Paha, paha byrokratia

Byrokratian halveksunta on juuri nyt huudossa. Tunnistanette erään toiminnan tyypillisimmistä muodoista, jossa samanmielisiä valistetaan irrallisilla esimerkeillä siitä, kuinka paha hallintakoneisto pyrkii parhaansa mukaan kaitsemaan ja holhoamaan meitä vapaiksi syntyneitä kansalaisia. Viranomaisten sekä yksittäisten virkamiestenkin tekemien päätösten arvostelu on noussut aikamme some-karpoilun keskeiseksi elementiksi. Muistattehan Karpon, tuon karvapeitteisellä mikrofonilla virkamieskoneiston ja muiden auktoriteettien kaltoin kohtelemia kansalaisia (toisinaan aivan aiheestakin) haastatelleen mediasoturin, joka on viime aikoina kunnostautunut Finduksen kasvispakasteiden mainoskasvona.

Itse pidin aikanaan Karpon iskevästä tyylistä. Olin tuolloin teini-ikäinen. Karpolla oli menetelmänsä: haravoi virkamieskunnan laintulkinnoista mahdollisimman näkyvä anomalia; esitä sen maalaisjärkeä vastaan käyvät absurdit seuraukset siirtämällä katsojien empatialataus koneiston uhrin kokemuksiin; ja lopulta ohita sotkun taustalta löytyvä hallinnollis-laillinen konteksti sekä tähän liitettävät eettiset tavoitteet ja arvot jättämällä katsojien mieliin muhimaan kultareunuksin kehystetty johtopäätös systeemin mädänneisyydestä. Metodi upposi teini-ikäiseen kuin Hayek ja Rand -sitaatit lukupiiri-istuntoaan käynnistelevään libertaanikööriin (tai mikä nottei Piketty-sitaatit maltillisten vassarinuorten uuskeynesiläisyyttä ruotivissa illanistujaisissa).

Samankaltaista henkeä on havaittavissa tämän päivän some-karpoilussa, jonka intensiteetti kohoaa suomalaisten puuhasteluinnon heräämisen myötä erityisesti kesäkuukausina. Moni on saattanut esimerkiksi törmätä polemiikkiin pihakirppiksen torppaamista, jatsitunnelman pilanneeseen pillimehujupakkaan tai muihin vastaaviin 80- ja 90-luvulla liberaalin hipiänsä koulineen ironia-sukupolven mielensäpahoittamisiin (ja kyllä – itsekin hitusen pahoitin mieltäni näiden äärellä). Se missä Tuomas Kyrön mielensäpahoittaja katkeroitui ruskean kastikkeen, läskisoosin ja perunoiden hylkäämisestä kasvis- ja tofuinnostuksen tieltä, katkeroituu jälkikapitalistista modernismiaan elävä Uuden Polven mielensäpahoittaja politiikan tuottamista rakenteista. Byrokratia on viimeinen este tiellä kohti paratiisia – auvoa, jossa vapaus voi viimein toteutua; kauppahallia, jossa ei enää säännellä kulinaristis-esteettisten nautintojen toteutumista tahi pilata kesälomafiboja harhaiseen alkoholipolitiikkaan ja -lainsäädäntöön vedoten.

***

Mutta, nyt, (itsensä kumoava vasta)ironia sikseen. Vakavoidutaan. Suomessa Eduskunnan tärkein tehtävä on säätä lait. Näiden lakien pohjalta myös virkamieskunnan tulee toimia. Esitetyn holhouskulttuurin tulee siis loogisesti lähteä liikkeelle eduskunnasta, jonne olemme vapaat valitsemaan haluamamme kansanedustajat. Miksi kansalaiset valitsevat edustajia, jotka eivät kaikella tarmollaan aja alas kafkamaista hallintakoneistoa? Miksi säätävät virkamieskunnan tulkinnoille liikkumatilaa antavia lakeja? Miksevät lakkauta koko virkamieskuntaa? Elävätkö kansalaiset niin sakeassa holhouksen sumussa, etteivät enää kykene toimimaan ’rationaalisesti’ ja ’luonnollisesti’ sekä näin antamaan oikeita vastauksia edellisiin kysymyksiin? Nämä ovat aikamme some-karpojen päivittäin itselleen retorisesti esittämiä kysymyksiä.

Vai voisiko sittenkin olla niin, että merkittävä osa kansalaisista ei sittenkään samaistu some-karpon paatokseen byrokratian loukuista ja kaiken läpäisevän holhouskulttuurin rappiosta. Tai että kansainvälisesti vertailtuna harvinaisen lahjomattoman ja seikkaperäisesti toimivan viranomaistoiminnan käytänteitä suorastaan kiiteltäisiin, eikä tämän toiminnan katsota sanottavasti estävän (yksittäistapaukset ovat juuri nimensä mukaisia) itse kunkin vapaata olemista ja yhteiskunnallista käyskentelyä? Joku oikein villi kansalainen saattaa myös ajatella niin, että viranomaisten toiminnan terävöittämiseksi ja asiakaspalveluhengen kasvattamiseksi itse asiassa tulisi lisätä näiden toimintaan suunnattuja resursseja. Tai ainakin kohdentaa resursseja niin, että viranomainen voisi toimia vahvuuksillaan. Paikan päällä tapahtuvat konsultaatiot, asiakaspalveluun ja kansalaisten kohtaamiseen panostaminen, tapauskohtaisen harkinnan lisääminen ilman merkittävä viranomaisvastuun heikentämistä… nämä kaikki ovat hyvinkin toivottavia tavoitteita, joiden toivoisi iskostuvan hiljalleen viranomaisten toimintakulttuurissa palaveeraamisen, pullansyönnin ja verkostomaisuudessaan hahmottoman sisäisen työryhmätyöskentelyn tilalle.

Mutta tämä kaikki vaatii resursseja, joita valtion tuottavuusohjelman kaltaiset kyseenalaiset politiikkaohjelmat vain nakertavat. Olivat resurssit mitä ovat, vastuu säilyy joka tapauksessa viranomaisen – vapaita kansalaisia hekin – harteilla. Eikä tämä vastuu ole useinkaan pieni. Yritteliäisyyden ja toimekkuuden kasvaessa lisääntyy myös vapauden mukanaan tuomat lieveilmiöt, kuten viaton opportunismi ja suoranainen vapaamatkustaminen. Palokuolemien estäminen, esimerkiksi, on rajatonta vapautta keskeisempi arvo – ei vain viranomaisen vaan myös kenen tahansa vastuullisen kansalaisen näkökulmasta. Suomalaisten luottamus esimerkiksi poliisiin sekä pelastus- ja paloturvallisuudesta vastaaviin viranomaisiin on sisäministeriön laatimien kyselytutkimusten valossa säilynyt pitkään vakaana ja korkeana – miten muutoin vastuullinen ja vapaa kansalainen voisikaan ajatella?

On myös muistettava, että useita alueita yhteiskunnan toiminnasta valvovat jo joka tapauksessa kansalaiset itse. Emme me ole mitenkään erityisen holhottuja, vaikka tällaista uuspopulistista sentimenttiä meille kernaasti tarjotaankin. Olemme liberaali ja avoin yhteiskunta, johtopäätös, jonka luonnetta viimeaikaiset kansainvälisen politiikan kehityskulut vain suhteellisesti katsoen vahvistavat. Tästäkin huolimatta haluan tietää – esimerkiksi ravintolassa tai yksityisellä terveydenhuollon toimijalla asioidessani – että Suomessa harjoitettu liiketoiminta kestää lähtökohtaisestikin – ei vain jälkijättöisen itsesääntelymekanismin kautta – päivänvalon. Haluan paloturvallisuudesta pidettävän millintarkkaa huolta; haluan, että raaka-aineet ja toimitilojen hygieniataso ovat taattuja ennen kuin vahinko tapahtuu. Onko meillä siis syytä antaa myös kiitosta kansainvälisessä vertailussa varsin lahjomattoman virkamieskunnan ja sen kivijalkana seisovan lainsäädännön olemassaolosta? Korruptiota meillä ei ole vitsaukseksi asti, jos juuri lainkaan. Yhteiskunta toimii edelleen, vaikka politiikka vapauden ja toiminnan ylivertaisena muotona yskiikin sen ylitse vyöryvän talousrationaalisen markkina-ajattelun puristuksessa. Viranomaisten takaama turvallisuus on tekijä, joka pelaa yhteiskuntamme luottamuksen ja tätä kautta jälkimodernina aikana kipeästi kaipaamamme sisäisen resilienssin pussiin – ei päinvastoin. Ja tästä on syytä olla ylpeä, sapettavista some-karpon raporteista huolimatta.

***

Onkin syytä kysyä, miksi kerromme vain klikkauksia ja jakoja ansaitsevia populistisia esimerkkejä viranomaistoiminnan kompasteluista? Onko tarjoamamme lääke vieläkin populistisempi libertaani utopia, jota emme saa tosiasiassa raivatuksi, historiallisessa todellisuudessa kun kaiketi edelleen elämme? Jos näin on, populismimme on vastuutonta ja nurkkakuntaista, siis sellaista, josta juuri syytämme toisia.

Jotain poleemiikista tulisi kuitenkin ottaa opiksi – ei se sepitettyä ole. Virkakoneistokaan ei voi elää sosiaalisessa tyhjiössä, vaikka sen tärkein tehtävänanto eduskunnalta tuleekin. Kenties viranomaisen tulisi jalkautua edelleen lähemmäs kansalaisten toiminnan arkea ja ketteröittää myös ohjeistus- ja palvelualttiuttaan. Tarvitsemme myös lisää uusien sukupolvien yritteliäisyyden ja alati kansainvälistyvän habituksen päälle ymmärtäviä, mieleltään nuoria, palvelualttiita ja innokkaita viranomaisia. Suurten ikäluokkien eläköitymisen ei tule tarkoittaa virkojen lopettamista, kuten nyt valitettavasti vaikuttaa olevan trendi, vaan mahdollisuutta päivittää resursseja nuorten virkamiesten vahvuuksien ja tämän päivän tarpeiden varaan. Leipiintyvästä säädöksiin tuijottamisesta ja itsetarkoituksellisesta palaveeraamisesta tulisi toimintakulttuurin muutoksen yhteydessä päästä irti. Mutta tämä vaatii lisäresursseja, jotka varmasti maksavat itsensä pitkällä aikavälillä takaisin.

Vapaus on suhteellinen asia, ja silläkin on hintansa. Puhdas markkinamekanismi ja toimeliaisuuden logiikka on huono opettaja siinä vaiheessa, kun sinänsä pyyteettömän innostuksen ja uutuudenviehätyksen vallassa huomioimatta jäänyt rakennusmääräys tuottaa esimerkiksi ihmisuhreja palovahingon muodossa. Tätä logiikkaa eivät yksittäiset, edes absurdeja viranomaiskohtaamisia esittelevät esimerkit pyyhi pöydältä. Samalla tiedämme, ettei valvonta toki leikkaa kaikkea toimintaamme. Ehkä nukkuisimme vapaan kansalaisen päiväunet hieman levollisemmin, jos lopettaisimme lukemasta foucaultia ja muita hallinnan läpitunkevasta vallasta muistuttavia teoreetikkoja kuin piru raamattua. Emme ole holhottuja, vaikka meitä saatetaan toisinaan holhotakin. Saamme jatkuvasti, jokainen päivä, tehdä itsenäisiä, viranomaisten kontrollin, resurssien ja toimivallan ulkopuolella olevia päätöksiä oman, lähimmäistemme ja yhteiskuntamme hyvinvoinnin eteen. Lopetetaan holhoamisella holhoaminen ja tartutaan toimeen!