Paperitiikereitä, päättäväisyyskeijuja ja täyttyviä tyhjiöitä

“…unchecked aggression by one of the world’s foremost nuclear powers is so deadly serious.”

Venäjän sotilasoperaatio Syyriassa nostatti esiin tuttuja argumentteja Yhdysvaltain ja tämän liittolaisten heikkoudesta. Tilanne muistuttaa monelta osin Ukrainan kriisin alkuvaiheissa käytyä, paikoin jopa fatalistisia sävyjä saanutta keskustelua, jossa Ukrainan itsenäisyyden säilyttäminen ja ilmeiseltä vaikuttaneen maailmanpalon sammuttaminen nähtiin mahdolliseksi vain Ukrainalle suunnatun mittavan sotilaallisen tuen, jopa suoran vastaoperaation kautta. Ukrainan kohdalla lännen mittavaa sotilaallista operaatiota ei tullut, mutta ei tullut maailmanpaloakaan.

Ukrainan ympärille kuitenkin kehittyi varsin nopeasti jähmettynyt ja tietoisesti rajoitettuna säilynyt konflikti, jota keinojen osalta luonnehti vastapuolen lähtökohtaisista heikkouksista (esimerkiksi yhteiskunnallisen koheesion ja instituutioiden taso) ammentava pitkäkestoinen tukahduttamis- ja uuvutusstrategia. Ukrainan ja ukrainalaisten tulevaisuuden näkymiä sekä koettuja kärsimyksiä tämä huomio ei tietysti juurikaan huojenna, mutta lienee selvää, että sodan alkuvaiheiden hälyttävimmät tulkinnat tulevasta maailmanpalosta eivät osuneet oikeaan. (Tulkinta ei myöskään tarkoita sitä, että esimerkiksi kansallisen itsemääräämisoikeuden kaltaisten perustavien kansainvälisten normien tietoiseen loukkaamiseen tulisi suhtautua olankohautuksilla).

Ukrainan kohdalla tulkinnat Venäjän intentioista laimenivat ajan myötä kriisin alkuvaiheiden keskustelua hallinneista duginilaisista dystopioista kohti maltillisempia arvioita. Nyttemmin yleinen arvio lienee, että Venäjän pyrki(i) saavuttamaan pysyvän vaikutussuhteen Ukrainan sisäpolitiikkaan sekä vahvistaa asemiaan eurooppalaisen turvallisuusarkkitehtuurin revisioimiseksi (tai ainakin vuoden 1990 Pariisin asiakirjaan kirjatun hengen haastamiseksi ja uudelleentulkitsemiseksi). Ukrainan kohdalla selkeyttä läntisiin tulkintoihin haettiin analogioista, olivat ne sitten historiallisia (uusi kylmä sota; München 1938; ensimmäiseen maailmansotaan johtaneet tapahtumat; Hitler-kortit; Georgia 2008) tai poliittis-maantieteellisiä (Ahvenanmaa tai Gotlanti on seuraava Krim; Baltian venäjänkieliset vähemmistöt ovat seuraava Itä-Ukraina).

Venäjän muodostaman merkittävän, jopa eksistentiaalisen uhkan toistaminen on sittemmin vakiintunut osaksi läntistä keskustelua. Tällä tavalla Ukrainan sodan alkua leimannut alarmismi saa jatkoa hieman laveammin uhkakuvaston pysyvyyttä korostavissa tulkinnoissa, joita edellisissä linkeissä edustavat erityisesti läntisten sotilasjohtajien (kenties osittain virankin puolesta esitetyt) näkemykset. Vaatimukset lännen sotilaallisesta vastauksesta eivät myöskään hävinneet Ukrainan kriisin jatkuessa. Ajatuksena tässä suhteessa lienee ollut, että sotilaallinen vastaus olisi mahdollista nähdä jo varsin varhaisessa vaiheessa valitun pakotepolitiikan loogisena jatkumona, mikä edelleen vahvistaisi myös pakotelinjan pidäkevaikutusta.

Mitä sotilaallisen vastauksen vaatimukseen tulee, lienee edellä mainituista analogioista yleisimpiä ollut niin sanottu ”Chamberlain ja München 1938” -vertaus sekä tähän liittyvä ajatus myöntyväisyyspolitiikan automaattisesta turmiollisuudesta. München-analogia (ks. myös 1 ja 2) vaikuttaa muutoinkin ponnahtavan tasaisen varmasti esiin, kun yleisöä pyritään herättelemään sotilaalliseksi eskaloitumassa olevien poliittisten kriisien ja niihin vastaamattomuuden katastrofaalisilla seurauksilla. Kirjaimellisesti esitettynä analogia on kuitenkin kokenut melkoisen inflaation, minkä lisäksi sen varassa rakentuva populaari käsitys maailmanpolitiikan rautaisten lakien ymmärtämisen välttämättömyydestä on ollut lähellä johtaa potentiaalisesti vaarallisiin virhetulkintoihin.

On kuitenkin huomattava, että ”Münchenin haamun” vaikutus on kirjaimellisesti tehtyjä vertauksia laajempi (sama pätee myös München-analogian vastinpariin, suurvaltojen Vietnam/Afganistan -kompleksiin). Esimerkiksi Syyrian kriisin alkuvaiheissa toistuneet vaatimukset Yhdysvaltain ja lännen voimapoliittisesta määrätietoisuudesta (resolve) sekä tämän mukaisesta vastauksesta Venäjän provokaatioihin sisälsivät jälleen vähintään palan München-korttiinkin usein kirjoitetusta ajatuksesta, jonka mukaan nimenomaan epäröinti sekä eskalaatiovalmiuden osoittamisen puute johtaa vastapuolen aggression laajentamista ruokkivalle kaltevalle pinnalle. Tässä reseptissä kaikenlainen ”suhteellisen heikkouden” osoitus nähdään automaattisesti turmioon vievänä politiikkana samalla, kun vastapuolen machiavellistisen menestyksen mittareiksi vaikuttavat toisinaan riittävän pelkät intentiot (tai niiden tulkinnat).

Vihreää valoa Venäjälle?

”By not confronting Putin and Russia sufficiently over its illegal and unwarranted invasion and occupation of Ukraine, the U.S. and its western allies effectively gave Putin a green light to project force in other key geostrategic hot spots.”

Siviilien näkökulmasta vaillinaisetkin tietoisesti rajoitetutkin sotilaalliset toimet toki ovat ongelmallisia, Syyrian kohdalla suorastaan katastrofaalisia. Siviilien suojelu ei kuitenkaan aina välity päällimmäisenä huolena sotilaallista määrätietoisuutta ja vastausta vaativissa puheenvuoroissa, joissa huomio kääntyy helposti pois sodan uhreista, tässä tapauksessa Syyriasta itsestään. Syyrian arvo tulee tällöin ymmärretyksi suurvaltapoliittisen kamppailun alustana tai vaikkapa testiksi Yhdysvaltain globaalin johtajuuden menetyksestä, ei niinkään syyrialaisten tulevaisuuden näkökulmasta. Venäjän toimet luonnollisesti vain pahentavat tilannetta Syyriassa, mutta on myös olemassa mahdollisuus, että tulkinta ”Syyrian pelin” suurvaltapoliittisista panoksista tekee myös läntisten valtojen suhtautumisesta entisestä kyynisemmän. Tällaisen kyynisyyden kierteen vahvistuessa Syyria tulee helposti rinnastetuksi 1980-luvun Afganistaniin (sekä tätä kautta sijaissodan kuluttavaan vaikutukseen Neuvostoliiton romahduksen yhtenä tekijänä). Ajatus ei tarjoa kovinkaan lohdullista tulevaisuuskuvastoa syyrialaisille itselleen.

Ongelmia seuraa kuitenkin jo ennen normatiivista harkintaa, argumentin tasolla. Kovapintaisen vastauksen puolestapuhujat olettavat, että toimimattomuus (jopa suoranainen strategian puute) tarjoaa vihreän valon Venäjän revisionismille. Näin itse asiassa argumentoitiin jo Ukrainan kohdalla, ja tältä pohjalta onkin helppoa esittää linkki Ukrainan ja Syyrian välillä: mitä jos Yhdysvallat olisivat liittolaisineen tuhonneet Assadin kemialliset aseet muutama vuosi takaperin ilmaiskuin ja saaneet (kuin ihmeen kaupalla) tämän lisäksi Syyriassa käyntiin orastavan demokratisoitumisprosessin, joka syrjäyttäisi Assadin hallinnon – olisiko tämä ”päättäväisyys” saanut Venäjän perääntymään tai rajoittamaan vaikutuspolitiikkaansa? Ei välttämättä, ainakin jos uskoo argumenttia, jonka mukaan Libyan menettäminen oli keskeisessä roolissa Venäjän Lähi-idän politiikan koventumisen taustalla. Lisäksi on hyvä syy uskoa, että myös Assadin hallinnon menettäminen ilman roolia siihen johtaneessa prosessissa olisi vain lisännyt Venäjän riskinottokykyä (Syyria oli ja on Venäjälle Libyan jälkeen entistä tärkeämpi linkki alueen politiikkaan), kuten esimerkiksi prospektiteoriaa seuraamalla voitaisiin odottaa tapahtuvan. Tämän ajatuksen tulisi itse asiassa esiintyä erityisesti sellaisten tulkintojen yhteydessä, joissa vedotaan monenmoisiin psykologistisiin argumentteihin aina Putinin irrationaalisuudesta ja psykohistoriasta isovenäläisen mystiikan ja arvontunnon vaikutuksiin.

Toisekseen, kun palataan Ukrainan kriisin laajempiin seurauksiin, Venäjän aggressioon kyllä vastattiin lännen toimesta, vaikka ei (ainakaan kovin näkyvällä) sotilaallisella tasolla. Ilmeisesti vastauksen symmetrian puute vain ei tyydyttänyt kovapintaisemman päättäväisyyden perään haikailevia. Tosiasiallisista vastauksista selvimpiä olivat talouspakotteet, jotka tiukkenivat venäläisellä kalustolla alasammutun malesialaisen matkustajakoneen tragedian jälkeen. Näiden tehosta Venäjän talouteen taitaa ainakin läntisessä keskustelussa vallita lähestulkoon konsensus. Myös NATO:n sisäiset toimenpiteet sen kollektiivisen puolustuskyvyn kehittämiseksi (mukaan lukien doktriinin päivittäminen), kiertävien joukkojen siirtäminen Puolaan ja Baltian maihin, materiaalin ennakkosijoituspäätökset sekä Suomen ja Ruotsin välisen turvallisuusyhteistyön vahvistuminen ja yleinen lähentyminen NATO:n kanssa voidaan ainakin osittain pitää vastauksina Venäjän toimiin. Näistä Suomen ja Ruotsin välinen käytäntölähtöinen puolustusyhteistyön suhde on tiivistynyt edelleen aina viime päiviä möyten merivoimien yhteisosaston kehittämistä koskevan ilmoituksen sekä NATO-selvityksen koordinaatiota koskevien ajatusten muodossa.

Käytäntöperustaiset askeleet eivät kuitenkaan vaikuta riittävän voimapolitiikan sekä suurvaltojen (tai sellaiseksi pyrkivien) automaattisen offensiivisuuden analyysinsa kiintopisteiksi ottaville. Ukrainan kriisin alkuvaiheissa, Krimin anneksoinnin jälkeen, alarmistisimmat äänensävyt esimerkiksi uskoivat, että jos Venäjän Krimillä ja Itä-Ukrainassa järjestämiin provokaatioihin ei vastata symmetrisesti nimenomaan sotilaallisella tasolla, viiltää Venäjä maayhteyden, ei vain Krimille, vaan mahdollisesti myös Ukrainan ja Moldovan rajalla sijaitsevaan Transnistriaan saakka. Tästä seuraisi edelleen vyöryminen kohti Yhdysvaltain läntisiä liittolaisia, joiden turvana oleva Yhdysvaltain pelote haurastuisi yhtä tahtia sotilaallisen vastauksen viipymisen kanssa. Myöhemmin vastaavaa argumenttia käytettiin ainakin Mariupolin satamakaupungin kohdalla, jonka katsottiin olevan vain välipala, kun Putin pyrkii lännen päättämättömyyden suojissa ”saartamaan” Ukrainan Mustaltamereltä, kenties jopa luomaan maasillan Krimille.

Tosiasiat puhuvat myös sen puolesta, että Venäjä on osoittanut osittaista pidättäytymistä Krimin ”opportunistisen hetken” ja menestyksen jälkeen. Jopa paljon puhutun ”hybridivaikuttamisen” – oli kyse sitten Venäjään vahvasti yhdistetyistä kyberiskuista tai esimerkiksi energiapoliittisen vaikuttamisen käytöstä – voidaan katsoa olleen varsin rajoitettua suhteessa siihen hätäännykseen, jonka lävitse Venäjän revisionismia ja sen häikäilemättömyyttä Ukrainan kriisin alkuvaiheissa tavattiin monelta taholta lukea. Tämä ei tietysti tarkoita sitä, että Venäjän pintapuolisella sapelinkalistelulla ja esimerkiksi ydinaseilla uhkaamiseen tulisi suhtautua flegmaattisesti. Yhtä lailla tulisi kuitenkin välttää ylitulkintoja ja retoriikkaa, jolla paikataan omien politiikkasuositusten seurausten arvioinnin puutteesta syntyviä aukkoja.

Resolve fairy

Vaikka Venäjän toimet Ukrainan sodan ympärillä ovat olleet alueellisesti epätasapainottavia (myös vaarallisia ja uhkailuun perustuneita), ja esimerkiksi Viron suuntaan suoran provokatiivisia, ei sotilaallisen opportunismin kierrettä käynnistävää dominopalikkaefektiä koettukaan. Analyysi siitä, miksei näin tapahtunut, vaikka Venäjän toimiin ei vastattu symmetrisesti nimenomaan sotilaallisella tasolla, lienee nyt erityisen arvokas. Jos syy oli lännen toiminnasta, kumoaa tämä teesin lännen ”päättäväisyyden” heikkoudesta sekä sotilaallisen vastauksen välttämättömyydestä. Kenties voimme olettaa, että lännen hapuilevaksi toisinaan leimattu yhteisrintama talouspakotteineen ja yleisine sotilaspoliittisine herkistymisineen on sittenkin varsin onnistunut reaktio? Jos syy puolestaan löytyy Venäjän vapaaehtoisesta pidättäytymisessä sekä tietoisesta keinojen rajoittamisesta (vaikka sitten väliaikaisesti), haastaa tämä yhtä lailla teesin tinkimättömän sotilaallisen vastauksen automaattisesta hyveellisyydestä.

Joka tapauksessa huomio on nyt (tai oikeastaan jo jonkin aikaa) siirtynyt Ukrainasta ja Itämeren lähialueskenaarioista kohti Syyriaa (ja samalla Suomessa oireellisesti informaatiotilan ”eheyttä” peräävään, hieman ahdashenkiseltä vaikuttavaan keskusteluun). Vaikuttaakin siltä, että juuri kapeasta voimapoliittisesta ja sotilaallisesta katsannosta ammentavat näkökulmat luovuttavat aloitteellisuuden Venäjälle: kun tilannetta väistämättä halutaan tarkastella laajempana, idän ja lännen välisenä strategisena nollasummapelinä, näyttäytyy jokainen liike, käänne ja intention osoitus jo potentiaalisena menetyksenä. Tämä puolestaan luo henkiset, omaehtoisesti rakennetut kahleet käsityksellemme toiminnanvapaudestamme, mahdollisuuksistamme sekä näin pienvaltion näkökulmasta käytettävissämme olevan ulkopoliittisen työkalupakin sisällöstä.

Edellä kuvailtu ”resolve fairy” -argumentti (ratkaisu uskottavaan pelotteeseen perustuu vastapuolen vakuuttamiseen siitä, että kaikkiin mahdollisiin kriiseihin vastataan tinkimättömästi sotilaallisin keinoin) on ainakin osittain loogisesti epäjohdonmukainen. Ensinnäkin sotilaallista toimeliaisuutta peräänkuuluttavista puheenvuoroista puuttuu monesti yksityiskohtainen harkinta mahdollisista sotilaallisen vastauksen keinoista ja näiden seurauksista. Kuten Jeremy Shapiro toteaa:

”This is not a pissing contest. Boldness rarely has benefits in international relations, particularly for status quo states like the United States. Caution is a good thing, and boldness is rarely rewarded.”

On tietysti selvä, ettei ajankohtaiskommentaareilta voida vaatia puolustuspolitiikkaa näpeissään pitävien sotilaiden ja poliitikkojen omaamaa tilannetietoutta. On kuitenkin aivan toinen asia esittää voimapolitiikan rautaisiin lakeihin perustuvia maksiimeja vakioresepteinä ilman harkintaa mahdollisen voimankäytön laajakantoisemmista seurauksista, vastapuolen käytössä olevien resurssien todellisesta tasosta, aikaisemmista opetuksista sekä yleisestä tilannesidonnaisesta harkinnasta, jota sumentaa Venäjän politiikan onnistumisen arvioinnin ja sen tekoja ilmentävien intentioiden lavean kuvailun sulautuminen.

Konkreettisiakin ehdotuksia sotilaallisen päättäväisyyden osoittamiseksi on toki esitetty. Monesti nämä ”päättäväisyyskeijun” reseptit vaikuttavat kuitenkin argumenttien eetokseen nähden varsin teknisiltä: lisätään sotilaallista konsultointia ja materiaaliapua lännen kumppaneille; toteutetaan sotaharjoituksien sarjoja kriisialuetta vasten olevilla sivustoilla; kehitetään strategisia konsepteja, liittosuhteen taakanjakoa sekä läntisen yhteisön välisiä sotilasteollisia linkkejä; otetaan informaatiotila haltuun vastapropagandan voimin; vaaditaan sotilasbudjettien korottamista ja niin edelleen. En väitä, ettei jotkin näistä keinoista olisi perusteltuja ja taiten toteutettuna myös tasapainottavia ja turvallisuustilannetta vakauttavia. Tärkeä huomio sisältyy kuitenkin siihen, että mainitut keinot ovat varsin selvästi ”varovaisuusharkinnan” ohjaamia, ei impulsiivisuuden osoittamiseen perustuvia osoituksia välittömästä vankkumattomuudesta. Vallitsevaan alarmismiin nähden ne toisin sanoen vaikuttavat varsin perinteiseltä liittosuhteen koheesion ylläpitoon tähtäävän toiminnan jatkeilta.

Edellinen saattaakin hyvin olla se taso, joka on täysin riittävä nykytilanteen epäsymmetrian huomioiden, kuten Mark Galeotti myös vihjaa artikkelissaan “Why Russia is not an existential threat for the west”:

“Moscow is hardly unaware of the massive Western preponderance of forces, and so it uses its military largely as a political and propaganda instrument. As I explore elsewhere, the real dangerous are to be found in its ability to disrupt, distract, and divide the West and also undermine the international system.

Paperitiikerin paradoksi

Esitettyjen keinojen ja tilannekuvan epäsymmetria liittyy läheisesti toiseen sotilaallisen vastauksen välttämättömyyttä esittävän argumentin epäjohdonmukaisuuteen, jota voidaan kutsua Jack Snyderia seuraten ”paperitiikerimyytiksi” (ajatuksen nappasin Daniel Nexonin blogikirjoituksesta). Vastapuoli toisin sanoen koetaan samalla sekä heikoksi että vahvaksi: se kyllä tottelee helposti ”päättäväisellä sotilaallisella vastauksella” verestettyä pelotesignaalia, mutta samalla käsitämme vastapuolen olemukseen pesiytyneen sisäsyntyisen pahuuden (irrationaalisuuden, mutta kuitenkin loogisesti tiettyä ohjelmaa toteuttavan?) tuottavan eräänlaista automaattista aggressiivisuutta. Jos vastapuoli kuitenkin on sisäsyntyisesti aggressiivinen, miksi se kuuntelisi päättäväisyyskeijua? Samalla kuitenkin oletetaan, että vihollinen on padottavissa varsin perinteisin ja suoraviivaisin keinoin, toisin sanoen osoittamalla ”sotilaallista päättäväisyyttä”. Onko vastapuoli (tässä tapauksessa Venäjä) siis voimakas ja revisionistinen vai heikko ja opportunistinen? Molemmat vaihtoehdot mahtuvat turhankin näppärästi saman argumenttirakenteen sisälle.

Kolmas epäloogisuus koskee analogiaa (usein ei-julkilausuttua sellaista) Syyrian ja Ukrainan ”vihreiden valojen” välillä. Ukrainan kohdalla läntistä päättäväisyyttä vaadittiin muun muassa suoran sotilaallisen vastauksen, kriisin edetessä vähintään Ukrainalle annettavan sotilaallisen tuen muodossa (mitä jossain määrin lopulta myös annettiin). Ajatuksena ilmeisesti oli, että näin Venäjä saadaan perääntymään ja tämän opportunismi paljastettua. Ajatuksen kontrafaktuaali versio Syyrian kriisin kohdalla kulkee siten, että jo sotilaallinen tuki Ukrainalle olisi estänyt Venäjän intervention Syyriaan. Miksei Yhdysvaltain sotilaallinen tuki ja vaikutus Syyriassa sitten estänyt Venäjää viimeisimmän intervention kohdalla? Entä miksei Yhdysvaltain sotilaallinen apu Georgialle estänyt tämän ja Venäjän välistä sotaa vuonna 2008?

Suomalaisessa keskustelussa yleinen vastausmalli edellisiin kysymyksiin on korostanut, että ainoastaan täysjäsenyys Pohjois-Atlantin sopimusjärjestössä ja sen kollektiivisen turvatakuujärjestelyn piirissä takaa uskottavan pelotteen Venäjää vastaan. Ukrainan ja Georgian kaltaiset valtiot erotetaan NATO:n täysjäsenyyden omaavista valtioista, aivan kuten Suomi ja Ruotsikin. Syntyy kuva maailmasta, joka koostuu kahdenlaisista valtioista niiden puolustuspoliittisten institutionaalisten kytkösten perusteella. Tämä on melko karkea luenta valtioiden sisäisistä piirteistä ja sen pohjalta tehty jaottelu, jopa kovapintaisen ja huomattavasti yksinkertaistavan rakenteellisen realismin vinkkelistä. Lisäksi, edellisen huomion NATO/ei-NATO jaosta muistaen, Ukrainan kohdalla käytettiin yllättävän paljon argumentteja kaltevista pinnoista, jotka vaikuttaisivat jo Ukrainan koskemattomuuden loukkausten kautta välittömästi esimerkiksi Yhdysvaltain Euroopan liittolaisille takaaman pelotteen uskottavuuteen.

Tyhjiöiden imua

Suomen tapauksessa argumentti NATO:n ulkopuolista tilaa riivaavasta eksistentialistisesta turvattomuudesta perustuu ajatukseen sotilaallisista tyhjiöistä ja niiden väistämättä tuottamasta ärsykkeestä suurvaltalogiikan ajattomassa maailmassa. Tällainen perusasetelma johtaa suomalaisen turvallisuuspoliittisen keskustelun helposti asetelmaan, jossa sitä kammetaan vain hypoteettista NATO-jäsenyyttä ja sen tuottamia vaikutuksia vasten. Maailmasta kehittyy mustavalkoisten perusratkaisujen määräämä tila, jossa herkkyys toiminnanvapauteen ja käytännön yhteyksiin kärsii, aivan kuten puolustusvoimien komentaja Jarmo Lindberg vaikuttaisi omalla elegantilla tavallaan myös viittaavaan hiljan Suomen NATO-edustustossa tehdyn haastattelunsa loppupuolella (käytäntöyhteyksistä löytyvistä langanpätkistä myös se tie jäsenyyteen aukeaa, ei mustavalkoisen ja ideologissävytteisen suostuttelun kautta).

Ajatukset sotilaallisista tyhjiöistä perustuvat näkemykseen kansainvälistä systeemiä liikuttavasta yksinkertaisesta mekaniikasta. Venäjän, aivan kuten minkä tahansa suurvalta-aspiraatiota omaavaksi oletetun valtion, tulkitaan katsannossa ennemmin tai myöhemmin hyödyntävän (ellei suorastaan täyttävän) vallan tasapaino-opin (karkeita) perusteita seuraten vasten minkä tahansa sen ulottuvilla olevan ”sotilaallisen tyhjiön”. Kansainvälinen politiikka näyttäytyy näin edelleen vahvasti territoriaaliselta, eikä ajatus tilallisista ”tyhjiöstä” oikein kohtaa geoekonomiasta nousevaa päivitetympää luentaa, jossa painotetaan kriittiseen infrastruktuuriin ja valtioalustan toimintakykyyn vaikuttamisen estämistä hankaloittamista sekä globaaleilla yhteisalueilla toteutuvien talousvirtojen hallinnan ja näiden muodostamien kytkentöjen vapauksien kaltaisia kysymyksiä.

Voimakasta ja välitöntä sotilaallista vastausta vaativien äänenpainojen taustalla vaikuttaisi siis toimivan eräänlainen maailmankuvallinen uskomusjärjestelmä, jossa suurvaltojen intentiot johdetaan automaattisesti siitä, mitä niiden on mahdollista tehdä, ei siitä, mitä ne missäkin poliittisessa kontekstissa aikaisempia tekojaan vasten todennäköisesti tekisivät. Informaatiotilassa, johon Suomessa on viime aikoina kohdistettu paljon huomiota, taistelu hyvän ja pahan sekä totuuden ja valheen rintamalinjalla kääntää ajatuksen sotilaallisesta tyhjiöstä erityiseksi ”harmaaksi alueeksi”, joka ikään kuin olisi muita tiloja otollisempi erilaisten väripalettien sekoittavalle käytölle.

Sotilaallisten tyhjiöiden ja informaatiopsykologisten harmaiden alueiden imuun Suomen kontekstissa palaan kuitenkin joskus myöhemmin. Tämän tekstin tarkoitus oli lähinnä problematisoida (joskaan ei pysyvästi kumota) ajatusta sotilaallisen päättäväisyyden lähes selkärankareaktiona esitettävästä automaattisesta hyveellisyydestä konfliktien eskalaatiokontrollin välineenä. Argumentin problematisointi ei poista sitä tosiasiaa, että Venäjän toimet esimerkiksi Syyriassa vain vaikeuttanevat poliittisen ratkaisun aikaansaamista pitkällä aikavälillä ja kurjistavat tavallisten syyrialaisten elämä. Vaikka lännen sotilaallisen tinkimättömyyden osoitus ei toisikaan kestävää ratkaisua tilanteeseen, ei tekemättömyys ja silleen jättäminenkään tarjoa poliittisesti kestävää tietä.

Pienen valtion näkökulmasta poliittisten ratkaisujen ensisijaisuuden korostamisella sekä kansainvälisen järjestyksen sovinnaissääntöjen – erityisesti kun kyse on voimankäytön säännöstöistä – pedanttisella tulkinnalla on lähes itseisarvoinen asema. Lisäksi on huomattava tavallisten ihmisten elämän realiteetit. Esimerkiksi pyrkimys Venäjän tietoiseen ajamiseen kohti ”uutta 1980-luvun Afganistania” toteutuisi ennen kaikkea syyrialaisten itsensä kustannuksella. Välimaaston ratkaisun – kuten minkä tahansa ratkaisun sanan varsinaisessa merkityksessä – tulee lähteä liikkeelle pyrkimyksestä rakentaa poliittista tahtoa, tarvittaessa painettakin, kyseisen alueen valtioiden sekä näiden muodostamien valtaklikkien välille. Sitä ennen meidän on kuitenkin keskityttävä Lähi-idän alueellisen kriisin oireiden hoitoon, mikä tarkoittaa muun muassa alueelle suunnattavan humanitaarisen avun lisäämistä sekä pakolaisten kärsimysten auttamista niin paikan päällä kuin täällä Euroopassakin. Tällä välin voimme pohdiskella seuraavia Mark Galeottin sanoja Venäjän agressioon suhtautumisesta:

”Finally, such [alarmist] rhetoric plays to Putin’s narrative. It helps support his notion that a hostile West is treating Russia like an enemy. On the day Dempsey was confirmed in his new position, I watched Vremya TV news lead with a package of stern, uniformed American generals talking about the Russian “threat” interspersed with footage of US soldiers in Europe, tanks rumbling and guns blazing. It also actually vests Moscow with much more power and weight than it deserves. To a considerable extent, Putin’s foreign policy is one of bluff and bluster, and the more American generals puff up the Russian bear, the better Putin’s hand at this game of geopolitical poker.

Arguably, treating Russia as some kind of wayward but darkly amusing comic operetta wannabe power – hard as that might be so long as Moscow’s men and munitions are causing mayhem in Ukraine – might actually be a much more appropriate response, and give the Kremlin rather more sleepless nights.”

Mainokset

Vihdoin paloa sammuttamaan?

Syyria: Haitin maanjäristyksen jälkeen 2000-luvun merkittävin humanitaarinen kriisi. Kytkös historiankirjoihin takuulla pitkäksi aikaa jäävään arabikevääseen, joka on viimeistään Egyptin tapahtumien myötä siirtynyt lohduttomien syyssateiden aikaan. Kevättä seurannutta rakkauden kesää ei tullutkaan.

Syyria: Karmaiseva linssi Lähi-idän poliittis-taloudellis-eettis-uskonnolliseen(- ja niin edelleen) tulivyöryyn. Olisi lohdullista ajatella, että kriisin taustamekanismit tyhjentyisivät vanhan maailman valtapoliittisiin ja mekanistisiin selitysmalleihin. Tällöin ratkaisutkin saattaisivat vielä vaikuttaa sellaisilta, että ne olisi kehystettävissä ajatushautomomaiseen politiikkapaperiin ja tehokkaan tiedustelutoiminnan ryydittämään kirurgiseen toimenpiteeseen. Mutta tämä illuusio lohduttanee vain ajattelijaa itseään.

Ei ole mitään näsäviisasta muistuttaa siitä, ettei Levantin ja laajemmin arabimaailman tulimyrsky tule sammumaan risteilyohjuksin. Kahden vuoden piittaamattomuus sekä turvallisuusneuvoston alaikäisiksi jämähtäneiden euraasialaisten jättien luoman umpisolmun hedelmätön hyväily toki tuottavat ahdistusta. Itse asiassa vähempikin riittäisi ahdistamaan herkkää nykyhipiää. On kuitenkin sisäisesti ristiriitaista päätellä, että tämä ahdistus oikeuttaisi automaattisesti krapulan jälkeiset peliliikkeet ilman niiden aiheuttamien seurausten puntarointia. Tai siten, että huonokin peliliike on ahdistuksen edessä automaattisesti kestävämpi ratkaisu kuin sen myöntäminen, ettei yksinkertaisia ratkaisuja ole.

Edellisten sukupolvien poliitikot ja diplomatian lapiotyöläiset ovat ilmeisesti unohtaneet välittää kriisien poliittisen ratkaisemisen pelikirjan eteenpäin. Tai joku siinä välissä on sopivasti sattunut hukkaamaan nämä kirjaset (ei sillä, etteikö näiden kirjojen olemassaoloa satuttu ennen muinoinkin sopivan paikan tullen unohtamaan). Toki pelikirjat pitää päivittää nykyaikaan. Eivät ne mitään reseptikirjoja ole aikaisemminkaan olleet. Nykykriiseissä paikallisuus ja paikattomuus lyövät kättä. Kriisin osapuolina on yhä enemmän tahoja, joille kriisi ei edes näyttäydy lyhyen tai pitkän jänteen poliittisena ratkaisuna vaan itseisarvoisena toimintana. Paikanna sitten siinä neuvottelujen lähtöasetelmat, varsinkin kun osapuolia on niin paljon että heitä on vaikea edes koota yhteen. Jos Darfurin kohdalla oli kyse monimutkaisesta vyyhdistä voi vain kuvitella, mitä tilanne on Syyrian kohdalla.

Sukkuladiplomatia tarvitsee rinnalleen kuulemma läppäridiplomatiaa. Mitä jännitteisempään melskeeseen diplomatia uppoaa, sitä enemmän edelliset tarvitsevat sivutukea loistohotellien mukavuusalueilta poistuvalta telttaleiridiplomatialta. Viimeisellä saralla joustavimmat toimijat tulevat usein kansainvälisistä järjestöistä sekä ruohonjuuritasolta. Lopulta tarvitaan joku – usein ad hoc -pohjalta – joka jollain hämmentävällä tavalla koordinoi tämän kokonaisuuden päämäärätietoiseksi toiminnaksi. Tämän alan ammattilaisia käy kunnioittaminen.

***

Väännetään rautalangasta: ongelmien monimutkaisuus ei oikeuta sitä, että toisten alaikäisyyden edessä heittäydytään itsekin hiekkalaatikkoleikkien kutsuun. Diplomatialla on käytössään useita raiteita. Lasti saadaan usein määränpäähän joustavilla kalustoratkaisuilla. Yhden raiteen varassa kuljetuksesta on vaarassa tulla ylileveä – tai sitten perille saadaan vain kaupan kylkeen sovittu helatoimitus. Palvelee tämäkin toki joidenkin tyytyväisyyttä – ainakin helatoimittajien sekä niiden, jotka osaavat omalla erityisellä tavallaan ottaa tästäkin toimituksesta media- ja moraalihuomion irti.

Nyt olemme saaneet vihdoin uutisia mahdollisesta aseidenriisuntapoliittisesta ratkaisusta. Skeptikoita tämä tuskin hiljentää (Miksi näin myöhään? Miksi juuri nyt?), eikä kenties pidäkään, siinä määrin tässä uudessa käänteessä on taktisen viivytysliikkeen sekä Yhdysvaltojen korttien paljastamiseen pyrkivää makua.

(Venäjän junailema käänne on toisaalta siinä mielessä mielenkiintoinen, että sen varassa hdysvallat voisivat myös todeta oman muskelipolitiikkansa olleen käänteen kannalta ratkaisevassa asemassa. Tämä siis Yhdysvaltojen tärkeän sisäpolitiikan kannalta. Samalla Venäjä välttäisi sekä suvereniteettiperiaatetta koettelevan intervention Syyriassa että pääsisi vaikuttamaan senkin intressesseissä olevaan prosessiin [kemiallisten aseiden käyttöasteen nosto sekä aseiden leviämisen estäminen] ’rakentavammalla’ otteella. Sellaisellakin on spekuloitu, että Venäjä olisi jo aluksineen Syyrian noutotiskillä).

Mutta olisi tämäkin kaiketi edistystä, jos katsotaan miten Syyrian tilannetta ollaan viimeisen kahden viikon aikana lähestytty. Heloja tässä toki edelleen siirrellään, joskin nyt vaikutettaisiin liikuttavan leveämmällä kalustolla. Ehkä lähtötarkastuksessa huomataan, että tilaa on muillekin kuin heloille. Kemiallisten aseiden hävittäminen (sikäli kun tällaiseen ratkaisuun päädytään, se operationalisoidaan kansainvälisesti laajan mandaatin varassa ja kenttäoperaatio on edes mahdollista toteuttaa Syyriassa perusteellisesti) tai haltuunotto on ratkaisu vain siihen, ettei ihmisiä lahdata jatkossa kemiallisin asein.

Osaa tämäkin peliliike sitten aikanaan tyydyttäisi. Vaikka se saattaa heijastaa positiivisia kaikuja myös sodankäynnin keinoja kaitseviin normeihin (sekä tätä kautta laajemmin kv-oikeuden ja normiston säätelevään vaikutukseen), ei kemiallisten aseiden poistuminen alueelta ole edelleenkään ratkaisu itse sotaan. Sellaisellekin johtopäätökselle on tilaa, ettei kemiallisia aseita ole mahdollista edes hävittää ennen sodankäynnin taukoamista (ellei asialla ole Venäjä; kts. ed. linkki). Vai miten pitäisi suhtautua mielikuvaan, jossa Syyriassa toimivat kansainväliset joukot keskittyvät mandaatillaan kemiallisten aseiden purkutalkoisiin samalla, kun vieressä kuolee viattomia siviilejä täysillä käynnissä olevassa alueellisessa (sisällis)sodassa?

Bensakanistereiden poistaminen metsäpaloalueelta on toki aina kannatettava ja hyvä ajatus. Jaloa palomiestä, joka näkee tehtävänsä merkityksen palojen sammuttamisessa, tämä ratkaisu ei voi kuitenkaan vielä tyydyttää. Neuvotteluyhteyden avautuessa (sikäli kun neuvotteluyhteys saavuttaa suurvaltapolitiikan piiristä myös muita raiteita) on kuitenkin mahdollista edetä palon laajenemisen estämisestä sen sammuttamiseen. Sitten pitäisi istuttaa uutta metsää palaneen tilalle. Näissä talkoissa Suomen ulkopolitiikallakin voisi olla rakentava käytännön panoksensa annettavanaan, ken tietää? Mutta katsotaan nyt ensin, mitä Venäjän pelikirjasta todella löytyy.

***

Tässä on muuten vielä muitakin tutustumisen arvoisia kirjoituksia syyriasta:

International Crisis Groupin Syyria-kannanotto

Janne Riiheläisen ajatuksia herättävä blogimerkintä

Kansainvälisen politiikan pääsykoekysymys: verratkaa ja analysoikaa seuraavia kirjoituksia kansainvälisen politiikan realismin teoriaperinteen eri suuntauksista käsin… Painotus haukkamaisen hyökkäysinnon ja puolustuksellisen realismin välillä tuottaa, kuten tunnettua, hyvin erilaisia johtopäätöksiä. Kansallinen intressi on kaikkea muuta kuin yksisellitteinen käsite, näin myös mustavalkoiseksi maalatun Yhdysvaltojen ulkopolitiikan kontekstissa:

Stephen M. Walt: Keep Calm and Don’t Bomb Syria

R. Nicholas Burns: Five Reasons Why Congress Must Support Obama on Syria

Syyrian tilanne on ruokkinut myös runsaasti historiallisia analogioita. Niistä suurin osa on ollut käsittämättömiä anakronismeja (kuten rinnastukset Suomen sisällissotaan tai poliittisiin käyttötarkoituksiin varatut Muncher 38 sekä Sarajevo 14 -kortit). Astetta mielenkiintoisempaa ja hienojyväisempää analogiaa edustaa seuraava Eisenhower 1954, Obama 2013 -asetelma.

Kemiallisia aseita etsimässä

Syyrian sisällissota on riehunut täydellä höyryllä jo yli kaksi vuotta. Kuolleita on varovaisten arvioiden mukaan jo yli 70 000, luultavasti lähemmäs kuusinumeroista lukua. Miljoonat ihmiset ovat ajautuneet joko maan sisäiseen tai ulkoiseen pakolaisuuteen.

Sotaa ei voi enää operationaalisestakaan vinkkelistä kutsua sisällisodaksi, sillä myös sotatoimet ovat viimeisten kuukausien aikana levinneet odotetusti lähimaihin. Libanonin hauras turvallisuustilanne on enemmän kuin uhattuna. Samalla Turkissa ja Iranissa kuohuu, eräänlaisena arabikevään jälkiaaltona, jos ei suoraan arabikevään saati Syyrian sisällissodan loogisena jatkumona. Sota on leviämässä – ellei ole jo levinnyt – alueelliseksi ja sen seuraukset saattavat olla entistä kouriintuntuvampia myös globaalisti.

Länsimailta ja turvallisuusneuvostolta tivattiin vielä sisällissodan alkuvaiheissa kipukynnystä; missä vaiheessa moraalinvartijoiden mitta tulisi täyteen ja nämä suorittavaisivat koalitioineen intervention? Jälkiviisaasti voidaan todeta, ettei interventioon ole missään vaiheessa ollut poliittisia edellytyksiä. Suurvaltapoliittisesti intervention mahdollisuus kaatui turvallisuusneuvoston pattitilanteeseen, jolla on omat historialliset taustansa sekä ajankohtaiset taustat Länsivaltojen sekä Kiinan ja Venäjän suvereniteetin käsitettä koskevissa tulkintaeroissa. Sisäpoliittisesti Yhdysvallat – ainoa intervention kärkeen vakavasti ajateltava valtio – on ollut varovaisella kannalla. Yhdysvallat ei halua käsiinsä uutta Afganistania, Irakia, puhumattakaan Vietnamista.

Vielä vajaa vuosi sitten Obama kuitenkin kovisteli Assadin hallinnolle: jos todisteita kemiallisten aseiden käytöstä löytyy, saa Assad tuta Yhdysvaltain voiman. Obama oli osittain käynnistämässä prosessia, jossa kemiallisten aseiden käyttö nousi mediassa mittatikuksi konfliktin luonteen muutoksesta.

Nyt todisteita kemiallisten aseiden käytöstä on alkanut tihkua. Länsimaiden yllätykseksi sariinin käytöstä epäilläänkin ensisijaisesti Syyrian kirjavaa oppositiota, joskin viimeisimmät YK:n ihmisoikeusneuvoston analyysit osoittavat sormea myös Assadin hallinnon joukkojen suuntaan. Joka tapauksessa kemiallisten aseiden käyttö puolin ja toisin ei liene yllättävää maassa, jolla on arvioitu olevan maailman neljänneksi suurimmat kemiallisten aseiden varastot.

Median ja politiikan huomion kiinnittyminen kemiallisiin aseisiin viittaa varsin nitkahtaneeseen humanitaariseen oikeuskäsitykseen ja ymmärrykseen siviilien suojelun oikeutuksesta; ei niin väliä, vaikka jengiä lahdataan tavanomaisin asein kansanmurhan tunnusmerkit täyttävissä mittasuhteissa; pakolaisongelma on hädin tuskin turvallisuusongelma. Mutta odottakaapa, jahka joku jossain posauttaa todistetusti sariinipommin… Vai onko kyse vain turtumisesta jatkuvasti kasvavaan uhrilukuun? Ymmärrettävää ehkä sekin.

Yhdysvallat on varovaisella kannalla suhteessa kemiallisten aseiden käyttöä luotaavista tutkimuksista vedettyihin johtopäätöksiin. Oppositioon viittaavat jäljet eivät varsinaisesti paranna Yhdysvaltojen painostusasemia suhteessa Venäjään, joka tukee sodassa avoimesti Assadin hallintoa, toisin kuin Yhdysvallat. Nämä kaksi valtaa ovat suurvaltapoliittisesti avainasemassa tulevissa (tai paremminkin mahdollisissa) Geneven neuvotteluissa. Kiina on vetäytynyt prosessissa taka-alalle. Sivutulta antaa Iran, joka puolestaan on samassa veneessä Syyrian hallitusta tukevan Hizbollahin kanssa. Jälkimmäistä on luonnollisesti turha odottaa neuvotteluasetelmiin. Iso-Britannia ja Ranska esiintyvät uhmakkaina, mutta tuskin kykenevät edes yhteistyöllä kääntämään sotatilannetta nykyisiltä urilta. Ulkopoliittisesti uhma voi toki vaikuttaa, esimerkiksi Venäjän herkkyyteen jatkaa asetoimituksia Syyrian hallinnolle. Edellisten tekijöiden päälle voidaan vielä roiskaista Syyrian oppositiota aseellisesti tukeneiden Qatarin ja Saudi-Arabian raportoidut erimielisyydet sekä tietysti itse Assadin hallinnon asema neuvotteluissa. Itse uskon vahvasti, että väkivaltaiseen fatalismiin luiskahtaneen Assadin sijasta neuvotteluissa on keskeistä vaikuttaa Assadia tukeviin tahoihin. Erityisen keskeistä on Ydysvaltojen (+ Israel), Iranin ja Venäjän muodostaman kolmikon dynamiikka.

Neuvotteluasetelmina tarjoiltava keitos on siis melkoinen. Geneven neuvottelut ovat lähes mahdottoman tehtävän edessä. Neuvottelut käydään todella myöhään; humanitaarisen intervention ikkuna on mennyt jo umpeen. Tuleva (mahdollinen, joskin tällä hetkellä epätodennäköinen) interventio olisi seurauksiltaan jotain muuta kuin humanitaarinen, mikä saattaisi vain kiihdyttää konfliktin alueellista eskaloitumista. Näin olemme päässeet päättelyketjussa tilanteeseen, jossa neuvottelut nousevat sittenkin ratkaisevaan asemaan. Se, käydäänkö ratkaisevat neuvottelut Genevessä vai kulissien takana, on toinen asia.

Syyrian konfliktin sisäinen dynamiikka on erittäin monimutkainen – lähes jokaisella alueen lähivaltiolla ja ei-valtiollisella toimijalla vaikuttaa olevan lusikkansa sodan strategisessa sopassa. Hieman kaaottiselta vaikuttavien liittolaissuhteiden muodostumisesta kertonee jotain se, että Yhdysvallat ja Syyrian opposition suojissa häärivät Al-Qaidaan liittyvät tahot toimivat sodassa ainakin jonkin asteen myötäsukaisuudessa.

Syyrian sota on kaikessa raadollisuudessaan niin moderni sota kuin sota vain voi olla: se on alueellinen sota; se on proxy-sota; se on informaatiosota; Se on heimosota; se on Youtube- ja twitter-sota; se on brutaali ja likainen sota, jossa toteutetaan laajamittaisia rikoksia ihmisyyttä vastaan.

Tästä huolimatta median huomio on ainakin Euroopassa kohdistunut kahteen asiaan: miten EU saa tai ei saa muodostettua yhteistä linjaa Syyrian asevientikieltoon sekä toisaalta edellä mainittujen kemiallisten aseiden käytön todistamiseen. Tässä kohdin on helppo yhtyä entisen kansainvälisen sotarikostuomioistuimen syyttäjä Carla Del Ponten vähintäänkin kohtuulliseen, mutta vienoon pyyntöön:

We have so many deaths in Syria now . . . so please don’t make the use of chemical weapons in Syria now the most important issue

***

Vielä muutama sana kansainvälisen politiikan tutkimuksen näkökulmasta. Fatalistit – jotka kutsuvat usein itseään hieman harhaanjohtavasti realisteiksi – tulevat varmasti Geneven neuvottelujen kaatuessa huomauttamaan jälleen, kuinka idealismin ja normien (puhumattakaan käytäntöjen puolella pasifismin ja idealismin) toiveuneen on jälleen sorruttu. Fatalismin agendalle kuuluvat sen sijaan korruptoituneen ihmisluonteen, anarkistisen logiikan mukaan toimivan valtiojärjestelmän ja väkivallan korostaminen – sekä kansainvälisen politiikan käytäntöinä että niiden taustalla vaikuttavina rakenteellisina väittäminä todellisuuden luonteesta. Usein näitä abstrahoituja käsitteitä ja todellisuuskuvaa verifioidaan teoriapitoisesti latautuneilla faktoilla ex post facto.

Syyria tullee käymään malliesimerkkinä jälkijättöisestä ja havainnot teoriapitoisiksi kyllästävästä case-analyysistä. Se, että esimerkiksi Yhdysvaltojen sotilaallinen mahti ei edelleenkään toimi uskottavana pelotteena edes laajoja alueellisia seuraksia tuottaville konflikteille, ei tulle aiheuttamaan teoriaperinteen premisseissä merkittäviä toimenpiteitä.

Saita teoria on kompakti. Sieltä ei sovi hävittää mitään olennaista. Ydinteesit määritellään mahdollisimman ytimekkäästi, pitäähän monenkeskistä ja monimutkaista todellisuutta luotaavan teorian olla selitysvoimanen, minkä vuoksi teorialle on turha asettaa falsifikaatiokriteereitä. Saita teoria on kätevä; ei mitään niin pientä kansainvälispoliittista tapahtumaa, etteikö sen valikoituja osasia saataisi kehystettyä jälkijättöisesti valmiina annetun kompaktin teorian kehyksiin – mikäli vain oikeat yhteydet laajempiin sotilaallisiin kysymyksiin kaivetaan esiin.

Ei sillä, kyllä väkivalta maailmaan valitettavasti kuuluu – ja maltilliset fatalistit ovat hyvin tarkkoja siitä, millä kriteereillä väkivalta on oikeutettua ja mikä on laadukasta valtioiden harrastamaa väkivaltaa -, mutta ei väkivalta kansainvälistä maailmaa millään tavalla kyllästä tai siinä tehtäviä toimenpidesuosituksia tyhjennä. Maailma on ennen kaikkea täynnä sattumanvaraisuuksia, kontingenssiä ja hauraasti laukeavia prosesseja, jotka psykologisista taipumuksistamme johtuen tapaamme selittää jälkijättöisesti varsin deterministisesti ohjautuneiksi käänteiksi [aiheesta suositeltavan lukemiston parhaita paloja edustaa esimerkiksi Richard Ned Lebow].

Minulta hajosi kerran auto tien päälle. En kuitenkaan tehnyt tästä sitä johtopäätöstä, etteikö autoilu voisi olla jatkossakin kätevä väline liikkua paikasta A paikkaan B. Puhumattakaan sitä, että muut autoilijat elävät dogmaatikon idealistista pöhnäunta, koska eivät tajua sitä, että kyllä se auto ennemmin tai myöhemmin aina hajoaa. Sen sijaan tein johtopäätöksen siitä, että moottorin nesteitä on hyvä lisätä ennakoivasti, mikä edesauttaa autoiluharrastustani korjaamolla käyntiä pitkäjänteisemmin.

Syyrian kujanjuoksu

Kofi Annanin mitta tuli täyteen. Entinen YK:n pääsihteeri ilmoitti jättävänsä hänelle YK:n toimesta annetun mandaatin Syyrian kriisin rauhanvälittäjänä. Ja Ahtisaaren nimi mainittu! Toki jätämme tämän maininnan omaan arvoonsa – näin kyntämätöntä peltoa Ahtisaarella ei ole ollut tapana viljellä…

Annanin päätös tuskin yllättää. Turvallisuusneuvosto on umpisolmussa, eikä Annan ole saanut tältä käytännössä juurikaan tukea. Arabiliiton ja YK:n tuki vaikuttanee vain suolalta haavoissa. Venäjä pullistelee arvovaltapolitiikallaan, Yhdysvallat heiluttavat yhtä tiuhaan näennäissolidaristin lippua, jota on helppo heiluttaa, kun omat suurvaltapoliittiset sekä näistä juontuvat strategiset intressit ovat turvattuja. Tyypillistä yhdysvaltalaista pragmatismia, jota kansainvälisen politiikan kirjallisuudessa monesti tulkitaan käytännölliseksi realismiksi (solidaarisuuskortithan sinänsä istuvat heikohkosti yleiseen uusrealistiseen viitekehykseen, mutta solidaarisuudestahan tässä ei ole kyse). Ja sitten on Kiina, joka vaikuttaa kolmesta suuresta toimivan kaikkein kategorisesti pitävimmällä linjalla.

Joka tapauksessa Syyrian tilanne täysin umpisolmussa. Turkki on sille – ja Venäjälle – piikki lihassa. Idästä päin katsoen Turkin ja Syyrian kautta avautuva Lähi-itä vaikuttaa myös entistä merkittävämmältä. Lännestä päin tilannetta katsotaan itseriittoisen savuverhon läpi, mikä on käsittämätöntä kun otetaan huomioon jo reilusti yli vuosikymmenen kestänyt ”China is rising” -päivittely.

Mutta suurvaltastrategioiden taustalta avautuu jälleen ruohonjuuritason karu inhimillinen kärsimysnäytelmä. Tilanne on kuitenkin se, ettei Syyrian tie rauhaan voi kulkea kuin kahta mahdollista, toisiinsa välittömästi kytkeytymätöntä reittiä: joko tilanne ratkeaa Syyrian sisältä, kuten esimerkiksi Egyptissä. Jo tosiasialliseen sisällissotaan liukuneessa, Bashar al-Assadin regiimin läpitunkevan vaikutusvallan peittämässä yhteiskunnassa ollaan luultavasti ylitetty jo liian monta väliaikapistettä, jotta massoihin perustuva kansannousu olisi mahdollista.

Toinen vaihtoehto, joskin edelleen yhtä epätodennäköinen sellainen, lienee täyskäännös turvallisuusneuvostossa. Tapahtuakseen tämä vaatisi suurvaltapolitiikan huomion siirtymisen pois Lähi-idästä (ei tulle tapahtumaan ihan toviin tietyt vaalit muistaen?) SEKÄ vähintään Kiinan tai Venäjän lipsumisen veto-politiikastaan. Ja Kiinan kategorisen kannan muistaen katseet kannattaa tässä kohdin kohdistaa lähinnä Venäjään.

Niin ja onhan toki kolmaskin vaihtoehto, jota tuskin kukaan haluaa ja jota tuskin voidaan rauhaksi kutsua edes käsitteen suppeassa ja negatiivisessa merkityksessä.

Joka tapauksessa Syyrian tilanne osoittaa jälleen, paitsi kansainvälisen politiikan moninapaistumisen todeksi, myös samaisen yhteisön kyvyttömyyden toteuttaa suojeluvastuun periaatetta käytännössä. Ei sillä, että tästä periaatteesta olisi edes olemassa konsensusta, mutta kuitenkin – siviilien suojelemista on helppo vaatia, myös välillä solidaristin kaapuun pukeutuvan Yhdysvaltain toimesta, mutta kun tositilanne tulee, iskee pluralistit näpeille; vastuuta suojelusta ei olla valmiita ottamaan kollektiivisesti (minkä varaan Yhdysvallatkin varmasti ennakkoon laskivat). Irakin opetuksien, YK:n poliittisen arvovallan laskun ja suurvaltapoliittisen shakkipelin nappulansiirtojen yhdistetty vaikutus ei tosin selityksenä paljoa syyrialaisia lohduttane.

RAJA HAJATUKSIA

Pohdintoja politiikasta, rajoista ja maailmasta

Grauzas!

Just another WordPress.com site

tamperekroketti

Krokkaamalla ympäri maan!

PAXsims

Conflict simulation, peacebuilding, and development

The Disorder Of Things

For the Relentless Criticism of All Existing Conditions Since 2010

Critical Geopolitics

Gerard Toal (Gearóid Ó Tuathail). Writing on the world political map

Justice in Conflict

On the challenges of pursuing justice

rogermacginty

peace, conflict and international relations

Progressive Geographies

Thinking about place and power - a site written and curated by Stuart Elden

osmoapunen

A fine WordPress.com site

Epämuodikkaita ajatuksia

Sota on valtioiden elinkysymys, elämän ja kuoleman piiri, tie nousuun tai tuhoon. Siksi siihen ei pidä kevytmielisesti mennä. Sun Tzu

Random thoughts

Sanottua: "Epäviralliseksi some-upseeriksi nousseen James Mashirin aina turpo-asioissa ajan tasalla tai vähän edelläkin oleva blogi tapahtumien käänteistä. Suomeksi, och på svenska."

Itsen alistus

Työ, tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa

Yanis Varoufakis

THOUGHTS FOR THE POST-2008 WORLD

Michael Roberts Blog

blogging from a marxist economist

Rötösherranen

Kirjoituksia hämmentävästä ajasta

Music for stowaways

Rollo's blog about music and stuff