Kemiallisia aseita etsimässä

Syyrian sisällissota on riehunut täydellä höyryllä jo yli kaksi vuotta. Kuolleita on varovaisten arvioiden mukaan jo yli 70 000, luultavasti lähemmäs kuusinumeroista lukua. Miljoonat ihmiset ovat ajautuneet joko maan sisäiseen tai ulkoiseen pakolaisuuteen.

Sotaa ei voi enää operationaalisestakaan vinkkelistä kutsua sisällisodaksi, sillä myös sotatoimet ovat viimeisten kuukausien aikana levinneet odotetusti lähimaihin. Libanonin hauras turvallisuustilanne on enemmän kuin uhattuna. Samalla Turkissa ja Iranissa kuohuu, eräänlaisena arabikevään jälkiaaltona, jos ei suoraan arabikevään saati Syyrian sisällissodan loogisena jatkumona. Sota on leviämässä – ellei ole jo levinnyt – alueelliseksi ja sen seuraukset saattavat olla entistä kouriintuntuvampia myös globaalisti.

Länsimailta ja turvallisuusneuvostolta tivattiin vielä sisällissodan alkuvaiheissa kipukynnystä; missä vaiheessa moraalinvartijoiden mitta tulisi täyteen ja nämä suorittavaisivat koalitioineen intervention? Jälkiviisaasti voidaan todeta, ettei interventioon ole missään vaiheessa ollut poliittisia edellytyksiä. Suurvaltapoliittisesti intervention mahdollisuus kaatui turvallisuusneuvoston pattitilanteeseen, jolla on omat historialliset taustansa sekä ajankohtaiset taustat Länsivaltojen sekä Kiinan ja Venäjän suvereniteetin käsitettä koskevissa tulkintaeroissa. Sisäpoliittisesti Yhdysvallat – ainoa intervention kärkeen vakavasti ajateltava valtio – on ollut varovaisella kannalla. Yhdysvallat ei halua käsiinsä uutta Afganistania, Irakia, puhumattakaan Vietnamista.

Vielä vajaa vuosi sitten Obama kuitenkin kovisteli Assadin hallinnolle: jos todisteita kemiallisten aseiden käytöstä löytyy, saa Assad tuta Yhdysvaltain voiman. Obama oli osittain käynnistämässä prosessia, jossa kemiallisten aseiden käyttö nousi mediassa mittatikuksi konfliktin luonteen muutoksesta.

Nyt todisteita kemiallisten aseiden käytöstä on alkanut tihkua. Länsimaiden yllätykseksi sariinin käytöstä epäilläänkin ensisijaisesti Syyrian kirjavaa oppositiota, joskin viimeisimmät YK:n ihmisoikeusneuvoston analyysit osoittavat sormea myös Assadin hallinnon joukkojen suuntaan. Joka tapauksessa kemiallisten aseiden käyttö puolin ja toisin ei liene yllättävää maassa, jolla on arvioitu olevan maailman neljänneksi suurimmat kemiallisten aseiden varastot.

Median ja politiikan huomion kiinnittyminen kemiallisiin aseisiin viittaa varsin nitkahtaneeseen humanitaariseen oikeuskäsitykseen ja ymmärrykseen siviilien suojelun oikeutuksesta; ei niin väliä, vaikka jengiä lahdataan tavanomaisin asein kansanmurhan tunnusmerkit täyttävissä mittasuhteissa; pakolaisongelma on hädin tuskin turvallisuusongelma. Mutta odottakaapa, jahka joku jossain posauttaa todistetusti sariinipommin… Vai onko kyse vain turtumisesta jatkuvasti kasvavaan uhrilukuun? Ymmärrettävää ehkä sekin.

Yhdysvallat on varovaisella kannalla suhteessa kemiallisten aseiden käyttöä luotaavista tutkimuksista vedettyihin johtopäätöksiin. Oppositioon viittaavat jäljet eivät varsinaisesti paranna Yhdysvaltojen painostusasemia suhteessa Venäjään, joka tukee sodassa avoimesti Assadin hallintoa, toisin kuin Yhdysvallat. Nämä kaksi valtaa ovat suurvaltapoliittisesti avainasemassa tulevissa (tai paremminkin mahdollisissa) Geneven neuvotteluissa. Kiina on vetäytynyt prosessissa taka-alalle. Sivutulta antaa Iran, joka puolestaan on samassa veneessä Syyrian hallitusta tukevan Hizbollahin kanssa. Jälkimmäistä on luonnollisesti turha odottaa neuvotteluasetelmiin. Iso-Britannia ja Ranska esiintyvät uhmakkaina, mutta tuskin kykenevät edes yhteistyöllä kääntämään sotatilannetta nykyisiltä urilta. Ulkopoliittisesti uhma voi toki vaikuttaa, esimerkiksi Venäjän herkkyyteen jatkaa asetoimituksia Syyrian hallinnolle. Edellisten tekijöiden päälle voidaan vielä roiskaista Syyrian oppositiota aseellisesti tukeneiden Qatarin ja Saudi-Arabian raportoidut erimielisyydet sekä tietysti itse Assadin hallinnon asema neuvotteluissa. Itse uskon vahvasti, että väkivaltaiseen fatalismiin luiskahtaneen Assadin sijasta neuvotteluissa on keskeistä vaikuttaa Assadia tukeviin tahoihin. Erityisen keskeistä on Ydysvaltojen (+ Israel), Iranin ja Venäjän muodostaman kolmikon dynamiikka.

Neuvotteluasetelmina tarjoiltava keitos on siis melkoinen. Geneven neuvottelut ovat lähes mahdottoman tehtävän edessä. Neuvottelut käydään todella myöhään; humanitaarisen intervention ikkuna on mennyt jo umpeen. Tuleva (mahdollinen, joskin tällä hetkellä epätodennäköinen) interventio olisi seurauksiltaan jotain muuta kuin humanitaarinen, mikä saattaisi vain kiihdyttää konfliktin alueellista eskaloitumista. Näin olemme päässeet päättelyketjussa tilanteeseen, jossa neuvottelut nousevat sittenkin ratkaisevaan asemaan. Se, käydäänkö ratkaisevat neuvottelut Genevessä vai kulissien takana, on toinen asia.

Syyrian konfliktin sisäinen dynamiikka on erittäin monimutkainen – lähes jokaisella alueen lähivaltiolla ja ei-valtiollisella toimijalla vaikuttaa olevan lusikkansa sodan strategisessa sopassa. Hieman kaaottiselta vaikuttavien liittolaissuhteiden muodostumisesta kertonee jotain se, että Yhdysvallat ja Syyrian opposition suojissa häärivät Al-Qaidaan liittyvät tahot toimivat sodassa ainakin jonkin asteen myötäsukaisuudessa.

Syyrian sota on kaikessa raadollisuudessaan niin moderni sota kuin sota vain voi olla: se on alueellinen sota; se on proxy-sota; se on informaatiosota; Se on heimosota; se on Youtube- ja twitter-sota; se on brutaali ja likainen sota, jossa toteutetaan laajamittaisia rikoksia ihmisyyttä vastaan.

Tästä huolimatta median huomio on ainakin Euroopassa kohdistunut kahteen asiaan: miten EU saa tai ei saa muodostettua yhteistä linjaa Syyrian asevientikieltoon sekä toisaalta edellä mainittujen kemiallisten aseiden käytön todistamiseen. Tässä kohdin on helppo yhtyä entisen kansainvälisen sotarikostuomioistuimen syyttäjä Carla Del Ponten vähintäänkin kohtuulliseen, mutta vienoon pyyntöön:

We have so many deaths in Syria now . . . so please don’t make the use of chemical weapons in Syria now the most important issue

***

Vielä muutama sana kansainvälisen politiikan tutkimuksen näkökulmasta. Fatalistit – jotka kutsuvat usein itseään hieman harhaanjohtavasti realisteiksi – tulevat varmasti Geneven neuvottelujen kaatuessa huomauttamaan jälleen, kuinka idealismin ja normien (puhumattakaan käytäntöjen puolella pasifismin ja idealismin) toiveuneen on jälleen sorruttu. Fatalismin agendalle kuuluvat sen sijaan korruptoituneen ihmisluonteen, anarkistisen logiikan mukaan toimivan valtiojärjestelmän ja väkivallan korostaminen – sekä kansainvälisen politiikan käytäntöinä että niiden taustalla vaikuttavina rakenteellisina väittäminä todellisuuden luonteesta. Usein näitä abstrahoituja käsitteitä ja todellisuuskuvaa verifioidaan teoriapitoisesti latautuneilla faktoilla ex post facto.

Syyria tullee käymään malliesimerkkinä jälkijättöisestä ja havainnot teoriapitoisiksi kyllästävästä case-analyysistä. Se, että esimerkiksi Yhdysvaltojen sotilaallinen mahti ei edelleenkään toimi uskottavana pelotteena edes laajoja alueellisia seuraksia tuottaville konflikteille, ei tulle aiheuttamaan teoriaperinteen premisseissä merkittäviä toimenpiteitä.

Saita teoria on kompakti. Sieltä ei sovi hävittää mitään olennaista. Ydinteesit määritellään mahdollisimman ytimekkäästi, pitäähän monenkeskistä ja monimutkaista todellisuutta luotaavan teorian olla selitysvoimanen, minkä vuoksi teorialle on turha asettaa falsifikaatiokriteereitä. Saita teoria on kätevä; ei mitään niin pientä kansainvälispoliittista tapahtumaa, etteikö sen valikoituja osasia saataisi kehystettyä jälkijättöisesti valmiina annetun kompaktin teorian kehyksiin – mikäli vain oikeat yhteydet laajempiin sotilaallisiin kysymyksiin kaivetaan esiin.

Ei sillä, kyllä väkivalta maailmaan valitettavasti kuuluu – ja maltilliset fatalistit ovat hyvin tarkkoja siitä, millä kriteereillä väkivalta on oikeutettua ja mikä on laadukasta valtioiden harrastamaa väkivaltaa -, mutta ei väkivalta kansainvälistä maailmaa millään tavalla kyllästä tai siinä tehtäviä toimenpidesuosituksia tyhjennä. Maailma on ennen kaikkea täynnä sattumanvaraisuuksia, kontingenssiä ja hauraasti laukeavia prosesseja, jotka psykologisista taipumuksistamme johtuen tapaamme selittää jälkijättöisesti varsin deterministisesti ohjautuneiksi käänteiksi [aiheesta suositeltavan lukemiston parhaita paloja edustaa esimerkiksi Richard Ned Lebow].

Minulta hajosi kerran auto tien päälle. En kuitenkaan tehnyt tästä sitä johtopäätöstä, etteikö autoilu voisi olla jatkossakin kätevä väline liikkua paikasta A paikkaan B. Puhumattakaan sitä, että muut autoilijat elävät dogmaatikon idealistista pöhnäunta, koska eivät tajua sitä, että kyllä se auto ennemmin tai myöhemmin aina hajoaa. Sen sijaan tein johtopäätöksen siitä, että moottorin nesteitä on hyvä lisätä ennakoivasti, mikä edesauttaa autoiluharrastustani korjaamolla käyntiä pitkäjänteisemmin.

Syyrian kujanjuoksu

Kofi Annanin mitta tuli täyteen. Entinen YK:n pääsihteeri ilmoitti jättävänsä hänelle YK:n toimesta annetun mandaatin Syyrian kriisin rauhanvälittäjänä. Ja Ahtisaaren nimi mainittu! Toki jätämme tämän maininnan omaan arvoonsa – näin kyntämätöntä peltoa Ahtisaarella ei ole ollut tapana viljellä…

Annanin päätös tuskin yllättää. Turvallisuusneuvosto on umpisolmussa, eikä Annan ole saanut tältä käytännössä juurikaan tukea. Arabiliiton ja YK:n tuki vaikuttanee vain suolalta haavoissa. Venäjä pullistelee arvovaltapolitiikallaan, Yhdysvallat heiluttavat yhtä tiuhaan näennäissolidaristin lippua, jota on helppo heiluttaa, kun omat suurvaltapoliittiset sekä näistä juontuvat strategiset intressit ovat turvattuja. Tyypillistä yhdysvaltalaista pragmatismia, jota kansainvälisen politiikan kirjallisuudessa monesti tulkitaan käytännölliseksi realismiksi (solidaarisuuskortithan sinänsä istuvat heikohkosti yleiseen uusrealistiseen viitekehykseen, mutta solidaarisuudestahan tässä ei ole kyse). Ja sitten on Kiina, joka vaikuttaa kolmesta suuresta toimivan kaikkein kategorisesti pitävimmällä linjalla.

Joka tapauksessa Syyrian tilanne täysin umpisolmussa. Turkki on sille – ja Venäjälle – piikki lihassa. Idästä päin katsoen Turkin ja Syyrian kautta avautuva Lähi-itä vaikuttaa myös entistä merkittävämmältä. Lännestä päin tilannetta katsotaan itseriittoisen savuverhon läpi, mikä on käsittämätöntä kun otetaan huomioon jo reilusti yli vuosikymmenen kestänyt ”China is rising” -päivittely.

Mutta suurvaltastrategioiden taustalta avautuu jälleen ruohonjuuritason karu inhimillinen kärsimysnäytelmä. Tilanne on kuitenkin se, ettei Syyrian tie rauhaan voi kulkea kuin kahta mahdollista, toisiinsa välittömästi kytkeytymätöntä reittiä: joko tilanne ratkeaa Syyrian sisältä, kuten esimerkiksi Egyptissä. Jo tosiasialliseen sisällissotaan liukuneessa, Bashar al-Assadin regiimin läpitunkevan vaikutusvallan peittämässä yhteiskunnassa ollaan luultavasti ylitetty jo liian monta väliaikapistettä, jotta massoihin perustuva kansannousu olisi mahdollista.

Toinen vaihtoehto, joskin edelleen yhtä epätodennäköinen sellainen, lienee täyskäännös turvallisuusneuvostossa. Tapahtuakseen tämä vaatisi suurvaltapolitiikan huomion siirtymisen pois Lähi-idästä (ei tulle tapahtumaan ihan toviin tietyt vaalit muistaen?) SEKÄ vähintään Kiinan tai Venäjän lipsumisen veto-politiikastaan. Ja Kiinan kategorisen kannan muistaen katseet kannattaa tässä kohdin kohdistaa lähinnä Venäjään.

Niin ja onhan toki kolmaskin vaihtoehto, jota tuskin kukaan haluaa ja jota tuskin voidaan rauhaksi kutsua edes käsitteen suppeassa ja negatiivisessa merkityksessä.

Joka tapauksessa Syyrian tilanne osoittaa jälleen, paitsi kansainvälisen politiikan moninapaistumisen todeksi, myös samaisen yhteisön kyvyttömyyden toteuttaa suojeluvastuun periaatetta käytännössä. Ei sillä, että tästä periaatteesta olisi edes olemassa konsensusta, mutta kuitenkin – siviilien suojelemista on helppo vaatia, myös välillä solidaristin kaapuun pukeutuvan Yhdysvaltain toimesta, mutta kun tositilanne tulee, iskee pluralistit näpeille; vastuuta suojelusta ei olla valmiita ottamaan kollektiivisesti (minkä varaan Yhdysvallatkin varmasti ennakkoon laskivat). Irakin opetuksien, YK:n poliittisen arvovallan laskun ja suurvaltapoliittisen shakkipelin nappulansiirtojen yhdistetty vaikutus ei tosin selityksenä paljoa syyrialaisia lohduttane.