Confederations Cup – mainettaan parempi turnaus

Aikoinaan turhakkeena pidetty Conferations Cup on selvästi lunastanut paikkansa kansainvälisessä futiksessa. Fifan päätös muuttaa turnaus kerran neljässä vuodessa pelattavaksi mm-esiturnaukseksi on ollut mainio. Turnaus tarjoaa isäntämaalle mahdollisuuden herkistellä tulevien mm-kisojen – maailman suurimman yksittäisen turnauksen – järjestelyjä. Turnausisäntä Brasilialla kieltämättä riittääkin herkisteltävää; stadionien kunnostustyöt ovat olleet myöhässä ja työn laatua ollaan kyseenalaistettu. Tähän päälle sitten koko joukko sosiaalisia, taloudellisia ja poliittisia ongelmia.

Parhaillaan pelattava Confederations Cup on tarjonnut myös kilpailullisesti viihdyttävää futista, kenties turnauksen kummajaista, Tahitia lukuun ottamatta. Esimerkiksi kotijoukkue Brasilia on maailmanmestarivalmentajansa Luiz Felipe Scolarin johdolla pyrkinyt systemaattisesti koulimaan tulevaa maailmanmestarikokoonpanoa. Brasilian peli on Scolarin taktisesta tinkimättömyydestä huolimatta edelleen liian passiivista ja yllätyksetöntä tulevan maailmanmestarin titteliä ajatellen.

Scolari pelata upporikasta ja rutiköyhää: Brasilian peliin elinvoimaa tuova luovuus on tällä hetkellä täysin kahden kovissa liemissä keittämättömän nimen varassa. Neymaria ja Oscaria ei olla vielä testattu kovissa paikoissa. Vielä epävarmempi kortti löytyy Brasilian maalin suulta. Julio Cesar tuskin mahtuisi edes Espanjan tai Italian maajoukkueiden penkille.

Italia on myös ollut mielenkiintoinen joukkue. Cesare Prandelli on saanut hitsata joukkueensa yhteispeliä hartaudella. Työ näkyy maajoukkueelle epätavanomaisena taktisena ketteryytenä, ainakin mitä ryhmityksiin tulee. Italia on pelannut 4-1-2-2-1 systeemillä (eräänlainen joulukuusi, jossa Pirlolla on keskikentän pohjalla vapaa rooli), joka kuitenkin taittuu joustavasti Italian sarjoissa viime vuosina nousussa olevaksi 3-5-1-1 systeemiksi.

Tyyliltään Italia on kuitenkin hitusen passiivinen, eikä sen prässipeli ole toiminut. Keskikentän kolmikko – Montolivio-Pirlo-De Rossi – on hidas. Italia ei tästä syystä kykene nopeaan vastahyökkäyspeliin. Aquilani, Giovinco, Giaccherini sekä huikeassa iskussa oleva Balotelli kyllä kykenevät hyökkäyspäässä nopeisiin kuvioihin, mutta välillä pallon saaminen maalipaikkoihin vaikuttaa tuskaiselta ja hyökkäyskuviot rakentuvat ja kaatuvat sen mukaan, millä pelipäällä edelleen kypsyvä Balotelli kulloinkin on. Lisäksi Italian puolustus vaikuttaa maan futiskulttuurin historian tuntien (Herreran catenaccio ja Sacchin koko kentän alueprässi…) yllättävän haavoittuvaiselta. Nämä elementit ovat toisaalta tuottaneet erittäin viihdyttäviä matseja. Italian ja Japanin välinen alkusarjapeli, jonka Italia voitti vaivoin 4-3, on vahva ehdokas vuoden viihdyttävimmäksi jalkapallo-otteluksi. Ei todellakaan kuulosta tyypilliseltä Italian jalkapallomaajoukkueen koitokselta.

Paatelaisen opit #2

Kirjoittelin taannoin Paatelaisen opeista. Tuolloin aihevalinnan kirvoitti keskenkuntoisen Eremenko nuoremman paluu maajoukkuerinkiin. Väitin tuolloin, että Losa on keskeinen linkki Paatelaisen joulukuuseksi kutsutussa palapelissä. Hypoteesi sai, valitettavasti, tukea viime viikon karsintamatsissa Georgiaa vastaan. Valitettavasti siinä mielessä, että edelleen täysin keskenkuntoinen Eremenko sai, paitsi paikan Suomen avauksesta, myös aloittaa toisen jakson tuomarille aukomisesta seuranneesta keltaisesta kortista ja luokattomasti sujuneesta ensimmäsestä jaksosta huolimatta. Eremenkon toisen jakson suorituksesta kaikki aiheesta kiinostuneet ovat varmasti vetäneet jo asianmukaiset johtopäätökset.

Ei Eremenko tietysti ole yksin syypää Suomen kohtuuttoman heikkoon peliesitykseen (tasapeli oli pelin tasoon nähden ihan kelpo tulos). Kuten Timo Innanen kirjoittaa, esimerkiksi Alexander Ring pelasi vähintään (tai no, lähes) yhtä kelvottoman matsin, joskin ilman Eremenkon ylilyöntejä.

Suomen ongelmat tulivat näkyvästi esille yksilötasolla, mutta tähän harhaan on petollista tuudittautua. Ongelmat ovat myös rakenteellisia. Suomi hävisi Georgialle joukkueena fyysisyydessä ja kurinalaisuudessa. Henkilökohtaisella taitotasolla mentiin varmasti suhteellisen tasaisissa merkeissä mainituista alisuorituksista huolimatta. Fyysisen eron kuromiseksi Suomen olisi pitänyt pelata yksilöinä nähtyä luovemmin, vähintäänkin taktisesti yllätyksellisemmin ja joukkueena tiiviimmin yhteen. Tämä on se huolestuttava piirre: suhteellisen vakaana pysyneestä maajoukkuringistä huolimatta Paatelainen ei ole saanut omaa pelisysteemiään kukkimaan. Aikaa Paatelaisella on ollut reilun vuoden päivät, mikä ei ole aivan lyhyt tuokio nykyfutiksessa. Vai onko syy taaperrukseen kertakaikkiaan ja yksinkertaisesti materiaalin kapeus, ei niinkään pelisysteemi?

Aikaa tuloksille on jo siis ollut, eikä se ole kompuroinnista huolimatta Paatelaiselta loppumassa. Setä vekkuli nosti kuitenkin YLE:n ottelustudiossa aivan aiheellisesti esiin kysymyksen siitä, mikä on Paatelaisen Suomen kyky venyä taktisesti – miten joulukuusi mukautuu tilannesidonnaisesti esimerkiksi laitapeliä korostavaksi versioksi? Onko Paatelainen nukahtanut dogmaatikon uneen kuusensa katveeseessa? Muurisen heitto oli mielestäni raikas tuulahdus muutoin varsin ummehtuneessa ja selkääntaputteluun perustuvassa keskustelukulttuurissamme. Lisäksi Muurisella oli mielestäni oikean suuntaiset premissit: pelaajat ovat seurajoukkueissaan tottuneet hyökkääviin laitapelaajiin perustuviin ryhmityksiin (4-4-2 ja perinteinen 4-2-3-1 variaatioineen lienevät edelleen käytetyimmät muodostelmat eurooppalaisessa futiksessa), mikä tekisi siirtymisen joulukuusesta ortodoksisempiin muodostelmiin, etenkin 4-2-3-1:n, jota myös Suomen pelaajamateriaali tukisi, suhteellisen vaivattoman; toisekseen Muurinen katsoi, mielestäni aivan oikein, joulukuusen toimivan  paremmin ns. kovempia maita, kuten Ranskaa vastaan. Georgiaa vastaankin kuusi oli paikoin tuuhea, mutta väärästä päästä: pohjasta ja keskeltä tuuhea kuusi jättää laidoille tilaa, joista Georgia käytti erityisesti Raitalan kaistaa. Hämmentävää kyllä, Ranskaa ja Riberyä vastaan samainen Arkivuon kaista pysyi varsin hyvin ummessa.

Jälkimmäinen premissi kannattaa mielestäni nostaa edelleen lähempään tarkasteluun. Siihen liittyen kolme pointtia Suomen ongelmista:

1) Suomi on ollut Georgian kaltaisia maita ja sitä heikompitasoisia maita vastaan pitkään (vähintään Hodgsonin kaudelta asti) yllättävän suurissa vaikeuksissa (itse lasken Georgian tosin nykykuntoisen Suomen tasoiseksi maaksi). Tämä johtuu näkemykseni mukaan siitä, ettei Suomella ole taktisia – ja kenties fyysisiä – eväitä toimivaan koko kentän prässiin. Esimerkiksi Georgiaa vastaan Suomi päästi vastustajan monesti omalle kenttäpuoliskolleen ennen kuin keskikentän pohjimmainen kolmikko alkoi iskeä vastustajiin kiinni. Hyökkäyspään prässiongelmia ei helpottanut Eremenko nuoremman rapakunto ja Pukin mentaalinen soveltumattomuus tällaiseen peliin. Ongelma nivoutuu myös ryhmitykseen: mielestäni heikkoja maita vastaan Suomen puolustuspelin pitäisi perustua koko kentän prässiin, mikä vaatisi yhden keskikenttäpelaajan irrottamisen hyökkäävän kolmikon tueksi, jolloin taas joulukuusen hyökkävät keskikentät voisivat levittää prässiään laitapuolustajien suuntaan. Olisiko yksi vaihtoehto nostaa aina energinen Hetemaj hieman ylemmäs Sparvin ja Eremenkon tasolta – alkaisimme tällöin lähestyä 4-2-3-1 -muodostelmaa, joka voisi pallonhallintaan perustuvissa hyökkäyksissä laskea painopistettään takaisin joulukuuseksi sekä vastahyökkäyksissä tukeutua hyökkääviin laitureihin.

2) Kuten aikaisemmassa viestissäni totesin, joulukuusen akilleen kantapäänä ovat suoraviivaisesta laitapelaamisesta lähes yksin vastuun kantavat hyökkäävät laitapuolustajat. Uronen pelasi lupauksia herättävästi (eli toisin sanoen suomalaisen median hellimänä pelasi sellaisen ok matsin ilman suurempia virheitä) ja, mikä tärkeintä, itseluottamusta huokuen. Raitala jäi Urosen (sekä Ranskaa vastaan pelanneen Arkivuon) varjoon, mitä en kyllä tavallaan ihmettele, sillä hän on minulle aina näyttäytynyt pikemminkin puolustavana full-backina kuin nousevana wing-backina. Joka tapauksessa, Urosen pirteästä pelistä huolimatta, Suomen laitapakeilta vaadittaisiin vieläkin enemmän rohkeutta nousta, haastaa ja luoda tilaa. Muutoin pelin keskusta menee tukkoon, eikä suoraviivaisesta hyökkäyspelistä tule mitään.

3) Paatelaisen valinnoista löytyy toki hyviäkin elementtejä. Olihan tasapeli tuloksellisesti vähintään välttävä suoritus hyvin saman tasoista jalkapallomaata vastaan. Joulukuusikauden alkuvaiheissa hyökkäävänä keskikenttänä aloittanut Kasper Hämäläinen on löytänyt yllättävän hyvältä vaikuttavan tuntuman Paatelaisen joulukuusen tähtenä. Suoraviivaista tyyliä ja lähes YaYa Touren kaltaisia keuhkoja vaativalla roolillaan Hämäläinen tosin istuu paremmin vastahyökkäyksiin perustuvaan pelityyliin, jossa vastustajan puolustuslinjan takaa oletetaan löytyvän tilaa. Suomen tasoitusmaali tuli juuri tällaisesta tilanteesta, jossa suoraviivainen pystysyöttö tuotti yksi vastaan yksi -tilanteen. Ranskaa vastaan Hämäläinen oli pariinkin otteeseen puoliksi läpi.

…mutta. Tässä on juuri Suomen ongelma, varsinkin pieniä- ja keskisuuria futismaita vastaan, jolloin kotipelien ei pitäisi perustua suoraviivaiseen vastahyökkäyspeliin (vastustaja laskee puolustuslinjansa aina automaattisesti varsin alas), vaan pallonhallintaan ja agressiiviseen prässiin, jolla vastustajan puolustus pakotetaan tekemään virheitä ja roiskimaan hätäisiä avauksia. Georgiaa vastaan Suomi pelasi jotain näiden kahden vaihtoehdon väliltä, mikä sekoitti pakan varsinkin ensimmäisellä puoliajalla. Sekä henkisesti että fyysisesti keskenkuntoiset suomalaispelaajat eivät helpottaneet toteutusta. Hieman paradoksaalisesti Suomen peliote piristyi toisella puoliajalla Eremenkon ulosajon jälkeen. Osa tästä menee toki lajin sisäisten psykologisten tekijöiden piikkiin, mutta osansa näytteli myös tilannekohtaiset tekijät: Suomi oli ikään kuin pakotettu lipsahtamaan entistä suoraviivaisemman ja prässin kannalta aktiivisemman futiksen puolelle, kun Georgia koitti paikoin nostaa omaa puolustuslinjaansa. Parikymmentä minuuttia Suomen peli näyttikin ihan siedettävältä katsella…

Entä miten jatkossa? Suomen seuraava karsintamatsi länkytellään Espanjassa maaliskuussa. Siellä on aivan sama ketkä pelaavat, kunhan lopussa saadaan joku kulmankaltainen. Sitä ennen on kokeilujen aika (eli Hetemaj ottaa Eremenkon paikan, toivottavasti ei roolia) Kyprosta vastaan marraskuussa. Lopulta, kesäkuun seitsemäs päivä, nämäkin johtopäätökset ja opit punnitaan, kun Valko-Venäjä vierailee stadikalla.

Paatelaisen opit

Pari päivää sitten saimme lukea uutisia Aleksei Eremenko nuoremman paluusta Suomen maajoukkueen kokoonpanoon 15.8. Belfastissa Pohjois-Irlantia vastaan pelattavaa harjoitusmaaottelua varten.

Paatelaisen mukaan Eremenko on hyvässä iskussa, päästen jopa Rubinin pelaavaan kokoonpanoonkin (vaan ei pelaamaan) pahan polvivammansa jäljiltä. Kai nyt kaikki tajuavat, ettei hän missään iskussa ole, jos ei kerran pelaa. Ehkä kyse ei olekaan siitä, missä kunnossa Eremenko on, vaan siitä, missä kunnossa hänen tulisi olla. Lausunto ja valinta viittaavat siis siihen, että Paatelaisella lienee jatkossakin Eremenkolle varsin merkittävä rooli hänen palapelissään.

Tämä on monella tavalla uutta ja yllättävää Suomen maajoukkueessa. Eremenko on totuttu näkemään Suomen maajoukkueen kovatasoisimpana väliinputoajana, etenkin Hodgsonin ja Baxterin aikakaudella. Molemmat herrat luottivat varsin ortodoksiseen keskikenttäpelaajien ja hyökkääjien välisten roolien erotteluun, eikä tähän välimaastoon istuvalle Eremenkolle jäänyt kenties hänen potentiaalia vastaavaa aukkoa kokoonpanoissa. Laidoilla olisi kyllä ollut tarvetta koville pelimiehille, mutta varsinkin Hodgsonin pelityylissä Eremenkon avut eivät vastanneet käsitystä nopeakinttuisesta, kovan työmoraalin ja puolustuspelinkin osaavasta, laitaa hevoslaput silmillä kyntävästä brittityyppisestä wingeristä.

Toki Eremenkolla oli myös hetkensä aikaisempienkin valmentajien kuvioissa. Mainittakoon esimerkiksi hänen mainion esityksensä vuoden 2008 EM-kisojen hekumallisessa karsinnassa kotona Belgiaa vastaan, jossa Eremenko uurasti jonkinlaisena hyökkäävänä keskikenttänä tai tilaan putoavana hyökkääjänä. Tuosta Bubi-huuhkajan värittämästä kesäkuun illasta muistan Fellainin punaisen kortin ja Eremenkon loistavan esityksen, jonka hän kruunasi niittamalla ottelun toisen osuman (oireellista kyllä, youtube-hittien ja tarjonnan perusteella Eremenkon maali jää selvästi kakkoseksi Bubin ilmestykselle).

Tilanne on kuitenkin muuttunut Paatelaisen paljon puhutun joulukuusimuodostelman myötä. Tässä muodostelmassa yksinäisen hyökkäyslinjaa johtavan kärkipelaajan takana on tilaa kahdellekin hyökkävälle keskikenttäpelaajalle. Paatelaisen suosikit näille paikoille ovat olleet Eremenko sekä hänestä täysin tyyliltään poikkeava Kasper Hämäläinen. Siinä missä Kasperilta odotetaan jokseenkin laitapelaajan kaltaista suoraviivaista ja juoksuvoimaan perustuvaa peliä, yleensä oikean laidan puolella laitapakin ja topparin välimaastossa, on Eremenkolle puolestaan tarjolla luovempi rooli. Osin Hämäläisen pelityylin (ja -roolin) tietynlaisesta mielikuvituksettomuudesta sekä vastaavasti keskikentän syvemmän kolmikon puolustusvoittoisuudesta johtuen Eremenkon kaltaiselle pelaajalle, joita Suomen maajoukkueella ei juuri ole reservissä, kenties osittain juuuri edellä mainituista aikaisempien päävalmentajien pelikulttuurillisista syistä, jää runsaasti tilaa toteuttaa omaa vapaata rooliaan.

Tulokset antavat tässä suhteessa odottaa itseään. Onnistuakseen Eremenko tarvitsee Paatelaisen systeemissä tukea kolmelta taholta. Ensinnäkin hyökkäystä johtavan yksittäisen kärjen tulee olla todella aktiivinen ja vetää vastustajan keskuspuolustus itseensä omalla liikkeellään. Tämä luo tilaa Eremenkolle. Toisekseen laitapuolustajien tulee olla aktiivisia ylöspäin, jotta vastustajan laitapakit ja keskikentät tulevat sidotuksi laitoihin Suomen hyökätessä. Kolmas tekijä on alhaalta päin tuleva tarjonta, joka on tällä hetkellä kohtalaisissa kantimissa myös Sparvin ja Ringin kyetessä osallistumaan puolustuspelin lisäksi myös pelin avaamiseen Roman Eremenkon lisäksi.

***

Vielä muutama sana Paatelaisen joulukuusesta, joka on saanut suomalaisen, taktiselta ulottuvuudeltaan hyvin köyhässä futiskeskustelussa yllättävänkin paljon huomiota (ehkä siksi, että kyseessä on ensimmäinen kerta, kun Suomen maajoukkueen lähihistoriassa murretaan 60-lukulainen 4-4-2:n pohjautuva pelieetos, jossa lähes poikkeuksetta tuhrataan neljä laitapelaajaa pois dynaamisemman ja luovemman pelin tieltä yksiselitteisine puolustus- ja hyökkäysrooleineen).

Paatelaisen systeemihän on lähes suora kopio jostain Benitezin alkuaikojen Liverpoolin systeemistä, ainoastaan sillä erotuksella, että Suomen oma Steven Gerrard, Roman Eremenko, pelaa keskikentän pohjalla puolustavana pelintekijänä. Kyse on siis eräänlaisesta käännetystä Benitezistä, jossa Eremenko ottaa omanlaisensa roolin paljon tilaa vastustajan puolustuksen edessä haalivana hyökkäävänä keskikenttäpelaajana. Muodostelman suurimpana haasteena (jos unohdetaan pelaajien henkilökohtainen taitotaso) Suomen futiskulttuurin tuntien on edelleen laitojen käyttö. Etenkin suomalaiset laitapakit eivät kerta kaikkiaan ole saaneet minkäänlaista koulutusta näin moderniin pelityyliin, jossa teoriassa pitäisi olla valmiudet tukea hyökkäystä hieman samaan tapaan kuin Espanjan Jordi Alba teki ansiokkaasti kesän EM-karkeloissa. Eron suomalaisen perinteen ja modernin wing-back -futiksen välillä huomaa, kun vertailee vaikka Hodgsonin vasemmaksi pakiksi 2008-karsinnoissa jalostamaa Toni Kalliota ja edellä mainittua Albaa. Vertailun asettelu ei ehkä ole kovin reilu, eikä kovin hedelmällinen, mutta osoittanee pointin kulttuurien eroista.

Suomella on siis kenties ennen ollut perusteltuja syitä sälyttää laitapakeille lähinnä bussinparkkeeraushommia (muistan Toni Kallion laitapakkihommien aikaiset tuskanhiet, kun mies lähti yrittämään väkinäistä nousua tuetakseen Kolkan laitapyrähdyksiä). Nyt tilanne on täysin päinvastainen – laitapakkien pitäisi täyttää koko laita ylhäältä alas, etenkin vasemmalla laidalla, josta Eremenko hyökkäyspäässä lipuu jatkuvasti kohti keskustaa. Tätä pitäisi harjoitella jo lähes uhkarohkeasti luottaen siihen, että Ringin ja Sparvin tasapainnottavat roolit täyttävät laitapakkien nousuista jääneitä aukkoja. Kovia moderneja laiturimaita vastaan (esimerkiksi seuraavissa karsinnoissa Ranskan sisälle leikkaava Ribery ja laitaa rullaava Espanjan Navas ja tietyin varauksin myös Iniesta) tämä yhtälö tullee kuitenkin edelleen olemaan tuhoisa Suomelle. Hieman ortodoksisemmin 4-4-2 tai varovaisempaa peliä pelaavia maita vastaan Suomi saattaa silti yllättää, jos kaikki osaset, laitapeli mukaan lukien, napsahtaa kohdalleen. Tässä mielessä ottelu Pohjois-Irlantia vastaan on otollinen näytön paikka.

***

Kahden juoksuvoimaisen laitapelaajan systeemi antaa Suomelle mahdollisuuden muuttaa tehokkaammin pelin painopistettä vasemman ja oikean laidan välillä juuri Pohjois-Irlannin kaltaisia joukkoueita vastaan. Tämä mahdollistaa myös pelityylien varioinnin pallollisesta hieman suoraviivaisempaan otteeseen matsin sisäisen dynamiikan mukaisesti. Tulevista MM-karsinnoista voimme tässä suhteessa odottaa totutusti lähinnä positiivisia kokemuksia (minulla ei ole mitään käsitystä Georgian ja Valko-Venäjän pelityylistä) sekä henkilökohtaisia onnistumisia. Lopullinen joulukuusen tuloksellinen tilinpäätös tehdään sitten vuoden 2016 EM-karsinnoissa. Siihen saakka Eremenkolla lienee merkittävä paikka Paatelaisen palapelissä puolikuntoisenakin.