Tasapainopolitiikan maailmaan

11/05/2022. Helsinki, Finland. Prime Minister Boris Johnson meets Sauli Niinisto, President of Finland for a bilateral meeting at the Presidential Palace in Helsinki during a tour of the Nordic region. Picture by Andrew Parsons / No 10 Downing Street. https://www.flickr.com/photos/number10gov/52066597671/.

Päivämäärät 11.5.2022 ja 12.5.2022 jäävät painavilla kirjaimilla Suomen ulkopolitiikan omintakeiseen historiaan. Keskiviikkona 11.5.2022 Suomi solmi sotilaallista liittosuhdetta muistuttavan järjestelyn Iso-Britannian kanssa. 12.5.2022 Suomen ulkopoliittinen johto – presidentti Sauli Niinistö ja pääministeri Sanna Marin – ilmoittivat kannattavansa Suomen Nato-jäsenyyden hakemista ensi tilassa.

Keskiviikkona järjestettiin myös historiallinen lehdistötilaisuus Britannian pääministeri Boris Johnsonin vierailun yhteydessä. Lehdistötilaisuudessa presidentti Niinistö totesi brittimedian edustajalle, että Venäjä on aiheuttanut tilanteen, missä Suomi tulee hakemaan jäsenyyttä Pohjois-Atlantin sopimusjärjestössä. Jos Venäjän reaktio Suomen valintaan on edelleen tilannetta provosoiva, totesi Niinistö edelleen ilmoittavansa venäläisille, että katsokaa peiliin, te aiheutitte tämän (”Look in the mirror. You have caused this.”).

Lausuma hakee vertaistaan Suomen ulkopolitiikan ja idänsuhteiden historiassa. Liekö näin suoraa vallassa olevan kärkipolitiikon puhetta Venäjän suuntaan kuultu sitten itsenäistymisen alkuhuuman, vai pitääkö historiassa palata suorastaan autonomian ja kansallisen heräämisen aikoihin? Jyri Häkämiehen kuuluisa 3xVenäjä -puhe sekin noudatteli vielä pitkälti Suomen ulkopoliittista toimintaympäristöä hahmottavaa kuvailevaa puheperinnettä.

Ilmassa on katharsiksen tuntua. Muutokset taustalta avautuu kuitenkin uusi, entistä raadollisempi todellisuus. Suomi on siirtymässä vakauspoliittisen herkistelyn ajasta patoavan tasapainopolitiikan maailmaan. Kylmän sodan jälkeisen ajan post-neutraliteetin ja laajennetun turvallisuuskäsityksen versomisen aikakauden vuosiluvut voitaneen nyt kirjoittaa kansiin: 1991–2022.

Pitkäjänteisestä läntisestä verkottumisesta huolimatta kyse on aidosta paradigman muutoksesta, mikä ylettyy myös julkisuusdiplomatian ja kansalaisymmärryksen tasolle, niiden eräänlaiseen resetointiin. Siinä missä läntinen puolustuspoliittinen verkottuminen on viimeisen 10–15 vuoden kuluessa syventynyt pitkälti arkipäiväisten käytäntöjen sekä paljon ruohonjuuritason sitoutumista vaatineen viranomaisyhteistyön tasolla, vaatii edestä avautuva tasapainopolitiikan maailma kokonaisvaltaisempaa ulko- ja turvallisuuspolitiikan repertuaarien muutosta.

Yhdysvaltojen eteentyönnetyn ydinasepelotteen varaan rakentuvan puolustusliiton taakanjakopolitiikkaan heittäytyminen vaatii poliittisella tasolla paljon enemmän kuin operatiivisen tason ”töpselin laittamista kiinni seinään”. Turvallisuuden maksimoiminen ei ole tapahtuma, yhdestä eksistentiaalisesta loikasta syntyvä lopputila, vaan jatkuvasti ulko- ja turvallisuuspolitiikan arjessa seurattava, rakennettava ja neuvoteltava (fluidi) tila.

Kaikki palaa joulukuuhun 2021

Mutta palataan vielä historialliseen peilivastaukseen. On tärkeä pistää muistiin sen välitön konteksti. Sen muodosti brittitoimittaja, joka kysyi Niinistöltä, että eikö presidentti ole huolissaan siitä, että Venäjä saattaisi hyvin kokea Suomen Nato-jäsenyyshakemuksen itseään kohtaan suunnattuna provokaationa. Niinistö ei vastannut tähän johdattelevaan kysymykseen suoraan, vaan käänsi katseen taaksepäin joulukuuhun 2021.

Niinistö totesi, että Venäjän tällöin esittämä vaatimus kirjallisesti sovituista sitoumuksista, jossa päätettäisiin, ettei Natoon saisi enää liittyä uusia jäsenmaita, näyttäytyi tosiasiallisesti Suomen täysivaltaisuuden kyseenalaistamisena (samalla Venäjä pyrki vaatimuksellaan taannehtivasti historialliseen revisionismiin Naton itälaajentumisen taustoista). Tätä Venäjän vaatimus myös Etyj-periaatteita vasten olisi tarkoittanut. Venäjä siis kyseenalaisti sen, että Suomen turvallisuuspoliittiset perusratkaisut, joita Venäjä oli siihen asti pitänyt Pohjolan aluetta vakauttavina, olisivat enää Suomen oman päätäntävallan alaisia.

Joulukuun 2021 vaatimukset saivat Niinistön mukaan suomalaiset ajattelemaan tilannetta, jota Venäjän 24. helmikuuta Ukrainaa vastaan aloittama sota muutti edelleen. Venäjä oli hyökännyt Etyj-periaatteet allekirjoittaneeseen sotilaallisesti liittoutumattomaan naapurimaahansa, mikä eräällä tavalla vahvisti käsityksen siitä, että edes pelkkä kirjallinen sitoumus liittoutumattomuuden pysyvyydestä ei riittäisi, jos Venäjä oman päätäntävallan piirissään päättelisi, että kyseinen valtio muodostaisi liittoutumattomanakin tälle uhkan.

Joulukuuhun 2021 ja Venäjän revisionistiseen suunnanmuutokseen palautuva päättelyketju eteni sitten peilikommenttiin. Sen ilmeinen tarkoitus oli kääntää brittitoimittajan provosoitumisia hahmottavan kysymyksen suunta: Venäjä on se valtio, joka saa ottaa vastuun tilanteen provosoimisesta; päätös oman toiminnanvapauden säilyttämisestä pysyi kuitenkin edelleen Suomella, joskin se vaati valtiojohdon käytännön päättelyssä liittoutumisen tietä. Siihen liittyvästä tahdonilmaisusta presidentti Niinistö ja pääministeri Marin ilmoittaisivat seuraavana päivänä, torstaina 12.5.2022.

Keskiviikon tilaisuudessa Suomi ja Iso-Britannia julkistivat turvallisuuspoliittisen yhteistyösopimuksen, joka lähenee piirteiltään liittolaissuhteen tunnusmerkkejä. Liittosopimuksen sisältö koostui kahdesta korista tai komponentista: 1) Käytännönläheisestä turvallisuuspoliittisesta yhteistyöstä ja sen edelleen tiivistämisestä uudella minilateraalilla ja kahdenkeskisellä tasolla (tiedusteluyhteistyö, materiaalihankintojen koordinointi, harjoittelutoiminta jne.); 2) vastavuoroisesta jaettuihin intresseihin sekä toisaalta solidaarisuuteen perustuvasta avunantositoumuksesta, joka voivat sisältää myös suoraa sotilaallista tukea, jos hyökkäyksen kohteeksi joutunut valtio sitä pyytää.

Sopimuksen allekirjoittamista seuranneessa lehdistötilaisuudessa Niinistö ja Johnson vakuuttelivat useaan otteeseen intressiensä ja velvollisuuksiensa vastavuoroisesta luonteesta. Tässä yhteydessä, juuri ennen historiallista peilikommenttiaan, Niinistö totesi myös, että Suomen tulevat turvallisuuspoliittiset ratkaisut ovat puhtaasti defensiivisiä, ei muiden turvallisuutta heikentämään pyrkiviä, vaan Suomen oman turvallisuuden maksimointiin pyrkiviä. Etyj:n turvallisuuden jakamattomuuden periaate tuli siis vielä toistetuksi ääneen.

Signaalina ajatus on selkeä, mutta teoreettisesti ajatellen siihen sisältyy haasteita, joiden hallitsemisesta tulee Suomen ulkopolitiikan historian näkökulmasta täysin uudenlainen työmaa. Defensiivinen signalointi nimittäin muuttuu selvästi haastavammaksi tasapainopolitiikan maailmassa. Käytännössä kyse on siitä, että Venäjä ja Suomi/Ruotsi löytävät jonkinlaiset käytännöllisellä tasolla hyväksytyt alueellisen balanssin käytännöt Venäjän kanssa, jotta vastavuoroiset oman turvallisuuden maksimoimiseen pyrkivät liikkeet eivät johda hallitsemattoman turvallisuusparadoksin muodostumiseen. Tämän osalta on vielä paljon avoimia kysymyksiä siitä, minkälaiseksi Suomen Nato- ja länsipolitiikka käytännössä muodostuisi, jos jäsenyys toteutuu.

Natoon ensi tilassa

Niinistö ja Marin julkaisivat yhteisen Nato-kantansa klo 10:00 aamulla. Ilmoitus tapahtui kuivakkaasti Tasavallan presidentin kanslian verkkosivuille ladatulla tiedotteella:

”Nato-jäsenyys vahvistaisi Suomen turvallisuutta. Naton jäsenenä Suomi vahvistaisi koko puolustusliittoa. Suomen on ensi tilassa haettava Naton jäseneksi. Toivomme, että tämän ratkaisun tekemisen vielä edellyttämät kansalliset askeleet otetaan lähipäivinä ripeästi.”

On merkillepantavaa, että Iso-Britannian kanssa julistettu avunanto- ja turvallisuussopimus ajoitettiin juuri edelliselle päivälle. Tähän kaiketi Niinistön Joe Bidenin luona Washingtonissa maaliskuun alussa käynnistämä ”prosessi” liittyi: kyse ei ole vain Nato-jäsenyydestä ”eksistentiaalisena loikkana”, vaan siitä miten tämä jäsenyys pohjustetaan tavalla, joka maksimoi Suomen turvallisuuden. Prosessi on tarkoittanut lukuisia diplomaattitason ja valtiojohdon tason keskusteluja, joilla on toisaalta puhdistettu väylää, vakuutettu aikeiden pyyteettömyydestä sekä toisaalta syvennetty edelleen jo olemassa olevia yhteistyömuotoja. Myös Putinille on soitettu, vaikkakin kuulemma vain Ukrainan asialla.

Samaan aikaan on annettu tilaa ja aikaa kotimaisen turvallisuuspoliittisen debatin uusille aaltopituuksille. Kansanedustajille, puolueille sekä viime kädessä myös kansalaisille on annettu mahdollisuus muodostaa kantansa sekä saada soveltuvin osin tietoa. Minkäänlaisia merkkejä kekkosmaisen puhekurin ylläpitämisestä tai tarkoituksenmukaisesta uhkakuvilla kaitsemisesta ei kaiketi ole ilmennyt. Uhkakuvapuhe on pikemminkin kohdistunut siihen, mitkä Venäjän reaktiot Suomen Nato-jäsenyysprosessin aikana voisivat äärimmillään olla.

Joka tapauksessa Johnsonin vierailun viesti oli selvä: Suomen jäsenyysprosessi Natoon on turvattu yhden puolustusliiton keskeisimmän vallan puolesta. Tämä tehtiin tavalla, jossa vannottiin vastavuoroisia velvollisuuksia ja intressejä Pohjolan ja Euroopan alueella (sopimuksen maantieteellinen ala ei ollut globaali vaan rajoittui osittain Naton perussopimusta seuraten Eurooppaan). Nyt on hyvä muistaa, että tästä näkökulmasta Suomi on jo sotilaallisesti liittoutunut, mitä se oli turvallisuuspoliittisesti jo EU:n jäsenenä Lissabonin sopimuksen jälkeen.

Lissabonin sopimuksen vastavuoroisia velvollisuuksia koskevan mekanismin toimintaan Suomi osoitti rakentavan kantansa jo aikanaan Pariisin terrorihyökkäysten jälkeen. Tämäkin oli signaali, jolla on valettu pohjaa Suomen sotilaalliseen liittoutumiseen väistämättä kuuluvan taakanjakopolitiikan uskottavuudelle.

Käytännön operatiivisella tasolla Suomen puolustusvalmiutta on ”verkottuneen puolustusyhteistyön” kautta integroitu Nato-yhteensopivaksi jo toista vuosikymmentä. Tämä toiminta on laajentunut jatkuvasti jo ennen joulukuuta 2021. Toiminnanvapauden mahdollistavaa lainsäädännöllistä pohjatyötä on toki tehty myös, näkyvimpinä esimerkkeinä tiedustelulainsäädännön ja sotilaallisen avun vastaanottamista ja lähettämistä koskevan lainsäädännön päivitykset. Poliittisella tasolla toiminnanvapautta on maksimoitu ottamalla konservatiivinen, johtavien ydinasevaltojen intressejä myötäilevä kanta ydinaseriisuntaan (Suomi ei tukenut YK:n neuvotteluja ydinaseiden kieltosopimuksesta, vaan vaali sen sijaan 1960-luvun lopun suurvaltakonsensusta ilmentävän ydinsulkusopimuksen eheyttä; ks. artikkelini Harmaantuvaa pienvaltioliberalismia: Suomi, ydinaseiden kieltosopimus ja ulkopolitiikan koulukuntavaikutteet).

Virtù e Fortuna

Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan härkäviikko alkoi eduskunnan puolustusvaliokunnan lausunnolla hallituksen ajankohtaisselonteosta. PuVL:n esittämien laajojen, varsin kuvailevien Nato-osuuksien edellä esitettyä johtopäätöstä kannattaa tutkailla tarkkaan: vahva kansallinen puolustus ja tiivis kansainvälinen puolustusyhteistyö ei takaa enää riittävää pidäkevaikutusta. ”Tukijalat” eivät ”enää riitä” (kohta 8).

Näin ehdoton muotoilu oli hieman yllättävä, olkoonkin että sillä todennäköisesti pyrittiin ilmaisemaan selkeää tahtotilaa. Ajatus ei ole sinänsä ristiriidassa viimeisten viikkojen ajan kuullun ns. Ahtisaaren maksiimin kanssa (”Suomi on Pohjois-Euroopassa turvallisuuden nettotuottaja, ei sen kuluttaja”). Joka tapauksessa kaikki kortit heitettiin nyt pöydälle. Karrikoiden voisi kai esittää, että PuVL:n lausunnon myötä Suomi siirtyi toiminnanvapauden maksimoinnissa sen välttämättömään lunastamiseen, jota voisi kuvailla sanaparilla ”optiosta pakkorakoon”.

Niinistön peilipuheen kontekstia voi arvioida myös viime aikoina esillä olleen turvallisuusdilemmateorian kautta. Vastauksessa Niinistö kelasi siis tapahtumat takaisin Venäjän Etyj-periaatteita osittain haastaviin vaatimuksiin joulukuun 2021 alussa. On hyvä muistaa, että Eyjin periaatteissa turvallisuus esitetään jakamattomana, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, ettei kenenkään tulisi omilla turvallisuuspoliittisilla ratkaisuilla lisätä muiden osapuolten turvattomuutta.

Tässä kontekstissa Niinistön ajatuksen voi tulkita niin, että Suomi antoi vastauksessaan Venäjän vaatimuksille mahdollisuuden niiden takaisinkerimiseen. Venäjälle siis annettiin mahdollisuus osoittaa vastavuoroista turvallisuusdilemmaherkkyyttä, minkä se olisi voinut ilmentää palaamalla vakiintuneeseen tulkintaan, missä turvallisuuden jakamattomuus tarkoittaa myös täysivaltaisuutta omista turvallisuuspoliittisista päätöksistä, jos ne tehdään defensiivisessä tarkoituksessa.

Näin Venäjä ei kuitenkaan tehnyt – päinvastoin, lisää rajoja ylitettiin helmikuussa 2022. Suomen ja Ruotsin Etyj-periaatteisiin sidottu suvereniteetti kyseenalaistui. Suomen Pohjolan alueella sotilasliittoon kuulumattomana valtiona vaalima turvallisuuden jakamattomuus ei enää Venäjän sodankäynnin jälkeen vastannut vallitsevaa asian tilaa.

Kääntäen johtopäätös siis oli, että Venäjä oli osaltaan ratkaissut tulkintadilemmansa Suomen ja Ruotsin osalta. Rakenteellisesti tai teoreettisestihan tulkintadilemma koostuu kahdesta osasta: tulevaisuuden epävarmuutta ilmentävästä haasteesta tulkita vastapuolen lyhyen ja pidemmän välin intentioita, sekä toisaalta vastapuolen asejärjestelmien puolustuksellista tai hyökkäyksellistä luonnetta koskevasta epäselvyydestä. Venäjän tinkimättömyys Suomen täysivaltaisuutta haastavista vaateista osoitti, että Venäjä oli Suomen osalta tulkintadilemmansa ratkaissut. Edessä oli enää vastavuoroinen strategisen haasteen tilanne, eli miten uuteen tulkintatilanteeseen vastataan ja reagoidaan.

Hyökkäys sotilaallisesti liittoutumattomaan Ukrainaan vei pohjan pois siltäkin ajatukselta, että ratkaisu Suomen (ja Ruotsin) strategiseen haasteeseen voisi perustua muuhun kuin tasapainottamiseen. Tämä siis edelleen tulkintaani Niinistön vastauksesta. Kuten todettua, vastavuoroisen strategisen haasteen äärellä defensiivisten intentioiden signalointi ei kuitenkaan ole mikään läpihuutojuttu. Vaarana on, tulkintadilemmaan saaduista vastauksista huolimatta, tai kenties pikemminkin niiden johdosta, että kehkeytyy pahanlaatuinen kehä, turvallisuusparadoksi, missä kaikkien turvallisuus heikkenee defensiivististä intentioista (mikä toki on itsessään Venäjän Ukrainaan hyökkäyksen johdosta kyseenalainen tulkinta) huolimatta.

Mutta vanhaan ei ole enää paluuta. Kuten Johanna Vuorelma sanoi 12.5.2022 Helsingin Sanomien studiossa, tässä on Suomen ulkopolitiikan historian machiavelliläinen hetki – päätöksentekotilanne, jossa Virtù ja Fortuna yhdistyvät. Strategista kärsivällisyyttä sekä pitkän aikajänteen alustatyötä yhdistävä valtiotaidokkuus vaikuttaa nyt olevan kuskin paikalla, mutta myös Fortuna on ollut siinä mielessä suosiollinen, että Yhdysvalloissa valtaa eivät pidä offshore balancing -politiikkaa suosivat eristäytyvät isolationistit. Lisäksi Euroopassakin rivit ovat kerätty varsin suoriksi Ukrainaan kohdistuvan solidaarisuuden käyttövoimalla. Tässä mielessä Fortuna kätkee sisäänsä myös tragedian, mikä valtiojohdolle näyttäytyy pakkorakona.

ICAN, Nobelin rauhanpalkinto ja Suomen ydinaseriisuntapolitiikka

ICAN, Nobel Peace Prize 2017 (http://www.icanw.org/action/nobel-peace-prize-2017-2/)

Olin kommentoimassa ICAN:n (International Campaign to Abolish Nuclear Weapons) viime perjantaina saamaa Nobelin rauhanpalkintoa tuoreeltaan YLE:n klo 20:30 uutisissa. Uutislähetys löytyy YLE Areenasta. ICAN:n Nobel on uutislähetyksen pääutinen, eli sen löytää heti alusta (omat kommenttini n. 3:30 eteenpäin).

Seuraavassa neljä kysymystä ja vastausta ICAN:n nobelista, ydinaseriisunnasta ja Suomen suhtutumisesta ydinaseiden kieltosopimukseen, joita pohdiskelin junassa ennen viime perjantain uutislähetystä.

1. Miksi Nobel annettiin ICAN-järjestölle?

Tunnustus. Palkinto on ennenkaikkea tunnustus määrätietoisesta ja pitkäjänteisestä työstä ydinaseriisunnan edistämisen puolesta; ICAN on ollut keskeinen liikkeelle paneva voima ydinaseriisuntadiplomatian ylläpitäjänä ja edistäjänä ydinasevaltioiden johdolla tapahtuvan ydinaseriisunta-agendan yskähdellessä. ICAN:n on kyennyt rakentamaan vakuuttavan kansainvälisen ydinaseriisuntaa edistävän verkoston yhteistyössä valtioiden kanssa. Täyskieltosopimusneuvotteluja edeltänyt ydinaseiden humanitaaristen vaikutusten aloite oli tässä työssä tärkeä askel. Humanitaaristen vaikutusten aloite paljasti ydinasevaltojen varsin konservatiivisen peloteoptimismin, sillä ne suhtautuivat jo tähän aloitteeseen suurella varauksella. Suomi allekirjoitti aloitteen jonkin aikaa asiaa harkittuaan. Humanitaaristen vaikutusten aloite kuitenkin siirsi ydinaseriisuntapolitiikan agendan konservatiivisesta ja abstraktista tasapainoajattelusta kohti ydinasepolitiikan potentiaalisia käytännön seurauksia hahmottavaa asetelmaa.

Viesti ja paine ydinasevalloille. Nobel-komitea korosti päätöksensä perusteluissa, että seuraavaksi voimme odottaa konkreettisia tekoja ydinasevalloilta ydinaseriisunnan edistämiseksi (useamman vuoden tauon jälkeen) riippumatta siitä, mitä mieltä nämä ovat kieltosopimuksesta. Nobel-komitea siis toisin sanoen käytti poliittista valtaansa ja teki ydinasevaltioiden roolin läpinäkyväksi. Komitea siis myönsi suoraan, että palkintoon oli kätketty poliittinen kannustinviesti, hieman samaan tapaan kuin vuonna 2009, jolloin palkinto myönnettiin presidentti Barack Obamalle. Tällöin Obaman visio ydinaseettomasta maailmasta esitettiin keskeisenä perusteena palkinnolle hieman samaan tapaan, kuin ICAN:n kampanjallaan saavuttaman ydinasekieltosopimuksen antama lupaus vuonna 2017. ICAN:n saavuttama palkinto toisaalta perustui konkreettisiin tekoihin, ei ainoastaan tulevaisuudenuskoa valaviin puheisiin, kuten Obaman kohdalla (sittemmin Obama saavutti tekojakin, joista ehkä keskeisin oli vuonna 2010 solmittu uusi START-sopimus Venäjän kanssa).

Työ jatkuu. Ydinaseiden kieltosopimus on jo astunut voimaan: sen on nyt (tilanne 12.10.2017) allekirjoittanut 53 valtiota, kun voimaan tulemiseen vaadittiin 50 allekirjoitusta. ICAN:n saa varmasti Nobelista puhtia (sekä konkreettisesti lisää resursseja!) sopimuksen allekirjoittajavaltioiden keräämisen jatkamiseksi. Sitä seuraavat ratifiontiprosessit sekä lukuisat sopimuksen implementoimiseen ja sen yksityiskohtien tulkintaan liittyvät kysymykset vaativat myös kansalaisjärjestötoimijoiden panosta. Prosessi on toki tästä eteenpäin pitkälti sopimuksen allekirjoittamien ja siihen sitoutuvien valtioiden käsissä, mutta ICAN sekä muut kansalaisjärjestöt voivat toimia taustalla tärkeinä fasilitaattoreina.

Ei täysin yllättävää. Nobelin rauhanpalkinto on aikaisemminkin myönnetty aseriisuntaa ja ydinaseongelmaa esillä pitäneille organisaatioille ja kansalaisjärjestöille: Kemiallisten aseiden kieltojärjestö (2013), Kansainvälinen atomienergiajärjestö (2005), maamiinojen kieltoa ajanut kampanja (2007), ydinaseriisuntaa ajavien tieteilijöiden Pugwash-järjestö (1995), lääkärit ydinsotaa vastaan -järjestö (1985), joka löytyy myös ICAN:n taustalta.

2. Ovatko ydinaseiden käytön riskit kasvaneet?

Ydinaseiden määrä ja kehitys. Maailmassa on edelleen noin 15 000 ydinasetta, suurin osa niistä Yhdysvalloilla ja Venäjällä. Ydinasevaltioiden määrä on kasvanut ydinsulkusopimuksen voimaantulon (1970) sekä edelleen kylmän sodan päättymisen jälkeen (Pakistan ja Pohjois-Korea), minkä lisäksi käytännössä kaikki nykyiset ydinasevaltiot ovat modernisoimassa nykyisiä ydinaseitaan – Venäjä vaikuttaisi kehittävän kehittää myös täysin uusia, voimassa olevia ydinasevalvontasopimuksia rikkovia ydinasejärjestelmiä, minkä lisäksi Yhdysvalloista kantautuu huolestuttavia huhuja Donald Trumpin suhtautumisesta ydinaseisiin.

Virhearviot ja vahingot. Poliittisten jännitteiden ja retoriikan kiristyessä on mahdollista, kun valtiot tukeutuvat aikaisempaa enemmän ydinasepelotteeseen niiden turvallisuuspolitiikassa, että virhearviot johtavat ydinaseiden käyttöön. Alueelliset varustelupaineet ja -jännitteet luovat lisäksi aivan toisenlaisen kontekstin kylmän sodan verraten ennustettavaan ja ”selkeään” kaksinapaiseen järjestelmään (Kiinan voimistuessa kolminapaistuneeseen) verrattuna. Samalla ydinaseteknologiassa erityisesti hyökkäysaseistuksessa (tarkkuus, tiedustelu ja ”remote sensing”) otetut edistysaskeleet tekevät toisen iskun kykyyn perustuvat konservatiivisemmat ydinasedoktriinit aikaisempaa haavoittuvaisemmiksi tuhoisille ensi-iskuille, mikä puolestaan saattaa kriisitilanteissa alentaa ensi-iskun kynnystä (esimerkiksi Yhdysvallat ja Venäjä molemmat varautuvat edelleen ydinaseiden ensikäytön mahdollisuuteen pelotepolitiikassaan).

Pohjois-Korea on konkreettinen ja äärimmäisen varoittava esimerkki alueellisten ydinasevarustelupaineiden mahdollisista seurauksista. Vahingoista ja tahattomista virhetulkinnoista aiheutuvien onnettomuuksien riski kasvaa, kun ydinaseiden käyttövalmiutta nostetaan ja asejärjestelmiä testataan toistuvasti provokatiivisilla tavoilla. Alueellisten ydinasevaltojen strategioiden tutkimuksen kärkinimiin kuuluva Vipin Narang on todennut, että kaikki Pohjois-Korean tekemisissä viittaa siihen, että se ei tule käyttämään ydinasekapasiteettiaan ”epärationaalisesti”, vaan rakentaa siitä asymmetrisen eskalaatio-opin mukaista ennaltaehkäisevää pidäkettä Yhdysvaltojen taholta kokemaansa eksistentiaalista uhkaa vastaan. Ydinaseiden ensikäytön mahdollisuutta korostavana doktriinina asymmetrisen eskalaation oppi on kuitenkin hyvin aggressiivinen ja herkkä tahattomalle eskalaatiolle.

Katastrofaaliset seuraukset. Jo muutaman nykyteknologian mukaan valmistetun keskisuuren ydinaseen räjähdyksellä (esimerkiksi n. 500 kilotonnin räjähdysvoima) olisi mittavia välittömiä vaikutuksia ympäristöön ja ihmisiin. Keski- ja pitkän ajan vaikutukset olisivat lisäksi hyvin todennäköisesti planeetallisissa mittasuhteissa hahmottuvia, esimerkiksi globaalien ruoka- ja raaka-aineketjujen häiriintyessä vakavasti. Tuhovaikutuksia voidaan vähentää käyttämällä erittäin tarkkoja ja teholtaan verraten pieniä ydinräjähteitä, joilla pyritään iskemään suoraan vastapuolen ydinasearsenaalia vastaan. Tällaisillakin iskuilla olisi kuitenkin mittavia vaikutuksia välittömässä ympäristössä sekä ennustamattomia psykologisia vaikutuksia ydinasetabun rikkoontuessa. Lisäksi riskit siitä, että vastapuolelle jäisi kattavaan ydinasekapasiteetin tuhoon pyrkivän ensi-iskun jälkeenkin käyttöönsä ydinaseita (esimerkiksi sukellusveneisiin), olisivat edelleen suuret, eikä massiivista vastaiskun mahdollisuutta katastrofaalisine seurauksineen voisi sulkea täysin pois.

3. Miksi ydinasekieltosopimusta tarvitaan?

Kieltosopimuksen tavoite on täydentää ydinsulkusopimusta. Ydinasekieltosopimus ei ole täysin ongelmaton, kuten monet aseriisuntaan erikoistuneet tutkijatkin ovat huomauttaneet (ks. esim. 1, 2 & 3). Sen tavoitteena on kuitenkin ollut nimenomaan täydentää ydinsulkusopimusta luomalla laillisesti sitova kansainvälinen sopimus, joka kieltäisi ydinaseiden hankkimisen ja hallussapidon sekä tarjoaisi nykyisille ydinasevaltioille konkreettisen tien ydinaseiden täydelliseen riisuntaan, mihin ne ovat ydinsulkusopimuksen kuudennessa artiklassa sitoutuneet.

Ydinsulkusopimus ei ole täysin oikeudenmukainen. Ydinsulkusopimus antaa viidelle valtiolle oikeuden ydinaseiden omistukseen (ja tätä kautta legitimiteetin ydinasepelotepolitiikalle) ennalta määrittelemättömäksi ajaksi, kunhan ne sitoutuvat ydinaseriisuntaan. Aikataulu tämän lupauksen toteuttamiseen on kuitenkin edelleen tarkemmin määrittelemättä. Hiljalleen on syntynyt tilanne, jossa näille muutamalle valtiolle on ikään kuin syntynyt kansainvälisten sovinnaissääntöjen tuottama etuoikeus ydinaseiden omistamiseen.

Turhautuminen. Maailman valtioiden enemmistö ja kansalaisjärjestöt ovat selvästi turhautuneita ydinasevaltojen saamattomuuteen ydinaseriisunnan edistämisessä, mitä ydinasekieltosopimuksen aikaansaaminen konkreettisesti ilmentää.

4. Miten Suomi suhtautuu kieltosopimukseen?

Suomi on vahvasti sitoutunut ydinaseriisuntaan. Suomella on historiallisesti vahva ydinaseriisuntapoliittinen profiili ja se on tehnyt viimeisten vuosienkin aikana paljon töitä ydinsulkusopimuksen puitteissa, viimeksi vuosikymmenen alkupuolella fasilitoimalla Lähi-idän joukkotuhoaseettoman vyöhykehankkeen perustamiseen tähdänneitä neuvotteluita (neuvotteluja ei ole vielä saatu käyntiin). Tavanomaisten aseiden riisumisen saralla Suomi on suorastaan maailman asevalvontadiplomatian suurvalta, vaikka samalla Suomen asevientipolitiikka herättää myös runsaasti kysymyksiä mahdollisista kaksoisstandardeista.

Suomi on varsin selkeästi kirjannut sitoutumisensa ydinaseriisunnan edistämiseen esimerkiksi ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa (s. 31). Sekä ulkoministeri Timo Soini että presidentti Sauli Niinistö vahvistivat sitoutumisen ydinaseriisunnan ”käytännönläheiseen edistämiseen” suurlähettiläspäivien puheissaan syyskuussa. Suomen ydinaseriisuntapolitiikan tarkempia perusteluja voi hahmottaa esimerkiksi tästä ulkoministeriön ja puolustusministeriön yhteisestä taustamuistiosta.

Käytännön tulokset ja ydinasevaltojen vastuu. Suomen ulkopoliittinen johto on korostanut ennen kaikkea ydinasevaltojen vastuuta ydinaseriisunnan edistämisessä. YK:n yleiskokouksessa puhunut presidentti Niinistö oli toiveikas Yhdysvaltojen ja Venäjän strategisten ydinseiden vähentämisneuvottelujen suhteen:

On äärimmäisen tärkeää, että maat, joilla on hallussaan ydinaseita, ovat mukana neuvotteluissa. Vetoan, että kaikki ydinasevaltiot ja maat joilla on hallussaan näitä aseita, ryhtyvät pikimmiten konkreettisiin toimiin ydinaseiden riisumiseksi.

Suomen pragmaattinen pienvaltioliberalistinen linja panostaa ainoastaan sellaisiin ydinaseriisuntatoimiin, joihin myös ydinsulkusopimuksen tunnustamat ydinasevallat sitoutuvat. Kansainvälisen järjestyksen ennustettavuuden tunnustetaan näin varsin avoimesti olevan johdannainen suurvaltapolitiikan yleisestä tilasta. Koska ydinasevallat eivät osallistuneet kieltosopimusneuvotteuihin, ei Suomi katsonut, että sen kautta voitaisiin saavuttaa käytännön tuloksia ydinaseriisunnassa. Pelkona ilmeisesti on, että kun valtiot antavat kasvavasti painoa ydinkieltosopimukselle, voisi se viedä puhtia ydinsulkusopimuksen ympärillä ja sen kirjaimen hengessä käytävistä neuvotteluista.

Perustelut ydinsulkusopimuksen ja ydinasekieltosopimuksen välisestä ristiriidasta vaikuttavat kuitenkin hatarilta. Lisäksi vaikuttaa siltä, että Suomen ulkopoliittinen johto on unohtanut, että mahdollisimman kattavalla ydinasekieltosopimuksella on välittömiä vaikutuksia ydinaseiden kansainvälispoliittiseen ja -oikeudelliseen asemaan; ydinaseiden stigmatisoiminen kun tukee ydinsulkusopimuksen ensimmäistä pilaria, eli ydinaseiden leviämisen estämisen tavoitetta. Suomen kokoisen valtion panos tällaiseen moraaliseen vaikutukseen voi toki olla melko pieni, mutta ei Suomen panoksesta sen vahvistamiseen koskaan haittaakaan olisi.

Uusia aloitteita. Suomi ei kuitenkaan ole jäämässä tuleen makaamaan. Ulkoministeri Soini antoi implisiittisen lupauksen elokuussa suurlähettiläskokouksen puheessaan:

Meitä kiinnostavat konkreettiset tulokset, eivät irtopisteet. Ei ydinaseita riisuta ilman ydinasevaltoja.

Aseriisunta ja -valvonta on ala, jolla haemme koko ajan vaikuttajan paikkaa.

Geneven aseriisuntakonferenssissa syyskuussa puhunut ulkoministeri nosti esiin tarpeen aloittaa (monenkeskiset?) neuvottelut taktisista ydinaseista sekä niiden riisumisesta. Ehkä tästä löytyisi konkreettinen vaikuttamisen paikka, johon Soini viittasi ja joka ei olisi ristiriidassa ydinsulkusopimuksen ja Suomen pragmaattisen linjan kanssa:

One more point: our efforts concerning non-strategic or tactical nuclear weapons should be increased. Today these weapons are completely uncovered by any binding, verifiable agreement. This gap has to be fixed. There should also be a clear division between these and conventional weapons – in military doctrines and if ever exercising their use. And finally, we need practical confidence-building measures in this field as well.

Tämän aloitteen muotoutumista on hyvin mielenkiintoista seurata, sillä sen vaikutukset ulottuvat potentiaalisesti aivan Suomen lähialueillekin. Venäjällä on Natoon (lue: Yhdysvaltoihin) nähden Euroopassa jopa kymmenkertainen taktisten ydinaseiden arsenaali, joiden käyttöä se on simuloinut useissa viime vuosien sotilasharjoituksissa.

Suomi EU:n ja Naton jäsenmaiden linjalla. Suomen linja ydinaseriisuntapolitiikassa eroaa esimerkiksi Itävallan ja Ruotsin kaltaisista valtioista, mutta noudattaa samalla EU:n jäsenvaltioiden enemmistöä, joista suurin osa kuuluu myös Natoon (yksikään Naton jäsenvaltio ei ole hyväksynyt ydinaseiden kieltosopimusta). Tästä voi itse kukin vetää haluamansa johtopäätökset Suomen viiteryhmäpolitiikasta.

Hiljattain olemme saaneet kuulla, että Yhdysvallat olisi kovistellut Ruotsia allekirjoittamasta ydinasekieltosopimusta, koska se voisi heikentää mahdollisuuksia syventää maiden välistä puolustusyhteistyötä. Tämä herättää runsaasti kysymyksiä, minkälaisen roolin Nato on varannut Ruotsille ja Suomelle – Naton ulkopuolisille kumppaneilleen – ydinasepolitiikassaan. Sekä Ruotsi ja Suomi ovat sitoutuneet siihen, että ne eivät salli ydinaseita missään muodossa valtioalueilleen – sitoumus, jota nämä luultavimmin Norjan ja Tanskan tapaan jatkaisivat rauhanajan politiikkansa perustana myös Naton sisällä, jos jäsenyys puolustusliitossa tulisi joskus ajankohtaiseksi.

Se, delegitimoiko kieltosopimuksen artikla 1e myös ydinasepelotteeseen tukeutuvan liittolaissuhteen/-politiikan yleisesti, onkin sitten kimurantimpi kysymys. Tällainen johtopäätös olisi hyvin ongelmallinen, sillä tällöin esimerkiksi Venäjä ja Yhdysvallat asettuisivat kieltosopimuksen näkökulmasta epätasa-arvoiseen asemaan. Kansainväliset sovinnaissäännöt korostavat varsin laajalti jaetun tulkinnan mukaan valtioiden suvereenia oikeutta määrittää itse omat liittokuntavelvoitteensa ja kumppanuutensa, kunhan ne eivät ole agressiivisesti suunnattuja ketään vastaan.

Lisäksi on totta, että yksikään Naton jäsenmaa ei ole allekirjoittanut kieltosopimusta tai äänestänyt sen hyväksymisen puolesta YK:ssa. Naton jäsenmaat harjoittavat yhteistä ydinasepolitiikkaa. Natolla itsellään ei ole ydinaseita, mutta kolmella sen jäsenmaalla on. Itsenäistä ydinasepolitiikkaa harjoittavaa Ranskaa lukuun ottamatta kaikki Naton jäsenmaat osallistuvat sen ydinasesuunnitteluryhmän (Nuclear Planning Group, NPG) toimintaan, vaikka varsinaiset strategiset linjaukset myös ydinasepolitiikan kohdalla tehdäänkin Pohjois-Atlantin neuvostossa Washingtonin sopimuksen mukaisesti. Mahdollisuus ydinasein suoritettavaan kostoiskuun on Venäjän aggressiivisen käyttäytymisen johdosta palannut liittokunnan pelotepolitiikasta käytävän keskustelun keskiöön.

Spekulointia Suomen päätöksestä. Kari Huhta spekuloi Helsingin Sanomissa, että Nato-kysymys ei vaikuttanut Suomen kieltosopimuspäätökseen, koska Suomi teki päätöksen ennen Naton virallista kantaa. Johtopäätös voi olla oikea, mutta perustelu vaikuttaa hyvin jokseenkin horjuvalta; onhan Suomella aina kylmän sodan aikaisista Pohjolaa koskevista ydinasevalvonta-aloitteista saakka perimätietoa siitä, että etenkin Yhdysvallat – Naton ydinasesateenvarjon tosiasiallinen ylläpitävä – suhtautuu hyvin skeptisesti kaikkiin sellaisiin sopimusehdotuksiin ja neuvotteluprosesseihin, jotka voivat rapauttaa sen liittokuntapolitiikan koheesiota sekä sen mahdollisuutta käyttää ydinasepelotetta liittokuntapolitiikan välineenä. Naton kanta asiaan toisin sanoen on ollut lienee ollut myös Suomen tiedossa jo ennen virallisia kannanottoja ja YK:ssa käytyä neuvotteluprosessia. Sitä voi hahmottaa myös suhtautumisesta kieltosopimusta edeltäneeseen humanitaariseen aloitteeseen.

Kaiken tämän jälkeen on edelleen vaikea löytää vedenpitävää logiikkaa Suomen ydinasekieltosopimusboikotin takaa. Perustelut ovat sinänsä hyveellisiä, minkä lisäksi niiden muotoilua on selvästi mietitty harkiten. On kuitenkin esitettävä vakava kysymys siitä, luottaako Suomi liikaakin ydinasevaltojen suopeuteen ydinsulkusopimuksen kuudennen artiklan edistämisessä? Tästä valtiojohdolla toki on parempaa ensi käden tietoa kuin meillä tutkijoilla. Todellinen ongelma on kuitenkin hyvä muistaa; sen muodostavat nimittäin ydinaseita hallussaan pitävät valtiot, ei niiden tuhovoimaisuuden inhorealistisesti tunnustava ja ysinaseilla uhkaamisen politiikan kaikissa muodoissaan kieltävä kansainvälinen sopimus. Tämä on tärkeää pitää mielessä, sillä sen kautta määrittyy myös se, kuka asettuu ydinasekysymyksessä historian oikealle ja väärälle puolelle.

Päiväkirjamerkintä Yhdysvaltain 2016 presidentinvaalien tuloksesta

Seuraavassa päiväkirjamerkinnän omaisia huomioita ja ensireaktioita Trumpin presidentinvaalien voitosta ja sen seurauksista. Varoitus: kirjoituksen analyyttisyyden aste ei välttämättä ole terävin mahdollinen.

Maailmalla kohisee. Donald Trumpista on tulossa Yhdsyvaltain seuraava presidentti. Niin mielipidemittaukset kuin tutkijatkaan eivät osanneet ennustaa Trumpin liukuvan voittoon Hillary Clintonista. Gallupit eivät ajattele, mutta tutkijat ja asiantuntijat – varsinkin näin Euroopasta käsin – ovat sortuneet toiveajatteluun hyvin monimutkaisen, likaisen ja ennustamattoman vaalikamppailun tiimellyksessä. Itse en luultavasti ole tästä poikkeus. UPI:n Mika Aaltolan jo esivaalikaudella tekemät huomiot vaalikamppailun performatiivisuudesta, spektaakkelinomaisuudesta ja ennustamattomuudesta kävivät täysin toteen. Kuten kollegani Maija Mattila totesi facebookissa, tällaista politiikka on – se kiertää mekaanisimmat käsityksemme siitä mikä on rationaalista ja todennäköistä; sen sijaan politiikka on tunteita, sattuman hallintaa, inhimillisiä vietteitä ja syvää ideologisuutta, mikä väistämättä vaikuttaa alkeellisimpienkin reaktioiden ja vaikutuspyrkimysten taustalla.

Trumpin vaalivoittoa ja sen mukanaan tuomia seurauksia on ensireaktioiden perusteella tulkittu miltei mullistaviksi. Sosiaalisessa mediassa puhutaan jo maailmanpalon syttymisestä. Tällaiset reaktiot sortuvat dramaattisuuteen. Niissä korostetaan Yhdysvaltain kohtalonyhteyttä maailmanpolitiikan syvävirtauksien ohjaajana ja ehdottomana liikkeellepanijana. Samalla yksittäisen presidentin mahdollisuutta muuttaa politiikan suuntaa silmänräpäyksessä paisutellaan. Kolmannekseen on huomattava, kuinka kernaasti otamme Trumpin vaaliretoriikan sellaisenaan; historia osoittaa, että presidenttien poliittinen linja voi muuttua olosuhteiden pakosta ja muista oikuista melkoisestikin presidenttikausien kuluessa, jos sitä vertaa vaalikamppailun aikaiseen retoriikkaan sekä painotuksiin (Carter, Reagan, Bush nuorempi…). Jo Trumpin voitonpuheen (valmiiksi kirjoitetun sellaisen) lämmin ja kansakunnan yhdistävää dialogia henkinyt sävy pääsi tuoreeltaan yllättämään monet. Tämä vain korostaa tunnetta siitä, että mitä tahansa voi olla tulossa, ja tunnelmat saattavat muuttua nopeastikin.

Arvaamattomuus ja ennustamattomuus lienevätkin osuvimpia kuvauksia Donald Trumpin presidenttiyden maailmanpoliittista painoa ja mahdollisia seurauksia arvioitaessa. Ne kansainvälisen politiikan toimijat, jotka kykenevät elämään arvaamattomuuden kanssa, tulevat menestymään uudessa tilanteessa parhaiten. Ulkopolitiikassa tulee korostumaan ketteryys, kansainvälisten kytkösten moninaisuus ja yhteistyöverkostojen päällekkäisyydet. Yksien korttien varaan ei ulkopolitiikkaa voi enää rakentaa. Trumpin voitto – hänen ulkopolitiikastaan emme vielä tiedä mitään varmaa – antaa meille vihjeen siitä, että pysyväksikin uskotut kansainvälisen liittosuhdepolitiikan ankkurit ovat alttiita lipsumiselle. Suomelle Yhdysvallat on tärkeä, mutta ei ainoa kumppani. Suomen ja Yhdysvaltojen yhteistyö esimerkiksi puolustuspolitiikan saralla on ottanut käytännön askelia juuri ennen presidentinvaaleja – epävarmuuden ennakoivaa hallintaa sekin.

Mikään ei ole pysyvää. Toisaalta maailmanpolitiikan koneisto ja toimintatavat ovat niin syvälle paalutettuja, että nopeat muutokset ovat hyvin harvinaisia. Sovinnaissäännöt tuottavat jähmeyttä ja kitkaa arvopoliittisille heilahduksille alttiiden pintajännitteiden alla. Jatkuvuus on politiikassa lähtökohta, sillä irtiototkin joutuvat aina muodostamaan vastauksensa jotakin jo olevaksi ja pysyväksi oletettua vasten. Suomen ja etenkin monen itäisemmän Euroopan NATO-jäsenen näkökulmasta Trump asettaa eteemme seuraavan kysymyksen: olemmeko me olleet maailmankuvissamme kiinnostuneempia transatlanttisen yhteistyön pysyvyydestä, ennustettavuudesta ja merkityksestä kuin mitä transatlanttinen yhteistyö on luontaisesti ollut kiinnostunut meistä? Puhumme kuitenkin vasta varsin nuoresta historiallisesta ilmiöstä, joka sai nykyisen muotonsa tuskallisesti 1940-luvun alusta eteenpäin.

Trumpin voitto vaikuttaa ensireaktioiden perusteella olevan kova pala sellaisille transatlantikoille, jotka vannovat NATO:n Euroopalle tarjoamien turvatakuiden ja Yhdysvaltojen johtoroolin nimeen. Nämä ihmiset luultavasti siivilöivät parhaillaan kuumeisesti signaaleja ja selitysmalleja, jotka viestisivät mullistuksen keskellä lohdullista säveltä: continuity will prevail! Maailmankuvamme ohjaavat paitsi havaintojamme, myös tulkintojamme. Välillä vaikuttaa siltä, että suomalaiskansallinen turvallisuuspoliittinen keskustelu peilaa maailmansa lähes yksinomaan kolmen linssin läpi: Venäjän, NATO:n ja Yhdysvaltojen. EU:sta ja sen jäsenmaista puhutaan näihin nähden yllättävän vähän, ainakin mitä ”kovaan” turvallisuuspoliittiseen puheeseen tulee. NATO:sta on toisinaan vaarassa muodostua ”puhdasta potentiaalia”, abstraktio tai äärimmilleen venytetty ideaalityyppi, mikä raivaa tieltään koko joukon relevantteja nyansseja turvallisuuspoliittisesta keskustelusta. Tämä taisi olla tasavallan presidentti Sauli Niinistön viesti maanpuolustuskurssin avajaispuheessa pari päivää takaperin.

Yhdysvallat ja Venäjä ovat ehkä hivenen NATO:a konkreettisemmin turvallisuuspoliittisessa keskustelussamme käsiteltäviä toimijoita, vaikka niidenkin ympärille on lastattu melkoinen historian painolasti. Toisinaan suomalaista mediavälitteistä turvallisuuspoliittista keskustelua seuraamalla vaikuttaa siltä, että maailmanpolitiikan suunta määrittyy edelleen kylmän sodan ajanjaksoa muistuttavasta kaksinapaisesta vuorovaikutussuhteesta käsin. Käsityksemme Yhdysvaltain roolista liberaalin kansainvälisen järjestyksen takuupelurina vaikuttaa kaikessa koherenttiudessaan ja uskollisuudessaan järkähtämättömältä.

***

Kongressi menee myös kokonaisuudessaan näissä vaaleissa republikaaneille. Normaalisti tämä tarkoittaisi meidän eurooppalaisten vinkkelistä Yhdysvaltoja, joka on ulkopoliittisesti entistä dynaamisempi ja aikaansaavampi. Nyt tästäkään ei voi olla varmuutta. Trumpin vaalilupauksien suurin terä on kohdistunut sisäpolitiikkaan (esimerkiksi terveydenhoitoreformien jäädyttäminen ja maahanmuuttopolitiikka). Sinne suuntautunee ainakin alkuvaiheissa uuden presidentin kovin tarmo.

Yhdysvaltain maailmanpoliisin rooli laskenee edelleen tasosta, millä se on Obaman kauden päättyessä operoinut. Itä-Aasia voi kaikesta sanotusta huolimatta muodostaa edelleen tästä poikkeuksen. Siellä Trumpilla on runsaasti poliittisen arvovallan pelimerkkejä kasattuna, etenkin jo julistetussa taistelussa, jossa vastakkain ovat Yhdysvaltain (valkoihoinen) duunari/keskiluokka sekä toisaalta Kiinan hahmoon ujutettu maailmanpoliittinen salajuoni Yhdysvaltoja ja tämän markkina-asemaa vastaan. Käänteinen Kiina-kortti vaatii Trumpilta presidenttikauden alkuun joitain näkyviä liikkeitä, jotta hän välttyy syytöksiltä ulkopolitiikan täydellisestä laiminlyömisestä. Etelä-Kiinan meren kireähkön tilanteen ja esimerkiksi Filippiinien viimeaikaisten Yhdysvalloista tekemien irtiottojen ilmapiirissä tilanne on ainakin jossain määrin räjähdysherkkä.

Suurstrategisesti Yhdysvaltain huomion kohdistuminen Aasiaan korostaa pikemminkin jatkuvuutta kuin muutosta. Uutta tällaisessa skenaariossa saattavat edustaa keinot, joiden osalta useat asiantuntijat ovat uumoilleet Trumpin pyrkivän lämmittämään kahdenkeskiset suhteet Venäjän kanssa. Tätä Trump tarvitsee asiantuntijoiden mukaan, jotta hän pääsee lyömään kiilaa nimenomaan Kiinan ja Venäjän väliin. Minulle on jäänyt epäselväksi, miksi ihmeessä suostuisi tällaiseen itsensä välineellistämiseen, varsinkin tilanteessa, jossa se on jo saavuttanut kokoonsa ja vaikutusvaltaansa verrattuna melko merkittäviäkin strategisia voittoja Ukrainassa ja Syyriassa (voi Syyriaa – on vaikea nähdä, miten Trumpin voitto voisi edesauttaa syyrialaisia).

Edes taidokkaan hallinnon tukemana Trumpilla tuskin riittää sisäpolitiikan tuottamilta kiireiltään eväitä ryhtyä luonnostelemaan uutta Eurooppalaista turvallisuusjärjestystä, jossa Ukraina ja entiset neuvostotasavallat tuosta noin vain ”luovutettaisiin” Jalta 2.0 tyyliin Venäjän vaikutuspiiriin. Lisäksi on huomattava, että Putinilla tuskin on yhtään sen parempia syitä luottaa Trumpin ulkopoliittiseen johdonmukaisuuteen kuin kenelläkään muulla. Venäjän toiminta suhteessa Yhdysvaltojen vaaleihin on vaikuttanut siltä, että he ovat pikemminkin uskoneet Clintonin voittoon. Lisäksi on huomattava, että Trump antoi vaalikampanjassaan myös tukea lännen päättäväiselle pakoterintamalle Venäjää vastaan Ukrainan kriisin yhteydessä.

Voi hyvin olla mahdollista, että Yhdysvaltain eurooppalaisten liittolaisten eteen aukeaa aikakausi, jossa näiden tulee ottaa entistä enemmän jaettua yhteisvastuuta turvallisuudestaan. Tämä ei ole Suomelle välttämättä huono asia, jos Yhdysvallat samalla välttää suurempia symbolisia vetäytymisliikkeitä Euroopasta. En pidä Yhdysvaltojen varsinaista ”vetäytymistä” kovin todennäköisenä, sillä Yhdysvaltain sitoutuminen esimerkiksi Baltian alueen turvallisuuden vahvistamiseen Krimin jälkeisessä ajassa on ollut varsin harkittua, monella tavalla symbolista ja tietoisesti eskalaatiokierrettä välttämään pyrkivää jo nyt. Samaa voi sanoa ohjuspuolustusjärjestelmän rakentamisesta, vaikka Venäjän reaktiot siihen olisikin hyvä ottaa huomioon ainakin poliittisen psykologian vinkkelistä.

Vaatimus liittolaisten taakanjaon vahvistamisesta on puolestaan ollut esillä jo Obaman kaudella. Tässä suhteessa muutos ei myöskään välttämättä ole mullistava. Voi se sitä toki ollakin, mutta epätodennäköisempää on, että näin käy, jos ennusteeni siitä, että Trumpin hallinnon huomio kohdistuu ensisijaisesti muualle, pitää paikkaansa. Tämä tarkoittaa toisaalta myös sitä, että poliittiset jännitteet tuskin lähtevät yhdessä yössä lientymäänkään. Varsinkin Itä-Euroopassa ja Baltiassa (ja jatkuvasti enemmän myös Suomessa ja Ruotsissa) on sen verran hermostuneisuutta Venäjää kohtaan, että jonkinlaisia lyhyen aikajänteen ennakoivia eurooppalaisia reaktioita saattaa olla tiedossa ilman Yhdysvaltojen näkyvää liikettä suuntaan tai toiseen.

Yhdysvaltain liittolaissuhteiden on ounasteltu Trumpin kaudella olevan koetuksella myös Lähi-idässä ja Itä-Aasiassa. Jälkimmäisen kohdalla on vaikea ymmärtää, miten Trumpin julistama taistelu Kiinan vaikutusvaltaa vastaan olisi mahdollista toteuttaa ilman nykyisen aasialaisen liittolaissuhdeverkoston ylläpitämistä ja siihen nojaamista (miten muutoin Kiinan vaikutusvaltaa on mahdollista padota?). Itse ennustaisin edellistä logiikkaa vasten, että Japani, Taiwan ja Etelä-Korea eivät jää oman onnensa nojaan, eikä Yhdysvallat usuta näitä hankkimaan itsenäistä ydinasepelotetta Pohjois-Koreaa ja vähemmissä määrin Kiinaa (joka ei ainakaan vielä tukeudu ensi-iskun mahdollistavaan ydinasedoktriiniin) vastaan. Lähi-idässä tilanne voi olla ongelmallisempi, ja siellä Yhdysvaltain siirtyminen entistä selvempään offshore-balancer -rooliin voi olla todennäköisempää. Trumpin mahdollista suhdetta Israeliin ja Iraniin en osaa arvioida ja ennustaa, mutta jo näistä koko Lähi-idän dynamiikkaa koskevista yhtälön merkeistä voi tietyin ehdoin seurata esimerkiksi sellaista, että Saudi-Arabia alkaisi havittelemaan itsenäistä ydinasepelotetta molempia edellä mainittuja valtioita vastaan.

Trumpin kohdalla on yleisesti ennustettu, että tällä olisi halua hoitaa suhteensa Venäjään ja Kiinaan aikaisempaa selvemmin suoraan omien liittosuhteidensa yli. Tämä vierittäisi Yhdysvaltojen liittolaisille painetta olla yhtenäisempiä omissa vaatimuksissaan niin liittosuhteen sisällä kuin kolmansiakin maita kohtaan. Mihinkään puhdasoppiseen täyskäännökseen isolationismia ja sitä tukevaa taulouspoliittista protektionismia kohti on kuitenkin vaikea nähdä Yhdysvaltojen kulkevan, varsinkin jos tällainen voidaan nähdä ainakin osittain ristiriidassa Trumpin itselleen asettamien ulko- ja talouspoliittisten tavoitteiden kanssa.

***

Maailmankaupan rakenteet jäänevät käymistilaan. Trumpin kritiikki NAFTA:a ja TPP:tä kohtaan on ollut siinä määrin kärjekästä, että tästäkin kritiikistä on pakko valua jotain käytännön ulkopoliittiseksi ohjelmaksi. Yhdysvaltain sisäpolitiikkaa ohjaava mielenmaisema ajautunee myös uuteen vaiheeseen, varsinkin silloin, kun ja jos laaja valkoihoisten duunarien, globalisaation häviäjien ja keskiluokan joukko joutuu pettymään heille nyt annettuun lupaukseen. Protesti ei kuitenkaan todennäköisesti kohdistu Trumpiin, joka on jo tavallaan ennaltaehkäisevästi peilannut turhautumisen niin Yhdysvaltojen sisällä kuin sen ulkopuolellakin lymyäviin ”rehellisen” yhteiskuntajärjestyksen vihollisiin. Arvopoliittisesti Trump pyrkii repimään enemmän kuin säilyttämään, sillä tämä takaa hänelle tarpeellista revanssihenkeä (saa nähdä, jääkö tätä vasten anomalialta vaikuttanut voitonpuheen henki yksittäiseksi hetkeksi). Rasismilla, muukalaisvihalla ja sovinismilla kuorrutetusta poliittisesti kielestä on tulossa uusi poliittisen korrektiuden muoto – tai ainakin tällainen vaara leijuu Yhdysvaltain sisäistä järjestystä ja koheesiota ajatellessa ilmassa.

Brexitin ja Trumpin taustalla vaikuttavat samat juurisyyt. Uusliberaali talousjärjestys ja sitä kannatteleva kulutuskapitalismi eivät ole kyenneet tarjoamaan maailman enemmistölle vakuuttavaa kuvaa turvallisesta, oikeudenmukaisesta ja hyvinvoivasta tulevaisuudesta nykytasoon verrattuna, vaikka lieneekin kiistaton fakta, että globaalilla tasolla ihmisten hyvinvointi ja toimeentulo jatkavat tasaista kehitystään. Edellisiin megatrendeihin läheisesti liittyvä yksilökeskeisyyden kasvu sekä kulttuurinen homogenisaatio lisäävät ahdistuksen lähteitä. Valitettavasti en ole paikantanut Trumpilta näihin vitsauksiin mitään todellisia keinoja, saati vaihtoehtoisia visioita (Sandersilla olisi kenties saattanut olla jälkimmäisiä, mutta tuskin keinoja visioiden toteuttamiseen) – pikemminkin näiden prosessien tuottama turhautuminen näyttäytynee Trumpille liekiltä, jonka paloa hän saattoi hyödyttää ensisijaisesti valtaan pääsemisen välineenä.

Välitöntä maailmanpaloa ei siis ole syytä odottaa, pikemminkin hiljattaista liukumaa kohti aikaisempaa ennustamattomampia aikoja. Epävarmuus kasvaa näitä aikoja odotellessa, osin siitäkin syystä, että niin paljon läntisen yhteisön ja järjestelmän jatkuvuutta on sidottu kohtalonomaisesti Yhdysvaltain maailmanpoliittisen johtajuuden ennustettavuuden varaan. Trump on luonnollisesti poliittisesti täysin kokematon ulkopolitiikan johtaja, joten hänen hallintoon nousevilla avainpelureilla tulee olemaan normaaliakin enemmän vaikutusvaltaa tällä politiikkasektorilla.

Maailmanpoliittisesti on huomattava, että Yhdysvaltain interventionismin ja yksinapaisen maailmanjärjestyksen leimaama aikakausi on ollut jäätymään päin jo Obaman presidenttikausien aikana. Alueelliset toimijat joutuvat – tai pääsevät – ottamaan jatkossakin entistä enemmän vastuuta omasta turvallisuudestaan ja alueellisen järjestyksen ylläpitämisestä. Toiveikas saattaisi ajatella, että tämä voisi johtaa myös arvopoliittisesti tasapuolisempaa ja monenkeskisempää maailmaa kohti. Tätä matkaa leimaavat kuitenkin lukuisat arvaamattomuudet.

Ja aivan lopulta: kaikkein dramaattisimmat skenaariot kietoutuvat globaalin ilmastopolitiikan ja -hallinnan sekä toisaalta joukkotuhoaseiden riisunnan tulevaisuuden ympärille. Näiden kysymysten ympärillä tulevaisuus näyttää suorastaan lohduttomalta, jos tilannetta tarkastelee Trumpin vaaliretoriikkaa vasten. Toisaalta voi olla, että (muun) maailman on jo aikakin ottaa näissä kysymyksissä niiden vaatima johtajuus, Yhdysvalloista riippumatta.

Edit 9.11.2016, klo 13:47: muutamia lisäyksiä ja täydennyksiä tehty, nyt kun vaalitulos on kutakuinkin selvillä.

Selkoa selontekoon – Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskeisimmät kysymykset?

Hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko julkaistaan aivan näillä sekunneilla. Helsingin sanomissa ehdittiin jo ennakoimaan, ettei vajaan tunnin päästä päivänvalon näkevässä selonteossa tulla esittelemään suurempia yllätyksiä tai uusia avauksia Suomen ulkopolitiikan suuntaviivojen suhteen. Yllätysten puutteessa ei itsessään olisi mitään yllättävää – poliittisen tahdonilmaisun välineenä selonteossa tyydyttäneen aikaisempien hallituskausien tapaan lähinnä turvallisuuspoliittisesta keskustelusta ja poliittisten päättäjien puheista poimittavissa olevien strategisten suuntaviivojen astetta kirkkaampaan artikuloimiseen.

Selonteko jatkaa suomalaisen turvallisuuspolitiikan linjatalkoiden vilkasta vuotta. Se seuraa hiljattain julkaistua sisäisen turvallisuuden strategiaa sekä erillistä NATO-selvitystä. Samalla Suomessa parin viimeisen vuoden aikana virinnyt uhkakuvapoliittinen keskustelu, etenkin Suomen lähialueiden ja niin sanottujen hybridiuhkien osalta, on edennyt ainakin asiaa läheltä seuraavan näkökulmasta varsin vilkkaana. Ylihuomenna turvallisuuspoliittisten askelmerkkien asettamisen talkoot jatkuvat Suomen ja Ruotsin turvallisuuspoliittisen yhteistyön ympärille viritettyjen Kultaranta-keskustelujen merkeissä. Heinäkuussa Porin Suomi-areenalla vilkkaan kevään anti summattaneen yhteen useammassakin paneelissa ja keskustelutilaisuudessa.

Mihin ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa kannattaa sitten kiinnittää huomiota?

Ensimmäinen huomion arvoinen seikka kätkeytyy jo raportin otsikkoon. Kyseessä lienee vuoden 1995 jälkeen ensimmäinen selonteko, joka ei selkeästi jakaudu Suomen turvallisuusympäristöä ja institutionaalisia kytköksiä kuvailevaan sekä toisaalta puolustuspolitiikan kehittämistä koskevaan osioon. Kyseessä on korostuneesti ulkopoliittinen asiakirja, mikä näkyy myös sen historiallisesti vertaillen varsin kompaktina rakenteena (ennakkotietojen mukaan noin 30 sivun mittaiseksi tiivistynyttä strategiapaperia voi verrata vaikkapa vuoden 2004 turvallisuus- ja puolustuspoliittiseen selontekoon, jolle kertyi mittaa liitteineen 170 sivua).

Aikaisempia turvallisuus- ja puolustuspoliittisia selontekoja onkin vaivannut eräänlainen maailmankuvallinen jännite. Ensimmäisen osan kokonaisvaltaiseen turvallisuuskäsitykseen pohjautuvat ulkopoliittiset suuntaviivat ovat tahtoneet jäädä varsin ulkokohtaiseksi jälkimmäisen osan puolustuspoliittisista katsannoista. Ja sama toisin päin. Nyt tilannetta on ilmeisesti pyritty korjaamaan erottelemalla selontekomenettely aikaisempaa selvemmin kunkin hallinnonalan vastuualueiden mukaisiksi osiksi. Yhteiskunnan turvallisuusstrategia puolestaan näyttäytyy hallinnonalojen erityisiä lähtökohtia yhteen nivomaan pyrkivänä kokonaisstrategiana.

Hajauttamista voisi kutsua muotitermein myös siiloutumiseksi. Kansalaisten näkökulmasta selontekojen ja selvitysten sarja voi vaikuttaa sekavalta ja uuvuttavalta. Toisille hajauttaminen sen sijaan näyttäytyy selkeytenä, turvallisuuspolitiikan kokonaisuuden osasten selvärajaisempana erotteluna. Kenties selontekomenettelyn hajauttaminen lisää myös strategista ketteryyttä, kun turvallisuuspoliittista viestintää päästään harjoittamaan neljän vuoden syklejä nopeammassa tahdissa ja hallinnonalojen näkökulmasta yksityiskohtaisemman muotoilun sallivassa formaatissa.

Selontekomenettelyn hajauttamisen taustalla vaikuttanevat myös käytännön tarpeet: turvallisuusympäristössä sekä Suomen viiteryhmäpolitiikassa ja institutionaalisissa kytköksissä tapahtuvat muutokset esiteltäneen nyt ulkopoliittisessa selonteossa eräänlaisena kivijalkana, jonka varaan puolustuspoliittinen selonteko saattaa myös rakentua. Puolustusselonteon itsenäistä asemaa puolestaan perusteltaneen ainakin Suomen puolustuksen lähitulevaisuuteen sijoittuvilla mittavilla materiaalihankinnoilla. Tähän liittyvät sotilaspoliittisen sekä toisaalta myös Suomen viiteryhmäpolitiikan kannalta tehtävät arviot vaativat aikaa ja tilaa. Tästä näkökulmasta järjestys ulkopolitiikasta kohti puolustuspolitiikkaa vaikuttaa luontevalta.

Samalla on kuitenkin muistettava, että selontekojen tehtävä poliittisena tahdonilmauksena ja kompromissivalmiutta esittelevänä puheaktina on myös pyrkiä myös ohjaamaan julkista keskustelua. Selonteko on mitä suurimmissa määrin viestinnän väline, hallituksen strategian yleisiä suuntaviivoja kertaava asiakirja niin Suomen sisälle kuin ulkopuolellekin. Tähän liittyen ulko- ja turvallisuuspoliittisesta selonteosta voi halutessaan bongailla ainakin seuraavia ulkopoliittisen substanssin kannalta merkittäviä vivahteita.

Miten selonteon toimintaympäristöä sekä Suomen viiteryhmäkytköksiä kuvailevassa osiossa painotetaan Naton sekä toisaalta Yhdysvaltain rooleja Suomen ulkopolitiikan näkökulmasta?

Painotus asettunee Yhdysvaltojen kanssa harjoitettuihin kahdenvälisiin suhteisiin. Tämä seurannee ulkopoliittisen johdon tasolta useampaankin kertaan esitettyä näkemystä Yhdysvaltain sotilaspoliittisen sitoutumisen varmistamisen tärkeydestä Itämeren alueella myös Suomen turvallisuuden näkökulmasta. Yhdysvaltain ja transatlanttisen linkin ympärille rakentuva kahdenvälinen ulkopoliittinen raide on asettumassa epävarmuuksilla maalatun aktiivisen Nato-jäsenyyttä tavoittelevan raiteen edelle. Jälkiviisaasti voi todeta, että suunta lienee hahmottunut jo ainakin Islannin ilmavalvontakysymystä koskevasta keskustelusta eteenpäin. Nato-kumppanuutta, joka sekin esitellään selonteossa keskeisenä elementtinä Suomen turvallisuuspolitiikan kokonaisuuden kannalta, kuvattaneen edelleen varsin käytännönläheisin termein, ehkä arvo- ja viiteryhmäpoliittisin vivahtein kuorrutettuna.

Miten Suomen turvallisuuspolitiikan viralliseksi otsakkeeksi muotoillun aktiivisen vakauspolitiikan aktiivinen elementti näkyy selonteossa?

Aktiivisuus voidaan tulkita monella eri tavalla. Se liittynee myös haluun edistää Yhdysvaltain sotilaspoliittista sitoutumista, mikä nähdään edelleen keskeisenä Suomen lähialueiden turvallisuuspoliittisten epävarmuuksien hillitsemiseksi, erityisesti Baltian alueella. Ajatusta voidaan pitää historiallisena Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan pidempää perinnettä vasten tarkasteltuna – tulkinta suurvaltain sotilaspoliittisen sitoutumisen (engagement) alueellista vakautta tuottavasta vaikutuksesta eroaa sellaisesta pienvaltiorealismin muodosta, jossa suositaan kernaammin suurvaltaintressien alueellista etäännyttämistä (disengagement) edistäviä prosesseja, joita voidaan viritellä esimerkiksi ulkopolitiikan keinoin.

Suurvaltapoliittisen sitoutumisen ohella Suomen vakauspolitiikan aktiivinen elementti voi kuitenkin sisältää myös muita pienvaltiolle tyypillisiä ulkopoliittisia työkaluja. Arktisen alueen ympärille rakennetut neuvotteluprosessit ja funktionaalisia kysymyksiä ilmentävien ongelmien äärellä kokoontuminen edustanee vakauspolitiikan aktiivista osastoa ulkopoliittisen työkalupakin osalta. On mielenkiinoista nähdä, sisältääkö selonteko vastaavanlaisten avausten elementtejä – tai edes vihjeitä – Itämeren aluetta koskevan turvallisuuspoliittisen dialogin osalta. Suomen yksipuolista avausta ei liene kuitenkaan syytä odottaa –unilateraalit Itämeren liennytyspoliittiset avaukset loisivat skitsofrenisen vaikutelman, jossa Suomi pyrkisi samalla asettumaan jännitteiden yläpuolelle olemalla kuitenkin samalla osa jännitteiden lähdettä EU:n pakoterintamaan sitoutuneena läntisen liittokunnan jäsenmaana.

Huokuuko Ruotsi-yhteistyön kuvauksista piileviä epävarmuuksia?

Suomen ja Ruotsin käytännönläheinen turvallisuuspoliittinen yhteistyö on toistaiseksi edennyt varsin myönteisissä merkeissä. Samalla poliittisella tasolla niin Suomen kuin Ruotsinkin johtajat ovat ajautuneet tilanteeseen, jossa nämä joutuvat tavan takaa vakuuttelemaan maiden valitsemien askelmerkkien samantahtisuudesta. Vakuuttelut siitä, että päätöksiä tehdään toisia ennalta informoiden, ja että maiden välistä turvallisuuspoliittista keskinäisriippuvuutta ei voida päätöksiä tehdessä sivuuttaa, viestivät kierolla tavalla siitä, että luottamuksen aste maiden välillä voisi olla vieläkin vahvempi. Epävarmuutta ei kuitenkaan voi täysin valtioiden välisissä suhteissa ylittää – edes Suomen ja Ruotsin välisissä suhteissa. Ulkopolitiikka on demokratioiden kohdalla aina vähintään jollain tasolla sisäpoliittisten vietteiden vanki. Onkin mielenkiintoista lukea, millä sanankäänteillä Suomen ja Ruotsin yhteistyönäkymiä ja eritoten maiden välistä luottamuksellista suhdetta kuvataan selonteossa.

Venäjä, Venäjä, Venäjä?

Korostuuko Venäjän kehityksen kuvauksessa sen sisäinen tilanne taloushaasteineen vai keskitytäänkö kuvauksessa Venäjän sotilaspolitiikan tuottamien uhkien arviointiin? Molemmat elementit selonteosta löytynevät, mutta millä painotuksilla?

Miten disinformaatioon ja hybridiuhkiin vastaaminen esitetään selonteossa?

Kysymys noussee melko varmasti jo selontekotalkoiden ulkopoliittisessa osassa esiin. Tässä kohdin onkin jälleen mielenkiintoista seurata, millä sävyillä hybridiuhkista, informaatioresilienssistä ja yhteiskunnan kokonaisuuden tasolla arvioitavasta kriisinsietokyvystä puhutaan? Lipsahtaako selonteko alarmismin puolelle vai maltetaanko siinä luottaa Suomen yhteiskunnan luontaisiin vahvuuksiin? Entä miten informaation hallinta esitetään julkisen vallan vastuiden ja valmiuksien näkökulmasta?

Pakolaisongelma, konfliktien syihin pureutuminen ja EU:n lähialue- ja naapurustopolitiikan tulevaisuus?

Intuitiivisesti tarkastellen kysymyksessä esitetyt ilmiöt limittyvät toisiinsa varsin selkeästi. Tyydytäänkö selonteossa niputtamaan nämä yhteydet lähinnä yleiseksi maininnaksi keskinäisriippuvuuden kasvusta, vai esitetäänkö selonteossa konkreettisia tavoitteita vaikkapa globaalin tason vitsaukseksi nousseen pakolaisongelman ratkaisemiseksi? Miten esimerkiksi ilmastonmuutoksen vaikutuksia käsitellään konfliktien synnyn ja pakolaisongelman yhteydessä? Tällaisten ihmiskunnan tulevaisuuden ja jaetun turvallisuuden kannalta aivan elintärkeiden elementtien puute selonteosta eittämättä herättäisi kysymyksen: mihin suuntaan suomalaiskansallista turvallisuuspoliittista ajattelua ohjaava poliittinen mielenmaisema on kehittymässä? Alueellisesti tarkastellenhan turvallisuuskeskustelumme ulottuvuus on viimeisen parin vuoden kuluessa – lähialueemme tapahtumat tuntien aivan luontevista syistä – jatkuvasti kaventunut. Globaalihallinnan, ihmisoikeusnäkökulman, kokonaisvaltaisen ilmastopolitiikan, konfliktiratkaisun sekä kestävän talous- ja sosiaalipolitiikan kaltaisten kysymysten painoarvon soisi tästä huolimatta edelleen nousevan selonteosta kirkkaana esiin.

Brexit?

Lopetetaan tämä listaus kenties kaikkein akuuteimpaan ja ajankohtaisimpaan teemaan. Kysymyksen merkityksestä nimenomaan Suomen turvallisuuden ja ulkopolitiikan näkökulmasta ei liene yksimielisyyttä, mikä tietysti tekee asiasta selonteossa esitetyistä muotoiluista sitäkin mielenkiintoisempaa luettavaa. Brittien EU-kansanäänestys sinänsä on yksi epävarmuustekijä kansainvälisessä politiikassa muiden joukossa. Selontekojen ja strategian tehtävä on pyrkiä luomaan kestävä perusta näiden epävarmuuksien hallinnalle ja niihin reagoimiselle. Brexitin tai muiden sen kaltaisten epävarmuutekijöiden vangiksi toimintalinjan määrittämistä ei kuitenkaan liene viisasta asettaa.

Sotapelien mekaniikkaa ja turvallisuustyhjiöiden imua

Pitkän linjan yhdysvaltalainen RAND-ajatushautomo julkaisi hiljattain raportin NATO:n Baltian puolustusvalmiutta arvioineen pitkähkön sotasimulaatiosarjan tuloksista. David Shlapakin ja Michael Jonsonin nimissä kirjattu raportti herätti Yhdysvaltalaisen keskustelun ohella pienimuotoisen kohun tällä Pohjolan harmaudenkin keskellä. Raportin johtopäätökset NATO:n sotilaallisen pelotteen uskottavuudesta Baltiassa johtivat vastustamattoman houkuttelevalta vaikuttaviin otsikkoihin: ”Raju arvio: Venäjä voisi vallata Baltian vain 36 tunnissa”. Yhdysvalloissa Zbigniew Brzezinski herätteli senaattia vieläkin hälyttävimmillä arvioilla.

Samoihin aikoihin on uutisoitu BBC:n dokumentista, jossa esiteltiin televisiokatsojille dramatisoidussa muodossa vastaavanlaisia Brittien sotapelejä (en ole itse dokumenttia nähnyt, joten johtopäätökseni siitä perustuvat toisen käden lähteisiin). Myös Brittien simulaatioharrastuksien keskiössä oli ilmeisen tulenaraksi leimattu Baltian tilanne. Toisin kuin RANDin mittavaan Venäjän maahyökkäykseen perustuvassa skenaariossa, Brittien pelit perustuivat hybridisodankäynnin varaan rakennettuun hypoteesiin, jossa Venäjä pyrkisi Ukrainan tavoin provosoimaan Baltian maiden venäjänkielisiä vähemmistöjä ja tätä kautta koettelemaan lännen päättäväisyyttä askel askeleelta etenevään eskalaatiodominanssiinsa luottaen. Siitä sitten pelit ilmeisesti etenivät ydinaseiden vaihtoon saakka Venäjän ja Yhdysvaltojen välillä – ei näemmä paljoa painanut ydinaseiden käyttötabu näiden sotapelaajien selkärangassa.

Sotapelien pyhä yksinkertaisuus

RANDin simulaatioista laaditussa raportissa esitetään ykskantaan, että nykyisillä voimasuhteilla ja valmiuksilla Venäjä voisi pelin suljetun skenaarion puitteissa halutessaan vyöryä Tallinnan ja Riikan liepeille viimeistään 60 tunnissa. Brzezinski puhui vieläkin napakammin yhdestä päivästä. Tässä vaiheessa on syytä painottaa termejä ”suljettu” ja ”skenaario”. Kuten sosiaalisessa mediassa Pohjolan ja Itämeren alueen turvallisuuspolitiikkaa aktiivisesti kommentoiva Edward Lucas vihjaa kriittisessä kommentaarissaan, on RANDin sotapelien alkuasetelma ja simulaatiossa huomioidut muuttujat rajattu alueellisen turvallisuuspoliittisen dynamiikan kokonaisuuden huomioiden varsin pelkistävään muottiin (ilmeisesti jopa sotapelien genreä vasten tarkasteltuna).

Lucasia, joka on jo pitkään painottanut Suomen ja Ruotsin merkitystä lännen ja NATO:n koillisen sektorin puolustuksen kokonaisuudelle (ja suositellut avoimesti Suomen ja Ruotsin NATO-jäsenyyttä), kismittää erityisesti Pohjoismaiden jättäminen RANDin skenaarion ulkopuolelle. Lucasin mukaan Baltian turvallisuudesta puhuminen ilman Suomea ja Ruotsia on ”perverssi” ajatus.

Sam Gardiner puolestaan kritisoi voimakkain sanankääntein sotapelin maavoimien ympärille rakennettua logiikkaa ja metodologiaa, jossa ei oteta huomioon esimerkiksi merialueiden hallintaan liittyviä kysymyksiä ja meritaisteluiden roolia ylipäätään. Puhtaasti sotilaallisen logiikan ulkopuolelta on lisäksi ihmeteltävä, kuten Risto Volanen blogissaan tekee, mikä mahtaisi olla Venäjän laajempi strateginen tavoite tilanteessa, jossa Baltian maihin kohdistuva laajamittainen sotilaallinen provokaatio mitä ilmeisimmin johtaisi sille tärkeän kauppa- ja energiapoliittisen väylän menettämiseen Tanskan salmien sulkeuduttua (tähän vastaväitteenä kai voisi esittää, että Venäjä toki hakee jatkuvasti vaihtoehtoisia väyliä talousvirtojensa ylläpitämiselle).

Edellistä ”Tanskan salmet” -muuttujaa näkee ylipäätään turhan harvoin Itämeren aluetta vasten kyhätyissä skenaarioissa. Toisinaan vaikuttaa siltä, että Suomen turvallisuuspoliittisesta keskustelusta hahmottuvan maailman rajat loppuvat jonnekin Karlskronan tienoille. Globaalien keskinäisriippuvaisuuksien, pakolaiskriisin ja ulkopolitiikan taloudellistumisen aikakautena tällaiset hahmotelmat vaikuttavat yksinkertaistavilta. Yhtä hyvin voisi tietysti kysyä, miten Venäjä RANDin raportin kuvailemassa tilanteessa kuvittelisi hallitsevansa valtaamiansa alueita, jos se kokee hankaluuksia jo venäläismielisempänä pidetyn Krimin kohdalla?

Yhtä lailla oudoilta vaikuttivat RANDin raportissa esitetyt väitteet, joiden mukaan Yhdysvaltojen ja NATO:n ydinasepelote perustui kylmän sodan loppuun saakka massiivisen vastaiskun opille. Tosiasiassa tämä Dullesin ja Eisenhowerin lempilapsi hylättiin viimeistään Kennedyn kaudella (yhtä hassua tähän nähden oli, ettei ydinaseiden vaikutus ilmeisesti edes mahtunut RANDin pelin kehyksiin). Itse asiassa Venäjän nykyinen ydinaseoppi muistuttaa huomattavan paljon Yhdysvaltojen ja NATO:n 60-luvulta eteenpäin omaksumaa joustavan vastaiskun oppia siihen kylmän sodan loppupuolelle tultaessa kehitettyine rajoitetun ydinsodan konseptioineen. Tähän liittyen on hyvä muistaa, että myös NATO:n sisällä käydään tällä hetkellä melko suorapuheista debattia liittokunnan ydinasepelotteen ja -kyvykkyyksien kehittämisestä Euroopassa vastauksena Venäjän ydinasesapelin kalistelulle. Puola on avoimesti ilmoittanut olevansa valmis Yhdysvaltain ydinaseiden sijoitteluun tämän alueella ja niiden hallintaan NATO:n ydinasejakopolitiikan puitteissa. Ajatukseen suhtauduttaneen edelleen varsin varauksellisesti useissa NATO:n läntisissä jäsenmaissa, kuten Norjassa ja Benelux-maissa (vaikka näistä Belgia osallistuukin ydinasejakoon).

RANDin kaksipaikkaisessa (Yhdysvallat ja Venäjä) sotapelissä siis hypätään verkostokeskeiselle sodankäynnille ominaisten matalamman intensiteetin eskalaatioportaiden ja vihreiden miesten tupsahteluvaiheiden yli suoraan Venäjän laajojen maajoukkojen keskittymien varassa tekemään yllätyshyökkäykseen. Tämä ei tietysti anna kovin mairittelevaa – eikä ehkä todenmukaistakaan – kuvaa lännen tiedustelutoiminnan tasosta, kuten Lucas edellä mainitussa kirjoituksessaan toteaa. RANDin 18 kuukautta kestäneiden sotapelien tausta-asetelma vaikuttaa näin lepäävän sen oletuksen varassa, että Venäjällä ei olisi mitään ongelma (poliittisista pidäkkeistä puhumattakaan) suorittaa mittavaa maavoimin toteutettua yllätyshyökkäystä. Edun ja ylivoiman saavuttamiseen pyrkivään yllätykseen tietysti riittää jo sekin, että tiedustelutietojen havaitsemiin signaaleihin (joukkojen keskittämiset esimerkiksi sotaharjoituksen nojalla) ei haluta poliittisista, psykologisista tai muista syistä uskoa. Ehkä tämän kuilun polemisoiminen oli Venäjän karikatyyrinomaisen riskinottokyvyn esittämisen ohella yksi sotapelin tuloksien raportointia ohjanneista motiiveista.

Tässä mielessä Brittien simulaation taustaoletukset vaikuttavat hahmottavan konfliktidynamiikkaa laveammin. Siinä kysytään, kuinka päättäväisesti lännessä ollaan valmiita vastaamaan ulkoa lietsottuun separatismiin siihen liittyvine informaatiovaikuttamisineen? Baltit tuskin ovat tyytyväisiä brittienkään sotapelien lähtöasetelmista, joissa ensiksi mainittujen maiden venäläisvähemmistöt esitetään jonkinlaisena hallitsemattomasti kytevänä hybridisodan troijalaisena tai katalyyttinä. Ylipäätään kovalla rytäkällä julkiseen keskusteluun temmatut sotapelit niiden selvästi alarmistisine sävyineen saattavat jopa luoda kuvaa Baltian maista eräänlaisina NATO:n vaillinaisjäseninä – ainakin niin pitkään kun johtopäätökset pysyvien joukkojen ja kaluston sijoittamisineen tulevat toteutetuksi.

Tämä herättää kysymyksen: kenelle esimerkiksi RANDin raportin viesti lopulta oli suunnattu? Kenties se lähti sittenkin vaalikamppailun keskellä elävälle kotiyleisölle Yhdysvalloissa – ovathan kysymykset Yhdysvaltain liberaalin internationalismin tulevaisuudesta nousseet toisinaan sivujuonteeksi tässä härskeihin mittasuhteisiin nousseessa mediaspektaakkelissa.

Sotapelien tuloksista julkisuudessa vedetyt johtopäätökset ei-toivottuine heijastevaikutuksineen eivät kuitenkaan ole pelinjärjestäjien hallinnassa. Yleinen alarmismi lisäntynee pelien julkisuuskäsittelyn johdosta. Monille tämä tietysti tulee näyttäytymään pieneltä hinnalta, jos ilmapiiri samalla lisää sotilaallisen varustautumisen ja varautumisen tasoa. Turvallisuusparadoksin makua tilanteessa joka tapauksessa on – ja jonkin verran 1970-luvun puolivälistä eteenpäin Euroopassa kiristyneiden sotilaspoliittisten tunnelmien toisintoa.

NATO:n näkökulmasta on vaarana myös liittokunnan sisäisten paineiden ja epäluulon kasvu. Baltian maiden kollektiivinen puolustus sekä näihin kohdistuvien uhkakuvien toistuva jäsentyminen alati hahmottomampien hybridiuhkien kautta on ollut NATO:ssa tiivistyvän debatin kohteena jo pidempään. Tämä keskustelu saattaa kuin huomaamattaan toimia itseään toteuttavana ennustuksena. Vaarana on, että siinä sivussa korkean tason poliittiset vakuuttelutkin alkavat kääntyä itseään vastaan.

Tulkintoja Venäjän intentioista

Jätän sotapelien sisäisen logiikan sekä niiden taustalta avautuvien tarkoitusperien tarkemman arvioinnin aiheesta paremmin tietäville (omat simulaatioharrastukseni olen jättänyt kernaasti Football Manager -pelisarjan tasolle). Sotapelien simulaatioasetelmien taustalta avautuu kaksi mielenkiintoista Suomenkin turvallisuuspoliittiseen keskusteluun liittyvää teemaa. Ensimmäinen niistä koskee ikuisuuskysymystä: miten tulkitsemme Venäjän intentioita? Intentioista tehtävät tulkinnat puolestaan ovat yhteydessä tulkinnan esittäjän laajempiin maailmankuviin ja käsitykseen kansainvälisten suhteiden luonteesta, mikä taas palautuu käsityksiimme Itämeren alueen turvallisuusdynamiikan olemuksesta. Näitä kysymyksiä tarkastellaan usein turhauttavan pinnallisella tasolla.

Aloitetaan Venäjästä tehdyistä tulkinnoista. Jaan tulkintojen ja maailmankuvien yhteyden karkeasti kahteen kastiin – offensiivisiin ja defensiivisiin luonnehdintoihin. Käsitteet toimivat tässä karikatyyrinomaisina analyysin välineinä, ei selkeärajaisina kategorioina, joiden varassa olisi edes mielekästä lähteä karsinoimaan yksittäisiä ihmisiä, korkeintaan näiden esittämiä argumentteja. Lisäksi käsitteet sulkevat esimerkiksi sisäpoliittiset motiivit tarkastelun ulkopuolelle.

Etenkin RANDin sotapelin kehystarinaa ohjaa varsin selkeä ennakkokäsitys offensiivisesta ja opportunistisesta Venäjästä, joka havittelee päämäärätietoisesti sen 1990-luvun alusta eteenpäin menettmäänsä suurvaltastatusta ja sen ilmentämän vaikutuspiirin hallintaa:

To the extent that Moscow believes that NATO poses a threat to its ability to exercise necessary influence along its periphery, the presence of the Baltic NATO members along its borders may well seem unacceptable.

Venäjää ei siis kuvata defensiiviseksi, status quon vahvistamiseen pyrkiväksi peluriksi. Sen sijaan Venäjän ”offensiivinen olemus” eräällä tavalla ”purkautuu” kuvauksessa alueellisen tason sotilaallisena opportunismina kohdistuen sen tavoitteleman vaikutuspiirin heikoimpaan lenkkiin (lue: Baltiassa ei ole Venäjälle mitään itsetarkoituksellista).

Mitään yksiselitteistä vastausta Venäjän pitkän tähtäimen aluepoliittisten intentioiden arvuutteluun ei julkisen keskustelun sekä avoimen lähdeaineiston pohjalta tietysti saada. Venäjän kyvykkyyksistä verkostomaisen sodankäynnin joustavien keinojen hyödyntämiseen sen sijaan vaikuttaa vallitsevan läntisissä arvioissa jo melko laaja yhteisymmärrys, kuten Münchenin turvallisuuskokouksessa käydyt varsin avoimet keskustelut aiheesta vaikuttavat osoittavan. Tässä suhteessa Brittien skenaarioviritykset vaikuttavat osuvan tarkemmin maaliin.

Tulkintaongelmilta ei tietysti tällöinkään vältytä. Talous-, energia ja väestöpolitiikan sekä disinformaation kautta vaikuttamisesta on vielä melkoisesti matkaa järeämpiin, suoran sotilaallisen vaikuttamisen keinoihin. Nopeasti ajateltuna Ukrainan tapahtumat antavat syytä tulkita edellisen etäisyyden olevan varsin lyhyt. Toisaalta Ukrainan tilanteen jähmettyminen sekä siihen liittyvät hallitsemattomat piirteet voivat antaa sytykettä tulkinnalle, jonka mukaan etäisyys on kasvamaan päin.

Intentioiden ja uhkakuvien tulkinta on nykyisessä poliittisessa tilanteessa tarkkaa ja kriittistä silmää vaativaa puuhaa. Poliittiseen kielenkäyttöön kohdistuva tarkkuus ja varovaisuusharkinta sellaisten voimien äärellä, joiden dynamiikka ei ole edes puolittain toimijan itsensä hallittavissa – varsinkin pienvaltioiden kohdalla –, on kuitenkin syytä erotella hyssyttelystä. Vaikutusvaltaiselta tasolta esitetyt tarkkarajaiset ja osoittelevat uhkakuvapohdinnat ovat vakavia puhetapahtumia ja jo tällaisenaan konkreettisia, maailmaa muuttavia tekoja. Niihin tulee vastata myös omasta takaa välittömillä käytännön johtopäätöksillä, joiden toteutus ei tietysti ole demokraattisessa järjestelmässä ja moniulotteisten liittolaissuhteiden verkostossa mikään läpihuutojuttu – valtiot eivät tässäkään suhteessa ole saaria.

Pelkästä ääneen päästelemisen ilosta ei kannata itseään turvallisuuspoliittiseen nurkkaan pakottaa. Reipashenkisten kansalaisten sosiaalisen median siimeksessä päästelemät #turpo-höyryt ovat tietysti asia erikseen, eikä siinä mitään. Valtioviisaus kuitenkin elää näistä keskustelutalkoista erillään.

Itämeren turvallisuus mekaniikkana – tyhjiöitä ja varaventtiileitä

Eivät kansainväliset suhteet tietysti offensiivisen ja defensiivisen realismin maailmankuviin tyhjene. Taustalla lymyää, edelleen valtiolähtöisissä asetelmissa pysyen, koko joukko kansainvälisten normien, käytänteiden ja keskinäisriippuvuuksien yhdenmukaistavista vaikutuksista muistuttavia liberaalin institutionalismin ja konstruktivismin sävyjä.

Näiden maailmankuvien varassa tuskin sotapelejä rakennettaisiinkaan, vaikka ei liberalistin maailmakaan sentään aivan vallaton ole. Joka tapauksessa ajatus keskinäisriippuvaisuuksien vipuvarrella ”oikealle” transition raiteelle kammetusta Venäjästä näyttää parin viimeisen vuoden aikana tulleen elävältä haudatuksi. Hautajaisseremoniat ovat suoritettu kaikessa hiljaisuudessa – tai jääneet tyystin pitämättä. Liberaalin optimismin aikakausi jätti kuitenkin jälkeensä melkoisen jäämistön aloitteita, sitoumuksia, investointeja (niin konkreettisia kuin henkisiäkin) ja energiapoliittisia kytköksiä. Näiden vietteiden uudelleensuuntaaminen lienee aikamme turvallisuuspolitiikan ydinkysymyksiä, vaikka sotapelien kehyksiin ne eivät istuisikaan. Realismin vinkkelistä valtapolitiikkaa on helpompi käsitellä hieman lineaarisemmin hahmottuvassa muotissa.

Valtioiden rajoihin ja valtioiden käytössä olevaan raakaan rautaan katseensa kiinnittävä realistinen tarkastelukehikko ohjaa näkemään kansainvälisen politiikan newtonilaisen mekaniikan kaltaisena rakenteena. Tähän viittaavat ”tyhjiöiden”, ”pidäkkeiden” ja ”imujen” kaltaiset metaforat. Toimijat toisin sanoen vaikuttavat rakenteelliselta tasolta ohjattuina pelureina, joita kokonaisuuden asettamat mahdollisuudet ja voimasuhteet liikuttelevat kuin automaattisesti. Oikeanlainen heittäytyminen näiden voimien mukaiseen ryhtiin pelkistää katsannon käsityksen toimijuudesta.

Ajatus sotilaallisista tyhjiöistä edustanee tyyppiesimerkkiä edellä kuvastusta mekanistisuudesta. Valtion B alueella havaittava tyhjiö (tai tulkinta tyhjiön olemassaolosta) esitetään riittävänä, kenties jopa välttämättömänä syynä valtion A sotilaalliseen hyökkäykseen kyseistä tyhjiötä kohti. Aivan summittaisesti valtiot eivät tietysti tyhjiöitä kohti suuntaudu – tyhjiöihin hakeutuminen lienee katsannossa lähinnä alueellisten ja sitä suurempien valtojen yksinoikeutta.

Andrew Michtan artikkeli reilun vuoden takaa tarjoaa malliesimerkin tällaisesta päättelystä. Michtan argumentin voi tiivistää ajatukseen, jossa sekä NATO:n heikko valmius Baltian puolustukseen että Suomen ja Ruotsin sotilaallinen liittoutumattomuus tuottavat Itämeren alueella Venäjän automaattista offensiivia itseensä vetävää imua. Michta linkittää Baltian maiden puolustuksen uskottavuuden Suomen ja Ruotsin asemaan:

…decisions by Sweden and Finland … will be critical to devising a credible deterrent posture along the entire NATO northeastern flank, and ultimately to the collective defense of the Nordic/Baltic/Central European region.

Puhtaasti kansallisten intressien näkökulmasta Michtan johtopäätös näyttää yllättävältä: Suomen ja Ruotsin tulisi antaumuksella liittyä puolustusliittoon, joka on saman argumentin mukaan jättänyt jo nykyisten jäsentensä puolustuksen retuperälle, tässä tapauksessa häilyviltä vaikuttavien kumppanimaiden poliittisten suhdanteiden varaan. Mitä maailmankuviin ja turvallisuuspolitiikan mekanistiseen ymmärtämiseen tulee, muistuttavat Michtan artikkelin ja RANDin raportin taustapremissit vahvasti toisiaan: Venäjä siis esitetään opportunistisena turvallisuustyhjiöt täyttävänä alueellisena valtana.

Michtan tulkinnassa Suomen ja Ruotsin etumerkitön turvallisuuspoliittinen status muodostaa turvallisuustyhjiön siinä, missä kovan ja pysyvän raudan puute Baltiassa. Defensiivisen realistin näkökulmasta alueen turvallisuuspoliittinen mekaniikka kulkee sen sijaan paineiden tasaamisen, ei purkautumisen suuntaa. Suomen ja Ruotsin sotilaallinen liittoutumattomuus toimii tällöin alueellisia jännitteitä purkavana varaventtiilinä. Tämän varaventtiilin olemassaoloa Venäjä ei halua kompromentoida. Tällaisia ajatuksia ovat esittäneet esimerkiksi Daniel Larison ja Will Moreland. Venäjää ei tällöin tulkita automaattisesti offensiivisena valtava, vaan sen toiminta saattaa Ukrainan sodasta ja Krimin valtaamisesta huolimatta näyttäytyä laajempaa alueellista turvallisuusdynamiikkaa vasten defensiiviseltä. Defensiivisen toimijan voimankäyttöä eivät tällöin ohjaa tyhjiöiden tuottamat ”opportunismin hetket”, vaan pikemminkin pelko ja tätä ruokkivat provokaatiot, jollaiseksi esimerkiksi Moreland Suomen ja Ruotsin NATO-jäsenyyden nykytilanteessa (tai vuoden 2015 alun tilanteessa) laskisi.

Tätäkin keskeisempi johtopäätös lienee kuitenkin se, että ”puhtaan raudan” sijasta vastapuolen oletetaan defensiivisen mekaniikan kuvastossa olevan alttiimpi myös ulkopoliittisille signaaleille. Tämä rikastaa kuvaa Itämeren alueen ja Pohjolan vakauspolitiikan piirteistä sekä esimerkiksi Suomen toiminnanvapauden ulottuvuuksista. Tämän tasapainopolitiikkaa korostavan maailmankuvan pohjalta myös Suomen ja Ruotsin välinen puolustusyhteistyö sekä toisaalta Suomen NATO-suhde on jo sellaisenaan nostettavissa alueellisen vakauspolitiikan välineiksi ja elementeiksi. Offensiivisen realismin mukaisessa tulkinnassa mekanismi on pienen valtion näkökulmasta huomattavasti pakottavampi – kuten on sen pohjalta johdettu viholliskuvastokin.

Johtopäätöksiä Suomen kannalta

Suomen turvallisuuspoliittisessa keskustelussa on toisinaan tavattu argumentoida, että Baltian maiden NATO-jäsenyys on toistaiseksi toiminut Itämeren alueen turvallisuuspoliittisen vakauden ja tätä kautta välillisesti myös Suomen turvallisuuden takuuna. Päätelmä perustuu houkuttelevaan kontrafaktuaaliin: ilman balttien NATO-jäsenyyttä Itämeren turvallisuusympäristö olisi jo tovi sitten heilahtanut jännitteiden kierteeseen. Tässäkin vaanii taustalla offensiivinen maailmankuva ja tämän mukaiset tulkinnat Venäjästä valtiona tai olemuksena.

Sinänsähän NATO-jäsenyys ei ole tehnyt Baltian maita immuuniksi hybiridivaikuttamiselle ja turvallisuusongelmille, mistä vuoden 2007 pronssisoturikiista kyberhyökkäyksineen käynee hieman kauemmaksi kantavana esimerkkinä. RANDin raportin johtopäätökset vaikuttavat paradoksaalisesti vain vahvistavan tätä tulkintaa – NATO ei ole mikään automaattista auvoa tarjoava turvallisuuskeijukainen, vaan elävä ja yhtä lailla muiden vastaavien instituutioiden kanssa identiteetistään ja tarkoituksestaan kädenvääntöä käyvä organismi. Merkittävää on se, että RANDin raportin johtopäätökset asettavat kyseenalaiseksi edellisen argumentin NATO-jäsenyyden automaattisesti vakauttavasta vaikutuksesta, vaikka jäsenyys yleistä selkeyttä turvallisuuspoliittisten sidoksien etuliitteiden valossa edistäisikin.

RANDin raportin tarkoituksena tuskin on ollut esittää Baltian maiden NATO-jäsenyyden merkitystä tässä valossa. Raportin tarkoitusta lienee pikemminkin syytä tulkita NATO:n sisäiseen sekä erityisesti yhdysvaltalaiseen keskusteluun viritetyltä puheaktilta, jolla pyritään herkistämään kotoista kohdeyleisöä jäsentämään tarkemmin ja painokkaammin NATO:n koillisen lohkon pelotteen toimivuuteen kytkeytyviä haasteita ja vaateita. Kollektiiviseen puolustusvelvoitteeseen kiteytyvän pelotteen uskottavuushan pyrkii juuri siihen, ettei liittokunta ylipäätään ajaudu tilanteeseen, jossa pelotteen toiminta tulisi käytännössä punnittavaksi.

Ajatus nimenomaan Baltian – ei Suomen tai Ruotsin – muodostamasta sotilaallisesta tyhjiöstä, jonka kautta Venäjän automaattisena oletettu revisionismi tavallaan pääsee ”purkautumaan”, ei kuitenkaan mairittele sen enempää NATO:a kuin Baltian maitakaan. Tässäkin mielessä Baltiassa läntisen arvoyhteisön eturintaman takalinjoilla tehtailtuihin sotapeleihin sekä näiden pohjalta televisioituihin dramatisointeihin hybridivaikuttamisen skenaarioineen suhtauduttaneen vähintäänkin nuivasti. Suomen ja Ruotsin kannalta sotapelien maalaama tilannekuva vaikuttaisi ensisijaisesti vahvistavan argumenttia kansallisen puolustuskyvyn kehittämisen ensisijaisuudesta – voidaanhan skenaarion taustalta hahmotettavista premisseistä johtaa ajatus, jossa Venäjän offensiiviseksi tulkittavat intentiot kohdistuvat ensimmäisessä aallossa hybridivaikuttamiselle kaikkein altteimpina näyttävien NATO:n jäsenten suuntaan.

Joka tapauksessa – ja edelleen puhtaasti sotapeleistä esitettyjen johtopäätösten ohjaamana – NATO vaikuttaa elävän sen sorttisessa käymisvaiheessa, että jäsenyyshakemuksen jättäminen tässä ja nyt vastaisi temppuna melkoisen vauhdikkaasti liikkuvan junan kyytiin hyppäämistä. Aivan paikaltaan hyppyä ei kuitenkaan haluta tehdä, kuten tulevan NATO-selvityksen laatimisesta voimme päätellä. ”No koska sitten on sopiva aika?” ”Minusta olisi pitänyt liittyä jo silloin ja silloin.” Ensimmäinen on väärä kysymys, jälkimmäinen kelvoton vastaus. Nykyhetkessä tehtäviä poliittisia päätöksiä ei liene viisasta muotoilla sen mukaan, mitä joskus on jätetty päättämättä, vaan nykyhetkestä avautuvia perusteita vasten.

Tarjoaako siis edellä käsiteltyjen sotapelien tulokset sytykkeitä Pohjolan NATO-skeptikoille? Miksi Suomen (ja Ruotsin) tulisi asettaa itsensä alttiiksi raportin ilmentämille liittokuntapolitiikan satunnaistekijöille heittäytymällä hybridiuhkien varjoissa muotoaan hakevan kollektiivisen puolustusvelvoitteen uskottavuuden etuvartioon Baltian maiden tavoin? Tässä yhteydessä voimme muistella tasavallan presidentti Sauli Niinistön puoli vuotta sitten suurlähettiläspäivillä esittämiä näkemyksiä Baltian puolustuskysymyksestä:

Aina silloin tällöin kuulemme ajatuksia, joissa Suomelle hahmotellaan jonkinlaista osavastuuta Baltian puolustuksesta. Olen kuitenkin joutunut tässä asiassa olemaan aika tarkka. Siitä yksinkertaisesta syystä, että Suomi ei ole asemassa, jossa se voisi antaa muille sellaisia sotilaallisia turvatakuita, joita sillä itselläänkään ei ole. Emmekä ole suurvalta, jolta ”amisioonia” piisaa jaettavaksi omasta takaa.

Niinistön sanomisia taidettiin tuolloin tulkita niinkin, että nyt Suomi vetäytyy tyystin kuoreensa ja lyö laimin muun muassa EU:n kautta määrittyvät solidaarisuusvelvoittensa. Tällaista vastuun pakoilua Niinistö ei mielestäni esittänyt. Kyse oli turvatakuiden antamisesta, sekä tätä kautta – näin tulkitsen – ennen kaikkea näkemyksestä, jossa korostuu juuri Yhdysvaltojen sitoutuminen Itämeren alueen turvallisuuteen. Siis sen suuntaisesta päättelyketjusta, joka ei enää ole kovin kaukana RANDin raportista nousevista johtopäätöksistä.

Poteropolitiikka vaikuttaa huomattavasti houkuttelevammalta maailmassa, jossa mittavat maavoimien keskittymät vyöryvät eteenpäin nimenomaan liittokuntapolitiikan etuliitteiden mukaisesti väritettyjen karttojen tuottamia ”imuja” (lue: heikoimpia kohtia offensiivisen realismin mukaisesti automaattisesti hyödyntäen), ”tyhjiöitä”, ”etumaastoja” ja valtioiden fyysisiä rajoja myötäillen. Tähän nähden Suomen käytäntöperustainen yhteistyön syventämiseen pyrkivä turvallisuuspolitiikka vaikuttaa aidolta vaihtoehdolta, ainakin toistaiseksi – jossainhan sen yhteistyön syventämisen ja de facto liittosuhteen rajakin kulkee (oli kyse sitten NATO:sta, Yhdysvalloista tai Ruotsista).

Tässä ollaan tietysti niin perustavien kysymysten äärellä, ettei liene rehellistä edes olettaa sotapelien tietoisesti todellisuutta pelkistävän luonteen antavan kattavia vastauksia siihen, mitä alueellisten sotilaallis-taloudellisten etumaastojen keskellä ja katveissa eläminen kaikessa kompleksisuudessaan 2020-luvulle tultaessa tarkoittaa. Karikatyyrinä tällaiset skenaariot – niiden taustalta hahmottuvat piinkovan realismin sävyttämät maailmankuvat – kuitenkin helposti kääntyvät niiden harrastamista ohjaavia poliittisia tavoitteita vastaan. Tunteellista alarmismia ja kovan voimapolitiikan paluuta haikailevia äänenpainoja ne lisäävät varmasti, kuten myös näitä vastaan käyviä tyynnytteleviä puheenvuoroja. Yksi asia kuitenkin lienee varmaa: hyssyttely on näistä pohdinnoista ja niiden taustalta löytyvistä panoksista kaukana.

Paperitiikereitä, päättäväisyyskeijuja ja täyttyviä tyhjiöitä

“…unchecked aggression by one of the world’s foremost nuclear powers is so deadly serious.”

Venäjän sotilasoperaatio Syyriassa nostatti esiin tuttuja argumentteja Yhdysvaltain ja tämän liittolaisten heikkoudesta. Tilanne muistuttaa monelta osin Ukrainan kriisin alkuvaiheissa käytyä, paikoin jopa fatalistisia sävyjä saanutta keskustelua, jossa Ukrainan itsenäisyyden säilyttäminen ja ilmeiseltä vaikuttaneen maailmanpalon sammuttaminen nähtiin mahdolliseksi vain Ukrainalle suunnatun mittavan sotilaallisen tuen, jopa suoran vastaoperaation kautta. Ukrainan kohdalla lännen mittavaa sotilaallista operaatiota ei tullut, mutta ei tullut maailmanpaloakaan.

Ukrainan ympärille kuitenkin kehittyi varsin nopeasti jähmettynyt ja tietoisesti rajoitettuna säilynyt konflikti, jota keinojen osalta luonnehti vastapuolen lähtökohtaisista heikkouksista (esimerkiksi yhteiskunnallisen koheesion ja instituutioiden taso) ammentava pitkäkestoinen tukahduttamis- ja uuvutusstrategia. Ukrainan ja ukrainalaisten tulevaisuuden näkymiä sekä koettuja kärsimyksiä tämä huomio ei tietysti juurikaan huojenna, mutta lienee selvää, että sodan alkuvaiheiden hälyttävimmät tulkinnat tulevasta maailmanpalosta eivät osuneet oikeaan. (Tulkinta ei myöskään tarkoita sitä, että esimerkiksi kansallisen itsemääräämisoikeuden kaltaisten perustavien kansainvälisten normien tietoiseen loukkaamiseen tulisi suhtautua olankohautuksilla).

Ukrainan kohdalla tulkinnat Venäjän intentioista laimenivat ajan myötä kriisin alkuvaiheiden keskustelua hallinneista duginilaisista dystopioista kohti maltillisempia arvioita. Nyttemmin yleinen arvio lienee, että Venäjän pyrki(i) saavuttamaan pysyvän vaikutussuhteen Ukrainan sisäpolitiikkaan sekä vahvistaa asemiaan eurooppalaisen turvallisuusarkkitehtuurin revisioimiseksi (tai ainakin vuoden 1990 Pariisin asiakirjaan kirjatun hengen haastamiseksi ja uudelleentulkitsemiseksi). Ukrainan kohdalla selkeyttä läntisiin tulkintoihin haettiin analogioista, olivat ne sitten historiallisia (uusi kylmä sota; München 1938; ensimmäiseen maailmansotaan johtaneet tapahtumat; Hitler-kortit; Georgia 2008) tai poliittis-maantieteellisiä (Ahvenanmaa tai Gotlanti on seuraava Krim; Baltian venäjänkieliset vähemmistöt ovat seuraava Itä-Ukraina).

Venäjän muodostaman merkittävän, jopa eksistentiaalisen uhkan toistaminen on sittemmin vakiintunut osaksi läntistä keskustelua. Tällä tavalla Ukrainan sodan alkua leimannut alarmismi saa jatkoa hieman laveammin uhkakuvaston pysyvyyttä korostavissa tulkinnoissa, joita edellisissä linkeissä edustavat erityisesti läntisten sotilasjohtajien (kenties osittain virankin puolesta esitetyt) näkemykset. Vaatimukset lännen sotilaallisesta vastauksesta eivät myöskään hävinneet Ukrainan kriisin jatkuessa. Ajatuksena tässä suhteessa lienee ollut, että sotilaallinen vastaus olisi mahdollista nähdä jo varsin varhaisessa vaiheessa valitun pakotepolitiikan loogisena jatkumona, mikä edelleen vahvistaisi myös pakotelinjan pidäkevaikutusta.

Mitä sotilaallisen vastauksen vaatimukseen tulee, lienee edellä mainituista analogioista yleisimpiä ollut niin sanottu ”Chamberlain ja München 1938” -vertaus sekä tähän liittyvä ajatus myöntyväisyyspolitiikan automaattisesta turmiollisuudesta. München-analogia (ks. myös 1 ja 2) vaikuttaa muutoinkin ponnahtavan tasaisen varmasti esiin, kun yleisöä pyritään herättelemään sotilaalliseksi eskaloitumassa olevien poliittisten kriisien ja niihin vastaamattomuuden katastrofaalisilla seurauksilla. Kirjaimellisesti esitettynä analogia on kuitenkin kokenut melkoisen inflaation, minkä lisäksi sen varassa rakentuva populaari käsitys maailmanpolitiikan rautaisten lakien ymmärtämisen välttämättömyydestä on ollut lähellä johtaa potentiaalisesti vaarallisiin virhetulkintoihin.

On kuitenkin huomattava, että ”Münchenin haamun” vaikutus on kirjaimellisesti tehtyjä vertauksia laajempi (sama pätee myös München-analogian vastinpariin, suurvaltojen Vietnam/Afganistan -kompleksiin). Esimerkiksi Syyrian kriisin alkuvaiheissa toistuneet vaatimukset Yhdysvaltain ja lännen voimapoliittisesta määrätietoisuudesta (resolve) sekä tämän mukaisesta vastauksesta Venäjän provokaatioihin sisälsivät jälleen vähintään palan München-korttiinkin usein kirjoitetusta ajatuksesta, jonka mukaan nimenomaan epäröinti sekä eskalaatiovalmiuden osoittamisen puute johtaa vastapuolen aggression laajentamista ruokkivalle kaltevalle pinnalle. Tässä reseptissä kaikenlainen ”suhteellisen heikkouden” osoitus nähdään automaattisesti turmioon vievänä politiikkana samalla, kun vastapuolen machiavellistisen menestyksen mittareiksi vaikuttavat toisinaan riittävän pelkät intentiot (tai niiden tulkinnat).

Vihreää valoa Venäjälle?

”By not confronting Putin and Russia sufficiently over its illegal and unwarranted invasion and occupation of Ukraine, the U.S. and its western allies effectively gave Putin a green light to project force in other key geostrategic hot spots.”

Siviilien näkökulmasta vaillinaisetkin tietoisesti rajoitetutkin sotilaalliset toimet toki ovat ongelmallisia, Syyrian kohdalla suorastaan katastrofaalisia. Siviilien suojelu ei kuitenkaan aina välity päällimmäisenä huolena sotilaallista määrätietoisuutta ja vastausta vaativissa puheenvuoroissa, joissa huomio kääntyy helposti pois sodan uhreista, tässä tapauksessa Syyriasta itsestään. Syyrian arvo tulee tällöin ymmärretyksi suurvaltapoliittisen kamppailun alustana tai vaikkapa testiksi Yhdysvaltain globaalin johtajuuden menetyksestä, ei niinkään syyrialaisten tulevaisuuden näkökulmasta. Venäjän toimet luonnollisesti vain pahentavat tilannetta Syyriassa, mutta on myös olemassa mahdollisuus, että tulkinta ”Syyrian pelin” suurvaltapoliittisista panoksista tekee myös läntisten valtojen suhtautumisesta entisestä kyynisemmän. Tällaisen kyynisyyden kierteen vahvistuessa Syyria tulee helposti rinnastetuksi 1980-luvun Afganistaniin (sekä tätä kautta sijaissodan kuluttavaan vaikutukseen Neuvostoliiton romahduksen yhtenä tekijänä). Ajatus ei tarjoa kovinkaan lohdullista tulevaisuuskuvastoa syyrialaisille itselleen.

Ongelmia seuraa kuitenkin jo ennen normatiivista harkintaa, argumentin tasolla. Kovapintaisen vastauksen puolestapuhujat olettavat, että toimimattomuus (jopa suoranainen strategian puute) tarjoaa vihreän valon Venäjän revisionismille. Näin itse asiassa argumentoitiin jo Ukrainan kohdalla, ja tältä pohjalta onkin helppoa esittää linkki Ukrainan ja Syyrian välillä: mitä jos Yhdysvallat olisivat liittolaisineen tuhonneet Assadin kemialliset aseet muutama vuosi takaperin ilmaiskuin ja saaneet (kuin ihmeen kaupalla) tämän lisäksi Syyriassa käyntiin orastavan demokratisoitumisprosessin, joka syrjäyttäisi Assadin hallinnon – olisiko tämä ”päättäväisyys” saanut Venäjän perääntymään tai rajoittamaan vaikutuspolitiikkaansa? Ei välttämättä, ainakin jos uskoo argumenttia, jonka mukaan Libyan menettäminen oli keskeisessä roolissa Venäjän Lähi-idän politiikan koventumisen taustalla. Lisäksi on hyvä syy uskoa, että myös Assadin hallinnon menettäminen ilman roolia siihen johtaneessa prosessissa olisi vain lisännyt Venäjän riskinottokykyä (Syyria oli ja on Venäjälle Libyan jälkeen entistä tärkeämpi linkki alueen politiikkaan), kuten esimerkiksi prospektiteoriaa seuraamalla voitaisiin odottaa tapahtuvan. Tämän ajatuksen tulisi itse asiassa esiintyä erityisesti sellaisten tulkintojen yhteydessä, joissa vedotaan monenmoisiin psykologistisiin argumentteihin aina Putinin irrationaalisuudesta ja psykohistoriasta isovenäläisen mystiikan ja arvontunnon vaikutuksiin.

Toisekseen, kun palataan Ukrainan kriisin laajempiin seurauksiin, Venäjän aggressioon kyllä vastattiin lännen toimesta, vaikka ei (ainakaan kovin näkyvällä) sotilaallisella tasolla. Ilmeisesti vastauksen symmetrian puute vain ei tyydyttänyt kovapintaisemman päättäväisyyden perään haikailevia. Tosiasiallisista vastauksista selvimpiä olivat talouspakotteet, jotka tiukkenivat venäläisellä kalustolla alasammutun malesialaisen matkustajakoneen tragedian jälkeen. Näiden tehosta Venäjän talouteen taitaa ainakin läntisessä keskustelussa vallita lähestulkoon konsensus. Myös NATO:n sisäiset toimenpiteet sen kollektiivisen puolustuskyvyn kehittämiseksi (mukaan lukien doktriinin päivittäminen), kiertävien joukkojen siirtäminen Puolaan ja Baltian maihin, materiaalin ennakkosijoituspäätökset sekä Suomen ja Ruotsin välisen turvallisuusyhteistyön vahvistuminen ja yleinen lähentyminen NATO:n kanssa voidaan ainakin osittain pitää vastauksina Venäjän toimiin. Näistä Suomen ja Ruotsin välinen käytäntölähtöinen puolustusyhteistyön suhde on tiivistynyt edelleen aina viime päiviä möyten merivoimien yhteisosaston kehittämistä koskevan ilmoituksen sekä NATO-selvityksen koordinaatiota koskevien ajatusten muodossa.

Käytäntöperustaiset askeleet eivät kuitenkaan vaikuta riittävän voimapolitiikan sekä suurvaltojen (tai sellaiseksi pyrkivien) automaattisen offensiivisuuden analyysinsa kiintopisteiksi ottaville. Ukrainan kriisin alkuvaiheissa, Krimin anneksoinnin jälkeen, alarmistisimmat äänensävyt esimerkiksi uskoivat, että jos Venäjän Krimillä ja Itä-Ukrainassa järjestämiin provokaatioihin ei vastata symmetrisesti nimenomaan sotilaallisella tasolla, viiltää Venäjä maayhteyden, ei vain Krimille, vaan mahdollisesti myös Ukrainan ja Moldovan rajalla sijaitsevaan Transnistriaan saakka. Tästä seuraisi edelleen vyöryminen kohti Yhdysvaltain läntisiä liittolaisia, joiden turvana oleva Yhdysvaltain pelote haurastuisi yhtä tahtia sotilaallisen vastauksen viipymisen kanssa. Myöhemmin vastaavaa argumenttia käytettiin ainakin Mariupolin satamakaupungin kohdalla, jonka katsottiin olevan vain välipala, kun Putin pyrkii lännen päättämättömyyden suojissa ”saartamaan” Ukrainan Mustaltamereltä, kenties jopa luomaan maasillan Krimille.

Tosiasiat puhuvat myös sen puolesta, että Venäjä on osoittanut osittaista pidättäytymistä Krimin ”opportunistisen hetken” ja menestyksen jälkeen. Jopa paljon puhutun ”hybridivaikuttamisen” – oli kyse sitten Venäjään vahvasti yhdistetyistä kyberiskuista tai esimerkiksi energiapoliittisen vaikuttamisen käytöstä – voidaan katsoa olleen varsin rajoitettua suhteessa siihen hätäännykseen, jonka lävitse Venäjän revisionismia ja sen häikäilemättömyyttä Ukrainan kriisin alkuvaiheissa tavattiin monelta taholta lukea. Tämä ei tietysti tarkoita sitä, että Venäjän pintapuolisella sapelinkalistelulla ja esimerkiksi ydinaseilla uhkaamiseen tulisi suhtautua flegmaattisesti. Yhtä lailla tulisi kuitenkin välttää ylitulkintoja ja retoriikkaa, jolla paikataan omien politiikkasuositusten seurausten arvioinnin puutteesta syntyviä aukkoja.

Resolve fairy

Vaikka Venäjän toimet Ukrainan sodan ympärillä ovat olleet alueellisesti epätasapainottavia (myös vaarallisia ja uhkailuun perustuneita), ja esimerkiksi Viron suuntaan suoran provokatiivisia, ei sotilaallisen opportunismin kierrettä käynnistävää dominopalikkaefektiä koettukaan. Analyysi siitä, miksei näin tapahtunut, vaikka Venäjän toimiin ei vastattu symmetrisesti nimenomaan sotilaallisella tasolla, lienee nyt erityisen arvokas. Jos syy oli lännen toiminnasta, kumoaa tämä teesin lännen ”päättäväisyyden” heikkoudesta sekä sotilaallisen vastauksen välttämättömyydestä. Kenties voimme olettaa, että lännen hapuilevaksi toisinaan leimattu yhteisrintama talouspakotteineen ja yleisine sotilaspoliittisine herkistymisineen on sittenkin varsin onnistunut reaktio? Jos syy puolestaan löytyy Venäjän vapaaehtoisesta pidättäytymisessä sekä tietoisesta keinojen rajoittamisesta (vaikka sitten väliaikaisesti), haastaa tämä yhtä lailla teesin tinkimättömän sotilaallisen vastauksen automaattisesta hyveellisyydestä.

Joka tapauksessa huomio on nyt (tai oikeastaan jo jonkin aikaa) siirtynyt Ukrainasta ja Itämeren lähialueskenaarioista kohti Syyriaa (ja samalla Suomessa oireellisesti informaatiotilan ”eheyttä” peräävään, hieman ahdashenkiseltä vaikuttavaan keskusteluun). Vaikuttaakin siltä, että juuri kapeasta voimapoliittisesta ja sotilaallisesta katsannosta ammentavat näkökulmat luovuttavat aloitteellisuuden Venäjälle: kun tilannetta väistämättä halutaan tarkastella laajempana, idän ja lännen välisenä strategisena nollasummapelinä, näyttäytyy jokainen liike, käänne ja intention osoitus jo potentiaalisena menetyksenä. Tämä puolestaan luo henkiset, omaehtoisesti rakennetut kahleet käsityksellemme toiminnanvapaudestamme, mahdollisuuksistamme sekä näin pienvaltion näkökulmasta käytettävissämme olevan ulkopoliittisen työkalupakin sisällöstä.

Edellä kuvailtu ”resolve fairy” -argumentti (ratkaisu uskottavaan pelotteeseen perustuu vastapuolen vakuuttamiseen siitä, että kaikkiin mahdollisiin kriiseihin vastataan tinkimättömästi sotilaallisin keinoin) on ainakin osittain loogisesti epäjohdonmukainen. Ensinnäkin sotilaallista toimeliaisuutta peräänkuuluttavista puheenvuoroista puuttuu monesti yksityiskohtainen harkinta mahdollisista sotilaallisen vastauksen keinoista ja näiden seurauksista. Kuten Jeremy Shapiro toteaa:

”This is not a pissing contest. Boldness rarely has benefits in international relations, particularly for status quo states like the United States. Caution is a good thing, and boldness is rarely rewarded.”

On tietysti selvä, ettei ajankohtaiskommentaareilta voida vaatia puolustuspolitiikkaa näpeissään pitävien sotilaiden ja poliitikkojen omaamaa tilannetietoutta. On kuitenkin aivan toinen asia esittää voimapolitiikan rautaisiin lakeihin perustuvia maksiimeja vakioresepteinä ilman harkintaa mahdollisen voimankäytön laajakantoisemmista seurauksista, vastapuolen käytössä olevien resurssien todellisesta tasosta, aikaisemmista opetuksista sekä yleisestä tilannesidonnaisesta harkinnasta, jota sumentaa Venäjän politiikan onnistumisen arvioinnin ja sen tekoja ilmentävien intentioiden lavean kuvailun sulautuminen.

Konkreettisiakin ehdotuksia sotilaallisen päättäväisyyden osoittamiseksi on toki esitetty. Monesti nämä ”päättäväisyyskeijun” reseptit vaikuttavat kuitenkin argumenttien eetokseen nähden varsin teknisiltä: lisätään sotilaallista konsultointia ja materiaaliapua lännen kumppaneille; toteutetaan sotaharjoituksien sarjoja kriisialuetta vasten olevilla sivustoilla; kehitetään strategisia konsepteja, liittosuhteen taakanjakoa sekä läntisen yhteisön välisiä sotilasteollisia linkkejä; otetaan informaatiotila haltuun vastapropagandan voimin; vaaditaan sotilasbudjettien korottamista ja niin edelleen. En väitä, ettei jotkin näistä keinoista olisi perusteltuja ja taiten toteutettuna myös tasapainottavia ja turvallisuustilannetta vakauttavia. Tärkeä huomio sisältyy kuitenkin siihen, että mainitut keinot ovat varsin selvästi ”varovaisuusharkinnan” ohjaamia, ei impulsiivisuuden osoittamiseen perustuvia osoituksia välittömästä vankkumattomuudesta. Vallitsevaan alarmismiin nähden ne toisin sanoen vaikuttavat varsin perinteiseltä liittosuhteen koheesion ylläpitoon tähtäävän toiminnan jatkeilta.

Edellinen saattaakin hyvin olla se taso, joka on täysin riittävä nykytilanteen epäsymmetrian huomioiden, kuten Mark Galeotti myös vihjaa artikkelissaan “Why Russia is not an existential threat for the west”:

“Moscow is hardly unaware of the massive Western preponderance of forces, and so it uses its military largely as a political and propaganda instrument. As I explore elsewhere, the real dangerous are to be found in its ability to disrupt, distract, and divide the West and also undermine the international system.

Paperitiikerin paradoksi

Esitettyjen keinojen ja tilannekuvan epäsymmetria liittyy läheisesti toiseen sotilaallisen vastauksen välttämättömyyttä esittävän argumentin epäjohdonmukaisuuteen, jota voidaan kutsua Jack Snyderia seuraten ”paperitiikerimyytiksi” (ajatuksen nappasin Daniel Nexonin blogikirjoituksesta). Vastapuoli toisin sanoen koetaan samalla sekä heikoksi että vahvaksi: se kyllä tottelee helposti ”päättäväisellä sotilaallisella vastauksella” verestettyä pelotesignaalia, mutta samalla käsitämme vastapuolen olemukseen pesiytyneen sisäsyntyisen pahuuden (irrationaalisuuden, mutta kuitenkin loogisesti tiettyä ohjelmaa toteuttavan?) tuottavan eräänlaista automaattista aggressiivisuutta. Jos vastapuoli kuitenkin on sisäsyntyisesti aggressiivinen, miksi se kuuntelisi päättäväisyyskeijua? Samalla kuitenkin oletetaan, että vihollinen on padottavissa varsin perinteisin ja suoraviivaisin keinoin, toisin sanoen osoittamalla ”sotilaallista päättäväisyyttä”. Onko vastapuoli (tässä tapauksessa Venäjä) siis voimakas ja revisionistinen vai heikko ja opportunistinen? Molemmat vaihtoehdot mahtuvat turhankin näppärästi saman argumenttirakenteen sisälle.

Kolmas epäloogisuus koskee analogiaa (usein ei-julkilausuttua sellaista) Syyrian ja Ukrainan ”vihreiden valojen” välillä. Ukrainan kohdalla läntistä päättäväisyyttä vaadittiin muun muassa suoran sotilaallisen vastauksen, kriisin edetessä vähintään Ukrainalle annettavan sotilaallisen tuen muodossa (mitä jossain määrin lopulta myös annettiin). Ajatuksena ilmeisesti oli, että näin Venäjä saadaan perääntymään ja tämän opportunismi paljastettua. Ajatuksen kontrafaktuaali versio Syyrian kriisin kohdalla kulkee siten, että jo sotilaallinen tuki Ukrainalle olisi estänyt Venäjän intervention Syyriaan. Miksei Yhdysvaltain sotilaallinen tuki ja vaikutus Syyriassa sitten estänyt Venäjää viimeisimmän intervention kohdalla? Entä miksei Yhdysvaltain sotilaallinen apu Georgialle estänyt tämän ja Venäjän välistä sotaa vuonna 2008?

Suomalaisessa keskustelussa yleinen vastausmalli edellisiin kysymyksiin on korostanut, että ainoastaan täysjäsenyys Pohjois-Atlantin sopimusjärjestössä ja sen kollektiivisen turvatakuujärjestelyn piirissä takaa uskottavan pelotteen Venäjää vastaan. Ukrainan ja Georgian kaltaiset valtiot erotetaan NATO:n täysjäsenyyden omaavista valtioista, aivan kuten Suomi ja Ruotsikin. Syntyy kuva maailmasta, joka koostuu kahdenlaisista valtioista niiden puolustuspoliittisten institutionaalisten kytkösten perusteella. Tämä on melko karkea luenta valtioiden sisäisistä piirteistä ja sen pohjalta tehty jaottelu, jopa kovapintaisen ja huomattavasti yksinkertaistavan rakenteellisen realismin vinkkelistä. Lisäksi, edellisen huomion NATO/ei-NATO jaosta muistaen, Ukrainan kohdalla käytettiin yllättävän paljon argumentteja kaltevista pinnoista, jotka vaikuttaisivat jo Ukrainan koskemattomuuden loukkausten kautta välittömästi esimerkiksi Yhdysvaltain Euroopan liittolaisille takaaman pelotteen uskottavuuteen.

Tyhjiöiden imua

Suomen tapauksessa argumentti NATO:n ulkopuolista tilaa riivaavasta eksistentialistisesta turvattomuudesta perustuu ajatukseen sotilaallisista tyhjiöistä ja niiden väistämättä tuottamasta ärsykkeestä suurvaltalogiikan ajattomassa maailmassa. Tällainen perusasetelma johtaa suomalaisen turvallisuuspoliittisen keskustelun helposti asetelmaan, jossa sitä kammetaan vain hypoteettista NATO-jäsenyyttä ja sen tuottamia vaikutuksia vasten. Maailmasta kehittyy mustavalkoisten perusratkaisujen määräämä tila, jossa herkkyys toiminnanvapauteen ja käytännön yhteyksiin kärsii, aivan kuten puolustusvoimien komentaja Jarmo Lindberg vaikuttaisi omalla elegantilla tavallaan myös viittaavaan hiljan Suomen NATO-edustustossa tehdyn haastattelunsa loppupuolella (käytäntöyhteyksistä löytyvistä langanpätkistä myös se tie jäsenyyteen aukeaa, ei mustavalkoisen ja ideologissävytteisen suostuttelun kautta).

Ajatukset sotilaallisista tyhjiöistä perustuvat näkemykseen kansainvälistä systeemiä liikuttavasta yksinkertaisesta mekaniikasta. Venäjän, aivan kuten minkä tahansa suurvalta-aspiraatiota omaavaksi oletetun valtion, tulkitaan katsannossa ennemmin tai myöhemmin hyödyntävän (ellei suorastaan täyttävän) vallan tasapaino-opin (karkeita) perusteita seuraten vasten minkä tahansa sen ulottuvilla olevan ”sotilaallisen tyhjiön”. Kansainvälinen politiikka näyttäytyy näin edelleen vahvasti territoriaaliselta, eikä ajatus tilallisista ”tyhjiöstä” oikein kohtaa geoekonomiasta nousevaa päivitetympää luentaa, jossa painotetaan kriittiseen infrastruktuuriin ja valtioalustan toimintakykyyn vaikuttamisen estämistä hankaloittamista sekä globaaleilla yhteisalueilla toteutuvien talousvirtojen hallinnan ja näiden muodostamien kytkentöjen vapauksien kaltaisia kysymyksiä.

Voimakasta ja välitöntä sotilaallista vastausta vaativien äänenpainojen taustalla vaikuttaisi siis toimivan eräänlainen maailmankuvallinen uskomusjärjestelmä, jossa suurvaltojen intentiot johdetaan automaattisesti siitä, mitä niiden on mahdollista tehdä, ei siitä, mitä ne missäkin poliittisessa kontekstissa aikaisempia tekojaan vasten todennäköisesti tekisivät. Informaatiotilassa, johon Suomessa on viime aikoina kohdistettu paljon huomiota, taistelu hyvän ja pahan sekä totuuden ja valheen rintamalinjalla kääntää ajatuksen sotilaallisesta tyhjiöstä erityiseksi ”harmaaksi alueeksi”, joka ikään kuin olisi muita tiloja otollisempi erilaisten väripalettien sekoittavalle käytölle.

Sotilaallisten tyhjiöiden ja informaatiopsykologisten harmaiden alueiden imuun Suomen kontekstissa palaan kuitenkin joskus myöhemmin. Tämän tekstin tarkoitus oli lähinnä problematisoida (joskaan ei pysyvästi kumota) ajatusta sotilaallisen päättäväisyyden lähes selkärankareaktiona esitettävästä automaattisesta hyveellisyydestä konfliktien eskalaatiokontrollin välineenä. Argumentin problematisointi ei poista sitä tosiasiaa, että Venäjän toimet esimerkiksi Syyriassa vain vaikeuttanevat poliittisen ratkaisun aikaansaamista pitkällä aikavälillä ja kurjistavat tavallisten syyrialaisten elämä. Vaikka lännen sotilaallisen tinkimättömyyden osoitus ei toisikaan kestävää ratkaisua tilanteeseen, ei tekemättömyys ja silleen jättäminenkään tarjoa poliittisesti kestävää tietä.

Pienen valtion näkökulmasta poliittisten ratkaisujen ensisijaisuuden korostamisella sekä kansainvälisen järjestyksen sovinnaissääntöjen – erityisesti kun kyse on voimankäytön säännöstöistä – pedanttisella tulkinnalla on lähes itseisarvoinen asema. Lisäksi on huomattava tavallisten ihmisten elämän realiteetit. Esimerkiksi pyrkimys Venäjän tietoiseen ajamiseen kohti ”uutta 1980-luvun Afganistania” toteutuisi ennen kaikkea syyrialaisten itsensä kustannuksella. Välimaaston ratkaisun – kuten minkä tahansa ratkaisun sanan varsinaisessa merkityksessä – tulee lähteä liikkeelle pyrkimyksestä rakentaa poliittista tahtoa, tarvittaessa painettakin, kyseisen alueen valtioiden sekä näiden muodostamien valtaklikkien välille. Sitä ennen meidän on kuitenkin keskityttävä Lähi-idän alueellisen kriisin oireiden hoitoon, mikä tarkoittaa muun muassa alueelle suunnattavan humanitaarisen avun lisäämistä sekä pakolaisten kärsimysten auttamista niin paikan päällä kuin täällä Euroopassakin. Tällä välin voimme pohdiskella seuraavia Mark Galeottin sanoja Venäjän agressioon suhtautumisesta:

”Finally, such [alarmist] rhetoric plays to Putin’s narrative. It helps support his notion that a hostile West is treating Russia like an enemy. On the day Dempsey was confirmed in his new position, I watched Vremya TV news lead with a package of stern, uniformed American generals talking about the Russian “threat” interspersed with footage of US soldiers in Europe, tanks rumbling and guns blazing. It also actually vests Moscow with much more power and weight than it deserves. To a considerable extent, Putin’s foreign policy is one of bluff and bluster, and the more American generals puff up the Russian bear, the better Putin’s hand at this game of geopolitical poker.

Arguably, treating Russia as some kind of wayward but darkly amusing comic operetta wannabe power – hard as that might be so long as Moscow’s men and munitions are causing mayhem in Ukraine – might actually be a much more appropriate response, and give the Kremlin rather more sleepless nights.”

Etyj ja kriisin neljä kehää

Ei viikkoa, jos ei kohta päivääkään, kun ulkopoliittinen keskustelumme ja ympäröivä maailmamme kuplivat. Saisi jo hiljalleen rauhoittua, saattaisi hidas hämäläinenkin toivoa, mutta tietäähän tämä sen, ettei toivon varassa ole pidemmän päälle hyvä elää. Tohina tuskin on rauhoittumaan päin. Päinvastoin. Asetelmat niin ”konfliktien kaarella” kuin lännen ja Venäjän välillä ovat jähmettymässä. Kylmää ei ehkä aivan kaikkialla vielä ole, mutta toisaalta käsissämme onkin tässä ajassa ja paikassa hahmottuva alkuaine, jonka jähmettymispiste saattaa kylmän sodan jälkeisen optimismimme kyllästämänä löytyä selvästi menneitä aikoja korkeammista lukemista.

Maailmalla jylisee ja natisee. Meikäläinen katse vaikuttaa kuitenkin kohtaavan lähinnä omaan napaan suoraan kohdistuvat kipinät. Näin maailmamme onkin alkanut viimeisten vuosien vahvistama näyttämään entistä puristuneemmalta. Mitäpä sillä kehitysavullakaan sitten tekee, jos kerran katse harittaa viimeistään Marmaranmeren ja Gibraltarin kohdalla. Hajataittoakin on. Atlantin yli tähyävä silmä vaikuttaa kuitenkin toisinaan korjaavaan näitä vääristymiä tehokkaastikin.

Myöhemmällä iällä heikentyvä kaukonäkö on melko harvinainen ilmiö. Kun ei ole optikolla käynti veressä, saattaa sitä helposti tyytyä tilanteeseen, siirtää huomionsa ilmiöihin, joita nähdäkseen ei tarvitse tihrustamalla pinnistää. Maailmanpoliittinen hajataitto on tuonut eteemme näkymän, jossa Euroopan ongelmiin tiivistyvä kriisitietoisuus pelkistää maailmanpolitiikan melskeiden seuraukset neljälle toisiinsa limittyvälle kehälle.

Näkökentän kriittisen massan ja ytimen muodostaa Ukraina. Siinä määrin katseemme kuitenkin vielä vanhastaan vaeltelee, ettei Ukrainan 1990-luvun alkuun ulottuvan sisäpoliittisen kujanjuoksun seurauksiin ja sen asettamiin mahdollisuuksien maailmoihin ole tohdittu enää toviin keskittyä.

Seuraavalta kehältä kun sattuu löytymään jotain paljon puhuttelevampaa, nimittäin Venäjän ja Ukrainan välinen suhde. Suomalaisesta näkökulmasta tässä suhteessa korostuu erityisesti Venäjän toiminta ja tätä toimintaa ohjaavien laajempien motiivien arvuuttelu. Kolmannelta kehältä, jonka katse vielä tarraa vaivatta kiinni, löytyvät sitten Venäjän ja lännen – ensin korostetusti EU:n, sittemmin entistä laveammaksi muodostuneen ”läntisen yhteisön” – väliset suhteet.

Maailma siellä jossain?

Jos oikein pinnistämme, löytyy keskusteluamme kehystävästä maailmankuvasta vielä neljäskin, jonkinlaisena kaatoluokkana toimiva ulkokehä, joka ilmentää Euroopan suhteellisen aseman (Venäjä mukaan lukien) muutosta maailmanjärjestyksen myllerryksen ja ylitsemme vyöryvän tapahtumien vuon keskellä. Tänne maailmanpolitiikan yläkehälle katse yltää yhä harvemmin, ja tällöinkin usein muodossa, jossa yhteys ”muuhun maailmaan” pilkistää kuin vahingossa kolmannella kehällä yhä keskeisemmäksi katsotun transatlanttisen linkin muodostamasta peilistä.

Otetaan esimerkki. Kun Kultarannassa piti arvovaltaisten kansainvälisten vieraiden saattelemana puhua maailman epäjärjestyksestä, kääntyi keskustelu nopeasti kohti sisäkehiä ja Euroopan turvallisuustilannetta. Avauspuheenvuorossaan Münchenin turvallisuuskonferenssin puheenjohtaja ja pitkän linjan diplomaatti Wolfgang Ischinger kyllä korosti, että kansainvälisen politiikan suurimmat ongelmat löytyvät tällä hetkellä kansallisvaltioiden kokemasta legitimiteettikriisistä sekä tähän läheisesti liittyvästä kyvyttömyydestä järjestää läpinäkyvää ja tehokasta globaalihallintaa. Kiina mainittiin pariin kertaan sivulauseissa sekä paneelin jälkeisessä yhteisessä keskustelussa.

Vaikutti kuitenkin siltä, että globaalin tason mekanismien, hallinnan, normien ja oikeudenmukaisuuden varmistamisen tavoitetta kartoitettiin keskustelussa nimenomaan Euroopan näkökulmasta ja mantereellamme kytevien kriisien hallinnan välineinä. Asetelmasta ei kuitenkaan kannata keskustelijoita soimata – olihan paneelin asetelma selvästi Venäjän ja lännen välisten suhteiden tarkastelulle kallistettu – mutta jotain keskustelun painotuksista voi ottaa onkeen.

Kovin ovat siis näkymät kaventuneet. Maailmanpolitiikan tulkinta tapahtuukin tällä hetkellä korostuneesti Ukrainan kriisin implikaatioita tarkastelevalla toisella kehällä sekä toisaalta Euroopan turvallisuustilanteen Venäjän ja lännen väliseksi määrittelykampailuksi kokoavalla kolmannella kehällä. Keskeinen kysymys vaikuttaa olevan, miten Suomi pyrkii omat palikkansa tällä kolmannella kehällä asettamaan (EU, NATO, Yhdysvallat, ”länsi” < – > Venäjä). Tästä sisäkkäisten kehien katvealueesta löytyy myös Suomea koskevien tulkintojen kannalta keskeiset muuttujat: ensimmäinen on tulkinta Venäjän intentioista, toinen käsityksemme omasta paikastamme sekä toiminnanvapautemme ulottuvuuksista. Suomen Etyj-päätös antaa omalta osaltaan mahdollisuuden tarkastella jälkimmäistä kysymystä (ensiksi mainittuun palaan kenties joskus myöhemmin).

Suomen asema ja Etyj-päätös

Miten siis käsitämme oman paikkamme kriisin kolmannella kehällä? Mikä on näkemyksemme Venäjän ja lännen kriisin luonteesta, arvio sen ratkaisumahdollisuuksista sekä panoksemme ratkaisuun?  Vastaukset antavat edelleen vihjeitä siitä, miten tarkastelemme asemaamme läntisessä yhteisössä.

Vastausta voi hakea ulkopolitiikan oppirakennelmaa hahmottavista julkisista puheenvuoroista. Kuten olen aikaisemmin blogissani käsitellyt, ulkopoliittisen johdon linjapuheissa ulkopolitiikkaa hahmotetaan pikemminkin potentiaalisena liikkeenä kuin sijaintimme tai kehityksemme ankkuroimisen välineenä historian liikkeistä vapaana kuljettavalla janalla. Ulkopolitiikan työkalupakin tulee tässä katsannossa taipua kompleksisen aikamme vaateisiin. Aktiivista vakauspolitiikkaa ja sen rakenteen muodostavaa neljän pilarin mallia määrittelee toisin sanoen lähtökohtainen valmius elastisuuteen, mitä perustellaan maailmanpolitiikan muuttuvalla luonteella. Pilarirakennelma on kuitenkin esteettinen lähtökohta, jonka kestävyys punnitaan käytännössä.

On selvää, että ulkopolitiikan käytänteet ja johtopäätökset paljastavat asemastamme enemmän, kuin keskeisiä kytköksiämme ja niihin kytkeytyvää potentiaalia hahmottava oppirakennelma. Miltä esimerkiksi viime päivinä paljon keskustelua herättänyt Etyj-päätös vaikuttaa pilarirakennelman ulkosuhteita ilmentävien osien suhteen? Näitähän olivat: 1) kumppanuusrakenteet lännessä (eli EU, NATO ja Ruotsi/Pohjoismaat); 2) suhteet Venäjään ja 3) YK ja kansainvälinen järjestys/laki.

Suomi ajautui – tai ehkä pikemminkin asetettiin – hankalaan paikkaan Venäjän Etyj-kokouksen edustajien osallistumisoikeuden eväämisestä päättäessään. Suomen ulkopolitiikan ja diplomatian pitkän linjan tuntijoista ainakin Pertti Torstila ja Jaakko Iloniemi (en löytänyt linkkiä hänen esiintymisestään tähän hätään) ovat viime päivinä ihmetelleet ääneen, miksi Venäjä tietoisesti valitsi delegaatioonsa EU:n pakotelistoilla olevia henkilöitä. Valinnan varaa 450 hengen parlamentissa olisi tietysti ollut. Venäjän siis katsottiin lähettäneen koepallon sekä Suomen että laajemmin EU:n suuntaan.

Toisaalta esimerkiksi Risto Volanen on hämmästellyt, vierittäessään samalla palloa edellisen hallituksen ja virkamiesten suuntaan, miten EU:n pakotepolitiikan linjauksiin päästettiin Suomen toimesta syntymään tällainen, omaan jalkaan kopsahtava ansa. Ajatus perustuu siihen, että Etyjin parlamentaarisen yleiskokouksen vuosikokouksen järjestysvastuu on ollut Suomella tiedossa jo hyvissä ajoin ennen Ukrainan kriisin eskaloitumista ja pakotepoliittisia linjauksia.

Presidentti Niinistö on YLE:n haastattelun mukaan sittemmin jo myöntänytkin, ettei pakotepolitiikan pakkopaidan aivan jokaista nappia osattu ennalta nähdä: ”Mehän olemme nyt selvittäneet vastaisen varalle, että sanktiot ja niiden poikkeusmahdollisuudet perataan, jotta vältytään samantapaisilta tilanteilta.”

Suomen mahdolliset valinnat

Jos unohdamme hetkeksi ajatuksen tilanteen syntymisen tarkoituksenmukaisuudesta, voimme spekuloida Suomen potentiaalisilla vaihtoehdoilla. Tarkoitus ei ole niinkään viritellä syyllistävää sormea kuin pyrkiä hahmottamaan kysymystä Suomen asemoitumisesta kriisin kolmannella kehällä. Taustoituksena on vielä korostettava, että aivan mikä tahansa kysymys Etyj ei Suomen kannalta ole. Esimerkiksi taannoisella Venäjän vierailullaan Niinistö korosti Suomen tukevan Etyjin toimintaa ja että Suomen panostus siihen on ollut kenties kaikista jäsenmaista voimakkainta. Tämä nostettiin esiin myös presidentin kanslian sivuilla olleessa lyhyessä tiedonannossa Putinin tapaamisen sisällöstä. Aivan kuin kyseessä olisi ollut ennaltaehkäisevä, tulevien tapahtumain kulun ennakoinut ”pehmentävä” viesti.

Suomi olisi voinut esimerkiksi sallia Venäjän edustajat ilman sen suurempia EU-tason notifikaatioita ja ennakkoilmoituksia. Tällöin Suomi olisi kenties vedonnut Etyjn historiallisen merkitykseen sekä ajankohtaiseen työhön Ukrainassa. Samalla olisi myös korostettu Etyjin ratkaisevaa asemaa Euroopan turvallisuusarkkitehtuurin tulevaisuudelle. Tällainen unilateraali liike olisi tietysti johtanut EU:n neuvoston pakotepäätöksen rikkomiseen, siitä aiheutuviin seuraamuksiin sekä jonkinasteiseen kansainväliseen arvovaltatappioon – kaikkinensa siis mahdoton ratkaisu, varsinkin turvallisuuspolitiikan läntisten yhteistyöverkostojen pilarin kannalta.

Toisesta äärilaidasta löytyvä vaihtoehto olisi ollut jyrkkä, yhtä lailla mielenosoitusdiplomatian kategoriaan istuva päätös, jossa ei olisi edes pyritty käyttämään nyt toteutettua harkintavaihetta diplomaattisine notifikaatioineen EU:n suuntaan sekä presidenttitason vierailuine Venäjälle. Venäjä-pilariakaan ei aivan suin päin lähdetty sahaamaan alta. Menettely saa päätöksen näyttämään vähemmän jyrkältä ja kohdistaa huomion tietoisesti EU:n yhtenäiseen pakoterintamaan (sekä mahdollisesti sen portinvartijoihin, joita tiedossamme ei siis vielä tällä hetkellä käsittääkseni ole), ei niinkään Etyjiin tai sen henkeen.

Nyt ikään kuin yritettiin sanoa, että periaatteessa olemme kyllä aina veräjän avaamisen kannalla, mutta nyt tilanne on niin liikkuva ja keskeneräinen, ettei meiltä voi edes olettaa löytyvän rauhanmuskelia näin raskaan oven sulkemisiin tai avaamisiin omin päin. Päätöksentekoprosessin muodossa oli siis puolisen hyppysellistä ajopuuna ajelehtimisen kaikua (olosuhteiden pakosta Suomi on ollut selvästi ottavana osapuolena pakotepolitiikan aikana), mutta itse päätös alleviivasi liittosuhteiden vaalimisen vastuun ja päätökseen johtaneiden arvojen sisäistä jännitettä. Näin kansainvälistä järjestystäkin korostava pilari jäi pystyyn, vaikka sitten huojuen (ja olihan Suomi siis valtiojohdon suulla korostanut Etyjin merkitystä nimenomaan Ukrainan kriisin kohdalla).

Venäjän koepallo ja Suomen menettelyn tulkinta

Muitakin vaihtoehtoja Suomella olisi kenties ollut, joskin ei enää täysin omissa käsissä olevia. Järjestelyjen askelmerkkejä ja vieraslistaa olisi kenties voinut pyrkiä sovittamaan venäläisten kanssa hyvissä ajoin kulisseissa siten, ettei jännitettä olisi päässyt syntymään. Tällainen toimintatapa ei toisaalta olisi istunut ongelmattomasti periaatteisiin, joiden mukaan suhteita itäiseen naapuriin vaalitaan mahdollisimman välittömissä ja avoimissa puitteissa.

Lisäksi Venäjän kanssa koordinoitu järjestely olisi väistämättä ollut vastakauppojen ja myönnytysten leimaama kompromissi, jolla olisi voinut olla negatiivisia heijastevaikutuksia myöhemmin. Venäjä tuskin olisi suostunut, rivien välistäkään, myöntymään lännen pakoterintamalle. Pystypainissa kun ei yleensä omaehtoisia mattokomennuksia hankita. Itse asiassa jo pelkkä järjestelyn ehdottaminen olisi sisältänyt riskinsä – etenkin aikana, joka on liikkunut pitkän matkaa Hruštševin ja Kekkosen välittömien suhteiden leimaamasta henkilödiplomatian kultaisesta 60-luvusta. Vaikuttaa pikemminkin siltä, että Venäjä osasi odottaa nykyisen kaltaista päätöstä, mikä tietysti saattaa kertoa siitä arvosta, joka Venäjällä Etyjille tällä hetkellä annetaan? (Vilkaiskaapa vaikka tämän Etyjin ”korkean tason panelistien” hiljattain julkaistun, Ukrainan kriisistä tehtyjä johtopäätöksiä esittelevän raportin alaviitteitä.)

Koepallon tarkoituksena oli punnita, totta kai, Suomen herkkyyttä. Sitä kautta testatuksi tulivat myös ulkopolitiikan pilarirakenteiden kallistumat, vaikka sitten pallo pääsikin epäonnisesti ”tipahtamaan Suomen syliin”. Toisaalta punninta taisi kohdistua myös siihen, miten EU tulkitsee lännen ja Venäjän välisen kriisin tilaa ja suuntaa.

EU:n tasolle mentäessä tulkinta paljastui hyvin jähmeäksi, vaikka meillä ei kaiketi vielä yksittäisten EU-maiden kannanottoja tiedossamme olekaan. Pakoterintaman jämäkkyyden arvo joka tapauksessa ylitti EU-tasolla yleiseurooppalaisemman kriisinhallintamekanismin ja dialogin horisontin – ainakin tämän yksittäisen päätöksen kohdalla. Krimin ja Itä-Ukrainan tapahtumista huolimatta Euroopassa on edelleen tarvetta prosessille, joka perustuu YK:n peruskirjan periaatteisiin, itsemääräämisoikeuden ja rajojen kunnioittamiseen, ihmisten ja aatteiden vapaaseen liikkumisen sekä ennen kaikkea työskentelytapaan, jossa kaikki dialogin vaikutusten piirissä olevat valtiot pääsevät siihen myös tasavertaisina osallistumaan. Tähän kiinnitti kirjoituksessaan huomiota myös Osmo Apunen.

Parlamentaarikkojen yleiskokous ei ole ehkä Etyjin keskeisin foorumi, mutta symbolisesti merkittävä osa kokonaisuutta siinä missä hallitustusten väliset kokouksetkin. Suomen viime hetkillä herkistynyt luovinta ratkaisun löytämiseksi osoittaa, että symboliikan merkitys tunnistettiin, vaikka päätöksenteon tasolla Helsingin juhlakokoukselta ei suuria voitu olettaakaan. Samalla tulisi välttää Suomen päätöksen dramatisoimista sen yli, mikä Euroopan turvallisuusarkkitehtuurin tilanne jo ennen päätöstä oli. Etyj-prosessin korkean tason dialogin ylläpitämisen edellytykset lienevät monella taholla katsotun romuttuneeksi Krimin ja Itä-Ukrainan tapahtumien sekä vuoden 1994 Budapestin muistion rikkomusten jälkeen (varoitus: linkin blogautus on jo yli vuoden takaa).

Vaihtoehdot vähissä – ja pienet sivussa

Vaihtoehdottomuuden ja mielikuvituksettomuuden vallitessa olemme tilanteessa, jossa kriisinhallinnan puitteet ovat entistäkin korostuneemmin nihkeästi etenevän Minskin prosessin sekä sen rinnalle ilmeisesti viriteltävän Yhdysvaltain ja Venäjän kahdenkeskisen raiteen varassa. Suomi tukee myös ilmeisesti jälkimmäisen suurvaltaraiteen aktivoimista. Herää kysymys, tuetaanko näin myös välillisesti lähestymistapaa, jossa pienillä valtioilla ei ainakaan saman pöydän ääreen kokoontuessa ole mahdollisuutta esittää näkemyksiään? Vaikuttaminen tapahtuu korkeintaan sivuhuoneiden valmistelevissa pöydissä ja niiden välisillä käytävillä. Toivottavasti ei jää luu käteen, kuten Etyj-päätöksen kohdalla.

Voidaan kai kyynisesti olettaa, että Helsingin hengeltä on nyt ilmat pihalla, eikä se happi kovin raikasta ollut ennen Suomen päätöstäkään. Etyj-prosessin historiallisen painoarvon tuntien on kuitenkin perusteltua ihmetellä, miksi Suomi asetti tai päästi itsensä moiseen pakkorakoon? Kaikkien mielestä tilanteessa ei kuitenkaan mitään ongelmaa ole. Kovapintaisesti Venäjään suhtautuvat ovat päätöksen jälkeen kiitelleet Suomen (läntistä) päättäväisyyttä ja ehkä näpäytystäkin Venäjän suuntaan.

Tällainen asenne kallistuu helposti julistukselliseksi mielenosoitus- ja ulkonäködiplomatiaksi, näin Max Jakobsonin käyttämää termistöä lainatakseni. Politiikan käytännön hyödyt ja seuraukset ovat vaarassa jäädä toissijaiseen asemaan ylevään periaatteellisuuteen nähden. Pakoterintamassa pysymisellä toki on myös käytännön seurauksensa (ja arvonsa), mutta vain, jos tämä palvelee laajempia strategisia tavoitteita tai kansallisia intressejä. Pakotepolitiikassa Suomi on kuitenkin ollut ottavana osapuolena. Tämä perinne sai nyt jatkoa.

Mistä itsetunto ja ylpeys sitten kumpusivat; historiallisten traumojen ylittämisestäkö? Kekkosen haamun uudelleenhautaamisesta? Kriisi jatkuu, eikä osoita lientymisen merkkejä. Ukraina on sysätty, vaikkakin ennen kaikkea Venäjän toimesta, poliittiseen limboon, jonka seuraukset tuntuvat sen kansalaisten jo valmiiksi arpeutuneissa nahoissa vielä pitkään. Voi myös olla, että Suomen konsultaatio- ja notifikaatiokierros EU-maiden kesken tulkitaan yhtä lailla heikkouden osoitukseksi. Itse en asiaa näin näkisi, mutta joku muu saattaa sen niin tehdä – tämä siis vain ajatuksen tasolla harkittavaksi. Ei myöskään tarvitse katsoa Helsingin Sanomien mielipidekirjoituspalstaa pidemmälle huomatakseen, että päätökseen johtanutta prosessia tulkitaan kansa syvissä riveissä myös kansallisena ryhdittömyytenä; vaikka päätöksen sisältöä pidettäisiinkin oikean suuntaisena, voi itse päätöksentekoprosessin selittelevä luonne nostaa esiin muistoja ajopuuna ajelehtimisesta sekä ehdollistumisesta korkeammalla taholla määritetyn politiikan ei-toivotuille sivuvaikutuksille.

Maailmankuvamme on siis kohdistunut Ukrainan kriisin kolmannelle kehälle, ja tälläkin kehällä näkymä on jähmettynyt oletukseksi lännen ja Venäjän välisen hankauksen jatkumisesta. Varmistetaan nyt vielä, että en tietysti esitä, että tämä hankaus olisi Suomen katseesta tai poliittisen liittosuhteemme dynamiikasta kiinni. Hankauksen juuret ulottuvat syvemmälle 2000-luvun taitteeseen, jähmettyminen Venäjän toimiin Krimillä ja Itä-Ukrainassa. Kapea tuo katseemme silti on. Etyj-tapauksen osalta se luultavasti sentään avartuu lähipäivien kuluessa.

***

Edit 6.7.2015: Lisätty muutama linkki sekä pohdintaa Etyjin parlamentaarisen kokouksen merkityksestä suhteessa Etyjin kokonaisuuteen. Aiheesta kirjoitti myös Jussi Niemeläinen 6.7.2015 Helsingin Sanomissa. Myös Etyjin kokous käynnistyi tänään. Avauspuheenvuorossaan presidentti Niinistö nosti esiin mm. ”liennytyksen perinteen vaalimisen” arvon sekä toisti käsityksensä siitä, että EU:n piirissä olisi syytä arvioida uudelleen pakotepolitiikan vaikutuksia Etyjin kokousten järjestelyihin. Niinistön puhe kokonaisuudessaan englanniksi löytyy täältä. Etyj-kokouksen etenemistä voi seurata järjestön sivuilta ja Yle Areenasta.

Heavy metal -diplomatiaa ja sapelinkalistelua

Puolustusministeri Ashton Carter vahvisti Wall Street Journalin mukaan toissapäivänä Tallinnassa Yhdysvaltain aikeet ennakkosijoittaa raskasta asekalustoa kuuteen Itä- ja Keski-Euroopan maahan. Kysymys NATO:n sotilaallisen läsnäolon vahvistamisesta, jopa mahdollisten pysyvien joukkojen sijoittamisesta Baltian ja Itä-Euroopan alueelle, on toki leijunut ilmassa jo pidempään. Tässä suhteessa tankkien, tykistön ja muun varustuksen tilapäiseksi mainittu ennakkosijoituspäätös on tietoisen varovainen, mutta kuitenkin symbolisesti merkittävä signaali, kuten esimerkiksi Kristi Raik on Helsingin Sanomissa todennut. Päätös kaluston ennakkosijoittamisesta on ollut esillä ainakin NATO:n viime syksyn Walesin huippukokouksesta eteenpäin. Uutta on ilmeisesti vain toteutuksen aikataulu (sen nopeutuminen) sekä päätöksen sisällön konkretisoituminen Yhdysvaltain kaluston osalta.

Päätöksestä lähtevä viesti on kuitenkin selvä ja kuuluva. Se on suunnattu ainakin kolmeen osoitteeseen. Ensinnäkin päätös konkretisoinee Yhdysvaltain kotiyleisölle viestiä siitä, että Obaman hallinnon kiinnostus myös Eurooppaa sekä laajemmin liittolaissuhteidensa uskottavuuden ylläpitämistä kohtaan ei ole lipsumassa. Toisekseen kysymys on rauhoittavasta, vaikkakin varsin symbolisesta eleestä omille liittolaisille. Yhdysvallat pyrkii osoittamaan sitoutumisensa liittokunnan yhteiseen puolustukseen sekä jakavansa Baltian maiden huolen alueen turvallisuustilanteen muutoksesta ja Venäjän intentioista.

Kolmas viesti lähtee Venäjän suuntaan. Vaikka päätös istuukin ulkomuodoltaan sarjaan ”muskelinpullistelu” ja ”heavy metal -diplomatia” – näin Mark Galeottin ilmausta lainatakseni – on viestin terävimpiä reunoja pyritty hiomaan pehmeämmiksi. Yhdysvaltain suunnitelmien noustua mediakeskusteluun aivan kotoisten Kultaranta-keskustelujemme aattona vajaat pari viikkoa takaperin, käynnistyi Venäjän ja Yhdysvaltain välillä välittömästi sananvaihto, jonka lomassa Yhdysvaltain maavoimien eversti Steve Warren lievensi lähtevän signaalin pisteliäisyyttä. Warren mainitsi kyseessä olevan vain harjoituskalustoa koskevasta päätöksestä (ja vieläpä varsin pienestä määrästä sellaista). Warren jatkoi toteamalla, että kyseessä ei sentään ole ydinasejärjestelmien sijoittamisesta, viitaten näin Vladimir Putinin samassa yhteydessä esittämiin kommentteihin Venäjän mannertenvälisten ballististen ohjusten modernisointisuunnitelmista.

Yhdysvaltain viestin olennainen osa oli esittää päätös varovaisena ”askeleena”, josta siis voi tilanteen niin vaatiessa askeltaa myös eteenpäin. Kyseessä vaikuttaisi olevan klassinen kriisinhallintaan pyrkivä viesti, jonka pääasiallinen tehtävä on antaa ennalta ehkäisevä varoitus mahdollisista tulevista reaktiosta ja vastatoimista, jos yleinen turvallisuustilanne edelleen heikkenee tai koettu uhka kasvaa. Vaikka varsinaiseen kuilun partaalla tapahtuvaan tasapainotteluun on vielä useita askelia matkaa, lienee keskeisintä ymmärtää se symbolinen arvo, mikä kätkeytyy juuri Yhdysvaltain kaluston varastointiin ja sitä kautta tämän turvallisuusintressien entistä elimellisempään linkittämiseen Itä- ja Keski-Eurooppaan maaperälle. Itse asiassa viimeisin päätös voidaan hyvin nähdä osana laajempaa ja pidempään Yhdysvaltain suunnittelemaa askelmerkkien sarjaa, johon liittyvät myös esimerkiksi aikaisemmat päätökset Baltian ilmavalvontaan osallistuvien hävittäjien lisäämisestä sekä Baltiassa ja Puolassa kiertävien joukkojen kasvattamisesta (ks. esim. McNamara et al. 2015, ss: 14-18). Yhdysvallat pyrkivät askelmerkeillään luomaan johtimen sen turvallisuusintressien sekä toisaalta Itä-Euroopan NATO-jäsenten alueellisen koskemattomuuden välille.

Venäjän vastaus

Venäjän vastaus Yhdysvaltain ilmoitukseen ansaitsee oman käsittelynsä. Ensimmäisessä vaiheessa Venäjän viranomaiset viittasivat yleisesti vastaavansa Yhdysvaltain ja NATO:n mahdolliseen uhkaan ”asianmukaisella tavalla”. Tässä yhteydessä Venäjän puolustusministeriöstä mainittiin muun muassa Kaliningradiin suunniteltujen Iskander-ohjusten sijoittelun nopeuttaminen. Lisäksi Venäjä totesi olevansa pakotettu edelleen vahvistamaan joukkojaan sen länsiosissa, mukaan lukien Valko-Venäjällä, jos Yhdysvaltain suunnitelmat toteutuvat.

Enemmän huomiota keräsi kuitenkin Vladimir Putinin erikseen antama lupaus lisätä vielä tämän vuoden kuluessa 40 uutta mannertenvälistä ohjusta Venäjän ydinasekapasiteettiin. Putin mainitsi puheessaan myös muita uusia aseita, kuten tankkeja. Strategisten ballististen ohjusten modernisaatioaikeet jäivät kuitenkin selvemmin median haaviin.

Putinin Moskovassa järjestetyillä sotilasmessuilla esittämä puhe sekä maininta ydinasevarustelusta tulkittiin automaattisesti lännen suuntaan lähteneeksi nokitukseksi sekä vastaukseksi Yhdysvaltain suunnitelmiin. Viittasihan Putin puheessaan myös Yhdysvaltain kaluston ennakkosijoitusaikeisiin. On kuitenkin muistettava, kuten edelläkin viittaamani Mark Galeotti on todennut, ettei Putinin ilmoituksessa sinänsä ollut mitään uutta. Venäjän suunnitelmat ydinasejärjestelmien modernisaatiosta ovat olleet tiedossa jo jonkin tovin, eivätkä nykyiset suunnitelmat väistämättä edes riko vuonna 2010 Yhdysvaltain ja Venäjän välille solmittua uutta START-sopimusta.

Putin toki tiedostaa, että ydinasekortin esittely on symbolisesti mitä selkein signaloinnin väline, ainakin mitä lännen huomion herättämiseen tulee. Kyse on siis ennen kaikkea poliittisesta painostuksesta – ydinaseiden sotilaallinen rooli Venäjän kansallisessa turvallisuuspolitiikassa on ennen kaikkea varattu viimekätiseksi pelotteeksi Venäjän valtion olemassaoloa uhkaavia eksistentiaalisia uhkia, eli käytännössä muita ydinaseita ja niitä vastaavia asejärjestelmiä vastaan (sotilasdoktriinista lisää myöhemmin). Konkreettisena kriisinhallintamekanismina ydinaseuhalla on (toivottavasti) hyvin vähän käytännön arvoa.

Venäjä nosti esiin nimenomaan mannertenväliset ohjukset. Näin ollen viesti on suunnattu korostetusti Yhdysvalloille. Viesti yhdistää Yhdysvaltojen Euroopassa NATO:n puitteissa toteuttamat sotilaspoliittiset ratkaisut suoraan Yhdysvaltojen ja Venäjän väliseen ydinasetasapainoon. Johtopäätöstä tukee myös Putinin viittaus Yhdysvaltain Eurooppaan suunnittelemaan, jo vaiheittain toteutettuun ohjuspuolustusjärjestelmään, jota Venäjä on jo pitkään pitänyt sekä symbolisena haasteena sen suurvaltastatukselle että haasteena strategisen ydinasepelotteen tasapainolle Yhdysvaltain ja Venäjän välillä.

Ydinaseuhkan mainitseminen on näin ollen Yhdysvaltain ennakkosijoituspäätökseen nähden tietoisen epäsymmetrinen puheteko; Venäjä toisin sanoen sitoo Ukrainan kriisin heijastevaikutukset sekä Yhdysvaltain ennakkosijoituspäätöksen suoraan laajempaan, lännen ja Venäjän väliseen, alati jähmettyvään konfliktiin, jonka juuret se ulottaa ydinasekysymysten osalta pitkälle 2000-luvun alkupuolelle. Eräänlaista muistin tai narratiivin hallintaakin tilanteessa on siis havaittavissa.

Sapelinkalistelua

Ymmärrys siitä, että päätökset ydinasevarustelun modernisoinnista – suunnitelmiahan toteuttavat tällä hetkellä lähes kaikki ydinasevallat, ei siis vain Venäjä – olivat jo ennalta tiedossa, ei luonnollisesti tee itse ajatuksesta yhtään sen vähemmän huojentavaa. Galeotti tosin oli valmis näkemään pilvessä hopeareunuksen: jo tehtyjen ydinaseiden modernisaatiosuunnitelmien toistaminen sekä nykytilanteeseen nähden sotilaallisesti käyttökelvottomaan aseeseen viittaaminen on helpottavampi uutinen, jos sitä vertaisi esimerkiksi hypoteettiseen ilmoitukseen keskittää erikoisjoukkoja lähelle Baltian rajaa.

NATO:n ja Yhdysvaltain vastareaktioissa hopeareunusta ei löydetty. NATO:n pääsihteeri Jens Stoltenberg näki Putinin vastauksen vaarallisena sapelinkalisteluna, joka lisäisi entisestään epätasapainoa, ilmeisesti sekä alueellisesti että idän ja lännen suhteissa yleisesti. Toisaalta myös Stoltenberg lisäsi, että kyseessä on tavallaan looginen jatko Venäjän jo pidempään käynnissä olleessa varustelupolitiikassa, jossa ydinaseet muodostavat keskeisen elementin.

Yhdysvaltain ulkoministeri John Kerry oli sanoissaan jokseenkin varovaisempi. Kerryn mukaan Putinin ydinasemodernisaatiota koskeva ilmoitus muistutti kylmän sodan kaltaiseen tilanteeseen johtavaa taka-askelta. Lisäksi Kerry arvuutteli, onko kyseessä vain voimannäytön valmiutta esittelevää muskelinpullistelua, päätyen kuitenkin toteamaan, ettei tämän tason uhkauksesta voi olla huolestumatta – ikään kuin Kerry olisi rivien välissä nostanut Venäjän juuri sen kaipaamalle suurvaltajalustalle. Kerry onkin viime aikoina ollut puheväleissä Venäjän ulkoministeri Lavrovin kanssa Ukrainan kriisin suhteen. Puheyhteyden ylläpitäminen, jonka on huhuttu tuovan Yhdysvaltain ja Venäjän välisen suoran neuvotteluraiteen nykyisen Normandia/Minsk-formaatin rinnalle, saattaisi osaltaan selittää astetta varovaisempaa vastausta.

Ydinaseiden lumoa

Putin siis viittasi ohjusilmoituksessa NATO:n ja Yhdysvaltain ohjuspuolustuspolitiikkaan, joka on ollut Venäjän hampaissa aina siitä asti, kun George W. Bushin hallinto vuonna 2002 irtautui ohjuspuolustusjärjestelmiä rajoittavasta sopimuksesta (tämä kylmän sodan kenties merkittävin suurvaltojen ydinasevalvontasopimus allekirjoitettiin vuonna 1972) ja ilmoitti panostavansa järjestelmien kehittämiseen. Yhdysvaltojen vakuutukset siitä, että sen Eurooppaan sijoittamat ohjuspuolustusjärjestelmän osat ovat suunnattu Iranin ballististen ohjusten (ei vain ydinohjusten) muodostamaa uhkaa vastaan, ja ettei ohjuspuolustusjärjestelmä edes kykenisi mitätöimään Venäjän nykypelotteen uskottavuuden kannalta keskeistä vastaiskukykyä, ovat kaikuneet Venäjällä kuuroille korville.

Miksi sitten ydinaseet vaikuttavat edelleen olevan niin merkittävässä roolissa Venäjän retoriikassa? James Mashiri ja Katri Pynnöniemi ovat tulkinneet ydinaseiden roolin selkeytyneen hienoisesti Venäjän hiljattain kriisiajan taajuudelle uudelleenviritetyssä sotilasdoktriinissa (ks. sivut 37–38). Varovainen liukuma pois rajoitetun ydinsodan konseption korostamisesta sekä toisaalta ydinaseiden näkemisestä eskalaation hallinnan välineinä tuottavat edellä mainittua selkeyttä sekä vahvistavat kuvaa ydinaseiden roolista nimenomaan viimekätisenä, kansallista olemassaoloa haastavia uhkia vastaan suunnattuna pelotteena. Sotilasdoktriinin linjaukset siis voisivat viitata jopa ydinaseiden roolin hienoiseen liudentumiseen. (On toki huomattava, että Venäjän sotilasdoktriini on julkinen asiakirja, jollaisena sitä tulee myös tulkita. Toisin sanoen sitä tulee tarkastella myös ulospäin suunnattuna viestinä sekä osana sen laajempaa sotilaspoliittisen ajattelun perinnettä Venäjällä, kuten myös Mashiri ja Pynnöniemikin toteavat.)

Ydinaseiden roolin ”selkeytyminen” siirtää huomiota ”tavanomaisten” aseiden saralla tapahtuvaan teknologiseen kehitykseen sekä entistä hämärärajaisempiin sodankäynnin ja muun poliittisen vaikuttamisen muotoihin. Yliääninopeuteen kykenevät ”tavanomaiset” risteilyohjukset, muut vastaavat täsmäaseet sekä esimerkiksi automatisoidut asejärjestelmät ovat tällä hetkellä kuumia perunoita suurvaltain pelipöydillä. Varustelukierrepaineet kyseisten asejärjestelmien kohdalla ovat kovat, eikä olekaan ihme, että esimerkiksi Venäjä on pyrkinyt (toistaiseksi turhaan) sitomaan globaalin tason iskukykyyn yltävät ”tavanomaiset” täsmäohjukset perinteisesti vain strategiset ydinaseet käsittävän START-regiimin asevalvontaneuvotteluiden agendalle.

Toistuvat viittaukset ydinasepelotteeseen kielivät kuitenkin edelleen Venäjän pitkästä ydinasepolitiikan perinteestä ja ”Pommille” annetuista merkityksistä. Tämäkin perinne kuitenkin elää ajassa. Kuten Kultaranta-keskustelujen Venäjän kehitys -työryhmän puheenjohtajana toiminut René Nyberg asian yleisen keskustelun lomassa esitti: Venäjällä puhutaan nykyään ydinaseista selvästi Neuvostoperinnettä varomattomammin. Raskaiden pommikoneiden lentoaktiivisuuden lisääntyminen muun muassa Itämerellä, diplomaattitasolla esitetyt uhkaukset ydinaseiden mahdollisesta kohdistamisesta NATO-maihin, ydinasekynnyksen ylittävien kansallisten intressien liittäminen Krimin niemimaahan… sanat ja teot luovat hämärää sinänsä doktriinitasolla kirkastuneen ydinasepolitiikan ympärille. Uskottavan sotilaallisen pelotteen lisäksi ydinaseet ovatkin edelleen vahva poliittisen vaikuttamisen väline. Ylenpalttinen julkinen ydinasekortin vilauttelu ja poliittinen hyödyntäminen saattaa kuitenkin paradoksaalisesti myös nakertaa ydinasepelotteen uskottavuutta (pelotteen uskottavuuden ylläpitämisen haaste on tietysti ydinasestrategioista käytävän keskustelun ikuisuuskysymys ainakin Korean sodasta eteenpäin).

Jähmeän kriisin sokeat pisteet

Venäjän ydinaseperinteen tausta on tietysti kylmän sodan ajan supervaltastatuksessa. Venäjän taloudelliset haasteet 1990-luvulla korostivat ydinaseiden roolia entisestään. Onkin muistettava, että Venäjä on edelleen maailman toinen globaalin tason ydinasevalta, mikä on tunnustettu myös suurvaltojen välisin sopimusjärjestelyin. Venäjän käsitys sen ydinasepelotteesta on siis vahvasti kytköksissä ajatukseen tasavertaisesta asemasta Yhdysvaltojen kanssa. Tämän tasapainotilan säilymistä aikana, jota luonnehtivat merkittävät tavanomaisten asejärjestelmien varustelupaineet, voidaan pitää Venäjän kannalta entistä tärkeämpänä symbolisena tekijänä. Lisäksi tulkitsen, että Venäjä pyrkii sitomaan kommenteillaan huomion – jota se eittämättä ydinasekortin käyttämisellä länsimaissa saa – Ukrainan kriisistä ja Krimistä laajempaan, heidän näkökulmastaan jo pidempään jatkuneeseen välirikkoon lännen (erityisesti Yhdysvaltain) ja Venäjän välillä.

Meneillään on todennäköisesti pitkään ja intensiteetiltään vaihtelevien käänteiden kautta jatkuva, osittain jo alueellisella tasolla jähmettynyt kriisi, jonka ytimessä tulisi olla huoli Ukrainan tulevaisuudesta ja tavallisten ihmisten turvallisuudesta. Samalla Yhdysvaltain ja Venäjän välinen ydinasevalvontapolitiikka polkee paikallaan, ellei ota jopa taka-askelia – tästä konkreettisena esimerkkinä käy jo pari vuotta jatkunut kissa ja hiiri -leikki vuonna 1987 solmitun, symbolisestikin erittäin merkittävän keskimatkan ydinvoimasopimuksen mahdollisten rikkomusten todentamisen ympärillä.

Ukrainan sodan ympärillä käytävä laajempi arvopoliittinen kädenvääntö on kuitenkin korostuneesti alueellinen kriisi. Tämä on Euroopalle uusi tilanne – jähmettymässä oleva alueellinen selkkaus hivuttaa mannerta päivä päivältä kohti maailmanpolitiikan marginaalia. Euroopan katse harhailee, eikä se kohtaa enää esimerkiksi Lähi-idän tilannetta entisellä herkkyydellä. Siellähän Venäjän ja Yhdysvaltain intressit lyövät paikoin jopa kättä yhteen. Potentiaalisia voittajia jähmettyvästä kriisistä on enää vaikea löytää, ellei sitten kohdista katsettaan tyystin pois Euroopasta, Venäjästä ja Ukrainasta. Tähän ei olla näillä leveys- ja korkeusasteilla viimeisten vuosisatojen aikoina totuttu. Euroopan ajatukset ovat saaneet ehkä turhankin pitkään viipyillä oman erinomaisuuden historiallisen nostalgian tuottamissa lämpimissä tunteissa. Toisaalta katse pitäisi kääntää tavallisiin ihmisiin, jotka niin usein unohtuvat suurvaltapolitiikan jalkoihin. Paikoin löysästäkin ydinasepelotteen olemassaolosta muistuttavasta puheesta kun on mahdollisimman pitkä matka tavallisten Ukrainassa kärsivien ihmisten arkeen.

Huomioita Pohjoismaiden puolustusministerien kannanotosta

Suomen ulko- ja puolustuspoliittinen keskustelu on kokenut useita sykäyksiä kuluvan kevättalven aikana. Viimeisin ja kenties intensiivisin sykäys koettiin viikonloppuna, kun Pohjoismaiden puolustusministerit julkaisivat kannanoton Pohjoismaiden puolustusyhteistyöstä ja kun Venäjän ulkoministeriö kirjaili oman vastauksensa tähän. Esittelen seuraavassa kolme huomiota puolustusministerien kannanotosta. Huomioita on syytä tulkita varsin perustavaa kysymystä vasten: mihin suuntaan Suomen ulko- ja puolustuspolitiikka on kehittymässä?

Ensimmäinen merkittävä nosto puolustusministerien kannanotosta koskee luonnehdintaa Venäjän sotilaallisesta uhkasta. Aivan suoraan asiaa ei vieläkään sanota, mutta kiertoilmauksia käyttämällä ei suoran uhkan toteamista lähemmäksi luultavasti päässe. Suomen turvallisuuspoliittisten linjausten osalta kyseessä olisi merkittävästä erosta. Perinteenähän on ollut kiinnittää sotilaalliset uhkakuvat laajempien alueellisten selkkausten heijastevaikutuksiin, ei suoriin uhkiin. Nyt puolustusministerit viittaavat, sen tarkemmin uhkakuvansa intensiteettiä tai luonnetta tarkentamatta, entistä selvemmin suoraan sotilaalliseen uhkaan, joka voi kohdentua (ja kohdentuu jo) myös Pohjolaan ja sen lähialueille ilman laajamittaista aseellista konfliktia Euroopassa.

Toinen Suomen turvallisuuspolitiikan perinteen kannalta merkittävä seikka liittyy ulko- ja puolustuspolitiikan suhteeseen. Suomessa on vannottu aina 1960-luvulta saakka periytyvään malliin, jossa ulko- ja puolustuspolitiikka limittyvät saumattomaksi turvallisuuspolitiikan kokonaisuudeksi. Tässä kokonaisuudessa puolustuspolitiikan on katsottu luovan staattisemmin toimivan perusrakenteen, jonka varassa ulkopolitiikan toiminnanvapautta ja tilannesidonnaista harkintaa saatetaan toteuttaa. Vaikka tähän kokonaisuuteen on sittemmin kokonaisturvallisuusajattelun suosion kasvaessa kiinnittynyt runsaasti myös sisäisen turvallisuuden tekijöitä ja muita nyansseja, on edellinen perusasetelma säilynyt, mikä näkyy konkreettisesti esimerkiksi Suomen puolustus- ja turvallisuuspoliittisen selontekojen jaossa ulko- ja puolustuspoliittiseen osaan.

Pohjoismaiden puolustusministerien tekstiin ulkopolitiikan keinovalikoima ei ole kuitenkaan nyt mahtunut, siitäkin huolimatta, että teksti on nimenomaan voimakkaasti ulkopoliittinen ulostulo uhkuvapoliittisine kirjauksineen. Tekstin turvallisuuspoliittista tilannekuvaa hahmotetaan sotilaspolitiikan kautta. Puolustusministereiltä tällaista painotusta saattaa toki odottaakin, mutta samalla on huomattava, kuinka Pohjolan ja Itämeren alueen vakauspolitiikasta puhuttaessa teksti on keinovalikoimaltaan ainakin suomalaista turvallisuuspoliittista perinnettä vasten tarkasteltuna niukka, perustuen yksinomaan puolustusyhteistyön kautta lähetettävien defensiivisten signaalien sekä edelleen näiden kautta vahvistettavien sotilaallisten pidäkkeiden tuottamien vakausolettamuksien varaan.

Käsitys Itämeren alueen sotilaspoliittisista, diplomatiaa haastavista jännitteistä ”uutena normaalitilana” tukee tätä tulkintaa. Perinteiselle ulkopoliittiselle toimeliaisuudelle ja aktiivisuudelle, joka saattaisi lieventää vastavuoroisen epäluulon ja tätä kautta syntyvän epävarmuuden negatiivista kierrettä, vaikuttaa olevan hyvin niukasti tilaa. Jännityksen ja epävarmuuden kierteen lieventymisen henkireikään, sekä tähän liittyen diplomatian toimintatilaan, ei kirjoituksessa viitata.

Ulkopoliittinen vaikuttaminen turvallisuuspolitiikan keinovalikoiman osana on joko jätetty kompromissina tekstistä pois tai sitä ei enää pidetä uskottavana keinona. Venäjän suurstrategisilla intentioilla sekä näihin liittyen Venäjän käsityksillä alueen turvallisuusongelmista (ja mahdollisista ratkaisuista), joihin ulkopoliittinen vaikuttaminen voisi kohdentua, tekstissä ei myöskään spekuloida. Myös ”kovemmat” ulkopolitiikan keinot jäävät mainitsematta (esimerkiksi EU:n yhteiseen pakoterintamaan ei tekstissä viitata, kenties Norjan ja Islannin mukanaolosta johtuen).

Puolustuspolitiikan ratkaisut nousevat näin ulkopolitiikan sijasta turvallisuuspolitiikan eturintamaan. Tässä suhteessa puolustusministerien teksti heijastelee maailmankuvaa, jossa vastapuolen toimintaan voidaan vastata korkeintaan kehittämällä puolustuksellisia signaaleja ja sekä ainakin lyhyellä tähtäimellä turvallisuustilannetta tasapainottaviksi tarkoitettuja pidäkkeitä.

Myös offensiivisemman logiikan mukaiset tulkinnat kirjoituksesta ovat mahdollisia. Tällaisessa mielenmaisemassa vastakkainasettelu ja sen taustalla vaikuttava epävarmuus katsotaan ylittämättömiksi. Tulevaisuudesta tehtävien tulkintojen tulee pohjautua pahimman mahdollisen olettamuksen varaan sekä käsitykseen turvallisuuden suhteellisuudesta ja jakamattomuudesta. Puolustusministerien kannanoton tilannearvio sisältää hyppysellisen kovapintaista, lähes fatalististakin realismia, mutta toistaiseksi tämä näyttää olevan toissijainen viesti – mainitaanhan kirjoituksessa Itämeren vakauden säilyttäminen (ei muuttaminen) nykyisen asetelman pohjalta keskeiseksi tavoitteeksi. Vakauden tavoite, ainakin itseisarvona, sopisi kankeasti fatalistiseen mielenmaisemaan.

Onko ulkopolitiikan ”unohtamisessa” sitten kyse ainoastaan kirjoittajien omaan hallinnonalaan keskittymisestä? Eikö Pohjoismailla ole tarjota yhtenäistä ulkopoliittista toimintalinjaa, jonka varaan puolustusministerit olisivat voineet edes sivumennen puolustuspoliittisten perusteidensa linjauksissa tukeutua? Vai onko kyseessä puhtaasti diagnoosista – onko ulkopolitiikan, vuoropuhelun ja monenkeskisen diplomatian tie todella kulutettu Itämeren alueen vakauspolitiikan osalta loppuun? Vai luenko kannanottoa kuin piru raamaattua sortuen ylitulkintaan?

Käsitys ulkopoliittisen tien ja vuoropuhelun loppuun kulkemisesta – oli kyse sitten monenkeskisestä diplomatiasta, matalan tason poliittisten yhteyksien vaalimisesta tai korkeamman tason bilateraalisuhteiden ja keskusteluyhteyksien ylläpitämisestä – asettaisi haasteen tasavallan presidentti Sauli Niinistön viimeisen vuoden kuluessa varsin voimakastahtoisesti linjaaman aktiivisen vakauspolitiikan Venäjä-pilarille. Toisaalta pilarimallin tarkoituksena lieneekin metaforisesti ilmentää sitä, ettei turvallisuuspolitiikan kokonaisuus kaadu yhden pilarin mukana, vaan kokonaisuuden kombinaatiot tuottavat politiikkaan joustavan elementin, joka myös vahvistaa tilannesidonnaisen harkinnan mahdollisuuksia.

Kolmas mielenkiintoinen tekijä, joka leimaa puolustusministerien kirjoitusta, on viime aikoina paljon huomiota herättäneiden hybridiuhkien melko vähäinen rooli tekstissä. Myös Hiski Haukkalan sunnuntaisessa Helsingin Sanomien haastattelussa mainitsemat yhteiskunnallisen vakauden ja sisäisen turvallisuuden matalamman intensiteetin piirteet eivät ole puolustusministerien kannanottoon nimesikään mahtuneet. Kannanotossa kyllä mainitaan yhteiset (läntiset) arvot sekä viitataan sivumennen informaatiovaikuttamiseen, mutta pääpiirteiltään teksti huokuu jälkimodernien uhkakuvastojen sijasta hyvin perinteistä henkeä: ilma-, meri- ja maavoimien suorituskykyä parantavat harjoitukset, huoltovarmuusvalmiuksien edistäminen puolustusteollisuussopimuksen kautta sekä pyrkimys yhtenäisempään sotilaalliseen tilannekuvaan luovat keinovalikoimana varsin konservatiivisen kuvan Pohjoismaisen puolustusyhteistyön käytännöistä – sekä turvallisuuden luonteesta.

***

Puolustusministerien kannanoton välikappaleet, joissa mainitaan Lähi-idän ongelmat, YK:n rauhanturvaoperaatiot sekä ilmastonmuutoksen tuottamat riskikuvastot, vaikuttavat tekstin kokonaisuutta leimaavaan sotilaalliseen alarmismiin nähden varsin rutiininomaiselta, lähes päälle liimatulta litanialta (varsinkaan kun tekstissä mainitut yhteistyötoimet sisältävät näihin nähden, kenties YK:n operaatioita lukuun ottamatta, melko vähän yhtymäkohtia).

Sotilaallisen painotuksen ja uhkakuvastonsa osalta Puolustusministerien kirjailemaa tekstiä voi sen sijaan pitää merkittävänä puhetapahtumana. Samalla on kuitenkin hyvä pitää mielessä, että kyseessä on medialevitykseen tuotettu, sisäpoliittisen kohdeyleisönsäkin sisältävä paperi, jota tulee lukea myös kompromissien sävyttämänä tuotoksena. Toisaalta juuri tätä ajatusta vasten on hieman yllättävää huomata, kuinka merkittäviä muutoksen siemeniä tekstiin kytkeytyy. Suomen NATO-suhteen osalta teksti on nähdäkseni paljon yllätyksettömämpi kuin mihin esimerkiksi Venäjän ulkoministeriön kautta välittynyt reaktio voisi antaa viitata. Tämä ei tietysti tarkoita, etteikö Venäjä olisi taiten reaktiotaan asettanut, mutta reaktio ei tällöin välttämättä kohdistu tähän kyseiseen tekstiin, vaan laajemmin Pohjoismaiden mahdolliseen orientaatioon. Myös Suomessa ja Tanskassa häämöttävät vaaliasetelmat saattavat liittyä kuvaan, mutta tällainen spekulaatio vie helposti ohi itse asiasta.

On mielenkiintoista nähdä, miten kannanoton henki tulee näkymään tulevan hallituskauden ulko- ja turvallisuuspoliittisissa linjauksissa (hallitusohjelma, tuleva kokonaisturvallisuusselvitys, mahdollinen NATO-selvitys sekä turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteko). Ja minkälaisen roolin puolueiden toisistaan jatkuvasti erottumassa olevat ulko- ja puolustuspoliittiset kannat saavat hallitusneuvotteluissa. Yhteiset, konsensukseen johtavat nimittäjät vaikuttavat harventuvan tasaisesti vaalien lähestyessä. Paradoksaalista kyllä, suurimpia yhteisiä nimittäjiä tarjoaa juuri Pohjoismainen puolustusyhteistyö, jolla vaikuttaa olevan melko vankkumaton tuki niin puolueiden kuin kansankin piirissä. Tämäkin yhteistyö voi, kuten kenties nyt saatamme hahmottaa, perustua usealle eri tilannekuvalle, tavoitteelle ja intensiteetille.

Toinen keskeinen kysymys koskee sitä, kuinka laajasti tällainen tulkinta on jaettu ja koordinoitu Suomen ulkopoliittisen johdon kesken. Erityisen polttavaksi kysymys nousee, kun otetaan huomioon puolustusministerien kirjoituksesta huokuva eetos, jossa perinteisesti Suomessa vahvoina pidetyt ulkopoliittiset keinot vakauspolitiikan työkalupakissa vaikuttavat jäävän järeämpien ratkaisujen katveeseen. Erityisesti tätä kannattaa tarkastella tasavallan presidentti Sauli Niinistönkin peräänkuuluttaman neljän pilarin mallia sekä sen painotuksia vasten. Aina loppuvuoteen 2014 saakka Suomen turvallisuuspolitiikka vaikutti varsin yhtenäiseltä, korkeasti koordinoidulta ja jämäkältä (oli sen suunnasta sitten mitä mieltä tahansa). Nyt, Suomen eduskuntavaalien edellä, turvallisuuspolitiikka on liikkeessä ja elossa, tai ainakin se vaikuttaa hivenen vähemmän koordinoidulta. Ainakin se on käynyt selväksi, ettei presidentti Niinistön toivomaa vaalirauhaa turvallisuuspoliittisten kysymysten osalta saavutettu. Perimmäinen syy tähän taitaa tosin sittenkin piillä Suomen rajojen ulkopuolella.

Blogipaluu: Vielä kerran suomettamisesta

Heti alkuun pahoitteluni blogini parin kuukauden mittaiseksi vierähtäneestä, ennalta ilmoittamattomasta tauosta. Blogitauko ei ole tarkoittanut sitä, että ajatus olisi jotenkin katkennut. Kenties päinvastoin. Olen huomannut kirjoittaneeni useita tekstejä kansainvälisestä politiikasta ja Suomen ulkopolitiikasta. Jokainen tekstinpätkä on kuitenkin venynyt niin pitkäksi ja polveilevaksi, etteivät ne enää istu blogitekstien formaatiin – formaattiin, jota jo aikaisemmat rönsyni tällä sivustolla ovat eittämättä koetelleet.

Mitä enemmän yrittän hahmottaa esimerkiksi Ukrainan kriisin seurauksia sekä sen ympäriltä avautuvaa maailmanpolitiikan muutoksen kontekstia, sitä monimutkaisempiin tulkintoihin ja selitysmalleihin huomaan päätyväni. Todellisuus on, kuten muodikkaasti todetaan, kompleksinen, täynnä epälineaarista syheröä ja sattumienkin virtaa, eikä sen sörkkiminen yhden argumentin varaan rakentuvassa blogipäivityksessä tunnu usein mielekkäältä.

Onneksi joiltain blogosfäärimme #turpo-ritareilta tämä onnistuu varsin luontevasti. Tietty määrä populäärikirkastetta nimittäin on eittämättä hyväksi – for the sake of an argument, kuten sanotaan. Kenties ratkaisuna olisi yksinkertaisesti oman itsekriittisen suodattimen asteittainen höllentäminen. Ehkä tulee vain luottaa siihen, että juuri blogi jos mikä on se paikka, jossa vielä hiomista vailla olevat näkökulmat ajankohtaiseen keskusteluun ansaitsevat tulla julkaistuksi. Koitetaan siis hieman välittömämpää ja aktiivisempaa otetta.

Arkistossa on rönsyjä ainakin kolmesta teemsta: Ukrainan sodan luonteesta, Venäjän intentioiden läntisistä tulkinnoista sekä edellisten vaikutuksesta Suomen neljän pilarin aktiiviseen vakauspolitiikkaan. Aloitetaan kevään rupeama kuitenkin hieman tylsemmän ja historiallisesti pidemmän kiertotien kautta meta-märehditämällä vielä kerran kuluneen vuoden aikana rehevöittyneen suomettumiskeskustelun olemusta.

Suomettumisen arvottava, herjaava ja analyyttinen merkitys

Kotomainen keskustelu tämän ongelmallisen käsitteen ympärillä on, kuten varmati tämän blogin äärelle päätyvät hyvin tietävät, ollut viimeisen vuoden kuluessa vilkasta – vilkasta ja värikästä. Tämä kotomainen keskustelumme, jonka eräänlainen kliimaksi koettiin Fennovoima-päätöksen ympärillä, on noteerattu ulkomaista mediaa myöten. Kotomaisessa keskustelussamme suomettumista – tätä ”irvokasta vieteriukkoa” – on esitetty unohdettavaksi sen eittämättä heikon analyyttisen arvonsa vuoksi. Toisaalta aina hesarin pääkirjoitussivua myöten on vannotettu, kansallisen itseruoskintaperinteemme arvokasta historiaa kunnioittaen, ettei suomettumista tulisi missään nimessä unohtaa päivänpoliittisesta keskustelusta sekä ulkopoliittisen menneisyydenhallintamme paraatipaikalta.

Näin Suomen sisäisessä suomettumiskeskustelussa on kiltisti sekoittunut keskenään käsitteen politiikan tutkimukseen liittyvä perinne sekä toisaalta käsitteen päivänpoliittisessa keskustelussa hahmottuva pejoratiivinen, halventava vire.

Seuraavassa Aleksanteri-instituutin tutkija Suvi Kansikkaan näppärä muistutus käsitteen analyyttisistä vivahteista:

Suomettuminen on termi, joka kehitettiin kylmän sodan aikana kuvaamaan suurvallan vaikutusta pienemmän naapurinsa politiikkaan. Käsitteestä puhuttaessa on syytä tehdä ero suomettamisen ja suomettumisen välillä: Ensimmäinen (johon myös alkuperäinen saksankielinen termi viittaa) oli Neuvostoliiton yritystä vaikuttaa Suomen politiikkaan ja kaventaa maan liikkumatilaa ja suvereniteettia; jälkimmäinen sitä, kun suomalaiset itse vapaaehtoisesti ja eri syistä antoivat Neuvostoliiton käyttää tällaista valtaa.

Kansikkaan mainio analyysi, jonka johtopäätökset ovat tämän kirjoituksen kanssa hyvin saman suuntaiset, löytyy kokonaisuudessaan politiikasta.fi -sivuston suomettumisraadista.

Kansikas viittaa tiettyyn historialliseen aikaan ja paikkaan, jonka hän katsoo olevan vaikeasti yhdistettävissä nykyhetkeen. Toisaalta suomettumisen käsite on myös helposti siirrettävissä tasolle, jossa puhutaan yleisesti pienenmpien valtojen itsemääräämisoikeuden ja ulkopuoliselle vaikutukselle alistumisen suhteista. Mitään loogista syytä ei ole sille, että suomett(u/a)minen – käsitettynä tässä analyyttisenä tulkinnan välineenä – rajoitettaisiin ilmiönä vain idänpolitiikkaan. Historiallisesti rakentuneena suomettumisen yhteys toki hahmottuu tällä tavalla. Samaan hengenvetoon on myös huomattava, että vaikka suomettuminen seuraa usein suomettamisesta, ei mitään väistämätöntä kausaaliyhteyttä näiden kahden ilmiön välillä ole. Ne voivat hyvin elää toisistaan riippumattakin. Suurempi ongelma on siinä, että suomettuminen viittaa ilmiöön, kun taas suomettaminen tietoisempaan, ulkokohtaisesti johdettuun poliittiseen strategiaan.

Kun siirrytään puhtaasti suomettumisesta käytyyn keskusteluun, on meillä edelleen käsissämme ainakin kaksi analyyttistä ongelmaa. Ensinnäkin suomettumista ei voida suoraan rinnastaa Venäjän vaikutusta tai näkemyksiä huomioimaan pyrkivään ulkopolitiikkaan. Suomettuminen voi ilmiönä seurata tällaisesta politiikasta, varsinkin jos se saa eräänlaisia totaalisia piirteitä, mutta ei väistämättä. Hieman tämän kaltaiseen ansaan vaikuttaisi astuvan Jukka Tarkka, joka analysoi verkkouutisten mukaan perussuomalaisten ja keskustan kannattajien edustavan yleisesti ”tätä vanhaa, suomettunutta porukkaa” juuri siksi, että nämä haluaisivat kyselytutkimuksen tulosten perusteella Suomen ulkopolitiikassaan huomioivan nykyistä vahvemmin Venäjän näkemyksiä. Sikäli kun suomettumisen käsitteellä kuvailtiin historiallisesti tietyn aikakauden yhteiskuntaa miltei läpileikkaavaa ilmiötä, tulkitsee Tarkka käsitettä enemmänkin henkilöön menevänä taipumuksena, jossa Venäjän näkemysten kasvava huomioiminen rinnastuu suoraan itse-ehtoiseen alistumiseen sekä itsemääräämisoikeuden saralla tehtyihin kompromisseihin.

Toinen ongelma koskee historiallisen analogian sovittamista nykyhetkeen. Suomettaminen nousi kansainvälisen politiikan kieleen kylmän sodan varsin yksinkertaisen, kaksinapaisen tasapainojärjestelmän ympärille hahmottuneen ideologisen konfliktin keskellä. Yhteiskunnallisena ilmiönä suomettuminen nousi yhtä lailla tästä kokonaisuudesta. Tämän ilmiön siirtäminen eräänlaiseksi kansalaisten ja poliitikkojen mielenlaatuja haravoivaksi astekäsitteeksi heikentää edelleen käsitteen analyyttistä arvoa nykyhetkessä. Ja ilmeisesti juuri analyyttisenä käsitteenä esimerkiksi Tarkka pyrkii suomettumista edellä mainitussa jutussa käyttämään.

Päivänpoliittisessa käytössä käsitteen analyyttinen merkitys toki liudentuu automaattisesti, etenkin kun suomettuminen liitetään elimellisesti idänpoliittiseen yhteyteen, joka nähdään ainoana akselina, jonka kautta ulkoinen vaikuttaminen voi kanavoitua itse-ehtoiseksi suvereniteettia rajoittavaksi käytökseksi. Tällöin kyse on arvopoliittisesta argumentista, jonka kautta kritisoidaan ulkopolitiikan venäläistymistä, oli tämän aste sitten kuinka suuri tahansa. Ja tämä nähdään edelleen synonyyminä liikkumatilan ja suvereniteetin kaventumiselle (loogisesti ajatellen liikkumatila ja suvereniteetti voivat rajoittua mitä erinäisemmistä seikoista, myös omaehtoisesti). Näin ollen päivänpoliittisessa keskustelussa suomettumis-kritiikki ei kohdistu liikkumatilan ja suvereniteetin rajoittamiseen sinänsä – sikäli kun se esimerkiksi Suomen kohdalla yhdistyy väistämättömään energapoliittisten keskinäisriippuvuuksien kasvuun globaalilla tasolla tarkastellessa. Sen sijaan kyse on arvopoliittisesta kritiikistä sen suhteen, mikä on oikea ja mikä väärä suunta.

Näin huomaamme, että suomettumisella on ainakin kolmet kasvot: analyyttiset, arvottavat ja herjaavat. Ongelmallisin tilanne on analyyttisella tasolla. Kaksi muuta tasoa sitten ovatkin jo poliittisia, joissa historian muistaminen sekä muistin politiikka toimii yhtenä elementtinä.

Dinosaurusten retriitistä kajahti

Tämän lukijoille lienee jo varsin selvää, että tämä pahamaineinen S-sana yhdistettiin myös Ukrainan kriisin sittemmin epäonnistuneeksi osoittautuneen kriisinhallintaprosessin alkuvaiheisiin eräiden yhdysvaltalaisten ulkopoliittisten dinosaurusten toimesta. Brzezinski ja Kissinger (muiden muassa) tosin käyttivät käsitettä enemmän sen alkuperäisessä, ulkokohtaista suomettamista tarkoittavassa merkityksessä, joskin vivahtein, jossa ratkaisu olisi jollain tasolla sidottu laajempaan suurvaltavetoiseen puskurivyöhykejärjestelyyn.

Kissinger ja Brzezinski tarjosivat siis historiallisesti kestäväksi näkemäänsä ulkopoliittista orientoitumista malliksi tässä vaiheessa vielä vakavan poliittisen kriisin keskellä eläneelle Ukrainalle. Raskaan sarjan veteraanit siis esittivät jokseenkin yksioikoisen katsannon orientaatiosta, jossa vastakkainasettelun potentiaalin sisältävien vaikutuspiirien reuna-alueella elävä pienvaltio linkittyy läntisiin yhteistyöverkostoihin niin poliittisesti kuin taloudellisestikin, mutta pyrkii samalla herkällä katseella välttämään ratkaisuja, jotka ruokkisivat ”institutionaalista vihamielisyyttä” (lue: pidättäytymistä tavalla tai toisella varauksesta hakea NATO-jäsenyyttä)– näin Kissingerin sanoja vapaasti lainatakseni – Venäjää kohtaan.

Dinosaurusten avaukset siis koskivat Suomea korkeintaan välillisesti. Argumentin keskiössä oli korostetusti Ukrainan kriisin herkkä eskalaatiovaihe, joka jo tuossa vaiheessa alkukeväästä 2014 kytkeytyi lännen ja Venäjän väliseen konfliktiin. Hahmotettavana oli siis mahdolliset kriisinhallintamekanismit sekä niiden taustalle rakennettava suurvaltavetoinen ratkaisu eskalaation hillitsemiseksi. Sittemmin Krimin ja Itä-Ukrainan tapahtumain kulku osoitti varsin nopeassa ja ilmeisesti mainituille kirjoittajillekin yllättävässä tahdissa – Kissingerin edellä linkattu kirjoitus julkaistiin aivan Krimin kriisin alkuvaiheiden yhteydessä, päivä Vladimir Putinin ensimmäisen tapahtumia käsitelleen puheen jälkeen – ettei historiallisen suomettamis-analogian kautta hahmotetulle mahdollisuuksien ikkunalle löytynyt kriisin kohdalla katetta, ainakaan Ukrainan näkökulmasta. Analogia ei siis kestänyt todellisuuden kovaa testiä ja Venäjän improvisoivaa voimapolitiikkaa.

Puheenvuoroissa tehtävien johtopäätöksen kumoamiseen tarvittavat elementit olivat siis pian selvillä. Pidättäytymistä institutionaalisten kytkösten muodostamista vastakkainasetteluista ei voi odottaa valtiosuhteilta, jotka perustuisivat yksipuolisille kansainvälisen järjestyksen peruspilareihin kohdistuville loukkauksille (alueellisen itsemääräämisoikeuden yksipuolisesti toteutetut rikkomukset sekä itsemääräämisoikeuden takaamiseksi solmittujen kansainvälisten sopimusten laiminlyöminen). Suomettumiskorttia esitettiinkin sittemmin hylättäväksi myös useissa yhdysvaltalaisissa kirjoituksissa, olkoonkin että niissä keskityttiin argumentoimaan lähinnä suomettumisen sisäpoliittisesta ongelmallisuudesta, ei niinkään suomettumus-analogian yhteensovittamattomuudesta vallitsevaan maailmanpoliittiseen kontekstiin.

Suomettajat: unohtakaa suomettuminen

Esimerkiksi James Kirchick perusteli heinäkuussa (The American Interest, 27.7.2014) suomettamisen olevan Ukrainan kohdalla ongelmallinen ohjenuora vetoamalla suomettumisen luonteeseen, ei niinkään historiallisiin olosuhteisiin ja kivualiaan pitkään ulkopoliittisen suunnanmuutoksen prosessiin, jonka jälkeen Suomettumisen ilmiö ylipäätään oli mahdollista. Johtopäätös (suomettuminen olisi sisäisesti ongelmallinen malli Ukrainalle) on sinänsä oikean suuntainen, joskin vastakkaisista arvonäkökohdista kiistettävissä oleva.

On kuitenkin kyseenalaista, voiko Suomen historiallista esimerkkiä edes kovin vakuuttavasti soveltaa Ukrainaan. Mallin kun tulisi tukeutua pitkän ajanjakson varassa rakennetun myöntyväisyyspolitiikan tuottamaan välivaiheeseen, jonka pohjalta vasta voisi asiallisesti ottaen seurata taloudellista länsikiinnittymistä hiljalleen vahvistava, mutta samalla ongelmattomien idänsuhteiden ydinkysymyksien vaalimisen kautta rakentuvaan tasapainoasetelmaan perustuva ulkopoliittinen linja. Ja tämän kaiken perustalla perustalla olisi edelleen tinkimätön tarve korostaa oman, itsenäisen puolustuksen merkitystä tilanteessa, jossa sitä rajoittaa rauhansopimukseen kirjattujen rajoitteiden tulkinnanvaraisuus (jota aseteknologinen kehitys vahvistaa edelleen), mutta jossa sen merkitystä korostaa erään itsemääräämisoikeuden kohtalonkysymykseksi nousseen valtiosopimuksen yhtä tulkinnanvaraiset klausuulit sotilaallisen yhteistyön käynnistävistä konsultaatioista.

Nykytilanteessa suomettuminen ei siis olisi Ukrainan kohdalla ei-toivottua ainoastaan esitetyn suomettumistulkinnan moraalisten ja taannehtivien piirteiden perusteella. Malli olisi asiallisesti ottaen mahdotonta nykyisissä poliittisissa olosuhteissa, ellei sitten aikaa kylmän sodan päättymisestä tähän päivään käsitetä Ukrainan kohdalla edellä kuvatun myöntyväisyysvaiheen korvikkeena. Tällainen rinnastus olisi heikko, sillä Ukrainan sisäpoliittinen tilanne ja tämän myötä myös ulkopoliittinen orientaatio on vaihdellut suurestikin kylmän sodan päättymisen jälkeen, sisältäen toki vaiheittaisia myöntyväisyyteen kallistuvia elementtejä.

Brookings instituutin tutkija Clifford G. Gaddy puolestaan tarkasteli Kissingerin puheenvuoroa analogian sijasta lähes suorana, nykyhetkeen sijoittuvana rinnastuksena. Gaddy totesi, ettei Ukraina voi nykyisessä (maaliskuu 2014, kirjoitettu heti Kissingerin artikkelin jälkeen) taloudellisessa ja poliittisessa tilanteessaan olla Suomi, vaikka suomettuminen olisikin sille ideaali ratkaisu. Historiallisesta yhteydestään irrotettu rinnastus ei kuitenkaan ollut Kissingerin ja Brzezinskin analogioiden tavoitteena . Tämän sijasta K ja B esittelivät laveamman ajatuksen ’Suomen mallista’, Ukrainan asemoimisesta niin pitkälle länteen kuin maailmaa nähneen realistin maailmankuvasta oli mahdollista hahmottaa. (Itse asiassa he eivät kirjoituksissaan suoraan käyttäneet termiä ”Finlandization”, mutta mediakeskustelun ohjaaminen tähän tulkintaan käy kyllä selväksi herrojen kirjoituksista sekä otsikoinneista.)

Gaddy toteaa aivan oikein, että mahdollisuus suomettumiseen, tai sen käyttämättä jättämiseen, on – niin nurinkuriselta kuin se kuulostaakin – eräällä tavalla ansaittava pitkän ja armottoman prosessin kautta. Kuten todettua, Suomen kohdalla tämä kulki vaaran vuosista ja Paasikiven tosiasian tunnistamisen kansallisesta itsetutkiskeluhetkestä Geneven hengen hengähdystaukoon sekä edelleen noottikriisin kautta hiljalleen olosuhteisiin, jossa empivä länsikytkösten haarukointi (ja suomettuminen siinä sivussa) saattoi ainakin olosuhteiden puolesta varovaisesti käynnistyä.

Gaddy siis huomioi Kirchickin laiminlyömän pitkän prosessin. On kuitenkin kyseenalaista, voidaanko Ukrainan kohdalle hahmottaa vastaavanlaista ulkopoliittisten valintojen dramaattista muutoskautta. Ukrainan kohdalla kylmän sodan jälkeinen muutos toki oli dramaattinen, mutta ei 1990-luvun alun optimismin ilmapiirin muistaen olosuhteiltaan yhtä pakottava (ellei akuuttia riippuvuutta ulkoisesta talous- ja energia-avusta oteta huomioon). Ukrainan omaa kokemusta tuskin voi rinnastaa Suomen kokemukseen vuosina 1938–1944 sekä sitä seuranneeseen ulkopolitiikan korpivaellukseen. Nykyhetkessä on yhtä lailla vaikea kuvitella tilannetta, jossa Ukraina tekisi täyskäännöksen Venäjää vastaan suunnattujen vastavoimien maksimoimisen politiikasta suurvaltojen ”legitiimien turvallisuusintressien” huomioimisen ensisijaisuutta vannovaa linjaa kohti, säilyttäen kuitenkin samalla tukevan otteen läntisiin verkostoihin kiinnittyneenä.

Näin ollen käy selväksi, että Ukrainan kriisiä koskevan keskustelun ja ’Suomen mallin’ soveltamisen yhteydestä versonut suomettamiskeskustelu lähti alun alkaenkin liikkeelle historiallisesti paikaltaan liikahtaneista askelmerkeistä. Vertaus osoittautui parakronismiksi, tai käänteiseksi anakronismiksi, jossa jokin historiaan sijoittuva asia, teema tai poliittisen prosessin taustalta hahmottuva konteksti siirretään sille olosuhteiltaan yhteensovittamattomaksi osoittautuvaan myöhempään kontekstiin.

Myöhästynyttä haikailua puskurivaltiosta

Yhdysvaltalaisessa keskustelussa suomettamisen ja suomettumisen nyanssit olivat, ehkä hieman yllättäen, lopulta kotomaista, selvästi politisoituneempaa keskustelua selvemmin tulkittavissa. Esimerkiksi vaikutusvaltainen mielipidekirjoittaja David Ignatius (Washington Post, 20.5.2014) kirjoitti vielä toukokuussa Ukrainan presidentinvaalien kynnyksellä, kuinka Ukrainan omista intresseistä lähtevä suomettuminen olisi ideaali ratkaisu konfliktiin. Ignatiuksen mukaan Putinin hallinto oli viivästystaktiikallaan viestinyt tilanteen olevan ratkaistavissa paketilla, jossa Ukraina omaehtoisesti ryhtyy ”stabiloimaan tilannetta” ryhtymällä Suomen kylmän sodan esimerkkiä seuraavaksi ”sillanrakentajaksi” idän ja lännen väliin. Ignatius yhtyi (tulkitsemaansa) Obaman hallinnon hahmottumaisillaan olevaan linjaan, jossa ulkokohtaisen suomettamisstrategian kaltaisten vaikuttamispyrkimysten sijasta korostetaan Ukrainan omia valintoja ensisijaisina tekoina tilanteen stabilisoimiseksi.

Ulkokohtaisen ja sisäisen suomettu/amisen välisen jaon implisiittisestä tunnustamisesta huolimatta myös Ignatiuksen argumentissa jää piinaavalla tavalla auki, miten Krimin menettäminen on mahdollista yhdistää tilanteeseen, jossa Ukraina omaehtoisesti rakentaisi itsestään suurvaltojen intresseihin sovitettavan ja alueellista valtatasapainoa tukevan sillanrakentajatoimijuuden. Tämä systeemitason näkymän huomioiva normatiivinen argumentti on syystä tai toisesta unohtunut myös suomettumis-teesin kriitikoilta, jotka ovat lähinnä kiinnittäneet huomion suomettumiseen (sisäpoliittiseen) hintaan ja luonteeseen. Ukrainan nivoutumista idän ja lännen vaikutuspiirien väliseksi puskurivaltioksi voisi nykytilanteessa kaiketi perustella vain hyväksymällä aluerikkomusten mahdollisuudet sisältävä epäsymmetrisen vaikutussuhteen tila, jossa vakauttavan valtion omaehtoisen toiminnan edellytykset ovat jo ennalta vahvasti rajoitettuja.

Normatiivisen kritiikin ohella suomettumis-teesiä voidaan siis kritisoida myös vertaamalla analogian taustalta löytyvän historiallisen kontekstualisoinnin kestävyyttä. Lisäksi analyyttisesti voidaan pitää ongelmallisena tapaa, jolla suomettumisen ilmiö yhdistetään loputtomia aste-eroja sisältäväksi luonnehdinnaksi Venäjän näkökohtien huomioonottamisesta. Suomettumisen taustalla vaikuttavan pitkän historiallisen prosessin sovittaminen Ukrainan konfliktin kontekstiin vaikuttaakin hyvin hankalalta, oli ajatuksen takana sitten ulkokohtainen tai Ukrainan omaa toimijuutta korostava neutralisointiprosessi. Kriittisistä puheenvuoroista voi tulkita, että näihin puutteisiin on havahduttu myös yhdysvaltalaisessa keskustelussa, vaikka perustelut ovatkin keskustelussa jääneet jokseenkin vaillinaiseksi. Suomessa vieteriukko vaikuttaa edelleen singahtelevan sitkeästi. Eikä ihme – sen verran paljon muistin politiikkaa ja kansallisen puhdistautumisriitin henkeä tuohon käsitteeseen on näemmä iskostunut. Tällaiselle nuoremman polven ulkopolitiikan tutkijalle moisen piehtaroinnin käteisarvo ei aina kovin kirkkaana hahmotu.

***

Suomettumisen olemuksen syventävä oppimäärä, tutkijoiden opastamana, löytyy politiikasta.fi -sivustolta. Oppimäär’n voi aloittaa voi kokoelmasta aihetta käsitteleviä artikkeleita. Tuomion voi puolestaan lukea sivuston kokoaman raadin näkemyksistä.