategista vaivaa omien poliittisten siirtojen oikeuttamiseksi. Toisin sanoen, Yhdysvaltojen strateginen etäisyys sen erityisistä kumppaneista vahvistaisi suurvallan mahdollisuuksia sitoutua tasapainottavana pelurina Lähi-idän kokonaisuuteen. Waltin ajatusmalli seuraa lähes tyylipuhtaasti defensiivisen (ja rakenteellisen) realismin oppikirjamalleja. Mielenkiintoisia ovat myös Waltin näkemykset tällaisen strategisen liikkeen alueellisista seurauksista Lähi-idässä. Yhdysvaltojen etäisyys pakottaisi alueen toimijat yhteisen kysymyksen äärelle: mitä Lähi-idän turvallisuusdilemma, joka uudessa tilanteessa palautuisi alueen toimijoiden omiin tekoihin, tarkoittaisi heidän keskinäisille suhteilleen sekä alueen tulevaisuudelle?

Jaettujen turvallisuuksien Lähi-itä – utopiaa vai haaveilua mahdollisuuksien rajoissa?

Waltin ehdotuksen mukainen tilanne saattaisi luoda myös lisää liikkumatilaa Euroopan valtioiden sekä EU:n ulkopolitiikalle, sillä – contra Wal(t)z ja defensiivinen realismi – alueen valtasuhteiden ei tarvitse jämähtää tahmeaan valtatasapainotilanteeseen. Tasapainon polttoaineena toimiva epävarmuus on ylitettävissä, kuten historia meille osoittaa. Voimme ottaa esimerkiksi vaikkapa Brasilian ja Argentiinan välisen turvallisuusdilemmaherkkyyden 1980-luvulta. Tuolloin keskeisenä vastavuoroisen turvallisuusdialogin kehittymistä lisäävänä tekijänä olivat Yhdysvaltojen roolin etääntymisen lisäksi Brasilian ja Argentiinan sisäiset demokratisoitumisprosessit. Jälkimmäisen tekijän kautta voimme tarkastella myös Iranin sisäpoliittista tilannetta – ja miksei arabikevättäkin – erityisellä mielenkiinnolla.

Samalla on huomattava, että Brasilian ja Argentiinan tilanne oli aikanaan huomattavasti selkeämpi kuin nykyinen Lähi-idän kokonaisuus. Ulkopuolisilla valloilla (EU, Kiina, Pakistan ja Venäjä Yhdysvaltojen lisäksi) on huomattavia intressejä alueella. Lisäksi, kuten edellä mainittu Walt huomauttaa viimeisimmässä blogikirjoituksessaan, Iranin taloudellinen eristäminen saattaa olla ydinasekysymyksen taustalla ehkä vieläkin vaikuttavampi tekijä saudien ja Israelin kannalta. Argentiinan ja Brasilian tapauksessa yhteistyö oli sen sijaan taloudellisestikin perusteltua, sillä näin Etelä-Amerikan kaksi suurta peluria saivat tasapainotettua Yhdysvaltojen taloudellista valtaa läntisellä pallonpuoliskolla. Lisäksi Lähi-idän erityisyyttä korostavien jännitteiden pinoon on lisättävä Waltin unohtamat identiteetti- ja uskontokysymykset, joita Argentiinan ja Brasilian välillä ei sanottavasti ollut.

Kansainvälinen Iran-diplomatia saattaa ydinaseliennytyksen kautta tervehdyttää esimerkiksi Iranin ja Saudi-Arabian välisiä suhteita. Waltin Yhdysvalloille ehdottama tasapainottavampi etäisyys alueen valtapelureita suosivasta politiikasta olisi malli, johon Euroopassakin tulisi pyrkiä. Venäjän asema jäisi tässä yhtälössä vielä auki, mikä tulee ottaa huomioon tasapainottavan etäisyyden arvioimisessa. Joka tapauksessa keskeisin liike olisi saada alueen valtiot ottamaan alueellisen turvallisuuden jaetut kokemukset tosissaan. Tämä vahvistaisi myös muiden suurvaltojen ja viime kädessä kansainvälisen yhteisön turvallisuutta. Tukemalla tasavertaisten talouspoliittisten asetelmien kehittymistä länsivallat tukisivat samalla Lähi-idän taloudellista keskinäisriippuvuutta kasvattavia mekanismeja. Keskinäisriippuvuudesta olisi vielä matkaa positiiviseen rauhaan ja alueen ihmisoikeuskysymysten parantumiseen, mutta jostain on tämäkin matka aloitettava.

Yhteentörmäyksiä – Hans Morgenthau, hermeneutiikka ja Wilhelm Dilthey

Lueskelin pitkästä aikaa hyllyssä pölyttymään päässeitä kansainvälisen politiikan oppikirjoja. Martin Hollisin ja Steve Smithin vuodelta 1991 peräisin oleva ’Explaining and Understanding International Relations’, joka sysäsi tämän blogautuksen liikkeelle, lienee ollut useammassa kansainvälisten suhteiden opetusta tarjoavassa ahjossa kurssikirjamateriaalinakin.

Hollis ja Smith tarkastelevat kansainvälisen politiikan oppihistoriaa tieteenfilosofisesta (tai tarkemmin naturalistisen tieteenhistorian, erotettuna normatiivisesta tieteenfilosofiasta) vinkkelistä. Kirjoittajat käyvät ’tieteenalan’ oppihistoriaa läpi tieteenteon luonteen vaikuttavien perustavien kysymysten kautta. Keskeisessä osassa ovat kansainvälisen poliittisen teorian kolme systeemitasoa (valtiojärjestelmän, valtioiden sisäisen dynamiikan sekä edelleen yksittäisten poliitikkojen rooli analyysissä) sekä toisaalta karkea, mutta varsin klassinen jako selittäviin ja ymmärtäviin tieteisiin.

Hollisin ja Smith käsittelevät teoksen toisessa luvussa tieteenalan yleistä kehitystä maailmansotien välisestä progressiivisemmasta teoretisoinnista realismin ja behavioralismin kautta (50-60-luvut) kohti systeemitason rakenteellista realismia (70-luvulta eteenpäin). Erityisen mielenkiintoisena pidin tekijöiden huomioita Hans J. Morgenthaun klassisesta realismista. Hollis ja Smith lainaavat Morgenthauta (Politics Among Nations) esitelleessään järjestyksessään toista hänen kuudesta realismin periaatteesta:

We assume that statesmen think and act in terms of interest defined in terms of power […] that assumption allows us to retrace and anticipate, as it were, the steps a statesman – past, present, or future – has taken or will take on the political scene. We look over his shoulder when he writes his dispatches; we listen in on his conversations with other statesmen; we read and anticipate his very thoughts. Thinking in terms of interest defined as power, we think as he does, and as disinterested observers we understand his thoughts and actions perhaps better than he, the actor on the political scene, does himself.

Myöhemmin Morgenthau lisää teoksessaan, ettei kansainvälisessä todellisuudessa välttämättä tavata vallan tasapainopolitiikkaa sen puhtaassa muodossa. Teoria kuitenkin tarjoaa konkreettisia havaintoja edeltävän a priorin ’ideaalityypin’, eräänlaisen spekulatiivisen kuvan kansainvälisen järjestelmän normaalitilasta, jota vasten politiikan tekijöiden aikeisiin ja tekoihin kohdistuva tutkimus voisi edetä. Teorian siis myönnetään olevan vaillinainen – sen tavoite ei ole Occamin partaveitsen tapaan muodostaa mahdollisimman yksinkertaista hypoteesigeneraattoria, vaan pikemminkin tarjota heuristisesti rikas alusta kansainvälisen todellisuuden vivahteiden ymmärtämiseen.

Siinä missä klassista realismia haastamaan ilmestynyt behavioristinen tieteenihanne oli vahvasti empiristinen ja induktiivinen, on Morgenthaun realismin tulkittu tarjoneen eräänlaisen rationalis-deduktiivisen vastauksen empiristisille suuntauksille. Tällainen tieteen eetos leimasi myöhempiä realistisia teorioita, rakenteellista realismia etunenässä; realistiselle ontologialle perustuva teorianmuodostus, sen sisäinen koherenssi (monimutkaisuuden kustannuksella), positivismista tutun verifioinnin korostuminen sekä tästä johdettu ennustusvoima oli keskeisempää, kuin a) teorian testaaminen, b) havaintojen avulla saavutettujen säännönmukaisuuksien kurinalainen kerääminen tai c) ymmärtävän ja progressiivisen tutkimusotteen edistäminen.

Vaikuttaisi kuitenkin siltä, että Morgenthaun kuvaileva ote perustui preskriptiivisiä piirteitä sisältävään teoriaan, jossa valtiomiesten oletetaan toimivan tietyllä tavalla tiettyjen olosuhteiden vallitsessa. Voiko tämän oletuksen varassa rakentaa ’objektiivisten’ havaintojen varaan kasutuvaa tieteellistä tietoa luonnotieteiden tyyliin? Missä määrin havainnot ovat jo valmiiksi teoriapitoisia ja anakronistisia? Kuten Hollis ja Smith osoittavat teoksessaan myöhemmin, Morgenthaun lähestymistapa ei perustunut niinkään realistiseen deskriptioon (empirismi) kuin ideaalityyppien kautta tuotettuun teoriajohtoiseen ja täten ymmärtävään metodologiaan.

Sitten se varsinainen oivallus. Kaikista mielenkiintoisimpana pidän Morgenthaun oman tieteenkuvan yhdenmukaisuutta saksalaisen hermeneutiikan, etenkin Wilhelm Diltheyn ja Friedrich Schleiermacherin töiden kanssa. 1800-luvun alussa eläneen Schleiermacherin mukaan hermeneutiikan tehtävänä oli pyrkiä paljastamaan tulkinnan kohteena olevien historiallisten henkilöiden intentiot. Schleirmacherin romantistisessa hermeneutiikassa taidettiin mennä niin pitkälle, että historiallisen etäisyyden päästä asiaa tarkasteleva tutkija saattoi ymmärtää tulkittavana olevan kohteen tajunnavirtaa paremmin kuin tutkimuksen kohteena oleva henkilö itse. Tällainen naiivi historismi on itse asiassa erittäin suosittua edelleen kansainvälisen politiikan historian tutkimuksessa.

1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa vaikuttaneen Diltheyn elämäntyötä kuvaili pyrkimys löytää ihmistieteille ja historiallisille tieteille luonnontieteitä vastaava jämäkkä metodologinen perusta. Hermeneutiikassaan Dilthey – vankkumaton saksalaisen romantistisen koulukunnan kasvatti – pyrki luomaan menetelmäoppia historiallisesta tulkinnan tavasta, jossa tulkinnan kohteena olevien henkilöiden intentiot pyrittiin paikantamaan historiallisiin yhteyksiinsä siten, että tulkinnassa huomioidaan sekä historiallisen tekstin kirjoittajan että hänen elämänhistoriansa sulautumien osaksi kirjoitushetken määrittelemää kontekstia. Tässä kolmiyhteydessä oli historiallisen ymmärtämisen avaimet.

Morgenthaun realismi on tulkittavissa historialliseksi ja ymmärtäväksi (rakenteellisen ja pelkistävän teoretisoinnin sijaan) hieman samaan tapaan mitä saksalaisen romantistisen hermeneutiikan klassikot. Morgenthaun teorianmuodostus ei siis perustu empiiriseen havainnointiin (grounded theory) vaan historialliseen tulkintaan, joka elää oman horisonttimme luomien ennakkonäkymien mukana (historia ei ole paikallaan, vaan liikkuu meidän mukanamme). Yhtymäkohdat hermeneutiikan klassikkoihin ovat niin selvät (olihan Morgenthau itsekin saanut koulutuksensa Saksassa), että ihmettelin miksei tällaista johtopäätöstä olla esitetty kansainvälisen politiikan oppihistoriassa. Lyhyen googlauksen jälkeen huomasin, että kyllä joku on tämän yhteyden sentään hoksannut. Sietäisi pohtia tarkemminkin, esimerkiksi historiallisten kansainvälisten suhteiden tutkimuksen perinnettä kartoittaessa.

Lisää keskenäisestä riippuvaisuudesta

Kyselin edellisessä blogautuksessani Suomessa turvallisuuspoliittiseen keskusteluun nousseen keskinäisriippuvuuden merkityksen perään. Lienee syytä tarkentaa, ettei käsitys kansainvälisten suhteiden keskinäisriippuvuudesta todellakaan ole mikään uusi luonnehdinta. Tällainen kuva saattaoi piirtyä blogitekstini perusteella sekä suomalaista turvallisuuskeskustelua seuraamalla.

Esimerkiksi kansainvälisen politiikan (International Relations) tieteenalalla nousi viimeistään 1960-luvulla lukuisia transnationalisteja ja sekä keskinäisriippuvuusteoreetikoita haastamaan siihen mennessä tieteenalalla valtavirta-aseman saaneen valtiokeskeisen realismin ydinteesejä. Klassiset realistit dedusoivat Hans Morgenthaun johdolla kansainvälisen politiikan perusteeseiksi kutakuinkin kolme kiveen hakattua periaatetta (Morgenthaun 1948 julkaiseman klassikkoteoksen, Politics Among Nationsin, myöhempiin painoksiin lisätyt realismin kuusi prinsiippiä voidaan tiivistää ydinteeseiltään seuraaviin kolmeen): 1) kansallisvaltiot ja niiden päätöksentekijät ovat tärkeimmät toimijat kansainvälisen politiikan ymmärtämiseksi; 2) kansallisen ja kansainvälisen politiikan sfäärit ovat luonteeltaan ja logiikaltaan yhteismitattomia; 3) kansainvälinen politiikka on kamppailua vallasta – valtakamppailun selittäminen on se, mitä tutkijan pitää tehdä. On huomattava, että nämä ovat vain realismin ydinteesit, sen ontologian keskeiset lähtökohdat. Näiden lisäksi realismin teoriaan kuuluu kirjava joukko ydintä suojaavia suojavyöhykkeen (hypo)teesejä. Mainittakoon vaikkapa vallan tasapaino-oppi, hegemonian käsite sekä esimerkiksi teoria suhteellisista ja absoluuttisista hyödyistä.

Monikansallisten yritysten ja erilaisten valtion sisäisten ei-legitiimien toimijoiden, kuten vaikkapa sissiryhmien, toimintaa tutkineet tutkijat olivat valmiita hylkäämään klassisen realismin ensimmäisen ydinteesin 1960-luvulta lähtien. Transnationalistit [1] (konkreettisesti: valtion yläpuolella olevat) katsoivat, etteivät valtiot ole ainoita kansainvälisen sfäärissä vaikuttavia toimijoita, eivät välttämättä enää edes merkityksellisimpiä. Etäisyys maailmansodista yhdistettynä kylmän sodan orastavaan liennytyskauteen antoivat tilaa talous- ja kehityspoliittisten kysymysten nousemiselle kansainvälisen politiikan tutkimusagendalle, jos ei aivan kärkiteemoiksi. Valtioiden sisäiset valtakamppailut ja kansainväliseltä areenalta ideologioiden mukana välittyvät sissi- ja vastarintaliikkeiden kanavoimat sisällissodat kyseenalaistivat realismin toista ydinteesiä. Samalla monitieteisenä aloittanut ja kehitysvaiheessaan paljolti kvantitatiiviseen tutkimukseen tukeutunut rauhantutkimus kyseenalaisti realismin valtiokeskeistä (tai valtioiden koskemattomuuteen ja suvereniteettiin palautettavaa) väkivaltakäsitystä.

Keskinäisriippuvuusteoreetikot ja uusfunktionalistit puolestaan ennustivat teoretisoinnillaan sen, mitä Euroopassa tulisi tapahtumaan 1980-luvun puolesta välistä eteenpäin; kansallisvaltioiden yhä suurempi kiinnittyminen keskinäisten markkinoiden varaan johtaisi kansainvälisen talouden avautumiseen sekä edelleen myös poliittiseen integraatioon, jotta yhteistä etua voitaisiin säädellä poliittisesti ennustettavammilla normeilla ja sopimuksilla. Tämä havainto hälvensi uskoa realismin kahden ensimmäisen ydinteesin lisäksi myös kolmanteen teesiin, jossa valtion sisäinen elämä leikattiin sen ulkopuolisesta elämästä kuin mieli ruumiista kartesiolaisessa rationalismin ylistyksessä konsanaan.

Näin kaikki realismin ydinteesit olivat 1970-luvulle tultaessa haastettu. Erilaiset kriittiset, institutionalistiset ja liberalistiset teoriat ovat sittemmin nousseet kansainvälisen politiikan valtavirtaan, eikä näitä ajatuksia ole kaihdettu soveltaa käytännössäkään. Mistä nyt sitten tuulee, kun erään kylmän pohjolan kansan limbossa kiertävässä turvallisuuspoliittisessa keskustelussa on tuosta noin vain keksitty – 40 vuoden viiveellä – maailman olevan keskinäisriippuvuuksien leimaama? Turvallisuuspolitiikan sihdin läpi valutetut käytännön johtopäätökset ovat luokkaa: emme ole yksin, eikä yksikään valtio voi olla maailmassa de facto poliittisesti liittoutumaton, korkeintaan ad hoc -pohjalta. Jölkimmäinenkin vähän niin ja näin, jos katsoo kansaivälistä normistoa ja lakeja.

Löydössä lienee ehkä sittenkin jotain perää, jos se kiinnitetään perinteisesti astetta kovempien arvojen hallitseman turvallisuuspolitiikan yhteyteen, pois talouskysmyksistä. Maailma on monimutkainen ja muuttuva – itse asiassa niin muuttuva, että muutoksesta vaikuttaa tulevan paradoksaalisesti pysyvää. Tämä sopii talousvaltaa pitävien pirtaan – pysyvätpähän have-notsit liikkeessä ja varpaillaan. Kaukanakin tapahtuvat mullistukset vyöryvät hetkessä heijastevaikutuksina myös suomalaisten turvallisuuden ja turvattomuuden kokemusmaailmaan – näin väitetään, mikä vaaatii kyllä usein varsin valikoivaa katsetta. Kyse ei ole enää pelkästään taloudesta, vaikka kultarannankin keskustelut osoittivat taloussektorin olevan luontevin lähtökohta keskinäisriippuvuudesta vedettäville ulkopoliittisille johtopäätöksille. Jotain turvallisuuspolitiikan kannalta tuoretta käsite kuitenkin tuntuisi ehdottavan. Koitan seurata käsitteen semantiikkaa loogisesti: ollaan keskenään riippuvaisia; ja riippuvaisina muuttuvaisia => ei liene viisasta tehdä itsestään riippuvaista yhteen tiettyyn suuntaan, eihän?

***

[1] Transnationalismin klassikoista mainittakoon vaikkapa Robert Keohanen ja Joseph Nyen teos Transnational Relations and World Politics vuodelta 1972.

[2] Keskinäisriippuvuusteoreetikkoihin en ole itse kovinkaan syvällisesti perehtynyt. Toisen käden lähdeteoksessa mainitaan seuraavat klassikot 1960-70-luvuilta: Richard Cooper (1968): The Economics of Interdependence. Economic Policy in the Atlantic Community sekä Edward Morse (1976): Modernization and the Transformation of International Relations.

Realismista ja sen realistisuudesta

Eräs tapa hahmottaa realistista maailmankuvaa. Tehtävä: etsi sanat ”peace” tai ”cooperation”.

Toisinaan vaikuttaa siltä, että elämme mielenkiintoisia aikoja. Tuntemus iskee puuskittain, monasti jonkin sopivasti kutkuttavan ulkoisen ärsykkeen siivittämänä. Nämä kokemukset avartavat silmiä ja saavat henkilökohtaisella tasolla fakkiutuneita näkemyksiä liikkeelle. Näin on jälleen kerran käynyt.

Viimeisin tällainen peirceläisen kutkutuksen siemen löytyy täältä. Linkki johtaa toiseen blogiin, jossa voitte kohdata innokasta ja taitavasti kirjoitettua, mutta samalla monasti varsin puuduttavan yksitoikkoisella realistin kynällä raapustettua ulkopolitiikan analyysia (silti mielenkiintoista sellaista).

Perusvire on tuttu kansainvälistä politiikka opiskelleille ja harrastaneille:

1) Maailma on paha ja ihminen siinä moraalisesti korruptoitunut – siispä varautukaa aina pahimpaan: toiseen ei voi koskaan luottaa, ja vaikka olisimmekin empiirisesti muka todistamassa ylikansallisen yhteistyön hedelmiä, on kyse vain väliaikaisen hengitystilan saamisesta ennen tulevia yhteenottoja. Myös nämä toiset ajattelevat vastaavalla tavalla meistä, mikä johtaa siihen, että meidän on turha kuvitella kykenevämme viestimään aikomustemme rauhanomaisista ja täysin puolustuksellisista aikeista. Mielemme korruptoinut pessimistinen savuverho kääntää nämä viestit epäilyttäviksi.

2) Todellisuus koostuu joko rakenteellisesti tai historiallisesti valtioiden välisiä suhteita ohjaavasta, valtioiden välittömästä toiminnasta irrallisesta mekanismista. Voimme saada käsityksen tämän mekanismin tuottamista seurauksista ja sen yleisestä dynamiikasta havainnoimalla maailman tosiasiallisia tapahtumia. Näiden havaintojen pohjalta voimme päätellä, että kansainvälisten suhteiden maailma koostuu tietyistä enemmän ja vähemmän vallitsevista säännönmukaisuuksista

3) Käsityksemme siitä, miten maailma makaa, sisältää seka metafyysisesti idealistisia että tieteellisesti realistisia piirteitä: metafyysisesti valtioiden käyttäytymistä ohjaava rakennelma on idealistinen, joskaan ei esimerkiksi hegeliläisittäin (välttämättä?) teleologinen, kuten joissain realismin liberalistisissa vastinpareissa. Joka tapauksessa todellisuus on meistä riippumatonta, mikä tekee teoriasta tieteellisesti jollain tasolla myös realistisen.

4) Tästä huolimatta [vai kenties juuri tästä johtuen?] olemme valmiita venyttämään realistista teoriaamme myös normatiiviseksi politiikkaohjelmaksi suhteessa siihen, miten ulkopolitiikan isot linjakysymykset tulisi järjestää. Yllä olevassa blogissa nämä johtopäätökset ladotaan Suomen osalta pöytään seuraavassa postauksessa, mutta suunta lienee selvä: Suomen tulisi kylmän sodan harha-askelten vihdoin myöntää Suuren Teorian teesit niin todellisina maailmaa ohjaavina tosiasioina ja varautua pahimpaan. Ja tämä varautuminen tapahtuu liittoutumalla vahvimpien kanssa, jottei jääräpäinen puolueettomuus- ja sittemmin liittoutumattomuuspolitiikkamme enää häiritsisi metafyysisesti idealistisen rakenteellisen vallanjaon jakautumista sen omien mekanismien mukaisesti.

Absoluuttiseen valtakäsitykseen nojautuvassa intuitiivisessa peliteoreettisessa asetelmassa valtaa tuottavat resurssit ovat aina niin kovin niukat. Ainoa ongelma on se, että esimerkiksi moraalisesti tasapainottavaa käytöstä, pehmeää vaikuttamista ja sen sellaisia kansainvälisessä politiikassa tosiasiassa vaikuttavia käytäntöjä ei tunnusteta realismissa kovinkaan vakuuttaviksi valtioiden käytössä oleviksi resursseiksi. Tämää tekee realismista hieman hämmentävästi, paitsi todellisuutta suodattavan reduktionistisen teorian, myös varsin idealistisen maailmankuvan.

Realismi on siis hyvin idealistinen katsantokanta maailmasta. Ja nyt en viittaa kv-politiikan idealistiseen perinteeseen, vaan metafyysisiin lähtökohtiin. Tällainen katsomus vaivaa muutoinkin monasti sellaisia yhteiskuntatieteellisiä teorioita ja malleja, jotka perustuvat tietoteoreettiseen fundamentalismiin.

Ja tähän liittyy, näin itseäni tulkitsen, alussa mainitsemani kutkutus. On erittäin mielenkiintoista huomata, että nuorien ja selvästi etevien kansainvälisen politiikan tutkijoiden piirissä realismi saa näinkin kovaa kannatusta tätä nykyä. Ehkä peilaan tämän omaan taustaani kv-politiikan opiskelijana viime vuosikymmenen puolella – muistan opiskeluajoiltani vain muutaman tapauksen, jossa kanssaopiskelijat rakensivat tutkielmansa – ja kenties laajemmin maailmankuvansa – realismin opeille. Nämä tyypit olivat yleensä puolustuskannalla liberalisteihin ja näiden sivustassa toimineisiin englantilaiseen koulukuntaan tukeutuneisiin nähden – puhumattakaan sekavasta joukosta kriittistä teoriaa, jälkistrukturalistista paatosta ja konstruktivismia kannattaneista (itse taisin kuulua tähän jälkimmäiseen, varsin kirjavaan joukkoon – oi niitä aikoja, kaikki oli niin mukavan monisäikeistä ennen asuntolainaa 🙂 ).

Onko ajat jotenkin muuttuneet, vai vedänkö yhdestä blogista hieman liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä?

Yhtä kaikki, on monessa mielessä tervehdyttävää kohdata realistisia argumentteja kansainvälisestä politiikasta. Realistien opeilla on ihan oikeastikin empiiristä selitysvoimaa, mutta tyhjentävänä teoriana siitä, miten kansainvälinen politiikka toimii (ja tästä vedettynä politiikkaohjelmana siitä, miten meidän tulisi toimia) realismi ei ole mielestäni yksistään kyllin sofistikoitunut oppi. Todellisuus on liian monisyinen tullakseen tungetuksi realistien ahtaaseen koloon. Ja ehkä tässä piileekin realismin houkutus – teoriasta valettu kolo saadaan kyllä tehokkaasti täytetyksi, jolloin tutkimuksessa voidaan lennokkaasti edetä paradigmaattisesti autaaseen tilaan.

Käsitykseni mukaan emme kuitenkaan voi olla parhaita mahdollisia arkkitehteja, jos kaikki rakennukset mitä olemme nähneet – ja haluamme tästä syystä jatkossakin ainoastaan nähdä – ovat olleet kerrostaloja. Pystymme eittämättä rakentamaan uuden lähiön, joka koostuu toinen toistaan upeammista kerrostaloista. Mutta todellisuuden tarpeet ovat moninaisemmat – olkoonkin sitten niin, että kerrostalot ovat tärkeä osa vaikkapa modernia kaupunkirakentamisen kokonaisuutta.

Ja juuri tästä luulen suomalaiskansallisessa pienvaltiorealismissakin olevan pohjimmiltaan kyse: ei niinkään realismista jääräpäisenä oppina vaan pikemminkin poliittisesta pragmatismista, jossa realismi saa ansaitsemaansa liikkumatilaa. Pragmatismin etu on sen naturalistinen ote siihen, mitä me olemme, mitä me voimme tehdä ja mihin meidän olemisemme tässä maailmassa kohdistuu (ja tästä juontuva tietoteoreettinen instrumentalismi). Politiikan käytännöissä tämä sukeutuu esiin todellisena valtiomiestaitona, joka ei voi pohjautua tiedeihmisille annettuun etuoikeuteen seisoa jääräpäisesti yhden metafyysisesti idealistiselle pohjalle rakennetun teorian takana (todettakoon, että ehkä jotain John Mearsheimeria lukuun ottamatta johtavat kv-politiikankin realistit ovat käytännön näkemyksissään olleet enemmän ja vähemmän pragmatisteja, näin tulkitsisin omasta kieltämättä vaatimattomasta lukeneisuudestani käsin). Teoriakentän puolella metafyysinen idealismi tulisi korvata naturalistisella ohjelmalla, jossa realismin kaltaiset poliisiteoriat asetetaan vain  yhdeksi osaksi tutkijan monimuotoista työkalupakkia. Tässä mielessä yhteensovittamattomiltakin vaikuttavat teoriat saattavat hyvin kommunikoida keskenään, sikäli kun laajemmat tutkimusprosessit tulevat koordinoiduksi naturalistiselta pohjalta. Tämä taas vaatii kuhnilaisen maailmankuvan hylkäämistä tieteentekemisen taustalta.

Naturalistisesta ja pragmatistisesta teoriaotteesta toki seuraa se ikävä piirre, että tutkimuksen tuotoksien tieteellinen selittävyys saattaa, ainakin lyhyellä tähtäimellä, kärsiä. Pragmatismi ei tule ensiksi pärjäämään idealisoiduille teorioille, joiden meistä riippumatonta todellisuutta näppärästi kuvaileville teorioille on myös varsin helppo rakentaa sutjakkaita käytännön politiikkaohjelmia. Houkutus vetää mutkat suoriksi on varsin suuri, varsinkin kun tiedämme, että ei se raha tutkimuksenkaan puolella kasva puussa. Tämän realismillekin tyypillisen normatiivisen kaulan kuromiseksi naturalistisemmat tutkimusohjelmat vaativat tuekseen entistä laajempia, mutta samalla tehokkaaseen vastavuoroiseen kommunikaatioon perustuvia monitieteellisiä tutkimusohjelmia (älkää kysykö minulta miten tämä toteutetaan, huh). Erityisen keskeiseksi tulee näiden tutkimusohjelmien eri osa-alueiden keskusteluyhteyksien luominen sekä taito jalostaa tutkimustulosten tuotokset myös laajemmalle päättäjäjoukolle helposti operationalisoitavaan muotoon. Tässä realismin kaltaiset opit vetänevät vielä pitkään pidemmän korren naturalistisempiin tutkimusohjelmiin nähden.

***

Vielä lyhyt loppukaneetti.

Modernia versiota pienvaltiorealismista ja tosiasioiden tunnistamisen politiikasta ei käsittääkseni tarvitse etsiä kaukaa. Nykyisen europolitiikan yhteyttä paasikiveläiseen kylmäpäisyyteen ei voine sivuuttaa. Aikamme keskeiset kansainvälispoliittiset kysymykset eivät vain kerta kaikkiaan tyhjenny siihen realistien lukuisia kertoja läpivalaisemaan sotilaspoliittiseen maastoon. Sotilaspoliittisten fiksaatioiden lisäksi olisi myös mielenkiintoista kuulla, mitä realisteilla – joita toki löytyy moneen lähtöön – olisi sanottavanaan Suomen ulkopolitiikan ja kansainvälisen taloustilanteen yhteydestä? Tämä ei tarkoita sitä, etteikö sotilaspolitiikalla olisi roolinsa maailmassa, mutta että pelkkiä kerrostaloja…?

Ja entä sitten valta? Yllä olevassa Ulkopolitistin postauksessa ei jostain syystä käsitelty sen syvemmin realistisen maailmankuvan keskiössä olevaa vallan käsitettä. Itse toivoisin realismiin perehtyneiltä tutkijoilta viileää naturalistiseen tutkimusohjelmaan perustavaa valta-analyysiä – siis sitä miten valtaa oikeasti käytetään kansainävälisen politiikan moniulotteisilla näyttämöillä, ei niinkään sitä, mitä vallasta on tieteentekijöiden kesken toisen maailmansodan jälkeen kirjoitettu.