After Brexit – päiväkirjamerkintöjä, 27.6.2016

Ansiokkaita Brexit-analyysejä pukkaa nyt siihen tahtiin, että heikompaa hirvittää [1]. Päävire medioissa esitetyissä kommentaareissa on kuitenkin varsin ”tekninen”. Pika-analyyseissä vaikutetaan keskittyvän siihen, miten Brexit-prosessi etenee neuvoa-antavan kansanäänestyksen tulosten saattelemana tästä eteenpäin. EU:n tulevaisuutta käsittelevä ”filosofisempi” ja normatiivinen tulokulma on ainakin suomalaisissa analyyseissä jäänyt vähemmälle. Keskustelu on edennyt varsin pragmaattisella tasolla, pysytellen mahdollisen Brexitin välittömien seurausten varovaisissa arvioissa, ikään kuin eräänlaista Brexit-alarmismia purkavissa merkeissä (esimerkiksi 1, 2). Suorasanaisen normatiiviset näkökulmat ovat olleet harvinaisempia, ja tällöinkin vahvasti markkinalähtöisten argumenttien varaan rakentuvia.

Prosessi etenee nyt eräänlaisessa välitilassa, jossa punnitaan varmasti jo kabineteissa pitkälle suunniteltujen skenaarioiden sisältämien askelmerkkien tarkempia paikkoja. Mantereen puolelta on lähtenyt kanaalin yli melko selvä viesti eroanomuksen mahdollisimman pikaisesta jättämisestä. Virallisesti tätä perustellaan kaikenlaisten spekulaatioiden minimoimisella (lue: markkinoiden rauhoittaminen). Brysselin ja mantereen puolelle jäävien suurten jäsenmaiden lähettämistä viesteistä ei kuitenkaan voi olla lukematta turhautumista Iso-Britannian erityisasemaa ja sen tuottamaa eurokankeutta kohtaan. Federaatiokehityksen nimiin vannoville Brexit voi katastrofin sijasta hyvinkin näyttäytyä opportunistiselta ikkunalta, jonka kautta avautuva näkymä muistuttaa entistä dynaamisemman ja poliittisesti tiiviimmän unionin kultaisesta lupauksesta.

Puhtaasti institutionaaliselta kannalta tilanne näyttäytyy Brysselin ja Lontoon sekä toisaalta Brexit ja Bremain -leirien väliseltä jänishousupeliltä (kiitokset linkistä ja ideasta Aki Luodolle), jossa kansanäänestys on vain yksi välivaihe, ei pelin lopputulema. ”Markkinoiden” lisäksi tämän monitahoisen jänishousupelin yhdellä sivustalla kiihdyttelee yhtä lailla arvaamattomaksi leimattu ”kansalaismielipide”. EU:n (sisäkuusikon?) osalta tämä tarkoittanee tasapainoilua tiukemman linjan ja myöntyväisyyslinjan välillä; Brysselin liian selvä lipeäminen kumpaan tahansa suuntaan eittämättä pelaisi EU-jäsenvaltioiden kansallismielisten populistien pussiin. Tiukka linja toisin sanoen antaisi sytykettä äänenpainoille, joissa niin kernaasti tukeudutaan kuvastoon EU:sta harvainvaltaisena eliitin projektina, jossa ”tavallisen” kansan murheita ei juuri vaivauduta kuuntelemaan. Toisaalta myös odottava – Brittien vaateita myötäilevä – ja tällä tavalla Cameronin virittämän vipuvarren toimivuuden paljastava linja puolestaan osoittaisi, että kansallisen tason poliittinen opportunismi Brysseliä vastaan on varsin kevyesti masinoitavissa oleva luonnonvara.

Mutta tämäkin asetelma – Bryssel vastaan Lontoo – pelkistää tilanteen taustalta avautuvat keskipakoisvoimat varsin tekniselle tasolle. Ehkä Brexit/Bremain -spekulaatioiden sijasta meidän pitäisi kysyä, mitä käsillä oleva tilanne ylipäätään tarkoittaa EU:ksi kutsumamme projektin tulevaisuudelle? Mitä todella tarkoittaisi se, jos edellä esitetty monitahoinen jänishousupeli olisi joidenkin brittien poliittisen eliitin yksittäisten jäsenten hallittavissa? Ja lopulta: mitä tämä kaikki tarkoittaa politiikan nykytilan ja sen perimmäisen luonteen näkökulmasta?

Voiko tämän jänishousupelin ja siihen liittyvien epävarmuuksien hallitsemattomuuden jälkeen käydä niin, että Cameron pitelisi kansanäänestyksen jälkeenkin pelin ratkaisevia lankoja käsissään (hänen oma poliittinen uransa taitaa joka tapauksessa olla nyt paketoitu, vai…)? Vaikka en prosessin kaikkia juridisia ja poliittisia yksityiskohtia tunnekaan (seuraavaksi on joka tapauksessa edessä Briteissä parlamentin käsittely, näin olen ymmärtänyt), kuulostaisi tällainen tilanne melkoisen ongelmalliselta juuri EU:n näkökulmasta. Yksi jäsenmaa, yksi puolue, ja lopulta yksi pääministeri kykenisi laittamaan EU:n perinteisesti eteenpäin katsovan projektin käymistilaan, ellei suoranaiseen solmuun, ennalta määrittelemättömäksi ajaksi. Toisaalta eihän EU aikaisemminkaan mikään ongelmattoman lineaarista kehityskäyrää pitkin edennyt poliittinen projekti ole ollut. Lisäksi on huomattava, että ajatus jänishousupelin jatkumisesta perustuisi suoranaiselle kansalaismielipiteen arvon halventamiselle (neuvoa-antavan kansanäänestyksen puhdas välineellistäminen sen ulkopuolisten pyyteiden ajamiseen).

***

Jossain kaiketi kulkee sen poliittisen hinnan raja, joka Bremainista on järkevä maksaa. Voisi kenties hieman provosoivasti esittää, että Bremain/Brexit latistuu lähinnä tekniseksi kysymykseksi, jos sen taustalla väijyviä ”rakenteellisia” kysymyksiä ei samalla pyritä ottamaan vakavasti niin Lontoossa, Brysselissä kuin laajemminkin Euroopassa. Ilman näihin seikkoihin puuttumista brexit/bremain ei ole ratkaisu, vaan lähinnä oire laajemmista ongelmista, jota koitetaan väliaikaisesti padota.

Britit ovat nyt saaneet osoittaa turhautumistaan masokistisiakin piirteitä ilmentävillä tavoilla. Ikäviä piirteitä riittää: on ymmärtämättömyyttä, globalisaation voittajien kelkasta kituliaasti tippuvien eristäytymistä, puhtaasti ennakkoluuloihin perustuvaa muukalaisvihaa; on turhautumista hahmottomiin eliitteihin, joiden näpäyttämisestä tulee poliittisen osallistumisen itseisarvo, saaden näin poliittisen äänestämisen näyttäytymään keskenkasvuisten teinien ovien paiskomista muistuttavalta kapinoinnilta; on kultakehyksin reunustettua kaipuuta yhtenäiskulttuuriin ja sen kivijalkana toimineen teollisuusyhteiskunnan paluuseen; ja ennen kaikkea on eriarvoisuutta sekä tästä aiheutuvaa kasvavaa hyvinvointivajetta – sekä tunteena että tosiasiallisena tuloerojen kasvuna mitattuna –, mikä paitsi alentaa Brexitin äänestämisen kynnystä, tekee siitä myös omalla tavallaan varsin perusteltua.

Näiden tuntojen taustalla vaikuttaviin ”rakenteellisiin” ongelmiin ja niiden ratkaisemiseen nähden – olivat ne kuinka monisyisiä ja vaikeasti määritettäviä tahansa – brexit/remain on lähinnä tekninen ”haaste”. Kenties nyt olisi oikea aika palata ”perustavien kysymysten” äärelle, keskusteluun Euroopan laajuisesta poliittisesta rauhan- ja turvallisuuden projektista. Teknokraattisen koneiston päälle siirretty normatiivinen projekti voi kuitenkin kaatua myös teknisiin ongelmiin. Tämä olisi päättäjien hyvä muistaa peliensä tiimellyksessä.

[1] Tässä joitain uutisvirrasta poimimiani ajatuksia herättäviä analyysejä: Mikko Poutanen, Timothy Garton Ash, Laurie Penny, Alan Travis/Guardian, Will Davies, Mari K. Niemi.

Taakanjakovajetta ja lainsäädännöllisiä solmuja

Turvallisuuspolitiikan maailmassa kaikki on mahdollista. Nykyhetkeä piinaa jatkuva epävarmuus tulevaisuudesta ja nykyhetkessä tehtyjen johtopäätösten pitävyydestä. Näin myös etenkin Suomessa, jossa monien lähes kuriositeettina pitämät EU:n turvatakuut vaikuttivat nousevan lähes yhdessä yössä Suomen turvallisuuspolitiikan kovaksi ydinkysymykseksi, kuten esimerkiksi kokoomuksen Henna Virkkunen tilannetta kuvailee. Kyky vastata välittömällä sotilaallisella tahdonilmauksella vielä hiljattain oliiviöljyavuksikin ristittyyn Lissabonin sopimuksen avunantovelvoitteeseen on näin nostettu ärhäköityneessä ilmapiirissä Suomen turvallisuuspolitiikan uskottavuuden mittariksi. Avunantovelvoitteen EU:n tasolla aktivoineen Ranskan kanssa bilateraalitasolla käydyt neuvottelut eivät edes ehtineet käynnistyä, kun #turpo-vararikko oli jo ehditty julistaa. Hidasta hämäläistä reaktioiden vuolas virta hirvittää, mutta minkäs teet; sellaiseksi maailma on käynyt – aikajänteen tiivistyessä myös reaktiot kärjistyvät.

Suomen turvallisuuspoliittisen tuuliajon tikunnokkaan nostettu asiallinen syy paikannettiin nopeasti puolustusvoimalakiin. Se kun ei mahdollista virka-avusta irrallista, voimankäyttövaltuuksia sisältävän aseellisen avun tarjoamista Suomen rajojen ulkopuolelle (ks. erityisesti pykälä 12). Poikkeuksen tähän muodostavat (pääasiassa YK:n turvallisuusneuvoston mandaatilla toimivat) kriisinhallintaoperaatiot ja rauhanturvaamistehtävät, joista on edelleen säädetty tarkemmin laissa sotilaallisesta kriisinhallinnasta. YK:n peruskirjan 51 artiklassa, mihin myös NATO:n ja EU:n turvatakuukysymykset kansainvälisen oikeuden näkökulmasta palautuvat, sanotaan seuraavaa:

Jos jokin Yhdistyneiden Kansakuntien jäsen joutuu aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, ei mikään tämän peruskirjan säännös saa rajoittaa sen luonnollista oikeutta erilliseen tai yhteiseen puolustautumiseen, kunnes turvallisuusneuvosto on ryhtynyt tarpeellisiin toimenpiteisiin kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi.

Ilmeisesti syntynyttä tilannetta ei kuitenkaan tulkita itsepuolustusoikeutta koskevana kysymyksenä. Tähän mennessä käyty keskustelu ja Suomen reaktiot viittaavat pikemminkin solidaarisuuteen rinnastettaviin avunantovelvoitteisiin. Tätä vasten on kuitenkin huomionarvoista, että presidentti Hollande viittasi Pariisin iskuhin nimenomaan sotilaallisina iskuina ja sodankäyntinä. Olisiko Suomella siis mahdollista tulkita tilannetta tässä vaiheessa puhtaasti YK:n peruskirjan 51 artiklan määrittelemänä itsepuolustusoikeutta koskevana kysymyksenä? Tehty tulkinta ei siis vaikuttaisi viittaavan sotatoimiin ja puolustukseen, vaan puolustusvoimalaissa kirjattuun ”avun antamiseen toiselle valtiolle terrori-iskun, luonnononnettomuuden, suuronnettomuuden tai niihin rinnastettavan tapahtuman johdosta”, minkä yhteydessä ”ei saa käyttää voimakeinoja.” Tilanne kieltämättä hämmentää amatööriä. Voimankäyttöä säätelevän lain uudistamiselta sopii toivoa selkeytymistä (ja taiten harkittua, myös tulevaisuuden muutoksien mahdollisuudet huomioivaa muotoilua).

***

Oli miten oli, lainsäädäntöprosessin muutoksen vitkuttelusta aiheutuneiden esteiden katsotiin kriittisissä puheenvuoroissa muodostavan Suomelle eräänlaisen EU:n sisäisen taakanjakovajeen. Tämän seuraukset Suomen tulevien, joskin keskustelussa toistaiseksi erittelemättä jääneiden, avuntarpeiden osalta esitettiin potentiaalisesti turmiolliseksi. EU:n turvatakuiden puolustuksellemme tuottaman pidäkkeen kurssi vaikutti näin nousseen yhdessä yössä melkoisesti.

Kysymyksen voi tietysti kääntää toisinkin päin: mitä jos pyyntö tulisikin Suomen lähialueilta ja terrorismin vastaisia operaatioita astetta ”konventionaalisempien” turvallisuusongelmien kontekstissa? Suomi on linkittynyt eurooppalaiseen turvallisuusjärjestelmään EU:n kautta lähtemättömästi. Esimerkiksi Tomas Wallenius ja Matti Pesu ovat kirjoittaneet aiheesta ansiokasta pohdintaa ulkopolitist-blogiin. Uusi tilanne tuo kuitenkin eteemme enemmän kysymyksiä kuin vastauksia: mitä avunantovelvoitteet tarkoittavat sodankäynnin muotojen sekä uhkakuvien jatkuvan muutoksen keskellä? Mitä Rankan selvästi kahdenvälisiin neuvotteluihin tähdännyt ja EU:n tason päätöksenteon ohittamiseen liittyvä valinta (vetoaminen avunantolausekkeeseen yhteisvastuulausekkeen sijaan) merkitsee? Entä mitä tilanne tarkoittaa operationaalisella tasolla, jonka suhteen NATO:n valmiudet jäsenmaiden resursseista koostuvan puolustus- ja iskukyvyn organisoimiseen kriisitilanteissa tunnustetaan yleisesti olevan rutkasti Euroopan unionin valmiuksia edellä? Voiko nimenomaan terrorismin ja väkivaltaisen ekstremismin vastaisiin operaatioihin tähtäävää avunpyyntöä toimintamalleineen yleistää kaikkiin mahdollisiin uhkaskenaarioihin – kuinka pitkälle meneviä yleistyksiä toisin sanoen Ranskan pyyntöön esitettävistä vastauksista ja ennakkopäätöksistä voidaan johtaa?

Yksi asia ainakin lienee selvä: kysymys EU:n puolustusulottuvuudesta sekä Suomen sitoutumisesta siihen nousee laajan keskustelun kohteeksi tulevan ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon valmisteluprosessin yhteydessä. Ei kysymys Euroopan unionin puolustusulottuvuuden merkityksestä tietysti täysin tyhjästä tullut. Siihen kohdistuneet viittaukset ovat pikemminkin tasaisesti lisääntyneet niin määrältään kuin painoltaan. Ranskan eurooppalaista ratkaisua painottava, ja täten NATO:n sisällä itsenäistä linjaa jälleen tapaileva suuntaus ei ole mikään yllätys, jos päätöstä tarkastelee jälkiviisaasti Ranskan pidempää strategisen kulttuurin historiaa vasten.

Edellisiä kysymyksiä vasten käy myös ilmeiseksi, kuinka merkityksellistä Suomen kannalta on seurata myös muissa pienissä- ja keskisuurissa EU-maissa aiheen ympäriltä virinnyttä keskustelua sekä näiden aikanaan Ranskalle antamia vastauksia. Näin ulkoministeriössä ja Suomen lähetystöissä tällä hetkellä jo tehtäneenkin. Tällä hetkellä suomalainen keskustelu kuitenkin vaikuttaa kääntyvän vahvasti kohti omaa napaa. Vastauksessa Ranskan avunpyyntöön – hieman karrikoiden ja käydyn keskustelun piirteitä yleistäen – vaikuttaa olevan ensisijaisesti kysymys siitä, mitä vastauksemme ja sen rajoitukset aiheuttavat itsellemme; ikään kuin koko Euroopan huomio olisi juuri Suomen valinnoissa. Presidentin ja valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittisen ministerivaliokunnan tiistaina muotoilema vastaus Ranskan auttamisesta ”kaikilla mahdollisilla tavoilla” ei riittänyt vakuuttamaan niitä, joiden silmissä ”uudella aikakaudella” osoitettava kansojen välinen solidaarisuus mitataan viime kädessä rajojen yli kiikutettavina ”rautalähetyksinä”.

***

EU:n turvatakuukysymykseen on näin ehditty muutamassa päivässä liittää melko monta konditionaalia. Näiden ”mutta” ja ”entä jos” -lauseiden hallinnastahan ulko- ja turvallisuuspolitiikassa on pitkälti kyse. Ranskalle annettavan avun muodosta (mukaan lukien kysymys sotilaallisen vastauksen tarkoituksenmukaisuudesta) käyty keskustelu on sen sijaan jäänyt vähemmälle huomiolle, hukkuen jonnekin spekulatiivisen taakanjakovajeen sekä juridisten umpisolmujen päivittelyn varjoon. Ehkä Ranskan konkreettinen pyyntö ja kahdenkeskiset neuvottelut palauttavat julkisen keskustelun myös näille, hieman konkreettisemmille urille.

Miten Suomi siis voisi  Ranskalle vastata ja mitä Ranska todennäköisesti kysyy Suomelta? Euroopan unionin jäsenvaltioiden vahvuudet sekä toisaalta Suomen tilanteen tuntien ei olisi suuri yllätys, jos Suomen ja Ranskan väliset neuvottelut painottuisivat siviiliviranomaisten tasolla tapahtuvan poliisiyhteistyön sekä tiedustelutietojen vahvistamisen kaltaisiin teemoihin. Myös panostukset tehokkamman sekä tätä kautta hätää kokevien pakolaisten kannalta oikeudenmukaisemmin toimivaan Euroopan unionin rajavalvontaan saattavat nousta esiin, kuten myös kysymys Suomen jo nyt Irakin pohjoisosissa kurdeille antaman koulutuksen edelleenkehittämisestä. Suomen huomio lainsäädäntöprosessin etenemisestä sekä tähän liittyvä tarve pitää yllä aktiivista keskusteluyhteyttä mahdollisen operaation kestäessä noussee myös esiin. Tähän liittyen on myös mainittava, että Ranskan puolustusministerin esille tuomiin ”middle-power overstretch” -ongelmiin sekä tätä kautta muodostettavaan kytkyyn Syyrian tilanteen ja Ranskan muiden kriisinhallintaoperaatioiden välillä kannattaa suhtautua jonkinlaisella varauksella. Tämä lähinnä edellä esitettyä ennakkotapauksen muodostumista silmällä pitäen, vaikka Le Drianin viesti luultavasti lähtikin lähinnä isoimpien EU-maiden suuntaan.

Mitä Suomeen itseensä tulee, kääntynee jo vireillä oleva puolustusvoimalain uudistusprosessi nyt käydyn keskustelun perusteella sellaisiin uomiin, että on vaikea nähdä mittavia esteitä sen läpimenolle eduskunnassa, kunhan esitys sinne saakka aikanaan pääsee. Poliitikkojen koventuvaa, lähes kypärälinjalle taittuvaa retoriikkaa kannattaa suodattaa myös tarkoituksenmukaisena herättelynä ja pyrkimyksenä lainsäädäntöprosessin nopeuttamiseen – tai siis tässä vaiheessa vielä sen valmisteluun.

Kärkevä, ja tässä muodossa mielestäni perusteeton, ajatus Suomen turvallisuuspolitiikan henkisestä vararikosta, liittyy myös Suomen NATO-keskusteluun sekä Suomen ja Ruotsin väliseen puolustusyhteistyöhön. NATO:n kohdalla ajatus saatta olla sen suuntainen, että jos Suomi nyt EU:n turvatakuukysymyksen muodostaman ”testin” kohdalla jarruttelee, tekee tämä hallaa myös Suomen NATO-jäsenyyden näkymille. Koska päätös uusista jäsenistä perustuu Pohjois-Atlantin sopimusjärjestössä muodolliselle konsensukselle – näin ajatus jatkunee – ei Suomen mallioppilasmaisesta solidaarisuudesta voimapoliittisine sitoumuksineen Ranskan pyynnön edessä olisi haittaakaan ollut. Näin siis jos halutaan väistämättä arvuutella Suomen kollektiiviselle puolustukselle yleisesti antaman arvon ja siihen liitetyn mielikuvapolitiikan merkitystä nykyisten NATO-jäsenten näkökulmasta.

Mitä taas suomalaisen keskustelun katveisiin tulee, on niistä tässä kohdin mainittava ennen kaikkea Syyrian rauhanneuvottelut sekä laajempi Lähi-idän poliittinen tilanne. Esimerkiksi Martti Ahtisaari nosti tuoreeltaan Syyrian rauhanneuvottelut ja niihin panostamisen terrorismin vastaisessa politiikassa Isisin vastaisten sotatoimien edelle. Myös alueen poliittis-taloudellista jälleenrakennusta korostavat näkökulmat sekä alueelle annettavan välittömän humanitaarisen avun vaatimukset ovat jääneet hieman vähemmälle huomiolle, joskin kyllä presidentti Niinistö tähänkin puoleen puuttui tiistaina TP-UTVA:n jälkeen antamassa vastauksessaan. Ja onhan Suomi kaiken tämän tohinan keskellä ilmoittanut lisäävänsä Syyria-apuaankin. Mutta laajempaa keskusteluilmapiiriä vasten näistä kestävän rauhan sekä terrorismin olosuhdetekijöiden kannalta keskeisistä seikoista ei ole ainakaan omaan tutkaani hirveän paljoa esimerkkejä kantautunut.

***

Vielä loppuun kolme keskeistä, joskaan ei välttämättä tilanteen syheröisyyttä tyhjentävää pointtia Euroopan, sen lähialueiden ja Suomen vinkkelistä:

1) Euroopan yhtenäisyys ja solidaarisuuden laajuus. Reaktiot Pariisin iskuihin niitä seuranneine turvatakuukeskusteluineen voivat muodostaa merkittävän jakolinjan Euroopan henkisen yhtenäisyyden ja solidaarisuuden näkokulmasta. Eurokriisin sekä pienemmissä määrin myös Ukrainan sodan hajaannuttavat voimat ovat jo tovin nakertaneet Euroopan yhtenäisyyttä. (Venäjän ja Ranskan – sekä laajemmin lännen – suhde terrorismin vastaisessa politiikassa on tietysti vielä jokseenkin liikkuva muuttuja tässä yhtälössä.) Näkemykseni mukaan solidaarisuus ei kuitenkaan voi rakentua pelkälle raudalle. On hyvä muistaa eurooppalaisen jälleenrakennusprojektin, integraatioaatteen sekä nobelillakin palkitun rauhanprojektin funktionalistisempi perinne. Terrorismin vastaisessa toiminnassa on keskeistä myös kysymys siitä, miten kansojen välille rakentuva solidaarisuus saadaan valumaan valtioiden sisälle. Talouskuripolitiikan tai ihmisten vaikutusmahdollisuuksia vähentävien poliittisten käytäntöjen vaikutukset sosiaalisen eriarvoistumisen ja osattomuuden tunteiden vahvistumiselle sekä yleiselle segregaatiolle tulee ottaa myös vakavana kysymyksenä EU:n sisällä. Kysymys on täten laajempi kuin vain Molenbeekin kaltaisten ”etäpesäkkeiden” kitkemisestä.

2) Euroopan integraation tulevaisuus. Jäsenmaiden päätösten kokonaisuutena muodostuva vastaus Pariisin iskuihin ja Ranskan pyyntöön on merkittävä ennakkotapaus. Euroopan integraation laajenemisen näkökulmasta tilanne on mielenkiintoinen. Mitä turvatakuulausekkeen aktivoiminen tarkoittaa Euroopan unionin laajenemispolitiikalle Ukrainan, Georgian, Turkin ja muiden vastaavien valtioiden näkökulmasta? Vaikka Euroopan unionin laajeneminen onkin viimeisten vuosien kriisien johdosta ollut tosiasiallisesti jäissä, lisännee turvatakuupolitiikan aktivoituminen varovaisuutta entisestään. Integraation yleinen henki kohdistuneekin nyt entisestään sen poliittisen luonteen syventämiseen ja nykyisten rakenteiden vahvistamiseen.

3) Vältetään lintukotoajattelun lisäksi kapeakatseista itseruoskintaa. Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja Mika Aaltola arvioi maanantaina tuoreeltaan viikonlopun iskujen vaikutuksia Suomelle: ”Pariisin tapahtumien jälkeen emme ole enää sivullisia.” Lintukotoajattelu ja eristäytymisstrategia ei todella ole jaettuihin eurooppalaisiin arvoihin sitoutuneen Suomen kannalta kestävä ratkaisu. Itse laajentaisin ajatusta myös niin, että herkistyisimme maailman menolle tavalla, joka ei automaattisesti saisi meitä peilaamaan jokaista mahdollista kansainvälispoliittista tapahtumaa puhtaasti omaan napaamme. Tämä ei tietenkään välttämättä tarkoita mitään maailmaa syleilevään idealismiin heittäytymistä tai kansallisten intressien huomioimatta jättämistä. Pikemminkin kyse on siitä, miten näitä intressejä toteutetaan pitkällä aikajänteellä. Pariisin iskuihin vastaaminen laaja-alaiselta ja harkitsevalta pohjalta, mutta kuitenkin kansainvälinen solidaarisuus vahvasti mielessä, on myös Suomen intressien mukaista. Sotilaalliseen vaikuttamiseen Suomen rajojen ulkopuolella tulee suhtautua vakavana kysymyksenä, joka heijastelee kansainvälisten suhteiden sääntöperäisen (sovinnaisen) järjestyksen perustavia lähtökohtia. Tällaisen tavoitteen omaksumisesta ei olisi mitään syytä potea omaan napaan katsettamme kohdistavaa alemmuuskompleksia.

 

Etyj ja kriisin neljä kehää

Ei viikkoa, jos ei kohta päivääkään, kun ulkopoliittinen keskustelumme ja ympäröivä maailmamme kuplivat. Saisi jo hiljalleen rauhoittua, saattaisi hidas hämäläinenkin toivoa, mutta tietäähän tämä sen, ettei toivon varassa ole pidemmän päälle hyvä elää. Tohina tuskin on rauhoittumaan päin. Päinvastoin. Asetelmat niin ”konfliktien kaarella” kuin lännen ja Venäjän välillä ovat jähmettymässä. Kylmää ei ehkä aivan kaikkialla vielä ole, mutta toisaalta käsissämme onkin tässä ajassa ja paikassa hahmottuva alkuaine, jonka jähmettymispiste saattaa kylmän sodan jälkeisen optimismimme kyllästämänä löytyä selvästi menneitä aikoja korkeammista lukemista.

Maailmalla jylisee ja natisee. Meikäläinen katse vaikuttaa kuitenkin kohtaavan lähinnä omaan napaan suoraan kohdistuvat kipinät. Näin maailmamme onkin alkanut viimeisten vuosien vahvistama näyttämään entistä puristuneemmalta. Mitäpä sillä kehitysavullakaan sitten tekee, jos kerran katse harittaa viimeistään Marmaranmeren ja Gibraltarin kohdalla. Hajataittoakin on. Atlantin yli tähyävä silmä vaikuttaa kuitenkin toisinaan korjaavaan näitä vääristymiä tehokkaastikin.

Myöhemmällä iällä heikentyvä kaukonäkö on melko harvinainen ilmiö. Kun ei ole optikolla käynti veressä, saattaa sitä helposti tyytyä tilanteeseen, siirtää huomionsa ilmiöihin, joita nähdäkseen ei tarvitse tihrustamalla pinnistää. Maailmanpoliittinen hajataitto on tuonut eteemme näkymän, jossa Euroopan ongelmiin tiivistyvä kriisitietoisuus pelkistää maailmanpolitiikan melskeiden seuraukset neljälle toisiinsa limittyvälle kehälle.

Näkökentän kriittisen massan ja ytimen muodostaa Ukraina. Siinä määrin katseemme kuitenkin vielä vanhastaan vaeltelee, ettei Ukrainan 1990-luvun alkuun ulottuvan sisäpoliittisen kujanjuoksun seurauksiin ja sen asettamiin mahdollisuuksien maailmoihin ole tohdittu enää toviin keskittyä.

Seuraavalta kehältä kun sattuu löytymään jotain paljon puhuttelevampaa, nimittäin Venäjän ja Ukrainan välinen suhde. Suomalaisesta näkökulmasta tässä suhteessa korostuu erityisesti Venäjän toiminta ja tätä toimintaa ohjaavien laajempien motiivien arvuuttelu. Kolmannelta kehältä, jonka katse vielä tarraa vaivatta kiinni, löytyvät sitten Venäjän ja lännen – ensin korostetusti EU:n, sittemmin entistä laveammaksi muodostuneen ”läntisen yhteisön” – väliset suhteet.

Maailma siellä jossain?

Jos oikein pinnistämme, löytyy keskusteluamme kehystävästä maailmankuvasta vielä neljäskin, jonkinlaisena kaatoluokkana toimiva ulkokehä, joka ilmentää Euroopan suhteellisen aseman (Venäjä mukaan lukien) muutosta maailmanjärjestyksen myllerryksen ja ylitsemme vyöryvän tapahtumien vuon keskellä. Tänne maailmanpolitiikan yläkehälle katse yltää yhä harvemmin, ja tällöinkin usein muodossa, jossa yhteys ”muuhun maailmaan” pilkistää kuin vahingossa kolmannella kehällä yhä keskeisemmäksi katsotun transatlanttisen linkin muodostamasta peilistä.

Otetaan esimerkki. Kun Kultarannassa piti arvovaltaisten kansainvälisten vieraiden saattelemana puhua maailman epäjärjestyksestä, kääntyi keskustelu nopeasti kohti sisäkehiä ja Euroopan turvallisuustilannetta. Avauspuheenvuorossaan Münchenin turvallisuuskonferenssin puheenjohtaja ja pitkän linjan diplomaatti Wolfgang Ischinger kyllä korosti, että kansainvälisen politiikan suurimmat ongelmat löytyvät tällä hetkellä kansallisvaltioiden kokemasta legitimiteettikriisistä sekä tähän läheisesti liittyvästä kyvyttömyydestä järjestää läpinäkyvää ja tehokasta globaalihallintaa. Kiina mainittiin pariin kertaan sivulauseissa sekä paneelin jälkeisessä yhteisessä keskustelussa.

Vaikutti kuitenkin siltä, että globaalin tason mekanismien, hallinnan, normien ja oikeudenmukaisuuden varmistamisen tavoitetta kartoitettiin keskustelussa nimenomaan Euroopan näkökulmasta ja mantereellamme kytevien kriisien hallinnan välineinä. Asetelmasta ei kuitenkaan kannata keskustelijoita soimata – olihan paneelin asetelma selvästi Venäjän ja lännen välisten suhteiden tarkastelulle kallistettu – mutta jotain keskustelun painotuksista voi ottaa onkeen.

Kovin ovat siis näkymät kaventuneet. Maailmanpolitiikan tulkinta tapahtuukin tällä hetkellä korostuneesti Ukrainan kriisin implikaatioita tarkastelevalla toisella kehällä sekä toisaalta Euroopan turvallisuustilanteen Venäjän ja lännen väliseksi määrittelykampailuksi kokoavalla kolmannella kehällä. Keskeinen kysymys vaikuttaa olevan, miten Suomi pyrkii omat palikkansa tällä kolmannella kehällä asettamaan (EU, NATO, Yhdysvallat, ”länsi” < – > Venäjä). Tästä sisäkkäisten kehien katvealueesta löytyy myös Suomea koskevien tulkintojen kannalta keskeiset muuttujat: ensimmäinen on tulkinta Venäjän intentioista, toinen käsityksemme omasta paikastamme sekä toiminnanvapautemme ulottuvuuksista. Suomen Etyj-päätös antaa omalta osaltaan mahdollisuuden tarkastella jälkimmäistä kysymystä (ensiksi mainittuun palaan kenties joskus myöhemmin).

Suomen asema ja Etyj-päätös

Miten siis käsitämme oman paikkamme kriisin kolmannella kehällä? Mikä on näkemyksemme Venäjän ja lännen kriisin luonteesta, arvio sen ratkaisumahdollisuuksista sekä panoksemme ratkaisuun?  Vastaukset antavat edelleen vihjeitä siitä, miten tarkastelemme asemaamme läntisessä yhteisössä.

Vastausta voi hakea ulkopolitiikan oppirakennelmaa hahmottavista julkisista puheenvuoroista. Kuten olen aikaisemmin blogissani käsitellyt, ulkopoliittisen johdon linjapuheissa ulkopolitiikkaa hahmotetaan pikemminkin potentiaalisena liikkeenä kuin sijaintimme tai kehityksemme ankkuroimisen välineenä historian liikkeistä vapaana kuljettavalla janalla. Ulkopolitiikan työkalupakin tulee tässä katsannossa taipua kompleksisen aikamme vaateisiin. Aktiivista vakauspolitiikkaa ja sen rakenteen muodostavaa neljän pilarin mallia määrittelee toisin sanoen lähtökohtainen valmius elastisuuteen, mitä perustellaan maailmanpolitiikan muuttuvalla luonteella. Pilarirakennelma on kuitenkin esteettinen lähtökohta, jonka kestävyys punnitaan käytännössä.

On selvää, että ulkopolitiikan käytänteet ja johtopäätökset paljastavat asemastamme enemmän, kuin keskeisiä kytköksiämme ja niihin kytkeytyvää potentiaalia hahmottava oppirakennelma. Miltä esimerkiksi viime päivinä paljon keskustelua herättänyt Etyj-päätös vaikuttaa pilarirakennelman ulkosuhteita ilmentävien osien suhteen? Näitähän olivat: 1) kumppanuusrakenteet lännessä (eli EU, NATO ja Ruotsi/Pohjoismaat); 2) suhteet Venäjään ja 3) YK ja kansainvälinen järjestys/laki.

Suomi ajautui – tai ehkä pikemminkin asetettiin – hankalaan paikkaan Venäjän Etyj-kokouksen edustajien osallistumisoikeuden eväämisestä päättäessään. Suomen ulkopolitiikan ja diplomatian pitkän linjan tuntijoista ainakin Pertti Torstila ja Jaakko Iloniemi (en löytänyt linkkiä hänen esiintymisestään tähän hätään) ovat viime päivinä ihmetelleet ääneen, miksi Venäjä tietoisesti valitsi delegaatioonsa EU:n pakotelistoilla olevia henkilöitä. Valinnan varaa 450 hengen parlamentissa olisi tietysti ollut. Venäjän siis katsottiin lähettäneen koepallon sekä Suomen että laajemmin EU:n suuntaan.

Toisaalta esimerkiksi Risto Volanen on hämmästellyt, vierittäessään samalla palloa edellisen hallituksen ja virkamiesten suuntaan, miten EU:n pakotepolitiikan linjauksiin päästettiin Suomen toimesta syntymään tällainen, omaan jalkaan kopsahtava ansa. Ajatus perustuu siihen, että Etyjin parlamentaarisen yleiskokouksen vuosikokouksen järjestysvastuu on ollut Suomella tiedossa jo hyvissä ajoin ennen Ukrainan kriisin eskaloitumista ja pakotepoliittisia linjauksia.

Presidentti Niinistö on YLE:n haastattelun mukaan sittemmin jo myöntänytkin, ettei pakotepolitiikan pakkopaidan aivan jokaista nappia osattu ennalta nähdä: ”Mehän olemme nyt selvittäneet vastaisen varalle, että sanktiot ja niiden poikkeusmahdollisuudet perataan, jotta vältytään samantapaisilta tilanteilta.”

Suomen mahdolliset valinnat

Jos unohdamme hetkeksi ajatuksen tilanteen syntymisen tarkoituksenmukaisuudesta, voimme spekuloida Suomen potentiaalisilla vaihtoehdoilla. Tarkoitus ei ole niinkään viritellä syyllistävää sormea kuin pyrkiä hahmottamaan kysymystä Suomen asemoitumisesta kriisin kolmannella kehällä. Taustoituksena on vielä korostettava, että aivan mikä tahansa kysymys Etyj ei Suomen kannalta ole. Esimerkiksi taannoisella Venäjän vierailullaan Niinistö korosti Suomen tukevan Etyjin toimintaa ja että Suomen panostus siihen on ollut kenties kaikista jäsenmaista voimakkainta. Tämä nostettiin esiin myös presidentin kanslian sivuilla olleessa lyhyessä tiedonannossa Putinin tapaamisen sisällöstä. Aivan kuin kyseessä olisi ollut ennaltaehkäisevä, tulevien tapahtumain kulun ennakoinut ”pehmentävä” viesti.

Suomi olisi voinut esimerkiksi sallia Venäjän edustajat ilman sen suurempia EU-tason notifikaatioita ja ennakkoilmoituksia. Tällöin Suomi olisi kenties vedonnut Etyjn historiallisen merkitykseen sekä ajankohtaiseen työhön Ukrainassa. Samalla olisi myös korostettu Etyjin ratkaisevaa asemaa Euroopan turvallisuusarkkitehtuurin tulevaisuudelle. Tällainen unilateraali liike olisi tietysti johtanut EU:n neuvoston pakotepäätöksen rikkomiseen, siitä aiheutuviin seuraamuksiin sekä jonkinasteiseen kansainväliseen arvovaltatappioon – kaikkinensa siis mahdoton ratkaisu, varsinkin turvallisuuspolitiikan läntisten yhteistyöverkostojen pilarin kannalta.

Toisesta äärilaidasta löytyvä vaihtoehto olisi ollut jyrkkä, yhtä lailla mielenosoitusdiplomatian kategoriaan istuva päätös, jossa ei olisi edes pyritty käyttämään nyt toteutettua harkintavaihetta diplomaattisine notifikaatioineen EU:n suuntaan sekä presidenttitason vierailuine Venäjälle. Venäjä-pilariakaan ei aivan suin päin lähdetty sahaamaan alta. Menettely saa päätöksen näyttämään vähemmän jyrkältä ja kohdistaa huomion tietoisesti EU:n yhtenäiseen pakoterintamaan (sekä mahdollisesti sen portinvartijoihin, joita tiedossamme ei siis vielä tällä hetkellä käsittääkseni ole), ei niinkään Etyjiin tai sen henkeen.

Nyt ikään kuin yritettiin sanoa, että periaatteessa olemme kyllä aina veräjän avaamisen kannalla, mutta nyt tilanne on niin liikkuva ja keskeneräinen, ettei meiltä voi edes olettaa löytyvän rauhanmuskelia näin raskaan oven sulkemisiin tai avaamisiin omin päin. Päätöksentekoprosessin muodossa oli siis puolisen hyppysellistä ajopuuna ajelehtimisen kaikua (olosuhteiden pakosta Suomi on ollut selvästi ottavana osapuolena pakotepolitiikan aikana), mutta itse päätös alleviivasi liittosuhteiden vaalimisen vastuun ja päätökseen johtaneiden arvojen sisäistä jännitettä. Näin kansainvälistä järjestystäkin korostava pilari jäi pystyyn, vaikka sitten huojuen (ja olihan Suomi siis valtiojohdon suulla korostanut Etyjin merkitystä nimenomaan Ukrainan kriisin kohdalla).

Venäjän koepallo ja Suomen menettelyn tulkinta

Muitakin vaihtoehtoja Suomella olisi kenties ollut, joskin ei enää täysin omissa käsissä olevia. Järjestelyjen askelmerkkejä ja vieraslistaa olisi kenties voinut pyrkiä sovittamaan venäläisten kanssa hyvissä ajoin kulisseissa siten, ettei jännitettä olisi päässyt syntymään. Tällainen toimintatapa ei toisaalta olisi istunut ongelmattomasti periaatteisiin, joiden mukaan suhteita itäiseen naapuriin vaalitaan mahdollisimman välittömissä ja avoimissa puitteissa.

Lisäksi Venäjän kanssa koordinoitu järjestely olisi väistämättä ollut vastakauppojen ja myönnytysten leimaama kompromissi, jolla olisi voinut olla negatiivisia heijastevaikutuksia myöhemmin. Venäjä tuskin olisi suostunut, rivien välistäkään, myöntymään lännen pakoterintamalle. Pystypainissa kun ei yleensä omaehtoisia mattokomennuksia hankita. Itse asiassa jo pelkkä järjestelyn ehdottaminen olisi sisältänyt riskinsä – etenkin aikana, joka on liikkunut pitkän matkaa Hruštševin ja Kekkosen välittömien suhteiden leimaamasta henkilödiplomatian kultaisesta 60-luvusta. Vaikuttaa pikemminkin siltä, että Venäjä osasi odottaa nykyisen kaltaista päätöstä, mikä tietysti saattaa kertoa siitä arvosta, joka Venäjällä Etyjille tällä hetkellä annetaan? (Vilkaiskaapa vaikka tämän Etyjin ”korkean tason panelistien” hiljattain julkaistun, Ukrainan kriisistä tehtyjä johtopäätöksiä esittelevän raportin alaviitteitä.)

Koepallon tarkoituksena oli punnita, totta kai, Suomen herkkyyttä. Sitä kautta testatuksi tulivat myös ulkopolitiikan pilarirakenteiden kallistumat, vaikka sitten pallo pääsikin epäonnisesti ”tipahtamaan Suomen syliin”. Toisaalta punninta taisi kohdistua myös siihen, miten EU tulkitsee lännen ja Venäjän välisen kriisin tilaa ja suuntaa.

EU:n tasolle mentäessä tulkinta paljastui hyvin jähmeäksi, vaikka meillä ei kaiketi vielä yksittäisten EU-maiden kannanottoja tiedossamme olekaan. Pakoterintaman jämäkkyyden arvo joka tapauksessa ylitti EU-tasolla yleiseurooppalaisemman kriisinhallintamekanismin ja dialogin horisontin – ainakin tämän yksittäisen päätöksen kohdalla. Krimin ja Itä-Ukrainan tapahtumista huolimatta Euroopassa on edelleen tarvetta prosessille, joka perustuu YK:n peruskirjan periaatteisiin, itsemääräämisoikeuden ja rajojen kunnioittamiseen, ihmisten ja aatteiden vapaaseen liikkumisen sekä ennen kaikkea työskentelytapaan, jossa kaikki dialogin vaikutusten piirissä olevat valtiot pääsevät siihen myös tasavertaisina osallistumaan. Tähän kiinnitti kirjoituksessaan huomiota myös Osmo Apunen.

Parlamentaarikkojen yleiskokous ei ole ehkä Etyjin keskeisin foorumi, mutta symbolisesti merkittävä osa kokonaisuutta siinä missä hallitustusten väliset kokouksetkin. Suomen viime hetkillä herkistynyt luovinta ratkaisun löytämiseksi osoittaa, että symboliikan merkitys tunnistettiin, vaikka päätöksenteon tasolla Helsingin juhlakokoukselta ei suuria voitu olettaakaan. Samalla tulisi välttää Suomen päätöksen dramatisoimista sen yli, mikä Euroopan turvallisuusarkkitehtuurin tilanne jo ennen päätöstä oli. Etyj-prosessin korkean tason dialogin ylläpitämisen edellytykset lienevät monella taholla katsotun romuttuneeksi Krimin ja Itä-Ukrainan tapahtumien sekä vuoden 1994 Budapestin muistion rikkomusten jälkeen (varoitus: linkin blogautus on jo yli vuoden takaa).

Vaihtoehdot vähissä – ja pienet sivussa

Vaihtoehdottomuuden ja mielikuvituksettomuuden vallitessa olemme tilanteessa, jossa kriisinhallinnan puitteet ovat entistäkin korostuneemmin nihkeästi etenevän Minskin prosessin sekä sen rinnalle ilmeisesti viriteltävän Yhdysvaltain ja Venäjän kahdenkeskisen raiteen varassa. Suomi tukee myös ilmeisesti jälkimmäisen suurvaltaraiteen aktivoimista. Herää kysymys, tuetaanko näin myös välillisesti lähestymistapaa, jossa pienillä valtioilla ei ainakaan saman pöydän ääreen kokoontuessa ole mahdollisuutta esittää näkemyksiään? Vaikuttaminen tapahtuu korkeintaan sivuhuoneiden valmistelevissa pöydissä ja niiden välisillä käytävillä. Toivottavasti ei jää luu käteen, kuten Etyj-päätöksen kohdalla.

Voidaan kai kyynisesti olettaa, että Helsingin hengeltä on nyt ilmat pihalla, eikä se happi kovin raikasta ollut ennen Suomen päätöstäkään. Etyj-prosessin historiallisen painoarvon tuntien on kuitenkin perusteltua ihmetellä, miksi Suomi asetti tai päästi itsensä moiseen pakkorakoon? Kaikkien mielestä tilanteessa ei kuitenkaan mitään ongelmaa ole. Kovapintaisesti Venäjään suhtautuvat ovat päätöksen jälkeen kiitelleet Suomen (läntistä) päättäväisyyttä ja ehkä näpäytystäkin Venäjän suuntaan.

Tällainen asenne kallistuu helposti julistukselliseksi mielenosoitus- ja ulkonäködiplomatiaksi, näin Max Jakobsonin käyttämää termistöä lainatakseni. Politiikan käytännön hyödyt ja seuraukset ovat vaarassa jäädä toissijaiseen asemaan ylevään periaatteellisuuteen nähden. Pakoterintamassa pysymisellä toki on myös käytännön seurauksensa (ja arvonsa), mutta vain, jos tämä palvelee laajempia strategisia tavoitteita tai kansallisia intressejä. Pakotepolitiikassa Suomi on kuitenkin ollut ottavana osapuolena. Tämä perinne sai nyt jatkoa.

Mistä itsetunto ja ylpeys sitten kumpusivat; historiallisten traumojen ylittämisestäkö? Kekkosen haamun uudelleenhautaamisesta? Kriisi jatkuu, eikä osoita lientymisen merkkejä. Ukraina on sysätty, vaikkakin ennen kaikkea Venäjän toimesta, poliittiseen limboon, jonka seuraukset tuntuvat sen kansalaisten jo valmiiksi arpeutuneissa nahoissa vielä pitkään. Voi myös olla, että Suomen konsultaatio- ja notifikaatiokierros EU-maiden kesken tulkitaan yhtä lailla heikkouden osoitukseksi. Itse en asiaa näin näkisi, mutta joku muu saattaa sen niin tehdä – tämä siis vain ajatuksen tasolla harkittavaksi. Ei myöskään tarvitse katsoa Helsingin Sanomien mielipidekirjoituspalstaa pidemmälle huomatakseen, että päätökseen johtanutta prosessia tulkitaan kansa syvissä riveissä myös kansallisena ryhdittömyytenä; vaikka päätöksen sisältöä pidettäisiinkin oikean suuntaisena, voi itse päätöksentekoprosessin selittelevä luonne nostaa esiin muistoja ajopuuna ajelehtimisesta sekä ehdollistumisesta korkeammalla taholla määritetyn politiikan ei-toivotuille sivuvaikutuksille.

Maailmankuvamme on siis kohdistunut Ukrainan kriisin kolmannelle kehälle, ja tälläkin kehällä näkymä on jähmettynyt oletukseksi lännen ja Venäjän välisen hankauksen jatkumisesta. Varmistetaan nyt vielä, että en tietysti esitä, että tämä hankaus olisi Suomen katseesta tai poliittisen liittosuhteemme dynamiikasta kiinni. Hankauksen juuret ulottuvat syvemmälle 2000-luvun taitteeseen, jähmettyminen Venäjän toimiin Krimillä ja Itä-Ukrainassa. Kapea tuo katseemme silti on. Etyj-tapauksen osalta se luultavasti sentään avartuu lähipäivien kuluessa.

***

Edit 6.7.2015: Lisätty muutama linkki sekä pohdintaa Etyjin parlamentaarisen kokouksen merkityksestä suhteessa Etyjin kokonaisuuteen. Aiheesta kirjoitti myös Jussi Niemeläinen 6.7.2015 Helsingin Sanomissa. Myös Etyjin kokous käynnistyi tänään. Avauspuheenvuorossaan presidentti Niinistö nosti esiin mm. ”liennytyksen perinteen vaalimisen” arvon sekä toisti käsityksensä siitä, että EU:n piirissä olisi syytä arvioida uudelleen pakotepolitiikan vaikutuksia Etyjin kokousten järjestelyihin. Niinistön puhe kokonaisuudessaan englanniksi löytyy täältä. Etyj-kokouksen etenemistä voi seurata järjestön sivuilta ja Yle Areenasta.

Seminaari: EU, Venäjä ja Ukrainan sodan puristus

Venäjän ja Euroopan unionin suhteita analysoivilla tutkijoilla on juuri nyt melkoisesti kysyntää. Maailmanpolitiikan eurooppalaisella lohkolla tapahtuu parhaillaan asioita, joiden merkitystä sekä seurauksia tulevat sukupolvet saavat aikanaan hahmottaa – toivottavasti pyrkimyksillemme myötämielisinä – historian oppikirjojen sivuilta. Syvenevä ymmärrys nykytilanteen, erityisesti viime aikoina yhä selvemmin sotatilaan luisuneen Ukrainan kriisin taustoista on täten ymmärrettävästi kysyttyä tavaraa.

Tampereen yliopiston Jean Monnet keskuksen perjantaina 29.8. järjestämä Euroopan unionin ja Venäjän suhteiden nykytilaa ruotinut seminaari – EU-Russia Relations Now: Perceptions and Perspectives – pyrki omalta osaltaan vastaamaan tähän kysyntään. Parituntisen seminaarin kattavan raportoinnin sijasta poimin seuraavassa esiin seminaarin keskeisimpinä kokemiani näkökulmia. En hyvällä tahdollakaan voi esittäytyä aihepiirin rautaiseksi asiantuntijaksi. Silti en malta olla jalostamatta omaa pohdintaani panelistien inspiroimista teemoista. Pyrin joka tapauksessa parhaani mukaan erottelemaan panelistien esittämät pohdinnat omistani. (Panelistien tarkemmat tiedot sekä heidän alustustensa otsikot löytyvät täältä.)

Alati huononevat suhteet?

Panelistit olivat kahdesta keskeisestä asiasta samoilla linjoilla. Ensinnäkin siitä, että Venäjän ja EU:n suhteet jatkanevat vastakin luisumista huonompaan suuntaan. Luisun tarkasta suunnasta, vauhdista sekä luonteesta esitetyt näkemykset sen sijaan vaihtelivat. Esimerkiksi Tarton yliopiston professori Andrey Makarychev ei pitänyt lainkaan mahdottomana ajatusta luisun päässä siintävästä uudesta kylmästä sodasta, ainakin mitä tulee Venäjän kylmän sodan käänteitä muistuttavan retoriikan voimistumisesta tehtäviin johtopäätöksiin.

Muut panelistit olivat arvioissaan Makarycheviä varovaisempia, vaikka eivät hekään suhteiden välittömään paranemiseen uskoneet. Esimerkiksi Kentin yliopiston Tom Casier katsoi, Ukrainan kriisiin viitaten, EU:n ja Venäjän suhteiden kietoutuvan edelleen ensisijaisesti alueellisen dynamiikan ympärille, eikä tilannetta voida kylmän sodan tapaan kuvailla kahden ideologian ympärille muodostuneeksi globaaliksi, systeemitason konfliktiksi.

Olen tästä samaa mieltä. Ukrainassa käytävän sodan sekä Venäjän ja lännen vastakkainasettelun ympärille kietoutuvassa polemiikissa unohdetaan monesti laajempi maailmanpoliittinen kokonaiskuva. Ukrainan sota ja sen taustalta aukeavat pitkittyneet kiistatekijät ovat leimallisesti alueellisia sekä syiltään että vaikutuksiltaan, ellei nyt globaalin ulottuvuuden sisältävää finanssikriisiä sekä läntisen uusliberaalin markkinatalousmallin joutokäynnillä jatkuvaa kriisitilaa sidota tämän diagnoosin yhteyteen.

Oli miten oli, pahimmillaan Euroopan unioni ja Venäjä ovat ajamassa suhteidensa kärjistymisellä sekä vastavuoroisella nokittelulla toisensa entistä syvemmälle maailmanpolitiikan marginaaliin. Kiinan vuosisata, suurpolitiikan painopisteen kääntyminen itään – nämä ovat jo pitkään esitettyjä, monelta osin jo käytännössäkin toimivia ajatuskulkuja, joita vanhan mantereen otteeseensa kietovat kriisit ja tämän ruokkima pysähtyneisyys vain vahvistavat.

Vertauksia kylmään sotaan siis varottiin. Moskovan valtionyliopiston professori Irina Busygina korosti, että toisin kuin kylmän sodan aikana, on Venäjän nykyinen keskiluokka ja eliitti huomattavan integroitunut länteen. Tarja Cronbergin euroavustajana sekä ulkopoliittisessa instituutissakin työskennellyt Vadim Kononenko lisäsi, ettei Venäjällä ole tällä hetkellä vaadittavia resursseja tai talouden rakenteiden tason kantavuutta kylmän sodan kaltaisen vastakkainasettelun ylläpitämiseen. Unohdetaan siis suorat vertaukset kylmään sotaan? Ehkä näin on hyvä tehdä, mutta säilyttäkäämme historiallinen muistimme herkkänä – eräät piirteet, kuten ydinaseiden poliittis-strategisen merkityksen sekä stereotypioihin perustuvan propagandamyllytyksen kasvu kyllä muistuttavat vahvasti ajoista, jotka oltiin 1990-luvun optimismin vallassa valmiita hautaamaan pysyvästi historiankirjojen sivuille.

Improvisointia ja viholliskuvia

Toinen panelistien varsin laajalti jakama näkemys koski EU:n ja Venäjän toisistaan sekä suhteistaan tekemiä arvioita. Näitä havaintoja ja tulkintoja määrittelee vastavuoroinen, itseään toteuttavan epäluulon kierre. Osapuolet tulkitsevat heikkoon jamaan ajautuneiden suhteiden syyn sekä vastapuolen tulevat aikeet lähtökohtaisesti negatiivisena esittävän viholliskuvaston kautta – vastapuolen intentioita sekä tekoja siis tulkitaan ensisijaisesti tämän olemuksen ja vasta toisekseen itse tekojen luonteen tai sisällön kautta. Mekanismi asettaa kriisin taustalla vaikuttavat psykologiset tekijät varsin synkkään valoon.

Casierin mukaan Venäjän ja EU:n väliset suhteet ovat siirtyneet eräänlaisesta lume- tai järkiavioliitosta avoimeksi selkkaukseksi. Tilanne on muuttunut perusteellisesti. Muutokseen Casier löysi useita syitä. Ensinnäkin taustalla vaikuttaa Venäjän strategian reaktiivisuus sekä tästä juontuva improvisointi. Se, ettei Venäjä ole kyennyt luomaan selkeää, ennalta määriteltyä suurstrategista linjaa, on tuottanut tilanteen, jossa Venäjän reaktioiden johdonmukaisimmaksi piirteeksi on muodostunut lähinnä oman vastuun järjestelmällinen kieltäminen. Yhtä lailla keskeiseksi Casier näki EU:n perin naiivin omakuvan, tarkemmin sen kyvyttömyyden ymmärtää funktionalistisena ja intensiteetiltään matalalla tasolla liikkuvaksi ymmärtäneensä naapurustopolitiikan geopoliittisia seurauksia. Esimerkiksi Moldovan, Georgian ja Ukrainan kanssa solmittuja assosiaatiosopimuksia ei geopolitiikan vinkkelistä voi kuvailla varsinaisiksi menestystarinoiksi, kuten Casier tilannetta varovaisesti äityi luonnehtimaan.

Tomskin yliopiston professori Larisa Deriglazova keskittyi tarkastelussaan Venäjän EU:sta tekemiin tulkintoihin. Deriglazovan ydinhuomion voinee tiivistää seuraavasti: vasta Ukrainan kriisin myötä venäläisten mielikuva Euroopan unionista on kääntynyt selvästi negatiiviseksi. Aikaisemmin Venäjällä läntisiä poliittisia toimijoita kohtaan esitetty kritiikki on kohdistunut lähinnä Yhdysvaltoihin (esimerkiksi Kosovon sodan aikana ja tästä eteenpäin). Mielikuva EU:sta oli näin ollen aina viimeisen vuoden tapahtumiin saakka säilynyt verraten positiivisena. Ukrainan kriisin ja siihen Venäjällä liitetyn voimakkaan sisäpoliittisen indoktrinaation vaikutus on tuottanut tilanteen, jossa EU sekä Nato nähdään entistä selvemmin yhtenäisenä, negatiivisena toimijana, kun aikaisemmin kuva läntisistä toimijoista on ollut monisyisempi, Deriglazova arvioi venäläisten tuntoja.

Tähän voidaan vielä lisätä Busyginan huomio siitä, että Venäjän eliitti näkee EU:n (erityisesti komission) hyvin epädemokraattisena ja teknokraattisena toimijana, jonka kanssa harjoitettavia yhteyksiä Venäjä on Putinin valtakaudella järjestelmällisesti kiertänyt suosimalla suoraan EU:n jäsenmaihin kohdistuvaa vaikutusta ja yhteyksiä. Vielä Jeltsinin aikoina myös yhteys Brysseliin oli nykyistä avoimempi. Tällainen länteen suuntautuva demokratiakritiikki saattaa kuulostaa lievästi sanoen hämmentävältä, varsinkin jos otetaan huomioon Venäjän sisäpoliittinen tilanne. Näkemyseroja siis riittää myös politiikan luonteen ymmärtämisen suhteen: demokratian olemus, valtion rooli turvallisuuden takaajana, kansallisen yhtenäiskulttuurin merkitys, kansainvälisen politiikan vaikutuspiirien luonne… siinä vain muutamia panelistien arvioiden taustalta hahmottuvia pohjavirtauksia, jotka entisestään sekoittavat laajemman kriisin pinnalla vellovia merivirtoja.

Deriglazova jakoi huolensa siitä, että stereotypioiden varaan rakennetut peilikuvat saavat edellä kuvatussa mielipideilmastossa entistä enemmän sijaa. Venäjällä voimistunut (oletettu) tapa niputtaa NATO, EU sekä laajemmin läntinen yhteisö yhden negatiivisen toimijakuvan alle on tekijä, joka ei ole Suomen ulkopoliittisessa keskustelussakaan jäänyt huomiotta. Käytännön johtopäätökset tästä ovat vielä Suomessa osittain tekemättä, mutta NATO:n huippukokouksen yhteydessä jälleen otsikkoihin noussut isäntämaatukisopimus antaa vihjeitä päätelmien suunnasta. Toisaalta samalla Suomi on pyrkinyt säilyttämään oman toimintatilansa, josta Presidentti Niinistön taannoinen sukkulointi Putinin ja Poroshenkon vieraana käynee oivallisena osoituksena.

Suomen käytäntöperustainen, verkottuneisuuden ja liikkumatilan säilyttämisen yhdistelmän kautta hahmottuva turvallisuuspoliittinen kytkeytyminen länteen saattaa kyllä olla yksi mahdollinen vastaus nykytilanteeseen. Monet keskusteluun osallistuvat pitävät tällaista mallia tosin häilyvänä ja puolivillaisena väliaikaratkaisuna, jossa Suomi lähinnä ottaa kontolleen kärjistyvästä vastakkainasettelusta aiheutuvien heijastevaikutusten negatiiviset paineet, mutta jättää hyödyntämättä asetelmaan elimellisesti kietoutuvan Pohjois-Atlantin liiton sopimusjärjestelyn tuottamat poliittiset hyödyt sekä puolustukselliset pidäkkeet.

Johtopäätös tosin sortuu helposti samaiseen pelkistettyyn toimijakuvastoon ja turvallisuuspoliittisten mekaniikkojen kärjistävään ymmärtämiseen kuin mistä Venäjää kernaasti syytetään. Myös ajatus siitä, ettei mielikuvapolitiikkansa vangiksi ajautunut Venäjä ole enää järjellisen keskustelun tai (toimintakehyksensä kontekstissa hahmotettavan rajatun) rationaalisen vaikuttamisen ulottuvissa, kuulostaa varsin fatalistiselta. Näin etenkin vaikutuspiirien rajamailla sijaitsevan, taloudellisesti ja kauppapoliittisesti ulkoisista virroista riippuvaisen pienen valtion näkökulmasta. Se, mihin voimme täällä Pohjolassa ensisijaisesti vaikuttaa, ovat omat valintamme ja tekomme. Ajatus siitä, että nämä ovat jonkin ulkoa juontuvan logiikan ja muiden tuottamien viholliskuvien väistämättä ohjaamia, muodostuu tässä kohdin erityisen kylmääväksi, vaikka sitten emme mikään maailman meressä muista erottautuneena elävä saari olekaan.

Säröjä EU:n omakuvassa

Palataan Venäjän ja EU:n suhteisiin. Vadim Kononenko tarkasteli alustuksessaan Brysselistä välittyvää Venäjä-kuvaa. Kononenko käänsi asetelman päälaelleen esittämällä, että Euroopassa (jos ja kun se tässä voidaan pelkistää yhtenäiseksi toimijaksi) muodostetun Venäjä-kuvan ymmärtämisen ytimessä on EU:n itsestään muodostama omakuva. Näin päästiin jo melko syvälle poliittisen psykologian maailmaan. Kononenkon mukaan muutos omakuvassa koettiin viimeistään vuonna 2012. EU:n ja Venäjän välisen yhteistyön perustalla olevan sopimuspohjan mureneminen sekä laajemmin Putinin toisen presidenttikauden mukanaan tuomat taka-askeleet pyyhkivät Brysselin pöydiltä koko joukon suoraan Venäjä-yhteistyöhön liittyviä harhakuvia. Korvaavaksi linjaksi valikoitui keskittyminen pienempiin kumppanuusmaihin – valinta, jonka seurauksia nyt ainakin osittain Euroopassa niitetään.

Kononenkon mukaan Maidanin tapahtumat tulivat EU:lle aitona yllätyksenä. Sen paremmin EU:lta ei vaikuttanut löytyvän työkalupakista välineitä yllättävien tapahtumien seurauksiin vastaamiseksi. Venäjä alettiin kokea entistä etäisempänä toisena. Käsitystä vahvistivat nopeasti sosiaalisessa ja perinteisessä mediassa levinneet rinnastukset Neuvostoliittoon. Tämä valoi lisää bensaa vastavuoroisen peilireaktion ja viholliskuvien sytykkeenä toimivien projektioiden liekkeihin. Krimin anneksoinnin jälkeen paluuta vanhaan ei enää ole, jatkoi Kononenko, kuten ei ole myöskään paluuta aikaan, jolloin EU saattoi olla huoleti valtiollisten rajojen pysyvyyden sekä suvereniteetin kunnioittamiseen liittyvien, jo kertaalleen ”lopullisesti” ratkaistujen kysymysten suhteen.

Tällainen ruodinta merkitsee eittämättä varsin kovaa palaa EU:n identiteetille, joka on perustunut jäykäksi koettujen kansallisvaltioiden rajojen pehmentämiseen sekä näiden yli ja läpi tapahtuvan hajauttamisen (diffuusion) tuottaman keskinäisriippuvuuden voimaan. Keskinäisriippuvuus ei tosin sinänsä mihinkään maailmanpolitiikasta häviä – tulkitsen käsitettä sen alkuperäisessä, kuvailevassa, en nyttemmin muodissa olevassa normatiivisessa merkityksessä – sen pelin tuloksia vain luetaan nyt EU:n kannalta kovin vieraalta pelilaudalta käsin.

Lopuksi: Venäjän suunta ja Itämeren alueen turvallisuus

Siinä missä valtioiden välisten suhteiden ytimestä löytyy pysyvän epävarmuuden tuottama ratkaisematon dilemma, jäsentyy tämä epävarmuus Suomen ulkopolitiikassa lähes yhtä ajattomalta vaikuttavana Venäjä-kytköksenä. Mitkä ovat Venäjän intentiot ja sen politiikan suunta? Näitä kysymyksiä emme voi ylittää, ainoastaan tulla niiden kanssa toimeen. Panelistit näin ollen sivusivat Venäjän suuntaa pohtiessaan myös Suomen pysyvää dilemmaa.

Casierin mukaan Putinin ulkopolitiikan taloudellistamisen doktriini on nyt vaarassa epäonnistua. Venäjän ulkopolitiikan lähitulevaisuuden kohtalonkysymyksiä lienee kansainvälisestä yhteisöstä sekä sen talousvirroista tapahtuvan eristäytymisen välttäminen. Sama koskenee, näin uskoisin, valitettavasti myös muuta Eurooppaa, joskaan ei välttämättä aivan samassa mittaluokassa. Kiinan, Intian, Brasilian sekä muiden vaikutusvallaltaan nousevien valtioiden merkitys lisääntynee, kuten todettua, vanhan mantereen valtojen keskittyessä toistensa kyttäilyyn. Toisaalta samalla myös Venäjän itään tähyävä katse jatkanee tarkentumistaan. Voi tosin olla, että tässä katseidenvaihdossa Venäjän, jonka kansantalouden suurusluokka pyörii Italian kaltaisen alueellisen vallan tasolla, on tyytyminen nöyrän oppipojan rooliin. On kuitenkin aina muistettava, ettei Ukrainan sodan tai Venäjän sotilaallisen varustautumisen suhteen tätä nöyryyttä ole viime aikoina juuri tavattu.

Kuten todettua, seminaarin synkimmät arviot irtosivat Makarycheviltä. Hänen mukaansa Itämeren alueen turvallisuustilanne ja vakaus ovat vakavasti uhattuna. Tässä hahmotelmassa Ukrainan kriisi on kuin täyttyvä, Baltian suuntaan kallellaan oleva tynnyri, jonka loiskeet lyövät ensin juuri Itämeren alueelle. Turun kesäkuisen Itämeri-huippukokouksen latistuminen, Venäjän luoteisosiinsa sijoittamat lyhyen- ja keskikantaman Iskander-ohjukset, energiapoliittisten tavoitteiden epäsymmetrisyys, Kaliningradin asema, informaation vapauteen liittyvät kysymykset sekä toisaalta Venäjän ja Baltian maiden väliset kauppapoliittiset kiistat… siinä tapahtumia ja poliittisia kiistakysymyksiä, joita Makarychev luetteli vihjeinä Itämeren turvallisuustilannetta koettelevista ongelmista.

Baltian maiden kannalta lienee keskeistä, miten kansainvälinen yhteisö kykenee käsittelemään Krimin kysymyksen. Eräs vaarallinen skenaario on se, että Krimin anneksointi sisältyisi jonkinlaisena hiljaisena ennakkotapauksena uuteen, muodoltaan pitkään hahmottomana vellovaan Eurooppaa koskevaan turvallisuusjärjestelyyn. Tällainen hahmottomuus ja sen luomat sytykkeet saattaisivat edelleen sysätä vaarallisia muutosvoimia liikkeelle myös Baltian alueella, vaikka tämä toki lieneekin varsin epätodennäköistä, ainakin jos otetaan yhtälöön mukaan viimeaikaiset viestit NATO:n kollektiivisen puolustuksen vahvistamisesta Euroopassa. Se, kuinka pitkälle sodan ja vaikuttamisen väliin sijoittuvien, alati harmaantuvien portaiden askelmille tämä kollektiivinen puolustustahto pidäkkeineen ja pelotteineen lopulta ulottuu, onkin jo sitten toisen pohdinnan paikka.

***

Seminaarin yleisö tiedusteli loppupuolen keskusteluosiossa panelisteilta mahdollisia ulospääsyteitä Ukrainan sodasta ja siihen kytkeytyvästä laajemmasta kriisistä. Panelisteilla ei ollut juuri tarjota kättä pidempää. Tämä on nykytilanteen kannalta varsin oireellista: jännitteitä lyhyellä aikavälillä tasaamaan pyrkiviä, mutta kuitenkin kansainvälisen järjestyksen peruselementtejä, kuten valtioiden rajojen loukkaamattomuutta tinkimättömästi kunnioittavia ratkaisuja ei vaikuta juuri asiantuntijoiden visioista löytyvän. Ei sillä, että minullakaan mitään salaista reseptiä olisi hallussani. Tärkeintä kuitenkin lienee, että väylät sodan lopettamiseen sekä kriisin rauhanomaiseen ja tavallisten ihmisten tarpeet huomioivaan ratkaisuun säilytetään vähintään varaventtiilinä mahdollisimman pitkään pöydällä. Voi olla, että tämä vaatii paikoin varautumista pahimman mahdollisen varalle ja sen mukaista politiikkaa. Toisaalta suhteiden jäädyttäminen pysyväksi konfliktiksi ei ole varsinkaan näin eurooppalaisen kansalaisen näkökulmasta mikään ratkaisu – tällaisella linjalla marginalisoisimme itseämme entisestään maailmassa, jossa Euroopan hohto on jo monilla tavoin päässyt sen sisäisten finanssi-, markkina- ja poliittisten kriisien myötä virttymään.

Media on tiennyt jo muutaman päivän kertoa, että Ukrainan tulitauosta neuvotellaan kriisin kontaktiryhmän kesken jälleen tänään (5.9.2014) Minskissä. Sen verran asiantuntijaa minustakin löytyy, että johtivat neuvottelut mihin tuloksiin tahansa, tullaan niiden tulkintojen yhteydessä kuulemaan useita kyynisiä ja pessimistisiä äänensävyjä. Tämä on aikaamme leimaava ja siihen sitkeästi tarttunut henki – kansainvälisen politiikan väripaletin iloisempien sävyjen loiston huvettua optimistit ovat maailmankuvineen ja resepteineen entistäkin ahtaammalla.

Rintamalinjoja historiasta ja sen hallinnasta

Mielen ja muistin hallintaa

Blogiteksti tiivistettynä Jarno Limnéllin twiittiä lainatakseni:

Informaatiosodassa fakta ei oleellisinta vaan mielikuvat. Oltava kansallisen strategisen viestinnän kyky. #Ukraina https://t.co/5s86MxvxoM

— Jarno Limnell (@JarnoLim) June 23, 2014

Informaatiosota sekä sen tavoittelema mielikuvien hallinta on keskeisessä roolissa nykyhetken sodankäynnistä sekä aikamme kriiseistä puhuttaessa. Vaikka sotapropagandaan liittyvä ilmiö on vanha, on sekin muutoksessa, kuten sodankäynnin ja konfliktien luonne laajemminkin. Alituisesta muutoksesta huolimatta voimme kuitenkin käsitellä aihetta historiallisesti, kuin yhdestä ja samasta ilmiöstä puhuen. Muutoksen lomasta on näin löydettävissä jotain psykologisen, poliittisen ja inhimillisen tason perustavia tekijöitä, nykyhetken vinkkelistä hahmottuvia historiallisia vakioita – osa hämärässä, osa valokeilassa, ajan hengestä ja paikasta riippuen.

Konfliktien luonteen epäselvyys sekä sodankäynnin keinojen alituinen hämärtyminen johtavat toisaalta myös käsitteelliseen sekamelskaan: yhdistettäessä yhä laajempaan ilmiöiden ja toiminnan spektriin (ovathan sotametaforat olleet taisteluineen ja torjuntavoittoineen jo pitkään esimerkiksi urheiluslangin olennainen osa), käsite ’sota’ kohtaa inflaation, joka saattaa tehdä meistä hiljalleen immuunimman ja kyynisemmän tapahtumille, joissa todella on kyse massiivisesta suorasta väkivallasta ja ihmishenkien menetyksestä.

Ehkä varsinaisen informaatiosodan sijasta olisi viisaampaa puhua informaation ja historiallisen muistin hallinnasta, jota voidaan hyödyntää sekä matalamman intensiteetin poliittisia tavoitteita että korkeamman intensiteetin sotatoimia potentiaalisesti tukevana välineenä. Vakavasta ilmiöstä on joka tapauksessa kyse, määritelmäkysymyksistä riippumatta.

Kriittisen historian- ja medianlukutaidon merkitys

Yksi leimallinen elementti sodankäynnin muutoksessa on konfliktin eskaloitumisen portaiden hämärtyminen sekä perinteisiä mittareita vasten intensiteetiltään piilevämmät keinot saavuttaa ylemmän tason poliittisia askelmia. Portaiden alapäähän on nyt siis valettu myös informaatiohallinnan askel, joka liittää mielikuvien hallintaan tähtäävän toiminnan väistämättä osaksi organisoidun väkivallan muutoksesta käytävää keskustelua.

Kansainvälisen politiikan kirjallisuudessa on ollut tapana puhua myös erinäisellä kimmoisuus- ja kovuusasteella arvioitavista vallan muodoista. Keskeistä on arvioida itse käytännön ilmiötä ja siihen vastaamiseksi löytyviä keinoja. Ja mitä Suomeen tulee, on viimeistään Ukrainan kriisi havahduttanut meidät siihen, mitä aikaisemmin lähinnä teoriakirjojen sivuilta ja ulkomaanuutisten kainaloista tutut informaatiosodan muodot voivat tarkoittaa käytännössä.

Juuri nyt mieltä ja muistia pyritään hallitsemaan oikein urakalla. On strategista viestintää ja informaatio-operaatioita; on suoraan suoneen iskettävien yksinkertaistuksien varassa vieteltyjä viattomia; ja sitten on informaatiohallinnan eturintamaan, esimerkiksi uutissivustojen komenttiosastoille ja somesfääriin pestattuja trolleja. Tässä melskeessä kansalaisten medianlukutaito joutuu koetukselle. Jo peruskoulusta lähtevä ymmärrys lähdekritiikin, asiallisen argumentointitaidon sekä toisten (kaukaistenkin) perusteltuja mielipiteitä kunnioittavan demokraattisen keskustelukulttuurin merkityksestä nousee rajoiltaan huokoisemmaksi muuttuvassa maailmassa entistäkin tärkeämmäksi.

Koodaajat ja turvallisuusasiantuntijat tarjoavat vähän lohtua, jos kansalaisten medianlukutaito on hataralla pohjalla ja täten auvoisen alttiina paikaltaan repivän informaatiohallinnan vaikutuksille. Pidetään siis huolta siitä, että kansalaisten yleissivistävä koulutus, siellä tarjottava kriittinen medianlukutaito-opetus sekä yleensäkin tasa-arvoisen perustan tarjoava koulujärjestelmä pätevine opettajineen (täydennyskoulutustarpeet huomioiden) on jatkossakin asian vakavuuden vaatimassa kunnossa.

Historiantulkintojen eturintamassa – mitä tarinaa meistä kerrotaan?

Ukrainan kriisi on nostanut esiin historian hallinnan merkityksen osana laajempaa informaation hallinnan agendaa. Historian tulkintoja on valjastettu poliittisesti tarkoituksenmukaiseksi välineiksi, joiden varassa kansojen ja valtioiden ajallista ja tilallista sijoittumista pyritään hallitsemaan. Kyse on sekä suoraan kriisiin liittyvistä kysymyksistä (Krimin historiasta käyty keskustelu ja siihen liittyvät häilyvät vertaukset esimerkiksi Kosovoon) että laajemmmasta vaikutusvallan havittelusta. Jälkimmäisen kohdalla pyritään tyypillisesti vaikuttamaan sekä kotimaiseen että ulkomaiseen poliittiseen mielikuvitukseen. Tärkeintä on määritellä se, kuka kuuluu mihinkin, kuka on sidoksissa kenen kanssa ja mihin suuntaan kunkin kansan tie vaikuttaa kulkevan.

Ukraina on tietysti tämän keskustelun keskiössä, repivän politiikan todellinen objekti, mikä näyttää toisinaan unohtuvan omaan napaan kohdistuvan keskustelun lomassa. Historian hallinnan osalta on syytä nostaa esiin myös Baltian maat, jotka syystäkin tuntevat ahdistusta nykytilanteesta. Tukalaa oloa helpottavat vahvat institutionaaliset kytkennät länteen sekä EU:n että Naton kautta.

Tiiviistä länsikytköksestään huolimatta Ukrainan tilanne – Venäjän käytös erityisesti – aiheuttaa selvää levottomuutta Itämeren itärannalla. Historiallisen muistin panoksista saimme muistutuksen hiljattain, kun Baltian maiden poliittinen johto reagoi varsin voimakkaasti brittilehti Guardianin liitettyä nämä osaksi sivustoaan, joka käsittelee entisiä neuvostotasavaltoja. Esimerkiksi Liettuan Lontoon suurlähettiläs reagoi sivuston historialliseen asetelmaan seuraavasti:

Firstly, the network subtitled ’Inside the post-Soviet World’ greets the reader with a huge map of the former USSR, which then included Lithuania. Secondly, and most importantly, the main idea embedded in your new network presents the former Soviet space as [a] somewhat homogeneous region today. I find both references misleading and unfair to the Lithuanian state.

Sivuston vihjaama historiallisen muistin suunta tulisi liettualaisnäkökulmasta kääntää oikeaan suuntaan:

Lithuania has come a long way since its dark days of communist rule. Lithuania is [a] vibrant civic society, which is strongly committed to western values … the communist era is a bygone chapter in our history and does not correspond to reality any more. (Lähde: Chris Elliott, Guardian, 15.6.2014)

Etelänaapurimme aina yhtä terävä presidentti, jolla on selvästi aikaa toteuttaa symboliseksi karsittua institutionaalista valtaansa aktiivisen twiittailun merkeissä, palautti nokkelan pallon takaisin Guardianille:

Maybe the @guardian can cover the US in its "Former British Empire" section. Not to mention India, Pakistan, etc. http://t.co/QKnUnQIQvS

— toomas ilves, ex-verif (@IlvesToomas) June 16, 2014

Mutta onhan tuossa pointtinsa: historiallisen muistin maaperä on loputon suo, jonka oikeamielisyyttä heijastavista sedimenteistä voi itse kukin kaivella esiin horisontin, joka tyydyttää nykyhetkestä ammentavia poliittisia intressejä. Historian hallinta onkin siinä mielessä kaaottinen rintama, ettei sen valtavaksi venyviä sivustoja kykene paikkaamaan tehokkainkaan infosissien erikoisjoukko, jos perusduuni kansalaistaitojen osalta on laiminlyöty. Juuri tämän vuoksi historian edessä pitäisi olla nöyrä. Itsevarmoihin leiskautuksiin tulisi suhtautua kriittisesti. Guardianin esimerkki osoittanee lisäksi, että verkottuneessa maailmassa rintamalinjat saattavat sijaita viattomaltakin vaikuttavissa paikoissa, ainakin politiikan kohteeksi joutuneen toimijan näkökulmasta.

Kotirintamallakin kajahtaa

Myös Suomi on saanut osansa historiallisen revisionismin nyansseista. Suomen ’luontaista’ asemoitumista luotaavia viestejä ja lipsautuksia on tullut niin omasta takaa, Venäjältä kuin lännenkin mediasta – turvallisuuspolitiikan dinosauruksia unohtamatta: esimerkiksi ’suomettumisen’ uusi tuleminen (ja tähän liittyvä itseruoskinta) on jälleen osoittanut, kuinka kansainvälisen politiikan mielikuvaharjoitukset sisältävät edelleen (kenties pysyvästi) anakronismeja, aivan kuten Anni Kangas artikkelissaan muistuttaa.

Toisaalta Suomen paikkaa on hahmotettu milloin aidan päällä, milloin sillanrakennustalkoissa, karhun kainalossa, milloin lännen arvoyhteisön jäsenenä – kaikki tämä tyylillä, johon sisältyy väistämättä vähintään rivien välistä löytyvä ajatus oikeasta liikkeen suunnasta, historian asettumisesta nykyhetken valintoja ohjaaviksi tulkinnoiksi. Tarpeemme eheään tarinaan sekä historialliseen sijoittumiseen ovat inhimillisiä piirteitä. Valitettavasti ne toimivat myös polttoaineena saman ilmiön ikävämmille ulottuvuuksille.

Edellä kuvattuun flirttailuun on yhtynyt kiertoteitse myös etelänaapurimme presidentti. Toukokuisen Suomen-vierailunsa alla Ilves siteerasi twitterissä Washington Postissa julkaistun Masha Gessenin kirjoituksen huolimatonta loppukaneettia: ”After all, who says Finland has a right to exist?”. Ilves itse jatkoi tästä kysyen perään ”After carving up Ukraine, where will Putin turn next?”, viitaten Gessenin artikkelin punaisena lankana toimeneeseen spekulaatioon Venäjän johdon todellisista intentioista.

Ilveksen rento ja kosmopoliitti olemus saattaa jättää edellisiinkin kommentteihin anekdoottimaisen ja leppoisan leiman. Kyseessä on kuitenkin vakavasta asiasta. Mistä siis johtuu, että tunnemme olomme haavoittuvaiseksi, että epäilemme alitajuisesti oman tarinamme vetovoimaisuutta? Nämä kysymykset ohjaavat katseen kotirintamalle, jossa historiallisen muistin hallinnalla on keskeinen rooli. Tähän ilmiöönhän myös Sofi Oksanen viittasi Kultaranta-keskusteluissa – meidän on tärkeä seurata myös Venäjällä rakennettavaa historiallista muistia ja sen suuntaa.

Historian virtaa ja informaatioajan aseidenriisuntapolitiikkaa?

Mielikuvien ja historian hallinta kytkeytyy nykymaailmassa myös valtioiden välisiin keskinäisriippuvaisuuksiin. Kyse on siitä, mihin suuntaan esimerkiksi talouden vaikutusvirtojen kulkusuunta kallistetaan. Kulkevatko riippuvuudet datakaapeleita ja rahaliikennettä pitkin,vai määrittyvätkö riippuvuussuhteet sittenkin kaasuputkien menoliikenteen ja kauppapoliittisten kytkösten mukaisesti? Ja etenkin: mihin suuntaan? Nämä ovat kysymyksiä, joiden pelkkä esiintyminen ajankohtaisessa keskustelussa ruokkii tarvetta informaation ja historian hallinnalle. Näin ollen agendan asettajalla sekä kysymyksien sisällön ohjaajalla on jo automaattisesti etulyöntiasema mielikuvien määrittelykamppailussa.

Historiallista muistia hallitsemalla ohjataan ihmisten katseet ja mielet tiettyjen virtojen ja tarinoiden äärelle. Kiilojen lyöminen yhteiset poliittiset päämäärät ja arvot jakavien toimijoiden välille tuottaa myös potentiaalisen jännitteen lähteen näiden poliittisten mielikuvitusten välille. Samalla katseet kuin huomaamatta alkavat poimia erilaisia virtojen solmukohtia keskenään kilpailevilla painotuksilla. Myös virtojen suunnat alkavat näyttää hämäriltä, mikä saattaa edelleen ruokkia epävarmuuden kyllästämää varovaisuutta. Tämä on juuri nyt sitä, mitä Euroopassa tapahtuu.

Epävarmuus toisten aikeista kylvää myös varustelukilvan siemenen. Onkin mielenkiintoista pohtia, mitä varustelukilpailu tarkoittaa informaation hallinnan, jopa informaatiosodan kohdalla? Voiko informaatio- ja kyberympäristössä harjoittaa asevalvontapolitiikkaa? Entä miten informaationokittelusta päästäisiin eskalaation kierteen katkaiseviin luottamusta lisääviin toimiin? Onko tämä edes mahdollista aikana, jolloin keskeiset viestimet ja informaatiovirrat eivät ole enää välttämättä kenenkään tiukassa kontrollissa. Mielikuviin kohdistuvan hallinnan sekä historiankirjoituksen oikeellisuuden vastavuoroiseen valvontaan nähden ydinaseiden laukaisualustojen ja ydinkärkien määrää koskevat valvontakysymykset vaikuttavat suhteellisen suoraviivaisilta.

Ja kuten sanottua, kyseessä ei ole sinänsä mikään uusi ilmiö – propagandavyörytys oli voimissaan jo kylmän sodan aikana ja tätä ennen. Uutuutena on ilmiön läpitunkevuus sekä keskeinen rooli konfliktin rajojen hahmottomuuden kasvamisessa.

Huomioita Kultarannasta I – Presidentti Niinistön avauspuheenvuoro

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö avasi eilen 8.6.2014 ulko- ja turvallisuuspoliittiset Kultaranta-keskustelut. Viime kesänä järjestettyjä keskusteluja varjosti sateinen ilma. Tänä vuonna ainoastaan ilma on aurinkoinen.

Niinistö korosti viime vuoden tapaan avauspuheenvuorossaan avoimen ja vastapuolen argumenttien ymmärtämiseen sekä kunnioittamiseen pyrkivän keskustelun tärkeyttä. Kultarannan keskusteluita hän ei sinänsä kokenut itsetarkoituksellisina – tarpeen ja tarjonnan mukaan mennään. Nyt itänaapurista annettu ’virka-apu’, kuten presidentti lohkaisi jo ennen avauspuheenvuoroaan lehdistöhaastattelussa, on taannut keskusteluille vankan kysynnän.

On muuten mielenkiintoista, että Venäjän ulkoministeri Lavrovin vierailu Suomessa ajoittuu lähestulkoon Kultaranta-keskustelujen lomaan. Lisäksi Venäjältä esitetyt (enemmän ja vähemmän vakavasti otettavat) ulostulot [1, 2] Kultarannan aattona kielivät siitä, että keskusteluja seurataan intensiivisesti muuallakin kuin uutta elämänsä kevättä elävien #turpo-narkkien tweetdeckeillä. Mutta yhtä lailla Niinistöllä on nyt tarjota tuoreita ja laaja-alaisen keskustelun suodattamia kansallisia tuntojamme Lavrovin suuntaan.

Niinistö kiinnitti eilisessä avauspuheenvuorossaan huomion ajan henkeen ja siinä elämisen ehtoihin. Niinistö vihjasi, että yksioikoinen heittäytyminen ajan hengen viemäksi ei välttämättä edusta valtioviisauden keskeisiä hyveitä. Niinistö viittasikin kylmän sodan jälkeisen optimismin ja euforian viettelykseen. Suomi teki tuolloin osin konservatiiviseksikin tulkittuja johtopäätöksiä, jotka nyt Ukrainan kriisin ruumiillistamassa kansainvälisen politiikan suojasäässä ovat osoittautumassa astetta kestävämmiksi valinnoiksi. Venäjä ei lähde Suomen kyljestä pois – ei vaikka kuinka katsoisimme länteen; ei vaikka se itse kuinka katsoisi itään. Mutta ajan henkeä vierastanutta viisautta oli ilmeisesti se, ettei Suomi riisunut itseään tyystin vanhaan maailman keinoista, kääntämättä selkää myöskään uuden maailman tarpeille.

Niinistö huomautti myös, ettei EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan vähättely edesauta Suomen etuja ja intressejä. Tässä yhteydessä Niinistö viittasi myös presidentti Obaman viimeaikaisiin puheisiin. Euroopalla tulee olla jatkossa entistä selvemmin kykyä ja valmiutta toimia omaehtoisesti oman turvallisuutensa eteen. Samalla on toki huomattava, kuinka Yhdysvallat ovat varsin näyttävästi vakuutelleet – myös käytännön keinoin – Naton eurooppalaisia jäseniä vankkumattomasta tuestaan.

Niinistö ei pidä mahdollisena sellaista tilannetta, jossa EU ei reagoisi sen jäsentä vastaan tehtyyn hyökkäykseen. Viesti lienee suunnattu Suomen sisäiseen keskusteluun, mutta se tavoittanee myös Viron presidentti Toomas Hendrik Ilveksen, joka on säväyttänyt turvallisuuspoliittista keskustelua mittailemalla EU:n turvallisuuspoliittisen solidaarisuuden reaalista perustaa oliiviöljylitroissa.

Niinistön vastaus on, paitsi asiallinen, myös tärkeä muistutus siitä, että turvallisuuden mittarit heilahtelevat tätä nykyä merkittävästi myös sotilaallisen ulottuvuuden katveissa ja matalamman intensiteetin kysymyksissä. Turvatakuiden ja solidaarisuussitoumusten eroja hahmottavaa kysymystä meidän ei toivottavasti tarvitse alkaa käytännössä koettelemaan. Taloushaasteiden (ja laajempien sosiaalisten ongelmien), jotka Niinistö jälleen nimesi suurimmaksi turvallisuushuoleksemme, äärellä poliittiseen pelotearvoon perustuvat sotilaalliset turvatakuuartiklat tarjoavat niukalti kättä pidempää. Pelkällä katuporalla ei remonttihommissa pitkälle pötkitä, vaikka hyödyllinen kapistus toisinaan onkin. Mutta onko niin, että katuporan mukana saisi kaupantekijöiksi pakkiin aimo annoksen myös muita hyödyllisiä työkaluja?

Euroopan turvallisuus, Suomi ja Ukrainan kriisi

Syntyperäinen tamperelainen on Helsingissä aina hitusen hukassa. Mutta se on myönnettävä, että varsinkin ulkopolitiikkaa seuraavalle tutkijalle Helsinki tarjoaa moninkertaisen ajankohtaistapahtumien kirjon Tampereen vastaavaan verrattuna. Ei turpoilut Helsinkiä kotoisaksi tee – kenties päinvastoin -, mutta ainakin allekirjoittaneen vierailualttiutta syrjäisille rannikkoseuduille tämä kasvattaa. Käsitykseni sai vahvistusta, kun väikkäriprojektin tiimoilta järjestämälleni Helsingin reissulle sattui kaksikin Suomen ja Euroopan turvallisuuspoliittista tilannetta ruotivaa keskustelutilaisuutta.

Blogauttelen lyhyet raportit kumpaisestakin tilaisuudesta – tai paremminkin valikoidut nostot, joiden kautta pyrin omasta tulkintavinkkelistäni suodattamaan keskusteluissa esiintyneitä näkökulmia.

Turvallisuuden politiikkaa Nato-kysymyksen ehdoilla?

Ensimmäinen keskustelutilaisuus, johon tämä blogautus keskittyy, muodostui yllättävän, ennakkoluulojen pohjalta lähes epäpyhältä vaikuttavan allianssin pohjalle. Rauhanliiton ja Naton aika -kollektiivin yhteisvoimin järjestämä tilaisuus huokui, jos ei muuten, niin ainakin organisointinsa osalta tervettä rajoja ylittävän dialogin henkeä.

Organisointi tosin olikin sitten se taso, jolle rajojen ylittämiset ja yhteisen sävelen tapailut ylsivät. Vaikka paneeliin osallistuneet eurovaaliehdokkaat – vasemmalta oikealle (istumajärjestyksen mukaisesti) lueteltuna  Heikki Patomäki (vas), Kimmo Kiljunen (sdp), Heidi Hautala (vihr) ja Petri Sarvamaa (kok) – lämpenivätkin tunnin kuluessa vastavuoroiseen sanailuun, ei keskustelun edetessä odotetusti hahmottuneet näkökulmaerot joustaneet nimeksikään. Ei myönnytyksiä. Ei rivien rakoilemista. Näinhän se monesti menee, vaalien alla.

Tilaisuuden juontanut Aki Pulli paalutti panelistien peruskäsitykset heti ensimmäisellä kysymyksellä Suomen turvallisuuspolitiikan perusteista, erityisesti suhteessa maanpuolustuksen järjestämiseen. Sarvamaa kiinnitti ratkaisunsa keskustelun edetessä Nato-jäsenyyden tuoman ”palovakuutuksen” sekä itsenäisen maanpuolustuksen uskottavuuden yhdistelmään; Patomäki ja Kiljunen korostivat liittoutumattomuutta, kuitenkin vivahde-eroin: Kiljusen korostaessa hyvien ja ongelmattomien naapuruussuhteiden muodostavan Suomen turvallisuuden ytimen (minkä mahdollisen Nato-jäsenyyden tuoma naapuruusdynamiikka haastaisi), vierasti Patomäki selvemmin Natoa ja sen turvallisuuspoliittisen merkityksen kasvua, ei vain Suomen turvallisuuspolitiikan suhteen. Heidi Hautala ei sitonut omaa päättelyään, hyvässä tai pahassa, Nato-kysymyksen ympärille, vaikkakin ehdotus Suomen maanpuolustuksen järjestämisen perusteiden päivittämisestä – käytännössä asevelvollisuuden ja laajan reservin mielekkyyden harkinta sodankäynnin ja tästä seuraavia uhkakuvien rajua muutosta vasten – voidaan liittää myös ajatukseen sotilaallisen liittoutumisen mahdollisuudesta.

Tilaisuuden otsikosta (EuroTurpo) huolimatta keskustelu liikkui korostuneesti Suomen oman navan ympärillä, erityisesti Sarvamaan ja Kiljusen välisen sanailun kohdalla. Sanailu sai henkilökohtaisia piirteitä Kiljusen hyökätessä Kokoomuksen presidentin linjalta poikkeavia ”kellokkaita” vastaan, kun taas Sarvamaa syytti Kiljusta jämähtämisestä menneisyyteen Koivisto-sitaatteineen.

Euroopan yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka nousi kunnolla esiin vasta paneelin loppupuolella, mutta tällöinkin lähinnä kuriositeettina suhteessa ”turvallisuuden ytimeen”, kuten Sarvamaa keskustelun alkupuolella veisteli. Mainittu sananparsi toistui useasti paneelin edetessä, aivan kuin turvallisuuden ulkoreunat tai kompleksisen maailman monisyinen ymmärtäminen ei enää toisi helpotusta luissa ja ytimissä tuntuvaan läpivetoon. Onko turvallisuus pelkistymässä sotilaalliseksi turvallisuudeksi ja turvallisuuden politiikan suhteet historiallisesti rakentuneiden liittosuhteiden kanavoimiksi? Patomäkeä lukuun ottamatta esimerkiksi talouskysymykset tai eurokriisi sekä näihin liittyvä yhteiskuntien sisäisen koheesion hapertuminen eivät nousseet turvallisuuskäsitysten paraatipaikoille. Käsitteellistämällä tapahtuvat politiikkasektorien rajanvedot kertovat paljon puolueiden linjoista ja maailmankuvista.

Eurooppa ja Ukraina

EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan roolin kehittäminen oli selkeimmin esillä Hautalan puheenvuoroissa. Hautala katsoikin EU:lla olevan edelleen tärkeä rooli Ukrainan kriisin ratkaisemisessa, erityisesti suhteessa Venäjään vaikuttamisessa. Epäselväksi jäi, miten EU:n on mahdollista paaluttaa rooliaan tilanteessa, jossa Venäjä katsoo tämän olevan keskeinen tekijä kriisin taustalla vaikuttaviin syihin, kuten Patomäki rivien välissä huomautti – viimeiset viikot ovat osoittaneet, että Venäjän tarjoamat varaventtiilit voisivat sittenkin olla kahdenkeskisissä (tasa-arvoisuuden periaatteesta lähtevissä) neuvotteluasetelmissa Yhdysvaltojen kanssa, kenties riippumattoman Sveitsin vetämän Etyj:n toimiessa välittäjänä.

Patomäki pyrki kiinnittämään huomion laajempaan kuvaan, jossa pyrittäisiin ymmärtämään kaikkien kriisiin sotkeutuneiden toimijoiden näkemykset konfliktin syistä. Huomion kärki kohdistui kaiketi siihen, ettei Euroopassa voida tarkastella Ukrainan kriisiä kaikkivoipaisesta näkökulmasta, vaan tulisi ymmärtää ulospääsy kriisistä symmetrisempänä. Hautala vastaavasti kiirehti kumoamaan eurooppalaisen vasemmiston flirttailun ajatuksella, jossa Ukrainan kriisin syitä yritetään puolihuolimattomasti kaataa eurooppalaisten niskaan (tätä keskustelua en itse tunne kovin hyvin). Kriisin keskiössä – erityisesti sen ratkaisuissa – on Venäjän toiminta, seikka, josta ei verbaalisella akrobatiallakaan pääse karkuun.

Turvallisuusdilemma ja keskustelun abstrakti käänne

Sarvamaa puolestaan intoutui moittimaan kanssakeskustelijoitansa turhan abstraktilla tasolla liikkuvasta tarkastelusta. Kokonaiskuvaa hahmottavan pohdiskelun sijaan Sarvamaa keskittyisi kernaasti siihen, miten Suomi voisi vihdoin saada Naton kautta luontevaksi tuntemansa palovakuutuspolitiikan kuntoon. Tutut, joskin turvallisuuspolitiikan näkökulmasta yhtä valitettavan abstraktit vihjeet arvoyhteisöstä sekä läntiseen järjestelmään tapahtuvasta lopullisesta integroitumisesta nousivat tässä vaiheessa myös esiin. Abstraktiot saivat lisäväriä, kun tutkijataustastaan ammentanut Patomäki kiinnitti huomion kansainvälisen politiikan keskeiseen, ratkaisemattoman epävarmuuden ongelmaan ja tästä seuraavaan turvallisuusdilemmaan. Toisin kuin Sarvamaa vaikutti asiaan suhtautuvan, pidin itse tällaista lähestymistapaa raikkaana ja mahdollisesti keskustelun analyyttistä tasoa syventävänä liikkeenä, joskaan en menisi takuuseen siitä, kuinka tehokas vaaliase esimerkiksi John Herzin [1, 2, 3] teoreettisen turvallisuusdilemma-analyysin puiminen tässä vaiheessa on Patomäen työkalupakkia ajatellen.

Yksinkertaistaen turvallisuusdilemma syntyy siitä perustavasta poliittis-psykologisesta tosiasiasta, ettei meillä ole pääsyä toisen pään sisälle tämän ajatuksia, käsityksiä ja intentioita luotaamaan. Historiallisessa tilanteessa, jossa käsitykset ja ymmärrykset ovat kriisien myötä eräänlaisessa vellovassa tilassa, epävarmuuden psykologinen perusta saa aimo annoksen lisää reaalipoliittisia kertoimia. Esimerkiksi Suomen turvallisuuspolitiikan osalta turvallisuusdilemman klassinen ilmentymä on kysymys siitä, miten Suomen omat turvallisuuspoliittiset ratkaisut tulkitaan muualla – etenkin Venäjällä – sekä miten ja millä ehdoilla itse kykenemme tulkitsemaan näitä muiden tulkintoja ja vaikuttaa niiden luonteeseen.

Suomen kaltaisen pienen valtion keskeisin murhe tässä suhteessa on saada turvallisuuspoliittiset ratkaisut näyttämään niin puolustuksellisilta kuin mahdollista. (Tämä lienee premissi, jonka itse asiassa kaikki panelistit olisivat mitä ilmeisimmin jakaneet. Tässä mielessä olisikin mielenkiintoista pohtia sitä, saattaisiko tämä alustava johtopäätös tarjota eväitä laajemmallekin turvallisuuspoliittisen keskustelun eheytymiselle.) Statuksestaan ja arvovallastaan rimpuilevan suurvallan kupeessa taiteilevan ja edelliselle verraten vastakkaisen arvomaailman omaavan pienvaltion turvallisuuspoliittisten ratkaisujen tulee olla selkeästi signaloituja, itsenäisestikin tehtyinä. Laajemman sopimusjärjestön tai puolustusliiton jäsenyyskysymyksen kohdalla dilemma saavuttaa toki Suomen välittömiä intentioita laajemmatkin puitteet, jotka tulisi ottaa mahdollisimman hyvin huomioon. Tällä tavoin myös aktiivisen ja monitahoisen ulkopolitiikan merkitys turvallisuuden ”kovempaan ytimeen” kohdistuvien ratkaisujen ketjukaverina korostuu. Tai toista urheilumetaforaa hyödyntääkseni: kolmiloikassa ratkaisevan loikan tekemiseen on useita eri tyylejä, eikä alastulotekniikkaakaan tule aliarvioida; yltiöoptimistisesti hutiloimalla (kyllä, tässä kohdin on mahdollista sortua myös innostuneisuuden aiheuttamaan näköalattomuuteen) alastulossa saatetaan menettää kymmeniä senttejä saatavilla olleesta kauden kotimaisesta kärkituloksesta.

Eräällä tavalla myös Sarvamaan retorinen pohdinta siitä voimmeko todella olettaa, että Nato tulkitaan hyökkäysliitoksi, liittyy turvallisuusdilemmaan. Mitä blogin aiheena olleeseen keskusteluun tulee, oli Sarvamaan pohdinta Naton roolista vastaus Kiljusen suorasukaiseen tulkintaan. Kiljusen mukaan Nato (jäsenyys) ei lisäisi Suomen turvallisuutta, vaan pikemminkin vähentäisi sitä. Palovakuutuksen kylkiäisinä saisimme tynnyrin ruutia eteiseemme, Kiljunen yltyi muotoilemaan. Sarvamaa jatkoi pohdiskelevaan tyyliinsä kysymällä, miksei tilanne vaikuta lainkaan tältä kun katsoo Naton jäsenten, etenkin uudempien sellaisten, nykyistä olemusta ja Venäjä-suhteita. Tai kuten eräs aktiivinen turvallisuuspolitiikan keskustelija twitterissä asian ilmaisi: esitetäänkö Suomi-parka jälleen sui generis tapauksena?

Oli miten oli, mielestäni palovakuutus ontuu metaforana. Emme tarvitse lähtökohtaisesti vakuutusta, vaan mahdollisimman vakuuttavan toimintasuunnitelman siitä, ettei palo syty. Toisekseen tarvitsemme toimivan palokunnan, jonka tehtäväkenttä tosin on uhkakuvien ja sodankäynnin hämärtymisen myötä jatkuvassa muutoksessa. Kolmannekseen – siinä vaiheessa kun tragedia on jo tapahtunut ja talo on palanut – voimme saada lohtua palovakuutuksesta, mutta ei turvallisuuspolitiikkaa sovi lohdun ja katastrofien varan rakentaa.

Maailmanjärjestys muutoksessa ja muutos maailmanjärjestyksessä

Erimielisyyksiä siis riitti. Panelistit olivat nähdäkseni yksimielisiä kahdesta asiasta. Ensinnäkin Venäjän toiminta Ukrainaa sekä laajempaa kylmän sodan jälkeistä Euroopan turvallisuusarkitehtuuria kohtaan on tuomittavaa (Patomäen huomautus kokonaisuuden huomioimisesta ei siis sisältänyt ajatusta Venäjän toimien hyväksymisestä, hän kiirehti lisäämään). Toisekseen panelistit olivat tulkintani mukaan varsin yksimielisiä siitä, että maailmanpolitiikan keskeiset toimintatavat, normit ja säännöstöt elävät vakavassa ja pahimmillaan pahaenteisen ennustamattomassa murroksessa. Heidi Hautala mainitsi jopa kansainvälisen politiikan etenevän tällä hetkellä vailla sääntöjä. Ihan näin fatalistinen tilanne ei sentään taida olla (normien mukaista käyttäytymistä ja säännönmukaisuutta on edelleen havaittavissa paljon, kriisistä huolimatta, tai jopa kenties sen johdosta).

Epävarmuuden syvyyttä vahvistaa Ukrainankin kriisin myötä hahmottuva sodankäynnin muutos, jossa informaatiosodan, kansalaisten ja kansan osien tahtotilan ja sosiaalisen koheesion hallintaan kytkeytyvien operaatioiden merkitys on suhteellisesti kasvanut. Miten perinteiset instituutiot, kuten yleiseen asevelvollisuuteen ja laajaan reserviin perustuva maanpuolustus, puolustusliitot kuten Nato, tai valtioiden välisten suhteiden vaaliminen ylipäätään, kykenevät varsin konservatiivisine rakenteineen ja käytäntöineen vastaamaan näihin jälkimodernin maailman mukanaan tuomiin hahmottomiin haasteisiin? Ja ei: pelkkä kyberhype ei ole ratkaisu näihin kysymyksiin, kenties osa ratkaisua toki. Ja edelleen: mikä ratkaisujen joukko edistää ketteryyttämme kohdata edelliset ongelmat alati individualisoituvan länsimaisen kulttuurimme keskeltä? – Siinä filosofisesti orientoituneemman ulkopolitiikan seuraajan kysymys panelisteille. Onneksi yleisökysymyksille ei jäänyt intensiiviseksi yltyneen keskustelun vuoksi kovin paljoa aikaa, ja allekirjoittanut kun on tunnetusti hitauteen taipuvainen hämäläinen…

Yhtä kaikki, häiritsevän polveilevia ja monisyisiä ongelmia. Yksi asia kuitenkin lienee selvää. Venäjä on vakavissaan asettunut haastamaan tulkitsemiensa läntisten arvokäsitysten ehdoilla etenevän maailmanjärjestyksen perusteita. Miten tämä laajempi kansainvälisen järjestyksen perusnuottien oktaavimuutos vaikuttaa Suomelle keskeisten turvallisuuskumppanien, kuten Naton, EU:n, Etyj:n ja muiden monenkeskisten instituutioiden rooleihin ja toimintaan, on siis tuhannen taalan kysymys. Esimerkiksi Naton kohdalla voisimme kysyä myös kysymyksiä ”mihin Nato on menossa?” ja ”minkälainen Nato rakentuu Euroopassa/Yhdysvaltojen tuella Suomen puolustuksellisten intressien näkökulmasta?” sen sijaan, että tyytyisimme vain ”koska Nato?”, ”miksi Nato?”, ”missä johtajuus?” ja ”mitä  Venäjä?” -kysymyksiin. Ehkä edelliset reaalipolitiikasta ammentavat kysymykset palvelisivat myös toistuvasti peräänkuulutettua ”analyyttistä” turvallisuuspoliittista [lue: Nato-] keskustelua hieman alentavalta ja naivilta vaikuttavan myytinpurkamisen ja informaatiokampanjoinnin sijasta. Ulkopolitiikan arki ja sen realiteetit eivät katoa mihinkään, olimme sitten Naton jäseniä tai toimivaa yhteistyötä vaalivia aktiivisia rauhankumppaneita. Tämänkin puolesta olisi keskeistä, että linjansa kiveen hakanneet – niin haukat kuin kyyhkytkin – harrastaisivat nykyistä kampanjointikeskustelua enemmän myös itsekriittistä tarkastelua.

***

Oma tulkintani kaikesta edellisestä on, että Suomen turvallisuuspoliittinen debatti, etenkin poliittisen eliitin osalta, polarisoituu parhaillaan entisestään. Pienen ja omaan yhtenäisyyteensä historiassa paljon laskeneen valtiokulttuurin kohdalla tämä on jo itsessään huolestuttava piirre. Tunnemme varsin hyvin kansallisen eheytyksen ja integraation varaan lasketut menneisyyden tarinat sekä niiden ratkaisevan merkityksen myös turvallisuuden kannalta, oli kyse sitten glorifioidusta Talvisodan Ihmeestä tahi tylsemmästä kommunismin vaikutusta torjuvien keskustavoimien puoluepoliittisesta integraatiosta. Ehkä tulisikin kysyä, missä määrin pääministerimmekin useasti esittämä ajatus individualisoituvasta ja auktoriteettivastaisesta mosaiikkiyhteiskunnasta vaikuttaa ylipäätään edellytyksiimme rakentaa yhteiskunnan kerrosten tasolla koherentisti jäsentyvää turvallisuuspolitiikkaa? Onko turvallisuuspolitiikasta edes mielekästä käydä debattia? Toisaalta on todettava, että kansalaisten maanpuolustustahto – henkisen maanpuolustuksemme lähes pyhäksi valettu perusta aina maailmansotien jälkeisestä ajasta lähtien –, luottamus viranomaisiin jne. ovat säilyneet vahvoina ja kansaa yhdistävinä tekijöinä muodikkaista liberalisoitumisvirtauksista ja puheenparsista huolimatta. Tässäkin ristiriidassa riittää mietittävää, eikä tämä kysymyksenasettelu ole millään tavalla epärelevanttia turvallisuuspolitiikan perusteita pohdiskellessa.

***

(Raportointi illan toisesta, Suomen rauhantutkimusyhdistyksen järjestämästä tilaisuudesta ”Miten ulos Ukrainan kriisistä?”, jääköön myöhempään ajankohtaan ja blogautuksen toiseen osaan. Tässäkin merkinnässä riittänee puitavaa, ainakin alkuunsa.)

P.S. EuroTurpo-keskustelutilaisuuden editoitu versio on käsittääkseni myöhemmin kuunneltavissa Radio Ravun sivuilta. Lisäksi Rauhanliitto ja NatoAika välittivät twiittasivat keskustelun tunnelmia häsärillä #EuroTurpo.

P.P.S. Jos joku teoreettisemman pohdiskelun maailmaan harhautunut kiinnostui perehtymään yllä mainittuun turvallisuusdilemman käsitteeseen, suosittelen lämpimästi Ken Boothin ja Nicholas Wheelerin teosta Security Dilemma: Fear, Cooperation, and Trust in World Politics (2007), joka on mielestäni paitsi oivallisin ja syvällisin yleisesitys turvallisuusdilemmasta, myös verraton ja runsailla historiallisilla esimerkeillä varustettu opus kansainvälisen politiikan perusteiden opiskeluun.

Security Europe-style: ainutlaatuista turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa?

Eurooppa-neuvosto kokoontuu joulukuussa järjestelemään yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkansa (YTPP) pilareita uuteen muotoon. Tai no, todennäköisempi vaihtoehto lienee, että EU:n johtajat pidättäytyvät radikaaleista uusista avauksista turvallisuuspolitiikan saralla säilyttäen paljon YTPP:n vanhaa muotoa.

Näin ajattelee varmasti moni asiantuntija ja poliitikko, niiden joukossa ulkoministeri Erkki Tuomioja, joka esitteli näkemyksiään Ulkopoliittisen instituutin ja ulkoministeriön 10.10.2013 järjestämässä tilaisuudessa ”The Future of European Security and Defence.” Tilaisuus, jossa Tuomiojan lisäksi alustivat myös Liettuan varaulkoministeri Andrius Krivas sekä EU:n turvallisuustutkimusinstituutin johtaja Antonio Missiroli, veti Helsingin Eurooppa-salin täyteen vieraita. Euroopan unionin asema maailmapolitiikassa ja kansainvälisen turvallisuuden tuottajana ei kenties talous- ja ennen kaikkea poliittisen kriisiin riivaamalla mantereella liene se kaikkein kuumin peruna, mutta ilmeisen puhutteleva aihe joka tapauksessa.

Jos tilaisuuden annin voisi tiivistää yhteen lauseeseen, se saattaisi hyvin kiteytyä ajatukseen Euroopan unionin turvallisuuspoliittisen profiilin ainutlaatuisuudesta, jota ei kuitenkaan syystä tai toisesta saada selkokielisen ja kompaktin strategian muotoon. Jos unionin maailmanpoliittista roolia kartoitetaan kapeasti jostain tietystä perspektiivistä – vaikkapa pelkästään kehityspolitiikan tai sotilaspolitiikan vinkkelistä – voi ainutlaatuisuus vaikuttaa saamattomuudelta ja sekavuudelta. Kokonaisvaltaisen turvallisuusajattelun vinkkelistä ainutlaatuisuus alkaa sen sijaan hahmottua kirkkaammin, ainakin mitä tilaisuuden puheenvuoroista ja kommenteista saattoi ymmärtää.

Kokonaisvaltaisuus, jota korkea edustaja Catherine Ashton on käsittääkseni markkinoinut, ei kuitenkaan valitettavasti johda yksiselitteisyyteen. Ehkä näin tuleekin olla: jos turvallisuustodellisuus ja maailmanpolitiikka eivät enää aukea meille yksinkertaisena (tai kaksinapaisena), ei luultavasti turvallisuuspolitiikan operationalisointiakaan tulisi rakentaa harhauttavien pelkistysten varaan. Unionin (eli turvallisuuspolitiikan kohdalla viime kädessä sen jäsenmaiden, joista iso osa kuuluu myös Natoon, tuottaman kokonaisuuden) turvallisuuspoliittinen työkalupakki on hyvin laajalti varustettu, mutta selkeät, asianmukaisin resurssein varustetut kärjet tuntuvat puuttuvan.

Tästä huolimatta tilaisuudessa  yhdyttiin ylistämään Euroopan turvallisuuspolitiikkaa menestystarinana. Tämä on tietysti ihan ymmärrettävää tilaisuuden luonteen ja ajankohdan muistaen. Eikä väite ihan täysin tuulesta temmattu ole, sikäli kun sitä ryyditettiin käytännön esimerkeillä. Yhtenä EU:n ainutlaatuisuuden esimerkkinä mainittiin pariinkin otteeseen Atalanta-operaatio, joka ei ainoastaan iskenyt Somalian rannikolla vallinneeseen merirosvouteen ja järjestäytyneeseen rikollisuuteen, vaan tätä kautta paransi huomattavasti esimerkiksi alueen väestön ruokaturvallisuutta.

Toisaalta tilaisuudessa pidettiin – ehkä hieman perieurooppalaiseen tapaan – huolta siitä, ettei nykymenoonkaan ole tyytyminen. (Tuomioja puolestaan piti omalta osaltaan huolen siitä, ettei ainutlaatuisuutta ymmärretä eurooppalaisessa kontekstissa ylevänä ’erityisyyden’ tunteena, viitaten heitollaan luonnollisesti uuden mantereen hitusen vähemmän pragmaattiseen turvallisuuspoliittiseen perinteeseen.) Kuten Hanna Ojanen on todennut, EU:n tuleva turvallisuusstrategian päivitys tarkoittaa viime kädessä sitä, että EU etsii itselleen uutta uskottavuutta globaalina turvallisuustoimijana.

Kehitettävää siis löytyy. Tilaisuuden pohjustuksena toiminut Tuomas Iso-Markun työstämä taustapaperi (paperia ei vielä tähän hätään ole ladattu UPI:n sivuille) esitteli sittemmin tilaisuudessa ja eurooppalaisessa keskustelussa tätä ennen toistuneet kolme keskeistä haastetta YTPP:lle: 1) EU:n YTPP:n strategian kirkastaminen; 2) toimintavalmiuksien ja kapasiteetin (erityisesti sotilaallisen) vahvistaminen ja kehittäminen; 3) puolustusteollisuuden ja yhteisten puolustusmarkkinoiden kehittäminen taloudellisesti haastavana aikana.

Kohdat eivät sikäli ole täysin balanssissa, että kaksi jälkimmäistä haasteetta ovat johdannaisia ensimmäisestä. Toisin sanoen sellainen ideaali tilanne, jossa valtioiden johtajat pääsisivät yhteisymmärrykseen selkeästi profiloidusta ja ytimekkäästä strategista – kenties jopa EU:n YTPP:n valkoisesta paperista – tarkoittaisi samalla sitä, että vastaukset kahteen jälkimmäiseen kysymykseen vaikuttaisivat entistäkin teknisimmiltä nimenomaan turvallisuuspolitiikan arvojen ja tavoitteiden vinkkelistä. Poliittinen tahto löytää Euroopan unionin jäsenmaiden kirjoa edustavat erilaiset turvallisuustarpeet ja niiden taustalla vaikuttavat kulttuurierot ylittävä yhteinen sävel tekisi myös teknisemmät kysymykset helpommaksi ratkaista.

Strategian osalta kysymys on kaikkein yksinkertaisimmillaan siitä, että edellisen strategian (2003) ja sen päivityksen (2008) jälkeen maailmanpolitiikassa ja EU:ssa on tapahtunut yhtä jos toistakin. Riittääkö siis YTPP:n virittämiseksi ’pelkkä’ päivitys, joka sekin vaatinee monitahoisia neuvotteluita ja kompromisseja, vai pitääkö tilaisuus käyttää hyväksi kokonaan uuden ohjelmiston tilaamiseksi?

—

Tilaisuuden osallistujista etenkin Krivas oli hyvin selväsanainen strategian uudistustarpeen laajuudesta: Liettuan kannalta paras ratkaisu olisi kokonaan uusi strategia (Liettuahan ei ollut jäsenenä edellistä strategiaa raapustettaessa). Kaliningradin alueen ja Venäjän voimallisen vaikutuksen kupeessa elävällä Liettualla on todellisia tarpeita jämäkälle EU:n (itäiselle) lähialuepolitiikalle, jonka varassa Liettuan liikkumatila saattaisi kasvaa nykyisestä. Krivasin näkemys EU:n turvallisuuspolitiikan haasteista painottui vahvasti EU:n lähialuepolitiikan ja sotilaspolitiikan yhteyden korostamiseen.

Krivaskin kyllä yhtyi näkemykseen, jonka mukaan EU:n ainutlaatuisuus tarjoaa mahdollisuuden ketterään ja moniulotteiseen toimintaan kriisialueilla. Toisaalta Krivas katsoi keskeiseksi pyrkiä näkemään Euroopan turvallisuusarkkitehtuuria nimenomaan Naton ja EU:n toisiaan täydentävänä kokonaisuutena. Tämän suuntaisesti ajateltaneen monessa muussakin tuoreemmassa EU-jäsenmaassa, ei vain Baltiassa.

Yleisössä ollut professori Raimo Väyrynen kysyi Krivasilta suoraan, miten Venäjän sotilaspoliittinen aktivoituminen, Zapad-harjoitukset sekä esimerkiksi Ruotsin ilmapuolustuksen haavoittuvaisuuden paljastaneet manööverit tulisi Liettuan vinkkelistä ottaa huomioon YTPP:ssä. Krivas totesi, että vuoden 2009 Zapad-harjoitus kuviteltuine Baltian miehityksineen sekä Varsovaan suunnattuine ydiniskuineen oli Liettuan kannalta vielä huolestuttavampaa aikaa kuin viimeaikaiset tapahtumat (Krivas viittasi Zapadin lisäksi myös viime viikkoina hankaloituneisiin kauppasuhteisiin).

Krivas jatkoi, että Liettua näkisi mielellään Naton nykyistäkin näkyvämmässä roolissa Baltian alueella. EU:lle Liettua puolestaan varaisi entistä aktiivisempaa roolia itäisten kumppanivaltioiden, kuten Ukrainan ja Moldovan, tukemisessa. Aiemmin puheessaan Krivas korosti myös Naton 2010 strategisen konseptin sekä vuoden 2003 alkuperäisen Euroopan turvallisuustrategian yhteneviä näkemyksiä multilateralismin sekä kriisinhallintakapasiteetin merkityksen kasvattamisesta.

—

Tuomioja nostatti avauspuheenvuorossaan ensin tunnelmaa pitämällä joulukuuta mahdollisena uutena virstanpylväänä, joskin palautti osallistujia myöhemmin yleisökysymyksiin vastatessaan maan pinnalle toteamalla, ettei odottele kokoukselta järisyttäviä avauksia ja katkoksia 2000-luvun alusta kehittymässä olevaan linjaan. Tilaisuuden tutkijayhteisön edustajana esiintynyt Missirolli oli samoilla linjoilla ja muistutti, että EU:n turvallisuuspoliittinen kulttuuri on vasta hitusen yli kymmenen vuoden ikäinen, vaikka turvallisuutta on EU:ssa toki edistetty muilla keinoin tätä ennen.

Tuomioja nosti esiin myös Suomen roolin, joka on ollut vahva etenkin kriisinhallintaoperaatioissa. Suomi on osallistunut lähes jokaiseen EU:n kriisinhallintaoperaatioon, ollen monessa operaatiossa jopa keskeisin siviilikriisinhallinnan toimija. EU:n haasteista Tuomioja mainitsi – kuten muutkin osallistujat omissa puheenvuoroissaan – Euroopan taistelujoukot, joita ei surullisenkuuluisasti ole käytetty kertaakaan. Tämän lisäksi Tuomioja näki pysyvän strategisen suunnitteluyksikön puuttumisen selvänä ongelmana EU:lle. Tuomiojan vire oli kuitenkin optimistinen; hän halusi yleisön muistavan myös onnistumiset, joita jäsenmaiden soisi hyödyntävän uutta turvallisuusstrategiaa laadittaessa.

Missirolli tarkasteli tutkijana Euroopan unionin turvallisuuspolitiikkaa analyyttisemmasta vinkkelistä. Myös hän yhtyi Tuomiojan analyysiin EU:n ainutlaatuisuudesta. YTPP:n on enemmän kuin perinteiset turvallisuusorganisaatiot, mutta ei kuitenkaan kilpaileva tekijä valtiovetoiselle diplomatialle; sen toimiala ei latistu pelkkään rauhanturvaamiseen, mutta se ei kuitenkaan yllä rauhaan pakottamiseen; EU:n ei tule pyrkiä sille vieraalle alueelle hamuamalla päällekkäistä roolia mini-Natona, mutta sen ei tule myöskään pyrkiä latistamaan toimintamahdollisuuksiaan kaavailemalla roolia jonkinlaisena mini-YK:na.

Missirolli vilautteli myös hitusen epämuodikkaaksi ajautunutta pehmeän vallan korttia. Hän mainitsi, että EU:n sanktiot ovat oikeasti todella tehokas diplomaattinen ja turvallisuuspoliittinen väline. Sanktioiden vaikuttavuutta esimerkiksi Iranin käänteen kohdalla on ehkä vaikea mitata, mutta olisi samalla hölmöä esittää, etteivätkö sanktiot olisi vaikuttaneet merkittävästi.

—

Miten seminaarin tunnelman voisi sitten vetää yhteen? Euroopan turvallisuus ja YTPP tuskin saavat pankin räjäyttävää uutta alkua joulukuussa. Osittain tähän vaikuttanevat myös  jäsenvaltioiden ja alueellisia turvallisuusnäkymiä koskevien maailmankuvien erot. Siinä missä Italiassa Syyrian vaikutus näkyy mittavina turvallisuushaasteina Välimerellä esimerkiksi pakolaiskysymyksen valossa, näyttäytyy turvallisuus perinteisemmässä, miltei eksistentialistisessa ja niukassa valossa Venäjän provokaatioiden kanssa painivan Baltian valtion näkökulmasta. Toisaalta jakoon pitää vielä lisätä eriävät näkemykset siitä, sijaitsevatko turvattomuuden alkulähteet ’tuolla jossain’ – vaikkapa Sahelin alueelta kaaren lailla kohti itää kurkottavalla alueella – vai ovatko ne tässä aivan lähellä, jopa Unionin alueen sisällä, näkymättöminä.

Entä tulisiko turvallisuutta rakentaa aktiivisesti menemällä vaikeasti hahmotettavien prosessien alkulähteille (energia, ruoka, vesi, terveys, sosiaalinen koheesio, yhteiskuntajärjestelmät) vai tulisiko turvallisuuden tuottamisessa keskittyä vaihteeksi varautumiseen (rajojen huokoisuuksien paikkuu, sotilaallinen varustautuminen sekä teknisesti että yhteistyöjärjestelyiden kautta, kansalaisten kriisinsietokyvyn vahvistaminen)? Näitä näkemyksiä ei kenties tulisikaan sovittaa yhteen nättiin paperiin, vaan rakentaa turvallisuusarkkitehtuuri useiden rinnakkaisten alastrategioiden kautta. Yhdessä voitaisiin palata Mary Kaldorin ryhmän ajatuksiin Euroopan unionista inhimillisen turvallisuuden suurvaltana; toisessa voitaisiin pähkiä  miten EU:n puolustuspolitiikan päällekkäisyyksiä voitaisiin poistaa alueellisten puolustusjärjestelyiden tehostamisella. Joka tapauksessa voinemme pitää yksinomaan hyvänä asiana sitä, että turvallisuus ja ulkopolitiikka palaavat pitkän tauon jälkeen Euroopan unionin agendalle, vaikka itse strategia ei kokisikaan täydellistä remonttia.