Lisää keskenäisestä riippuvaisuudesta

Kyselin edellisessä blogautuksessani Suomessa turvallisuuspoliittiseen keskusteluun nousseen keskinäisriippuvuuden merkityksen perään. Lienee syytä tarkentaa, ettei käsitys kansainvälisten suhteiden keskinäisriippuvuudesta todellakaan ole mikään uusi luonnehdinta. Tällainen kuva saattaoi piirtyä blogitekstini perusteella sekä suomalaista turvallisuuskeskustelua seuraamalla.

Esimerkiksi kansainvälisen politiikan (International Relations) tieteenalalla nousi viimeistään 1960-luvulla lukuisia transnationalisteja ja sekä keskinäisriippuvuusteoreetikoita haastamaan siihen mennessä tieteenalalla valtavirta-aseman saaneen valtiokeskeisen realismin ydinteesejä. Klassiset realistit dedusoivat Hans Morgenthaun johdolla kansainvälisen politiikan perusteeseiksi kutakuinkin kolme kiveen hakattua periaatetta (Morgenthaun 1948 julkaiseman klassikkoteoksen, Politics Among Nationsin, myöhempiin painoksiin lisätyt realismin kuusi prinsiippiä voidaan tiivistää ydinteeseiltään seuraaviin kolmeen): 1) kansallisvaltiot ja niiden päätöksentekijät ovat tärkeimmät toimijat kansainvälisen politiikan ymmärtämiseksi; 2) kansallisen ja kansainvälisen politiikan sfäärit ovat luonteeltaan ja logiikaltaan yhteismitattomia; 3) kansainvälinen politiikka on kamppailua vallasta – valtakamppailun selittäminen on se, mitä tutkijan pitää tehdä. On huomattava, että nämä ovat vain realismin ydinteesit, sen ontologian keskeiset lähtökohdat. Näiden lisäksi realismin teoriaan kuuluu kirjava joukko ydintä suojaavia suojavyöhykkeen (hypo)teesejä. Mainittakoon vaikkapa vallan tasapaino-oppi, hegemonian käsite sekä esimerkiksi teoria suhteellisista ja absoluuttisista hyödyistä.

Monikansallisten yritysten ja erilaisten valtion sisäisten ei-legitiimien toimijoiden, kuten vaikkapa sissiryhmien, toimintaa tutkineet tutkijat olivat valmiita hylkäämään klassisen realismin ensimmäisen ydinteesin 1960-luvulta lähtien. Transnationalistit [1] (konkreettisesti: valtion yläpuolella olevat) katsoivat, etteivät valtiot ole ainoita kansainvälisen sfäärissä vaikuttavia toimijoita, eivät välttämättä enää edes merkityksellisimpiä. Etäisyys maailmansodista yhdistettynä kylmän sodan orastavaan liennytyskauteen antoivat tilaa talous- ja kehityspoliittisten kysymysten nousemiselle kansainvälisen politiikan tutkimusagendalle, jos ei aivan kärkiteemoiksi. Valtioiden sisäiset valtakamppailut ja kansainväliseltä areenalta ideologioiden mukana välittyvät sissi- ja vastarintaliikkeiden kanavoimat sisällissodat kyseenalaistivat realismin toista ydinteesiä. Samalla monitieteisenä aloittanut ja kehitysvaiheessaan paljolti kvantitatiiviseen tutkimukseen tukeutunut rauhantutkimus kyseenalaisti realismin valtiokeskeistä (tai valtioiden koskemattomuuteen ja suvereniteettiin palautettavaa) väkivaltakäsitystä.

Keskinäisriippuvuusteoreetikot ja uusfunktionalistit puolestaan ennustivat teoretisoinnillaan sen, mitä Euroopassa tulisi tapahtumaan 1980-luvun puolesta välistä eteenpäin; kansallisvaltioiden yhä suurempi kiinnittyminen keskinäisten markkinoiden varaan johtaisi kansainvälisen talouden avautumiseen sekä edelleen myös poliittiseen integraatioon, jotta yhteistä etua voitaisiin säädellä poliittisesti ennustettavammilla normeilla ja sopimuksilla. Tämä havainto hälvensi uskoa realismin kahden ensimmäisen ydinteesin lisäksi myös kolmanteen teesiin, jossa valtion sisäinen elämä leikattiin sen ulkopuolisesta elämästä kuin mieli ruumiista kartesiolaisessa rationalismin ylistyksessä konsanaan.

Näin kaikki realismin ydinteesit olivat 1970-luvulle tultaessa haastettu. Erilaiset kriittiset, institutionalistiset ja liberalistiset teoriat ovat sittemmin nousseet kansainvälisen politiikan valtavirtaan, eikä näitä ajatuksia ole kaihdettu soveltaa käytännössäkään. Mistä nyt sitten tuulee, kun erään kylmän pohjolan kansan limbossa kiertävässä turvallisuuspoliittisessa keskustelussa on tuosta noin vain keksitty – 40 vuoden viiveellä – maailman olevan keskinäisriippuvuuksien leimaama? Turvallisuuspolitiikan sihdin läpi valutetut käytännön johtopäätökset ovat luokkaa: emme ole yksin, eikä yksikään valtio voi olla maailmassa de facto poliittisesti liittoutumaton, korkeintaan ad hoc -pohjalta. Jölkimmäinenkin vähän niin ja näin, jos katsoo kansaivälistä normistoa ja lakeja.

Löydössä lienee ehkä sittenkin jotain perää, jos se kiinnitetään perinteisesti astetta kovempien arvojen hallitseman turvallisuuspolitiikan yhteyteen, pois talouskysmyksistä. Maailma on monimutkainen ja muuttuva – itse asiassa niin muuttuva, että muutoksesta vaikuttaa tulevan paradoksaalisesti pysyvää. Tämä sopii talousvaltaa pitävien pirtaan – pysyvätpähän have-notsit liikkeessä ja varpaillaan. Kaukanakin tapahtuvat mullistukset vyöryvät hetkessä heijastevaikutuksina myös suomalaisten turvallisuuden ja turvattomuuden kokemusmaailmaan – näin väitetään, mikä vaaatii kyllä usein varsin valikoivaa katsetta. Kyse ei ole enää pelkästään taloudesta, vaikka kultarannankin keskustelut osoittivat taloussektorin olevan luontevin lähtökohta keskinäisriippuvuudesta vedettäville ulkopoliittisille johtopäätöksille. Jotain turvallisuuspolitiikan kannalta tuoretta käsite kuitenkin tuntuisi ehdottavan. Koitan seurata käsitteen semantiikkaa loogisesti: ollaan keskenään riippuvaisia; ja riippuvaisina muuttuvaisia => ei liene viisasta tehdä itsestään riippuvaista yhteen tiettyyn suuntaan, eihän?

***

[1] Transnationalismin klassikoista mainittakoon vaikkapa Robert Keohanen ja Joseph Nyen teos Transnational Relations and World Politics vuodelta 1972.

[2] Keskinäisriippuvuusteoreetikkoihin en ole itse kovinkaan syvällisesti perehtynyt. Toisen käden lähdeteoksessa mainitaan seuraavat klassikot 1960-70-luvuilta: Richard Cooper (1968): The Economics of Interdependence. Economic Policy in the Atlantic Community sekä Edward Morse (1976): Modernization and the Transformation of International Relations.

Keskinäisriippuvaisten salatut houkutukset

Turvallisuuspolitiikan – ulko- ja puolustuspolitiikan muodostaman kokonaisuuden – yhteydessä on viime aikoina käytetty runsaasti käsitteitä ’keskinäisriippuvuus’ ja ’monenkeskisyys’. Etenkin keskinäisriippuvuuden käsitteen tarkempaa sisältöä ei ole poliittisessa keskustelussa vielä kovin hienosyisesti avattu. Politiikot ovat kyllä puhuneet sen implikaatioista, mutta itse ilmiö on jollain tavalla hämärä – kuin itsestään selvyys, joka tyhjenee analyyttisesti laiskaan käsitykseen suvereniteetin ja omin päin toimimisen mahdollisuuksien heikkenemisestä. Käsitteisiin on sekoittunut lisäksi vieläkin hämärämpi ajatus verkottuneisuudesta, jota voidaan tulkita sekä kapeasti puolustuspolitiikan että laajemmin ulkopolitiikan sisältävän turvallisuuspolitiikan vinkkeleistä. Ensiksi mainitulla saralla verkottuneisuus vaikuttaa lähinnä tulevaisuuden ihanteelta, ulkopolitiikan saralla sen sijaan varsin luontevalta kehityssuunnalta. Kukapa ei haluaisi olla verkottunut?

Keskinäisriippuvuuden ja monenkeskisyyden käsitteet viittaavat intuitioon, jossa turvallisuusympäristön muutos ulottuu globaalille tasolle perinteisten paikallisten ja alueellisten tasojen lisäksi, jopa näiden sijasta. Aika ja paikka menettävät turvallisuuskysymyksissä merkitystään, mikä vaati entistä laveampaa katsetta ja kulttuurista herkkyyttä myös politiikan tekijöiltä. Tulkitsen paluun perinteiseen geopolitiikkaan yhdeksi vastareaktioksi alituista muutosta ja ’paikattomuutta’ korostavalle hybrikselle; postmodernin ja rajattoman maailman hekuma ei tarjoa tarttumapintaa politiikan pysyviin käytäntöihin, jotka puolestaan tarjoaisivat edes hivenen ennustettavuutta. Valitettavasti perinteinen geopolitiikka on turvallisuuspolitiikan kokonaisuudesta katsoen vastareaktiona itsessään riittämätön, joskin kriittisesti tulkittuna tarpeellinen lisä turvallisuuspoliittiseen keskusteluun. Suomen(kin) rajojen sisällä eläviin ihmisiin kohdistuvaan turvattomuuteen todella vaikuttavat niin monimutkaiset dynamiikat ja syy-seuraussuhteet, ettei niiden alkutekijöihin vaikuttaminen tahi niiden ennustaminen onnistu tyystin perinteisen lähialueillemme ulottuvan strategisen kiikarin läpi. Geopolitiikan laiminlyöminen kuin siihen uppoaminenkin olisivat yhtä lailla aikamme impivaaralaisuutta.

Toisaalta perinteisen sotilasvetoisen turvallisuusajattelun merkitys on viime vuosina kasvanut Pohjois-Euroopassa. Tai ainakin näin olen päätellyt, en vähiten suomalaista keskustelua seuraamalla. Tämä on fakta, johon lienee uskominen, vaikkei allekirjoittaisikaan johtopäätöstä Pohjolan sotilaallisesta voimatyhjiöstä Yhdysvaltojen uusien suurstrategisten linjausten jäljiltä. Ohjuspuolustusjärjestelmäpolitiikan uusi virittyminen kevään 2013 kuluessa; Naton ja Venäjän tulevat, verraten laajat sotilasharjoitukset; ilmatilan loukkaukset; arktisen alueen nouseminen resurssipolitiikan näyttämöksi; puheet Pohjoismaisesta puolustusyhteistyöstä; Islannin ilmavalvontakeskustelu ja Yhdysvaltojen ’painopistesiirtymä’ … esimerkkejä riittää.

Maantieteen politiikkaankin on siis katsominen, kunhan sitä nyt ei ihan totaalisen sodan aikaisista lähtökohdista kaiveta esiin. Aivan toinen kysymys on sitten se, luoko uhan tunteeseen varautuminen hyökkäyksellisiä elementtejä sisältävällä sotilasyhteistyöllä itsessään turvallisuutta? Vai pelaako liike turvattomuuden kierteen pussiin? Miten muutoksista tulisi viestiä, tai miten niitä tulisi täydentää muilla ratkaisuilla, jottei tulkintaongelmia syntyisi? Kysymykset ovat tähdellisiä, vaikka elämmekin maailmassa, jossa turvattomuuden inhimillinen kokemus kohdistuu entistä vahvemmin mainittuihin rajat ylittäviin uhkiin – tietoverkkojen turvallisuus mainittakoon viimeaikoina huomiota saaneena esimerkkinä.

Miten tämä akateemiselta tyhjäkäynniltä kalskahtava jargoni sitten liittyy kysymykseen sotilaallisesta liittoutumisesta? Ensinnäkin siten, että jos todella otamme väittämän monenkeskisestä ja keskinäisriippuvaisesta maailmasta vakavissamme, voinemme myös järkeillä, että yksinkertaisiin joko-tai -asetelmiin latistuvat turvallisuuspoliittiset ’dilemmat’ tuskin tarjoavat pitkäjänteisiä avaimia aikamme haasteisiin. Kysymys ei ole tällöin edes siitä (mistä olen samaa mieltä aiheesta kirjoittavan Rysky Riiheläisen kanssa), että Nato-jäsenyyden (tai muun sotilaallisen liittoutumisratkaisun) vastustamisen tueksi/rinnalle on tarjottava muita, vaihtoehtoisia ja/tai täydentäviä sivulinjoja ja ratkaisuja; myös sotilaallisen liittoutumisen puolustajien tulee arvioida kriittisesti, mitä haasteita liittoutumisen taustalta aukeaa ja mitä muita painotuksia Suomen tulisi esimerkiksi ulkopolitiikan saralla tässä yhteydessä voimistaa, jotta turvallisuuspolitiikan käytännöt edelleen kohtaisivat keskinäisriippuvuuden ja monenkeskisyyden pöhöttämän maailman. Ja ennen kaikkea: mitä sotilasliiton jäsenenä oleminen käytännössä tarkoittaisi – minkälaista liittoa, tai kumppanuutta, Suomi itse haluaa rakentaa? Nythän keskustelu kohdistuu lähinnä turvallisuustakuiden ympärille, ei niinkään jokapäiväiseen toimintaan.

Ketteryyttä siis tarvitaan. Osittain ketteryyden eväitä tarjoavat hallinnon tuottamat useat ulkopolitiikkaa linjaavat strategiat, joissa ulkopolitiikka eräällä tavalla jaetaan edelleen itsenäisiltä vaikuttaviin lohkoihin (mistä herää kysymys, missä tällöin on keskinäisriippuvuus käytännössä?). Onko Suomi valmis siirtymään suuria poliittisia tarinoita sisällään pitävästä linjuripolitiikasta hallintolähtöisempään strategiapolitiikkaan? Vastaus saattaa jälleen olla tylsä ja ennustettava: tarvitsemme suuria linjoja sekä vieläkin suurempia arvoja, mutta myös käytännön ulkopoliittiselle osaamiselle arvostusta antavaa matalamman kynnyksen toimintaa. Praksikselle on annettava tilaa siten, ettei aivan jokaista verkottuneen ulkopolitiikan tapahtumaa käynnistetä suurieleisellä viittauksella Siihen Linjaan (ja tokkopa näin on viime aikoina tavattu tehdäkään?). Käytännön tekoja voi johtaa linjoista ketterästikin.

Kansainvälisen politiikan luonteesta Pohjolassa piirretty ’verkottuneis-keskinäisriippuvainen’ maailmankuva vaikuttaa hylkivän sisäsyntyisesti jämäkkää, liittoutumisen käsitteen ympärille piirtyvää linjaa (ja muita kahden sanan etikettiratkaisuja). Suomen turvallisuuspolitiikan elävä traditio vaikuttaisi sen sijaan hyvinkin kypsältä linjakkaalle ajattelulle – ainakin harmoniaa ja selkeyttä arvostavien kansalaisten silmissä. Etiketissä lukeva yksinkertaistus kuitenkin hämärtää todellisuuden; ennenkin on osattu olla notkeita ja nopeita. Kysymys kuuluu, osataanko vieläkin?