Päiväkirjamerkintöjä: huomioita hallituskriisistä ja spekulaatioita sen seurauksista

Edit, 13.6.2017 klo 13:44: pohdintani perussuomalaisten eduskuntaryhmästä lähtevistä yksittäisistä loikkauksista tai pienen ryhmän muodostamisesta osoittautui tutkijamaisen varovaiseksi. Pian blogautuksen julkaisun jälkeen tuli tieto, että Perussuomalaisten eduskuntaryhmä on jakautunut kahtia. Lähtijöiden joukossa ministerit Jussi Niinistö, Timo Soini, Sampo Terho ja eduskunnan puhemies Maria Lohela. Tämä tieto luonnollisesti kääntää tämän jutun loppupuolella esittämäni spekulaatiot hallitusneuvotteluista ja niiden kokoonpanosta uuteen uskoon. Vaikuttaa todennäköiseltä, että näin nopealla aikataululla ketterästi toteutettu manööveri on ennalta suunniteltu ja valmisteltu. Myös Sipilän ja Orpon eilinen rauhallisuus hallituksen hajottamista ilmoitettaessa saattaisi kieliä, että heilläkin on ollut tavalla tai toisella vihiä uuden eduskuntaryhmän muodostamisen edellytyksistä – siinä määrin hutera vielä eilen hahmoteltu RKP:n ja KD:n kanssa muodostettu 101 edustajan varassa seisova hallituspohja olisi ollut. Mutta tämäkin on vain spekulaatiota. Tilanne elää nyt tunneittain.

Keskusta ja kokoomus osoittivat arvopoliittista suoraselkäisyyttä hylätessään yksiselitteisesti hallitusyhteistyön mahdollisuuden perussuomalaisten uuden johdon kanssa. Päätös tehtiin nopeasti ja epäröimättä. Helsingin sanomien mukaan politiikassa tuli vastaan raja, jota ei voi ylittää.

Arvopolitiikan esiinnousu viestii käänteestä poliittisessa ilmapiirissämme. Suomen politiittista kulttuuria on viimeiset vuodet leimannut pikemminkin pakeneminen arvopolitiikasta ja politiikan ideologisuudesta. Yleinen viete on sen sijaan korostanut politiikan välinearvoa hallittavuuden, jatkuvuuden ja talouspoliittisesti vakaan toimintaympäristön takaajana. Tällaisessa politiikan taloudellistumisen ilmapiirissä hallituspolitiikkaa, politiikkaohjelmia ja lakialoitteita on opittu tarkastelemaan siitä näkökulmasta, mitä riskejä ja epävakauttavia seurauksia niiden katkeamisesta mahdollisesti syntyisi yhteiskunnan tuottavuuden ja tehokkuuden näkökulmasta.

Nyt yhteiskunnan ytimestä löytyikin arvoja: rasismin vastustaminen, ihmisoikeuksien jakamattomuuden periaatteen kunnioitus sekä poliittisen vastuun ja muistin korostaminen. Arvot ylittivät yhteiskuntapolitiikan ekonomisaation sekä teknokraattisesti sävyttyneen maariskipoliittisen katsannon.

Keskustelu arvoista on ehkä siinä mielessä epäjohdonmukaista, että myös funktionalisoivan tehokkuusajattelun ja riskienhallinnan sävyttämän politiikanteon taustalta avautuu tietty arvoulottuvuus ja/tai ideologinen näkemys siitä, mihin suuntaan yhteiskuntaa tulisi kehittää.

Kenties arvojen sijasta olisikin parempi puhua periaatteista ja niiden välisestä ristiriidasta. Näin Juha Sipiläkin olisi välttynyt eilen A-Studiossa esittämästä kummallista ajatusta siitä, että ei olisi olemassa hyviä tai pahoja arvoja, vain erilaisia arvoja. Suomenkin kansainvälisin sitoumuksin tunnustamat yleismaailmalliset ihmisarvot sekä niitä tukevat valistuksen liberaalit ihanteet kun vaikuttivat selvästi – ja aivan oikein – hyvinä arvoina, joihin keskusta ja kokoomus päätöksessään tukeutuivat.

Joka tapauksessa periaatteellisuus vaikuttaa palanneen politiikkaan.

Edit 2: Nyt jos ja kun keskusta ja kokoomus aloittavat hallitusneuvottelut uusi vaihtoehto -eduskuntaryhmän kanssa, on mielenkiintoista nähdä, perustellaanko yhteistyötä jatkuvuuden, vakauden ja kansantalouden kasvunäkymien vaarantamattomuuden näkökulmasta. Ja pysyykö hallitusohjelma täysin ennallaan, mikä ikään kuin viestisi käänteisesti sitä, ettei siinä ole hallituskriisin aikana pelissä olleiden arvojen suhteen mitään ongelmallisia.

Kuten keskustan kansanedustaja Hannakaisa Heikkinen totesi hallituskriisiä kommentoivassa twiitissään: ”Suomen Pankki nosti talousennustetta: talouskasvu tänä vuonna 2,1 %. Joulukuussa se odotti 1,3 % kasvua. Tätä ei saa vaarantaa.”

Tietyt arvot tietty talouskasvun ensisijaisuuden korostamisen periaatteen taustaltakin löytyvät.

***

Epäilijöitäkin löytynee. Heille Sipilän ja Orpon päätös näyttänee arvopesulta, jossa perussuomalaisten askellusta kohti alati ksenofobisempaa äärioikeustolaisuutta käytetään oman habituksen puhdistamiseen. Esimerkiksi hallituksen turvapaikkapoliittinen toimenpideohjelma on Sipilän (ensimmäisen) hallituksen yhteistyössä tuottama tulos, eikä sen kaikki piirteet ole symmetriassa hallituskriisin yhteydessä koettun arvopoliittisen heräämisen kanssa.

Onkin mielenkiintoista nähdä, miten kristillisten ja RKP:n kanssa käynnistyvät hallitusneuvottelut muokkaavat turvapaikka- ja maahanmuuttopolitiikkaa. Arvopuheillaan Sipilä ja Orpo ovat käytännössä asettaneet itsensä tilanteeseen, jossa linjan on muututtava kosmopoliittisempaan, ihmislähtöisempään ja ihmisoikeuksien jakamattomuutta korostavaan suuntaan nykyisestä linjasta, jota olen kutsunut marginalisoivaksi ja eristäväksi resilienssistrategiaksi.

***

Reaktiot Halla-ahon puheenjohtajavalintaan (ja perussuomalaisten puheenjohtajiston vaihdokseen) osoittavat, että politiikan institutionalinen muisti selätti ainakin väliaikaisesti lyhyen tähtäimen hyötyajattelun. Arvopolitiikka siis voitti lyhyen jänteen politiikan hallittavuutta ja funktionaalista jatkuvuutta korostavan opportunistisemman katsannon, tai ainakin haastoi tämän.

Kyynikko saattaisi kuitenkin kysyä, oliko hallituskriisi ja sitä todennäköisesti seuraava hallituksen hajottaminen keskustalle ja kokoomuksella lähtökohtaisestikin mieluinen ratkaisu? Nyt huonoille urille lipsuneet lakialoitteet ja politiikkaprosessit saadaan perussuomalaisten sisäisiin jakolinjoihin vedoten takaisin tehtaalle eräänlaisen testausvaiheen jälkeen.

Vastaavasti perussuomalaiset saavat maalattua itsestään kuvan perinteisten puolueiden suhmuroinnin uhrina. Tämä sopii puolueen narratiiviin sorretun kansan puolesta taistelevana liikkeenä institutionaalista ja endeemisesti korruptoitunutta valtaa vastaan. Halla-aho saa samalla jalostettua puoluettaan entistä voimallisemmin haluamaansa suuntaan. Tilanne antaa hänelle mahdollisuuden mobilisoida puolueelleen oppositioon työnnetyn uhrin mantteli harteillaan itsensä näköistä kannatuspohjaa.

***

Voinemme odottaa yksittäisiä loikkauksia perussuomalaisten ’vennamolaista’ sosiaalipoliittista katsantoa puolustavasta siivestä. Halla-ahon (kuten ilmeisesti myös Terhon) talous- ja sosiaalipoliittiset näkemykset kun kallistuvat vahvasti oikealle. Lyhyellä tähtäimellä muutos näkyy puolueen käytännön linjauksissa, hieman pidemmällä aikavälillä väistämättä myös puolueen ohjelmatyössä. Tämä saattaa olla monelle nykyiselle perussuomalaiselle kansanedustajallekin varsin vieras horisontti.

Kenties myös oikeammalta löytyy jokunen perussuomalaisten kansanedustaja, joille puoluejohdon käännös kohti ideologisempaa suuntaa näyttäytyy populistiselle kansanliikkeelle tyypillisen pragmaattisen ja tavallisen ihmisen arkea lähellä olevan eetoksen unohtamisena. Nähtäväksi jää, miten tämä vaikuttaa puolueen kannattajapohjaan – siirtyvätkö perussuomalaisia vennamolaiselta pohjalta äänestäneet duunarit ja ei-duunarit nukkuviksi äänestäjiksi, vai kanavoivatko he protestinsa takaisin perinteisempien puolueiden kannatukseksi? Viimeisimpien kannatusmittausten perusteella vaikuttaa, että molemmat skenaariot ovat mahdollisia.

***

Joka tapauksessa perussuomalaisten eduskuntaryhmän sisällä tulee olemaan paljon liikehdintää ja epävarmuutta. Puolueesta eroava uusi eduskuntaryhmä ei ole mahdoton ajatus. Voisiko se jopa liittyä tukemaan kapeahkon hallituspohjan uutta ohjelmaa – puolueesta erottamisen uhallakin? Tämä poistaisi tilanteen, jossa hahmoteltu neljän puolueen hallitus ja sen 101 edustajan niukin mahdollinen enemmistö ei joutuisi yksittäisten kansanedustajien teoreettisesti muodostaman vaa’ankieliaseman vangiksi. Skenaario on epätodennäköinen, mutta ei mahdoton (kyseiset kansanedustajat kyllä uhraisivat mitä todennäköisemmin poliittisen uransa uskottavuuden samalla, elleivät sitten tyystin loikkaa puolueesta toiseen).

Toisaalta voihan hyvin olla, että nyt hahmoteltu kristillisten, RKP:n, keskustan ja kokoomuksen nelipuoluehallitus veisi hallitusohjelmaa joka tapauksessa talouspoliittisesti oikeistolaisempaan, mutta samalla arvopohjalta myös jokseenkin liberaalimpaan suuntaan. Tämä yhdistelmä tuskin kelpaisi ’vennamolaisille’. Entä voisivatko nämä olla valmiita tukemaan uutta hallitusohjelmaa, jos se nähtäisiin perussuomalaisten hallitustaipaleella rakennetun strategisen ohjelman hienosäätönä.

Edellä mainitun neljän puolueen pohja antaa siis olettaa, että mahdollisesta uudesta hallitusohjelmasta tulee yksi Suomen toisen maailmansodan jälkeisen historian oikeistolaisimmista. Odotettavissa on sekoitus hyvinvointivaltion rakenteiden purkamista jatkavaa markkinaliberalismia ja pääomaintressejä myötäilevää työmarkkinapolitiikkaa, mausteena liberaalin eetoksen seassa sopivasti ripoteltuja konservatiivisempia ja kansakunnan eheyttä suojelevia arvoja (kristillisten ja keskustan yhteisrintama pitänee huolen siitä, että esimerkiksi alkoholilakipaketti ei mene läpi kovin liberalisoivassa muodossa). Sekä tietysti pari aluepoliittista välistävetoa (Vaasan keskussairaalastatus).

Voi hyvin olla, että Orpon ja Sipilän vihjeet nykyisen hallitusohjelman vankasta asemasta ovat vain retoriikkaa, jolla pyritään hillitsemään RKP:lle ja kristillisille näiden eduskuntavaalikannatusta selvästi painokkaampaa asemaa tulevan hallituksen toimintakyvyn ja kohtalon määräävinä puolueina. Samoin voisi ajatella, että viesti on saattanut lähteä myös niiden perussuomalaisten kansanedustajien suuntaan, jotka eivät koe kuuluvansa Halla-ahon johtamaan puolueeseen.

Perussuomalaiset ovat yhtä kaikki klassisen kesken eduskuntakauden oppositioon syystä tai toisesta siirtyvän puolueen kohtaaman dilemman edessä: miten se kykenee uskottavasti vastustamaan poliittisia prosesseja, joita se on ollut itse hallituspuolueena käynnistämässä?

Opportunistisia avauksia on odotettavissa myös hallituspuolueiden sisältä. Voisiko olla niin, että esimerkiksi avioliittolain kaltaisia arvopoliittisia kysymyksiä pyritään avaamaan kokoomuksen ja keskustan konservatiivisiivestä käsin? Integraatiopolitiikan jarrunaiset- ja miehet keskustassa saattavat yhtä lailla nähdä tilaisuutensa tulleen. Nämä äänet vaikuttaisivat kuitenkin olevan puolueiden sisällä sen verran marginaalisia, että ryhmäkuri ja perinteisten puolueiden vahvat rakenteet pitänevät ne isompaa kuvaa vasten aisoissa.

***

Ensireaktioissaan Sipilän ja Orpon yhteiseen ilmoitukseen perussuomalaisten uusi johto vetosi siihen, että he eivät vaadi mitään muuta kuin hallitusohjelman kirjaimessa pysymistä. Tätä on helppo vaatia, sillä hallitusohjelman kaltainen strategiapaperi on tietoisesti hyvin väljä ja kompromissilähtöisesti muodostettu politiikkaohjelma. Se ei ole poliittinen toimenpideohjelma tai lakiluonnosten nippu, vaan hyvin suuntaa antava, paljolti strategisesti väljä kehys.

Väljine kehyksineen hallitusohjelma (kuten sisäisesti osin ristiriitainenkin turvapaikkapoliittinen toimenpideohjelma) tarjoaa mahdollisuuden vaatia huomattavasti nykyistä kovempiotteisempia maahanmuutto- ja talouspolitiisia käytännön ratkaisuja. Näin perussuomalaiset olisivat voineet jatkaa nykyiseen hallitusohjelmaan sitoutuneena hallituspuolueena sekä samalla tulkita sen merkitystä ja siitä nousevia käytänteitä uudestaan. Näin perussuomalaiset olisivat voineet  pitää kahden muun hallituspuolueen tärkeitä tavoitteita ja kynnyskysymyksiä panttivankinaan omille vaatimuksilleen. Tämän skenaarion Sipilä ja Orpo selvästi näkivät ja halusivat sen näin välttää.

***

Halla-ahon valintakin on tietyllä tapaa vain yksi samansuuntainen askel pidemmässä muutosprosessissa. Perussuomalaisista kuorittiin jo menneen kahden vuoden hallitustaipaleen kuluessa esiin sen oikeistolainen ydin: vennamolaisen pintakuorrutuksen sekä ihmislähtöistä sosiaalipolitiikkaa haikailleen retoriikan alta paljastui melko puhdasoppinen oikeistopuolue, joka puoluekokouksen henkilövalintojen ilmentämien periaatteellisten vihjeiden perusteella jatkaa edelleen askellustaan kohti oikeistopolitiikan äärimmäisempiä sävyjä.

On vaikea uskoa, että puolueen linja pysyisi täysin ennallaan, jos jäsenistöltä tulee näinkin vahva epäluottamuslause sille puolueen siivelle, jonka käsialaa nykyinen puolueohjelma kaiketi pitkälle on. Yhtä vaikea on uskoa, että puolueen puheenjohtajana Halla-ahon persoona ja poliittiset näkymykset kokisivat yhtäkkiä täyskäännöksen tai edes merkittävän muutoksen. Päinvastoin hän on ollut selvästi haluton irtisanoutumaan rasistisista, tuomioonkin johtaneista kommenteistaan, joiden kautta hän on vaikuttanut hahmottaneen ohjelmallista ja täten sisäisesti koherenttia oppirakennelmaa.

Puheet ovat politiikassa myös tekoja. Tähänhän viittasi myös tasavallan presidentti asiaa arvojohtajan asemastaan kommentoidessaan: asianmukaisia katumusharjoituksia ja aikaisemmista puheista irtisanoutumista ei olla todistettu.

Toisaalta on ollut silminpistävää, kuinka varsinkin mediassa – mutta osin myös tutkijoiden piirissä – on ikään kuin lähdetty mukaan Soinin poliittista perintöä kultaistavaan kertomukseen (jos ei sentään aivan glorifioimiseen). On muistettava, että Soini itse päästi lopulta puolueen kurssin ja arvot paikaltaan liikauttaneen porukan opportunistisesti mukana jengiin. Puolueen kannatus kyllä lisääntyi, mutta kurssi kääntyi.

***

Lopulta on arvuuteltava, tuleeko uudet vaalit vai ei? Tämä ratkeaa tällä hetkellä olevan tiedon perusteella täysin keskustan, kokoomuksen RKP:n ja kristillisten uusissa minihallitusneuvotteluissa. Voittaako arvopolitiikka, joka olisi nyt mahdollista mittauttaa myös kansalaisilla kansanäänestyksessä, vai muutosprosessien hallinnan vakauteen tähtäväävä teknokraattisempi politiikka?

Eduskunta on hajotettu ennenaikaisten vaalien alta edellisen kerran vuonna 1975. Hallituspohjan kaatuminen koettiin puolestaan viimeksi vuonna 1983, kun SKDL potkittiin pihalle Kalevi Sorsan kolmannesta hallituksesta sen vastustettua puolustusmäärärahojen korottamista ja korvattiin hallituksen eron jälkeen liberaalipuolueella. Tuolloin(kin) hallitus kitkutteli loppuun vaivaisella 101 edustajan enemmistöllä muutaman kuukauden keväällä 1983 pidettäviin eduskuntavaaleihin saakka. Nyt neljän puolueen hallituksella olisi edessään kaksi vuotta yhtä lailla niukimmalla mahdollisella enemmistöllä. Käymme läpi Suomen poliittisen historian kannalta merkittäviä vaiheita.

Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että uusia eduskuntavaaleja ei tule. Puolueet vaikuttavat ottavan niille edustuksellisessa demokratiassa kuuluvan vastuun tärkeäksi katsomiensa arvojen ajamisessa. Näin hallituskriisi saattaa vahvistaa myös puolueinstituutiota. Sehän on viimeisten vuosien aikana tapahtuneen yhteiskunnallisen kehityksen ja vaikutusmuotojen muuttumisen johdosta ollut asemansa suhteen puolustuskannalla.

Edit 3: Perussuomalaisten nyt todennäköiseltä vaikuttava hajautuminen kahdeksi puolueeksi – sosiaalipopulisteiksi ja äärioikeistolaisiksi – eräällä tavalla myös vahvistaa kuvaa perinteisten puolueiden institutionaalisesta vahvuudesta ja byrokraattisesta tasaavasta toimintakulttuurista. Onhan niidenkin sisällä ristiriitoja ja linjariitoja, jotka esimerkiksi vasemmistoliiton kohdalla johtivat jopa viime hallituskaudella kahden edustajan irtaantumiseen ja oman eduskuntaryhmän perustamiseen, mutta puolueita läpi leikkaavien jakolinjojen hajottavat keskipakoisvoimat on näiden perinteisten puolueiden institutionaalinen sitkeys saanut estettyä.

Entä kuinka taitavasti ja ketterästi RKP ja kristilliset osaavat hyödyntää heille avautuneen mahdollisuuksien ikkunan hyväkseen? Minkälaiseksi muodostuu mahdollinen neljän oikeistopuolueen (tai keskustaoikeistopuolueen) hallitusohjelma?

Annetaanko Halla-aholle marttyyrin viitta, jota hän saa Suomeen etäältä vaikuttavana oppositiopuolueen johtajana kanniskella seuraavat kaksi vuotta (ja todennäköisesti nyt tehtyjen irtiottojen painoarvon perusteella pidempäänkin, kävi seuraavissa vaaleissa miten kävi)?

Tätä kysymystä vasten perussuomalaisten tulevaisuus vaikuttaa varsin avoimelta. Kaksi perusskenaariota (pun not intended) on hahmotettavissa kansainvälisten esimerkkien pohjalta: 1) UKIP:n kaltainen mahalasku karismaattisen johtajan jättämän aukon ja siitä syntyneen krapulan jälkimainingeissa; 2) ruotsidemokraattien kaltainen kannatuksen nousu oppositioaseman voimaannuttavan vaikutuksen pohjalta, mikä tekee myös mahdolliseksi radikaalioikeistolaisten teemojen varassa tapahtuvan uuden kannattajapohjan mobilisoimisen.

Mainokset

Säilyttävää ”politiikkaa”

Monet ovat viime aikojen käänteiden yhteydessä varoitelleet vaalien arvaamattomuudesta. Nyt viimeksi brittien vaalituloksen ja persujen puheenjohtajavaalin reaktioiden yhteydessä. 

Hieman laajemmin nämä reaktiot liittyvät nähdäkseni päivittelyyn poliittisten suhdanteiden ja muutoksien tuottamasta epävakaudesta. Ikään kuin politiikan keinoin tuotettu, tai politiikan sfäärin sisältä nouseva muutos olisi lähtökohtaisesti jotain ei-toivottua. Välittyy kuva, jossa ”politiikan” luonne ja tavoitteenasettelu haluttaisiin tyhjentää olosuhteiden vakioimiseen, siis hallintaan tai hallittavuuteen. Mutta siitähän politiikassa – tai poliittisessa toiminnassa – ei ole kyse. Päinvastoin, politiikkaa nimenomaan leimaa arvaamattomuus. Politiikassa on kyse kontingenssista, käsitysten muutoksesta, niiden tuottamista kamppailuista, uusien alkujen mahdollisuuksista ja niiden harkitsevasta tunnistamisesta, valtataisteluista.

Ehkä politiikan ajallisen luonteen ja yllätyksellisyyden orastava kammoksuminen kertoo sekin jotain ajastamme. Kun muutos tavataan konsulttikielellä esittää jatkuvana ja kompleksisena prosessina (yhteiskunnan ekonomisaationa), tulee muutoksesta samalla ulkokohtaista politiikan vaikutuspiiriin nähden. Samalla politiikkaa alkaa leimaamaan reaktiivisuus. Ennustettavuudesta ja erilaisten riskien hallinnan tunteen kasvattamisesta tulee tämän manageroivan politiikkakäsityksen hyveitä uusien mahdollisuuksien aktualisoinnin ja käynnistämisen sijasta. Tästä näkökulmasta olisi helppo veikata, että hallitus ei tule nyt kuulluista arvoperustaisista puheista huolimatta hajoamaan. Vai olisiko kaikki sittenkin edelleen mahdollista? Siihen ainakin työväenpuolue ja Jeremy Corbyn vaikuttaisivat vetoavan Briteissä. 🤔

Asenteellista tutkimusta asenteista – EVA:n raportti populismista

1280px-Bryan,_Judge_magazine,_1896

Wikimedia Commons; US ”Judge” magazine, 1896.

 

Elinkeinoelämän valtuuskunta julkaisi eilen populismia käsittelevän raportin ”Tyytymättömyyden Siemenet – Mistä populismi tulee?” Raportin eniten huomiota saanut kirjoitus vaikuttaisi ensireaktioiden perusteella olevan EVA:n tutkimuspäällikkö Ilkka Haaviston käsialaa. Heikohkosti lähteistetyssä selvityksessään Haavisto jakaa populismin kahteen karsinaan: nativistisen ja egalitaristisen populismin variaanttiin.

Haaviston selvitys pohjautuu EVA:n asennetutkimuksesta kerättyyn dataan. Se rakentuu paikoin varsin johdatteleviin ja täten jo itsessään selvästi asenteellisiin kysymyksiin ja väittämämiin (”markkinavoimat ohjaavat liikaa suomalaisen yhteiskunnan toimintaa”; ”Suomi on mennyt liian pitkälle globalisaatioon…”). Selvitystyön analyysirunko muodostuu siis jo lähtökohtaisesti tiettyä ristiriitaulottuvuutta ilmentävistä kysymyksistä. Tasapainottavat, korjaavat ja kontrolloivat kysymykset puuttuvat.

Näiden metodologisten manööverien kautta – ilman taustoittavaa kirjallisuuskatsausta tai analyyttistä pohjustusta – populismi tyhjenee selvitystyössä viiteen asenneulottuvuuteen, jotka ovat: maahanmuuttokriittisyys, globalisaatiokriittisyys, eliittien vastaisuus, markkinakritiikki ja tuloerojen vastustaminen.

Kyllä, Haavisto rinnastaa myös tuloerojen vastustamisen populistiseksi asenteeksi, vaikka jo kaltaiseni taloustieteen ummikkokin saattaa aavistaa, että tuloeroja voi tasata muutoinkin, kuin vain varakkaimman eliitin kustannuksella. Tässä kohti Haavisto tukeutuu (s. 29) Niall Fergusonin varsin lyhyeeseen blogitekstiin (jossa Ferguson puolestaan tukeutuu tuloerojen vaikutusten osalta Thomas Pikettyyn ja Emmanuel Saeziin). Blogitekstissään Ferguson pikemminkin käsittelee populismiksi kutsutun ilmiön taustalla vaikuttavia laajempia yhteiskunnallisia mekanismeja ja kehityskulkuja. Ferguson ei siis esitä typologiaa populismista arvoina tai asenteina.

Tämä jättää Haaviston tulkintaan kieltämättä varsin monetaristisen vivahteen. Onko tarkoituksena sanoa, että tuloerojen kasvun hyveellisyys ja vaurauden valumaefektin kaltaiset konstruktiot tulisi ottaa sellaisenaan yhteiskunnallisina totuuksina, jotka voidaan kyseenalaistaa vain populistisin perustein? En ole tämän alan asiantuntija, joten en tohdi itse kysymykseen vastata. Tieteentekemisen ammattilaisena voin kuitenkin todeta, että tutkimusasetelman piilotettuja taustaoletuksia ei ole tässä selvitystyössä avattu kovinkaan suurella pieteetillä.

EVA:n raportti vaikuttaisikin populismin sijaan tutkivan ennakkoluuloja, yleistyksiä ja stereotypioita. Täten se on itsekin vaarassa lipsahtaa populismiksi – ainakin jos seuraa sen esittämää väljähköä tulkintaa itse ilmiöstä.

Egalitarismin ja nativismin rinnalle selvitykseen olisi hyvin mahtunut esim. libertaristista ”populismin” varianttia luotaava kysymyspatteristo, kuten ”valtio ja julkinen sektori ovat liian isoja”; ”virkamiesvalta ohjaa yhteiskuntaa liikaa”; ”yhteiskunnan tukia tulee ohjata (pien)yrittäjille” jne. Nämä kysymykset olisivat aivan hyvin voitu johtaa raportin johdantona toimivan Zakarian (s. 13) populismille antamista määritelmistä, joista yksi on ”epäluulo vakiintuneita instituutioita kohtaan”.

Tällaisilla kysymyksillä olisi saatu kokoomuksestakin leivottua populistinen puolue; se kun edustaa selvityksestä ainoana selvästi erottuvana vastaajaryhmänä heikkoa alttiutta populismille (ollen näin käänteisesti ”eliitin” ilmentymä).

Tutkimuksellisessa mielessä EVA:n selvityksen keskeisin ongelma vaikuttaisi olevan tutkimusasetelmaa ohjaavien käsitteiden väljyys. Ongelma varjostaa nähdäkseni populismia käsittelevää ajankohtaista keskustelua laajemminkin. Populismista on hyvää vauhtia tullut monien muiden yhteiskunnallisesti kiistanalaisten käsitteiden tavoin eräänlainen ”tyhjä merkitsijä” (empty signifier), joka voidaan täyttää käyttäjän itsensä siihen yhdistämillä merkityksillä ja asenteilla. Tällä tavoin esimerkiksi poliitikon karismaattisuus ja taitava retoriikka vaikutetaan monesti esitettävän riittävinä ehtoina populismille. Vastaavasti esimerkiksi suurta kansansuosiota nauttivan Jyväskylän rallin järjestämiseen liittyviä kriittisiä huomioita esittävää kunnallispoliitikkoa voidaan paradoksaalisesti syyttää ”äärivihreästä populismista”. Anything goes!

Mutta palataan EVA:n raporttiin. Populismin itsensä lisäksi esimerkiksi globalisaation käsitettä ei raportissa määritellä, puhumattakaan käsitteen moniulotteisuuden ja kiistanalaisuuden problematisoinnista. Aiheesta löytyisi kyllä kosolti akateemista tutkimusta. Ylipäätään raporttia leimaa varsin kapeaksi osoittautuva alan tutkimuskirjallisuuteen tukeutuminen.

Mutta kenties tutkimuksellinen pieteetti ei olekaan EVA:n kaltaisen, varsin selkeästi tiettyä yhteiskunnallista intressiryhmää edustavan instituution keskeisimpiä hyveitä ja tarkoituksia. Tässä valossa raportti on itsessään varsin selvästi yhteiskunnallinen tuotos ja kannanotto. Siinä ei sinänsä tietysti ole mitään väärää tai ihmeellistä.

Raportin selvästi ansiokkain ja tutkimuksellisin kirjoitus on Juha Ylisalon katsaus suomalaisten demokratia-arvoihin. Oireellista kyllä, uskon Ylisalon tutkimuksellisen otteen tekevän hänen tekstistään samalla raportin vähiten huomiota ja kiinnostusta herättävän osan. Kuten me tutkijat tiedämme, hienosyinen tutkimustulosten raportointi ja metodologisten valintojen problematisointi ei todellakaan ole mikään menestysresepti oman tutkimuksen vaikuttavuuden ja julkisuusarvon kasvattamiselle (joskaan ei välttämättä myöskään este sille). Tendenssi vaikuttaa olevan pikemminkin päinvastainen, eli ”populisoiva”: yksinkertaistukset ja pelkistykset, jollaisena Haavisto oman typologiansa toki myös esittää, myyvät. Ilmiöhän on tuttu myös (populisti)johtajien todellisuutta tietoisesti pelkistävästä retoriikasta.

Ylisalon mielenkiintoisen artikkelin lisäksi EVA:n raportti tarjoaa myös hyvää materiaalia yhteiskuntatieteellisten alojen yliopistotason tieteenteoriaa käsitteleville kursseille. Raportin kautta voi vaikkapa pyytää opiskelijoita peilaamaan tieteellisen tutkimuksen ja tiedon rajanvetokriteereitä suhteessa arkitietoon ja muihin tutkimusgenreihin; myös tutkimusasetelman rakentamisen, tutkimusongelmien määrittämisen sekä tutkijan yhteiskunnallisen aseman pohtimiseen raportti käy hyvänä materiaalina (joskaan ei malliesimerkkinä).

On tärkeää korostaa, että ensisijaisesti yhteiskunnallisesti vaikuttamaan pyrkivässä tutkimuksessa ja ”selvityksissä” ei sinänsä ole mitään vikaa. Päinvastoin on hyvä, että tärkeästä aiheesta keskustellaan. Kriittinen reflektio tutkimusasetelmaa ohjaavista valinnoista ja käsitteiden määrittelyistä ei kuitenkaan olisi pahitteeksi tässäkään genressä. Itse odotan seuraavaksi mielenkiinnolla, miten populismiin varsinaisesti perehtyneet politologikollegani reagoivat EVA:n raportin tuloksiin.

RAJA HAJATUKSIA

Pohdintoja politiikasta, rajoista ja maailmasta

Grauzas!

Just another WordPress.com site

tamperekroketti

Krokkaamalla ympäri maan!

PAXsims

Conflict simulation, peacebuilding, and development

The Disorder Of Things

For the Relentless Criticism of All Existing Conditions Since 2010

Critical Geopolitics

Gerard Toal (Gearóid Ó Tuathail). Writing on the world political map

Justice in Conflict

On the challenges of pursuing justice

rogermacginty

peace, conflict and international relations

Progressive Geographies

Thinking about place and power - a site written and curated by Stuart Elden

osmoapunen

A fine WordPress.com site

Epämuodikkaita ajatuksia

Sota on valtioiden elinkysymys, elämän ja kuoleman piiri, tie nousuun tai tuhoon. Siksi siihen ei pidä kevytmielisesti mennä. Sun Tzu

Random thoughts

Sanottua: "Epäviralliseksi some-upseeriksi nousseen James Mashirin aina turpo-asioissa ajan tasalla tai vähän edelläkin oleva blogi tapahtumien käänteistä. Suomeksi, och på svenska."

Itsen alistus

Työ, tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa

Yanis Varoufakis

THOUGHTS FOR THE POST-2008 WORLD

Michael Roberts Blog

blogging from a marxist economist

Rötösherranen

Kirjoituksia hämmentävästä ajasta

Music for stowaways

Rollo's blog about music and stuff