Heavy metal -diplomatiaa ja sapelinkalistelua

Puolustusministeri Ashton Carter vahvisti Wall Street Journalin mukaan toissapäivänä Tallinnassa Yhdysvaltain aikeet ennakkosijoittaa raskasta asekalustoa kuuteen Itä- ja Keski-Euroopan maahan. Kysymys NATO:n sotilaallisen läsnäolon vahvistamisesta, jopa mahdollisten pysyvien joukkojen sijoittamisesta Baltian ja Itä-Euroopan alueelle, on toki leijunut ilmassa jo pidempään. Tässä suhteessa tankkien, tykistön ja muun varustuksen tilapäiseksi mainittu ennakkosijoituspäätös on tietoisen varovainen, mutta kuitenkin symbolisesti merkittävä signaali, kuten esimerkiksi Kristi Raik on Helsingin Sanomissa todennut. Päätös kaluston ennakkosijoittamisesta on ollut esillä ainakin NATO:n viime syksyn Walesin huippukokouksesta eteenpäin. Uutta on ilmeisesti vain toteutuksen aikataulu (sen nopeutuminen) sekä päätöksen sisällön konkretisoituminen Yhdysvaltain kaluston osalta.

Päätöksestä lähtevä viesti on kuitenkin selvä ja kuuluva. Se on suunnattu ainakin kolmeen osoitteeseen. Ensinnäkin päätös konkretisoinee Yhdysvaltain kotiyleisölle viestiä siitä, että Obaman hallinnon kiinnostus myös Eurooppaa sekä laajemmin liittolaissuhteidensa uskottavuuden ylläpitämistä kohtaan ei ole lipsumassa. Toisekseen kysymys on rauhoittavasta, vaikkakin varsin symbolisesta eleestä omille liittolaisille. Yhdysvallat pyrkii osoittamaan sitoutumisensa liittokunnan yhteiseen puolustukseen sekä jakavansa Baltian maiden huolen alueen turvallisuustilanteen muutoksesta ja Venäjän intentioista.

Kolmas viesti lähtee Venäjän suuntaan. Vaikka päätös istuukin ulkomuodoltaan sarjaan ”muskelinpullistelu” ja ”heavy metal -diplomatia” – näin Mark Galeottin ilmausta lainatakseni – on viestin terävimpiä reunoja pyritty hiomaan pehmeämmiksi. Yhdysvaltain suunnitelmien noustua mediakeskusteluun aivan kotoisten Kultaranta-keskustelujemme aattona vajaat pari viikkoa takaperin, käynnistyi Venäjän ja Yhdysvaltain välillä välittömästi sananvaihto, jonka lomassa Yhdysvaltain maavoimien eversti Steve Warren lievensi lähtevän signaalin pisteliäisyyttä. Warren mainitsi kyseessä olevan vain harjoituskalustoa koskevasta päätöksestä (ja vieläpä varsin pienestä määrästä sellaista). Warren jatkoi toteamalla, että kyseessä ei sentään ole ydinasejärjestelmien sijoittamisesta, viitaten näin Vladimir Putinin samassa yhteydessä esittämiin kommentteihin Venäjän mannertenvälisten ballististen ohjusten modernisointisuunnitelmista.

Yhdysvaltain viestin olennainen osa oli esittää päätös varovaisena ”askeleena”, josta siis voi tilanteen niin vaatiessa askeltaa myös eteenpäin. Kyseessä vaikuttaisi olevan klassinen kriisinhallintaan pyrkivä viesti, jonka pääasiallinen tehtävä on antaa ennalta ehkäisevä varoitus mahdollisista tulevista reaktiosta ja vastatoimista, jos yleinen turvallisuustilanne edelleen heikkenee tai koettu uhka kasvaa. Vaikka varsinaiseen kuilun partaalla tapahtuvaan tasapainotteluun on vielä useita askelia matkaa, lienee keskeisintä ymmärtää se symbolinen arvo, mikä kätkeytyy juuri Yhdysvaltain kaluston varastointiin ja sitä kautta tämän turvallisuusintressien entistä elimellisempään linkittämiseen Itä- ja Keski-Eurooppaan maaperälle. Itse asiassa viimeisin päätös voidaan hyvin nähdä osana laajempaa ja pidempään Yhdysvaltain suunnittelemaa askelmerkkien sarjaa, johon liittyvät myös esimerkiksi aikaisemmat päätökset Baltian ilmavalvontaan osallistuvien hävittäjien lisäämisestä sekä Baltiassa ja Puolassa kiertävien joukkojen kasvattamisesta (ks. esim. McNamara et al. 2015, ss: 14-18). Yhdysvallat pyrkivät askelmerkeillään luomaan johtimen sen turvallisuusintressien sekä toisaalta Itä-Euroopan NATO-jäsenten alueellisen koskemattomuuden välille.

Venäjän vastaus

Venäjän vastaus Yhdysvaltain ilmoitukseen ansaitsee oman käsittelynsä. Ensimmäisessä vaiheessa Venäjän viranomaiset viittasivat yleisesti vastaavansa Yhdysvaltain ja NATO:n mahdolliseen uhkaan ”asianmukaisella tavalla”. Tässä yhteydessä Venäjän puolustusministeriöstä mainittiin muun muassa Kaliningradiin suunniteltujen Iskander-ohjusten sijoittelun nopeuttaminen. Lisäksi Venäjä totesi olevansa pakotettu edelleen vahvistamaan joukkojaan sen länsiosissa, mukaan lukien Valko-Venäjällä, jos Yhdysvaltain suunnitelmat toteutuvat.

Enemmän huomiota keräsi kuitenkin Vladimir Putinin erikseen antama lupaus lisätä vielä tämän vuoden kuluessa 40 uutta mannertenvälistä ohjusta Venäjän ydinasekapasiteettiin. Putin mainitsi puheessaan myös muita uusia aseita, kuten tankkeja. Strategisten ballististen ohjusten modernisaatioaikeet jäivät kuitenkin selvemmin median haaviin.

Putinin Moskovassa järjestetyillä sotilasmessuilla esittämä puhe sekä maininta ydinasevarustelusta tulkittiin automaattisesti lännen suuntaan lähteneeksi nokitukseksi sekä vastaukseksi Yhdysvaltain suunnitelmiin. Viittasihan Putin puheessaan myös Yhdysvaltain kaluston ennakkosijoitusaikeisiin. On kuitenkin muistettava, kuten edelläkin viittaamani Mark Galeotti on todennut, ettei Putinin ilmoituksessa sinänsä ollut mitään uutta. Venäjän suunnitelmat ydinasejärjestelmien modernisaatiosta ovat olleet tiedossa jo jonkin tovin, eivätkä nykyiset suunnitelmat väistämättä edes riko vuonna 2010 Yhdysvaltain ja Venäjän välille solmittua uutta START-sopimusta.

Putin toki tiedostaa, että ydinasekortin esittely on symbolisesti mitä selkein signaloinnin väline, ainakin mitä lännen huomion herättämiseen tulee. Kyse on siis ennen kaikkea poliittisesta painostuksesta – ydinaseiden sotilaallinen rooli Venäjän kansallisessa turvallisuuspolitiikassa on ennen kaikkea varattu viimekätiseksi pelotteeksi Venäjän valtion olemassaoloa uhkaavia eksistentiaalisia uhkia, eli käytännössä muita ydinaseita ja niitä vastaavia asejärjestelmiä vastaan (sotilasdoktriinista lisää myöhemmin). Konkreettisena kriisinhallintamekanismina ydinaseuhalla on (toivottavasti) hyvin vähän käytännön arvoa.

Venäjä nosti esiin nimenomaan mannertenväliset ohjukset. Näin ollen viesti on suunnattu korostetusti Yhdysvalloille. Viesti yhdistää Yhdysvaltojen Euroopassa NATO:n puitteissa toteuttamat sotilaspoliittiset ratkaisut suoraan Yhdysvaltojen ja Venäjän väliseen ydinasetasapainoon. Johtopäätöstä tukee myös Putinin viittaus Yhdysvaltain Eurooppaan suunnittelemaan, jo vaiheittain toteutettuun ohjuspuolustusjärjestelmään, jota Venäjä on jo pitkään pitänyt sekä symbolisena haasteena sen suurvaltastatukselle että haasteena strategisen ydinasepelotteen tasapainolle Yhdysvaltain ja Venäjän välillä.

Ydinaseuhkan mainitseminen on näin ollen Yhdysvaltain ennakkosijoituspäätökseen nähden tietoisen epäsymmetrinen puheteko; Venäjä toisin sanoen sitoo Ukrainan kriisin heijastevaikutukset sekä Yhdysvaltain ennakkosijoituspäätöksen suoraan laajempaan, lännen ja Venäjän väliseen, alati jähmettyvään konfliktiin, jonka juuret se ulottaa ydinasekysymysten osalta pitkälle 2000-luvun alkupuolelle. Eräänlaista muistin tai narratiivin hallintaakin tilanteessa on siis havaittavissa.

Sapelinkalistelua

Ymmärrys siitä, että päätökset ydinasevarustelun modernisoinnista – suunnitelmiahan toteuttavat tällä hetkellä lähes kaikki ydinasevallat, ei siis vain Venäjä – olivat jo ennalta tiedossa, ei luonnollisesti tee itse ajatuksesta yhtään sen vähemmän huojentavaa. Galeotti tosin oli valmis näkemään pilvessä hopeareunuksen: jo tehtyjen ydinaseiden modernisaatiosuunnitelmien toistaminen sekä nykytilanteeseen nähden sotilaallisesti käyttökelvottomaan aseeseen viittaaminen on helpottavampi uutinen, jos sitä vertaisi esimerkiksi hypoteettiseen ilmoitukseen keskittää erikoisjoukkoja lähelle Baltian rajaa.

NATO:n ja Yhdysvaltain vastareaktioissa hopeareunusta ei löydetty. NATO:n pääsihteeri Jens Stoltenberg näki Putinin vastauksen vaarallisena sapelinkalisteluna, joka lisäisi entisestään epätasapainoa, ilmeisesti sekä alueellisesti että idän ja lännen suhteissa yleisesti. Toisaalta myös Stoltenberg lisäsi, että kyseessä on tavallaan looginen jatko Venäjän jo pidempään käynnissä olleessa varustelupolitiikassa, jossa ydinaseet muodostavat keskeisen elementin.

Yhdysvaltain ulkoministeri John Kerry oli sanoissaan jokseenkin varovaisempi. Kerryn mukaan Putinin ydinasemodernisaatiota koskeva ilmoitus muistutti kylmän sodan kaltaiseen tilanteeseen johtavaa taka-askelta. Lisäksi Kerry arvuutteli, onko kyseessä vain voimannäytön valmiutta esittelevää muskelinpullistelua, päätyen kuitenkin toteamaan, ettei tämän tason uhkauksesta voi olla huolestumatta – ikään kuin Kerry olisi rivien välissä nostanut Venäjän juuri sen kaipaamalle suurvaltajalustalle. Kerry onkin viime aikoina ollut puheväleissä Venäjän ulkoministeri Lavrovin kanssa Ukrainan kriisin suhteen. Puheyhteyden ylläpitäminen, jonka on huhuttu tuovan Yhdysvaltain ja Venäjän välisen suoran neuvotteluraiteen nykyisen Normandia/Minsk-formaatin rinnalle, saattaisi osaltaan selittää astetta varovaisempaa vastausta.

Ydinaseiden lumoa

Putin siis viittasi ohjusilmoituksessa NATO:n ja Yhdysvaltain ohjuspuolustuspolitiikkaan, joka on ollut Venäjän hampaissa aina siitä asti, kun George W. Bushin hallinto vuonna 2002 irtautui ohjuspuolustusjärjestelmiä rajoittavasta sopimuksesta (tämä kylmän sodan kenties merkittävin suurvaltojen ydinasevalvontasopimus allekirjoitettiin vuonna 1972) ja ilmoitti panostavansa järjestelmien kehittämiseen. Yhdysvaltojen vakuutukset siitä, että sen Eurooppaan sijoittamat ohjuspuolustusjärjestelmän osat ovat suunnattu Iranin ballististen ohjusten (ei vain ydinohjusten) muodostamaa uhkaa vastaan, ja ettei ohjuspuolustusjärjestelmä edes kykenisi mitätöimään Venäjän nykypelotteen uskottavuuden kannalta keskeistä vastaiskukykyä, ovat kaikuneet Venäjällä kuuroille korville.

Miksi sitten ydinaseet vaikuttavat edelleen olevan niin merkittävässä roolissa Venäjän retoriikassa? James Mashiri ja Katri Pynnöniemi ovat tulkinneet ydinaseiden roolin selkeytyneen hienoisesti Venäjän hiljattain kriisiajan taajuudelle uudelleenviritetyssä sotilasdoktriinissa (ks. sivut 37–38). Varovainen liukuma pois rajoitetun ydinsodan konseption korostamisesta sekä toisaalta ydinaseiden näkemisestä eskalaation hallinnan välineinä tuottavat edellä mainittua selkeyttä sekä vahvistavat kuvaa ydinaseiden roolista nimenomaan viimekätisenä, kansallista olemassaoloa haastavia uhkia vastaan suunnattuna pelotteena. Sotilasdoktriinin linjaukset siis voisivat viitata jopa ydinaseiden roolin hienoiseen liudentumiseen. (On toki huomattava, että Venäjän sotilasdoktriini on julkinen asiakirja, jollaisena sitä tulee myös tulkita. Toisin sanoen sitä tulee tarkastella myös ulospäin suunnattuna viestinä sekä osana sen laajempaa sotilaspoliittisen ajattelun perinnettä Venäjällä, kuten myös Mashiri ja Pynnöniemikin toteavat.)

Ydinaseiden roolin ”selkeytyminen” siirtää huomiota ”tavanomaisten” aseiden saralla tapahtuvaan teknologiseen kehitykseen sekä entistä hämärärajaisempiin sodankäynnin ja muun poliittisen vaikuttamisen muotoihin. Yliääninopeuteen kykenevät ”tavanomaiset” risteilyohjukset, muut vastaavat täsmäaseet sekä esimerkiksi automatisoidut asejärjestelmät ovat tällä hetkellä kuumia perunoita suurvaltain pelipöydillä. Varustelukierrepaineet kyseisten asejärjestelmien kohdalla ovat kovat, eikä olekaan ihme, että esimerkiksi Venäjä on pyrkinyt (toistaiseksi turhaan) sitomaan globaalin tason iskukykyyn yltävät ”tavanomaiset” täsmäohjukset perinteisesti vain strategiset ydinaseet käsittävän START-regiimin asevalvontaneuvotteluiden agendalle.

Toistuvat viittaukset ydinasepelotteeseen kielivät kuitenkin edelleen Venäjän pitkästä ydinasepolitiikan perinteestä ja ”Pommille” annetuista merkityksistä. Tämäkin perinne kuitenkin elää ajassa. Kuten Kultaranta-keskustelujen Venäjän kehitys -työryhmän puheenjohtajana toiminut René Nyberg asian yleisen keskustelun lomassa esitti: Venäjällä puhutaan nykyään ydinaseista selvästi Neuvostoperinnettä varomattomammin. Raskaiden pommikoneiden lentoaktiivisuuden lisääntyminen muun muassa Itämerellä, diplomaattitasolla esitetyt uhkaukset ydinaseiden mahdollisesta kohdistamisesta NATO-maihin, ydinasekynnyksen ylittävien kansallisten intressien liittäminen Krimin niemimaahan… sanat ja teot luovat hämärää sinänsä doktriinitasolla kirkastuneen ydinasepolitiikan ympärille. Uskottavan sotilaallisen pelotteen lisäksi ydinaseet ovatkin edelleen vahva poliittisen vaikuttamisen väline. Ylenpalttinen julkinen ydinasekortin vilauttelu ja poliittinen hyödyntäminen saattaa kuitenkin paradoksaalisesti myös nakertaa ydinasepelotteen uskottavuutta (pelotteen uskottavuuden ylläpitämisen haaste on tietysti ydinasestrategioista käytävän keskustelun ikuisuuskysymys ainakin Korean sodasta eteenpäin).

Jähmeän kriisin sokeat pisteet

Venäjän ydinaseperinteen tausta on tietysti kylmän sodan ajan supervaltastatuksessa. Venäjän taloudelliset haasteet 1990-luvulla korostivat ydinaseiden roolia entisestään. Onkin muistettava, että Venäjä on edelleen maailman toinen globaalin tason ydinasevalta, mikä on tunnustettu myös suurvaltojen välisin sopimusjärjestelyin. Venäjän käsitys sen ydinasepelotteesta on siis vahvasti kytköksissä ajatukseen tasavertaisesta asemasta Yhdysvaltojen kanssa. Tämän tasapainotilan säilymistä aikana, jota luonnehtivat merkittävät tavanomaisten asejärjestelmien varustelupaineet, voidaan pitää Venäjän kannalta entistä tärkeämpänä symbolisena tekijänä. Lisäksi tulkitsen, että Venäjä pyrkii sitomaan kommenteillaan huomion – jota se eittämättä ydinasekortin käyttämisellä länsimaissa saa – Ukrainan kriisistä ja Krimistä laajempaan, heidän näkökulmastaan jo pidempään jatkuneeseen välirikkoon lännen (erityisesti Yhdysvaltain) ja Venäjän välillä.

Meneillään on todennäköisesti pitkään ja intensiteetiltään vaihtelevien käänteiden kautta jatkuva, osittain jo alueellisella tasolla jähmettynyt kriisi, jonka ytimessä tulisi olla huoli Ukrainan tulevaisuudesta ja tavallisten ihmisten turvallisuudesta. Samalla Yhdysvaltain ja Venäjän välinen ydinasevalvontapolitiikka polkee paikallaan, ellei ota jopa taka-askelia – tästä konkreettisena esimerkkinä käy jo pari vuotta jatkunut kissa ja hiiri -leikki vuonna 1987 solmitun, symbolisestikin erittäin merkittävän keskimatkan ydinvoimasopimuksen mahdollisten rikkomusten todentamisen ympärillä.

Ukrainan sodan ympärillä käytävä laajempi arvopoliittinen kädenvääntö on kuitenkin korostuneesti alueellinen kriisi. Tämä on Euroopalle uusi tilanne – jähmettymässä oleva alueellinen selkkaus hivuttaa mannerta päivä päivältä kohti maailmanpolitiikan marginaalia. Euroopan katse harhailee, eikä se kohtaa enää esimerkiksi Lähi-idän tilannetta entisellä herkkyydellä. Siellähän Venäjän ja Yhdysvaltain intressit lyövät paikoin jopa kättä yhteen. Potentiaalisia voittajia jähmettyvästä kriisistä on enää vaikea löytää, ellei sitten kohdista katsettaan tyystin pois Euroopasta, Venäjästä ja Ukrainasta. Tähän ei olla näillä leveys- ja korkeusasteilla viimeisten vuosisatojen aikoina totuttu. Euroopan ajatukset ovat saaneet ehkä turhankin pitkään viipyillä oman erinomaisuuden historiallisen nostalgian tuottamissa lämpimissä tunteissa. Toisaalta katse pitäisi kääntää tavallisiin ihmisiin, jotka niin usein unohtuvat suurvaltapolitiikan jalkoihin. Paikoin löysästäkin ydinasepelotteen olemassaolosta muistuttavasta puheesta kun on mahdollisimman pitkä matka tavallisten Ukrainassa kärsivien ihmisten arkeen.

Kultaranta, tiedustelu ja kyberturvallisuus

Kultarannassa keskusteltiin turvallisuudesta laajasti, myös tiedustelusta, verkon vapaudesta ja kyberturvallisuudesta. Kuva: Wikimedia Commons.

Kultarannassa keskusteltiin turvallisuudesta laajasti, myös tiedustelusta, verkon vapaudesta ja kyberturvallisuudesta. Kuva: Wikimedia Commons.

Osallistuin kuluvana maanantaina käytyjen Kultaranta-keskustelujen työryhmään ”Tiedustelu, terrorismi ja turvallisuus”. Koin työryhmän annin monella tapaa mielenkiintoisena ja silmiä avaavana, mutta samalla hieman kapea-alaisena. Varautumista korostavan ajattelutavan vahvistumisen, ulkopoliittisen ulottuvuuden sekä toisaalta teknologisen kehityksen tuottamien haasteiden ja vapauden välisen jännitteen kaltaiset kysymykset eivät juuri työryhmän keskusteluun ehtineet nousta, kenties käytettävissä olleen ajankin niukkuudesta johtuen. Otan tämän haasteena ja kutsuna jatkaa keskustelua tärkeistä yhteiskunnallisista kysymyksistä täällä sosiaalisen median puolella: Kultaranta-keskustelut jatkukoot!

Suomen turvallisuus kansainvälisen turbulenssin ikeessä

Aloitan kuitenkin yleisillä huomioilla työryhmätyöskentelyn tunnelmasta, jonka voi mielestäni tiivistää kahteen teemaan tai ulottuvuuteen. Tätä ennen haluan vielä muistuttaa, että työryhmäkeskustelut käytiin aikaisempien vuosien tapaan Chatham House -säännön hengessä. Tämä tarkoittaa sitä, että kirjoitan seuraavassa vain keskustelun yleisistä teemoista ja tunnelmista, jotka eivät ole palautettavissa yksittäisiin puheenvuoroihin. Lisäksi haluan huomauttaa, että seuraavassa esitettävät näkemykset menevät myös ristiin omien, varsin yleisen tason tulkintojeni kanssa, eivätkä kaikki näkemykset välttämättä nousseet esiin Kultaranta-keskusteluista.

Ensinnäkin työryhmäkeskustelun tunnelma ja siitä keskustelujen julkiseen osioon koostettu yhteenveto paljastivat, että tiedustelun kannalta keskeiset viranomaiset – suojelupoliisi ja puolustusvoimat, sekä hieman osittain myös rajavartiolaitos – kantavat huolta mahdollisuuksistaan täyttää täysimääräisesti lakisääteiset tehtävänsä ja velvoitteensa, eli alueellisen koskemattomuuden takaamisen sekä kansalaisten perusoikeuksien ja valtiojohdon toimintavapauden turvaamisen. Samalla on todettava, että keskustelujen lomasta oli kuitenkin havaittavissa näkemys Suomesta edelleen hyvin turvallisena valtiona – ehkä juuri tämänkin perinteen mukaisesti turvallisuuden takaamiseen liittyvät kysymykset otetaan hyvin vakavissaan.

Huoli juontuu tulkintani mukaan kolmen tekijän summasta: 1) kansainvälisen politiikan ja uhkakuvastojen kompleksisuuden kasvu sekä tähän liittyvän teknologisen kehityksen tuottamat heijastevaikutukset Suomen yhteiskunta- ja oikeusjärjestyksen jatkuvuutta koettelevina riskeinä; 2) resurssien niukkeneminen suhteessa kompleksisuuden tuottamien haasteiden kasvuun; 3) lainsäädäntö ja toimivaltuudet. Oma asiantuntemukseni näistä kysymyksistä rajoittuu lähinnä kahden ensimmäisen tekijän arviointiin.

Ajatukset resurssien niukkuuden kanssa elämisestä ja tiedusteluvalmiuksia koskevan lainsäädännön muuttamisesta hallitusohjelman jo suuntaamalla linjalla olivat lähtökohtia, jotka selvästi vaikuttivat työryhmäkeskustelun taustalla. Hallitusohjelmassa tavoite siis asetetaan seuraavasti (ed. linkki, s. 33; kursivointi minun):

Hallitus vahvistaa […] uusien ja laaja-alaisten uhkien kuten hybridivaikuttamisen, kyberhyökkäysten ja terrorismin torjuntaa. Hallitus vahvistaa ulkoisen turvallisuuden sisäisiä edellytyksiä. Hallitus esittää säädösperustaa ulkomaantiedustelulle ja tietoliikennetiedustelulle sekä tarkentaa kokonaisturvallisuuden kannalta merkittävien maa-alueiden ja kiinteistöjen hankintaan sekä kaksoiskansalaisuuteen liittyvää lainsäädäntöä. Niiden valmistelun yhteydessä kiinnitetään huomiota perus- ja ihmisoikeuksien toteutumiseen.

Edellä lainatun otteen viimeinen lause on hieman onnettomasti kirjattu. Perus- ja ihmisoikeuksien tulee toteutua, pelkkä huomion kiinnittäminen näihin kysymyksiin ei yksin riitä. Ulkomaan- ja tietoliikennetiedustelun sekä toisaalta puolustusvoimien tilannekuva-analyysin edellytysten kehitystarpeet muodostivat kuitenkin kehyksen, jonka sisällä Kultaranta-keskusteluissa sekä työryhmän kohdalla liikuttiin. Ja kuten todettua, ajatus ei sinänsä ole mullistava tai uusi, vaan pikemminkin kevään kuluessa selvästi voimistunut. Kysymystä on muodossa ja toisessa käsitelty julkisuudessa melko vilkkaasti, etenkin tammikuussa 2015 julkaistun, puolustusministeriön alaisen työryhmän mietinnön jälkeen. Itse asiassa keskustelu oli vilkasta jo mietinnön valmisteluprosessinkin aikaan.

Tässä yhteydessä lienee hyvä mainita, edelliseen sitaattiinkin viitaten, että keskeinen kysymys turvallisuuden kasvattamisen ja kansalaisten vapauksien sekä perusoikeuksien toteutumisen latentista jännitteestä oli kyllä työryhmän keskusteluissa esillä. Jännitettä käsiteltiin nähdäkseni ihan aitona huolena, joskin myös kysymyksenä, johon ei juututtu. Vapauksien ja turvallisuuden väliseen jännitteeseenhän myös tasavallan presidentti vihjasi omissa puheenvuoroissaan, pariinkin otteeseen: vapaus ilman oikeutta ja mahdollisuutta turvallisuuteen on tyhjä arpa, jonka varaan emme voi tulevaisuuttamme rakentaa – näin taisi presidentin viesti vapaasti tulkittuna kuulua. Vaikka ymmärrän huolen turvallisuuden takaamisesta, kallistuu oma vaakani sittenkin huoleksi vapauden ja perusoikeuksien takaamisesta.

Toinen työryhmäkeskustelun yleistä tunnelmaa luonnehtinut piirre liittyy yleisempään riski- ja varautumisajattelun kasvuun. Uhkakuvapoliittisessa mielessä keskustelua leimasivat ajatukset sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden raja-aitojen jatkuvasta hämärtymisestä. Tähän liittyy läheisesti myös kansainvälisen politiikan vallan diffuusiosta valtioille aiheutuvat haasteet, jotka näkyvät suoraan kansainvälisen toimijakentän moninaistumisena ja toimintatapojen notkistumisena. Ajatus valtiotoimijoiden – etenkin liberaalien demokratioiden – kankeudesta mukautua nykymaailman kiivastahtiseen muutokseen oli teema, joka nousi esiin useissa yhteyksissä myös Kultaranta-keskustelujen julkisissa osioissa. Mielestäni tähän keskusteluun liittyi hieman häiritseviäkin piirteitä. Esimerkkinä mainittakoon ajatus autoritääristen yhteiskuntajärjestelmien (joista Kiina taidettiin mainita konkreettisena esimerkkinä) toimivaksi osoittautuneiden käytänteiden soveltamisesta suomalaiseen yhteiskuntaan. Toivottavasti tiedustelukysymyksissä nämä käytänteet kierretään kaukaa ja tukeudutaan itseluottamuksella omiin vahvuuksiimme, joihin kirkkaus ja läpinäkyvyys sopivat sävyinä huomattavasti hämäriä katveita paremmin.

Tilannekuvan kompleksisuuden lähemmälle tarkastelulle – sekä yleisesti keskustelu kansainvälisen politiikan muutostrendeistä ja uhkakuvastojen todenmukaisuudesta – jäi itse työryhmäkeskustelussa valitettavan vähän aikaa. Toisaalta olihan aihekin melkoisen laaja. Tähän liittyen esimerkiksi avoimen ’big datan’ mahdollinen hyödyntäminen osana tiedustelua tai muutoin massavalvontaan liittyvät kysymykset eivät nousseet keskustelua ohjaaviksi teemoiksi. Myös terrorismin olemusta ja kehitystä koskeva keskustelu, jota olisi kenties työryhmän otsakkeen perusteella voinut odottaa, jäi tiedustelun edellytyksiä koskevan keskustelun varjoon. Kyberturvallisuutta ja informaatiovaikuttamisen yhteiskunnallisia vaikutuksia sivuttiin muun keskustelun lomassa.

Tiedusteluvaltuuksien ja -käytäntöjen valvontaan liittyviä kysymyksiä sen sijaan kyllä käsiteltiin. Ylipäätään riippumattoman tiedusteluvaltuuksia tarkkailevan valvontajärjestelmän, jonka tullee toimia sekä parlamentaariselta että oikeudelliselta (riippumaton tuomioistuin?) pohjalta, luominen on keskeistä järjestelmän (ja sen varassa toimivien viranomaisten) legitimiteetin ja yhteiskunnallisen arvostuksen takaamisen kannalta. Tämä arvo nousi esiin useaan otteeseen muun muassa pääministeri Sipilän yleistä yhteiskunnallista tilannetta hahmottaneissa puheenvuoroissa (keskustelujen julkisissa osuuksissa): kansalaisten luottamus toisiinsa, yhteiskuntaan sekä sen instituutioihin ovat kysymyksiä, jotka liittyvät läheisesti myös tiedusteluvaltuuksien kehittämiseen.

Ajatuksia herättäneestä työryhmäkeskustelusta jatkaen otan seuraavassa kiinni lyhyesti kahdesta teemasta, jotka jäivät ajaltaan rajallisesta keskustelusta mielestäni uupumaan. Toivottavasti tämä vie Kultaranta-keskusteluja edelleen eteenpäin: 1) tiedustelun, siihen liittyvän uhkakuvapolitiikan sekä etenkin kyberturvallisuuskeskustelun kansainvälinen ulottuvuus ja turvallisuusdilemma; 2) turvallisuuskeskustelun yleinen tunnelma (varautumisen ja väistämättömien riskien orastuksen kausi) ja suhde kansalaisten itsensä toteuttamisen mahdollisuuksiin.

Kybervarustelun- ja informaatiovaikuttamisen negatiivinen kierre?

Mitä on kansainvälisyys? Tiedustelua käsittelevästä keskustelusta tähän kysymykseen saattoi saada varsin pessimistisen ja hämäryyksien täyttämän kuvan. Monella tapaa tämä on luonnollista: asiaan vihkiytyneiden viranomaisten tehtävä ei ole rakentaa omaa toimintaansa ruusunsävyisten pumpulikuvastojen varaan, vaan pikemminkin asettaa horisontti pahimpien mahdollisten oletusten ja skenaarioiden varaan. Oli miten oli, työryhmäkeskustelua ohjannut näkymä kansainvälisestä politiikasta – joka ehkä itsellenikin valkeni hitaana hämäläisenä vasta keskustelujen loputtua – näyttäytyi kansallisvaltioiden rajojen ulkopuolelta avautuvana uhkien ja vaarojen entistä sotkuisemmalta rihmastolta, jonka vaateisiin reagoiminen tuottaa huolta oman vastuunsa vakavasti ottaville viranomaistahoille. Toisaalta kansainvälisyys näyttäytyi keskusteluissa myös samanmielisten ja poliittisessa liittosuhteessa olevien valtioiden yhteistyönä. Etenkin siviiliviranomaisten perspektiivistä kansainväliset yhteistyöverkostot (toki esimerkiksi kansainvälinen kriisinhallintayhteistyö on keskeistä myös puolustusvoimille) ovat elintärkeitä tiedonlähteitä pienvaltiolle relevantin tiedustelutiedon hankkimiseksi. Tämä ei kuitenkaan onnistu ilman omia pelimerkkejä, joita yhteistyön merkeissä odotetaan vaihdannan välineinä.

Kansainvälisyyden käsittäminen uhkien upottavana suona sekä toisaalta samanmielisten verkostona jää kuitenkin joiltain kriittisiltä osiltaan vaillinaiseksi. Käsitykseen limittyy jännite, jonka purkaminen vaatii analyyttistä tarkastelua. Erityisen keskeistä on huomata, että emme tee omia varautumis- ja varustautumispäätöksiämme eristyksissä, vaan päätöksillämme on vaikutuksensa myös kansainväliseen ympäristöön, jonka herkästi tulkitsemme sijaitsevan ”tuolla jossain”. Tiedustelutoiminnan ja tilannekuva-analyysien kohdalla yhteys ei ehkä ole niin selvä, mutta esimerkiksi kyberturvallisuuteen liittyvissä ratkaisuissa (jotka myös liittyvät tiedustelukysymyksiin) yhteys kansallisten ratkaisujen ja kansainvälisen turvallisuusympäristön välillä käy – ainakin teoriassa – selvemmäksi.

Ensinnäkin on otettava huomioon, että kansainvälisten suhteiden olemuksen ytimessä oleva ajatus epävarmuuden hallinnasta ja siihen läheisesti liittyvästä turvallisuusdilemmasta koskee elimellisesti myös digitaalisen varautumisen ja turvallisuuden kysymyksiä. Itse asiassa kyberturvallisuuden kohdalla turvallisuusdilemmaherkkyys on jopa perinteistä, kineettisen turvallisuuden alaa kriittisempi kysymys. Tämä johtuu ennen kaikkea puolustuksellisten ja hyökkäyksellisten valmiuksien rajan hämärtymisestä kyberympäristössä, mutta myös siitä, että valtiot ovat menettämässä pitkään hallussaan pitämäänsä väkivallan monopolia juuri tällä sektorilla (mitä tietysti sitten myös käytetään hyväksi joidenkin valtioiden toimesta).

Pelkistetysti esitettynä turvallisuusdilemma syntyy valtiotoimijoiden kyvyttömyydestä saada vedenpitävää tietoa toisten valtioiden nykyisten ja tulevien intentioiden luonteesta. Tämä yksilöidenkin välisestä suhteesta analogisesti hahmotettava psykologinen dilemma sysää epävarmuuden pysyväksi olosuhteeksi kansainvälisiin suhteisiin. Epävarmuus on mahdollista ylittää esimerkiksi luottamusta lisäävillä toimilla, dialogilla ja käytäntöyhteyksien vahvistamisella, mutta ei koskaan pysyvästi ohittaa.

Ratkaisut epävarmuuden pysyvyyteen ja siitä johtuvat tulkinnat vastapuolen intentioista voivat olla luonteeltaan optimistisia, pessimistisiä, ideologisia tai suorastaan fatalistisia. Ratkaisu turvallisuusdilemman tulkintahaasteeseen saattaa johtaa oman varustelutason lisäämiseen, jota puolestaan voidaan edistää joko kehittämällä omia puolustuksellisia valmiuksia (ollen usein pienempien, status quo:n säilyttämiseen pyrkivien valtojen lähes automaattinen ratkaisu) tai vaihtoehtoisesti hyökkäyksellisiä valmiuksia kehittämällä, etenkin jos tulkinta vastapuolesta on niin pessimistinen, että ennaltaehkäisevän iskun suorittaminen oman turvallisuuden lisäämiseksi katsotaan käytännössä ainoaksi varteenotettavaksi vaihtoehdoksi. Turvallisuusparadoksi – jota siis kutsutaan yleisesti, mutta samalla hieman harhaanjohtavasti, turvallisuusdilemmaksi (johtopäätösten jälkeen varsinaista tulkintatason dilemmaa ei enää ole olemassa) – syntyy lopulta tilanteessa, kun kaksi tai useampi toimija pyrkivät vahvistamaan omaa turvallisuuttaan varustautumalla (vaikka sitten omasta mielestään puolustuksellisesti). Samalla varustelupäätöksiin liittyvistä tulkinnanvaraisuuksista johtuen (kyvyttömyys erotella varmasti hyökkäyksellisiä ja puolustuksellisia intentioita) päätökset saattavat johtaa syvenevään varustelukierteeseen, jonka seurauksena kaikkien osapuolten turvallisuus itse asiassa heikkenee, vaikka tavoite on alun alkaen ollut päinvastainen.

Robert Jervisin ja monien muiden kansainvälisen politiikan tieteenalan klassikoita hieman yksinkertaistaen turvallisuusdilemman hallinnassa on siis keskeistä huomioida kaksi tekijää: 1) mahdollisuus tehdä erottelu hyökkäyksellisten ja puolustuksellisten varustautumispäätösten välillä niin, että myös vastapuoli osaa tämän eron tulkita; 2) huomioida kansainvälinen tilanne sekä tiedostaa, tukeeko esimerkiksi aseteknologian kehitysvaihe hyökkäyksellisten vai puolustuksellisten kapasiteettien kehittämistä ja hyödyntämistä? Näihin tulkintoihin vaikuttavia tekijöitä ovat esimerkiksi maantiede, päättäjien aikaisempien kokemusten luomat uskomusjärjestelmät sekä esimerkiksi teknologian kehitys. Näistä etenkin teknologian luomat paineet osuvat suoraan kyberturvallisuusvarustelusta käytyyn debattiin. Kyberturvallisuudesta puhuttaessa, näin olen antanut itseni ymmärtää, puolustuksellisia valmiuksia on suhteellisen helppo kääntää tukemaan myös hyökkäyksellisiä valmiuksia. Vastaavasti keskustelussa on esitetty, ettei puolustuksellisten valmiuksien kehittäminen ole mahdollista ilman valmiutta suorittaa myös kyberhyökkäyksiä – tai ainakin tehokkaan puolustuksen järjestäminen vaatii myös hyökkäysvalmiuksien kehittämistä. Turvallisuusdilemmaherkkyyttä ajatellen tilanne on vähintäänkin ongelmallinen.

Suomen kaltaisen pienvaltion kannalta voi olettaa, että heittäytyminen kyberturvallisuusvarustelupolitiikkaan, joka siis edellä esitetyn valossa sisältää huomattavia turvallisuusdilemmajännitteitä, on lähtökohtaisesti valinta, jota tulisi välttää. Toisaalta se voi myös olla pakotettu valinta – Suomen kaltaisen pienen valtion mahdollisuudet liennyttää jännitteitä pelkillä varustautumispäätösten defensiivisyyttä korostavilla signaaleilla on rajoitettu. Tämä havainto johtaakin lopulta varsinaisen johtopäätökseeni ja suositukseeni.

Useat turvallisuusdilemmateoreetikot ovat korostaneet, että vastavuoroisen epäluulon kehän murtamiseksi löytyy välineitä myös varustelupäätösten ulkopuolelta. Sikäli kun esimeriksi Suomi katsoo tarpeelliseksi kehittää omia kybervalmiuksiaan (samat päätelmät voisivat toimia analogisesti myös informaatiovaikuttamiseen liittyvissä kysymyksissä), toivottavasti mahdollisimman defensiivisten intentioiden pohjalta, tulisi Suomen myös aktiivisesti kehittää tämän rinnalle toista, ulkopoliittisen aktiivisuuden raidetta. Suomi voisi panostaa sääntöperustaisen ja yhteistyövaraisen kansainvälisen järjestyksen mukaisiin prosesseihin, joissa pyrittäisiin edistämään sinänsä vielä lapsen kengissä olevaa monenkeskistä diplomatiaa kyber- ja informaatiovarustelukierteen hillitsemiseksi.

Ensinnäkin tämä kahden raiteen politiikka – defensiivisen, ennaltaehkäisyyn perustuvan varautumisen ja ulkopoliittisen vakauttamisen yhdistelmä – tulisi nostaa selvemmin myös poliittisen johdon strategiseksi ohjelmaksi. Tällä hetkellä keskustelua leimaa liiaksi varautumisen logiikka. Varautumisen ja turvallisuuden tuottamisen logiikan rinnalle nostettavat panostukset kansainvälisiin neuvotteluihin sekä monenkeskisen diplomatian keinoihin olisi myös rauhoittava viesti kansalaisten suuntaan – kansainvälinen politiikka saataisiin näyttämään sääntöperustaisena sekä nykyistä hieman ennustettavampana, millä saattaisi olla positiivisia vaikutuksia myös kansalaisten yleiseen tulevaisuususkoon. Mielestäni tällainen vaikutus on erittäin keskeinen myös valtiojohtomme vakaumuksessa ylläpitää kansainvälisiä puheyhteyksiä mahdollisimman laajasti kriisi- ja konfliktitilanteidenkin keskellä.

Se on kuitenkin selvää, vaikka julkisuusdiplomatian edistämisellä ja Suomen kansainvälisellä profiloitumisella tietty itseisarvo onkin, ettei pelkästä aloitteellisuuden ilosta kannata monenkeskisiä kokoontumisia rakennella. Esimerkiksi kyberturvallisuudesta ja informaatiovaikuttamisesta käytävään kansainväliseen dialogiin tulee suhtautua yhtä lailla pragmaattisesti, kuin mihin tahansa muuhun ulkopolitiikan alaan. Onnistumisen ja edistymisen mahdollisuuksien tulee olla sillä tasolla, että ne saattaa omaan horisonttiin kuvitella mahtuvan. Näin ollen toiminnassa kannattanee ensimmäisessä vaiheessa keskittyä ensisijassa jo olemassa olevilla foorumeilla vaikuttamiseen. Tukea EU:n ulkoasiainhallinnon kahdenvälisen kyberturvallisuusdialogin edistämistä, oli kyse sitten Yhdysvalloista, Intiasta, Kiinasta tai Venäjästä; tukea Eurooppa-neuvoston kyberdiplomatia-aloitteita; painottaa kyberturvallisuuskysymyksiä yleisten aseidenriisuntaa koskevien monenkeskisten neuvottelujen yhteydessä sekä pyrkiä kansainvälisten sopimusjärjestelmien kehittämiseen kyberturvallisuuden alalla; tukea Internetin demokraattisten ja valvontavapaiden vyöhykkeiden kehittämistä globaalilla tasolla. Yhtä kaikki, ulkoasiainministeriössä (ja valtioneuvostossa yleisesti) ollaan varmasti hyvin kartalla keskeisistä foorumeista ja vaikutuspaikoista, joissa profiloitumista voi toteuttaa. Kyse on enemmänkin siitä, että suuntaus näkyisi myös poliittisen päätöksenteon strategisissa painotuksissa varautumisajattelun rinnalla.

Turvallisuuskeskustelun yleinen tunnelma ja verkon vapaan käytön henkinen merkitys

Kolmen T:n työryhmän keskustelut siis pohjautuivat ajatukselle siitä, että tiedusteluvalmiudet on saatava tasolle, joka mahdollistaa kansallista turvallisuutta vaarantavien uhkien mahdollisimman tehokkaan ennaltaehkäisyn. Tällä tavoin voi yleistää, että tiedustelukysymyksen taustalla vaikuttava turvallisuuskäsitys lähtee edelleen liikkeelle varsin perinteisistä, moderneista lähtökohdista: koska turvallisuusuhkat, jotka edelleen sijaitsevat pääosin valtiomme rajojen ulkopuolella, ovat paikannettavissa, voidaan (ja tulee) niihin myös vaikuttaa ennen uhkien konkretisoitumista kriiseiksi. Koska kyseessä ovat inhimillisistä prosesseista juontuvat uhkat (erotuksena esimerkiksi ympäristökatastrofeista), kyetään niiden toteutumisesta saavuttamaan kriittistä tietoa, jota poliittinen päätöksenteko voi hyödyntää. Tämä on monella tapaa varsin terve suhtautuminen – on hyvä tietää, että turvallisuutta katsotaan voitavan edelleen ennaltaehkäisevästi tuottaa.

Modernia, ennaltaehkäisyä korostavaa turvallisuusajattelua vasten maailmalla on viimeisten vuosien aikana voimistunut jälkimoderni ajattelu, jossa hieman pelkistäen myönnetään, ettei kaikkia turvallisuusuhkia ole edes mahdollista ennakoida. Viranomaisten vaikutusmahdollisuudet epälineaarisesti syntyvien uhkien torjuntaan katsotaan olevan rajalliset. Tällöin turvallisuuspolitiikan kiinnekohta liukuu hiljalleen ennalta vaikuttamisesta yhteiskunnan kriisinsietokyvyn ja palautumisvalmiuksien kehittämiseen – siis turvattomuuden kanssa elämisen edellytysten kultivoimiseen – oli kyse sitten ympäristökaaoksen vaikutusten negatiivisten seurausten minimoimisesta tai esimerkiksi terrorismin kaltaisesta uhkakuvasta. Jälkimoderniin, resilienssin käsitteeseen läheisesti liittyvään turvallisuusajatteluun, törmää kasvavasti niin angloamerikkalaista turvallisuuskeskustelua kuin globaalihallinnan edellytyksistä käytyä keskustelua seuratessa.

Tämä trendi on verkkoturvallisuuden kannalta hieman ongelmallinen. Hieman karrikoiden voisi todeta, että käsitystämme Internetin mahdollisuuksista sävytti vielä joitain vuosia sitten visiot suurista demokraattisen osallistumisen kulttuurin sekä tasa-arvoisen kehityksen mahdollisuuksista. Kaikki tieto olisi yhtäkkiä kaikkien saatavilla ja ihmiset kykenevät vapaasti ja vilpittömästi osallistumaan keskusteluihin kaukaistenkin vaikuttajien ja kulttuurien kanssa. Nyt kuitenkin puhumme uhkakuvista, varautumisesta sekä informaatiovaikuttamisen ja -resilienssin kaltaisista käsitteistä. Edelleen kärjistäen: onko verkosta muodostumassa, jos ei suoranainen välttämätön taakka, niin ainakin hämärien katvealueiden ja turvattomuuksien leimaava tila, jossa meidän kuitenkin tulee päivittäin yhteiskunnallista toimeliaisuuttamme ylläpitääksemme operoida?

Tutkija Mari K. Niemi, joka myös osallistui Kultaranta-keskusteluihin, ehtikin jo niputtaa blogissaan demokratian tilaa käsitelleen työryhmän keskeistä antia seuraavasti:

Kultarannassa demokratian tilaa pohtineen työryhmän keskusteluissa toivottiin, että suomalaiset kokisivat kansalaisina enemmän yhteiskunnan omistajuutta sen sijaan, että asemoivat itsensä tyytymättömiksi asiakkaiksi.

Ja edelleen:

En usko, että esimerkiksi vaatimus suorista riveistä haasteiden edessä tai entistä synkempien uhkakuvien maalailu saa mukaan heitä, joille visiot yhteiskunnallisesta omistajuudesta ja omistautumisesta tuntuvat vierailta.

Näihin ajatuksiin kiteytyy myös toinen huomioni, joka koskee verkkoturvallisuuden, vapauden, taloudellisen toimeliaisuuden ja yhteiskunnallisen luottamuksen suhdetta – kaikki siis teemoja, jotka tavalla tai toisella nousivat Kultaranta-keskusteluissa esiin. Vapaus ei ole vain etuoikeus, vaan myös välttämättömyys liberaalin demokratiamme toimivuudelle (ja kyllä, myös talouskasvulle, kunhan vastuullisuudesta pidetään viranomaisten ja kansalaisten yhteistoimin huolta). Sama koskee viranomaisten nauttimaa luottamusta, joka Suomessa on tällä hetkellä eittämättä kansainvälisestikin vertaillen varsin korkealla tasolla. Verkko- ja informaatioteknologia on kuitenkin ala, jossa tämä luottamus saattaa rapista nopeastikin. Ihmiset tuottavat hirmuisen määrän henkilökohtaista informaatiota nettiin, josta se voi olla vielä pitkänkin ajan kuluttua viranomaisten kaivettavissa. Mitään takuita meillä ei ole siitä, että tulevaisuuden viranomaiset toimivat samoilla motiiveilla, kuin aikalaisemme – olemmehan rivien välissä myöntäneet, että viranomaisten ja kansalaisten suhde määrittyy mitä enenevissä määrin myös välittömien vaikutusmahdollisuuksiemme ulottumattomissa olevien kansainvälisten kehityskulkujen paineen seurauksena.

Keskeisempi tekijä on kuitenkin ihmisten luottamuksen rakentaminen ja vahvistaminen tässä ja nyt. Luottamusta voisi vahvistaa esimerkiksi kehittämällä erilaisia demokraattisia tiloja verkkoon. Maailmalla tilanne ei ole kovin valoisa tässä suhteessa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa kyberturvallisuuteen varattu budjetti on yli satakertainen määrärahoihin, jotka ovat varattu Internetin demokraattisen käytön edistämiseen (Brantly 2014, 151). Erilaiset kansalaisten osallistumismahdollisuuksia (tasa-arvon pohjalta, ei markkinaperustaisesti) lisäävät verkkoteknologiat olisivat kuitenkin tehokkaita instrumentteja kansalaisten tulevaisuususkon sekä teknologiaa kohtaan koetun luottamuksen lisäämiseksi. Tämä luottamus taas varmasti versoisi positiivisella tavalla myös kultaranta-keskusteluissa esillä olleen digitalisaation hyödyntämiseen sekä yleisesti kansalaisten itsensä toteuttamisen mahdollisuuksiin. Retoriikka, jossa verkosta maalataan synkeä, varautumisajattelun leimaama tila, saattaa kääntyä itseään vastaan ja eristää ihmisiä tekemästä asioita, mitä he parhaimmillaan kykenisivät itsestään irti saamaan. Puhumattakaan nyt siitä, että sananvapauden edistämisen tulisi olla meille itseisarvo.

Yhteenveto

Tiedustelusta, informaatiotilan kansainvälisestä luonteesta tai kyberturvallisuudesta puhuttaessa valtionjohdon olisi hyvä jo lähtökohtaisesti tukeutua kaksoisstrategiaan, jossa varautumisen logiikkaa korostavan raiteen rinnalla kuljetettaisiin vastapainona aktiivista diplomaattista sitoutumista ja sääntöperustaisen kansainvälisen järjestyksen merkitystä korostavaa linjaa. Esimerkiksi vuonna 2013 julkaistussa Suomen ensimmäisessä kyberturvallisuusstrategiassa kansainvälisyys vaikutetaan ymmärrettävän lähinnä kapeasta hyötynäkökulmasta omien kyberturvallisuuskyvykkyyksien kehittämiseksi. Pyrkimys kansainväliseen vaikuttamiseen kybernormiston ja kyberdiplomatia-aloitteiden kehittämiseksi voisi olla oivallinen tulevaisuuden painopiste Suomelle. Kyberturvallisuutta koskevien kansainvälisten neuvottelujen onnistuminen luonnollisesti lisäisi myös valtiotoimijoiden vastavuoroista luottamusta ja lieventäisi turvallisuusdilemman painetta. Toisekseen, aktiivisen ulkopolitiikan linja korostaisi kansainvälisen politiikan yhteistyövaraisen turvallisuuden kuvastoa myös Suomen kansalaisten näkökulmasta. Katteettomalle pohjalle tätä mielikuvaa ei kuitenkaan tule rakentaa, joskin yhtä lailla olisi onnetonta, jos kansalaisten käsitys kansainvälisistä suhteista vilisee ratkaisemattomia uhkakuvia, piileviä riskejä ja trollitehtaita ilman mitään varaventtiilejä. Tämä kuva kun ei todellisuutta sellaisenaan vastaa. Lisäksi se heikentää – näin rohkenen hieman spekulatiivisessa hengessä väittää – suomalaisten toimeliaisuutta ja rohkeutta hyödyntää verkon ja digitalisaation mahdollisuuksia täysimääräisesti.

***

P.S. Kaikkinensa Kultaranta-keskustelut olivat henkilökohtaisella tasolla hieno kokemus sekä Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua edelleen kesän kynnyksellä mukavasti piristävä tapahtuma. Ulkomaalaisten, varsin vaikutusvaltaisten puhujien kutsuminen oli mielestäni hieno kehitysaskel tapahtuman konseptille. Suuret kiitokset omalta osaltani tasavallan presidentille kutsusta tilaisuuteen sekä kaikille tilaisuuden järjestäjille onnistuneen tapahtuman luomisesta. Toivottavasti myös jatkossa tilaisuuteen kutsutaan nuoria tutkijoita sekä sosiaalisessa mediassa vaikuttavia keskustelijoita mukaan – näin myös keskustelun moniäänisyys sekä tilaisuuden jälkeinen tavoitettavuus vahvistuvat.

Kohti Kultarantaa 2015 – horisonttia laventamassa

Tasavallan presidentti Sauli Niinistön isännöimät, järjestyksessään kolmannet Kultaranta-keskustelut käynnistyvät huomenna sunnuntaina. Olen raportoinut blogissani useamman kirjoituksen voimin kahden aikaisemman Kultaranta-keskustelun (julkisen osan) antia sekä keskustelujen jälkilöylyjä. Vuosien 2013 ja 2014 tapahtumat esittelivätkin osallistujien ja teemojen valossa varsin laaja-alaisen, eri yhteiskunnan sektorit yhteen niputtavan käsityksen Suomen turvallisuuspoliittisen keskustelun ja päätöksenteon kentästä. Kultaranta-keskustelujen merkitystä arvioitaessa voitaneenkin hyvin puhua yhteiskunnan kokonaisturvallisuuden strategisen tason tunnelmien laaja-alaisesta luotaamisesta, kuitenkaan ajankohtaisia asiakysymyksiä unohtamatta.

Laaja-alaisesta hengestä huolimatta, kenties pienimuotoisen pelkistämisenkin uhalla, tilaisuuksista on saattanut poimia selviä painotuksia: Esimerkiksi vuoden 2013 keskustelut raivasivat maastoa kansallisen puolustusvalmiuden resurssipohjan turvaavalle poliittiselle konsensukselle (sekä hieman laveammin myös käsitykselle kansallisen puolustuksen suhteesta puolustuksen yhteistyövaraisten verkostojen merkitykseen Suomen turvallisuuspolitiikassa), joka sittemmin eräällä tavalla manifestoitui syksyllä 2013 asetetun puolustuksen parlamentaarisen selvitysryhmän suosituksissa. Onkin ollut varsin yllättävää huomata, kuinka puolustusvoimien määrärahakeskustelu vaikuttaa hallituspuolueiden melko yksiselitteisistä resurssipohjan kestävyyden takaavista lupauksista sekä tähän liittyvästä verraten laajasta poliittisesta konsensuksesta huolimatta käyvän edelleen, jos ei kuumana, niin ainakin tasaisen lämpöisenä.

Vuoden 2014 keskustelut puolestaan keskittyivät Venäjän ympärille. Keskustelujen teemojen asettamisen takaa tuskin on löydettävissä mitään yksityiskohtaista piiloagendaa, mutta voidaan olettaa, että ainakin pyrkimys yhteisen tilannekuvan edellytysten muodostamiselle, sekä yleisesti Venäjän merkityksen ja kehitysnäkymien ruodintaan eri yhteiskunnan sektoreita edustavien asiantuntijoiden näkökulmasta, lienee ollut tavoitteena. Toki keskusteluissa oli mukana muitakin teemoja. Kaikki osiot eivät kuitenkaan ole olleet aivan yhtä onnistuneita. Esimerkiksi vuoden 2014 keskustelujen kolmas, Suomen yhteiskunnallista uudistumista varsin yksipuolisella (ja muistini mukaan sotkuisella) talouspensselillä hahmotellut istunto (otsikko: ”Suomen sitko – millaiset eväät talouden ja yhteiskunnan uudistamiselle?”) oli ainakin allekirjoittaneelle pettymys. Keskustelu käpertyi pragmaattisen ratkaisukeskeisyyden ja yhteiskunnan moniulotteisuuden tunnistamisen sijasta lähinnä ongelmilla mässäilyyn ja syyllisten tunnistamiseen. Tällaisen negatiivisuuden kierteen luonnehtima tunnelma ei mielestäni istunut ongelmitta tilaisuuden arvoon ja luonteeseen. Ehkä tästäkin syystä Venäjään kohdistunut osio kommenttipuheenvuoroineen ja laajempine keskusteluineen nousi omissa papereissani vuoden 2014 tilaisuuden yhteiseksi nimittäjäksi.

Viime vuoden avauspuheessaan tasavallan presidentti esitti myös näkemyksensä Kultaranta-keskustelujen ideasta. Tilaisuudet eivät ole itseisarvoisia, totesi Niinistö. Lämpimiä on turha puhua – näin taisi viesti kuulua. Keskusteluja järjestetään tässä formaatissa silloin, kun tarvetta kotimaisen turvallisuuspoliittisen keskustelun yhteensovittamiselle, tilannearvioille sekä uusille ajatuksille tuntuu olevan. Ja viimeisen kolmen vuoden maailmanpoliittisten käänteiden lomassa tarvetta on tuntunut riittävän. Maailmanpolitiikan muutoksesta huolimatta suomalaisen turvallisuuspoliittisen keskustelun horisontti on kaventunut, kohdistuen erityisesti lähialueemme turvallisuusympäristön arviointiin sekä asevaraisen turvallisuuden kysymyksiin.

Yleisen tunnelman jännittyminen ja tästä seuraavan odotushorisontin kaventuminen ei tietysti ole vain suomalaisen turvallisuuspoliittisen keskustelun piirre – Ukrainan sota on vaikuttanut tunnelmien kiristymiseen laajasti, etenkin Euroopassa. Toisaalta horisontin kaventuminen ja strategisen katseen ”tiivistyminen” on ollut havaittavissa kotimaisessa keskustelussamme jo ennen Ukrainan sotaa, kuten olen blogissani jo ennen Ukrainan tapahtumien eskaloitumista esittänyt. Kyse ei ole pelkästään mistään metakeskustelun triviaaleista vireistä, vaan laajemmasta tunnelmasta, joka ei voi olla vaikuttamatta politiikan käytännön johtopäätöksiin tai resonoimatta kansalaisten tunnelmiin.

Toisaalta on huomattava, että muutos turvallisuuspolitiikan suunnasta käytävässä keskustelussa on tapahtunut historiallisesti merkittävänä aikana. Samalla kun Eurooppaa koskeva mittava kriisi – kriisi, jonka sisimmäisellä kehällä on käynnissä epäsymmetrisesti ja tietoisesti rajoitettu, mutta tästä huolimatta avoin sota – vangitsee katseemme, saamme kenties hieman yllätykseksemme huomata, ettei kriisi ole välttämättä jakamattoman globaalin huomion kohde. Tähän Euroopassa ei olla totuttu.

Kuten ulkoministeriön erikoistutkija ja professori Hiski Haukkala on todennut, kyseessä on ennen kaikkea alueellinen, Euroopan muita ongelmia vasten resonoiva ja ongelmien kierrettä vahvista kriisi. Ukrainan sota on Euroopan ja Venäjän kannalta edennyt pisteeseen, jossa on tarjolla vain häviäjien rooleja, parhaimmillaan kriisikierteen syvenemistä estäviä torjuntavoittoja (puhumattakaan itse Ukrainalle tarjolla olevista tulevaisuusnäkymistä). Ukrainan tulevaisuudella pelattu strateginen peli on edennyt toivottomalta vaikuttavaan limboon: sen tulevaisuus Euroopan unionissa on yhä kaukaisemmalta vaikuttava haave mittavista yhteiskunnallisista ja rakenteellisista ongelmista sodan ohella kärsivän Ukrainan kannalta; mutta niin on kaukainen myös Venäjän alkuperäisenä tavoitteena ollut Ukrainan integroiminen nyt väistämättä tyngäksi jäävään Euraasian unioniin, jonka rakennuspalikkana Ukraina olisi ollut avainasemassa.

Yhteiskunnallisilla kommentoijilla – kuten ihmisllä yleensäkin – lienee sukupolvesta toiseen taipumusta ylidramatisoida oman historiallisen kokemuksensa merkitystä. Suonette anteeksi, jos sorrun tähän samaan historiattomuuden helmasyntiin ja presentismin houkutukseen. En kuitenkaan voi olla korostamatta tilanteen historiallisuutta – onko Eurooppa (Venäjä siellä jo melko pysyvästi lienee) ajautumassa maailmanpolitiikan ulkokehälle? Ongelmaksi muutos muodostuu siinä vaiheessa, jos oma tilanneherkkyytemme ja uteliaisuutemme globaalin maailman syheröisten valtaverkostojen muutosten ymmärtämiseen alkaa omaehtoisen strategisen katseen kaventumisen myötä heiketä. Muutoksella on myös eettinen ulottuvuutensa. Tällöin kysymys koskee vastuutamme niin tulevista sukupolvista globaalissa mittakaavassa kuin globaalin eriarvoisuuden purkamista tässä ja nyt. Albert Camus’ta lainaten: “Real generosity towards the future lies in giving all to the present.” Ja jos näkemyksemme tulevaisuuden haasteiden kohtaamisesta rajoittuu vain oman napamme ympärille – ja mahdollisesti tässäkin rajauksessa spekulatiivisten ”rakenteellisten” ongelmien ja kestävyysvaje-olioiden vangitessa keskittymiskykymme tekojemme välittömistä seurauksista –, emme voi rehellisesti sanoa antavamme nykyhetkelle kaikkea sitä, mitä se ansaitsisi.

Tämän pitkähkön (ja pahoitteluni – osin synkeänkin) alustuksen tarkoituksena oli kiinnittää huomiota tulevien Kultaranta-keskustelujen teemoihin sekä tapahtuman formaatin hienoisiin muutoksiin. Tämän vuoden kattauksessa on nimittäin havaittavissa selvä viesti maailmaa kohti avautuvan mielenkiinnon ja uteliaisuuden lisäämisestä. Etenkin maanantain julkisena esitettävien keskustelujen ensimmäisen osan kansainväliset, statukseltaan arvovaltaiset vieraat siirtävät Kultaranta-keskustelut entistä kansainvälisemmälle tasolle. Tämä on ehdottomasti hieno, tilaisuuden sisältöä kehittävä lisäys tasavallan presidentiltä ja muilta tilaisuutta järjestämässä olevilta tahoilta.

Keskustelujen toinen kattoteema on Suomen kansallinen turvallisuus. Raja-aidat sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden välillä ovat entistä häilyvämmät, mikä noussee kattoteemojen tuoman viestin lisäksi esiin myös suljettujen ovien takana käytävän, terrorismin, tiedustelun ja turvallisuuden suhdetta ruotivan työryhmän keskusteluissa. Valitan, että pysyn nyt vielä tässä vaiheessa kovin yleisellä tasolla, mutta sanottakoon, että tämänkin teeman kohdalla on keskeistä ymmärtää turvallisuuden tuottamisen sekä toisaalta globaalisti avoimen, tasa-arvoisen, uteliaan ja tulevaisuususkoisen yhteiskunnan yhteensovittamisesta aiheutuvat paineet. Tämän herkkyyden tunnistaminen on keskeistä etenkin ajassamme, jota leimaa ilmeisen pakottavalta vaikuttava paine ulottaa pienvaltioidenkin käytännön turvallisuusvaikuttamista entistä ”ulommaksi” kansainvälisen politiikan meihin vaikuttavien prosessien ”etumaastoon” (ja nyt en viittaa vain perinteiseen monenkeskiseen ja kahdenkeskiseen diplomatiaan). Vastaavasti eteentyönnetyn turvallisuuden vastapainona kehittyy vaara turvallisuusajattelun luomien ”syvien” katveiden muodostumisen yhteiskunnan sisään. Hämärät käytännöt sopivat huonosti liberaalin demokratiamme pirtaan, mutta sisäisen turvallisuuden retuperälle jättäminen ei sekään ole realismia.

Yhdysvaltain entinen varaulkoministeri Strobe Talbott, Venäjän entinen valtiovarainministeri Aleksei Kudrin sekä Münchenin kansainvälisen turvallisuuskonferenssin puheenjohtaja Wolfgang Ischinger asettanevat keskustelujen ensimmäisessä sessiossa aikaisempaa laveammat nuotit osallistujien eteen – viittaahan ensimmäisen session otsikko (”The World Disorder?”) näköalaan, jossa Suomen paikkaa maailmassa olisi hyvä tarkastella myös Ukrainan sodan ja Euroopan sisäänpäin kääntyvän turvallisuusarkkitehtuurin kriisiä (mukaan lukien Euroopan unionin omat, sisäiset ongelmat) laajempiakin yhteyksiä vasten. Hyvä alku näkökulman laventamiselle on pyrkiä hahmottamaan, miten suhtaudumme ja reagoimme tasavallan presidentin puheissaan mainitsemaan ajatukseen Eurooppaa ympäröivästä ”konfliktien kaaresta” aina Ukrainasta Lähi-idän kautta Pohjois-Afrikkaan; tai mitä merkitsee tulkinta Euroopan liukumisesta ”ekspansiivisesta arvopolitiikasta defensiiviseen turvallisuuspolitiikkaan”.

En kuitenkaan halua väittää, että laajempia globaaleja näkymiä ei olisi myös aikaisempina vuosina käsitelty. Kyse on pikemminkin painotuksista. Lisäksi on selvää, että myös Suomen sisäiseen turvallisuuteen ja yleisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikan muotoiluun liittyvät kysymykset ovat edelleen keskeisiä ja ansaitsevat käsittelynsä, etenkin nyt uuden hallituksen aloittaessa taivaltaan (ehkä ulkoministeri Timo Soinia seuraten ”laajan turvallisuuskäsitteen mukaisesti”).

***

Kultaranta-keskustelujen seurantaan ja aikaisempien tunnelmien luotaamiseen (vain muutamia linkkejä mainitakseni):

James Mashiri on blogannut, paitsi aktiivisesti turvallisuuspolitiikasta, myös Kultaranta-keskusteluista:

– Blogi: https://fmashiri.wordpress.com/

– Tägi #kultaranta: https://fmashiri.wordpress.com/tag/kultaranta/

Janne Riiheläinen, joka tänä vuonna raportoi tunnelmista paikan päältä, on myös kirjoittanut aktiivisesti Kultaranta-keskusteluista:

– Blogi: http://uusimaanpuolustus.blogspot.fi/2015/06/kohti-kultarantaa.html

– HS:n kolumni (ulos lupausten mukaisesti poikkeuksellisesti jo tiistaina): http://www.hs.fi/blogi/korkeajannitys/

The Ulkopolitist on myös kirjoittanut perinteisesti tuntojaan Kultaranta-keskusteluista:

– Tägi #kultaranta: http://ulkopolitist.fi/tag/kultaranta-keskustelut/

RAJA HAJATUKSIA

Pohdintoja politiikasta, rajoista ja maailmasta

Grauzas!

Just another WordPress.com site

tamperekroketti

Krokkaamalla ympäri maan!

PAXsims

Conflict simulation, peacebuilding, and development

The Disorder Of Things

For the Relentless Criticism of All Existing Conditions Since 2010

Critical Geopolitics

Gerard Toal (Gearóid Ó Tuathail). Writing on the world political map

Justice in Conflict

On the challenges of pursuing justice

rogermacginty

peace, conflict and international relations

Progressive Geographies

Thinking about place and power - a site written and curated by Stuart Elden

osmoapunen

A fine WordPress.com site

Epämuodikkaita ajatuksia

Sota on valtioiden elinkysymys, elämän ja kuoleman piiri, tie nousuun tai tuhoon. Siksi siihen ei pidä kevytmielisesti mennä. Sun Tzu

Random thoughts

Sanottua: "Epäviralliseksi some-upseeriksi nousseen James Mashirin aina turpo-asioissa ajan tasalla tai vähän edelläkin oleva blogi tapahtumien käänteistä. Suomeksi, och på svenska."

Itsen alistus

Työ, tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa

Yanis Varoufakis

THOUGHTS FOR THE POST-2008 WORLD

Michael Roberts Blog

blogging from a marxist economist

Rötösherranen

Kirjoituksia hämmentävästä ajasta

Music for stowaways

Rollo's blog about music and stuff