Mahdoton luottamus? Suomen ja Ruotsin mustasukkainen suhde

Suomi ja Ruotsi. Itämeren turvallisuus, muistoissa paluu syksyyn 1990. Nyt edessä siintää integraation ytimiin suuntautuvan positiivisen kilpajuoksun sijasta epämiellyttävämpi keskinäisriippuvuuden kuvasto. Pettämisen ja harha-askelien panokset ovat selvästi kovemmat kuin 1990-luvun alun huumassa. Nyt on enemmän menetettävää kuin välittömästi saavutettavaa.

Epäluottamus olotilana vai epäluottamus ylitettävänä ja täten jaettuna kokemuksena? Mitä kuilun kurominen vaatisi Ruotsin poliittiselta johdolta? Vai onko kokemukseen perustuvan luottamuskuilun merkitys enemmänkin sisäpoliittinen, etenkin suomalaisessa keskustelussa?

Kaksi pohjoismaista kumppania; kiihkeää seurustelua, vailla rutiinien taakkaa. Salarakkaan – Yhdysvaltojen ja Naton – viettelevä kutsu. Eksistentiaaliset loikat ja yhteisen otteen herpaantuminen. Suhteen kariutumisen skenaario.

Näillä ajatuksilla lähdemme tänään johtamiskorkeakoulussa järjestettävään monitieteiseen luottamusseminaariin, jossa esittelemme Matti Pesun kanssa ajatuksiamme Suomen ja Ruotsin suhteista kansainvälisten suhteiden luottamuskirjallisuuden valossa.

Jos Suomi ja Ruotsi esitetään malliesimerkkinä kypsästä turvallisuusyhteisöstä (Deutsch), mutta suhteita piinaa kuitenkin latentti epävarmuus ja käsittelemätön luottamuksen menettämisen kokemus, mitä tämä kertoo toisen varaan heittäytyvän moraalisen luottamuksen saavuttamisen mahdollisuuksista kansainvälisissä suhteissa ylipäätään?

Tulisiko luottamusta käsitellä skaalakäsitteenä yksiselitteisen olotilan sijasta? Tuleeko luottamuksen edeltää aina yhteistyötä? Miten erottelemme historialliset epäluottamuksen kokemukset (mistrust) yleisestä epäluottamuksen tilaa ilmentävästä olotilasta (distrust)?

Epävarmuus ja sen hallinta on vallitseva olotila – luottamus sittenkin vain tämän väliaikaiseen ylittämiseen varattava strateginen valinta?

***

Päivän soundtrack: Joy Division – A Means to an End

 

A legacy so far removed,

One day will be improved.

Eternal rights we left behind,

We were the better kind.

Two the same, set free too,

I always looked to you,

I always looked to you,

I always looked to you.

 

We fought for good, stood side by side,

Our friendship never died.

On stranger waves, the lows and highs,

Our vision touched the sky,

Immortalists with points to prove,

I put my trust in you.

I put my trust in you.

I put my trust in you.

 

A house somewhere on foreign soil,

Where ageing lovers call,

Is this your goal, your final needs,

Where dogs and vultures eat,

Committed still I turn to go.

I put my trust in you.

I put my trust in you…

Mainokset

Selkoa selontekoon – Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskeisimmät kysymykset?

Hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko julkaistaan aivan näillä sekunneilla. Helsingin sanomissa ehdittiin jo ennakoimaan, ettei vajaan tunnin päästä päivänvalon näkevässä selonteossa tulla esittelemään suurempia yllätyksiä tai uusia avauksia Suomen ulkopolitiikan suuntaviivojen suhteen. Yllätysten puutteessa ei itsessään olisi mitään yllättävää – poliittisen tahdonilmaisun välineenä selonteossa tyydyttäneen aikaisempien hallituskausien tapaan lähinnä turvallisuuspoliittisesta keskustelusta ja poliittisten päättäjien puheista poimittavissa olevien strategisten suuntaviivojen astetta kirkkaampaan artikuloimiseen.

Selonteko jatkaa suomalaisen turvallisuuspolitiikan linjatalkoiden vilkasta vuotta. Se seuraa hiljattain julkaistua sisäisen turvallisuuden strategiaa sekä erillistä NATO-selvitystä. Samalla Suomessa parin viimeisen vuoden aikana virinnyt uhkakuvapoliittinen keskustelu, etenkin Suomen lähialueiden ja niin sanottujen hybridiuhkien osalta, on edennyt ainakin asiaa läheltä seuraavan näkökulmasta varsin vilkkaana. Ylihuomenna turvallisuuspoliittisten askelmerkkien asettamisen talkoot jatkuvat Suomen ja Ruotsin turvallisuuspoliittisen yhteistyön ympärille viritettyjen Kultaranta-keskustelujen merkeissä. Heinäkuussa Porin Suomi-areenalla vilkkaan kevään anti summattaneen yhteen useammassakin paneelissa ja keskustelutilaisuudessa.

Mihin ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa kannattaa sitten kiinnittää huomiota?

Ensimmäinen huomion arvoinen seikka kätkeytyy jo raportin otsikkoon. Kyseessä lienee vuoden 1995 jälkeen ensimmäinen selonteko, joka ei selkeästi jakaudu Suomen turvallisuusympäristöä ja institutionaalisia kytköksiä kuvailevaan sekä toisaalta puolustuspolitiikan kehittämistä koskevaan osioon. Kyseessä on korostuneesti ulkopoliittinen asiakirja, mikä näkyy myös sen historiallisesti vertaillen varsin kompaktina rakenteena (ennakkotietojen mukaan noin 30 sivun mittaiseksi tiivistynyttä strategiapaperia voi verrata vaikkapa vuoden 2004 turvallisuus- ja puolustuspoliittiseen selontekoon, jolle kertyi mittaa liitteineen 170 sivua).

Aikaisempia turvallisuus- ja puolustuspoliittisia selontekoja onkin vaivannut eräänlainen maailmankuvallinen jännite. Ensimmäisen osan kokonaisvaltaiseen turvallisuuskäsitykseen pohjautuvat ulkopoliittiset suuntaviivat ovat tahtoneet jäädä varsin ulkokohtaiseksi jälkimmäisen osan puolustuspoliittisista katsannoista. Ja sama toisin päin. Nyt tilannetta on ilmeisesti pyritty korjaamaan erottelemalla selontekomenettely aikaisempaa selvemmin kunkin hallinnonalan vastuualueiden mukaisiksi osiksi. Yhteiskunnan turvallisuusstrategia puolestaan näyttäytyy hallinnonalojen erityisiä lähtökohtia yhteen nivomaan pyrkivänä kokonaisstrategiana.

Hajauttamista voisi kutsua muotitermein myös siiloutumiseksi. Kansalaisten näkökulmasta selontekojen ja selvitysten sarja voi vaikuttaa sekavalta ja uuvuttavalta. Toisille hajauttaminen sen sijaan näyttäytyy selkeytenä, turvallisuuspolitiikan kokonaisuuden osasten selvärajaisempana erotteluna. Kenties selontekomenettelyn hajauttaminen lisää myös strategista ketteryyttä, kun turvallisuuspoliittista viestintää päästään harjoittamaan neljän vuoden syklejä nopeammassa tahdissa ja hallinnonalojen näkökulmasta yksityiskohtaisemman muotoilun sallivassa formaatissa.

Selontekomenettelyn hajauttamisen taustalla vaikuttanevat myös käytännön tarpeet: turvallisuusympäristössä sekä Suomen viiteryhmäpolitiikassa ja institutionaalisissa kytköksissä tapahtuvat muutokset esiteltäneen nyt ulkopoliittisessa selonteossa eräänlaisena kivijalkana, jonka varaan puolustuspoliittinen selonteko saattaa myös rakentua. Puolustusselonteon itsenäistä asemaa puolestaan perusteltaneen ainakin Suomen puolustuksen lähitulevaisuuteen sijoittuvilla mittavilla materiaalihankinnoilla. Tähän liittyvät sotilaspoliittisen sekä toisaalta myös Suomen viiteryhmäpolitiikan kannalta tehtävät arviot vaativat aikaa ja tilaa. Tästä näkökulmasta järjestys ulkopolitiikasta kohti puolustuspolitiikkaa vaikuttaa luontevalta.

Samalla on kuitenkin muistettava, että selontekojen tehtävä poliittisena tahdonilmauksena ja kompromissivalmiutta esittelevänä puheaktina on myös pyrkiä myös ohjaamaan julkista keskustelua. Selonteko on mitä suurimmissa määrin viestinnän väline, hallituksen strategian yleisiä suuntaviivoja kertaava asiakirja niin Suomen sisälle kuin ulkopuolellekin. Tähän liittyen ulko- ja turvallisuuspoliittisesta selonteosta voi halutessaan bongailla ainakin seuraavia ulkopoliittisen substanssin kannalta merkittäviä vivahteita.

Miten selonteon toimintaympäristöä sekä Suomen viiteryhmäkytköksiä kuvailevassa osiossa painotetaan Naton sekä toisaalta Yhdysvaltain rooleja Suomen ulkopolitiikan näkökulmasta?

Painotus asettunee Yhdysvaltojen kanssa harjoitettuihin kahdenvälisiin suhteisiin. Tämä seurannee ulkopoliittisen johdon tasolta useampaankin kertaan esitettyä näkemystä Yhdysvaltain sotilaspoliittisen sitoutumisen varmistamisen tärkeydestä Itämeren alueella myös Suomen turvallisuuden näkökulmasta. Yhdysvaltain ja transatlanttisen linkin ympärille rakentuva kahdenvälinen ulkopoliittinen raide on asettumassa epävarmuuksilla maalatun aktiivisen Nato-jäsenyyttä tavoittelevan raiteen edelle. Jälkiviisaasti voi todeta, että suunta lienee hahmottunut jo ainakin Islannin ilmavalvontakysymystä koskevasta keskustelusta eteenpäin. Nato-kumppanuutta, joka sekin esitellään selonteossa keskeisenä elementtinä Suomen turvallisuuspolitiikan kokonaisuuden kannalta, kuvattaneen edelleen varsin käytännönläheisin termein, ehkä arvo- ja viiteryhmäpoliittisin vivahtein kuorrutettuna.

Miten Suomen turvallisuuspolitiikan viralliseksi otsakkeeksi muotoillun aktiivisen vakauspolitiikan aktiivinen elementti näkyy selonteossa?

Aktiivisuus voidaan tulkita monella eri tavalla. Se liittynee myös haluun edistää Yhdysvaltain sotilaspoliittista sitoutumista, mikä nähdään edelleen keskeisenä Suomen lähialueiden turvallisuuspoliittisten epävarmuuksien hillitsemiseksi, erityisesti Baltian alueella. Ajatusta voidaan pitää historiallisena Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan pidempää perinnettä vasten tarkasteltuna – tulkinta suurvaltain sotilaspoliittisen sitoutumisen (engagement) alueellista vakautta tuottavasta vaikutuksesta eroaa sellaisesta pienvaltiorealismin muodosta, jossa suositaan kernaammin suurvaltaintressien alueellista etäännyttämistä (disengagement) edistäviä prosesseja, joita voidaan viritellä esimerkiksi ulkopolitiikan keinoin.

Suurvaltapoliittisen sitoutumisen ohella Suomen vakauspolitiikan aktiivinen elementti voi kuitenkin sisältää myös muita pienvaltiolle tyypillisiä ulkopoliittisia työkaluja. Arktisen alueen ympärille rakennetut neuvotteluprosessit ja funktionaalisia kysymyksiä ilmentävien ongelmien äärellä kokoontuminen edustanee vakauspolitiikan aktiivista osastoa ulkopoliittisen työkalupakin osalta. On mielenkiinoista nähdä, sisältääkö selonteko vastaavanlaisten avausten elementtejä – tai edes vihjeitä – Itämeren aluetta koskevan turvallisuuspoliittisen dialogin osalta. Suomen yksipuolista avausta ei liene kuitenkaan syytä odottaa –unilateraalit Itämeren liennytyspoliittiset avaukset loisivat skitsofrenisen vaikutelman, jossa Suomi pyrkisi samalla asettumaan jännitteiden yläpuolelle olemalla kuitenkin samalla osa jännitteiden lähdettä EU:n pakoterintamaan sitoutuneena läntisen liittokunnan jäsenmaana.

Huokuuko Ruotsi-yhteistyön kuvauksista piileviä epävarmuuksia?

Suomen ja Ruotsin käytännönläheinen turvallisuuspoliittinen yhteistyö on toistaiseksi edennyt varsin myönteisissä merkeissä. Samalla poliittisella tasolla niin Suomen kuin Ruotsinkin johtajat ovat ajautuneet tilanteeseen, jossa nämä joutuvat tavan takaa vakuuttelemaan maiden valitsemien askelmerkkien samantahtisuudesta. Vakuuttelut siitä, että päätöksiä tehdään toisia ennalta informoiden, ja että maiden välistä turvallisuuspoliittista keskinäisriippuvuutta ei voida päätöksiä tehdessä sivuuttaa, viestivät kierolla tavalla siitä, että luottamuksen aste maiden välillä voisi olla vieläkin vahvempi. Epävarmuutta ei kuitenkaan voi täysin valtioiden välisissä suhteissa ylittää – edes Suomen ja Ruotsin välisissä suhteissa. Ulkopolitiikka on demokratioiden kohdalla aina vähintään jollain tasolla sisäpoliittisten vietteiden vanki. Onkin mielenkiintoista lukea, millä sanankäänteillä Suomen ja Ruotsin yhteistyönäkymiä ja eritoten maiden välistä luottamuksellista suhdetta kuvataan selonteossa.

Venäjä, Venäjä, Venäjä?

Korostuuko Venäjän kehityksen kuvauksessa sen sisäinen tilanne taloushaasteineen vai keskitytäänkö kuvauksessa Venäjän sotilaspolitiikan tuottamien uhkien arviointiin? Molemmat elementit selonteosta löytynevät, mutta millä painotuksilla?

Miten disinformaatioon ja hybridiuhkiin vastaaminen esitetään selonteossa?

Kysymys noussee melko varmasti jo selontekotalkoiden ulkopoliittisessa osassa esiin. Tässä kohdin onkin jälleen mielenkiintoista seurata, millä sävyillä hybridiuhkista, informaatioresilienssistä ja yhteiskunnan kokonaisuuden tasolla arvioitavasta kriisinsietokyvystä puhutaan? Lipsahtaako selonteko alarmismin puolelle vai maltetaanko siinä luottaa Suomen yhteiskunnan luontaisiin vahvuuksiin? Entä miten informaation hallinta esitetään julkisen vallan vastuiden ja valmiuksien näkökulmasta?

Pakolaisongelma, konfliktien syihin pureutuminen ja EU:n lähialue- ja naapurustopolitiikan tulevaisuus?

Intuitiivisesti tarkastellen kysymyksessä esitetyt ilmiöt limittyvät toisiinsa varsin selkeästi. Tyydytäänkö selonteossa niputtamaan nämä yhteydet lähinnä yleiseksi maininnaksi keskinäisriippuvuuden kasvusta, vai esitetäänkö selonteossa konkreettisia tavoitteita vaikkapa globaalin tason vitsaukseksi nousseen pakolaisongelman ratkaisemiseksi? Miten esimerkiksi ilmastonmuutoksen vaikutuksia käsitellään konfliktien synnyn ja pakolaisongelman yhteydessä? Tällaisten ihmiskunnan tulevaisuuden ja jaetun turvallisuuden kannalta aivan elintärkeiden elementtien puute selonteosta eittämättä herättäisi kysymyksen: mihin suuntaan suomalaiskansallista turvallisuuspoliittista ajattelua ohjaava poliittinen mielenmaisema on kehittymässä? Alueellisesti tarkastellenhan turvallisuuskeskustelumme ulottuvuus on viimeisen parin vuoden kuluessa – lähialueemme tapahtumat tuntien aivan luontevista syistä – jatkuvasti kaventunut. Globaalihallinnan, ihmisoikeusnäkökulman, kokonaisvaltaisen ilmastopolitiikan, konfliktiratkaisun sekä kestävän talous- ja sosiaalipolitiikan kaltaisten kysymysten painoarvon soisi tästä huolimatta edelleen nousevan selonteosta kirkkaana esiin.

Brexit?

Lopetetaan tämä listaus kenties kaikkein akuuteimpaan ja ajankohtaisimpaan teemaan. Kysymyksen merkityksestä nimenomaan Suomen turvallisuuden ja ulkopolitiikan näkökulmasta ei liene yksimielisyyttä, mikä tietysti tekee asiasta selonteossa esitetyistä muotoiluista sitäkin mielenkiintoisempaa luettavaa. Brittien EU-kansanäänestys sinänsä on yksi epävarmuustekijä kansainvälisessä politiikassa muiden joukossa. Selontekojen ja strategian tehtävä on pyrkiä luomaan kestävä perusta näiden epävarmuuksien hallinnalle ja niihin reagoimiselle. Brexitin tai muiden sen kaltaisten epävarmuutekijöiden vangiksi toimintalinjan määrittämistä ei kuitenkaan liene viisasta asettaa.

Puolustusyhteistyö ja ulkopolitiikan liike

Lyhyehkön mediakatsauksen perusteella Ruotsin ja Suomen puolustusyhteistyöselvityksestä laadittu loppuraportti (tai sen julkiseen jakeluun annettu tiivistelmä) otettiin sisältönsä osalta Suomessa varsin kuuliaisesti vastaan. Yhteistyöselvityksen julkinen osa ei näemmä tuottanut suurempia yllätyksiä. Puolustushallintojen toimesta laadittu raportti keskittyikin käytäntöihin sekä operatiivisen tason yhteistyömahdollisuuksien laajentamisen haarukoimiseen. Puolustusyhteistyön poliittisen tason syventämistä koskevat suositukset jätettiin, nähdäkseni aivan oikein, raportista pois. Käytännöllisen ulottuvuutensa lisäksi raportti esittelikin viestin mahdollisuuksien maailmasta sekä potentiaalisesta turvallisuuspolitiikan liikkeestä. Tämä viesti esitettiin jännitteisessä ajassa, jonka tulkitaan helposti valtioiden toiminnallisen vapauden tilaa kaventavaksi. Selvityksen julkistaminen siis huokui eräänlaista voluntaristisen teleologian henkeä, mutta ilman pakottavaa teleonomiaa.

Selvityksen funktionalistinen ja maltillinen henki siis istui ilmeisen hyvin siihen laajaan poliittisen tuen mielenmaisemaan, jota puolustusyhteistyö Ruotsin kanssa osana laajempaa pohjoismaista ja eurooppalaista kokonaisuutta Suomessa vaikuttaisi nauttivan. Kriittinen keskustelu selvityksen niukahkon julkisen annin osalta vaikuttaa pikemminkin kohdistuneen sotilasteknisiin kysymyksiin. Raportin poliittinen viesti on otettu pitkälti sellaisenaan vastaan.

Mahtaako olla niin, että tasavallan presidentin syksyn ja talven mittaan jo lähes doktrinaaliselta kalskahtava muotoilu neljän pilarin varassa toimivasta aktiivisesta vakauspolitiikasta toimii myös vaalien ylimenokauden mittaisena sisäisenä vakauttajana? Jatkuvuuden välineellinen arvo kun on eittämättä ollut eräs presidentti Niinistön ajattelua ohjaavista lähtökohdista: ”Ulkopolitiikassa jatkuvuudella on sijansa. Se tuo ennustettavuuden myötä vakautta ympäristöömmekin”, totesi presidentti virkaanastujaispuheessaan kolmisen vuotta takaperin. Jatkuvuus ei kuitenkaan ole paikallaan pysymistä: ”Maailman muutoksessa on kuitenkin tärkeä pitää katse tulevaisuuteen”, jatkoi Niinistö puheessaan. Mahdollisuus liikkeeseen, kuten myös toiminnanvapauden ylläpitämiseen vaadittava aktiivisuus, vaikuttaa kirjaillun Suomen ulkopolitiikan olemukseen – tai ainakin näin uskottelemme ja pyrimme viestittelemään. Oma usko on jo hyvä lähtökohta, mutta mahtavatko muut uskoa samoin?

Ruotsin ja Suomen puolustusyhteistyön laajentamisen mahdollisuus liittyy verkottuneen puolustuksen kumppanuusrakenteista koostuvaan yhteistyövaraisen turvallisuuspolitiikan pilariin. Kuulostaa kankealta, mutta näin puolustusyhteistyön roolia ulko- ja turvallisuuspolitiikan kokonaisuudessa nyt ilmeisesti hahmotetaan. Puolustuskumppanuuksien muodostaman pilarin yhteyttä kansainväliseen yhteisöön ja sen normeihin hahmotettiin puolestaan hiljattain Ulkoasiainministeriön julkaisemassa turvallisuuspoliittisen yhteistyön katsauksessa. Katsausten ja raporttien julkaisuajankohdat sekä sisällöt vaikuttavat vähintäänkin saumattomaksi koordinoidulta kokonaisuudelta.

Kansallisen puolustuksen pilarin vahvistamiseen tähtäävää konsensushenkisyyttä on puolestaan viritelty jo kesän 2013 Kultaranta-keskusteluista saakka. Paine puolustusmäärärahojen korottamiselle on kasvanut, eikä tämä selity yksinomaan Ukrainan sodalla ja Venäjän toiminnalla. Aivan kaikenkattavasta konsensuksesta ei tässä kohdin tosin voi puhua, mutta parlamentaarisen enemmistön tämän pilarin vahvistaminen melko varmasti tulee taakseen saamaan – ainakin ajatuksen tasolla; toteutus kun ei pääse elämään taloudellisista realiteeteista – turvallisuusaspektin kun sisältävät nämäkin – vapaassa tyhjiössä.

Mennen syksyn kasakkapuheet niputtivat talouden ja puolustuksen – laajasti ymmärrettynä – nähdäkseni saman kokonaisuuden alla. Seuraavaksi ilmeisesti selvitetään, miten kansalaisten henkisen mielenmaisema kiinnittyminen tähän kokonaisuuteen varmistetaan osana yhteiskunnan turvallisuusstrategiaa.  On myös vihjailtu, ettei ratkaisu näin jälkimodernien hybridiuhkien ja riskiyhteiskunnan aikakaudella enää löydy kylmän sodan aikaisesta henkisen maanpuolustuksen suureellisesta, mutta pidättäytyvästä eetoksesta. Kuuleman mukaan tarvitaan ketterämpiä, dynaamisempia ja jopa vastustajan etumaastoon tähtääviä henkisiä kykyjä asianmukaisine informaationhallinta- ja kyberkapasiteetteineen. Puolustuksen tilaulottuvuus hämärtyy hiljalleen muodottomaksi etääntyen sieltä, missä turvallisuuden vaikutusten tulisi tuntua. Se on vaikea yhtälö. Saa nähdä miten tämä paletti pysyy lapasessa ilman, että toiminnan logiikka kääntyy alkuperäisiä tavoitteitaan, eli kansalaisten turvallisuuden vahvistamisen ja vakaan oikeusvaltion suojelemisen vaateita vastaan.

Ja sitten tulee NATO. Kaikkein reipashenkisimmät irtiotot ovat nyt ilmeisesti laitettu sivuun ”hyvässä yhteisymmärryksessä” yllättäen varsin mutkikkaaksi äityneen vaaliasetelman edeltä. Vielä vuosi sitten, muutama kuukausi ennen kokoomuksen kevään 2014 puheenjohtajavaaleja, oli vaikea edes kuvitella mahdollisuutta, jossa tuleva hallituskokoonpano voitaisiin muodostaa ilman ainuttakaan selvästi NATO-myönteistä puoluetta (joita meillä kaiketi on kaksi). Ei tämä mahdollisuus edelleenkään kaikkein todennäköisin välttämättä ole, mutta mahdollisuuksien rajoissa kuitenkin. NATO-jäsenyysneuvotteluiden käynnistämisen kategorisesti (siis puhtaasti maailmankuvallisista lähtökohdista ilman tilannesidonnaisesti elävän harkinnan mahdollisuutta) kieltävät puolueet ovat toki yhtä vähissä. Aikanaan vaaliasetelmien hämärästä hahmottuvien hallitusneuvotteluiden valutalkoot saavat näin ollen turvallisuuspolitiikan kohdalla Suomen ja Ruotsin puolustusyhteistyöstä tarvittavaa pohjustetta. Viimeksi kun ei kuulemma mennyt valu ihan vaateriin…

Syventyvä NATO-kumppanuus omine mahdollisuuksien maailmoineen esitetään virallisessa ulkopoliittisessa puheessa osana samaa länteen osoittavaa vektoria, jonka luomaa toiminnanvapautta Ruotsin ja Suomen yhteistyön katsotaan nyt erityisesti edistävän. Vektorien voimamomentit vaikuttaisivatkin tarjoavan näppärän metaforan pilarirakennelman sisäisen dynamiikan hahmottamiseen. Toisin kuin mekaniikan laeissa, tässä kokonaisuudessa vektorien liike ei kuitenkaan hahmotu nollasummapelinä suhteessa kappaleen ytimestä löytyvään tasapainotilaan.

Politiikalla nimittäin voidaan joko estää tai luoda uutta tilaa ja momenttia liikkeelle. Vai muistatteko vielä kun silloinen Venäjän asevoimien komentaja Nikolai Makarov herätti keväällä 2012 Helsingissä kohua tuomitsemalla Suomen NATO-yhteyksien lisäksi myös Pohjoismaisen puolustusyhteistyön näkymät Venäjän intressien vastaisena. Makarov otettiin seuraavana päivänä hiljattain virkaan valitun presidentti Niinistön toimesta pienimuotoiseen nuhteeseen, eikä ainakaan vastaavan tason julkisia avauksia ole käsittääkseni sittemmin kuultu. Kaikkinensa merkittävä tapahtuma ja kokemus, myös jos sitä heijastelee Ruotsin ja Suomen puolustusyhteistyön kautta nyt hahmotettavaan horisonttiin sekä sen avaamiin liikkeen ja suunnan mahdollisuuksiin. Tätäkin taustaa vasten on tärkeää, että lupaus liikkeestä tulee myös käytännössä lunastetuksi. Voiko siis neljän pilarin mallissa harrastaa liikettä valituilla vektoreilla ilman, että tämä on pois kokonaisuuden vakaudesta. Luottamus vastauksen myönteisyyteen vaikuttaa tällä hetkellä jokseenkin ilmeiseltä.

RAJA HAJATUKSIA

Pohdintoja politiikasta, rajoista ja maailmasta

Grauzas!

Just another WordPress.com site

tamperekroketti

Krokkaamalla ympäri maan!

PAXsims

Conflict simulation, peacebuilding, and development

The Disorder Of Things

For the Relentless Criticism of All Existing Conditions Since 2010

Critical Geopolitics

Gerard Toal (Gearóid Ó Tuathail). Writing on the world political map

Justice in Conflict

On the challenges of pursuing justice

rogermacginty

peace, conflict and international relations

Progressive Geographies

Thinking about place and power - a site written and curated by Stuart Elden

osmoapunen

A fine WordPress.com site

Epämuodikkaita ajatuksia

Sota on valtioiden elinkysymys, elämän ja kuoleman piiri, tie nousuun tai tuhoon. Siksi siihen ei pidä kevytmielisesti mennä. Sun Tzu

Random thoughts

Sanottua: "Epäviralliseksi some-upseeriksi nousseen James Mashirin aina turpo-asioissa ajan tasalla tai vähän edelläkin oleva blogi tapahtumien käänteistä. Suomeksi, och på svenska."

1baltic1bullet's Blog

Mental Gulf of Finland

Itsen alistus

Työ, tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa

Yanis Varoufakis

THOUGHTS FOR THE POST-2008 WORLD

Michael Roberts Blog

blogging from a marxist economist