Puolustusyhteistyö ja ulkopolitiikan liike

Lyhyehkön mediakatsauksen perusteella Ruotsin ja Suomen puolustusyhteistyöselvityksestä laadittu loppuraportti (tai sen julkiseen jakeluun annettu tiivistelmä) otettiin sisältönsä osalta Suomessa varsin kuuliaisesti vastaan. Yhteistyöselvityksen julkinen osa ei näemmä tuottanut suurempia yllätyksiä. Puolustushallintojen toimesta laadittu raportti keskittyikin käytäntöihin sekä operatiivisen tason yhteistyömahdollisuuksien laajentamisen haarukoimiseen. Puolustusyhteistyön poliittisen tason syventämistä koskevat suositukset jätettiin, nähdäkseni aivan oikein, raportista pois. Käytännöllisen ulottuvuutensa lisäksi raportti esittelikin viestin mahdollisuuksien maailmasta sekä potentiaalisesta turvallisuuspolitiikan liikkeestä. Tämä viesti esitettiin jännitteisessä ajassa, jonka tulkitaan helposti valtioiden toiminnallisen vapauden tilaa kaventavaksi. Selvityksen julkistaminen siis huokui eräänlaista voluntaristisen teleologian henkeä, mutta ilman pakottavaa teleonomiaa.

Selvityksen funktionalistinen ja maltillinen henki siis istui ilmeisen hyvin siihen laajaan poliittisen tuen mielenmaisemaan, jota puolustusyhteistyö Ruotsin kanssa osana laajempaa pohjoismaista ja eurooppalaista kokonaisuutta Suomessa vaikuttaisi nauttivan. Kriittinen keskustelu selvityksen niukahkon julkisen annin osalta vaikuttaa pikemminkin kohdistuneen sotilasteknisiin kysymyksiin. Raportin poliittinen viesti on otettu pitkälti sellaisenaan vastaan.

Mahtaako olla niin, että tasavallan presidentin syksyn ja talven mittaan jo lähes doktrinaaliselta kalskahtava muotoilu neljän pilarin varassa toimivasta aktiivisesta vakauspolitiikasta toimii myös vaalien ylimenokauden mittaisena sisäisenä vakauttajana? Jatkuvuuden välineellinen arvo kun on eittämättä ollut eräs presidentti Niinistön ajattelua ohjaavista lähtökohdista: ”Ulkopolitiikassa jatkuvuudella on sijansa. Se tuo ennustettavuuden myötä vakautta ympäristöömmekin”, totesi presidentti virkaanastujaispuheessaan kolmisen vuotta takaperin. Jatkuvuus ei kuitenkaan ole paikallaan pysymistä: ”Maailman muutoksessa on kuitenkin tärkeä pitää katse tulevaisuuteen”, jatkoi Niinistö puheessaan. Mahdollisuus liikkeeseen, kuten myös toiminnanvapauden ylläpitämiseen vaadittava aktiivisuus, vaikuttaa kirjaillun Suomen ulkopolitiikan olemukseen – tai ainakin näin uskottelemme ja pyrimme viestittelemään. Oma usko on jo hyvä lähtökohta, mutta mahtavatko muut uskoa samoin?

Ruotsin ja Suomen puolustusyhteistyön laajentamisen mahdollisuus liittyy verkottuneen puolustuksen kumppanuusrakenteista koostuvaan yhteistyövaraisen turvallisuuspolitiikan pilariin. Kuulostaa kankealta, mutta näin puolustusyhteistyön roolia ulko- ja turvallisuuspolitiikan kokonaisuudessa nyt ilmeisesti hahmotetaan. Puolustuskumppanuuksien muodostaman pilarin yhteyttä kansainväliseen yhteisöön ja sen normeihin hahmotettiin puolestaan hiljattain Ulkoasiainministeriön julkaisemassa turvallisuuspoliittisen yhteistyön katsauksessa. Katsausten ja raporttien julkaisuajankohdat sekä sisällöt vaikuttavat vähintäänkin saumattomaksi koordinoidulta kokonaisuudelta.

Kansallisen puolustuksen pilarin vahvistamiseen tähtäävää konsensushenkisyyttä on puolestaan viritelty jo kesän 2013 Kultaranta-keskusteluista saakka. Paine puolustusmäärärahojen korottamiselle on kasvanut, eikä tämä selity yksinomaan Ukrainan sodalla ja Venäjän toiminnalla. Aivan kaikenkattavasta konsensuksesta ei tässä kohdin tosin voi puhua, mutta parlamentaarisen enemmistön tämän pilarin vahvistaminen melko varmasti tulee taakseen saamaan – ainakin ajatuksen tasolla; toteutus kun ei pääse elämään taloudellisista realiteeteista – turvallisuusaspektin kun sisältävät nämäkin – vapaassa tyhjiössä.

Mennen syksyn kasakkapuheet niputtivat talouden ja puolustuksen – laajasti ymmärrettynä – nähdäkseni saman kokonaisuuden alla. Seuraavaksi ilmeisesti selvitetään, miten kansalaisten henkisen mielenmaisema kiinnittyminen tähän kokonaisuuteen varmistetaan osana yhteiskunnan turvallisuusstrategiaa.  On myös vihjailtu, ettei ratkaisu näin jälkimodernien hybridiuhkien ja riskiyhteiskunnan aikakaudella enää löydy kylmän sodan aikaisesta henkisen maanpuolustuksen suureellisesta, mutta pidättäytyvästä eetoksesta. Kuuleman mukaan tarvitaan ketterämpiä, dynaamisempia ja jopa vastustajan etumaastoon tähtääviä henkisiä kykyjä asianmukaisine informaationhallinta- ja kyberkapasiteetteineen. Puolustuksen tilaulottuvuus hämärtyy hiljalleen muodottomaksi etääntyen sieltä, missä turvallisuuden vaikutusten tulisi tuntua. Se on vaikea yhtälö. Saa nähdä miten tämä paletti pysyy lapasessa ilman, että toiminnan logiikka kääntyy alkuperäisiä tavoitteitaan, eli kansalaisten turvallisuuden vahvistamisen ja vakaan oikeusvaltion suojelemisen vaateita vastaan.

Ja sitten tulee NATO. Kaikkein reipashenkisimmät irtiotot ovat nyt ilmeisesti laitettu sivuun ”hyvässä yhteisymmärryksessä” yllättäen varsin mutkikkaaksi äityneen vaaliasetelman edeltä. Vielä vuosi sitten, muutama kuukausi ennen kokoomuksen kevään 2014 puheenjohtajavaaleja, oli vaikea edes kuvitella mahdollisuutta, jossa tuleva hallituskokoonpano voitaisiin muodostaa ilman ainuttakaan selvästi NATO-myönteistä puoluetta (joita meillä kaiketi on kaksi). Ei tämä mahdollisuus edelleenkään kaikkein todennäköisin välttämättä ole, mutta mahdollisuuksien rajoissa kuitenkin. NATO-jäsenyysneuvotteluiden käynnistämisen kategorisesti (siis puhtaasti maailmankuvallisista lähtökohdista ilman tilannesidonnaisesti elävän harkinnan mahdollisuutta) kieltävät puolueet ovat toki yhtä vähissä. Aikanaan vaaliasetelmien hämärästä hahmottuvien hallitusneuvotteluiden valutalkoot saavat näin ollen turvallisuuspolitiikan kohdalla Suomen ja Ruotsin puolustusyhteistyöstä tarvittavaa pohjustetta. Viimeksi kun ei kuulemma mennyt valu ihan vaateriin…

Syventyvä NATO-kumppanuus omine mahdollisuuksien maailmoineen esitetään virallisessa ulkopoliittisessa puheessa osana samaa länteen osoittavaa vektoria, jonka luomaa toiminnanvapautta Ruotsin ja Suomen yhteistyön katsotaan nyt erityisesti edistävän. Vektorien voimamomentit vaikuttaisivatkin tarjoavan näppärän metaforan pilarirakennelman sisäisen dynamiikan hahmottamiseen. Toisin kuin mekaniikan laeissa, tässä kokonaisuudessa vektorien liike ei kuitenkaan hahmotu nollasummapelinä suhteessa kappaleen ytimestä löytyvään tasapainotilaan.

Politiikalla nimittäin voidaan joko estää tai luoda uutta tilaa ja momenttia liikkeelle. Vai muistatteko vielä kun silloinen Venäjän asevoimien komentaja Nikolai Makarov herätti keväällä 2012 Helsingissä kohua tuomitsemalla Suomen NATO-yhteyksien lisäksi myös Pohjoismaisen puolustusyhteistyön näkymät Venäjän intressien vastaisena. Makarov otettiin seuraavana päivänä hiljattain virkaan valitun presidentti Niinistön toimesta pienimuotoiseen nuhteeseen, eikä ainakaan vastaavan tason julkisia avauksia ole käsittääkseni sittemmin kuultu. Kaikkinensa merkittävä tapahtuma ja kokemus, myös jos sitä heijastelee Ruotsin ja Suomen puolustusyhteistyön kautta nyt hahmotettavaan horisonttiin sekä sen avaamiin liikkeen ja suunnan mahdollisuuksiin. Tätäkin taustaa vasten on tärkeää, että lupaus liikkeestä tulee myös käytännössä lunastetuksi. Voiko siis neljän pilarin mallissa harrastaa liikettä valituilla vektoreilla ilman, että tämä on pois kokonaisuuden vakaudesta. Luottamus vastauksen myönteisyyteen vaikuttaa tällä hetkellä jokseenkin ilmeiseltä.

Kapeakatseiset normitalkoot

Kokoomus julkaisi juuri vaalipoliittisen normipaperinsa. Paperi voidaan nähdä puolueen vastineena Keskustan jo viime vuonna julkaisseelle 101 normin purkulistalle. Kokoomuksen piireissä ollaan luultavasti harmiteltu Keskustan eittämättä taitavasti toteutettua tempausta ja agendan asettamisen taitoa. Keskusta otti näppärästi irtopisteet perinteisesti Kokoomuksen mukavuusalueelle yhdistetystä aiheesta.

Keskustan ja Kokoomuksen paperit liittyvät niin sanottuihin norminpurkutalkoisiin. Tässä talkoohengessä porvaripuolueet ovat löytäneet mukavan säyseältä ja ongelmattomalta vaikuttavan otsakkeen kansan syviä rivejä selvästi kutittelevan sääntelypopulistisen tunnelman kanavoimiseksi. Talkoot eivät kuitenkaan lässähdä yleisen tason voivotteluun, sillä ne perustuvat useisiin käytännön aloitteisiin. Osa aloitteista saattaisikin harkiten toteutettuna tuottaa viranomaistoimintaa virtaviivaistavia ja kansalaisten oikeusturvaa palvelevia avauksia. Julkinen keskustelu norminpurkualoitteiden osalta on kuitenkin valitettavasti keskittynyt yksittäisiin esimerkkeihin. Mielestäni olisi yhtä lailla tärkeää luodata paperien kautta välittyviä käsityksiä lainsäädännön ja normien perimmäisestä tarkoituksesta yhteiskunnassa.

Sekä Kokoomuksen että Keskustan normipapereista välittyykin kuva, jossa normien ja lainsäädännön tarkoituksenmukaisuus rinnastetaan niiden taloudellista toimeliaisuutta edistäviin vaikutuksiin. Tämä ei ole ainoastaan kapea, vaan osittain jopa huolestuttavalta vaikuttava näkemys lainsäädännön roolista yhteiskunnan perusrakenteena. Otetaan muutama esimerkki ja peustelu:

Kokoomuksen paperin johdanto alkaa myötämielisellä toteamuksella: ”jokainen laki, asetus, hallinnollinen määräys tai ohje – normi – on syntynyt jostain tarpeesta, jonkin hyvän päämäärän toteuttamista varten.” Tämä on aivan oikein – lainsäätäjä, eli eduskunta, ja lain valmistelijat tuskin kiusallaan lakeja säätävät. Tämän jälkeen Kokoomuksen paperin viittaukset lainsäädännön yleiseen luonteeseen kuitenkin loppuvat. Sen sijaan paperissa lähdetään liikkeelle ajatuksesta, jonka mukaan ”[m]onet normit ovat olleet välttämättömiä taloudellisen kehityksen näkökulmasta.” Ja hieman myöhemmin: ”onnistuneimmillaan [normeille] luodaan edellytyksiä markkinoiden tehokkaalle toiminnalle, madalletaan liiketoiminnan kustannuksia ja synnytetään kokonaisia uusia teollisuudenaloja.”

Myös Keskustan paperi lähtee samalla vireellä liikkeelle: ”Meille tulleen kansalaispalautteen perusteella yhteiskuntamme sääntely on monelta osin mennyt liian pitkälle. Se jarruttaa talouden aktiviteettia ja siten osaltaan estää pyörien saamista pyörimään Suomessa.” Normit ja talous, talous ja normit – siinäkö norminpurkutalkoiden tulkintahorisontti kaikessa kapeudessaan? Miten on muiden kuin taloudellista toimeliaisuutta edustavien yhteiskunnan arvojen ja aktiviteettien laita? Keskustan eduksi voidaan tässä suhteessa katsoa epäsuorasti ilmaistu hyväksyntä normien ja lainsäädännön keskeisestä tehtävästä hyvinvointiyhteiskunnan ja turvallisuuden ylläpitämisessä ja kehittämisessä. Normien ja lainsäädännön arviomiseen on siis taloudellisen kehityksen, innovaatioiden ja liiketoiminnan kustannuksen lisäksi muitakin punnuksia.

Maininnat talousrationaliteetin ulkopuolelta tulevista vaikutteista jäävät kuitenkin vähemmistöön edellä mainituissa papereissa (puuttuen Kokoomuksen paperista lähes tyystin). Voi olla, että viilaan pilkkua. Ehkä papereiden laatijat ovat ajatelleet, että tämä on enemmän ja vähemmän itsestään selvyys. Toisaalta näin merkittävä arvoulottuvuus olisi enemmän kuin tervettä lisätä papereiden tavoitteenasettelua esitteleviin johdantoteksteihin. Tasapuolisuuden nimissä porvaripuolueet voisivat lisäksi – kovin talkoohenkisiltä kuin vaikuttavat – kanavoida energiaansa lainsäädännön harmaiden katvealueiden haarukoimiseen. Jos toisaalla saavutetaan epäkäytännöllisten säädösten ja normien kitkan purkua, olisi lainsäädännön tarkentamiselle ja kiristämiselle varmasti käyttöä toisaalla. Lainsäädännön tehtävä kun on oman käsitykseni mukaan kaikkien yhteiskunan jäsenten hyvinvoinnin, toimintaedellytysten, tasa-arvoisen kohtelun sekä parhaan mahdollisen elämän perustavien edellytysten varmistaminen. Taloudellisen toimeliaisuuden edistäminen ei voi nousta näiden perustavampien arvojen yläpuolelle. Kokoomuksen ja Keskustan normipaperit välittävät juuri tällaisen kuvan.

Kapeasta talousrationaliteetista johdettujen norminpurkutalkoiden rinnalle tulisi vastapunnuksena virittää normienkehitystalkoot, joissa keskityttäisiin turvallisuuden ja hyvinvoinnin edellytyksien kehittämiseen kattavasta ja tasa-arvoisesta kansalaisnäkökulmasta. Myös hyvän hallinnon edellytysten vahvistamiselle sekä toisaalta virkamieshallinnon palvelumahdollisuuksien kehittämiselle ja virtaviivaistamiselle olisi näissä positiivisissa kehitystalkoissa tilaa. Norminkehitystalkoiden seurauksena viranomaisten voisivat siis soveltaa lainsäädäntöä nykyistä tasa-arvoisemmin ja peittävämmin.

Oma ääneni menee kevään vaaleissa puolueelle, joka kykenee ylittämään kapeakatseisen, pahimmillaan lainsäädännön ydintehtävää vastaan seuraksiltaan kääntyvän sääntelypopulismin viettelyksen. Tällaisen muodikkaan häshtäg -politikoinnin (käyttämällä esimerkiksi häsäriä #byroslavia olet automaattisesti poissa harkintani piiristä) arvostan politiikkaa, joka perustuu yhteiskunnan kokonaishyödyn hahmottamiseen – niin abstrakti ajatus kuin tämä nurkkakuntaisten ryhmäintressien aikakautenamme vaikuttaakin olevan – sekä ihmisten turvallisuuden ja tasa-arvoisten vaikutusmahdollisuuksien vahvistamiseen. Yksittäisiin esimerkkeihin tarkoituksenmukaisesti takertuvan tähtisadetikkupolitikoinnin sijasta katse tulee suunnata yhteiskunnan kokonaisuuteen sekä toisaalta uudistusehdotusten seurauksien puntaroimiseen koko yhteiskunnan perusrakenteiden mittakaavassa. Laajemmassa, aattellisessa kehyksessä tulisi yhtä lailla luopua vapauden ja vakauden vastakkainasettelusta. Sen sijaan tulisi kyetä näkemään näiden toisiaan vahvistavat piirteet sekä toimivan yhteiskunnan kannalta välttämättömät sidokset. Toimiva, oikeusvaltion tinkimättömiin periaatteisiin tukeutuva luottamusyhteiskunta kun on mitä parasta öljyä kaikenlaisen toimeliaisuuden edistämiselle.

Otetaan sittenkin esiin mediakeskustelussakin esille noussut käytännön esimerkki. Voisiko esimerkiksi olla niin, että esitys väestönsuojia koskevan normin ”purkamisesta” jää tyhjän päälle – siis populistiseksi letkautukseksi – siinä tapauksessa, että esitystä ei tarkastella väestönsuojapolitiikan, maanpuolustuksen ja kokonaisturvallisuuden muodostamassa kokonaisuudesta käsin (kansalaisten perspektiivistä)? Puhumattakaan siitä, että ehdotuksessa tuotaisiin esiin realistiset kustannusvaikutukset, jotka käsittääkseni ovat rakennuskustannusten nousun osalta varsin marginaaliset? Tai että esityksessä edes pyrittäisiin huomioimaan sen taustalla avautuvat ryhmäintressit kokonaisuudessaan; esimerkiksi Pekka Visuri on Suomen väestönsuojelupolitiikan tulevaisuutta tarkastelevassa perusteellisessa puheenvuorossaan esittänyt seuraavaa: ”Suomessa on nyt pitkän kokemuksen omaavia laitevalmistajia ja suojien rakentajia, joilla on kysyntää myös ulkomailla. Tämän ammattitaidon ja valmistuskapasiteetin hukkaaminen ei ole tarkoituksenmukaista” (s. 43).

Visurin väittämän tarkempi arviointi jääköön asiasta paremmin tietäville. Mielenkiintoisen ristiriidan se kuitenkin nostaa esiin: turvallisuutta ja hyvinvointia parantamaan tarkoitetut normit sekä lainsäädäntö saattavat yhtä hyvin ruokkia taloudellista toimeliaisuutta. Kai se on pitkälti asenteestakin kiinni – sääntelypopulismin kelkkaan muutaman irtoäänen perusteella heittäytyminen ei ainakaan tällaista reipashenkisyyttä edistä (ja edusta).

Lainsäädäntöä on hyvä järkevöittää. Taloudellista toimeliaisuutta piristäviä järkeistyksiä sekä viranomaistoimintaa nuorentavia ratkaisuja on myös hyvä edistää. Kunhan käsityksemme lainsäädännöstä ja normeista ei tähän varsin kapeaan näkökulmaan pelkisty.

Optiologiasta käytäntöihin

Kollegani Matti Pesu julkaisi juuri ansiokkaan ja ajatuksia herättävän tekstin NATO-optiosta ja siihen liittyvistä ongelmista. Itse asiassa kannattaa lukea myös tähän samaan tematiikkaan suoraan liittyvä Pesun aikaisempi kirjoitus ”Liitossa vai ei?”, jonka kohdalla olin jo lähellä julkaista osan alla esittämistäni ajatuksista.

Olen samoilla linjoilla Pesun perustavien argumenttien kanssa: NATO-optiosta käydyssä keskustelussa on paljon draamansekaista kuorrutusta ja jopa virhetulkintojen mahdollisuuksia. Haluan kuitenkin vääntää turpo-peistä kahdesta asiasta. Ensimmäinen koskee sitä, miten määrittelemme liikkumavaran sekä miten tämä käsite tulisi suhteuttaa sille rinnakkaisiin ajatuksiin, kuten toiminnanvapauteen, sekä miten liikkumavara toteutuu Suomen kaltaisen valtion ulkopolitiikassa. Toisekseen haluaisin edelleen jatkaa – tai paremminkin käynnistää – hieman teoreettisempaa pohdiskelua sopimusvaraisen sekä toisaalta käytäntöperustaisten turvallisuuspoliittisen toimintamallin suhteista.

Lähdetään liikkeelle liikkumavaran (tai liikkumatilan) käsitteestä. Saatan ottaa käsitteeseen hieman epäortodoksisen kannan, sillä yleensä pienvaltioiden liikkumavaraa tavataan käsitellä alistuvaksi ulkoisen turvallisuusympäristön muutoksiin, tai parhaimmillaankin reaktiivisena suhteessa näihin muutoksiin. Esimerkiksi Pesu pohtii kirjoituksessaan ”optiologistien” motiiveja, joissa NATO-optio vaikutetaan suoraan rinnastettavan liikkumavaran kasvattamisen välineeksi. Pesu pohtii erityisesti sitä, perustuuko tällainen optio-ajattelu implisiittisesti ajatukselle, jossa ulkoinen liikkumatilamme olisikin vaarassa kaventua, jolloin myös ”optiologian” vaikutus kääntyisikin sen alkuperäistä tavoitetta vastaan:

Mutta miksi ilmoitusta [mahdollisuutta hakea NATO-jäsenyyttä] tarvitaan? Kyseessä on nimittäin itsestäänselvyyden ilmaisu, koska oikeus valita liittolaisensa on eurooppalaisen turvallisuusjärjestelmän kiinteä osa. Historiallista taustaa vasten option liikkumavaratulkinta on ymmärrettävissä, mutta vuonna 2015 moinen ilmaisu vaikuttaa pahasti anakronistiselta. Liittyykö Suomen kykyyn tehdä itsenäisiä päätöksiä, jossain ilmansuunnalla tai maan sisällä epävarmuutta? Vai viittaako liikkumavaran painottaminen sitä, että jossain määrin ongelmia itsenäisen päätöksenteon suhteen on? Moisen painotuksen voisi ymmärtää, mikäli Euroopassa pienten valtioiden valintamahdollisuudet olisivat kapenemassa, mitä ei itse asiassa ole nähtävissä.

Ja edelleen yhteenvetona:

Liikkumavarailmaisun ongelma on siis kiteyttäen se, että siltä näyttäisi puuttuvan perimmäinen syy, rationaali.

Pesun huomio on korostuneesti optio-ajatukseen liitetyn – tai liitettävissä olevan – liikkumavaratulkinnan käsittelyssä. Pidän kuitenkin tärkeänä, ettei itse käsitettä huuhdota pesuveden (!) mukana pois. Ensinnäkin on nähdäkseni tärkeää huomata, että liikkumavaran ilmentämä potentiaali konkretisoituu toiminnan vapauden asteena tilannekohtaisesti. Toiminnan vapaus puolestaan ei määrity ainoastaan reaktiivisena suhteena ulkoisen toimintaympäristön muutoksiin, vaan on kiinni myös pienen valtion ulkopoliittisesta toimeliaisuudesta, tämän kautta rakennettavista käytännön yhteyksistä sekä näiden laadusta. Liikkumavaraa siis myös rakennetaan, sitä ei vain todisteta ulkopuolisia tapahtumia vasten.

Otetaan esimerkiksi Suomen liittyminen Euroopan unionin jäseneksi. Olisi outoa väittää, että 1990-luvun alussa Suomen liikkumavara – tai sen niukkuus – rakentui yksinomaan mahdollisuudesta hakea jäsenyyttä ja tämän mahdollisuuden taustalla vaikuttavasta Euroopan murroksesta. Tällainen näkökulma jättää huomioimatta Suomen oman toiminnan, jonka kautta liikkumavaran käytännöllistä perustaa rakennettiin hiljalleen jo kylmän sodan loppupuolelta eteenpäin läntisiin yhteistyö- ja talousverkostoihin kiinnittymällä, olletikin että jälkiviisaasti tarkasteltuna linkittymistä voidaan pitää 1990-luvun alun käänteisiin asti varsin kituliaana, konservatiivisia voimia (ja idänkaupan herkullisesta asetelmasta johtuvaa opportunismia) vastaan kampeamisena.

Ylipäätään liikkumavara-ajatuksen yhdistäminen NATO-option kaltaisiin liittosuhdekysymyksiin tai sopimusperustaisiin järjestelyihin pelkistää turvallisuuspoliittista mielikuvitusta ja todellisuuskuvaa. Olen kyllä pääpiirteittäin samaa mieltä siitä, että kaikessa yksinkertaisuudessaan ”optiologian” taustalla vaikuttaa pyrkimys vakuuttaa – ennen kaikkea itselle ja suomalaiselle yleisölle –, ettei Suomella ole ulkosuhteiden olosuhdetekijöiden osalta sellaisia rakenteellisia tai poliittisia esteitä, jotka estäisivät potentiaalisesti mahdollisuuden käynnistää jäsenyysneuvotteluprosessi. Tämä ei välttämättä tyhjennä ”optiologian” 1990-luvulle paikannettavaa alkuperäistä logiikkaa, mutta tätä keskustelu ”mahdollisuudesta hakea jäsenyyttä” kaikessa banaaliudessaan käsittääkseni tarkoittaa.

”Optiolla”, joka todella on edelliseen tarkoitukseen nähden hieman epälooginen metafora jo itsessään, ei siis niinkään viitata Suomen sisäiseen poliittiseen tilanteeseen – viittaahan ”mahdollisuus” tässä yhteydessä luonnollisesti vain jäsenyysprosessin käynnistämiseen (kaikilla ei tätä mahdollisuutta ole), jonka perusteella vasta voitaisiin tosiasiassa tulkita kansalaismielipide aiheeseen liittyen. Sen sijaan ajatus viittaa tulkintaan Suomen kansainvälisen aseman positiivisista piirteistä. Näin järkeilyprosessi NATO-option kaltaisen trivialiteetin taustalla ilmeisesti kulkee.

Toisekseen on kenties hyvä muistaa, että liikkumavaran ylläpitäminen – jos ei niinkään sen alituinen julistaminen – on pienelle valtiolle lähes itseisarvoisessa asemassa. Tämän viisauden ei tarvitse – eikä itse asiassa ideaalitilanteessa tulisikaan – kiinnittyä ulkoisen turvallisuusympäristön kautta toimintaan pakottavasti heijastuviin olosuhteisiin, jotka akuutilla tavalla olisivat rajoittamassa potentiaalista toiminnanvapautta. Päinvastoin, liikkumavaran painotuksella korostetaan valintamahdollisuuksien olemassaoloa, jotka rakentuvat toteutettujen käytäntöjen päälle.

Rohkenisin tätä taustaa vasten esittää, ettei ole mikään sattuma, että presidentti Niinistö ei nimenomaan ole omien havaintojeni perusteella viitannut kirjaimellisesti ”liikkumavaraan” tai ”-tilaan”. Sen sijaan hän on korostanut ”toimintavapautta, valinnanmahdollisuuksia sekä tilaa nähdä ja toimia eri suuntiin.” Kuten presidentti itsekin linjapuheessaan syksyllä 2013 hieman fundeeraten kiertoteitse esitti, aita-metaforan tarkoitus oli nimenomaan korostaa sitä, että mitään istumaharjoituksia ei ole syytä harrastaa.

Ehkä hieman suorempi puheenparsi olisi kuitenkin ollut Niinistön linjapuheessa paikallaan. Aidan päällä istuminen on sittemmin tulkittu itseään toistavassa ja vahvistavassa turvallisuuspoliittisessa keskustelussa yksioikoisena, kaksiulotteisesti hahmottuvan itä-länsi -liukuman kohtalonyhteyden muodostamana mekaniikkana. Oma tulkintani siitä, mitä hyveitä metafora voisi (ainakin ideaalitilanteessa) paljastaa, liittyy katseen kirkkauteen, näköalaan ja näitä arvoja toiminnanvapauden kautta vahvistavaan turvallisuus- ja ulkopolitiikkaan. Neljän pilarin varaan rakentuvan turvallisuusajattelun käytäntöyhteydet paljastavat, ettei kyse ole istumisesta. Toisaalta staattisuuttahan voi hyvin edistää myös sopimusvaraiset ratkaisut, jotka hahmotetaan ”yksipilarisina” – mitään automaattisia takeita toimivuudestahan yhdenkään sopimusjärjestelyn ulkokohtaiset takuut eivät anna, varsinkaan jos liikkumavara-ajattelu alistetaan reaktiiviseksi ulkoisen toimintaympäristön muutoksille.

Aktiivisen vakauspolitiikan ensimmäinen, toiminnallisuuteen viittaava elementti, rakentuu näin ollen käytäntöperustaisen turvallisuuspolitiikan varaan, joka koostuu sekä vanhoista monenkeskisen yhteistyön muodoista että uusista, yhteistyöulottuvuutta syventävistä ja ketteryyttä avaavista elementeistä. Tämän suuntaisesti on tulkinnut myös Mika Aaltola omassa, kieltämättä paikoin varsin lennokkaasti etenevässä analyysissään.

Vakauspolitiikan ”aktiivista” elementtiä voidaan hyvin pitää 1990-luvulta asti hallitusohjelmissa ja selonteoissa puhutun yhteistyövaraisen turvallisuuden kehitysasteena, jonka on väistämättä jatkuttava myös mahdollisten uusien, sopimusvaraisten ratkaisujen jälkeenkin. Aktiivisuuden ja vakauden yhdistäminen saattaa kuitenkin herättää ajatuksia sisäisesti ristiriitaisesta käsiteapparaatista. Lieneekö tämä vain kylmän sodan ajalta periytynyt harha, joka pakottaa kuin automaattisesti hahmottamaan vakautta kaksinapaisen järjestelmän keskustasapainon perspektiivistä. Kylmän sodan maailmaan ei kuitenkaan enää ole paluuta, vaikka tällainen asetelma selkeine aihioineen tiettyä kaihoa tuntuu toisinaan herättävänkin.

Nykytilanteessa on tosin myös omat karikkonsa, joissa luoviminen ei avain syyttä näyttäydy ulkopoliittiselta akrobatialta. Mutta sellainen se maailma on, syheröinen ja muuttuva – jos pienvaltion turvallisuuspolitiikkaa voisi harrastaa sentimentaalisen reseptipolitiikan muodossa, olisi pysyvät ratkaisut varmasti jo juntattu peruskallioon kiinni.

Paradoksaalista kyllä, ongelmaksi saattaa muodostua itse liike ja sen luonne – aktiivisuus. Liikettä pitäisi nimittäin kyetä mukauttamaan kulloinkin muodostuvien vakaustarpeiden mukana. Pilareita, monikossa, siis tarvitaan. Liian laajalle levitetty yhteistyövaraisuus saattaa kuitenkin ruokkia sellaisten käytäntöyhteyksien korostumista, jotka ovat intensiteetiltään liian matalia (tai korkeita, joskin juuri nyt tämä vaikuttaa epätodennäköisemmältä) kohtaamaan ulkoisen toimintaympäristön muutoksia. Yksinkertaisimmillaan kysymys on resurssien sekä inhimillisen pääomamme venymisestä.

Usealla pilarilla ratsastavat yhteistyömuodot sisältävät myös varsin suuren byrokraattisen kitkan lähteen, kun useita projekteja ja näihin liittyviä intressiryhmien piileviä hankauksia pyritään sovittamaan yhteen. Toimiessaan tällainen lähestymistapa kuitenkin vahvistaa tilannesidonnaisesti ketterän toiminnan mahdollisuuksia. Mahdollisuus käynnistää sopimusvaraisiin ratkaisuihin tähtääviä poliittisia prosesseja on vain yksi elementti tässä kokonaisuudessa.

Toinen näkökulma, josta käsin Pesu kritisoi nykyistä ”optiologiaamme”, on optio-ajatuksen yhdistäminen pelotteeksi. Yhdyn täysin ajatukseen siitä, ettei sopimusvaraisen turvallisuuspolitiikan horisontteja tule alistaa itseään vastaan potentiaalisesti kääntyvän pelotepolitiikan armoille. Takaovia ja karsinoita kun on nimittäin turha alkaa sulkemaan ennen aikojaan – varsinkaan omaehtoisesti. Peloteaspektin sisältävä ajatus kohtalonyhteydestä ei staattisuutensa lisäksi vaikuta kovin fiksulta vedolta neuvottelutaktisessa mielessä. Jos ja kun jäsenyysneuvotteluja käynnistettäisiin tällaisen mielenmaiseman pohjalta, olisi itse asiassa liikkumavaramme varsin minimissä. Se mikä annettaisiin, olisi myös tällöin otettava. Vai miten kävisi, jos ”pelotekortti” haihtuisi tuhkana ilmaan prosessin epäonnistuttua?

Tähän liittyy kai ajatus siitä, että ulkokohtaisesti selkeässäkin asemassa voidaan maata epäedullisin ehdoin ja suhtein. Tämän jos minkä luulisi EU-jäsenyysprosessista opitun – ei sillä, että siinä prosessissa olisi lopulta hirmuisen huonosti käynyt, mutta tiettyä varovaisuusharkinnan kollektiivista opetteluahan se ilmeisesti vaati, jos tällainen muotoilu ilman historian mukanaan tuomaa jälkiviisauden etuoikeutta sallitaan.

Liikkumavapautta ja liikkumavaraa on siis syytä korostaa, mutta käytännön toiminnan kautta, ei itseään vastaan käyvään mekaniikkaan tukeutuvien ilmoitusten varassa.