Naisten asema ja inhimillinen turvallisuus – yksityisajattelua vai ulkopolitiikan painopistealue?

Ulkoministeri Soinin luottamusäänestys on poikinut paljon keskustelua viimeisen viikon kuluessa. Kansalaisena olen ihmetellyt, miksi median paine on kohdistunut ennen kaikkea keskusta-oikeiston (liberaalien) naiskansanedustajien äänestyspäätöstä kohtaan. Miksei samaa painetta ole kohdistettu mieskansanedustajien suuntaan?
Ulkopolitiikan tutkijana ihmetyttää aiheen ympärillä käydyn ulkopoliittisen asiakeskustelun laimeus. Naisten ja tyttöjen aseman sekä oikeuksien edistäminen on mainittu “keihäänkärkenä” Suomen kehityspoliittisessa selonteossa (2016) sekä strategisena painopistealueena ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa (2016). Lisäksi Suomi on sitoutunut lukuisiin kansainvälisiin sopimukseen ja politiikkaohjelmiin, jotka käytännössä ilmentävät naisten oikeuksien ja kansainvälisen turvallisuuden edistämisen välistä yhteyttä.
Aborttikysymys on määritelty Suomen laissa ja se on sillä selvä. Keskeisempi kysymys piilee ulkoministerin yksityisajattelun sekä Suomen ulkopoliittisten tavoitteiden edistämisen välisessä jännitteessä. Tältä osin asiakysymystä tulisi tarkastella huomattavasti aborttikysymystä laajemmin. Toisin sanoen sitä kansainvälisen vakauden ja inhimillisen turvallisuuden asiakokonaisuutta vasten, jonka yksi (keskeinen?) osa-alue naisten seksuaaliterveyden edistäminen on.
Keskeinen oivallus liittyy siihen, että kansainvälistä turvallisuutta (“kovaa” ulkopolitiikkaa ja “turpoa”) ei ole mahdollista irrottaa kehityspoliittisista ja ihmisoikeuksia koskevista kysymyksistä. Samalla on toki selvää, että kehityksen ja turvallisuuden välinen yhteys on monisyinen, eikä suinkaan yksinkertaisesti määriteltävissä oleva syy-seuraussuhde.
Aiheesta tehty mittava tutkimus antaa kyllä ymmärtää, että naisten oikeuksien ja inhimillisen turvallisuuden kehitysaste korreloi, toki muista olosuhdetekijöistä riippuen, yleisen vakauden ja turvallisuuden myönteisen kehityksen kanssa. Alueellinen vakaus ja turvallisuus puolestaan ovat koodisanoja pakolaisvirtoja aiheuttavien konfliktien “juurisyihin” puuttumiselle, joita on tavattu Suomenkin ulkopoliittisessa liturgiassa toistaa.
Kysymys ei todellakaan ole tämän ihmeellisempi. Syy- ja seuraussuhteiden yleinen suunta on selvä. Kysymys on vain poliittisesta tahdosta ja halusta nähdä näitä vaikutussuhteita. Naisten oikeuksien, seksuaaliterveyden ja inhimillisen turvallisuuden edistäminen => vakaampi yhteiskunta => ennustettavampi kansainvälinen järjestelmä. Näinhän asian voi myös lukea Suomen ulkopolitiikkaa virallisesti linjaavista asiakirjoista. Myös ulkoministeri Soini on julkisten esiintymistensä perusteella hyvin perillä naisten aseman ja yhteiskunnallisen vakauden välisestä dynamiikasta.
Kysymys ei siis ole tiedon tai ymmärryksen puutteesta. Ehkä kysymys onkin ulkopolitiikan ja sisäpolitiikan välisestä jännitteestä. Nythän vaikuttaa siltä, että sisäpoliittiset valta-asetelmat (soten ja maakuntauudistuksen vieminen maaliin) ikään kuin läikkyvät yli kohti ulkopolitiikan toimintaedellytyksiä. Sisäpolitiikan ohjaava vaikutus ulkopolitiikkaan ei toki sekään ole ulkopolitiikan tutkimuksen mukaan uusi havainto, mutta siinä olisi ollut yksi mahdollinen johtolanka meille ulkopolitiikan tutkijoille kehystää nyt käytyä keskustelua yleisemmille urille.
Vaalien lähestyessä ulkopolitiikan “pehmeät” asiakysymykset tulevat helposti sisäpolitisoiduiksi – tai Soinin tapauksessa jopa depolitisoiduiksi. Tämä on kuitenkin ongelma valtion ulkopoliittisen jatkuvuuden uskottavuuden näkökulmasta, sikäli kun sellaista pidetään arvossaan. Suomen ulkopolitiikassa viimeisten vuosien aikana omaksuttuun pragmaattiseen realismiin sisältyy vahvasti ajatus suurvaltapolitiikan yleisiin trendeihin kiinnittyvästä johdonmukaisuudesta ulkopoliittisena hyveenä.
Meillä ulkopolitiikan tutkijoilla olisi ollut – ja on edelleen – mahdollisuus sparrata keskustelua edellä mainittuihin suuntiin. Taitaa vain olla niin, että oma aikamme tuottaa enemmän kysyntää suurvaltapolitiikkaa, voimapolitiikkaa sekä asevaraista turvallisuutta koskevalle asiantuntijuudelle.
Näkymä perustuu kuitenkin väärälle dikotomialle, ainakin mitä kansainväliseen tutkimukseen on uskominen. Inhimillinen turvallisuus ja “kovan kansallisen turvallisuuden” kentät ovat kompleksisten suhteiden maailmassa toisistaan erottamattomia. Ensiksi mainitut inhimilliseen turvallisuuteen kytkeytyvät kysymykset eivät näin ole sellaisia, joita tulisi jättää yksittäisen ulkoministerin yksityisajattelun piiriin, vaan nähdä ne myös kansallisen tason ulkopolitiikan avainkysymyksinä.
Suomen ulkopolitiikan painopistealueita ja yleisen inhimillisen turvallisuuden näkökulmaa koskevan asiakysymyksen (seksuaaliterveys osana naisten ja nuorten yleistä turvallisuutta) alistaminen hallitusyhteistyön kohtalonkysymykseksi (ulkopolitiikan alistaminen sisäpolitiikalle) tai kehystäminen yksityishenkilön vakaumusta koskevaksi aiheeksi (ulkopolitiikan depolitisoiminen) ovat ulkopolitiikan tutkimuksen näkökulmasta mielenkiintoisia ilmiöitä, joihin liittyy myös paljon normatiivista latausta.

Nyt kun tiedämme Timo Soinin jatkavan eduskunnan luottamusta suhteellisen selvin numeroin nauttivana ulkoministerinä, olisi toivottavaa, että myös media nostaisi edellä mainitut näkökulmat tutkijoiden kanssa keskustellessaan entistä selvemmin esille näin kevään vaalien alla.

Pohdintaa mahdollisesta NATO-kansanäänestyksestä

Tulisiko NATO-jäsenyydestä järjestää kansanäänestys? Ja jos tulisi, milloin ja millä ehdoin? Seuraavassa esitän muutamia ajatuksia tästä ja hieman laajemminkin NATO-kysymyksestä.

Suomessa on varsin pitkä perinne ajattelutavalla, jossa toimivan ulko- ja turvallisuuspolitiikan edellytykset ja suunta sidotaan sille kansalaisyhteiskunnalta odotettuun ja antamaan tukeen (vähintään 1950- ja 60-lukujen henkisen maanpuolustuksen opeista lähtien). Kansalaisyhteiskunnan sitoutuminen valittuun suurstrategiaan on siis jo itsessään turvallisuuspolitiikkaa käytännössä. Tämä perinne ei toki näin individualismin kaudella ole mikään itseisarvo, saati selviö, paremminkin kankeasti muutettavissa oleva realiteetti, jota vasten kysymystä sotilaallista liittoutumista koskevan kansanäänestyksen merkityksestä tulisi myös punnita. Voisi jopa ajatella, että Suomen jo nyt vahvasti verkottuneen ulko- ja turvallisuuspolitiikan luonteen tuntien kansanäänestyksen sivuuttaminen merkitsisi suurempaa liikahdusta strategisessa kulttuurissamme kuin NATO-jäsenyys konsanaan.

Ehkä kansalaisten ja yhteiskunnan kokonaisuuden sitoutuminen suurstrategisten päätösten taakse otetaan toisinaan hieman turhankin annettuna [3]. Toisaalta olemassa lienee kansanäänestystä ketterämpiäkin keinoja kansalaisten sitoutumisen takaamiseksi. Viimeisten vuosien varsin suostuttelevassa hengessä edennyt kampanjointi NATO-jäsenyyden puolesta ei ole peliä suuntaan tai toiseen muuttanut; suostuttelevat argumentit ovat liikkuneet koko spektrin Putinin pääkoppalogian magiikasta puhtaan venäjänpelon kautta toisinaan infantilisoivia, toisinaan kuivakkaita piirteitä saaneeseen argumentointiin saakka.

Tekniseltä ulottuvuudeltaan tulisi kysyä, missä vaiheessa kansanäänestys – oletetusti poliittisen kulttuurimme erityispiirteet tuntien neuvoa-antava sellainen – järjestettäisiin. Ensimmäinen, mielestäni triviaalimpi valinta koskee kysymystä siitä, tulisiko äänestys suorittaa ennen jäsenyyshakemuksen jättämistä vai vasta sen jälkeen. Todennäköisin vaihtoehto lienee jälkimmäinen. Muutoin löytäisimme itsemme höttöiseltä maaperältä, niin kansalaisten kuin poliittisen johdonkin näkökulmasta. Toisin sanoen, ulkopoliittisen johdon (TP + Valtioneuvosto) poliittisen vastuun näkökulmasta olisi varsin kyseenalaista järjestää kansanäänestys ennen poliittisen tason päätöstä jäsenyyden hakemisesta.

Olisikin luontevaa, että mahdollinen äänestys koskisi konkreettisesti saavutettua, joskaan ei vielä välttämättä ratifioitu sopimusta, jotta kansalaiset voisivat käydä keskustelun siitä, mistä varsinaisesti äänestetään. Selkokielellä tämä kaiketi tarkoittaisi sitä, että äänestys järjestettäisiin vasta, kun NATO:n jäsenmaat olisivat Suomen jäsenhakemuksen ja sitä seuraavat neuvotteluprosessien tulokset tahollaan hyväksynyt (prosessissa kestänee yleisten arvioiden mukaan vähintään vuoden päivät). NATO kuitenkin vaatinee selvähkösti osoitettavissa olevaa kansan ja/tai puolueiden enemmistön tukea jäsenyyden taakse, jotta Suomen hakemus ylipäätään tulisi hyväksytyksi. Kenties sopimuksen hyväksymiseen riittäisi NATO:n jäsenmaiden puolelta Suomen puolueiden selvän enemmistön tuki hakemukselle. Kansanäänestysprosessi voitaisiin näin meneteltynä sitoa – ehkä jopa formaalisti NATO:n kanssa sopimalla – Suomen kanssa saavutetun neuvottelutuloksen osaksi/ehdoksi. Käytännössä puolueiden tuki kuitenkin korreloisi mitä todennäköisimmin myös kansalaismielipiteen muutoksen kanssa. Palataan tähän kohta tarkemmin.

Toinen, kenties edellistä merkittävämpi valintatilanne mahdollisen kansanäänestyksen järjestämistä koskien liittyy siis siihen, tulisiko äänestys toteuttaa ennen vai jälkeen eduskunnan kansainväliselle velvoitteelle antamaa hyväksyntää. Olisi luontevaa, että mahdollinen kansanäänestys edeltäisi kansainvälisten velvoitteiden lopullista hyväksyntää Suomen eduskunnassa. Näin äänestys kohdistuisi saavutettuun, joskaan ei vielä hyväksyttyyn sopimukseen. Kansalaiskeskustelu ja äänestyspäätös rakentuisivat konkretiaa, ei spekulaatiota vasten.

Lainsäädäntöprosessin näkökulmasta eduskunnalla on mahdollisuus hyväksyä Suomea koskevia kansainvälisiä velvoitteita enemmistöperiaatteella. Vaihtoehtoinen perustuslain 94 § (ks. myös 95 §) tarjoama tulkintakehys, joka on erityisesti NATO-jäsenyyden kaltaista ratkaisua arvioitaessa otettava huomioon, perustuu samaisen pykälän toiseen momenttiin:

”Jos ehdotus velvoitteen hyväksymisestä koskee perustuslakia tai valtakunnan alueen muuttamista taikka Suomen täysivaltaisuuden kannalta merkittävää toimivallan siirtoa Euroopan unionille, kansainväliselle järjestölle tai kansainväliselle toimielimelle, se on kuitenkin hyväksyttävä päätöksellä, jota on kannattanut vähintään kaksi kolmasosaa annetuista äänistä.”

NATO-jäsenyyttä koskevaa päätöstä ei tulkittane Suomen täysivaltaisuutta koskevana päätöksenä NATO:n päätöksentekojärjestelmän konsensuslähtöisyyden tuntien [1], eikä jäsenyys vaikuttaisi Suomen valtakunnan alueeseen. Perustuslain muuttamisen näkökulmasta tilanne kuitenkin muuttuu, varsinkin kun otetaan huomioon, että Euroopan unionin jäsenyyden hyväksyntä tehtiin aikanaan supistetussa perustuslainsäätämisjärjestyksessä.

Tätä vasten ei lienekään yllätys, että NATO-jäsenyyteen nuivasti suhtautuvien puolueiden retoriikassa NATO-jäsenyyden rinnasteisuudesta EU-jäsenyyteen jaksetaan kernaasti muistuttaa, jopa tavalla, jossa NATO-jäsenyys nostetaan jälkimmäistä merkittävämmäksi kansalliseksi kysymykseksi. Toisaalta, on tässä perusteensa: mainitaanhan Euroopan unionin jäsenyys täydellisyysperiaatetta seuraten Suomen perustuslain ensimmäisessä, valtiosääntöä koskevassa pykälässä erikseen. Miksei siis NATO-jäsenyyttäkin? Lisäksi: siinä missä 1990-luvun alussa Suomi saattoi edetä länsi-integraatiossaan kansainvälispoliittisten myötätuulten saattelemana, etenee nyt koko Eurooppa vähintäänkin pienoista vastatuulta kohti; huomiot NATO-päätöksen poliittisesta painoarvosta eivät täten ole ”tuulesta temmattuja”.

Suomi – sotilaallisesti liittoutunut, mutta sotilasliittoon kuulumaton maa – omintakeista kansainvälistä politiikkaa kerrakseen!

Perustuslaillisena kysymyksenä jäsenyyssopimuksen hyväksyminen vaatisi taakseen 2/3 enemmistön eduskunnassa. Tätä taustaa vasten kannattanee seurata myös tarkkaan parhaillaan suunniteltavia lainsäädäntömuutoksia, joissa otetaan kantaa EU:n keskinäisen avunannon lausekkeeseen. Käytännössähän näillä muutoksilla myönnetään Suomen de facto sotilaallinen liittoutuminen ilman, että asiaa mainitaan perustuslaissa tavalla, joka viittaisi sotilasliiton jäsenyyteen. Suomi – sotilaallisesti liittoutunut, mutta sotilasliittoon kuulumaton maa – omintakeista kansainvälistä politiikkaa kerrakseen! Antaisiko lain muutos eduskunnalle mahdollisuuden käsitellä NATO-jäsenyyskysymystä tavanomaisessa lainsäätämisjärjestyksessä? [2]

Pelkän eduskunnan enemmistönkin saaminen NATO-jäsenyyden ilmentämän kansainvälisen velvoitteen hyväksymisen taakse tarkoittaisi käytännössä vähintään kolmen ison puolueen tukea (ainakin edellisten eduskuntavaalien tulosten voimasuhteiden pohjalta). Tämä taas tuskin olisi mahdollista ilman selvää käännettä kansalaismielipiteessä, varsinkin Suomen aihetta koskevan mielipideilmaston ja poliittisten valtasuhteiden suhdanneherkän nykytilanteen tuntien. Kansan mielipide vaikuttaa siis joka tapauksessa ratkaisevasti tilanteeseen – ja kansan tukeahan myös NATO-maat eittämättä jäsenyydeltä vaatisivat.

On vielä kolmaskin malli, nimittäin kansanäänestyksen järjestäminen eduskunnan ratifiointiprosessin jälkeen. Näinhän meneteltiin muun muassa Espanjassa, jossa NATO-jäsenyydestä järjestettiin kansanäänestys vuonna 1986 neljä vuotta NATO:n liittymisen jälkeen. Maailmanpoliittinen tilanne ja Espanjan geoekonominen asema Euroopan kartan läntisellä laidalla, avointen meriyhteyksien äärellä, ovat kuitenkin vertailukelvottomia Suomen kanssa.

Jälkijättöistä kansanäänestystä on vaikea perustella Suomen tapauksessa. Tällainen menettely, ainakin etukäteen luvattuna ja suunniteltuna, altistaisi Suomen eräänlaiseen turvallisuuspoliittiseen välitilaan poikkeuksellisen pitkäksi aikaa. Ei tarvitse kuin suunnata katseensa Britanniaan voidakseen päätellä, minkälaisia sisäisiä epävarmuustekijöitä (Suomen tapauksessa ulkoisista puhumattakaan) pitkälle tulevaisuuteen luvattuihin kansanäänestysprosesseihin ylipäätään liittyy. Lisäksi lienee selvää, että jo byrokraattinen inertia ja polkuriippuvuus tekevät aikaisemmin toteutetusta suurstrategisesta päätöksestä irtaantumisen vaikeaksi ja kivuliaaksi, oli kansalaismielipide aiheesta jälkijättöisesti mitä mieltä tahansa.

Nyt rämmitään ketterästi jähmeässä hetkessä.

Mediassa on kaikesta edellisestä huolimatta päätetty nostaa pienimuotoista kohua kommenteista, joissa poliittista päätöstä ehdotetaan loogisena askeleena ennen kansanäänestyksen järjestämistä. Näin tutkijan neutraalista näkökulmasta on vaikea yhtyä kyseiseen taustakohinaan, koska tällainen menettelytapa ja -järjestys vaikuttaa edellä esitettyjä argumentteja vasten varsin luontevalta; toisaalta sen poliittista vastuuta korostavien piirteiden, toisaalta kansalaisten päätöksenteon edellytyksille tärkeän tietoperustan takaavan järjestelyn ja etenemismallin johdosta.

Kansanäänestys ja kansainvälisten velvoitteiden hyväksyminen parlamentaarisessa järjestyksessä seuraavat luontevasti poliittista tahdonilmaisua. Ja tämä tahdonilmaus ei liene vankalla pohjalla ilman vähintään kolmen suurehkon puolueen tukea, kuten tuli jo todettua. Tämä on se Suomen sisäisen tilanteen sanelema realiteetti, kansalaismielipiteen eräänlaisena heijastumana, jota vasten poliittinen johto kysymystä harkitsee.

Ulkoiset realiteetit – Ruotsin rinnakkaisen prosessin tuottama dynamiikka, Venäjän mahdolliset reaktiot prosessin aikana ja NATO:n selkeä sisäinen kipuilu ja suunnan etsiminen – eivät tietysti millään lailla jo muutoinkin mehevänä lilluvaa soppaa laimenna. Päinvastoin. Juuri tällä hetkellä näyttää kuitenkin siltä, että ellei Suomenlahden länsipuolelta kajahda jymypaukkua, jatketaan Suomessa nyt selvästi valitulla Yhdysvaltain alueellista sitoutumista korostavalla toimintalinjalla aktiivisen NATO-jäsenyyttä (sisäisten ja ulkonaisten epävarmuuksien varjostamana) edistävän raiteen sijasta. Nyt rämmiään niin ketterästi kuin jähmeässä hetkessä voidaan. Toiminnanvapaus eittämättä säilyy. Vakauspolitiikan aktiivisen luonteen kanssa sen sijaan on vähän niin ja näin, riippuen tietysti hieman siitäkin, miten itse kukin aktiivisuuden käsittää. Sen kuitenkin tulisi olla poliittisella johdolla kirkkaana mielessä, että menneiden ikkunoiden sulkeutumista koskevien muisteloiden varaan ei viisasta ulkopolitiikkaa rakenneta, vaikka menneisyydestä oppia voi ja tuleekin ottaa.

Suomalainen NATO-keskustelu vaikuttaa monasti kiertävän sykleissä, keskittyen aina yhteen, laajemmasta kokonaisuudesta varsin irralliselta vaikuttavaan asiakysymykseen kerrallaan. Hiljattain jukaistun NATO-selvityksen kaltaiset hetket muodostavat tästä poikkeuksen, joskin niin vain jo taas keskustelemme lähinnä kahdesta aiheeseen sinänsä keskeisesti kuuluvasta yksityiskohdasta: Ruotsin ja Suomen kohtalonyhteydestä ja NATO-kansanäänestyksestä. Ja mitä kaikkea turvallisuuspoliittisesti relevanttia samalla hautautuukaan NATO-kysymyksen taustalle, sivustalle ja katveisiin!

Julkisessa NATO-keskustelussa on havaittavissa lievää flegmaattisuutta. Jäsenyyden puolustajat argumentoivat suostuttelevasti; ikään kuin jäsenyys puolustusliitossa ja sen hybridisotaisten hämäryyksien aikakaudella alati hahmottomammaksi muodostuvien turvatakuiden (mitä ”takuu turvasta” edes tarkoittaa nykyään?) piirissä takaisi ikuisen auvon; ikään kuin turvallisuutta koskeva politiikka päättyisi kuin seinään auvon takaavan kohtalonhypyn jälkeen.

Esimerkiksi kokoomus vaikuttaa puolueena pääsevän nykyisessä tilanteessa toisinaan argumentoinnissaan turhankin helpolla avoimesti NATO-myönteisenä puolueena. Vastaavasti vastustajat maalaavat puolustusliitosta yhtä lailla helposti karikatyyrin, jonka vietteet veisivät paitsi Suomen, myös koko lopun Euroopan mukanaan sotaisan varustelukierteen ja turvallisuusdilemmojen itseään toteuttavaan turmioon. Tällaista kaikkivaltaisen kohtalokasta, harmaana kartalle piirtyvän absoluuttisen turvattomuustyhjiön asemaa Suomella ei liene koskaan ollut – eikä tule olemaankaan. Varovaisuus ja harkinta toki edustavat käytännöllisesti viisaan ulkopolitiikan perustavia hyveitä – sisäpoliittisessa pelissä tämä hyve vain tahtoo helposti latistua nyansseista riisutuksi retoriseksi lyömäaseeksi.

Kansalaismielipiteen järkähtämättömältä vaikuttavaan selkänojaan on taas vastustajien puolella hieman liiankin houkuttelevaa tukeutua. Siinä vastustajat tosin lienevät oikeassa, että todistamisen taakka on vallitsevaan, toimivaksi osoittautuneeseen tilanteeseen muutosta havittelevilla – näin lienee aina demokratiassa ollut – mutta ei tämä sentään flegmaattisuutta omasta takaa ansioksi nosta. Tulevaisuus on takuulla, paitsi epävarma, myös jotain muuta, kuin mihin olemme tottuneet.

Itämeren alueen turvallisuuspoliittiseen dynamiikkaan ja vakauteen Suomen ja Ruotsin sotilaallisella liittoutumisella olisi luonnollisesti vaikutusta. Tällöin on kuitenkin helppo sortua oman aseman ylikorostamiseen alueellisen turvallisuusjärjestelyn eräänlaisena kulmakivenä. Itse asiassa NATO-kysymyksen maalaaminen tällaisilla eksistentiaalisilla sävyillä on itsessään hyvin ongelmallista – heiluteltiin tätä kohtalon pensseliä sitten missä leirissä millä sävyillä tahansa. On ollut myös hieman nurinkurista seurata myös joitain NATO:n sisältä tulevia väitteitä, joiden perusteella NATO:n Itämeren alueen puolustusvalmius jollain tavalla kiteytyisi – kaatuisi tai jämäköityisi – juuri Suomen ja Ruotsin tulevien päätösten mukana. Mitä tällainen puolustusliiton ulkopuolisten jäsenten päätösten varaan alueellisen pelotteen uskottavuutta asetteleva kanta kertoo NATO:n strategisesta otteesta ja sen kauskantoisuudesta? Mitä johtopäätöksiä Suomessa ja Ruotsissa tulisi tällaisen kohtalonyhteyden esiin nostamisesta vetää?

Reaalipolitiikan vaatiman käytännön viisauden taidon kysyntä ei lopu päätökseen NATO-jäsenyydestä – kenties päinvastoin; oli päätös mikä tahansa, sen jälkeen turvallisuuspolitiikan uuden suunnan käytännön maaston raivaamistalkoot ja asemoitumisvaateet vasta käynnistyvätkin toden teolla. Inkrementaalinen yhteistyön tiivistäminen lännen, erityisesti Ruotsin ja Yhdysvaltain suuntaan, on aivan toisen tason harjoitus tähän nähden. Takki auki asteleminen ”päätöksenteon ytimeen” ja ”arvoyhteisön” hellään huomaan ei ole tyyli, joka sellaisenaan ilmentäisi strategista viisautta ja käytännön harkintakykyä, vaikka tällainen uskon hyppy eksistentiaalista tyydytystä kenties hetkellisesti tarjoaisikin.

//

[1] Edit 1.6.2016: James Mashirin (2013) mukaan operatiivista johtosuhdetta NATO:n operaatioiden yhteydessä koskevien järjestelyiden voi toisaalta katsoa tuovan Suomelle siinä määrin ”täysivaltaisuuden kannalta merkittävää toimivallan siirtoa” kansainväliselle toimielimelle, ettei tilanne ole ratkaistavissa nykyisen perustuslain puitteissa perustuslailliseen relativismiin lipsumatta – perustuslakia olisi siis tältä osin muutettava.

[2] Edit 1.6.2016: lainsäätämisjärjestyksen suhteen vallitseva käsitys lienee, että NATO-jäsenyys tulisi hyväksyä eduskunnassa supistetussa perustuslainsäätämisjärjestyksessä, eli 2/3 enemmistöllä. Tämä heijastelisi myös NATO:n poliittisia vaatimuksia jäsenyydelle: jäsenehdokkaan suurimpien poliittisten puolueiden ja kansan tuen selkeää osoittamista jäsenyyden takana. Pelkän määräenemmistön saavuttaminen eduskunnassa ei välttämättä tätä tukea yksiselitteisesti osoittaisi. (Ks. esim. edellä mainoittu James Mashirin blogikirjoitus vuodelta 2013; myös Honkasen ja Kuuselan kirjoitus sekä Naton Aika.)

[3] Tähän kiinnittää huomiota myös turpo-bloggari Janne Riiheläinen kansanäänestyskysymystä käsittelevässä kirjoituksessaan. Myös Riiheläisen ehdotus eräänlaisesta hallitukselle neuvottelumandaatin antavasta kansanäänestysasetelmasta on mielenkiintoinen. Kansanvallan näkökulmasta tällainen järjestely olisi kuitenkin vahvasti eduskuntavaalien antaman mandaatin kanssa päällekkäinen ja tätä kautta vaarassa laajeta yleisesti hallituksen luottamusta mittaavaksi välikansanäänestykseksi (koska äänestys ei itsessään koskisi selvää, tiettyyn päätökseen kohdistuvaa neuvoa-antavaa asetelmaa).

Ulkopolitiikkaa viestimällä

Maanpuolustuskorkeakoulun dosentti Torsti Sirén kirjoittaa tämän Helsingin Sanomien vieraskynässään strategisesta kommunikaatiosta. Kirjoitus on mielenkiintoinen ja se käsittelee ajankohtaista aihetta. Kirjoituksessa on kuitenkin ongelmallisiakin kohtia. En tosin osaa täysin sanoa, johtuuko tämä itse kirjoituksesta vai ajatteluperinteestä, jota kirjoitus esittelee ja johon se kytkeytyy. Nostan joka tapauksessa muutaman huomion kirjoituksesta blogiini, ikään kuin pohdiskelevana päiväkirjamerkintänä.

Sirénin tavoitteena on siis korostaa strategisen kommunikaation tärkeyttä (kansallista?) turvallisuutta vahvistavana tekijänä. Toisaalta paikoin hän puhuu myös viestinnästä, joka on sisällöltään eritasoinen käsite kommunikaatioon verrattuna. Ilmeisesti ero näiden välillä toimii tämän kirjoituksen yhteydessä siten, että strateginen kommunikaatio on eräänlainen yläkäsite, jonka alle strateginen viestintä osa-alueena istuu. [Tutkimuskirjallisuudessa Sirén pitäytyy kollegoineen johdonmukaisesti nimenomaan kommunikaation käsitteessä; ks. erit. kpl. 2.]

Sirénin mukaan strategista viestintää tarvitaan ”monin tavoin verkostoituneessa maailmassa”, jossa ”kaikkiin uhkiin ei kuitenkaan voida varautua”. Strategisen kommunikaation tarkoitus on näin ollen ehkäistä ennalta sellaisten turvallisuusuhkien syntyä, joihin ei voida varautua. Ajatus on hieman paradoksaalinen. Uhkakuvaan, joka on osoitettavissa niin konkreettiseksi, että siihen voidaan jopa vaikuttaa ennalta, on käsitykseni mukaan täysin mahdollista myös varautua. Itse asiassa ennaltaehkäisy on jo itsessään varautumisen muoto. Ajatus mahdollisuudesta ennaltaehkäistä turvallisuusuhkia on Siréniltä raikas tuulahdus ennakoimattomuutta ja kompleksisuutta korostavan resilienssikeskustelun aikana, olkoonkin että Sirén turvautuu muodikkaaseen ajatukseen yksioikoisen varautumisajatteluun turvautumisen tuottamasta haavoittuvuudesta. Tämä on kieltämättä hieman itseään kumoavalta vaikuttava päättelyketju, jonka keskeinen premissi vaikuttaisi olevan ristiriidassa argumentin päätelmän kanssa.

Sirénin mukaan turvallisuusuhkien syntymistä ehkäisevää strategista kommunikaatiota ajetaan valtionhallinnon luomalla yhtenäisellä perusviestillä, ”jota välitetään erilaisin strategisen viestinnän keinoin maailmalle.” Kansallisen tason yhtenäinen perusviesti ei näin ollen limity niinkään valta- ja voimapolitiikan keinoihin, vaan pikemminkin ideoihin, normeihin ja tulkintoihin kytkeytyvän arvovaltapolitiikan välineeksi. Viimeistään klassisten realistien – Hans Morgenthaun, Hedley Bull ja Martin Wight tulevat heti mieleen – oppirakennelmista saakka (joista Sirén on oppineena tutkijana sekä kirjoitustensa perusteella toki on hyvin tietoinen) prestiisillä on ollut kansainvälisen politiikan tutkimuksessa keskeinen sija. On kuitenkin esitettävä kriittinen kysymys siitä, mitä analyyttistä lisäarvoa strategisen kommunikaation käsite tässä yhteydessä tarjoaa? Occamin partaveitsi vieressä vihjailee, että kyse on yksinkertaisesti kansallisen ulkopolitiikan ja diplomatian harjoittamisesta – julkisuusdiplomatia mukaan lukien –, jonka tärkeimpiä tehtäviä lienee jo pitkään ollut valtiota kohtaavien turvallisuusuhkien ennaltaehkäiseminen?

Sirén ei tosin tyydy vain ulkopolitiikan keinoin välitettäviin perusviesteihin, joiden tulee rakentua myös valtion sisäisesti uskottavalle perustalle. Näin valtion toimiva sisäpolitiikka sekä sen varassa toteutettava ulkopolitiikka sotilaspolitiikkoineen muodostaa hyvin laajakantoiselta vaikuttavan ”perusviestin”: valtiosta tulee rakentaa itsestään niin ”houkutteleva esimerkki, etteivät muut maat tai ihmisyhteisöt edes ajattelisi ryhtyvänsä aggressiivisiin toimiin sitä vastaan.” Näin aletaan vahvasti lähestyä kylmän sodan ajoilta tuttua kokonaismaanpuolustusajattelua sekä siihen kytkettyä, kansallisen yhtenäiskulttuurin varaan rakennettua henkisen maanpuolustuksen perinnettä, jota 1950-luvulta eteenpäin rakennettiin eräänlaiseksi vaiheittain aktivoituneen puolueettomuuspolitiikan tukipilariksi. Strateginen perusviesti oli kirkas, ainakin teoriassa, eikä siitä poikenneille onnettomille jäänyt epäselväksi, milloin tuli poikettua ”strategisen kommunikaation” kultaiselta tieltä…

Sirénin mukaan on valtionhallinnon tehtävä eksplikoida tämä kansallista jämäkkyyttä edustava perusviestin tarkkaan muotoon. Lisäksi valtionhallinnon tulee huolehtia perusviestin jatkuvuudesta. Rinnakkaisuus ulkopolitiikkaan tulee selväksi viimeistään, kun Sirén luettelee strategisen kommunikaation keinovalikoiman: ”Kansallista perusviestiä sekä sanojen ja tekojen yhdenmukaisuutta voidaan viedä eteenpäin tukeutumalla diplomatiaan, sotilaspolitiikkaan, kauppapolitiikkaan ja muihin politiikan lohkoihin sekä tiedon levittämiseen esimerkiksi eri viestintävälineiden, myös sosiaalisen median, avulla.” Keinovalikoiman osalta kaikki yllä mainitut elementit lienevät jo enemmän ja vähemmän tiedostetulla tavalla käytössä – aina bilateraalidiplomatian jännitteisestä maailmasta hieman pehmoisempaan Suomi-kuvan kansainväliseen iskostamiseen pyrkivään pr-politiikkaan.

Ehkä kenkä puristaa pikemminkin arvoista, joiden varassa ulkopolitiikkaa johdetaan. Sirén esimerkiksi kirjoittaa, että jatkuvaa kansallista väittelyä liittoutumattomuuden ja liittoutumisen välillä voidaan pitää sotilaspolitiikassa kielteisenä strategisen kommunikaation näkökulmasta. Toisaalta moniarvoisuutta korostava yhteiskuntapolitiikka, sekä sen luoma kuva täysivaltaisesta läntisten demokratioiden viiteryhmään kuulumisesta, on hyvä tekijä strategisen kommunikaation näkökulmasta (toim. huom. ainakin jos viestintä suuntautuu tähän viiteryhmään, esimerkiksi kauppapolitiikassa). Enää jää epäselväksi se, miksei avoimen väittelyn eittämättä moniarvoisuutta toteuttava funktio sovi sen saman yhteiskunnan sisälle, jossa moniäänisyys todettiin hyväksi sen kokonaisnarratiiville? Kenties demokraattinen keskustelukulttuuri yltää vain sotilaspolitiikasta käydyn debatin rajoille, eikä tähän liittyvää pienvaltiopoliittista varovaisuusharkintaa osata arvostaa haluamamme kansainvälisen viiteryhmän keskuudessa? Nouseeko tällöin valtionhallinnon muodostama kirkas strateginen perusviesti sisäistä keskustelua keskeisempään asemaan? Missä tilanteissa näin voi tapahtua?

Kyse taitaa viimeisen kysymyksen osalta olla sittenkin enemmän strategiasta ja turvallisuudesta kuin deliberatiivisesta kommunikaatiosta. Ja sikäli kun elämme parlamentarismiin perustuvassa liberaalissa demokratiassa, ei strategisen viestin valtiojohtoinen kirkastuspolitiikka tai sotilaspolitiikan kaipaama viestinnällisen selkeyden vaade voi ylittää kansallisen parlamentin vaaleilla saamaa mandaattia kuin poikkeustapauksissa. Jännite kuitenkin lienee selvä, joskaan ei ratkaisematon. Tämä on ainakin yksi niistä arvoista, jonka viesti kannattaa pitää sekä sisäisesti että ulkoisesti kirkkaana mielessä.

Huomioita Kultarannasta II – Karhun kainalosta

Useimmiten Venäjästä keskustellessamme käsittelemme vähintään yhtä paljon itseämme. Näin oli tilanne myös Kultarannan avauskeskustelussa, jonka ohjaava kysymys kuulusteli sekä heränneen karhun suuntaa että Suomen reaktioita. Valtaosa tilaisuudesta todella keskittyi Venäjän muutokseen ja sen valtaeliitin sielunmaailman tarkasteluun – odotettavissa ollut Nato-debatti tiivistyi paikoin varsin reipashenkisestikin edenneen mielipiteidenvaihdon lomaan, etenkin loppupuolelle. Varsinaista keskustelua Venäjä-teeman avoin osuus ei tarjonnut. Vuorovaikutteisuuden sijasta Kultarannan juhlateltan ilmaa viilsi koko joukko teräviä sloganeita, julistuksenomaisia diagnooseja sekä kovakalloisen kansan valistamista. Asia oli kuitenkin valtaosaltaan painavaa. Toivottavasti kameroiden sulkeutuessa myös ilmapiiri muuttui keskustelevammaksi.

Paneeliin osallistuivat Esko Aho, Hiski Haukkala, Paula Lehtomäki, Sofi Oksanen, Charly Salonius-Pasternak sekä Heikki Talvitie (tarkemmat tittelit löytyvät täältä). Kommenttipuheenvuoron esittivät Osmo Apunen, Jaakko Iloniemi sekä Markku Kivinen. Panelistit ja kommentoijat edustivat varsin laajaa perspektiiviä Venäjä-tuntemukseen. Twitterissä ihmeteltiin paikoin, miksi Sofi Oksanen osallistui ulko- ja turvallisuuspoliittiseen paneeliin. Tavallaan Oksasen valinta lavensi ulko- ja turvallisuuspoliittisen asiantuntijuuden kynnystä. Kenties hänen kärjekkääksi tunnettua näkökulmaansa olisi voinut tasoittaa kutsumalla vaikkapa yhdeksi kommenttipuheenvuoron esittäjäksi hieman maltillisempaa kantaa edustavan kulttuurivaikuttajan. Esimerkiksi kutsuvieraana ollut Jari Tervo ei juuri Oksasen näkökulmaa laventanut.

Panelistien taustoja enemmän itseäni mietitytti se ikävä piirre, että sekä panelistien, kommentoijien että yleisön joukossa oli niin vähän naisia. Onko turvallisuuspoliittinen keskustelu lipsumassa julistetun voimapolitiikan paluun myötä äijäkerhon yksinoikeudeksi? Jälleen yksi ikävä piirre kylmän sodan vuosilta, joka olisi syytä korjata. Kuten me 1990- ja 2000-luvulla koulutetut hyvin tiedämme – turvallisuus ei ole millään tavalla sukupuolineutraali määre.

Olen valikoinut seuraavaan muutamia poimintoja varsin monisyisestä keskustelusta. Tässä kohdin lienee jälleen syytä varoittaa lukijoita siitä, että käytän keskustelijoiden puheenvuoroja myös oman pohdintani alustoina. Tämä tarkoittaa sitä, että saatan tietyn puheenvuoron ydinsanoman tiivistämisen jälkeen siirtyä suoraan jalostamaan ajatusta edelleen omista näkökulmistani. Tämä ei välttämättä tee oikeutta keskustelijoiden näkemyksille. Pyrin kuitenkin mahdollisimman selkeästi tekemään eron oman pohdintani suhteen. Alkuperäinen keskustelu löytyy tallenteena Yle Areenasta.

Venäjän ymmärtämisen rajat

Eräällä tavalla Esko Aho kiteytti jo aloituspuheenvuorossaan Venäjän luoman haasteen Suomen ulkopolitiikalle. Ahon mukaan lännen tulee muistuttaa Venäjää selväsanaisesti siitä, että Euroopan turvallisuusarkitehtuuria tulee jatkossakin rakentaa asianmukaisilla foorumeilla sovittuja sääntöjä noudattaen. Samalla Suomen tulisi Ahon mukaan kuitenkin pyrkiä ymmärtämään Venäjän näkökulma nykytilanteeseen.

Venäjän ’ymmärtäminen’ on kuitenkin osoittautumassa kaksiteräiseksi miekaksi. Olen törmännyt näkemyksiin, joissa pyrkimykset ymmärtää Venäjää tuomitaan rähmällään olon, suomettumisen tai muiden inhottavina koettujen uusvanhojen leimakirveiden heiluessa. Ulkopolitiikan arkipäivässä jännite nostaa panoksia: kohtaamiset, tapaamiset ja puheyhteydet alistetaan helposti myöntyväisyyslinjan pelosta nousevalle epäluulon kierteelle. Tämä pelko on hyvä pitää mielessä – siihen kätkeytyy viisauttakin – yksipuolisesti tunnustettuna se ei kuitenkaan lisää ketteryyttämme.

Sofi Oksanen teki hyvin selväksi, ettei häneltä heltiä minkäänlaista ymmärrystä viime vuosituhannen puolelle jämähtänyttä hyökkäävää suurvaltapolitiikkaa kohtaan. Oksanen kritisoi samaan hengenvetoon sitä tapaa, jolla Venäjän käytöstä luonnollistetaan, yksilöimättä kritiikkinsä kohdetta ja substanssia sen tarkemmin. Ymmärtämiselle ei siis ilmeisesti heltynyt ymmärrystä. Oksasen mukaan Venäjä pyrkii anti-länsimaiseen ilmapiiriin ollen tällä hetkellä tosiasiallisesti Neuvostoliiton jatke – tämä käy selväksi esimerkiksi Venäjän käyttämästä propagandamyllystä, joka muistuttaa vahvasti kylmän sodan ikäviä piirteitä.

Oksanen lienee oikeassa siinä mielessä, ettei nykytilanteessa omalla tavallaan ole mitään uutta. Itse tutkin muun muassa Suomen aseidenriisuntapolitiikan ja ulkopolitiikan historiaa kylmän sodan loppupuolella. Seuraava ote silloisen Moskovan suurlähettiläs Aarno Karhilon Merikasarmille lähettämästä muistiosta ’Euro-ohjukset – tihentyvää’ vie meidät takaisin vuoden 1983 syksyyn, kenties kylmän sodan kaikkein kylmimmän puolivuotisen ytimeen. Katkelma, jossa käsitellään Neuvostoliiton sisäistä viestintä- ja propagandapolitiikkaa, voisi aivan hyvin sisältyä alkukeväästä 2014 laadittuun lähetystöraporttiin:

”Neljäntenä toiminnan muotona euro-ohjusasiassa on pidettävä valtion tiedotusvälineiden laajamittaista ja jatkuvaa tulitusta. Aiheelle omistetaan voimakassanaista tekstiä, joka korostaa Yhdysvaltain johdon politiikan vastuuttomuutta, mielettömiä väitteitä ja toimien vaarallisuutta. Samalla television uutisohjelmat ovat viime päivinä käsitelleet huomattavalla sijalla ydinaseiden vastaisia mielenosoituksia läntisissä kaupungeissa. Arvostelun päämaali on USA ja vaikutus- sekä taivuttelutoiminnan keskeinen kohde on Länsi-Saksan yleinen mielipide”.

Vaikka ymmärtämättömyydellämme on hintansa, vaikuttaisi se olevan tällä hetkellä lähes välttämätön hyve. Mutta sitten taas ja toisaalta; eikö meidän tule ymmärtämättömyyden houkutuksista huolimatta jatkossakin – olivat horisontissa häämöttävät turvallisuuspoliittiset perusratkaisumme minkä sorttisia tahansa – pyrkiä käsittämään ja tulkitsemaan Venäjän tarpeita ja intentioita mahdollisimman viileästi? Edesauttaako kyyninen kintaalla viittaaminen omia intressejämme? Jos emme halua sortua samalle, mielipiteiden suuntaa totalisoivalle tasolle, tulisi meidän ensinnäkin hyväksyä seuraava lähtökohta: käsittäminen ja ymmärtäminen eivät tarkoita hyväksymistä – tämän pitäisi olla ennakkoehto keskustelulle. Niin Venäjästä kuin Suomesta pitää pystyä puhumaan avoimesti, ilman pelkoa leimautumisesta.

Oksanen luonnehti keskustelun myöhemmässä vaiheessa Venäjän toimia ’postmoderniksi imperialismiksi’, siis ilmeisesti politiikaksi, jossa informaatiosota ja propaganda ovat nostettu keskeisiksi välineiksi laajentumishaluisen agendan toteuttamiseksi – eräänlaista mielten ja tiedon hallinnan imperialismia, siis. Oksasen käsiteapparaatin analyyttinen arvo jäi ainakin allekirjoittaneelle hieman hämäräksi (onko tällainen termi jossain yleisemmässäkin käytössä?). Propagandan ja informaatio-operaatioiden olemassaolo tuskin lienee riittävä, saati edes välttämätön ehto imperialismille.

Toisekseen, ja kuten edellä osoitin, ilmiössä ei ole sinänsä mitään uutta tai leimallisesti ’jälkimodernia’. Pikemminkin päinvastoin; Venäjän keinot ovat hyvin tuttuja modernin yhteiskuntamme historiasta. Lisäksi ajatuskoe ei ehkä sittenkään tee oikeutta niille mittasuhteille, joiden kuvailemiseksi imperialismin käsite – olennaisilta osiltaan modernisaation synkän puolen tuotoksia sekin – on varattu. Samaan hengenvetoon on todettava, ettei tämä tee itse diagnoosista yhtään sen huojentavampaa. Oksasen ajatuskoe joka tapauksessa naulaa olennaisia ja tärkeitä huomioita, jotka liittyvät, aivan oikein, Venäjän identiteetin ja suunnan ymmärtämiseen.

Venäjän talouskehityksen ja identiteetin suunta

Keskusteluun kommenttipuheenvuorolla osallistunut Markku Kivinen käsitti Venäjän muutoksen vievän maata kohti identiteettiä, joka on samalla moderni, esimerkiksi talouskehityksen osalta, mutta kuitenkin länsimaisittain katsottuna vieras. Venäjän käännettä itään suitsivat täysin rationaalisesti rakennetut tarpeet, Kivinen lisäsi, ei mikään puhdasoppinen konservativismi.

Myöhemmin keskustelun edetessä näkemys Venäjän talouspolitiikan kestävyydestä (myös rationaalisuudesta puhuttiin hieman harhaanjohtavasti) kuitenkin haastettiin. Esimerkiksi Hiski Haukkala totesi, ettei Venäjän raaka-ainemarkkinoille ja kankeisiin rakenteisiin perustuva talouspolitiikan linja makaa kestävällä pohjalla. Lyhyellä tähtäimellä se tuottaa, mutta pitkällä aikajänteellä tuoton alta paljastuvan perusrakenteen vinoumat saattavat sysätä valtion sisäiseenkin kriisiin.

Toisaalta, kuten Charly Salonius-Pasternak oivallisesti lisäsi, Putin käyttää taitavana judokana länsimaiden keskinäisriippuvaisuutta myös näitä vastaan. Venäjä siis pyrkii hajottamaan länsimaiden välejä sisältä päin. Talouspolitiikan keinot iskevät varsin syvälle nykyisen länsimaisen riskiyhteiskunnan arvoihin ja toimintaan. Tavallaan henkinen riippuvaisuutemme talouskasvusta, yksilölähtöisestä markkinakapitalismista ja hedonistisesta kulutuskulttuurista heikentävät yhteiskunnallisen sitkomme ulkokehän iskunkestävyyttä. Toisin sanoen: kun yhteiskunta atomisoituu ja hajautuu sisältä käsin jo oman itsensä toteuttaman talouslogiikan mukaisesti, on siihen entistä helpompi iskeä kiilaa myös ulkoa päin.

Suomen ulkopolitiikan jakolinjat ja turvallisuuden ydinkysymys

Heikki Talvitie puolestaan laittoi kapuloita rattaisiin korostamalla, että Venäjä hakee venäläistä identiteettiä, jossa antieurooppalaisuus tai itään liikkuminen eivät ole mitään perustavia tavoitteita. Venäläisyyden idean hakua sävyttää juuri nyt reaalipoliittinen kokemus maan ajautumisesta kansainvälisen politiikan objektiksi Neuvostoliiton hajoamisen myötä.

Osmo Apunen esitti omassa kommenttipuheenvuorossaan, että Venäjän osalta viimeiset 20 vuotta muodostavat Suomen ulkoasiainhoidon historiassa todellisen anomalian. Apusen mukaan Ukrainan kriisi on selkiyttänyt suomalaisen ulkopoliittisen keskustelun jakolinjoja. Yhtäällä ovat ’suomettarelaiset pragmatistit’, jotka etenevät liittolaissuhteissaan harkiten askel askeleelta, päätös päätökseltä ja pyrkivät samalla idänsuhteissa keskusteluyhteyksien vaalimiseen sekä mahdollisen sopimuspohjaisen sovinnon oven auki pitämiseen. Toisaalla ovat ’ulkopoliittiset aktivistit’, Venäjän nykyjohdon ja putinismin näkyvät kriitikot, jotka tähtäävät asevaraisen turvallisuuspolitiikan siirtämiseen idänsuhteiden etulinjaan – sillanrakennukseen perehdytään vasta, kun pelote on kunnossa, kuuluu tämän ryhmän johtava premissi. Kolmannessa pöydässä majailee uutuutena Apusen ’provokaattoreiksi’ nimittämä joukko, joka kärjistää ulkopoliittisen keskustelun näkökulmaeroja tuomalla kansainvälisemmästä keskustelusta kumpuavan agitaation pelinappulat osaksi kansallista keskusteluamme.

Olen itse hivenen huolissani ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelumme polarisoitumisesta. Tämä voi tosin olla myös luonnollinen oire keskustelun vilkastumisesta noin yleisesti. Konsensus ei ole lopputuloksena mikään itseisarvo, mutta pienen valtion ulkopoliittisen ketteryyden kannalta laajasti jaettu tavoitteiden asettelu olisi erinomaisen tärkeää. Maailman muuttuessa kompleksisemmaksi (ja resurssien niukentuessa) tarvitsemme jokaisen kynnelle kykenevän ja osaavan pelurin, jottei alati laajeneva pelilauta karkaa otteestamme. Omaehtoisesti toteutettu jakautuminen susiin ja lampaisiin palvelee yksinomaan muiden intressejä. Tätä kontekstia vasten ymmärrän myös presidentin hiljattain ehdottaman (neuvoa-antavan) Nato-kansanäänestyksen potentiaalisen arvon. Äänestyksen merkitys hahmottuu suhteessa kansaa (ideaalitilanteessa) kokoavaan deliberatiiviseen prosessiin.

Neuvoa-antava äänestys ei välttämättä tarkoita vastuun pakoilua. Vastuu on viime kädessä päättäjillä – äänestystuloksesta riippumatta. Mutta pyrkimys pienen kansan sitomiseen turvallisuuspolitiikan muutoksen taakse on mitä vastuullisin ajatus. Samalla on myönnettävä, että nykyisten jakolinjojen yhdistäminen vaikuttaa päivä päivältä haastavammalta työsaralta, semmitenkin jos ulkopoliittisen eliitin ja kansan syvien rivien näkökulmat turvallisuuspolitiikasta ovat erkanemassa. Tämän toisen merkittävän jakolinjan ylittäminen on ensisijaisen tärkeää politiikan oikeutukselle – populismiin sortumatta –, jonka varaan myös vastuullinen johtajuus rakentuu.

***

Apusen mukaan Suomen turvallisuuspolitiikan ydinkysymys käsittelee sitä, miten yleinen YK:n peruskirjan määrittelemä itsepuolustusoikeus sovitetaan yhteen suurvaltojen etumaastojen sotilaalliseen hallintaan tähtäävän politiikan kanssa. Ja ydinhaaste puolestaan siinä, ”kuinka ketterästi onnistumme järjestämään liittolaistemme sotilaallisen läsnäolon [Suomen] alueella, jota Venäjä on perinteisesti pitänyt puolustuksellisena etumaastonaan.”

Keskustelun edetessä Haukkala ja Salonius-Pasternak haastoivat Apusen pesunkestävään realismiin tukeutuvaa näkökulmaa esittämällä, etteivät Venäjän intressit ja täten Suomen ja Venäjän suhteet palaudu puhtaaseen sotilaspoliittiseen etupiiripolitiikkaan. Haukkala ihmetteli myös Venäjää koskevan keskustelun palautumista vanhoihin puhetapoihin, joissa nähdään pelkkiä sotilaallisia vastakkainasetteluja. Haukkalan mukaan Natoa ja EU:ta ei tulisi ymmärtää sotilaspoliittisina uhkina Venäjälle. Sen sijaan asetelma kytkeytyy laajempaan (nykytermein kenties geoekonomiseen) vaikutusvaltapiiriajatteluun, jonka poliittista perustaa eittämättä läntiset järjestelmät talous- ja vaikutusvaltaulottuvuuksineen Venäjän silmissä nakertaa.

Sotilaspolitiikalla on kuitenkin edelleen painoarvonsa. Tämä näkyy esimerkiksi ydinasepolitiikassa (teemaa ei käsitelty Kultarannan avauskeskustelun avoimessa osiossa), jossa Venäjä tarkastelee länttä, Natoa ja etenkin Yhdysvaltoja edelleen puhtaan sotilaspoliittisesti ja strategisesti. Ja sama toiseen suuntaan – Venäjän flirttailu taktisten ydinaseiden sijoittamisesta Kaliningradiin sekä viimeaikainen spekulaatio mahdollisesta keskikantaman risteilyohjuksen testaamisesta seurauksineen osoittavat, ettei kyse valitettavasti ole vain puhetavoista, vaan reaalipoliittisesta jännitteestä, joka kätkee sisäänsä myös kovan tason asevarustelukierteen siemeniä. Oli tämä katsanto kuinka vanhahtava tahansa, on Itämeren ja arktisen alueen turvallisuusympäristöihin sidotun Suomen ymmärrettävä tarkoin, mitä tämän siemenen mahdollinen itäminen meidän turvallisuusratkaisujemme suhteen käytännössä tarkoittaa.

Sanktiopolitiikan kahdet kasvot ja Nato-kysymys

Keskustelun loppua kohti pohdittiin myös lännen sanktiopolitiikan vaikutusta. Haukkala oli perustellusti sitä mieltä, että sanktiopolitiikalla tuskin on käänteentekevää vaikutusta Venäjän lyhyen tähtäimen käytökseen. Todelliset sanktiot välittyvät vasta normaaleiden markkinamekanismien kautta ja näkyvät reaalitalouden rattaita kuluttavana paineena. Sen sijaan sanktioiden merkitystä on tarkasteltava, Haukkala jatkoi, kansainvälisen politiikan järjestyksen näkökulmasta eräänlaisena signaalina, jolla viestitään pelisääntöjen olemassaolosta ja vaatimuksesta kunnioittaa niitä.

Vielä keskustelun loppupuolella palattiin Naton äärelle. Haukkala esimerkiksi pohti muuttuvan sodankuvan ja konfliktien harmaiden alueiden kasvamisen asettamia haasteita kollektiivisen puolustusajattelun ytimessä oleville turvatakuille. Pohdinta liittynee sodankäynnin ja konfliktien muutoksen lisäksi kehitykseen, jossa turvallisuuskäsityksemme on muuttunut entistä liukuvammaksi; kun kansalliset intressit ovat entistä enemmän sidottuja taloudellisen toimeliaisuuden takaavan valtioalustan häiriöttömyyteen sekä yhteiskunnalliseen luottamukseen, on myös turvallisuuskäsityksemme entistä herkempi. Samalla kollektiivisen puolustuksen paikat ja kohteet hajautuvat, eikä niitä kyetä enää välttämättä hahmottamaan territoriaalisesti puolustuskäsityksen perinteisessä merkityksessä. Ketteryys on hyve myös alati kriisinhallinnan suuntaan liikkuvan sotilaspolitiikan saralla. Toisaalta kollektiivisen puolustusvelvoitteen laventuminen saattaa vain antaa sytykkeen entistä syvemmälle integraatiolle, josta esimerkiksi Naton ilmeisen vahva pyrkimys kyberkyvykkyyksien luomisessa käynee esimerkkinä.

Natosta käydyn keskustelun kohdalla puolustusministeri Haglund valisti kuulijakuntaansa siitä, ettei Suomella ole Nato-optiota missään sellaisessa merkityksessä, että se tarjoaisi kultaisen vip-kortin jonon ohi. Haglundin sanomaa toistettiin myös illan pääuutislähetyksissä. Itse olen tosin käsittänyt optio-analogian lähinnä siitä yksinkertaisesta vinkkelistä, että Suomi on pitkään säilyttänyt mahdollisuuden hakea Nato-jäsenyyttä (tosin ei muistaakseni nykyisen hallitusohjelman kohdalla) – yksityiskohtaisten jäsenyysneuvottelujen mahdollisen keston sekä Nato-maiden konsensuksen vaateen myöntävälle päätökselle hyvin tiedostaen.

Päivän suurimmat Nato-otsikot repi kuitenkin pitkän linjan ulkopolitiikan vaikuttaja Jaakko Iloniemi, joka totesi Venäjän pitävän Suomea jo de facto Naton liitännäisenä – Suomi siis jakaa Naton velvollisuudet ilman, että sillä on sopimusjärjestön antamia takeita turvallisuudesta. Viime vuoden Kultarannasta jäi päällimmäisenä käteen (puolue)rajat ylittävä konsensus oman puolustuksen ylläpitämisestä ja vahvistamisesta, riippumatta muista linjaavista turvallisuuspoliittisista päätöksistä. Jää nähtäväksi tarjoavatko Iloniemen huomion taustalta avautuvat johtopäätökset eväitä vuoden 2014 Kultarannan hengelle.

Lopuksi

Lopetetaan pohdinta vielä kahteen Haukkalan inspiroimaan huomioon, joita tulkitsen tässä blogistin antamien vapauksien pohjalta (kuten aikaisempiakin esittämiäni kommentteja). Ensinnäkin Suomessa on jatkossakin tarvetta tulkita Venäjän poliittisen eliitin ja turvallisuuspoliittisen liikehdinnän taustalla vaikuttavia intentioita. Se, ovatko ne hyökkäyksellisiä vai puolustuksellisia, on ensisijaisen keskeistä suomalaisen turvallisuuspoliittisen keskustelun kannalta. Toisekseen meidän ei ole syytä tuudittautua helppoihin institutionaalisiin ratkaisuihin ja turvallisuuspoliittisiin sloganeihin – esimerkiksi Nato ei tarjoa mitään kaikkivoipaa reseptiä maailmassa, jota määrittelee kompleksisuus ja kasvava, yksilötasolle jatkuvasti enemmän valuva haavoittuvaisuuden kokemus.

Huomioita Kultarannasta I – Presidentti Niinistön avauspuheenvuoro

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö avasi eilen 8.6.2014 ulko- ja turvallisuuspoliittiset Kultaranta-keskustelut. Viime kesänä järjestettyjä keskusteluja varjosti sateinen ilma. Tänä vuonna ainoastaan ilma on aurinkoinen.

Niinistö korosti viime vuoden tapaan avauspuheenvuorossaan avoimen ja vastapuolen argumenttien ymmärtämiseen sekä kunnioittamiseen pyrkivän keskustelun tärkeyttä. Kultarannan keskusteluita hän ei sinänsä kokenut itsetarkoituksellisina – tarpeen ja tarjonnan mukaan mennään. Nyt itänaapurista annettu ’virka-apu’, kuten presidentti lohkaisi jo ennen avauspuheenvuoroaan lehdistöhaastattelussa, on taannut keskusteluille vankan kysynnän.

On muuten mielenkiintoista, että Venäjän ulkoministeri Lavrovin vierailu Suomessa ajoittuu lähestulkoon Kultaranta-keskustelujen lomaan. Lisäksi Venäjältä esitetyt (enemmän ja vähemmän vakavasti otettavat) ulostulot [1, 2] Kultarannan aattona kielivät siitä, että keskusteluja seurataan intensiivisesti muuallakin kuin uutta elämänsä kevättä elävien #turpo-narkkien tweetdeckeillä. Mutta yhtä lailla Niinistöllä on nyt tarjota tuoreita ja laaja-alaisen keskustelun suodattamia kansallisia tuntojamme Lavrovin suuntaan.

Niinistö kiinnitti eilisessä avauspuheenvuorossaan huomion ajan henkeen ja siinä elämisen ehtoihin. Niinistö vihjasi, että yksioikoinen heittäytyminen ajan hengen viemäksi ei välttämättä edusta valtioviisauden keskeisiä hyveitä. Niinistö viittasikin kylmän sodan jälkeisen optimismin ja euforian viettelykseen. Suomi teki tuolloin osin konservatiiviseksikin tulkittuja johtopäätöksiä, jotka nyt Ukrainan kriisin ruumiillistamassa kansainvälisen politiikan suojasäässä ovat osoittautumassa astetta kestävämmiksi valinnoiksi. Venäjä ei lähde Suomen kyljestä pois – ei vaikka kuinka katsoisimme länteen; ei vaikka se itse kuinka katsoisi itään. Mutta ajan henkeä vierastanutta viisautta oli ilmeisesti se, ettei Suomi riisunut itseään tyystin vanhaan maailman keinoista, kääntämättä selkää myöskään uuden maailman tarpeille.

Niinistö huomautti myös, ettei EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan vähättely edesauta Suomen etuja ja intressejä. Tässä yhteydessä Niinistö viittasi myös presidentti Obaman viimeaikaisiin puheisiin. Euroopalla tulee olla jatkossa entistä selvemmin kykyä ja valmiutta toimia omaehtoisesti oman turvallisuutensa eteen. Samalla on toki huomattava, kuinka Yhdysvallat ovat varsin näyttävästi vakuutelleet – myös käytännön keinoin – Naton eurooppalaisia jäseniä vankkumattomasta tuestaan.

Niinistö ei pidä mahdollisena sellaista tilannetta, jossa EU ei reagoisi sen jäsentä vastaan tehtyyn hyökkäykseen. Viesti lienee suunnattu Suomen sisäiseen keskusteluun, mutta se tavoittanee myös Viron presidentti Toomas Hendrik Ilveksen, joka on säväyttänyt turvallisuuspoliittista keskustelua mittailemalla EU:n turvallisuuspoliittisen solidaarisuuden reaalista perustaa oliiviöljylitroissa.

Niinistön vastaus on, paitsi asiallinen, myös tärkeä muistutus siitä, että turvallisuuden mittarit heilahtelevat tätä nykyä merkittävästi myös sotilaallisen ulottuvuuden katveissa ja matalamman intensiteetin kysymyksissä. Turvatakuiden ja solidaarisuussitoumusten eroja hahmottavaa kysymystä meidän ei toivottavasti tarvitse alkaa käytännössä koettelemaan. Taloushaasteiden (ja laajempien sosiaalisten ongelmien), jotka Niinistö jälleen nimesi suurimmaksi turvallisuushuoleksemme, äärellä poliittiseen pelotearvoon perustuvat sotilaalliset turvatakuuartiklat tarjoavat niukalti kättä pidempää. Pelkällä katuporalla ei remonttihommissa pitkälle pötkitä, vaikka hyödyllinen kapistus toisinaan onkin. Mutta onko niin, että katuporan mukana saisi kaupantekijöiksi pakkiin aimo annoksen myös muita hyödyllisiä työkaluja?

Euroopan turvallisuus, Suomi ja Ukrainan kriisi

Syntyperäinen tamperelainen on Helsingissä aina hitusen hukassa. Mutta se on myönnettävä, että varsinkin ulkopolitiikkaa seuraavalle tutkijalle Helsinki tarjoaa moninkertaisen ajankohtaistapahtumien kirjon Tampereen vastaavaan verrattuna. Ei turpoilut Helsinkiä kotoisaksi tee – kenties päinvastoin -, mutta ainakin allekirjoittaneen vierailualttiutta syrjäisille rannikkoseuduille tämä kasvattaa. Käsitykseni sai vahvistusta, kun väikkäriprojektin tiimoilta järjestämälleni Helsingin reissulle sattui kaksikin Suomen ja Euroopan turvallisuuspoliittista tilannetta ruotivaa keskustelutilaisuutta.

Blogauttelen lyhyet raportit kumpaisestakin tilaisuudesta – tai paremminkin valikoidut nostot, joiden kautta pyrin omasta tulkintavinkkelistäni suodattamaan keskusteluissa esiintyneitä näkökulmia.

Turvallisuuden politiikkaa Nato-kysymyksen ehdoilla?

Ensimmäinen keskustelutilaisuus, johon tämä blogautus keskittyy, muodostui yllättävän, ennakkoluulojen pohjalta lähes epäpyhältä vaikuttavan allianssin pohjalle. Rauhanliiton ja Naton aika -kollektiivin yhteisvoimin järjestämä tilaisuus huokui, jos ei muuten, niin ainakin organisointinsa osalta tervettä rajoja ylittävän dialogin henkeä.

Organisointi tosin olikin sitten se taso, jolle rajojen ylittämiset ja yhteisen sävelen tapailut ylsivät. Vaikka paneeliin osallistuneet eurovaaliehdokkaat – vasemmalta oikealle (istumajärjestyksen mukaisesti) lueteltuna  Heikki Patomäki (vas), Kimmo Kiljunen (sdp), Heidi Hautala (vihr) ja Petri Sarvamaa (kok) – lämpenivätkin tunnin kuluessa vastavuoroiseen sanailuun, ei keskustelun edetessä odotetusti hahmottuneet näkökulmaerot joustaneet nimeksikään. Ei myönnytyksiä. Ei rivien rakoilemista. Näinhän se monesti menee, vaalien alla.

Tilaisuuden juontanut Aki Pulli paalutti panelistien peruskäsitykset heti ensimmäisellä kysymyksellä Suomen turvallisuuspolitiikan perusteista, erityisesti suhteessa maanpuolustuksen järjestämiseen. Sarvamaa kiinnitti ratkaisunsa keskustelun edetessä Nato-jäsenyyden tuoman ”palovakuutuksen” sekä itsenäisen maanpuolustuksen uskottavuuden yhdistelmään; Patomäki ja Kiljunen korostivat liittoutumattomuutta, kuitenkin vivahde-eroin: Kiljusen korostaessa hyvien ja ongelmattomien naapuruussuhteiden muodostavan Suomen turvallisuuden ytimen (minkä mahdollisen Nato-jäsenyyden tuoma naapuruusdynamiikka haastaisi), vierasti Patomäki selvemmin Natoa ja sen turvallisuuspoliittisen merkityksen kasvua, ei vain Suomen turvallisuuspolitiikan suhteen. Heidi Hautala ei sitonut omaa päättelyään, hyvässä tai pahassa, Nato-kysymyksen ympärille, vaikkakin ehdotus Suomen maanpuolustuksen järjestämisen perusteiden päivittämisestä – käytännössä asevelvollisuuden ja laajan reservin mielekkyyden harkinta sodankäynnin ja tästä seuraavia uhkakuvien rajua muutosta vasten – voidaan liittää myös ajatukseen sotilaallisen liittoutumisen mahdollisuudesta.

Tilaisuuden otsikosta (EuroTurpo) huolimatta keskustelu liikkui korostuneesti Suomen oman navan ympärillä, erityisesti Sarvamaan ja Kiljusen välisen sanailun kohdalla. Sanailu sai henkilökohtaisia piirteitä Kiljusen hyökätessä Kokoomuksen presidentin linjalta poikkeavia ”kellokkaita” vastaan, kun taas Sarvamaa syytti Kiljusta jämähtämisestä menneisyyteen Koivisto-sitaatteineen.

Euroopan yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka nousi kunnolla esiin vasta paneelin loppupuolella, mutta tällöinkin lähinnä kuriositeettina suhteessa ”turvallisuuden ytimeen”, kuten Sarvamaa keskustelun alkupuolella veisteli. Mainittu sananparsi toistui useasti paneelin edetessä, aivan kuin turvallisuuden ulkoreunat tai kompleksisen maailman monisyinen ymmärtäminen ei enää toisi helpotusta luissa ja ytimissä tuntuvaan läpivetoon. Onko turvallisuus pelkistymässä sotilaalliseksi turvallisuudeksi ja turvallisuuden politiikan suhteet historiallisesti rakentuneiden liittosuhteiden kanavoimiksi? Patomäkeä lukuun ottamatta esimerkiksi talouskysymykset tai eurokriisi sekä näihin liittyvä yhteiskuntien sisäisen koheesion hapertuminen eivät nousseet turvallisuuskäsitysten paraatipaikoille. Käsitteellistämällä tapahtuvat politiikkasektorien rajanvedot kertovat paljon puolueiden linjoista ja maailmankuvista.

Eurooppa ja Ukraina

EU:n yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan roolin kehittäminen oli selkeimmin esillä Hautalan puheenvuoroissa. Hautala katsoikin EU:lla olevan edelleen tärkeä rooli Ukrainan kriisin ratkaisemisessa, erityisesti suhteessa Venäjään vaikuttamisessa. Epäselväksi jäi, miten EU:n on mahdollista paaluttaa rooliaan tilanteessa, jossa Venäjä katsoo tämän olevan keskeinen tekijä kriisin taustalla vaikuttaviin syihin, kuten Patomäki rivien välissä huomautti – viimeiset viikot ovat osoittaneet, että Venäjän tarjoamat varaventtiilit voisivat sittenkin olla kahdenkeskisissä (tasa-arvoisuuden periaatteesta lähtevissä) neuvotteluasetelmissa Yhdysvaltojen kanssa, kenties riippumattoman Sveitsin vetämän Etyj:n toimiessa välittäjänä.

Patomäki pyrki kiinnittämään huomion laajempaan kuvaan, jossa pyrittäisiin ymmärtämään kaikkien kriisiin sotkeutuneiden toimijoiden näkemykset konfliktin syistä. Huomion kärki kohdistui kaiketi siihen, ettei Euroopassa voida tarkastella Ukrainan kriisiä kaikkivoipaisesta näkökulmasta, vaan tulisi ymmärtää ulospääsy kriisistä symmetrisempänä. Hautala vastaavasti kiirehti kumoamaan eurooppalaisen vasemmiston flirttailun ajatuksella, jossa Ukrainan kriisin syitä yritetään puolihuolimattomasti kaataa eurooppalaisten niskaan (tätä keskustelua en itse tunne kovin hyvin). Kriisin keskiössä – erityisesti sen ratkaisuissa – on Venäjän toiminta, seikka, josta ei verbaalisella akrobatiallakaan pääse karkuun.

Turvallisuusdilemma ja keskustelun abstrakti käänne

Sarvamaa puolestaan intoutui moittimaan kanssakeskustelijoitansa turhan abstraktilla tasolla liikkuvasta tarkastelusta. Kokonaiskuvaa hahmottavan pohdiskelun sijaan Sarvamaa keskittyisi kernaasti siihen, miten Suomi voisi vihdoin saada Naton kautta luontevaksi tuntemansa palovakuutuspolitiikan kuntoon. Tutut, joskin turvallisuuspolitiikan näkökulmasta yhtä valitettavan abstraktit vihjeet arvoyhteisöstä sekä läntiseen järjestelmään tapahtuvasta lopullisesta integroitumisesta nousivat tässä vaiheessa myös esiin. Abstraktiot saivat lisäväriä, kun tutkijataustastaan ammentanut Patomäki kiinnitti huomion kansainvälisen politiikan keskeiseen, ratkaisemattoman epävarmuuden ongelmaan ja tästä seuraavaan turvallisuusdilemmaan. Toisin kuin Sarvamaa vaikutti asiaan suhtautuvan, pidin itse tällaista lähestymistapaa raikkaana ja mahdollisesti keskustelun analyyttistä tasoa syventävänä liikkeenä, joskaan en menisi takuuseen siitä, kuinka tehokas vaaliase esimerkiksi John Herzin [1, 2, 3] teoreettisen turvallisuusdilemma-analyysin puiminen tässä vaiheessa on Patomäen työkalupakkia ajatellen.

Yksinkertaistaen turvallisuusdilemma syntyy siitä perustavasta poliittis-psykologisesta tosiasiasta, ettei meillä ole pääsyä toisen pään sisälle tämän ajatuksia, käsityksiä ja intentioita luotaamaan. Historiallisessa tilanteessa, jossa käsitykset ja ymmärrykset ovat kriisien myötä eräänlaisessa vellovassa tilassa, epävarmuuden psykologinen perusta saa aimo annoksen lisää reaalipoliittisia kertoimia. Esimerkiksi Suomen turvallisuuspolitiikan osalta turvallisuusdilemman klassinen ilmentymä on kysymys siitä, miten Suomen omat turvallisuuspoliittiset ratkaisut tulkitaan muualla – etenkin Venäjällä – sekä miten ja millä ehdoilla itse kykenemme tulkitsemaan näitä muiden tulkintoja ja vaikuttaa niiden luonteeseen.

Suomen kaltaisen pienen valtion keskeisin murhe tässä suhteessa on saada turvallisuuspoliittiset ratkaisut näyttämään niin puolustuksellisilta kuin mahdollista. (Tämä lienee premissi, jonka itse asiassa kaikki panelistit olisivat mitä ilmeisimmin jakaneet. Tässä mielessä olisikin mielenkiintoista pohtia sitä, saattaisiko tämä alustava johtopäätös tarjota eväitä laajemmallekin turvallisuuspoliittisen keskustelun eheytymiselle.) Statuksestaan ja arvovallastaan rimpuilevan suurvallan kupeessa taiteilevan ja edelliselle verraten vastakkaisen arvomaailman omaavan pienvaltion turvallisuuspoliittisten ratkaisujen tulee olla selkeästi signaloituja, itsenäisestikin tehtyinä. Laajemman sopimusjärjestön tai puolustusliiton jäsenyyskysymyksen kohdalla dilemma saavuttaa toki Suomen välittömiä intentioita laajemmatkin puitteet, jotka tulisi ottaa mahdollisimman hyvin huomioon. Tällä tavoin myös aktiivisen ja monitahoisen ulkopolitiikan merkitys turvallisuuden ”kovempaan ytimeen” kohdistuvien ratkaisujen ketjukaverina korostuu. Tai toista urheilumetaforaa hyödyntääkseni: kolmiloikassa ratkaisevan loikan tekemiseen on useita eri tyylejä, eikä alastulotekniikkaakaan tule aliarvioida; yltiöoptimistisesti hutiloimalla (kyllä, tässä kohdin on mahdollista sortua myös innostuneisuuden aiheuttamaan näköalattomuuteen) alastulossa saatetaan menettää kymmeniä senttejä saatavilla olleesta kauden kotimaisesta kärkituloksesta.

Eräällä tavalla myös Sarvamaan retorinen pohdinta siitä voimmeko todella olettaa, että Nato tulkitaan hyökkäysliitoksi, liittyy turvallisuusdilemmaan. Mitä blogin aiheena olleeseen keskusteluun tulee, oli Sarvamaan pohdinta Naton roolista vastaus Kiljusen suorasukaiseen tulkintaan. Kiljusen mukaan Nato (jäsenyys) ei lisäisi Suomen turvallisuutta, vaan pikemminkin vähentäisi sitä. Palovakuutuksen kylkiäisinä saisimme tynnyrin ruutia eteiseemme, Kiljunen yltyi muotoilemaan. Sarvamaa jatkoi pohdiskelevaan tyyliinsä kysymällä, miksei tilanne vaikuta lainkaan tältä kun katsoo Naton jäsenten, etenkin uudempien sellaisten, nykyistä olemusta ja Venäjä-suhteita. Tai kuten eräs aktiivinen turvallisuuspolitiikan keskustelija twitterissä asian ilmaisi: esitetäänkö Suomi-parka jälleen sui generis tapauksena?

Oli miten oli, mielestäni palovakuutus ontuu metaforana. Emme tarvitse lähtökohtaisesti vakuutusta, vaan mahdollisimman vakuuttavan toimintasuunnitelman siitä, ettei palo syty. Toisekseen tarvitsemme toimivan palokunnan, jonka tehtäväkenttä tosin on uhkakuvien ja sodankäynnin hämärtymisen myötä jatkuvassa muutoksessa. Kolmannekseen – siinä vaiheessa kun tragedia on jo tapahtunut ja talo on palanut – voimme saada lohtua palovakuutuksesta, mutta ei turvallisuuspolitiikkaa sovi lohdun ja katastrofien varan rakentaa.

Maailmanjärjestys muutoksessa ja muutos maailmanjärjestyksessä

Erimielisyyksiä siis riitti. Panelistit olivat nähdäkseni yksimielisiä kahdesta asiasta. Ensinnäkin Venäjän toiminta Ukrainaa sekä laajempaa kylmän sodan jälkeistä Euroopan turvallisuusarkitehtuuria kohtaan on tuomittavaa (Patomäen huomautus kokonaisuuden huomioimisesta ei siis sisältänyt ajatusta Venäjän toimien hyväksymisestä, hän kiirehti lisäämään). Toisekseen panelistit olivat tulkintani mukaan varsin yksimielisiä siitä, että maailmanpolitiikan keskeiset toimintatavat, normit ja säännöstöt elävät vakavassa ja pahimmillaan pahaenteisen ennustamattomassa murroksessa. Heidi Hautala mainitsi jopa kansainvälisen politiikan etenevän tällä hetkellä vailla sääntöjä. Ihan näin fatalistinen tilanne ei sentään taida olla (normien mukaista käyttäytymistä ja säännönmukaisuutta on edelleen havaittavissa paljon, kriisistä huolimatta, tai jopa kenties sen johdosta).

Epävarmuuden syvyyttä vahvistaa Ukrainankin kriisin myötä hahmottuva sodankäynnin muutos, jossa informaatiosodan, kansalaisten ja kansan osien tahtotilan ja sosiaalisen koheesion hallintaan kytkeytyvien operaatioiden merkitys on suhteellisesti kasvanut. Miten perinteiset instituutiot, kuten yleiseen asevelvollisuuteen ja laajaan reserviin perustuva maanpuolustus, puolustusliitot kuten Nato, tai valtioiden välisten suhteiden vaaliminen ylipäätään, kykenevät varsin konservatiivisine rakenteineen ja käytäntöineen vastaamaan näihin jälkimodernin maailman mukanaan tuomiin hahmottomiin haasteisiin? Ja ei: pelkkä kyberhype ei ole ratkaisu näihin kysymyksiin, kenties osa ratkaisua toki. Ja edelleen: mikä ratkaisujen joukko edistää ketteryyttämme kohdata edelliset ongelmat alati individualisoituvan länsimaisen kulttuurimme keskeltä? – Siinä filosofisesti orientoituneemman ulkopolitiikan seuraajan kysymys panelisteille. Onneksi yleisökysymyksille ei jäänyt intensiiviseksi yltyneen keskustelun vuoksi kovin paljoa aikaa, ja allekirjoittanut kun on tunnetusti hitauteen taipuvainen hämäläinen…

Yhtä kaikki, häiritsevän polveilevia ja monisyisiä ongelmia. Yksi asia kuitenkin lienee selvää. Venäjä on vakavissaan asettunut haastamaan tulkitsemiensa läntisten arvokäsitysten ehdoilla etenevän maailmanjärjestyksen perusteita. Miten tämä laajempi kansainvälisen järjestyksen perusnuottien oktaavimuutos vaikuttaa Suomelle keskeisten turvallisuuskumppanien, kuten Naton, EU:n, Etyj:n ja muiden monenkeskisten instituutioiden rooleihin ja toimintaan, on siis tuhannen taalan kysymys. Esimerkiksi Naton kohdalla voisimme kysyä myös kysymyksiä ”mihin Nato on menossa?” ja ”minkälainen Nato rakentuu Euroopassa/Yhdysvaltojen tuella Suomen puolustuksellisten intressien näkökulmasta?” sen sijaan, että tyytyisimme vain ”koska Nato?”, ”miksi Nato?”, ”missä johtajuus?” ja ”mitä  Venäjä?” -kysymyksiin. Ehkä edelliset reaalipolitiikasta ammentavat kysymykset palvelisivat myös toistuvasti peräänkuulutettua ”analyyttistä” turvallisuuspoliittista [lue: Nato-] keskustelua hieman alentavalta ja naivilta vaikuttavan myytinpurkamisen ja informaatiokampanjoinnin sijasta. Ulkopolitiikan arki ja sen realiteetit eivät katoa mihinkään, olimme sitten Naton jäseniä tai toimivaa yhteistyötä vaalivia aktiivisia rauhankumppaneita. Tämänkin puolesta olisi keskeistä, että linjansa kiveen hakanneet – niin haukat kuin kyyhkytkin – harrastaisivat nykyistä kampanjointikeskustelua enemmän myös itsekriittistä tarkastelua.

***

Oma tulkintani kaikesta edellisestä on, että Suomen turvallisuuspoliittinen debatti, etenkin poliittisen eliitin osalta, polarisoituu parhaillaan entisestään. Pienen ja omaan yhtenäisyyteensä historiassa paljon laskeneen valtiokulttuurin kohdalla tämä on jo itsessään huolestuttava piirre. Tunnemme varsin hyvin kansallisen eheytyksen ja integraation varaan lasketut menneisyyden tarinat sekä niiden ratkaisevan merkityksen myös turvallisuuden kannalta, oli kyse sitten glorifioidusta Talvisodan Ihmeestä tahi tylsemmästä kommunismin vaikutusta torjuvien keskustavoimien puoluepoliittisesta integraatiosta. Ehkä tulisikin kysyä, missä määrin pääministerimmekin useasti esittämä ajatus individualisoituvasta ja auktoriteettivastaisesta mosaiikkiyhteiskunnasta vaikuttaa ylipäätään edellytyksiimme rakentaa yhteiskunnan kerrosten tasolla koherentisti jäsentyvää turvallisuuspolitiikkaa? Onko turvallisuuspolitiikasta edes mielekästä käydä debattia? Toisaalta on todettava, että kansalaisten maanpuolustustahto – henkisen maanpuolustuksemme lähes pyhäksi valettu perusta aina maailmansotien jälkeisestä ajasta lähtien –, luottamus viranomaisiin jne. ovat säilyneet vahvoina ja kansaa yhdistävinä tekijöinä muodikkaista liberalisoitumisvirtauksista ja puheenparsista huolimatta. Tässäkin ristiriidassa riittää mietittävää, eikä tämä kysymyksenasettelu ole millään tavalla epärelevanttia turvallisuuspolitiikan perusteita pohdiskellessa.

***

(Raportointi illan toisesta, Suomen rauhantutkimusyhdistyksen järjestämästä tilaisuudesta ”Miten ulos Ukrainan kriisistä?”, jääköön myöhempään ajankohtaan ja blogautuksen toiseen osaan. Tässäkin merkinnässä riittänee puitavaa, ainakin alkuunsa.)

P.S. EuroTurpo-keskustelutilaisuuden editoitu versio on käsittääkseni myöhemmin kuunneltavissa Radio Ravun sivuilta. Lisäksi Rauhanliitto ja NatoAika välittivät twiittasivat keskustelun tunnelmia häsärillä #EuroTurpo.

P.P.S. Jos joku teoreettisemman pohdiskelun maailmaan harhautunut kiinnostui perehtymään yllä mainittuun turvallisuusdilemman käsitteeseen, suosittelen lämpimästi Ken Boothin ja Nicholas Wheelerin teosta Security Dilemma: Fear, Cooperation, and Trust in World Politics (2007), joka on mielestäni paitsi oivallisin ja syvällisin yleisesitys turvallisuusdilemmasta, myös verraton ja runsailla historiallisilla esimerkeillä varustettu opus kansainvälisen politiikan perusteiden opiskeluun.

Suomen turvallisuuspolitiikan orastavasta islantisoitumisesta

Nokka kohti Islantia – ja Baltiaa?

Ajoitus on toisinaan politiikassa kaikki kaikessa. Jotain tällaista olen havaitsevinani kunnallisvaalien pahimman krapula-aallon keskelle ilmestyneessä uutisessa Suomen liittymisestä yhteispohjoismaiseen Islannin ilmavalvontahankkeeseen.

Todellisuudessa uutinen ei ole liiemmin nostanut – tai ehtinyt nostaa – laajaa kansalaiskeskustelua. Itse veikkaan, että suuren yleisön mukaan uutisessa ei kerta kaikkiaan ole juuri mitään mistä keskustella, varsinkin jos uutista peilaa kysymyksiin eurokriisistä, kuntauudistuksesta, sote-uudistuksesta tai tämän kaltaisista poliittisista kysymyksistä käytyyn keskusteluun. Kansaa on tästä vaikea syyttää.

Turvallisuuspolitiikkaa ruotivissa piireissä keskustelua on toki sitäkin enemmän. Sananvaihto tulee seuraamaan tuttua linjaa: konservatiivit kyselevät hankkeen käytännön arvon perään ja tätä taustaa vasten kieltävät koko manööverin turhakkeena; uudistusmieliset länsisuuntautuneet puolestaan kaivanevat esille tutun retoriikan ”Suomen oikeasta viiteryhmästä” Nato-kortteineen (vaikka Pohjois-Atlantin puolustusliittoa ei silti jotenkin mystisesti uskalleta sanoa ääneen. Mitä pelättävää järjestön ääneen sanomisessa on?).

Todellisuudessa asetelma on moniulotteisempi: konservatiivit voivat esimerkiksi pehmeämmän ulkopolitiikan saralla esittäytyä hyvinkin länsi- ja globaalisuuntautuneina; vastaavasti uudistusmieliset saattavat tehostaa toisinaan sanomaansa nurkkapatrioottisilla ja kansallishenkisillä viittauksilla historiaan ja historiasta esitettyihin tulkintoihin. Ja niin edelleen…

Turvallisuus- ja puolustuspolitiikan linjavalintojen suhteen perusasetelma on kuitenkin selvä. Transatlanttiseen viiteryhmään ja yhteistyöhön vannovien mielestä Suomen liittoutumattomuuspolitiikka on kylmästä sodasta ikävästi mukaan tarttunut muinaisjäänne – puolueettomuuspolitiikkaa turhalla kikkailulla kuorrutettuna. Puolustukselliset realistit puolestaan ajattelevat, hieman paradoksaalisesti, samansuuntaisesti; heidän mukaansa ylitsevuotava länsisuuntautuneisuus on Suomen puolustus- ja turvallisuuspolitiikan käytännön järjestämisen kannalta yhtä hyödyllistä kuin imarteleva matelu Kremlin porteilla aikanaan.

Molemmat esittävät kantansa pragmaattiselta kalskahtavin perustein. Länsisuuntautuneilla on tarjota kategorisen kantansa tueksi valitettavan vähän faktapohjaista, mutta samalla kaduntallaajaa vakuuttavaa analyysiä siitä, mitä käytännön seurauksia NATO-myönteisen linjan valitsemisesta kehkeytyy? Suuri yleisö on tylsistynyt kuulemaan akateemiselta identiteettijargonilta kalskahtavia kommentteja ”oikeista viiteryhmistä” samalla, kun toisella puolella pöytää puhutaan ”maailman kompleksisuudesta”. Sama yleisö ei myöskään usko hetkeäkään vaikutusvalta-argumenttiin: pienvaltiorealistinen perinteemme on opettanut kansallemme nuivan suhtautumisen  vaikutusmahdollisuuksiimme isojen kansainvälisen politiikan pelureiden peleissä. Jos historia ei opeta niin mikä sitten, kysyy kansa. Tähän eittämättä sisältyy ripaus viisautta: sen sijaan että koitamme uskotella olevamme maailmanpolitiikan makrotason muutosten ytimessä voimme kenties kultivoida viisauttamme keskittymällä rakentavaan ongelmanratkaisuun niistä eväistä käsin, joita käytettävissämme on. Eikö? Tämä johtopäätös ei vielä kategorisesti kiellä mahdollisuutta sotilaallisestakaan liittoutumisesta jossain mahdollisessa maailmassa.

Vastaavasti puolustukselliseen realismiin tukeutuvat traditionalistit – tai konservatiivit – esittävät, samoin pragmaattiselta vaikuttavin perustein, että toimivaksi havaittua politiikkaa on turha muuttaa. Toki näin, mutta mitä tavoitteita ja arvoja vasten toimivuutta mitataan? Onko traditionalistien pragmatismin mittatikku turhankin vaatimaton? Epäilemättä on. Toisin sanoen: myös pitäytyminen perinteestä nousevaan, sinänsä turvalliselta vaikuttavaan linjaan tuskin tuottaa pitkällä tähtäimellä käytännön kannalta parasta mahdollista tilannetta; kykymme refleksiivisyyteen, oma-aloitteisuuteen, herkkyyteen ja tulevaisuuden horisonttiin kytekytyvään maailman hahmottamiseen hämärtyvät, jos politiikka ankkuroidaan pelkästään perinteeseen. Gadamer opetti meille, ettei perinteestä kumpuavaa yliyksilöllistä auktoriteettia ole ohittaminen, mutta tukeutumalla täysin menneisyydestä nousevaan horisonttiin takaamme älyllisen näkymämme taantumisen pitkällä aikajänteellä.

Johtopäätöksenä edellisistä huomioista voisi muodostua synteesi, jossa turvallisuuspolitiikan merkitystä ja päämääriä tarkastellaan kategorisen linjanmuodostuksen sijaan käytännön toimintana, jossa yksittäiset teot  irrotetaan mustavalkoisesta joko-tai-keskustelusta. Esimerkiksi ilmavalvontakeskustelua voisi siirtää itsestäänselvyyksistä päätöksen tuottamiin laajempiin seurauksiin – ainakin niin pitkälle kuin turvallisuuspoliittisiin päätöksiin sisältyvä kansallisen intressin mukainen salailukäytäntö antaa myöten. Muutoin lienee turha haikaillakaan kansan yleisen mielipiteen suunnanmuutoksesta, jos kansan ymmärryksen laajenemisen kannalta arvokasta tietoa pantataan.

Toki käytäntöjen toimivuutta on mitattava myös arvoja vasten. Meidän on siis kysyttävä mitä arvoja  haluamme tukea? [tässä vaiheessa yleensä alkaa haukottelu, tiedän, mutta koittakaa jaksaa mukana] Perinne on keskustelukumppanimme tähän kysymykseen vastaamisessa (nykyisyys ja tulevaisuus rakentavat historiaa uudelleen järjestettynä). Turvallisuuspoliittisen linjan suhteen pragmaattinen kysymys kuuluu: onko linjaava turvallisuuspolitiikka käytännössä toimivampaa kuin moniulotteinen verkonpudonta, jossa viiteryhmänämme ovat asiakysymykset, eivät liittoumat tai liittoutumatta jättämiset.

Vieläkin laajemmin tämän kysymyksen voisi asetella seuraavasti:tarvitsevatko pienet- ja keskisuuret valtiot turvallisuuspoliittista linjaa, jonka voi kiteyttää ’puolueettomuus’ – ’liittoutumattomuus’ – ’liittoutuminen -tyyppisiin otsakkeisiin? Tukeeko linja itsessään toimivuutta? Pakottaako juuri historiamme (kylmän sodan kokemus) esiin kaipuun linjalähtöiseen turvallisuuspolitiikan doktriiniin (ovatko uudistushenkiset länsisuuntautuneet tässä mielessä myös konservatiiveja?)? Mikä on tässä suhteessa strategian ja linjan erot? Onko yksinkertaisesti niin, että menestyksellinen turvallisuuspolitiikka vaatii tuekseen linjan, johon eri toimijat, hallinnonalojen edustajat, poliitikot ja think-thankit voivat tukeutua, jotta argumentointi ja toimintamallit kiinnittyvät johonkin suhteellisen koherenttiin kokonaisuuteen ja sen asettamiin reunaehtoihin? Ja lopulta: minkä tasoisiin yhteisiin nimittäjiin tämä linja voi perustua: kapeasti katsottuna littolaissuhteisiin; laajemmin toimintaa ohjaaviin arvoihin? Entä voiko pragmatismi, joka tietyllä tavalla vierastaa koko linjakkuuden käsitettä, itsessään tarjota toiminnallisen linjan?

***

Palaan vielä hetkeksi takaisin turvallisuuspoliittiseen keskusteluun.

Käsittääkseni varsinkin länsimieliset kärsivät elitistiseltä identiteettipuheelta kalskahtavasta viiteryhmäjargonistaan. Tämä vieraannuttaa kansan politiikan käytännön kysymyksistä, mitä emme nykyisessä poliittisen vaikuttamisen alennustilassa varmasti halua edistää myöskään ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikan saralla (kenties joskus aiemmin tähän on ollut varaa). Keskustelua tulisi ohjata politiikan käytännön seurauksista käytävään keskusteluun, jota pohjustavat laajemmat maailmankatsomukselliset arvot, ei niinkään pikkutärkeät puheet ”viiteryhmistä”. Viiteryhmät eivät ole merkityksettömiä- saamme ne toimivan politiikan kylkiäisinä; onnistuneella, monipuolisella ja pragmaattisella politiikalla saadaan varmasti ystäviä, pr-huomionosoituksia ja illalliskutsuja (sitäpaitsi illalliskutsuilla on ihan jees nostaa esiin ’eriskummalliset suomalaiset’ -kortti). Tai jos ei saada, on mielestäni ihan perusteltua pysytellä sivussa sellaisista ryhmittymistä, jotka eivät tällaista suhtautumistapaa arvosta.

Ensimmäiseksi kotitehtäväksi voitaisiin ottaa nyt esillä oleva Islannin ilmavalvontakysymys. Sen sijaan, että keskustelua aletaan heti kiinnittämään kysymykseen Nato-jäsenyyden avaavasta porttiteoriasta, voisimme ihan rehellisesti kysyä, mitä tästä valvontamanööveristä seuraa Suomelle, Pohjoismaille ja Pohjois-Euroopan turvallisuudelle laajemmin? Edistääkö tämä ratkaisu turvallisuuspoliittisen kokonaisuudemme toimivuutta? Mitä hyötyä siitä on ja miten maailma on tämän jälkeen erilainen? Toisekseen voisi olla ihan vakavan harkinnan paikka minkälaisella kielellä päätöstä Islannin ilmavalvontaan osallistumisesta kuvaillaan. Sosiaalisen median sisäänpäin lämpeävissä keskusteluissa varsin arvovaltaisetkin kommentaattorit ovat kuvailleet Islannissa myöhemmin tapahtuvia toimia hieman suurelkeisesti ”operaatioksi”: kyse taitaa sittenkin olla vain muutaman Hornetin tekemistä, korkeintaan kolme viikkoa kestävistä valvontalennoista Islannin ilmatilassa.  Voimme vain arvuutella sitä keskustelun tasoa, mikä tullaan käymään hävittäjien mahdollisesta puolustusaseistukseen varustamisesta, puhumattakaan porttiteoretisoinnista, jonka mukaan Suomi on parin vuoden säteellä puolustamassa Nato-joukkojen rinnalla Baltian ilmatilaa…

Termi ”operaatio” – vaikka onkin vain tavallaan semanttinen tehokeino – jotenkin korostaa tunnetta siitä, että osa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa kommentoivasta jengistä intoilee kuin pikkuviikarit karkkipäivänä: karkkipussi on poltellut keittiön kaapissa koko aamupäivän, ja kun se viimein päästään avaamaan, hotkitaan pussin sisältö parilla kahmaisulla. Vatsa siitä tulee kipeäksi, ei muuta. Tämä on tyypillinen tutkijan paradoksi: kun maailma makaa hyvin, eikä poliittisessa kentässä ole jännitteitä, on tutkijan haettava leipänsä pöytään jostain muualta kuin polttavista päivänpoliittisista kysymyksistä (kuka tekee perustutkimuksella massia?). Toisinaan saatamme ihan inhimillisistä syistä sortua näiden päivänpoliittisten kysymysten ja niiden yhteyksien ylitulkintaan.

Toinen kotitehtävä voisi olla paluu sen tosiasian ääreen, että ympärillämme avautuvaa turvallisuusympäristöä on ihan syystäkin kuvailtu käsitteillä ’globaali’, ’kompleksinen’, ’monenkeskinen’, ’keksinäisriippuvainen’ ja niin edelleen. Tyhjeneekö Suomen turpoilu tässä maailmassa transatlanttista yhteistyötä ylitulkitsevaan ilmavalvontaretkeen vai kuuluuko siihen sittenkin monenlaista muutakin toimintaa, kuten nyt vaikkapa talouspolitiikkaa? Ja vielä laajemmin: pelkistetäänkö ulkopolitiikan toiminnan kokonaisuus kovan tason turvallisuuspoliittisiin ydinkysymyksiin (mielestäni köpisläiset olivat tässä aikoinaan hieman yksisuuntaisia)? Tästä asetelmasta ei seuraa muuta kuin konservatiivien ja uudistusmielisten välillä käytävää hedelmätöntä sanailua, jota ei kiinnitetä käytäntöihin taitavimmallakaan retoriikalla. Mitä hyötyä meille on linjateknisestä turvallisuuspoliittisesta keskustelusta ylipäätään?

***

P.S. Tätä kirjoittaessani kuuntelin hyvää musiikkia. Suosittelen kaikille turvallisuuspoliittisten pinnistelyiden taustamusiikiksi Blurin Coffee and TV -biisiä. Kaikki näyttää jotenkin ihanan flegmaattisen kirkkaalta kyseisen tsibaleen läpi. Tai vieläkin paremmin: älkää miettikö näitä asioita, katsokaa loistava video samalla ja säästäkää itseänne.