Tasapainoilkaa keskenänne – eli Iranin diilin alueellinen ulottuvuus

Ensimmäinen askel. Historiallinen sopimus virhe. Uusi liennytyksen aikakausi. Vaatimaton kompromissi. Aikalisä. Siinä muutamia kuvauksia Iranin ja EU:lla varustetun suurvaltakoplan välisestä ydinsopimuksesta, jossa Iran sitoutui siihen kohdistettujen talouspakotteiden osittaista purkamista vastaan jäädyttämään kuudeksi kuukaudeksi sen ydinasekynnystä madaltavat rikastus- ja muut puuhat. Lisäksi Iran on lupautunut lantraamaan sen jo varsin pitkälle rikastettuja uraanivaroja lähemmäs energiantuotannon kannalta relevantimpia lukemia sekä avaamaan (taas) auliisti ovia kansainvälisille tarkkailijoille.

Osapuolten haparoiva tepastelu on maltillisestikin arvioituna historiallinen tapahtuma. Tästä huolimatta neuvottelut ovat sopuineen saaneet osakseen runsaasti kritiikkiä. Iranin sisäisestä keskustelusta en osaa sanoa varmaksi. Voimme kuitenkin olettaa, että myös Iranissa kytee sisäinen jakolinja, jonka äärimmäisessä laidassa olevat haukankatseet tuijottavat tottumuksesta kieroon yhteistyökuvioita lähtemättömästi epäluotettavan ja essentialistisesti pahan vallan kanssa.

Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu antoi torjuville reaktioille kasvot moittiessaan vuosikausien diplomaattisen asemasodan jäljiltä puristettua sopua ”historialliseksi virheeksi”. Yhdysvalloissa kriitikot ovat enemmän ja vähemmän fatalistiseen sävyyn todistelleet, että Iranin orastava ”käänne” on vain silmänlumetta ja että nyt väännetty sopu ei täytä Yhdysvaltojen todellisia turvallisuusintressejä (eli Iranin ydinohjelman yksiselitteistä jäädyttämistä). Arvostelijoiden mukaan sopimus ei todista Iranin suhtautumistavan muuttuneen, ainoastaan länsivaltojen talouspakotteiden toimivuuden. Iranin uusi asemoituminen näyttäytyy toisin sanoen vain hädän hetkellä hihasta vedettynä taktisena liikkeenä – aikalisänä ja maalivahdin vaihtona.

Tässä ei ole mitään uutta. Vastaavilla haukankatseilla tähyiltiin aikanaan 1980-luvun loppupuolella Gorbatshovin hallinnon liennytyspolitiikan ’todellisia intentioita’. Tuolloin Neuvostoliiton suopeus vuonna 1987 solmitulle INF-sopimukselle sekä pari vuotta myöhemmin toteutetut yksipuoliset vähennykset tavanomaisen aseistuksen saralla tulkittiin lännessä monin paikoin taktiseksi hengähdystauoksi uudelleen voimistuvan asevarusteluohjelman edellä. Jälkiviisaasti Gorbatshovin uusi ajattelu leimattiin lähinnä taloudellisen pakon sanelemaksi äkkijarrutukseksi, jolla oli hyvin vähän tekemistä alkuperäisen neukkujen intentioita kartoittaneen diagnoosin kanssa.

Obama on korostanut retoriikassaan, että Iran-sopimuksen kärki kohdistuu nimenomaan Iranin kapasiteettiin valmistaa ydinase. Nykyistä ehdottomampi sopimusteksti olisi tuskin tyydyttänyt nollasummapelin kautta Lähi-idän politiikkaa hahmottavia tahoja. Tässä katsannossa kun neuvottelupolitiikalla on lähtökohtaisesti huono kaiku. Sopimusteitse tapahtuvaa liennytyspolitiikkaa voidaan tilanteesta riippumatta näppärästi verrata vuoden 1938 Münchenin tapahtumiin. Münchenin historiallinen leimakirves on voimakas – leimautuminen Britannian pääministeri Neville Chamberlainin myöntyväisyyspolitiikan rappion perijäkandidaatiksi on kuin kotisatamaan ilmestynyt poliittinen ruttolaiva (vaikka historiallinen analogia maailmansotien välisen ajan Euroopan ja Lähi-idän nykyisten voimasuhteiden välillä varsin liberaalia tulkintaa vaatiikin).

Lähi-itä, epävarmuuden luvattu maa

Hieman teoreettisemmin katsottuna kysymys on poliittisista maailmakuvista. Maailmankuvassa A ei tunneta poliittisen vastavuoroisuuden käsitettä. Luottamus ja sen kasvattaminen eivät ole kansainvälisessä oman avun ja egoististen intressien maailmassa mahdollista; sen sijaan valtioiden tulee aina varautua pahimpaan ja vahvistaa turvallisuuttaan tämän arvopremissin mukaisesti. Maailmankuvassa B tunnustetaan yhtä lailla, että epäluulo ja epävarmuus piinaavat valtioiden välisissä suhteita (ainakin niin pitkään, kun näitä suhteita ei sääntele valtioiden yläpuolelle asettuva globaalin tason uskottava auktoriteetti). Jälkimmäisen maailmankuvan kannattajat kuitenkin näkevät, että vastavuoroista luottamusta on mahdollista rakentaa myös epävarmuuden ja turvallisuusdilemmojen maailmassa. Itse asiassa luottamus on määritelmänsä mukaisesti riippuvainen epävarmuudesta – mihin muuten tarvitsisimme luottamusta, ellemme epävarmuuden ylittämiseksi? On olemassa myös maailmakuva C, jossa turvallisuus ei enää näyttäydy niukkana valtakamppailun melskeessä hupenevana resurssina. Tällöin turvallisuutta ei kasvateta toisia vastaan vaan yhteistyössä muiden kanssa. Samalla väkivallan käyttö painostuksen välineenä on laajasti arvopohjaltaan toisiinsa identifioituvassa turvallisuusyhteisössä perusteellisesti delegitimoitu. Lähi-idän kohdalla lienee realistista olettaa, että haparoiva käynti maailmankuvasta A maailmankuvaan B tarkoittaisi jo melkoisia harppauksia.

Palataan maailmankuvaan A. Tai kuvitellaan maailmaa tällaisen suodattimen läpi. Vaatimuksemme on mahdollisimman kovaotteinen linja Iranin taktisia aikalisäpyrkimyksiä vastaan. Tästä alkavat meidän ongelmamme – meillä ei vaikuta olevan taloudellisten pakotteiden lisäksi realistisia keinoja Iranin politiikkaan vaikuttamiseksi. Voimme toki rakentaa sotilaskapasiteettiamme sekä siihen liittyvää pelotevaikutusta, esimerkiksi tehokkailla ohjuspuolustusjärjestelmillä. Olemme tehneet itsemme riippuvaisiksi monimutkaisista alueellisista liittolaissuhteista, joita on työlästä pitää yllä. Iranin sisäpolitiikan savuverhot eivät hämää meitä näkemästä kansainvälisten suhteiden mekaniikan kautta välittyviä historiattomia säännönmukaisuuksia. A-porukassa meillä on siis paljon viisautta ja vaatimuksia, mutta heikonlaisesti keinoja? Vai onko ongelma siinä, että poliitikkomme ovat käyttäneet voimapoliittista työkalupakkiamme väärin – työkalut ovat joko kuluneita, leväällään tai liian massiivisia kohtaamiimme ongelmiin. Juuri nyt tyydymme motkottamaan maailmankuvamme vastaiselle politiikalle. Mitä vaihtoehtoja meillä on? Ei juuri mitään, kenties paluu parin vuoden takaiseen tilanteeseen.

Palataan maailmaan B. Yhdysvaltojen rooli on niin Iranin kuin Lähi-idän kohdalla hyvin keskeinen. Yhdysvaltojen roolia määrittelee puolestaan sen laajempi 1990-luvun alusta kehittynyt Lähi-idän suurstrategia, jonka varassa suurvalta on sitonut itsensä tiiviisti alueen valtapoliittisiin kytköksiin. Afganistanin ja Irakin seurauksiltaan hahmottomat interventiot, vakuuttavien exit-strategioiden puute sekä edellisten interventioiden oireita heijasteleva kyvyttömyys vaikuttaa synkkänä sykkivään Syyrian alueelliseen kriisiin ovat osoittaneet, että Yhdysvaltojen erityissuhteiden (erityisesti Saudi-Arabian ja Israelin) kautta luotuun sitouttamiseen perustunut suurstrategia on kuluttanut itsensä loppuun. Globaalin terrorismin vastaisen sodan asteittainen liukuma jälkimodernin verkostoajattelun pohjalta hahmottuvaksi (ja kenties päättymättömäksi) vastaterrorismiksi kielii suurstrategian muutoksesta, joka on osittain pakon sanelemaa. Samalla Yhdysvaltojen perinteiset transatlanttiset kumppanit ovat nykymenoon tuudittautumalla tehneet itsestään kelvottomia voimapoliittisia kumppaneita.

Yhdysvaltojen aktiivista roolia Lähi-idässä toivovat tahot ovat näin ollen dilemman äärellä. Globaali suurvalta on väsyttänyt itsensä (kysymys on taloudellinen, mutta myös kansan tuki interventioille sekä tämän mukana sen uhrisietokyky on laskenut viime vuosina). Samalla Yhdysvaltojen henkinen sitoutuminen alueen ongelmiin on säilynyt jokseenkin vahvana. Tämä yhtälö ajaa sitä alati laajenevaan identiteettiongelmaan – mikä tahansa strategian muutos vaikuttaisi pitkää sitoutumista vasten vetäytymiseltä ja täten nöyryyttävältä tappiolta, etenkin maailmankuvassa A. Uusi suurstrateginen liike Itäiseen Aasiaan ja Tyynelle valtamerelle vaatisi asianmukaista päätöstä edelliselle projektille, joka kuitenkin tulee olosuhteiden pakosta tuottaa täysin uusin, diplomatiaan ja neuvotteluihin perustuvan tasapainoilun keinoin. Samalla muiden suurvaltojen – Venäjä ja Kiina mukaan lukien – vaikutusvalta alueen tapahtumiin voimistuu, kuten olemme voineet Syyrian kohdalla huomata.

Suurstrategisia vaihtoehtoja

Relevantteja, maailmankuvan A sisältä rakentuvia vaihtoehtoja on esitetty niukasti. Pessimismi Iran-sopimuksen suhteen on kuitenkin laajasti valloillaan. Pessimismin sytyke on palautettavissa laajempaan turhautumiseen. Esimerkiksi Brookings Instituutin Michael Doran (tässä yhteydessä lienee syytä mainita, että Brookings on pitkän historian omaava ja verraten riippumaton tutkimusinstituutti, eikä täten niinkään asetettavissa edellä esitettyjen maailmankuvien karsinoihin) katsoo sopimuksen romuttaneen Iranin vastaisen koalition yhtenäisyyden sekä vaivalla rakennettujen talouspakotteiden uskottavuuden. Argumentti on sikäli kummallinen, että Iranin talouspakotteita – joiden luomaan kurimukseen Euroopan unionilla on taloudellisena jättiläisenä mediahuomiota suurempi osansa – purettiin sopimuksen julkisen osan perusteella vain muutama miljardi. Pennosia Iranin alati paisuviin talousongelmiin nähden; pakotteet siis painavat jatkossakin. Ja kun puhutaan pakotepolitiikasta, on hyvä muistaa, että toisinaan ikkunan raottaminen pimeään huoneeseen on mitä parhain strateginen liike pakotteiden seurausten painostavuuden lisäämiseksi.

Doran spekuloi mahdollisilla salaisilla lisäpöytäkirjoilla, joihin kätkeytyy lisää Irania vahvistavia talousmyönnytyksiä. Doranin mukaan nämä rahat vuotavat suoraan Syyriaan ja Hizbollahin kautta Iranin tukemalle Assadin hallinnolle. Lopputuloksena kuuden kuukauden hengähdystauosta ja sitä edeltäneestä kardinaalivirheestä on, näin Doran järkeilee, paitsi Yhdysvaltojen arvovallan (prestige) menetys, myös aluetta piinaavan väkivallan kierteen syveneminen, sillä tapahtumasarjasta omat johtopäätöksensä tekevät Yhdysvaltain liittolaiset ottavat nyt ohjat omiin käsiinsä. Ja kaaoshan tästä seuraa – vai seuraako? Yhdysvaltojen erityistehtävää korostavien fatalististen tulkintojen mukaan tämä voisi tarkoittaa kaikkea alueen sijaissotien intensiteetin kasvusta aina Iranin vastapelureiden, etunenässä Saudi-Arabian, mahdollisiin ydinasehankkeisiin (joko omana projektina tai sitten Pakistanin kaltaisen ydinasevaltion tukemana). Saudi-Arabian julkinen retoriikka on ollut toistaiseksi maltillista, joskin Iran-diilin yhdistäminen Lähi-idän ydinaseettoman vyöhykkeen muodostamiseen osoittaa kuningaskunnan suhtautuvan sopimukseen jokseenkin kyynisesti – retorinen lataus tärähti siis lähinnä Israelin suuntaan.

Doran tyytyy monien kommentaarien tapaan maalailemaan pahaenteistä horisonttia ilman mielekkäitä vaihtoehtoja. Tämä ei sinänsä heikennä kenenkään argumenttia. Kriittiselle analyysille on oltava tutkimuskentässä tilaa jatkossakin. Vaihtoehtojakin on esitetty. Nostan niistä esiin Stephen Waltin näkemykset. Hänelle Yhdysvaltojen ideologisista taustoista johdettu Lähi-idän 1980-luvun jälkeinen suurstrategia näyttäytyy suurena virheenä. Walt ehdottaa Yhdysvaltojen palaamista ennen 1990-lukua hyvin toimineeseen ”offshore balancer” -rooliin. Tämä ei tarkoittaisi alueen sisäisiin asioihin puuttumattomuutta, vaan pikemminkin tasapuolisempaa ja realistisempaa politiikkaa, jossa Yhdysvaltojen sitoutumista alueeseen ei enää ohjaisi tiettyjen valtioiden varaan rakennetut erityissuhteet. Tämän sijasta Yhdysvaltojen tulisi pyrkiä alueellisen voimatasapainon edistämiseen joustavamman politiikan saattelemana. Samalla tämä tarkoittaisi ideologisten motiivien unohtamista (esimerkiksi tiettyjen valtioiden demonisointi) sekä luopumista kokonaisvaltaisen alueellisen muutoksen tavoittelusta. Käytännössä tämä tarkoittaisi Yhdysvaltojen hiljattaista pesäeroa Saudi-Arabiasta ja Israelista, joiden varassa suhde Iraniin olisi mahdollista luoda uudelta ja realistisemmalta perustalta.

Waltin mukaan Yhdysvaltojen paluu realistisempaan ”etäältä hallintaan” olisi välttämätöntä senkin vuoksi, että tällä hetkellä esimerkiksi Israel ottaa Yhdysvaltojen tuen annettuna, eikä sen tarvitse nähdä strategista vaivaa omien poliittisten siirtojen oikeuttamiseksi. Toisin sanoen, Yhdysvaltojen strateginen etäisyys sen erityisistä kumppaneista vahvistaisi suurvallan mahdollisuuksia sitoutua tasapainottavana pelurina Lähi-idän kokonaisuuteen. Waltin ajatusmalli seuraa lähes tyylipuhtaasti defensiivisen (ja rakenteellisen) realismin oppikirjamalleja. Mielenkiintoisia ovat myös Waltin näkemykset tällaisen strategisen liikkeen alueellisista seurauksista Lähi-idässä. Yhdysvaltojen etäisyys pakottaisi alueen toimijat yhteisen kysymyksen äärelle: mitä Lähi-idän turvallisuusdilemma, joka uudessa tilanteessa palautuisi alueen toimijoiden omiin tekoihin, tarkoittaisi heidän keskinäisille suhteilleen sekä alueen tulevaisuudelle?

Jaettujen turvallisuuksien Lähi-itä – utopiaa vai haaveilua mahdollisuuksien rajoissa?

Waltin ehdotuksen mukainen tilanne saattaisi luoda myös lisää liikkumatilaa Euroopan valtioiden sekä EU:n ulkopolitiikalle, sillä – contra Wal(t)z ja defensiivinen realismi – alueen valtasuhteiden ei tarvitse jämähtää tahmeaan valtatasapainotilanteeseen. Tasapainon polttoaineena toimiva epävarmuus on ylitettävissä, kuten historia meille osoittaa. Voimme ottaa esimerkiksi vaikkapa Brasilian ja Argentiinan välisen turvallisuusdilemmaherkkyyden 1980-luvulta. Tuolloin keskeisenä vastavuoroisen turvallisuusdialogin kehittymistä lisäävänä tekijänä olivat Yhdysvaltojen roolin etääntymisen lisäksi Brasilian ja Argentiinan sisäiset demokratisoitumisprosessit. Jälkimmäisen tekijän kautta voimme tarkastella myös Iranin sisäpoliittista tilannetta – ja miksei arabikevättäkin – erityisellä mielenkiinnolla.

Samalla on huomattava, että Brasilian ja Argentiinan tilanne oli aikanaan huomattavasti selkeämpi kuin nykyinen Lähi-idän kokonaisuus. Ulkopuolisilla valloilla (EU, Kiina, Pakistan ja Venäjä Yhdysvaltojen lisäksi) on huomattavia intressejä alueella. Lisäksi, kuten edellä mainittu Walt huomauttaa viimeisimmässä blogikirjoituksessaan, Iranin taloudellinen eristäminen saattaa olla ydinasekysymyksen taustalla ehkä vieläkin vaikuttavampi tekijä saudien ja Israelin kannalta. Argentiinan ja Brasilian tapauksessa yhteistyö oli sen sijaan taloudellisestikin perusteltua, sillä näin Etelä-Amerikan kaksi suurta peluria saivat tasapainotettua Yhdysvaltojen taloudellista valtaa läntisellä pallonpuoliskolla. Lisäksi Lähi-idän erityisyyttä korostavien jännitteiden pinoon on lisättävä Waltin unohtamat identiteetti- ja uskontokysymykset, joita Argentiinan ja Brasilian välillä ei sanottavasti ollut.

Kansainvälinen Iran-diplomatia saattaa ydinaseliennytyksen kautta tervehdyttää esimerkiksi Iranin ja Saudi-Arabian välisiä suhteita. Waltin Yhdysvalloille ehdottama tasapainottavampi etäisyys alueen valtapelureita suosivasta politiikasta olisi malli, johon Euroopassakin tulisi pyrkiä. Venäjän asema jäisi tässä yhtälössä vielä auki, mikä tulee ottaa huomioon tasapainottavan etäisyyden arvioimisessa. Joka tapauksessa keskeisin liike olisi saada alueen valtiot ottamaan alueellisen turvallisuuden jaetut kokemukset tosissaan. Tämä vahvistaisi myös muiden suurvaltojen ja viime kädessä kansainvälisen yhteisön turvallisuutta. Tukemalla tasavertaisten talouspoliittisten asetelmien kehittymistä länsivallat tukisivat samalla Lähi-idän taloudellista keskinäisriippuvuutta kasvattavia mekanismeja. Keskinäisriippuvuudesta olisi vielä matkaa positiiviseen rauhaan ja alueen ihmisoikeuskysymysten parantumiseen, mutta jostain on tämäkin matka aloitettava.

Mainokset

Euroopan ohjuspuolustuksen tulevaisuus

Nyt on siis ilmassa sellainen hypoteettinen mahdollisuus, että Yhdysvaltojen ja Iranin suhteiden lientyminen saattaisi diplomaattisten avausten myötä vaikuttaa Iranin ydinenergiapolitiikan muutokseenIranin läpinäkyvä ja tätä kautta rauhanomaiseksi multilateraalilta pohjalta todettu ydinenergiaohjelma olisi toteutuessaan huikea uutinen Euroopallekin. Yhdysvaltojen ei tarvitsisi enää huolehtia Eurooppaan suunnitellusta ohjuspuolustusjärjestelmänsä osasta (European Phased Adaptive Approach) – tulisihan tuhottoman kalliista ja toiminnaltaan epävarmasta ohjuspuolustusjärjestelmästä tällaisessa hypoteettisessa tilanteessa strategisesti kohtalaisen kallis turhake.

Vai miten on? Obaman ydinasestrategiasta vastaavan hallinnonosan korkean tason virkamies Madelyn Creedon korosti hiljattain, ettei mahdollinen edistyminen Iranin kysymyksessä vaikuta Yhdysvaltojen ohjuspuolustushankkeeseen: ”It’s not where is Iran going. It is where is anyone [in the world] going that has offensive missile capabilities and how do we think about defending.”

Jälkimmäinen sitaatti voi kansainvälistä politiikkaa piinaavassa eksistentiaalisessa epävarmuudessa viitata potentiaalisesti kehen ja mihin tahansa (tulevaisuuden piinaavaa epävarmuutta ei ole ylitettävissä – vai onko?), mutta päivänpolitiikkaan yhdistettynä lausunto voi viitata lähinnä Venäjään. Creedonin perustelu mursi joka tapauksessa Yhdysvaltojen virallisen retoriikan, jossa ohjuspuolustusta on perusteltu yksinomaan Iranin uhkalla. Venäjä on puolestaan ollut jatkuvasti, omia poliittisia intressejään korostaen, huolissaan siitä, miten mahdolliset ohjuspuolustusjärjestelmät vaikuttavat heidän strategiseen iskukapasiteettiin ja tätä kautta ydinasepariteettiin laajemmin. Creedonin kommentti, sikäli kun se edustaa Obaman hallinnon poliittista linjaa, antaa venäläisten huolille – ja ilman ydinpuolustusinsentiiviäkin kovilla kierroksilla käyvälle varustelupolitiikalle – lisäpontta.

Venäjän huolella on omat sisäpolitiikkaan ja Venäjän euraasialaiseen suurvaltapoliittiseen statukseen johdettavat syynsä, jotka toimisivat luultavasti ilman ydinasemekaniikkaakin. Toisaalta asiassa tulee huomioida myös ydinasestrateginen ulottuvuus. Ydinasestrategiassa mikään ei ole niin tehokas hyökkäyskapasiteettia vahvistava asejärjestelmä kuin aukoton ohjuspuolustus (aukottomuutta ei tietysti ole saavutettavissa, mutta vastaiskukapasiteettia voidaan teoreettisesti heikentää levottomuutta herättäviin ja epävarmuuden syöksykierteen käynnistäviin mittasuhteisiin). Uudesta ydinaseita vähentävästä START-sopimuksesta huolimatta sekä Yhdysvallat (ks. myös) että Venäjä ovat lisänneet ydinaseisiin kohdistuvia varustelumenoja. Menot kohdistuvat ensisijaisesti laatuun ja modernisaatioon.

Laatua hiotaan nyt huippuunsa, jolloin määrälliset vähennykset ovat vaarassa jäädä laadullisen ja teknologisen kehityksen varjoon, kuten käytännössä kävi kylmän sodan SALT II-kierroksen kohdalla. Venäjän satsauksen nousu on prosentuaalisesti merkittävämpi harppaus, mutta tästä huolimatta Yhdysvaltojen panostukset ovat vielä aivan omalla tasollaan (vrt. rus, usa).

Creedonin kommentit vahvistavat käsitystä, että Yhdysvaltojen ja Venäjän suhteet ovat edelleen varsin hyiset. Laadullista sparrausta ja ydinasevarustelukysymyksiin tuomia epävarmuuskertoimia vasten olisi toivottavaa, että talvesta todella tulisi tältä osin hitusen lämpimämpi. Samalla voidaan taas miettiä, että mitä tämä mekaniikka merkitsee Suomen ulkopolitiikkaa ja sen perinnettä vasten.

Akateeminen tutkimus, think-tankit ja epärelevanssin kultti

Himaskohun laineet alkavat näemmä – ja onneksi – hiljalleen tyyntyä. Kiivastahtinen pikaruokamediamme toki käsittelee mehevimmänkin megapurilaisen muutamassa hetkessä – majoneeseineen ja super sized -ateriakokoineen toki. Nopempia hiilareita – nopeampi ateriasykli.

Minulle, akateemiselle noviisille ja räkänokkaiselle tieteentekijänalulle, himaskohu kytkeytyy laajempiin kysymyksiin akateemisen ja politiikkarelevantin tutkimuksen suhteista. Menen kerrankin suoraan pointtiin: monitahoisiin syy-seuraussuhteisiin ja ilmiöiden syvärakenteisiin uppoavalla akateemisella tutkimuksella ei tällä saralla mene hyvin. Politiikantekijät kaipaavat median käsikynkässä yhtä lailla rasvankäryistä pikaruoka-ateriaansa omissa liemissä hitaasti kypsyvän pataruoan ja slow food -kulttuurin sijasta.

Ajatushautomot, diskurssien ja jargonin äärelle löytäneet thinktänkit ja erinäiset intressiryhmien perustamat ’riippumattomat’ innovaatiopajat ja foorumit porskuttavat kovaa ja korkealla – rasvakeittimet ovat tulessa!  Syy moiseen epäterveelliseen koohotukseen ei välttämättä palaudu täysin tiedonintresseihin tai rasvankäryistä vauhtitietoa tuottaviin tahoihin. Yliopistoihin ja perinteisempiin tutkimuslaitoksiin järjestäytynyt pataruokakulttuuri saa varmasti ottaa oman osansa syystä.

Yhtä lailla tulee torua takaisin alaikäisyyteen vajoamassa olevaa poliittista kulttuuriamme. Politiikassa on nykyisen talousrationaalin hallitsemassa ajassa tapahtumassa dramaattisia muutoksia – politiikasta on häviämässä itse poliittisuus; julkinen poliittiselle elämälle varattu tila on hajautumassa takaisin yksityiseksi tilaksi, jossa politiikan horisontiksi muodostuu lähinnä (teoreettisesti) vapaiden yksilöiden elämäntapavalintojen puitteistaminen. Politiikasta tulee epäpolitiikkaa – parhaimmillaankin taloudenpidon reunaehtojen kaitsemista – ja hallinnosta eräänlaista epähallintoa, joka pyrkii häivyttämään itsensä näkyvistä.

Entä sitten perinteinen akateeminen tutkimus. Nostan itseäni viisaampien ohjaamana esiin kaksi teemaa: volyymiin perustuvan julkaisukulttuurin korostuminen yliopiston perustehtävistä sekä tästä seuraavan ’epärelevanssin kultin’.

Yliopistojen tutkimustiedon laatua halutaan – kuten lähes mitä tahansa vähänkin mitattavissa olevaa yhteiskunnassamme – tarkastella määrällisistä lähtökohdista. Tiedeyhteisön sisäisellä kriittisellä keskustelulla on toki elintärkeä rooli tieteen itsensäkorjaavuuden ja tutkimustulosten luotettavuuden sekä edustavuuden takaamisessa. Samalla olemme kuitenkin siirtymässä tilanteeseen, jossa tämä itsensäkorjaavuus vaikuttaa itsessään riittävän tutkimukselle. Tutkimustulosten yhteiskunnallinen vaikuttavuus on jäämässä sisäisen keskustelun taakse entistä triviaalimmaksi tehtäväksi. Kolmas tehtävä, isänmaata ja ihmiskuntaa palvelevien kansalaisten kasvattaminen, sentään vielä sujuu, joskin huterahkolla ja paikoin sattumanvaraisuuksiin pohjautuvalla pieteetillä.

Meritoitunut kansainvälisen politiikan tutkija ja realisti Stephen Walt kiinnitti jo vuonna 1991 turvallisuustutkimuksen uustraditionalistista renessanssia käsittelevässä artikkellissaan huomion akateemisen tutkimuksen ahdinkoon. Waltin mukaan (1991) anglo-amerikkalainen turvallisuustutkimus oli jo tuolloin kallistumassa leväperäiseksi ja ylenpalttisen suurilla pensellinvedoilla tehtäväksi think-tank tyyppiseksi pohdiskeluksi, jossa analyyttinen tarkkuus ja arvokkuus uhrataan päivänpolitiikan alttarilla.

Walt ja kollegansa, offensiivisen realismin grand old man John Mearsheimer (2013), toistivat hiljan Waltin havainnon – joskin nyt kritiikki on tavallaan kääntynyt ympäri: kansainvälisen politiikan oppialan tutkimuksesta on tullut ylianalyyttistä, isoa dataa ja sen pikkutarkkaa testaamista suosivaa; teorianmuodostus ja uuden tiedon tuottaminen politiikantekoa ja tieteenalan kehitystä ruokkivaan muotoon on laiminlyöty. Julkaiseminen on tärkeämpää kuin vaikuttaminen ja ymmärryksen kasvattaminen; kansainvälisen politiikan tieteenala on ajanut itsensä (Yhdysvalloissa) merkityksettömyyden kulttiin (”the cult of irrelevance”, kuten Walt alennustilaa kuvailee).

Walt on kritisoinut rationaalisen valinnan teoriasta nousevan empiri(si)smin sisäänpäin kääntynyttä tutkimuskulttuuria aikaisemminkin (1999). Waltin mukaan empiristisen tutkimuksen piirissä saavutetaan sisäisesti hyvin yhtenäistä ja pitkäjänteistä tutkimusta, mutta tutkimustuloksien laajudeltaan että teoreettiselta rikkaudeltaan köyhiä tuloksia. Lisäksi empiristinen testausmylly ei lopulta pyrikään testaamaan (falsifioivassa hengessä) omia hypoteesejaan – ja tätä kautta kehittämään niitä teoreettisessa mielessä – vaan lähinnä verifioimaan samaa hypoteesinippua uudella datalla uusissa olosuhteissa.

Haluan kuitenkin ottaa hieman etäisyyttä Waltin esittämään kritiikkiin. Ensinnäkin on huomattava, että sekä Walt että allekirjoittanut viittaavat tässä ensisijaisesti kansainvälisen politiikan perinteeseen. Uskon kuitenkin saman vaivan piinaavan jossain määrin myös muita ihmis- ja yhteiskuntatieteitä. Toisaalta on hyvä tiedostaa, että ideaalitilanteessa tiedeyhteisön integraatio, poikkitieteellisyys ja tiedepolitiikan organisointi mahdollistaisi tilanteen, jossa näpertelijät ja roiskijat voisivat hyvin kohdata toisensa. Voi toki olla – etenkin amerikkalaisessa uuspositivistisessa tiedekulttuurissa – että näpertelijöiden tiki-takaa (en ole koskaan pitänyt Barcelonan mikkihiirifutiksesta) muistuttava tilastomyllytys on ottanut liiaksi ohjia käsiinsä. Tämä ei tee siitä kuitenkaan a priori turhaa. Ehkä tarvitsisimme tasapainottavia rooleja joukkueeseemme; pari isoa korstoa, jotka roiskivat pallot pömpeliin siinä vaiheessa, kun näpertelijöiltä loppuu innostus siirtää pelinrakentelua tuloksiksi.

Tämä tarkoittaisi kuitenkin kahta asiaa: julkaisukulttuurin roolia suhteessa yhteiskunnallisen vaikuttamisen ja opetustehtävän muodostamaan pyhään kolminaisuuteen tulisi arvioida uudelleen ja avoimin mielin. Samalla vaikuttamistehtävää voitaisiin tukea antamalla tutkijoille työrauha (uudistuskierteestä eroon, vähemmän paperinpyöritystä), mikä vapauttaisi tarmoa lyhytsyöttöpelistä viimeistelyyn.

Toisekseen tutkimuksen tulisi entistä herkemmin ja kriittisemmin tarttua ajankohtaisessa poliittisessa keskustelussa toistuviin ja valitettavan usein thinkthänkkien jäljiltä tyhjyyttään kumiseviin muotikäsitteisiin. Tiesittekö esimerkiksi, että Britanniassa kokonaisturvallisuuden strategiaa ohjataan Demos-ajatushautomon papruista johdetun, piinaavan yksisuuntaisen resilienssin käsitteen tulkinnan varassa (Cabinet Office, 2010: 25; 2011: 4)?  Onneksi tutkijat ovat huomanneet tämän ujutuksen ja alkaneet moukaroida pöhöttynyttä käsitettä sekä niin sanottuja politiikan tekijöitä – parin vuoden julkaisupolitiikan saneleman viiveen saattelemana toki.

Lähteet:

Cabinet Office (2010): A Strong Britain in an Age of Uncertainty: The National Security Strategy. Presented to Parliament by the Prime Minister by Command of Her Majesty, October 2010. London: Cabinet Office. https://www.gov.uk/government/uploads/system/uploads/attachment_data/file/61936/national-security-strategy.pdf.

Cabinet Office (2011): Keeping the Country Running: Natural Hazards and Infrastructure. London: Civil Contingencies Secretariat, Cabinet Office.

Mearsheimer, John J. – Stephen M. Walt (2013): ”Leaving Theory Behind: Why Simplistic Hypothesis Testing is Bad for International Relations”, European Journal of International Relations, 19(3), ss: 427-457.

Walt, Stephen M. (1991): ”The Reneissance of Security Studies”, International Studies Quarterly, 35(2), ss: 211-239.

Walt, Stephen M. (1999): ”Rigor or Rigor Mortis? Rational Choice and Security Studies”, International Security, 23(4), ss: 5-48.

Yliopistolaki: http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2009/20090558

Ulkoministeriön verkkovakoilu – kohti ulkopoliittisia johtopäätöksiä?

Ulkoministeriöön kohdistuneen pitkäkestoisen verkkovakoilun paljastuminen on herättänyt Suomessa voimakkaita reaktioita. Tapaus herättää kiivasta keskustelua monesta syystä. Yksi näistä on verkkotiedustelun ajankohtaisuus ja paljastuneen ilmiön linkittyminen kansainvälisellä tasolla käytävään polemiikkiin verkkotiedustelun säännöistä, seurauksista ja tulevaisuudesta.

Tapauksesta vedettyjä johtopäätöksiä on esitetty nopealla tahdilla kautta rantain. Tämä osoittaa, että varmistimia on tämän aihepiirin kohdalla vapautettu jo tovi ennen kyseisen vyyhdin paljastumista. Iso liuta johtopäätöksistä on ollut jo valmiina pöydällä, jolloin tarkastelun kohteena oleva yksittäistapaus linkittyy automaattisesti laajempiin asiakokonaisuuksiin ja intresseihin. Samalla suuri yleisö luultavasti kohauttelee yhtä paljon olkapäitään kuin perehtyy aiheeseen.

Ja miksei kohauttelisi – vakoilun asteesta, merkityksestä ja painarvosta on kun tuotu julkiseen keskusteluun vielä hyvin vähän tarkkaa tietoa. Tästä huolimatta tapauksesta on monin paikoin valmiita vetämään hyvin pitkälle meneviä johtopäätöksiä – eli tapauksella kehystetään jokin valmiina selkärangassa oleva johtopäätös. Eikä lonkalta vetely ole ainoastaan intressiryhmien, median ja nopealiikkeisten tutkijoiden yksinoikeutta. Esimerkiksi puolustusministeri Carl Haglund reagoi tapaukseen nopeasti vaatimalla viranomaisille lisävaltuuksia. Johtopäätös voi toki olla oikea, mutta toimiiko nyt paljastunut, vielä yksityiskohdiltaan hämärä tapaus premissinä, on jo täysin toinen asia. Tai ehkä puolustusministeri – ja poliittinen johto laajemmin – tietää tilanteesta enemmän kuin antavat ymmärtää. Tai sitten vain ovat varmoja johtopäätöksistään. Hyvät poliitikot varmasti ovat.

Itse olen tutkijana taipuvainen tarkastelemaan tapahtuman reaktioita tietyn kriittisen etäisyyden päästä. Pyrin malttamaan mieleni ja kiinnittää huomioni ilmiön taustalla vaikuttaviin poliittisesti johdannaisiin syvävirtoihin. Tutkijoita syytetään monesti hitaudesta. Tähän vaikuttavat toki monet tekijät, kuten akateemisen kulttuurin sisäisetkin koukerot julkaisukulttuureineen. Toisaalta hitauteen on akateemisen tiedonintressin erityisluonteesta nousevia syitä: asioiden taustalta avautuvat syvämerkitykset, monimutkaiset syy-seuraussuhteet sekä puhtaasti historialliset ja kontekstisidonnaiset muuttujat vaativat tarkastelijalta malttia ja etäisyyttä.

***

Kotomainen kybermaailmaa ja ulkoministeriön vakoilua koskeva keskustelumme on kulkenut nähdäkseni ainakin kolmella rinnakkaisella uralla: teknisellä, muodollisella ja sisällöllisellä.

Teknisellä uralla hahmotetaan kybertodellisuuden ja turvallisuuden tuottamisen suhdetta. Tällöin huomio kohdistuu kybermaailman ja kineettisen maailman (ilma, vesi, maa ja avaruus) väliseen analogiaan: muodostaako kybermaailma oma maailmansa, jonka toiminnallisen logiikan ymmärtäminen vaatii omat lähtökohtansa? Onko kybermaailma edes oma sfäärinsä? Todellisuuden luonnetta hahmottavien kysymysten päältä löytyy joukko konkreettisempia kysymyksiä: miten kybermaailman haavoittuvaisuuteen, etenkin tiedusteluun ja tietoturvan parantamiseen tulisi suhtautua? Miten suljetut verkot ja avoimet verkot ovat revittävissä irti toisistaan? Mikä on inhimillisen toiminnan ja tietoturvan teknisen puolen suhde kokonaisuuden haavoittuvaisuuden näkökulmasta? Kuka saa resurssit ja mihin – eli panostetaanko varautumiseen puolustuksen vai hyökkäyskapasiteetin näkökulmasta? Miten toteuttaa kokonaisturvallisuuden hengessä viranomaisten, kansalaisten ja elinkeinoelämän kolmiyhteyden mahdollisimman saumaton yhteistyö? Ulkoministeriön tapauksen kohdalla on tietysti myös aikanaan saatava selvyys siihen, kuinka merkittävään informaatioon tietomurto on päässyt käsiksi?

Seuraava taso on poliittisen päätöksenteon muodollinen taso. Ulkoministeriöön kohdistuvan vakoilutapauksen kohdalla ovat nousseet piinaavan selvästi esiin ulko- ja turvallisuuspoliittisen päätöksentekokulttuurimme perinteiset kysymykset; mihin saakka parlamentaarinen päätöksenteko ulottuu turvallisuuspolitiikassa (siis de facto)? Mitä johtopäätöksiä on vedettävä siitä, etteivät eduskunta ja ulkoasiainvaliokunta olleet tietoisia jo noin vuosi sitten paljastuneista, ja nykytiedon valossa selvästi pidempään jatkuneista tietomurroista? Johtuuko pimittäminen asiakysymyksistä vai sektori- ja puoluekohtaisesta valtapelistä (mikä itsessään käy helposti kansallisen intressin vastaiseksi)? Lisäksi tähän muodolliseen ulottuvuuteen liittyvät myös kysymykset ”kuka, miksi ja miksi juuri nyt”? Onko taustalla (sisä)poliittisista motiiveista johdettu, 2000-luvun oma Zavidovo-vuoto, vai onko kyse pelkästä virkamiesmäisestä levottomuudesta aiheutuneesta närkästyksestä? Jos kyseessä on ensimmäinen diagnoosi, rakentuu tästä silta kolmannelle, sisällölliselle tasolle. Jos kyse on jälkimmäisestä, jäävät vuodosta tehtävät johtopäätökset pääosin teknisen ja muodollisen tarkastelun piiriin.

Kolmas, tietomurron poliittinen ja sisällöllinen taso, on toistaiseksi – ja valitettavasti – jäänyt keskustelussa taustalle. Tämä on toki ymmärrettävää mediakulttuurissamme (sekä valitettavasti enenevissä määrin myös politiikka-analyysikulttuurissamme), joka arvostaa nopeasti vetäviä revolverisankareita syväluotaavien, hitaasti kypsyvien patojensa äärellä kokkailevien analyytikoiden sijasta.

Sisällölliset kysymykset ovat kuitenkin tärkeimpiä: mitä tapaus merkitsee Suomen ulkopolitiikalle – nyt ja tulevaisuudessa? Eli tarkoittaako tämä monenkeskisen toimintakulttuurin hengitystilan kiristämistä valtiolähtöisemmän intressipolitiikan paineessa? Onko Suomen toimintaympäristö kybermaailman muutosten välityksellä muuttumassa nurkkakuntaisemmaksi, jolloin käsitys turvallisuudesta niukkana resurssina vahvistuu yhteisöllisen ja jaetun turvallisuusajattelun sijaan? Onko kyseinen tietomurto suurten kybervaltioiden rutiinitoimintaa, vai onko Suomeen kohdistunut mielenkiinto todella ulkopoliittisesti merkittävää? Koskeeko mielenkiinto Suomea vai toimiiko Suomi siltana a) mielenkiintoisempien toimijoiden tekemisten ja näkemysten ronkkimiseen tai b) Suomea laajempiin kysymyksiin ja prosesseihin, joihin Suomi kytkeytyy vain välillisesti? Jos mielenkiinto Suomea kohtaan nousee johtimen lailla muiden valtioiden, liittojen tai järjestöjen toiminnasta ja selkkauksista, on mielenkiintoista seurata, mitä vaatimuksia tämä nostaa esiin Suomessa – tässä on siis käytännön paikka hahmottaa, mitä se paljon puhuttu keskinäisriippuvuus ja sen taustalta löytyvät konkreettisemmat valtioiden väliset kytkökset tarkoittavat Suomen kannalta, oli kyse sitten EU:sta tai läntisestä sotilasliitosta. Ovatko poliittiset liitot samalla sekä ratkaisuja että ongelmia?

***

Verkkotiedustelun tekniset koukerot eivät ole missään nimessä merkityksettömiä. Massiivisen datan kerääminen ja sen palasiksi suodattavat algoritmit (joita luulisi olevan maallikon silmin helppo harhauttaa suodattamalla tiedostotolkulla sopivia asiasanoja sisältävää potaskaa tärkeisiin kohteisiimme) ovat kuitenkin merkityksellisiä vain suhteessa siihen poliittiseen todellisuuteen, jonka päätökset tekevät viime kädessä inhimilliseen vajavaisuuteen, hätiköityihin johtopäätöksiin ja toimintakulttuurista johdettuihin tavanomaisuuksiin taipuvaiset poliitikot, byrokraatit ja heidän neuvonantajansa.

Ihmisten maailmaa piinaa vajavaisuuden lisäksi epävarmuus. Epävarmuus on läsnä niin pitkään, kun meillä ei ole suoraa pääsyä naapurimme päässä itsestämme muhiviin ajatuksiin. Mutta epävarmuuden pahanlaatuinen kierre on ylitettävissä, jos ei täysin poistettavissa. Kylmän sodan oloissa tätä kierrettä jouduttiin kääntämään äärimmäisissä olosuhteissa, pahimmillaan 1960- ja 1980-luvun alkupuolilla ydinsodan partaalta. Tässä suhteessa kybermaailma on vielä pikkutarkkaa näpertelyä, vaikkakin sillä toki on yhteytensä myös esimerkiksi yhteiskunnan kriittiseen infrastruktuuriin – sekä tietty ulkopolitiikan kautta laajempaan konfliktipotentiaaliin.

Epävarmuuden kierteen ylittäminen vaatii rohkeutta tehdä ensin hieman pienempi harppaus: ylittää hetkellisesti painetta poistava (ja juuri tästä syystä houkutteleva) puhtaan varautumisen kulttuuri. Puhdas varautuminen, joka voidaan epävarmuuden ja epäluulon maailmassa tulkita myös hyökkäykselliseksi intentioksi pitkällä aikajänteellä, ei vaadi niinkään rohkeutta (mutta luultavasti sitäkin enemmän resursseja). Esimerkiksi Jarno Limnell korosti perjantain (1.11.2013) A-studion tietomurtoa käsitelleessä erikoislähetyksessä ansiokkaasti kansainvälisen normiston ja keskustelun tärkeyttä, ei vähiten pienen Suomen kaltaisen valtion näkökulmasta. Hieman huolestuttavaa oli se, ettei tätä ulottuvuutta keskusteluun tarjoilleet oma-aloitteisesti esimerkiksi Pertti Salolainen tai Pertti Torstila – herrat, jotka kuitenkin edustivat keskustelussa poliittista päätöksentekoa ja toimeenpanoa. Heidän keskustelunsa juuttui lähinnä edellä mainitulle muodolliselle tasolle (joskin esimerkiksi Salolaisen tuohtumiselle ja muotoon keskittymiselle vaikuttaa olevan todella syytä).

Kysymys ei ole siitä, onko täydellisen normiston ja valvonnan saaminen tahi toteuttaminen edes teoriassa mahdollista, vaan siitä, että epävarmuuden kierteen väistämättä rikkovaa valtioiden välistä keskustelua ylipäätään edistetään. Tällöin valtiot luovat tilaa, jossa teknisten ja muodollisten kysymysten linkittymistä asiallisiin kysymyksiin, joita ulkopolitiikka kaiketi ensisijaisesti käsittelee, päästään hahmottamaan. Näin syntyy oikoteitä toisten ajatuksiin, vaikka aivan perille ei päästäisikään.

Molempia kuitenkin tarvitaan – sekä omaehtoista varautumista että epävarmuuden kierrettä haastavaa kansainvälistä aktivoitumista, neuvotteluja ja dialogia. Pienen valtion tulevaisuus on kirkkaampi sellaisessa kansainvälisessä kulttuurissa, jossa pyritään lieventämään epävarmuutta sen kasvattamisen sijaan, sortumatta kuitenkaan raadollisuudelle selkää kääntävään opportunismiin. Samalla on ymmärrettävä, että myös oman turvallisuuskulttuurin integriteetin vahvistaminen antaa parhaimmillaan oivallista taustatukea arvokkaalle ja liennyttävälle ulkopolitiikalle, myös kyberturvallisuuden maailmassa.

RAJA HAJATUKSIA

Pohdintoja politiikasta, rajoista ja maailmasta

Grauzas!

Just another WordPress.com site

tamperekroketti

Krokkaamalla ympäri maan!

PAXsims

Conflict simulation, peacebuilding, and development

The Disorder Of Things

For the Relentless Criticism of All Existing Conditions Since 2010

Critical Geopolitics

Gerard Toal (Gearóid Ó Tuathail). Writing on the world political map

Justice in Conflict

On the challenges of pursuing justice

rogermacginty

peace, conflict and international relations

Progressive Geographies

Thinking about place and power - a site written and curated by Stuart Elden

osmoapunen

A fine WordPress.com site

Epämuodikkaita ajatuksia

Sota on valtioiden elinkysymys, elämän ja kuoleman piiri, tie nousuun tai tuhoon. Siksi siihen ei pidä kevytmielisesti mennä. Sun Tzu

Random thoughts

Sanottua: "Epäviralliseksi some-upseeriksi nousseen James Mashirin aina turpo-asioissa ajan tasalla tai vähän edelläkin oleva blogi tapahtumien käänteistä. Suomeksi, och på svenska."

Itsen alistus

Työ, tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa

Yanis Varoufakis

THOUGHTS FOR THE POST-2008 WORLD

Michael Roberts Blog

blogging from a marxist economist

Rötösherranen

Kirjoituksia hämmentävästä ajasta

Music for stowaways

Rollo's blog about music and stuff