Putinin Venäjän ydinasekiristyksestä

Putinin ydinasevoimien valmiuden nosto ei ollut täysin yllätyksetön. Ydinaseuhka länttä kohtaan oli epäsuorasti esillä jo Ukrainaan suuntautuneen hyökkäyssodan julistuksessa. Ydinasesapelia on kalisteltu aikaisemmin myös Krimin valtauksen yhteydessä 2014, sitä ennen Ruotsia kohtaan 2013, Tanskaa kohtaan 2015 jne.

Ydinasejärjestelmien valmiuden nostossa on kyse samaan aikaan pelotteesta ja kiristyksestä. Pelotteen osalta uhkauksella pyritään estämään lännen vastatoimien lujittuminen ja nakertaa yhtenäiseksi osoittautunutta rintamaa.

Kiristyksellä Putin pyrkii sen sijaan saamaan lännen tekemään aktiivisesti sen intresseissä olevia tekoja. Tämä voisi liittyä esimerkiksi Putinin Venäjän kannalta myönteisen neuvottelutuloksen saamiseen Ukrainan kanssa. Mahdollisesti pyrkimys on myös kiristää länttä taloupakotteiden perumiseen, mutta näin epäsymmetrinen uhka ei vaikuta uskottavalta.

Ydinasekiristys perustuu ydinasepelotteen doktrinaalisiin muotoiluihin, julkilausuttuihin uhkailuihin sekä kapasiteettien valmiuden nostoa, sijoittelua ja liikuttelua koskevaan signalointiin. Nyt on esitetty julkilausuttu uhka. Sen tavoitteena on nostaa vastapuolen tunnetta toimintansa riskeistä.

Valmiuden nostoa voidaan edelleen signaloida strategisella ja ei-strategisella tasolla. Strategisella tasolla kyse on suoraan Yhdysvaltoihin vaikuttamisesta, mahdollisesti tavoitteena ”irtikytkeä” sen oma strateginen pelote ja poliittinen sitoutuminen Euroopasta ja Ukrainan tilanteesta.

Ei-strategisella tasolla kyse on puolestaan Euroopan ja Ukrainan toisistaan irtikytkemisen tavoittelusta sekä Ukrainan suorasta kiristämisestä. Perinteisesti Venäjällä on pidetty taktiset ydinkärjet irrallaan kantolaitteistaan.

Ydinasekiristystä voi tehdä avoimesti ja ei-avoimesti. Tässä tapauksessa kyse on ensiksi mainitusta. Kummassakaan muodossa ydinasekiristäminen ei historian valossa ole ollut kovin menestyksekästä.

Esimerkiksi Nixon käytti omassa hullun miehen -strategiassaan Vietnamin sodan aikaan ei-avointa kiristystä laittamalla osan Yhdysvaltain ydinasevoimista korkeaan hälytystilaan. Tämä ei tuottanut toivottua tulosta, eli Neuvostoliiton diplomaattista painostusta ja tuen vetämistä pois Pohjois-Vietnamia kohtaan tulevien neuvottelujen edellä.

On myös huomattava, että ydinaseiden käyttökynnyksen massiivisuus heikentää kiristyksen uskottavuutta. Näin varsinkin tilanteissa, joissa uhan esittäneen valtion olemassalo itsessään ei ole ollut akuutisti uhattuna.

Putinin Venäjä on pitkään linkittänyt ydinaseiden käytön valtion olemassaoloa ja kansallisia ydinintressejä kohtaaviin eksistentiaalisiin uhkiin. Näiden intressien uhattuna olemiseen on vielä useampi eskalaatioporras matkaa. Venäjällä on myös konventionaalisia ”strategisia kyvykkyyksiä”, joilla Putin on lähivuosina rehvastellut. En tosin tiedä näiden toimintavalmiudesta.

Putin toki vaikuttaa tuntevan olonsa ja valtansa selvästi uhatuksi, mutta toisaalta hän vaikuttaa myös olevansa voimiensa tunnossa. Eksistentiaalista uhkaa Venäjän olemassaoloa kohtaan ei luonnollisestikaan ole olemassa.

Kaikkein keskeisintä olisi nyt pyrkiä välttämään tahattomasti syttyvää suoraa eskalaatiota Nato-maiden rajoilla ja kansainvälisillä merillä.

Jonkinlainen ulospääsytie ja eskalaation purkava vastaliike ydinaseuhkasta olisi myös hyvä hahmottaa lännessä. Ehkä se voisi olla varovainen, ei-virallinen tuki rauhanneuvotteluille. Samalla täytyisi kuitenkin pitää huoli siitä, ettei kiristyspolitiikka osoittaudu tehokkaaksi.

Joka tapauksessa nyt käynnistyy lännessäkin tiukka keskustelu siitä, miten Putinin Venäjä ydinaseiden käyttökynnystään käytännössä tulkitsee. Ukrainan hallinta kun vaikuttaa Putinille nyt erottamattomalta osalta sitä käsitystä, millä hän tarkastelee kansallisia ydinintressejä.

Tilanteella on myös merkittäviä seurauksia ydinaseriisuntapolitiikalle ja ydinsulkusopimuksen uskottavuudelle. Aivan hiljattain ydinsulkusopimuksen tunnustamat viisi valtiota (Yhdysvallat, Kiina, Ranska, Iso-Britannia ja Venäjä) esittivät yhteisen julkilausuman, jossa nämä totesivat, ettei ydinsodan tule koskaan tapahtua.

Julkilausumassa luvattiin myös lisätä keskustelua ydinturvallisuudesta ja tietyistä läpinäkyvyyttä lisäävistä toimista. Putinin ydinasekiristys vie näiltä lupauksilta uskottavuuttaan.

Monessa ydinasekynnysvaltiossa varmasti pohditaan parhaillaan, tulisiko heidänkin rakentaa äärimmäinen pelote ydinsulkusopimuksen sitoumuksista huolimatta.

Länsi-Euroopassa lisääntynee 1980-luvun taitteesta muistuttava keskustelu siitä, tulisiko niiden alueelle sijoitella esimerkiksi Yhdysvaltain euro-ohjuksia, jotta Venäjä ei pystyisi käyttämään strategista ja ei-strategista pelotettaan Euroopan ja Yhdysvaltain väliin kiilaa lyövän painostuspolitiikkansa välineenä.

ICAN, Nobelin rauhanpalkinto ja Suomen ydinaseriisuntapolitiikka

ICAN, Nobel Peace Prize 2017 (http://www.icanw.org/action/nobel-peace-prize-2017-2/)

Olin kommentoimassa ICAN:n (International Campaign to Abolish Nuclear Weapons) viime perjantaina saamaa Nobelin rauhanpalkintoa tuoreeltaan YLE:n klo 20:30 uutisissa. Uutislähetys löytyy YLE Areenasta. ICAN:n Nobel on uutislähetyksen pääutinen, eli sen löytää heti alusta (omat kommenttini n. 3:30 eteenpäin).

Seuraavassa neljä kysymystä ja vastausta ICAN:n nobelista, ydinaseriisunnasta ja Suomen suhtutumisesta ydinaseiden kieltosopimukseen, joita pohdiskelin junassa ennen viime perjantain uutislähetystä.

1. Miksi Nobel annettiin ICAN-järjestölle?

Tunnustus. Palkinto on ennenkaikkea tunnustus määrätietoisesta ja pitkäjänteisestä työstä ydinaseriisunnan edistämisen puolesta; ICAN on ollut keskeinen liikkeelle paneva voima ydinaseriisuntadiplomatian ylläpitäjänä ja edistäjänä ydinasevaltioiden johdolla tapahtuvan ydinaseriisunta-agendan yskähdellessä. ICAN:n on kyennyt rakentamaan vakuuttavan kansainvälisen ydinaseriisuntaa edistävän verkoston yhteistyössä valtioiden kanssa. Täyskieltosopimusneuvotteluja edeltänyt ydinaseiden humanitaaristen vaikutusten aloite oli tässä työssä tärkeä askel. Humanitaaristen vaikutusten aloite paljasti ydinasevaltojen varsin konservatiivisen peloteoptimismin, sillä ne suhtautuivat jo tähän aloitteeseen suurella varauksella. Suomi allekirjoitti aloitteen jonkin aikaa asiaa harkittuaan. Humanitaaristen vaikutusten aloite kuitenkin siirsi ydinaseriisuntapolitiikan agendan konservatiivisesta ja abstraktista tasapainoajattelusta kohti ydinasepolitiikan potentiaalisia käytännön seurauksia hahmottavaa asetelmaa.

Viesti ja paine ydinasevalloille. Nobel-komitea korosti päätöksensä perusteluissa, että seuraavaksi voimme odottaa konkreettisia tekoja ydinasevalloilta ydinaseriisunnan edistämiseksi (useamman vuoden tauon jälkeen) riippumatta siitä, mitä mieltä nämä ovat kieltosopimuksesta. Nobel-komitea siis toisin sanoen käytti poliittista valtaansa ja teki ydinasevaltioiden roolin läpinäkyväksi. Komitea siis myönsi suoraan, että palkintoon oli kätketty poliittinen kannustinviesti, hieman samaan tapaan kuin vuonna 2009, jolloin palkinto myönnettiin presidentti Barack Obamalle. Tällöin Obaman visio ydinaseettomasta maailmasta esitettiin keskeisenä perusteena palkinnolle hieman samaan tapaan, kuin ICAN:n kampanjallaan saavuttaman ydinasekieltosopimuksen antama lupaus vuonna 2017. ICAN:n saavuttama palkinto toisaalta perustui konkreettisiin tekoihin, ei ainoastaan tulevaisuudenuskoa valaviin puheisiin, kuten Obaman kohdalla (sittemmin Obama saavutti tekojakin, joista ehkä keskeisin oli vuonna 2010 solmittu uusi START-sopimus Venäjän kanssa).

Työ jatkuu. Ydinaseiden kieltosopimus on jo astunut voimaan: sen on nyt (tilanne 12.10.2017) allekirjoittanut 53 valtiota, kun voimaan tulemiseen vaadittiin 50 allekirjoitusta. ICAN:n saa varmasti Nobelista puhtia (sekä konkreettisesti lisää resursseja!) sopimuksen allekirjoittajavaltioiden keräämisen jatkamiseksi. Sitä seuraavat ratifiontiprosessit sekä lukuisat sopimuksen implementoimiseen ja sen yksityiskohtien tulkintaan liittyvät kysymykset vaativat myös kansalaisjärjestötoimijoiden panosta. Prosessi on toki tästä eteenpäin pitkälti sopimuksen allekirjoittamien ja siihen sitoutuvien valtioiden käsissä, mutta ICAN sekä muut kansalaisjärjestöt voivat toimia taustalla tärkeinä fasilitaattoreina.

Ei täysin yllättävää. Nobelin rauhanpalkinto on aikaisemminkin myönnetty aseriisuntaa ja ydinaseongelmaa esillä pitäneille organisaatioille ja kansalaisjärjestöille: Kemiallisten aseiden kieltojärjestö (2013), Kansainvälinen atomienergiajärjestö (2005), maamiinojen kieltoa ajanut kampanja (2007), ydinaseriisuntaa ajavien tieteilijöiden Pugwash-järjestö (1995), lääkärit ydinsotaa vastaan -järjestö (1985), joka löytyy myös ICAN:n taustalta.

2. Ovatko ydinaseiden käytön riskit kasvaneet?

Ydinaseiden määrä ja kehitys. Maailmassa on edelleen noin 15 000 ydinasetta, suurin osa niistä Yhdysvalloilla ja Venäjällä. Ydinasevaltioiden määrä on kasvanut ydinsulkusopimuksen voimaantulon (1970) sekä edelleen kylmän sodan päättymisen jälkeen (Pakistan ja Pohjois-Korea), minkä lisäksi käytännössä kaikki nykyiset ydinasevaltiot ovat modernisoimassa nykyisiä ydinaseitaan – Venäjä vaikuttaisi kehittävän kehittää myös täysin uusia, voimassa olevia ydinasevalvontasopimuksia rikkovia ydinasejärjestelmiä, minkä lisäksi Yhdysvalloista kantautuu huolestuttavia huhuja Donald Trumpin suhtautumisesta ydinaseisiin.

Virhearviot ja vahingot. Poliittisten jännitteiden ja retoriikan kiristyessä on mahdollista, kun valtiot tukeutuvat aikaisempaa enemmän ydinasepelotteeseen niiden turvallisuuspolitiikassa, että virhearviot johtavat ydinaseiden käyttöön. Alueelliset varustelupaineet ja -jännitteet luovat lisäksi aivan toisenlaisen kontekstin kylmän sodan verraten ennustettavaan ja ”selkeään” kaksinapaiseen järjestelmään (Kiinan voimistuessa kolminapaistuneeseen) verrattuna. Samalla ydinaseteknologiassa erityisesti hyökkäysaseistuksessa (tarkkuus, tiedustelu ja ”remote sensing”) otetut edistysaskeleet tekevät toisen iskun kykyyn perustuvat konservatiivisemmat ydinasedoktriinit aikaisempaa haavoittuvaisemmiksi tuhoisille ensi-iskuille, mikä puolestaan saattaa kriisitilanteissa alentaa ensi-iskun kynnystä (esimerkiksi Yhdysvallat ja Venäjä molemmat varautuvat edelleen ydinaseiden ensikäytön mahdollisuuteen pelotepolitiikassaan).

Pohjois-Korea on konkreettinen ja äärimmäisen varoittava esimerkki alueellisten ydinasevarustelupaineiden mahdollisista seurauksista. Vahingoista ja tahattomista virhetulkinnoista aiheutuvien onnettomuuksien riski kasvaa, kun ydinaseiden käyttövalmiutta nostetaan ja asejärjestelmiä testataan toistuvasti provokatiivisilla tavoilla. Alueellisten ydinasevaltojen strategioiden tutkimuksen kärkinimiin kuuluva Vipin Narang on todennut, että kaikki Pohjois-Korean tekemisissä viittaa siihen, että se ei tule käyttämään ydinasekapasiteettiaan ”epärationaalisesti”, vaan rakentaa siitä asymmetrisen eskalaatio-opin mukaista ennaltaehkäisevää pidäkettä Yhdysvaltojen taholta kokemaansa eksistentiaalista uhkaa vastaan. Ydinaseiden ensikäytön mahdollisuutta korostavana doktriinina asymmetrisen eskalaation oppi on kuitenkin hyvin aggressiivinen ja herkkä tahattomalle eskalaatiolle.

Katastrofaaliset seuraukset. Jo muutaman nykyteknologian mukaan valmistetun keskisuuren ydinaseen räjähdyksellä (esimerkiksi n. 500 kilotonnin räjähdysvoima) olisi mittavia välittömiä vaikutuksia ympäristöön ja ihmisiin. Keski- ja pitkän ajan vaikutukset olisivat lisäksi hyvin todennäköisesti planeetallisissa mittasuhteissa hahmottuvia, esimerkiksi globaalien ruoka- ja raaka-aineketjujen häiriintyessä vakavasti. Tuhovaikutuksia voidaan vähentää käyttämällä erittäin tarkkoja ja teholtaan verraten pieniä ydinräjähteitä, joilla pyritään iskemään suoraan vastapuolen ydinasearsenaalia vastaan. Tällaisillakin iskuilla olisi kuitenkin mittavia vaikutuksia välittömässä ympäristössä sekä ennustamattomia psykologisia vaikutuksia ydinasetabun rikkoontuessa. Lisäksi riskit siitä, että vastapuolelle jäisi kattavaan ydinasekapasiteetin tuhoon pyrkivän ensi-iskun jälkeenkin käyttöönsä ydinaseita (esimerkiksi sukellusveneisiin), olisivat edelleen suuret, eikä massiivista vastaiskun mahdollisuutta katastrofaalisine seurauksineen voisi sulkea täysin pois.

3. Miksi ydinasekieltosopimusta tarvitaan?

Kieltosopimuksen tavoite on täydentää ydinsulkusopimusta. Ydinasekieltosopimus ei ole täysin ongelmaton, kuten monet aseriisuntaan erikoistuneet tutkijatkin ovat huomauttaneet (ks. esim. 1, 2 & 3). Sen tavoitteena on kuitenkin ollut nimenomaan täydentää ydinsulkusopimusta luomalla laillisesti sitova kansainvälinen sopimus, joka kieltäisi ydinaseiden hankkimisen ja hallussapidon sekä tarjoaisi nykyisille ydinasevaltioille konkreettisen tien ydinaseiden täydelliseen riisuntaan, mihin ne ovat ydinsulkusopimuksen kuudennessa artiklassa sitoutuneet.

Ydinsulkusopimus ei ole täysin oikeudenmukainen. Ydinsulkusopimus antaa viidelle valtiolle oikeuden ydinaseiden omistukseen (ja tätä kautta legitimiteetin ydinasepelotepolitiikalle) ennalta määrittelemättömäksi ajaksi, kunhan ne sitoutuvat ydinaseriisuntaan. Aikataulu tämän lupauksen toteuttamiseen on kuitenkin edelleen tarkemmin määrittelemättä. Hiljalleen on syntynyt tilanne, jossa näille muutamalle valtiolle on ikään kuin syntynyt kansainvälisten sovinnaissääntöjen tuottama etuoikeus ydinaseiden omistamiseen.

Turhautuminen. Maailman valtioiden enemmistö ja kansalaisjärjestöt ovat selvästi turhautuneita ydinasevaltojen saamattomuuteen ydinaseriisunnan edistämisessä, mitä ydinasekieltosopimuksen aikaansaaminen konkreettisesti ilmentää.

4. Miten Suomi suhtautuu kieltosopimukseen?

Suomi on vahvasti sitoutunut ydinaseriisuntaan. Suomella on historiallisesti vahva ydinaseriisuntapoliittinen profiili ja se on tehnyt viimeisten vuosienkin aikana paljon töitä ydinsulkusopimuksen puitteissa, viimeksi vuosikymmenen alkupuolella fasilitoimalla Lähi-idän joukkotuhoaseettoman vyöhykehankkeen perustamiseen tähdänneitä neuvotteluita (neuvotteluja ei ole vielä saatu käyntiin). Tavanomaisten aseiden riisumisen saralla Suomi on suorastaan maailman asevalvontadiplomatian suurvalta, vaikka samalla Suomen asevientipolitiikka herättää myös runsaasti kysymyksiä mahdollisista kaksoisstandardeista.

Suomi on varsin selkeästi kirjannut sitoutumisensa ydinaseriisunnan edistämiseen esimerkiksi ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa (s. 31). Sekä ulkoministeri Timo Soini että presidentti Sauli Niinistö vahvistivat sitoutumisen ydinaseriisunnan ”käytännönläheiseen edistämiseen” suurlähettiläspäivien puheissaan syyskuussa. Suomen ydinaseriisuntapolitiikan tarkempia perusteluja voi hahmottaa esimerkiksi tästä ulkoministeriön ja puolustusministeriön yhteisestä taustamuistiosta.

Käytännön tulokset ja ydinasevaltojen vastuu. Suomen ulkopoliittinen johto on korostanut ennen kaikkea ydinasevaltojen vastuuta ydinaseriisunnan edistämisessä. YK:n yleiskokouksessa puhunut presidentti Niinistö oli toiveikas Yhdysvaltojen ja Venäjän strategisten ydinseiden vähentämisneuvottelujen suhteen:

On äärimmäisen tärkeää, että maat, joilla on hallussaan ydinaseita, ovat mukana neuvotteluissa. Vetoan, että kaikki ydinasevaltiot ja maat joilla on hallussaan näitä aseita, ryhtyvät pikimmiten konkreettisiin toimiin ydinaseiden riisumiseksi.

Suomen pragmaattinen pienvaltioliberalistinen linja panostaa ainoastaan sellaisiin ydinaseriisuntatoimiin, joihin myös ydinsulkusopimuksen tunnustamat ydinasevallat sitoutuvat. Kansainvälisen järjestyksen ennustettavuuden tunnustetaan näin varsin avoimesti olevan johdannainen suurvaltapolitiikan yleisestä tilasta. Koska ydinasevallat eivät osallistuneet kieltosopimusneuvotteuihin, ei Suomi katsonut, että sen kautta voitaisiin saavuttaa käytännön tuloksia ydinaseriisunnassa. Pelkona ilmeisesti on, että kun valtiot antavat kasvavasti painoa ydinkieltosopimukselle, voisi se viedä puhtia ydinsulkusopimuksen ympärillä ja sen kirjaimen hengessä käytävistä neuvotteluista.

Perustelut ydinsulkusopimuksen ja ydinasekieltosopimuksen välisestä ristiriidasta vaikuttavat kuitenkin hatarilta. Lisäksi vaikuttaa siltä, että Suomen ulkopoliittinen johto on unohtanut, että mahdollisimman kattavalla ydinasekieltosopimuksella on välittömiä vaikutuksia ydinaseiden kansainvälispoliittiseen ja -oikeudelliseen asemaan; ydinaseiden stigmatisoiminen kun tukee ydinsulkusopimuksen ensimmäistä pilaria, eli ydinaseiden leviämisen estämisen tavoitetta. Suomen kokoisen valtion panos tällaiseen moraaliseen vaikutukseen voi toki olla melko pieni, mutta ei Suomen panoksesta sen vahvistamiseen koskaan haittaakaan olisi.

Uusia aloitteita. Suomi ei kuitenkaan ole jäämässä tuleen makaamaan. Ulkoministeri Soini antoi implisiittisen lupauksen elokuussa suurlähettiläskokouksen puheessaan:

Meitä kiinnostavat konkreettiset tulokset, eivät irtopisteet. Ei ydinaseita riisuta ilman ydinasevaltoja.

Aseriisunta ja -valvonta on ala, jolla haemme koko ajan vaikuttajan paikkaa.

Geneven aseriisuntakonferenssissa syyskuussa puhunut ulkoministeri nosti esiin tarpeen aloittaa (monenkeskiset?) neuvottelut taktisista ydinaseista sekä niiden riisumisesta. Ehkä tästä löytyisi konkreettinen vaikuttamisen paikka, johon Soini viittasi ja joka ei olisi ristiriidassa ydinsulkusopimuksen ja Suomen pragmaattisen linjan kanssa:

One more point: our efforts concerning non-strategic or tactical nuclear weapons should be increased. Today these weapons are completely uncovered by any binding, verifiable agreement. This gap has to be fixed. There should also be a clear division between these and conventional weapons – in military doctrines and if ever exercising their use. And finally, we need practical confidence-building measures in this field as well.

Tämän aloitteen muotoutumista on hyvin mielenkiintoista seurata, sillä sen vaikutukset ulottuvat potentiaalisesti aivan Suomen lähialueillekin. Venäjällä on Natoon (lue: Yhdysvaltoihin) nähden Euroopassa jopa kymmenkertainen taktisten ydinaseiden arsenaali, joiden käyttöä se on simuloinut useissa viime vuosien sotilasharjoituksissa.

Suomi EU:n ja Naton jäsenmaiden linjalla. Suomen linja ydinaseriisuntapolitiikassa eroaa esimerkiksi Itävallan ja Ruotsin kaltaisista valtioista, mutta noudattaa samalla EU:n jäsenvaltioiden enemmistöä, joista suurin osa kuuluu myös Natoon (yksikään Naton jäsenvaltio ei ole hyväksynyt ydinaseiden kieltosopimusta). Tästä voi itse kukin vetää haluamansa johtopäätökset Suomen viiteryhmäpolitiikasta.

Hiljattain olemme saaneet kuulla, että Yhdysvallat olisi kovistellut Ruotsia allekirjoittamasta ydinasekieltosopimusta, koska se voisi heikentää mahdollisuuksia syventää maiden välistä puolustusyhteistyötä. Tämä herättää runsaasti kysymyksiä, minkälaisen roolin Nato on varannut Ruotsille ja Suomelle – Naton ulkopuolisille kumppaneilleen – ydinasepolitiikassaan. Sekä Ruotsi ja Suomi ovat sitoutuneet siihen, että ne eivät salli ydinaseita missään muodossa valtioalueilleen – sitoumus, jota nämä luultavimmin Norjan ja Tanskan tapaan jatkaisivat rauhanajan politiikkansa perustana myös Naton sisällä, jos jäsenyys puolustusliitossa tulisi joskus ajankohtaiseksi.

Se, delegitimoiko kieltosopimuksen artikla 1e myös ydinasepelotteeseen tukeutuvan liittolaissuhteen/-politiikan yleisesti, onkin sitten kimurantimpi kysymys. Tällainen johtopäätös olisi hyvin ongelmallinen, sillä tällöin esimerkiksi Venäjä ja Yhdysvallat asettuisivat kieltosopimuksen näkökulmasta epätasa-arvoiseen asemaan. Kansainväliset sovinnaissäännöt korostavat varsin laajalti jaetun tulkinnan mukaan valtioiden suvereenia oikeutta määrittää itse omat liittokuntavelvoitteensa ja kumppanuutensa, kunhan ne eivät ole agressiivisesti suunnattuja ketään vastaan.

Lisäksi on totta, että yksikään Naton jäsenmaa ei ole allekirjoittanut kieltosopimusta tai äänestänyt sen hyväksymisen puolesta YK:ssa. Naton jäsenmaat harjoittavat yhteistä ydinasepolitiikkaa. Natolla itsellään ei ole ydinaseita, mutta kolmella sen jäsenmaalla on. Itsenäistä ydinasepolitiikkaa harjoittavaa Ranskaa lukuun ottamatta kaikki Naton jäsenmaat osallistuvat sen ydinasesuunnitteluryhmän (Nuclear Planning Group, NPG) toimintaan, vaikka varsinaiset strategiset linjaukset myös ydinasepolitiikan kohdalla tehdäänkin Pohjois-Atlantin neuvostossa Washingtonin sopimuksen mukaisesti. Mahdollisuus ydinasein suoritettavaan kostoiskuun on Venäjän aggressiivisen käyttäytymisen johdosta palannut liittokunnan pelotepolitiikasta käytävän keskustelun keskiöön.

Spekulointia Suomen päätöksestä. Kari Huhta spekuloi Helsingin Sanomissa, että Nato-kysymys ei vaikuttanut Suomen kieltosopimuspäätökseen, koska Suomi teki päätöksen ennen Naton virallista kantaa. Johtopäätös voi olla oikea, mutta perustelu vaikuttaa hyvin jokseenkin horjuvalta; onhan Suomella aina kylmän sodan aikaisista Pohjolaa koskevista ydinasevalvonta-aloitteista saakka perimätietoa siitä, että etenkin Yhdysvallat – Naton ydinasesateenvarjon tosiasiallinen ylläpitävä – suhtautuu hyvin skeptisesti kaikkiin sellaisiin sopimusehdotuksiin ja neuvotteluprosesseihin, jotka voivat rapauttaa sen liittokuntapolitiikan koheesiota sekä sen mahdollisuutta käyttää ydinasepelotetta liittokuntapolitiikan välineenä. Naton kanta asiaan toisin sanoen on ollut lienee ollut myös Suomen tiedossa jo ennen virallisia kannanottoja ja YK:ssa käytyä neuvotteluprosessia. Sitä voi hahmottaa myös suhtautumisesta kieltosopimusta edeltäneeseen humanitaariseen aloitteeseen.

Kaiken tämän jälkeen on edelleen vaikea löytää vedenpitävää logiikkaa Suomen ydinasekieltosopimusboikotin takaa. Perustelut ovat sinänsä hyveellisiä, minkä lisäksi niiden muotoilua on selvästi mietitty harkiten. On kuitenkin esitettävä vakava kysymys siitä, luottaako Suomi liikaakin ydinasevaltojen suopeuteen ydinsulkusopimuksen kuudennen artiklan edistämisessä? Tästä valtiojohdolla toki on parempaa ensi käden tietoa kuin meillä tutkijoilla. Todellinen ongelma on kuitenkin hyvä muistaa; sen muodostavat nimittäin ydinaseita hallussaan pitävät valtiot, ei niiden tuhovoimaisuuden inhorealistisesti tunnustava ja ysinaseilla uhkaamisen politiikan kaikissa muodoissaan kieltävä kansainvälinen sopimus. Tämä on tärkeää pitää mielessä, sillä sen kautta määrittyy myös se, kuka asettuu ydinasekysymyksessä historian oikealle ja väärälle puolelle.

Suomen asevalvontapolitiikan perusteet

Suomen ulkopolitiikan käytännön tekijöiden ykkösrivistö on jälleen kokoontunut vuosittaisille suurlähettiläspäiville Helsinkiin. Suomen ulkopolitiikan lähtökohtien osalta suurlähettiläspäivillä pidetyt puheet eivät ole tarjonneet suurempia yllätyksiä. Tasavallan presidentti Sauli Niinistön lanseeraama ja hallituksen selonteoissaan vahvistama pilarimalli vaikuttaa voivan ja elävän hyvin. Oppi on juurtunut.

Siinä missä Suomen kansainvälistä toimintaympäristöä kuvaava pilarimalli tarjoaa yleiskatsauksen Suomen ulkopolitiikan työkalupakista, on aktiiviseksi vakauspolitiikaksi kutsuttu käsitepari kuvastanut Suomen ulkopolitiikan Pohjois-Eurooppaa ja Itämeren aluetta koskevia tavoitteita yhtä lailla jo joitakin vuosia. Jälkimmäisen käsiteparin osalta suurlähettiläspäivät eivät myöskään vaikuta tarjonneen uusia avauksia.

Viime perjantain Turun tapahtumat sekä siihen liittyvän kansainvälisen terrorismin uhkan käsittely on luonnollisesti noussut suurlähettiläspäivillä esiin. Keskustelu ja debatti oikeasta tavasta reagoida tilanteeseen jatkunee, perustuen samalla jo omaksuttujen reaktioiden ja ratkaisujen varaan. Monessa mielessä terrorismin, viharikosten sekä näihin liittyvien lieveilmiöiden tuottamat traagiset tapahtumat Suomessa eivät varmasti tulleet kenellekään yllätyksenä. Tästä osoituksena käy jo sekin, kuinka vilkkaana ja ikään kuin etukäteen paalutetuista askelmerkeistä käsin Turun perjantain tapahtumien jälkeinen keskustelu lähti nopeasti vellomaan.

***

Yksi huomionarvioinen tulokas suurlähettiläspäivien puheenvuoroissa on kuitenkin ollut. Niin valtiosihteeri Peter Stenlund, ulkoministeri Timo Soin kuin presidentti Niinistönkin nostivat kukin puheissaan esiin ydinaseongelman sekä käsittelivät laajemminkin Suomen asevalvontapoliittista linjaa. Näitä puheenvuoroja on nähty jokseenkin harvakseltaan aikaisemmilla suurlähettiläspäivillä ja ylipäätään Suomen ulkopoliittisessa keskustelussa.

Laajemminkin ihmiskuntapoliittiset painotukset – makroturvallisuuden alaan kuuluvat teemat, kuten ilmastonmuutoksen hillitseminen, resurssiniuķkuus sekä ydinaseongelma – nousivat Sauli Niinistön puheessa kenties vahvemmin esiin kuin kertaakaan aikaisemmin tämän presidenttikaudella. Arktisen neuvoston puheenjohtajuuden siivittämien ilmastopoliittisten kysymysten lisäksi varsinkin asevalvontapolitiikka sen koko kirjossaan on viimeisen vuoden kuluessa tehnyt uutta nousua Suomen ulkopolitiikan keskiöön.

Ajankohtaiset tapahtumat (Pohjois-Korea, Lähi-idän karmea tilanne inhimillisen turvallisuuden näkökulmasta) ovat toimineet luonnollisesti yhtenä taustasytykkeenä asevalvontapoliittisen linjan kirkastamisen tarpeelle. Toinen taustavaikutin löytyy Suomen pitkästä asevalvonta- ja riisuntapoliittisesta perinteestä. Vaikka sen kultaiset vuodet sijoittuvat 1960-80-luvuille, ei asevalvontapoliittinen profiloituminen ole Suomen ulkopolitiikasta missään vaiheessa tyystin hävinnyt.

Suomen parhaillaan jatkuva puheenjohtajuus asekauppasopimuksessa, muuutaman vuoden takaiset ponnistelut Lähi-idän joukkotuhoaseetonta vyöhykettä koskevien neuvottelujen puitteistamiseksi sekä viimeaikaisena esimerkkeinä Suomen profiloituminen Itämeren alueen lentoturvallisuutta koskevissa kysymyksissä käyvät kaikki hiljattaisina esimerkkeinä Suomen asevalvontapoliittisen perinteen jatkumisesta.

Vuoden 2017 suurlähettiläspäivillä Suomen asevalvontapoliittista linjaa on viitoitettu varsin selkeästi. Kansainvälisen politiikan sääntöperustaista yhteistyötä ja sen ennakoitavuutta lisäävää vaikutusta korostanut valtiosihteeri Stenlund viittasi puheessaan tarpeeseen päästä vaikuttaviin asemiin konkreettisia tuloksia tuottavissa, mutta samalla kansainväliseen kanssakäymiseen riittävällä tavalla iskostuneissa sopimusjärjestelmissä ja neuvotteluprosesseissa:

Kansainvälisten tehtävien osoittaminen Suomelle on luottamuksemme ja kansainvälisen asemamme eräs mittari. […] Suurlähettiläs Klaus Korhosen ATT-sopimuksen vetovastuu päättyy tulevana syksynä ja suurlähettiläs Jari Luodon ydinterroria ehkäisevä GICNT-johtajuus alkaa. Molemmat tehtävät osoittavat, että Suomi nauttii luottamusta varsin sensitiivisten asevalvontatehtävien hoidossa.

Vastaavasti ulkoministeri Soini teki omassa puheessaan selväksi, että Suomi osallistuu vain sellaisiin neuvotteluihin ja aloitteisiin, joista on odotettavissa konkreettisia tuloksia:

Ydinaseet ovat ihmiskunnan vitsaus, mutta toiveajattelulla tilanteeseen ei vaikuteta. Teimme loogisen – vaikkei välttämättä helpon tai suositun – ratkaisun, kun jäimme ydinasekieltosopimusneuvottelujen ulkopuolelle. Meitä kiinnostavat konkreettiset tulokset, eivät irtopisteet. Ei ydinaseita riisuta ilman ydinasevaltoja.

Soini perustelee näin Suomen päätöstä olla osallistumatta heinäkuussa päättyneisiin ydinaseiden kieltosopimusneuvotteluihin sillä, että kyseessä ei ole riittävän pragmaattinen aloite. Kyse on tietysti paljolti siitä, miten ja minkälaisia kriteereitä vasten tuloksen saavuttamisen mahdollisuuksia ja arvoa hahmotetaan. Näin Suomen asevalvontapolitiikan toiseksi keskeiseksi kriteeriksi pragmaattisen vaikuttavuuden ohella nousee pienvaltioliberalistinen maksiimi, jossa suurvaltojen välinen yhteisymmärrys tai sen saavuttamisen mahdollisuuden näkymä asettuu keskeiseksi kriteeriksi niille monenkeskisille diplomaattisille aloitteille ja prosesseille, joihin pienvaltioviisauden näkökulmasta on järkevää ja hyödyllistä sijoittaa resursseja ja poliittista pääomaa.

Vastaavasti Suomi selvästi varoo edelleen harjoittamasta sellaista mielenosoitusdiplomatiaa, jonka voidaan ennakoida lisäävän suurvaltapoliittisia jännitteitä ja täten heikentävän kansainvälisen sääntöperustaisen järjestelmän vahvistumisen edellytyksiä.

Näin Suomen linjassa korostuu järjestys, mikä eittämättä nähdään myös alueellisen vakauden säilymisen ja vahvistumisen kannalta tärkeänä kansainvälisenä reunaehtona. Järjestystä rikkovat teot ja toiminta toki tuomitaan, mutta ainakin toistaiseksi tavalla, joka ei myöskään anna olettaa mielenosoitusdiplomaattisten irtopisteiden keräämistä.

Järjestyksen ja oikeudenmukaisuuden välinen jännite lienee yksi kansainvälisten suhteiden tutkimuksen perustavimmista kysymyksistä. Vuonna 1968 solmitun ydinsulkusopimuksen osalta järjestyksen ylläpitäminen ja oikeudenmukaisuuden toteutuminen on ainakin osittain ristiriitaisessa suhteessa, sillä sopimus tunnustaa vain tietyille valtioille (väliaikaisen) oikeuden ydinaseomistuksiin, vieläpä ennalta määrittelemättömäksi ajaksi. Vastapunnuksena toimiva sitoutuminen ydinaseriisuntaan on jäänyt vaillinaiseksi 1980-luvun puolivälistä 2010-luvun puoliväliin ulottuvalla jaksolla.

***

Ydinaseiden kieltosopimusneuvottelujen suhteen Suomessa on siis tulkittu, että kansainvälisen järjestyksen ylläpitämisen pragmaattinen tavoittelu nousee historian oikealle puolelle asettumisen tunteen tuottavan moraalisen ylevyyden yläpuolelle. Pragmaattisuus ei kuitenkaan tarkoita kyynistä pidättäytymistä sellaisista kannanotoista, jotka kätkevät sisäänsä suurvaltasuhteisiinkin menevää moraalisesti velvoittavaa sanomaa. Tai näin asia esitetään ja käytännössä toteutetaan.

Painavimman suurlähettiläspäivien puheenvuoron asevalvontapolitiikan näkökulmasta piti presidentti Niinistö. Hän otti puheessaan selvästi kantaa esimerkiksi Venäjän toistuvasti sotaharjoituksissa simuloineisiin taktisiin ydinaseiskuihin. Tästä nousee esiin Suomen asevalvontapolitiikan kolmas keskeinen periaate, jota voitaisiin kutsua suurvaltavastuun (tässä tapauksessa ydinasevaltojen vastuun) korostamiseksi. Se seuraa loogisesti toisesta, suurvaltalähöisestä kansainvälisen järjestyksen tulkinnasta, sillä suurvalloilla on näin myös vastuullaan huolehtia tästä keskinäisestä järjestyksestään ja sen periaatteista, mitä hallitsematon ydinasevarustelu ja joukkotuhoaseilla uhkaaminen ei luonnollisesti edistä.

Näiden kolmen periaatteen valossa Suomen ydinasepoliittinen ja laajemmin asevalvontapoliittinen linja hahmottuu seuraavasti: 1) vaikuttaminen konkreettisten tulosten saavuttamisen näkökulmasta; 2) suurvaltalähtöisen yhteisymmärryksen tai niiden intressien yhdistymisen mahdollisuus onnistumisen näkymien keskeisenä arviointikriteerinä; 3) viimeisenä suurvaltojen vastuun korostaminen järjestyksen ylläpitämisestä.

Näiden pienvaltioliberalististen periaatteiden kautta on hyödyllistä lukea myös presidentti Niinistön perusteluita Suomen osallistumattomuudelle ydinaseiden kieltosopimusneuvotteluihin:

Ei ole vaikeaa ymmärtää niiden tarkoitusperiä, jotka ajoivat kansainvälistä sopimusneuvottelua ydinaseet kieltävästä sopimuksesta. Tavoite on hyvä, mutta tarjoaako tämä tietä todelliselle ydinaseriisunnalle, on epäselvää. Ydinasevaltiot eivät nimittäin osallistuneet neuvotteluihin ja ne ovat sanoutuneet irti lopputuloksesta.

Suomi, kuten pääosa EU-maista, ei osallistunut neuvotteluihin. Kannoimme huolta siitä, että prosessi pikemminkin hankaloittaa kuin edistää ydinsulkujärjestelmää. Jotta ydinasevähennyksissä päästään eteenpäin, tarvitaan ydinasevaltioiden sitoutumista ja osallistumista. Tuleva YK:n yleiskokous on seuraava tilaisuus etsiä sellaista polkua, jolla tuettaisiin niin ydinaseriisuntaa kuin myös ydinsulkujärjestelmää. Ja siinä keskustelussa Suomi on aktiivisesti mukana.

Suomi tulee olemaan keskusteluissa mukana jatkossa myös ydinaseterrorismin vastaisen GICNT-aloitteen puheenjohtajana, kuten Stenlund ja Soini puheissaan esittivät. Jälleen kerran kyseessä on asiakysymys, jonka saralla on nähtävissä mahdollisuus suurvaltojen intressejä yhdistävään, uusia mikrokäytänteitä tuottavaan lopputulokseen. Vaikka suurvalloilla on ollut ydin(ase)turvallisuutta koskevien kysymysten kohdalla myös erimielisyyksiä, eivät ne Suomen ulkopolitiikan muotoilijoiden näkökulmasta välttämättä vaikuta ylittämättömiltä.

***

Ulkoministeri Soini korosti omassa suurlähettiläspäivien puheessaan, että Suomen ulkopolitiikan keskeinen tavoite on pyrkiä vaikuttamaan ja tulla kuulluksi, ”[o]lla pöydässä eikä porstuassa. Puhumattakaan siitä, että olisimme pihalla.”

Suomen päätös olla osallistumatta ydinasekieltosopimusta koskeviin neuvotteluihin on yksiselitteisesti ristiriidassa Soinin mainitseman imperatiivin kanssa. Vaikuttamaan pääseminen ei olekaan näin absoluuttinen, vaan suhteellinen arvo. On kansallisten intressien näkökulmasta enemmän ja vähemmän laadukkaita paikkoja vaikuttaa, ajatus kulkenee. Tämä jäi kuitenkin puheessa mainitsematta – ehkä sitä ei tulisi pitää itsestäänselvyytenä?

Suurlähettiläspäivillä esitetyt asevalvontapoliittiset linjaukset tekevät joka tapauksessa Suomen linjasta ymmärrettävämmän ja selkeämmän. Suomelle vaikuttamaan pääseminen ei sittenkään ole itseisarvo, vaan vaikuttamisen tapojen ja paikkojen tarkoituksenmukaisuutta arvioidaan laadullisesti suurvaltalähtöisen kansainvälisen järjestyksen sääntöperustaisuuden ja tämän tuottaman vakauden näkökulmasta.

Suomen asevalvonta- ja ydinaseriisuntapolitiikan periaatteiden selventäminen on ollut ehdottomasti hyvä asia. Suomi ei kuitenkaan toiminut täysin näiden periaatteiden mukaisesti jättäessään ydinaseiden kieltosopimusta koskevien neuvottelujen tarjoaman vaikutuspaikan käyttämättä.

Lievän naivisminkin uhalla on syytä huomauttaa, että osallistuminen neuvotteluihin ei olisi Hollannin esimerkkiä seuraten tarkoittanut sitä, että itse sopimusta, neuvottelujen lopputuotosta, olisi pitänyt allekirjoittaa. Sopimusta itseään onkin kritisoitu niin turvallisuuspoliittisin kuin sopimuksen toimeenpano– ja valvontajärjestelmien epäselvyyttä koskevin perustein.

Toisaalta sopimuksen aikaansaaminen eittämättä vahvistaa osaltaan ydinaseiden leviämiseen liittyviä moraalisia ja kansainväliseen arvovaltaan liittyviä pidäkkeitä, joiden vahvistamiseen viimeiset vuodet vaikeuksissa edennyt ydinsulkusopimuksen toimeenpanokin pyrkii. Tehokkaan ja toimivan sopimusjärjestelmän ja valvontakäytänteiden taustalta löytyvät aina kansainvälisesti tavanmukaisuuksien kautta velvoittavat moraalikoodistot. Yhtä lailla ydinaseiden kieltosopimus laittaa painetta ydinsulkusopimuksessa tunnistettujen ydinasevaltojen harteille – tuloksia pitää alkaa tulemaan, tai niiden valitus ydinkieltosopimuksen epävakauttavaa vaikutusta kohtaan näyttää puhtaan kaksinaismoralistiselta.

Sopimusneuvotteluissa ja näiden kulisseissa Suomi olisi nimenomaan saattanut korostaa omia, ydinsulkusopimuksen ensisijaisuutta kansainvälisen (suurvalta)järjestyksen keskeisenä ankkurina pitämiään näkökulmia. Hieman kääntäen Suomi on nyt asettanut ydinasevaltojen tapaan itselleen haasteen. Paikka Suomen suoriutumisen arvioimiseen on aktiivisuus vuoden 2020 ydinsulkusopimuksen tarkastelukonferenssissa ja sen valmistelevien kokousten yhteydessä.

Haaste on näin ollen pitkälti itse asetettu. Tavoitteet ovat korkealla, aivan kuten pitääkin. Toistivathan Suomen ja Ruotsin ulkoministerit toukokuussa 2017, että johtavien ydinasevaltojen tulee viimeistään nyt ottaa itseään niskasta kiinni ja osoittaa konkreettisia askelia kohti ydinaseettoman maailman saavuttamista. Välietappeina tähän tavoitteeseen Wallström ja Soini mainitsivat kaikkien ydinasevaltojen liittymisen ydinkoekieltosopimukseen sekä negatiivisten turvatakuiden antamisen ydinaseettomia maita vastaan (molemmat omalla sarallaan myös varsin pitkäikäisiä tavoitteita monisyisine ongelmineen).

Mielenkiintoista kyllä, Ruotsi osallistui ydinaseiden kieltosopimusneuvotteluihin ja äänesti sen hyväksymisen puolesta heinäkuussa 2017 New Yorkissa. Tämä ei kuitenkaan estä Ruotsia korostamasta yhdessä Suomen kanssa, että NPT-sopimus on ”tärkein työkalumme pyrkimyksessämme estää uusia valtioita hankkimasta ydinaseita.”

 

Ydinasepolitiikan paradoksit, järjettömyydet ja tulevaisuus

Cenotaph and Atomic Bomb Dome, Peace Memorial Park, Hiroshima, Japan. Kuva: Wikimedia Commons.

Kirjoitus on julkaistu alunperin 6.8.2015 Hiroshiman 70-vuotispäivänä otsikolla ”Hiroshiman varjot – 70 vuotta Pommista”. Tämä on päivitetty sekä joillain ajankohtaisilla esimerkeillä täydennetty versio (26.8.2016)  noin vuosi sitten julkaistusta tekstistä.

Kuun alkupuolella vietettiin jälleen Hiroshiman pommituksen vuosipäivää. Hiroshiman uhrien edelleen vakavana kantava ääni muistuttaa meitä ydinaseiden käytön järjettömyydestä. Hiroshiman ja Nagasakin pommitusten vaikutusta toisen maailmansodan päättymiselle sekä Japanin antautumiselle voi tuskin kiistää. Hyötylaskelmat loppusodan hinnasta ilman atomiaseen vaikutusta johtavat moraalisesti niin häilyvälle maastolle, etten tässä yhteydessä tohdi sinne astua. Nykyteknologiaan verrattuna alkeellisina pidettävien atomiaseiden tuhovoima Hiroshimassa ja Nagasakissa riitti kuitenkin vakuuttamaan poliitikot ydinaseiden perimmäisestä luonteesta – ydinaseiden sotilaallinen käyttökynnys nousi viikossa tähtitieteellisiin lukemiin.

Supervaltojen ydinasepariteetin vakiintuminen ja vastavuoroisen tuhon mahdollisuuden ymmärtäminen 1950- ja 60-lukujen kuluessa nostivat ydinaseiden ensikäytöstä seuraavat riskit kysymyksiksi ihmiskunnan olemassaolon jatkumisesta. Ydinaseiden teknistä kehitystä, mikä siirsi ydinpelotteen 1950-luvun puolesta välistä eteenpäin pommikoneiden lisäksi myös maahan ja merelle, sekä ydinaseiden käyttöoppien muotoilua, ohjasi nimenomaan ajatus, ettei niitä koskaan jouduttaisi laukaisemaan. Strategistit, joista yhä useampi alkoi tulla siviilipuolelta, aloittivat samalla omat, kylmäkiskoisilta vaikuttavat kiistansa ydinasestrategioiden muodosta sekä näiden suhteesta supervaltojen ydinasevalvontapyrkimyksiin, joiden maailmanlaajuinen merkitys nousi kouriintuntuvasti esiin Kuuban ohjuskriisin myötä 1960-luvulla.

Paradokseja ja uskottavan pelotteen metsästystä

Uskottava pelote vaati riittävän uskottavaa näyttöä siitä, että ydinaseita ollaan myös äärimmäisessä, joskin samalla kuviteltavissa olevassa tapauksessa valmiita käyttämään. Tässä mielessä ydinaseiden julistaminen puhtaasti sotilaallis-operationaalisessa mielessä käyttökelvottomiksi pelotteen välineiksi ei ole tyydyttävä lähtökohta, vaan pikemminkin osoitus vaarallisesta peloteoptimismista. Tämä puolestaan johtaa helposti ristiriitaan ydinaseiden leviämisen estämisen tavoitteen kanssa – jos kerran ydinaseet ovat ”vain” pelotetta tuottamassa, ja vieläpä oletettavan tehokkaita tällaisessa tehtävässä (mikä ei tosin pidä paikkaansa, mihin palaan myöhemmin), miksei siis ydinaseiden leviäminen uusien valtioiden käsiin vain lisäisi kansainvälistä vakautta? Näinhän on aikanaan provosoivasti argumentoinut proliferaatio-optimismiansa muun muassa Kenneth Waltz.

Ydinasepelotteen uskottavuus punnitaan niin psykologisella kuin tekniselläkin tasolla. Ydinasestrategiseen ajatteluun nousee tässä ristivedossa nopeasti ajatellen mielettömyyksiltä vaikuttavia ajatusrakennelmia, kuten opit rajoitetusta ydinsodasta, ydinaseiden roolista alueellisen eskalaation hillitsijänä (NATO kylmän sodan aikaan; Venäjä nykyään) – esimerkiksi Venäjän niin kutsutussa asymmetrisessä eskalaatio-opissa ydinasein suoritettavan ensi-iskun kynnys madalletaan pelotetta edistäväksi vastaiskuksi tavanomaisin asein suoritettavia provokaatoita vastaan. Samalla kuitenkin käsitys sodankäynnin luonteesta ja tulkinnat kansallista turvallisuutta haastavista vakavista provokaatioista ovat yhteiskunnallisen kokonaisturvallisuuden, hybridiuhkien ja mittavan propagandavyörytyksen kaltaisten ilmiöiden ja käsitteiden johdosta liudentunut melkoisesti kylmän sodan vuosista.

Toisaalta on huomattu, että samalla kun ydinaseet vaikuttavat lisäävän vakautta strategisella (mannertenvälisellä) tasolla – ainakin kaksinapaisessa kansainvälisessä järjestelmässä – vaikuttaa strateginen ydinasepariteetti lisäävän paradoksaalisesti epävakautta alueellisella tasolla sekä tätä kautta matalamman intensiteetin konfiltien todennäköisyyttä. Tämä tasapaino-epätasapaino -paradoksiksi hieman kömpelösti nimetty ilmiö muistuttaa tosin myös Intian ja Pakistanin välistä suhdetta, jossa ydinaseet ovat olleet riittämättömiä luomaan tavanomaiset konfliktit estävän pelotteen. Samalla paradoksi näkyy siten, että Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton ydinasepariteetin ja -tasapainon vastavuoroisen tunnustamisen jälkeen supervallat osallistuivat kasvavasti esimerkiksi sijaissotiin kylmän sodan loppupuolella.

Niin mieletön tämä ase on, että ristiriidat sen ympärillä seuraavat toisiaan. Otetaan esimerkiksi ohjuspuolustus. Pinnallisesti katsoen kyse on sanamukaisesti mitä defensiivisimmässä tarkoituksessa kehitetystä asejärjestelmästä. Ydinasepelotteen varaan rakentuvassa turvallisuusjärjestelmässä jo pelkkä mahdollisuus täydellisen ohjuspuolustuksen kehittämisestä osoittautuu kuitenkin mitä epävakauttavimmaksi tekijäksi; täydellisen ohjuspuolustuksen saavuttaminen kun nostaisi – ainakin mitä kylmäkiskoisen peliteorian rationaalisuusolettamia on seuraaminen – samaisen puolustajan yllykkeitä hyödyntää varsinaista hyökkäyksellistä ydinasekapasiteettiaan lamaannuttavan ensi-iskun merkeissä; tai tältä tilanne saattaa näyttää vastapuolen silmin – puolustus onkin paras hyökkäys. Näin suunnitelmat täydellisen ohjuspuolustuksen rakentamisesta ovat omiaan lisäämään vastapuolen tarmokkuutta hyökkäysaseistuksen teknologiseen ja määrälliseen kehittämiseen, kuten kylmän sodan loppupuolella tapahtui.

Ei lienekään yllättävää, että Reaganin ja Gorbatshovin lopullinen läpimurto ydinaseettoman maailman saavuttamiseksi, jota historioitsijoiden mukaan molemmat valtionjohtajat aivan aidosti tavoittelivat, kompastuikin lopulta saavutetun dialogin kokonaisuutta vasten mitättömältä vaikuttavaan kiistaan Reaganin pakkomielteeksi muodostuneen ohjuspuolustussuunnitelman jäädyttämistä koskevista yksityiskohdista. (Tai ainakin näin herkullisen narratiivin voi rakentaa hiljattain julkaistujen dokumenttien pohjalta, jotka paljastavat Reaganin, Shultzin, Gorbatshovin ja Shevardnadzen välisen huikean loppukeskustelun Reykjavikin lokakuun 1986 huippukokouksessa sekä siihen liitetyn historiallisen mahdollisuuden menettämisestä.)

Toisen iskun lamauttavan tuhokyvyn takaavan, ja täten pinnallisesti katsoen puolustuksellisen teknologian pakonomainen kehittäminen johti tunnetusti massiivisiin asevarusteluponnistuksiin kylmän sodan aikana. Tällä lienee ollut vähintään vahvistava vaikutus Neuvostoliiton romahtamiseen johtaneessa monisyisessä prosessissa. Varustelukierteen sekä Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain suhteiden aallonpohja 1980-luvun alussa johti myös ihmiskunnan katastrofin partaalle siirtäneisiin virhetulkintoihin, joiden heijasteita analyytikot ovat huolestuttavasti alkaneet nähdä myös lännen ja Venäjän nykyisenkin kriisin yhteydessä.

Pitkälti käyttökelvottomiksi todetuilta ydinaseilta edelleen toivotun pelotteen uskottavuuden ylläpitäminen oli  johtaa niiden tahattomaan käyttöön Euro-ohjuskriisin huipentuessa loppuvuonna 1983, kun Neuvostoliitossa tulkittiin Yhdysvaltain ja NATO:n sotaharjoituksissa tekemiä manöövereitä turhankin uskottavina. Samalla on muistettava, että maailmasta tuskin löytyy toista aselajia, jonka käyttämättömyyden varjeluksi – siis pelotteen uskottavuuden takaamiseksi ja ylläpitämiseksi – suoritettavat rauhanajan manööverit, harjoitukset, rutiininomaiset huoltotoimenpiteet ja aseiden fyysinen liikuttelu ovat johtaneet niin lukuisiin onnettomuuksiin ja läheltä piti -tilanteisiin, kuin ydinaseet.

Ihmiskunta on saanut koistaiseksi kiittää Hannu Hanhen onneaan, mutta myös ponnistuksia vastavuoroista luottamusta lisäävien asevalvontamekanismien luomiseksi. Juuri tällaiseen ”onnettomuuksien välttämisen tiehen” perustui hiljattain tasavallan presidentti Sauli Niinistön tekemä huomio Itämeren lentoturvallisuuden parantamista koskevista monenkeskisistä keskusteluista. Sittemmin Venäjä hämärsi omilla vastauksillaan Niinistön Venäjän suuntaan selvästi osoitettuun huomioon liittyneen asiakeskustelun edellytyksiä. Suomessa keskustelu siirtyi lähes yhtä nopeasti itse asiasta kompleksisen Venäjä-suhteemme vatvomiseksi.

Ei täysin käyttökelvoton ase?

Palataan vielä hetkeksi kylmän sodan ydinaseperintöön. Samalla kun supervallat jatkoivat ratkaisun etsimistä ydinaseidepelotteen uskottavuuden ylläpitämisen ja käyttämättömyyden periaatteen väliseen dilemmaan, jatkui myös ydinaseiden leviäminen uusien valtioiden käsiin. Se, että ydinaseita pidettiin tiettyjä rajoitetun ydinsodan konseptioita lukuun ottamatta sotilaallisesti käyttökelvottomina, erityisesti niiden käytöstä aiheutuvien poliittisten ja moraalisten seurausten johdosta, ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, etteikö niiden halluspidolla ja omistamisella olisi ollut käytännön merkitystä, myös sotatoimien yhteydessä.

Hieman kääntäen voidaankin esittää, että ydinaseita opeteltiin aina Korean sodasta [1] eteenpäin ”käyttämään” hienovaraisesti ilman, että niitä tarvitsisi laukaista tai että niiden sijoittelun varassa harrastettu painostus johtaisi odottamattomiin vastareaktioihin ja virhetulkintoihin. Tähän ajatus pelotteesta ja painostamisesta kiteytyy. Yksi tutkituimmista esimerkeistä ydinasepolitiikan höydyntämisestä painostuskeinona (joskaan ei suorana uhkauksena) taitaa olla presidentti Nixonin määräämä globaali ydinasevalmiuden nostoon tähdännyt mittava operaatio elokuussa 1969. Operaatiollaan Nixon pyrittiin vaikuttamaan Neuvostoliiton Pohjois-Vietnamille antamaan tukeen signaloimalla draamaattisesti Yhdysvaltain valmiutta eskaloida konflikti (taktisten) ydinaseiskujen tasolle. Kuten hyvin tiedetään, Nixonin ”hullun miehen teorian” kouriintuntuvimmalla sovelluksella ei ollut sanottavaa vaikutusta sotatoimien kululle (Pohjois-Vietnamiin asti Nixonin signaalit tuskin kantoivat). Neuvostoliitto ei myöskään ryhtynyt signaloinnin toimesta painostamaan Pohjois-Vietnamia Yhdysvalloille suotuisiin rauhanneuvotteluihin. Vielä Berliinin kriisin aikaan vuonna 1948 vastaavanlainen signalointi, joskin pienemmässä mittakaavassa ja suoraan Neuvostoliitolle osoitettuna, saattoi Yhdysvaltain ydinasemonopolin lyhyeksi jääneellä aikakaudella tepsiä.

Tuskin ydinaseet olisivat levinneet nykyisten yhdeksän ydinasevaltion haltuun, jos ne täysin kömpelöitä tai hyödyttömiä olisivat. Vastakkaiset esimerkit ovat vähissä. Etelä-Afrikka on tiettävästi ainoa, alkeellisen ydinasekapasiteettinsa vapaaehtoisesti hävittänyt valtio [2]. Ei Pommia siis aivan käyttökelvottomana aseena olla pidetty – eikä pidetä, varsinkin kun ottaa huomioon ydinaseiden mittavat ylläpitokustannukset. Toisaalta kylmän sodan aikaan esimerkiksi Yhdysvallat pitivät ydinasepainotteista pidäkettä varsin edullisena vaihtoehtona eurooppalaisten liittolaistensa turvallisuuden takaamiseksi Neuvostoliiton ja Varsovan liiton tavanomaisten joukkojen ylivoimaa vastaan.

Myös NATO:n edelleen vahvana porskuttava ydinasesuunnittelu ja sen keskeisyys liittokuntapolitiikassa käy esimerkistä ydinaseiden ”käyttökelpoisuuden” sitkeydestä. Turkin sisäisten levottomuuksien yhteydessä käynnistynyt keskustelu Yhdysvaltain Eurooppaan eteentyönnettyjen ydinaseiden kohtalosta käy tästä hyvänä esimerkkinä – vielä 2000-luvun alussa Yhdysvallat vetivät lentokonesijoitteiset taktiset ydinaseensa Kreikasta takaisin Yhdysvaltoihin. Ukrainan ja Syyrian sotien leimaamassa kansainvälisessä ilmapiirissä Turkissa sijaitsevia noin 50 ydinkärkeä on, toisin kuin Kreikan tapauksessa, spekuloitu lähinnä siirrettäväksi johonkin toiseen NATO-maahan Euroopassa. Lisäksi ainakin Puola on mainostanut poliittista valmiuttaan osallistua NATO:n ydinasejako-ohjelmaan. Nämä sotilaallisesti jo lähes käyttökelvottomat ja miljardeja maksavaa modernisaatio-ohjelmaa odottavat taktiset ydinaseet nähdään useassa itäisen Keski-Euroopan maassa eräänlaisena toteemina – symbolina, joka materialisoi Yhdysvaltain sitoutumisen Euroopan puolustukseen.

Taiwanin, Japanin ja Etelä-Korean reaktiot Donald Trumpin vastuuttomiin ydinasepuheisiin osoittavat, kuinka painava rooli eteentyönnetyllä ydinasepelotteella on edelleen Yhdysvaltain liittolaispolitiikassa. Ydinaseita ”käyttävät” ja ovat ”käyttäneet” näin lukuisat liittosuhteittensa kautta ydinasesateenvarjon alla värjöttelevät valtiot. Esimerkiksi Norja ”käytti” kylmän sodan aikana Yhdysvaltain ydinaseita – tai paremminkin rauhanajan ydinaseettomuuden politiikkaansa sekä tähän liittyvän ”ydinaseoption” ja Pohjolan strategisen tasapainotilan kytköstä (Norjan UPI:laisten keksintö 1960-luvun alussa) useampaankin otteeseen.

NATO:n jäsenvaltiot käyttävät yhtä lailla ydinaseita osana turvallisuuspolitiikkaansa sopimusjärjestön strategian kautta (vaikka useat asiantuntijat katsovatkin ydinasepelotteen merkityksen laskuun Euroopassa Venäjän uhkan kasvun kokemisesta huolimatta). Venäjä on käyttänyt ydinasekorttiaan tätäkin suoremmin, jopa suoria uhkauksia Euroopan NATO-maita kohtaan esittäen. Putin siis soveltaa omaa versiotaan ”hullun miehen teoriasta”. On myös mainittava lukuisat ydinasekynnysvaltiot, jotka käyttävät ydinasekapasiteetin hankkimisen mahdollisuuteen kätkeytyvää latenttia pelotetta hyväkseen eräänlaisena neuvotteluvalttina.

Ja lopulta tulee se kolikon kääntöpuoli: kaikki edellä mainittu, poliittiseen ”käyttökelpoisuuteen” viittaava todistusaineisto tuo mukanaan kovan, viime kädessä ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta kestämättömän hinnan, jota on (edelleen) toistaiseksi opittava mahdollisimman taiten sietämään, mutta jota ei kovinkaan kiemurtelija kykene moraalisesti oikeuttamaan.

Ydinaseriisunnan tuskaisuus ja alueellisten ydinasevarustelupaineiden aikakausi

Positiivistakin kehitystä kylmän sodan hulluimmista vuosista on monien mielestä tapahtunut. Esimerkiksi ydinaseiden määrä on vähentynyt viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana merkittävästi. 1980-luvun puolenvälin huippulukemista, noin 60 000 ydinkärjestä, määrä on tippunut alle kolmannekseen, noin 15 000 ydinkärkeen.

Vakuuttavaako? Kysytään suoraan: käsi ylös kaikki, joita tieto määrien laskusta kovasti huojentaa? Ehkä määrän laskun poliittinen konteksti helpottaa. Vähenemiseen ovat nimittäin vaikuttaneet lähinnä Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton väliset ydinasevalvontasopimukset, jotka taas perustuvat jaettuun näkemykseen tarpeesta hallinnoida ja valvoa käyttömahdollisuuksia mahdollisimman huolellisesti. Enää jaettua näkemystä ei vaikuta löytyvän. Lisäksi nykyisetkin ydinasearsenaalit ovat täysin ylimitoitettuja, etenkin Venäjän ja Yhdysvaltojen kohdalla, ja ne riittäisivät edelleen maapallon moninkertaiseen tuhoamiseen. Vai miltä maistuu seuraava ajatuskoe: jo yhden Iso-Britannian Trident-sukellusveneen arsenaali vastaa yli 300-kertaisesti Hiroshiman räjäytyksen tuhovoimaa…

Ydinkärkien määrän laskiessa ydinaseita omistavien valtioiden määrä on myös kylmän sodan jälkeisellä aikakaudella kasvanut. Toista ydinaseaikakautta leimaakin useiden asiantuntijoiden mukaan ydinaseiden vaikutuksen – ja jopa mahdollisen sotilaallisen käytön – alueellistuminen. Tämä lisää myös ydinaseiden käyttökelvottomuuden takaavan ydinasetabun periaatetta rapauttavaa epävakautta. Alueellisessa kontekstissa ydinasestrategiat vaikuttavat siirtyvän entistä selvemmin vastavuoroisen tuhon opista (joka alueellisella tasolla tarkoittaisi Kiinan perinteisesti suosiman vastaiskykyn varjelevan minimipelotteen kaltaista doktriinia) ydinaseiden ensikäytön mahdollisuudella myös tavanomaisin asein tehtävää hyökkäystä vastaan pelotteena toimivaa asymmetristä eskalaatio-oppia kohti. Kuten Viping Narang osoittaa uusklassista realismia soveltavassa (ja tästä johtuen hieman reduktionistiseen tulkintaan sortuvassa) teoksessaan Nuclear Strategy in the Modern Era: Regional Powers and International Conflict (Princeton University Press, 2014), asymmetrisen eskalaatio-oppi vetoaa erityisesti sellaisille alueellisesti merkittäville valloille (tai sellaiseksi pyrkiville), jotka

a) kokevat itseään voimakkaammaksi tulkitsemansa alueellisen toimijan tavanomaisten aseistuksen vakavaksi uhaksi sen kansalliselle turvallisuudelle, sekä

b) joiden strategisessa kulttuurissa sotilailla on keskimääräistä itsenäisempi asema suhteessa poliittiseen johtoon.

Narangin johtopäätös on joka tapauksessa selvä: pelkkä ydinseiden omistaminen ei jatkossa(kaan) takaa uskottavaa pelotetta tavanomaisin asein suoritettavaa hyökkäystä vastaan. Narang kumoaa teoksellaan käsityksen Pommin hankinnan ihmeitä tekevästä, eksistentiaalisesta vaikutuksesta. Narangin johtopäätös voi auttaa ymmärtämään esimerkiksi Venäjän uhmakkaan, alueellisella tasolla juuri asymmetristä eskalaatio-oppia jäljittelevän ”de-eskalaatio-opin” tarkoitusperiä; ydinaseiden ensikäytöllä uhkaava ydinasedoktriini kun vaikuttaa historiaa vasten takaavan, näin Narang päättelee laajan empiirisen aineiston ja konfliktitietokantojen pohjalta, uskottavan pelotteen myös tavanomaisin asein suoritettavaa hyökkäystä vasten. Näin ainakin siihen asti, kun vastakkain on kaksi (tai kenties jopa useampi) asymmetrisen eskalaation ydinasedoktriinikseen valinnutta valtiota – skenaario, jota Narang ei teoksessaan käsittele (Narangin positivstinen metodologia ei kykene tilannetta hahmottamaan, koska tällaista esimerkkiä ja dataa ei historiasta löydy), mutta joka jo maalaisjärjellä sisältää huomattavan virhetulkintojen ja eskalaatiokierteen mahdollisuuden.

On myös huomattava, että Narangin tulosten perusteella ainoan uskottavan pelotteen tuottava ydinasedoktriini (edelleen nimenomaan alueellisisista ydinasevalloista puhuttaessa), eli asymmetrinen eskalaatio-oppi, on, paitsi kaikkein kallein ylläpidettävä, myös haavoittuvaisin virhetulkinnoille ja vahingoille. Pelotteen uskottavuuden ylläpitäminen kun vaatii joustavan ensikäytön uhan korostuessa ydinaseiden hallintaan liittyvien komento- ja päätöksentekojärjestelmien herkistämistä lähemmäs sotilaiden operationaalista tasoa, eli sitä konkreettista infrastruktuuria, josta myös ydinaseet laukaistaan (näin on myös esimerkiksi Ranskalla, joka on harrastanut itsenäisen ydinasepolitiikan linjaansa NATO:sta irrallaan aina 1960-luvulta lähtien, sen taktisten ydinaseiden osalta).

Asymmetrisessä eskalaatio-opissa ydinaseiden poliittinen kontrolli toisin sanoen heikkenee. Samalla kun tulkintaongelmat kasvavat, hupenee ydinaseiden käyttöön varattu varoaika (mikä on se tavanomaisin asein suoritettavan provokaation taso, joka laukaisee asymmetrisen eskalaation?). Tällaiset jännitteet piinaavat erityisesti Etelä-Aasiassa Intian ja Pakistanin välejä. Näiden epävakauttavien tekijöiden lisäksi toisen ydinaseaikakauden alueellinen luonne näkyy kasvavina ydinaseproliferaatiopaineina, etenkin Lähi-idässä.

Paine pommin kieltämiselle kasvaa

Alueellisten varustelupaineiden lisäksi olemassa olevien ydinasevaltioiden arsenaalien kehittäminen (”käyttöiän jatkaminen”) on täydessä vauhdissa – suurin osa nykyisestä yhdeksästä ydinasevaltiosta jatkavat omien ydinasejärjestelmiensä modernisoimista, mikä lisää myös varustelupaineita ja tästä nousevia virhetulkintojen mahdollisuuksia. Valtaosa ydinasevaltioiden asevarustelumenoista menee kuitenkin edelleen ”tavanomaisen” aseistuksen kehittämiseen (joista mahdollisina epävakauttavina teknologioina mainittakoon esimerkiksi automatisoidut asejärjestelmät sekä yliääninopeudella toimivat täsmäristeilyohjukset), ehkä siitäkin syystä, etteivät ydinaseet enää nykyisen sodankuvan ja uhkien aikakaudella ole se kylmästä sodasta tuttu ”edullinen” ja kaikkivoipaiselta vaikuttava vaihtoehto.

Ydinaseriisunnassa ei tästä huolimatta olla edistytty vuonna 2010 Venäjän ja Yhdysvaltojen välille solmitun uuden START-sopimuksen jälkeen. Ydinaseiden määrän lasku on pysähtynyt, eikä läpimurtoja tällä saralla ole valitettavasti näköpiirissä. Tässä suhteessa neuvottelutulos Iranin ydinohjelmasta oli harvinainen positiivinen uutinen – paitsi tietysti Washingtonin haukoille. Ydinasevaltioiden kyvyttömyys edetä ydinsulkusopimuksessa lupaamassaan ydinaseriisunnassa on samalla vahvistanut kansalaisjärjestötoimijoiden merkitystä ja roolia lukuisten ydinaseettomuuteen sitoutuneiden valtioiden rinnalla. Ydinaseet laittomina kieltävän sopimuksen kampanja sekä ydinaseiden käytöstä aiheutuvien katastrofaalisten humanitaaristen seurausten aloite ovat tämän globaalin tason kansalaisaktiivisuuden keskeisiä instrumentteja. Kevään 2015 NPT-sopimuksen tarkastelukonferenssin epäonnistuminen – etenkin sen kyvyttömyys edetä Lähi-idän joukkotuhoaseettomaa vyöhykettä koskevissa neuvotteluissa – lisää entisestään painetta uusille neuvottelu- ja sopimusregiimeille, joita NPT-sopimuksen tunnustavien ydinasevaltojen käsijarru ei enää pidättele, kuten Honna Marttila kirjoituksessaan argumentoi.

Miksei sitten ydinaseita ole kielletty, toisin kuin esimerkiksi kemiallisia aseita? Tämän kysymyksen minulle esitti jokin aika sitten Vasabladetin toimittaja. Se on hyvä kysymys, johon luonnollisesti ei ole yksiselitteistä vastausta tarjolla, mutta yrittää kannattaa. Kuten edellä esitin, ydinasepolitiikkaa edelleen monin paikoin määrittelevä mielenmaisema on 1950 ja 60-luvuilla tehtyjen linjausten tuotosta. Ydinasevarustelua koskevilla päätöksillä ja niiden käyttöä hahmottavilla strategioilla pyrittiin nimenomaan estämään vastapuolta laukaisemasta ydinaseita sekä käynnistämättä laajamittaisia sotatoimia. Ydinaseiden käyttöarvo tiivistyi niiden tarjoamaan pelotteeseen, jota voitiin käyttää myös poliittisen painostuksen välineenä. Tähän liittyvä, vuodesta 1945 aina tähän päivään kestänyt ydinaseiden sotilaallisen käyttämättömyyden periaate – ydinasetabu – erottaa ydinaseet vuonna 1925 Geneven sopimuksella kielletyistä kemiallisista aseista, joita käytettiin laajasti esimerkiksi ensimmäisessä maailmansodassa.

Ydinasevallat toisin sanoen luottavat ydinaseiden vakauttavaan vaikutukseen, mistä kertoo myös ydinasevaltojen halu säädellä ydinasearsenaaliensa luonnetta vastavuoroisilla ydinasevalvontasopimuksilla. Lisäksi ydinaseiden omistaminen huokuu edelleen voimapoliittista arvovaltaa.

Lukuisat ydinaseiden varastoinnista ja kuljettamisesta aiheutuneet vaaratilanteet, virhetulkinnat sekä ydinaseiden potentiaalinen leviäminen niin uusien valtioiden kuin mahdollisesti terroristienkin käsiin kuitenkin vahvistavat kuvaa ydinaseiden ”käyttökelvottomuudesta”. Ydinaseriisunnan hidas eteneminen sekä ydinasevaltioiden modernisaatiosuunnitelmat tulevat lähivuosina entisestään lisäämään ydinaseita vastaan kohdistuvaa kritiikkiä.

Suomen kaltaisen sääntöperustaista kansainvälistä järjestystä ulkopoliittisessa toiminnassaan painottavalle valtiolle on varsin luonnollista korostaa olemassa olevien asevalvontamekanismien tukemista ja niiden varsin lamaantuneeksi rapistuneen tilan elävöittämistä. Samalla aika on kuitenkin ajamassa monen kylmän sodan ajalta peräisin olevan regiimin ohi, mikä saa Suomen ydinasepoliittisen linjan vaikuttamaan varsin konservatiiviselta ja varovaiselta. Varovaisuus voi myös osoittautua hyveeksi, mutta niin kauan, kun suurvaltavetoinen kansainvälinen järjestys ja sen keskeiset mekanismit puksuttavat eteenpäin yskähdellen, olisi viisasta pyrkiä myös etsimään vaihtoehtoisia kanavia sääntöperustaisen järjestyksen, YK:n roolin ja laajan turvallisuuden kysymysten edistämiseen. Tästä näkökulmasta ajateltuna Suomi voisi ottaa vielä pari askelta progressiivisemman kannan ydinaseiden kieltävän sopimuksen valmisteluun ja sen tarpeellisuuden tunnustamiseen. Vaatimuksen ydinaseiden hävittämisestä ja täten ydinaseriisuntaa koskevien laillisten sitoumusten tarkentamisesta ei tarvitse olla ristiriidassa ”pragmaattisemman”, olemassaolevia mekanismeja ja ydinasevaltioiden vastavuoroisen luottamuksen kasvattamiseen perustuvan linjan kanssa. Itse asiassa päinvastoin: ydinaseriisuntaa tukeva vankempi ja aukottomampi kansainvälisen lain perusta sekä tämän vaatiminen istuisi varsin luontevasti Suomen ulkopolitiikan kansainvälistä sääntöperustaista järjestystä korostavan pilarin työkalupakkiin.

Kansallisvaltioiden roolin muutoksen ja entistä hämärämpien uhkakuvapuheiden aikakaudella on hyvä kysyä, kuinka sokeasti voimme luottaa valtiollisen järjen kaikkivoipaisuuteen asiassa, jossa epäonnistuminen johtaa väistämättä sietämättömän katastrofaalisiin seurauksiin sekä pahimmillaan ihmiskunnan tuhoon? En tietysti esitä, etteikö näitä ajatuksia otettaisi vakavasti myös ydinasevaltioiden poliittisten ja sotilaallisten eliittien keskusteluissa. Kontrolloimaton ydinaseriisunta ei liene kenenkään toiveissa. Tällaisella skenaariolla murehtiminen kuitenkin vaikuttaa valitettavasti juuri nyt kaukaiselta. Suomalaisessakin turvallisuuspoliittisessa keskustelussa, esimerkiksi NATO:sta debatoidessa, kysymys ydinaseista tavataan flegmaattisesti sivuuttaa toteamalla lakonisesti, että ”kyseessä on vain pelotease”, ikään kuin näin toteamalla voitaisiin suorittaa eräänlainen ydinaseiden kokoinen kielellinen reduktio, sulkeistaminen – ”siitä mitä ei käytetä, ei tarvitse kriittisesti keskustella”. Toisen ydinaseaikakauden leimaamien alueellisten varustelupaineiden ja entistä kiivastahtisemmiksi käyvien kansainvälisten suhteiden keskellä tällaiseen flegmaattisuuteen ei kuitenkaan ole varaa.

***

[1] Nina Tannewaldin mukaan keskeinen syy ydinaseiden käyttämättömyydelle Korean sodassa, jonka alkuvaiheissa Yhdysvalloilla oli vielä käytännössä ydinaseiskukyvyn monopoli, oli presidentti Trumanin henkilökohtaisesti tuntema vastenmielisyys ydinaseen käyttöä kohtaan, kun taas Eisenhowerin (tuolloin vielä sotajohdossa) ja esimerkiksi Dullesin tulkinnat olivat kylmäkiskoisempia, ottaen vastahakoisesti huomioon muodostumassa olleen ydinasetabun potentiaalisesta rikkomisesta aiheutuvat valtavat strategiset ja arvovaltaa koskevat tappiot. Mutta kun puhutaan ydinaseen poliittisesta käytöstä, on huomattava, että Yhdysvallat tekivät tiettäväksi ydinasekapasiteettinsa olemassaolon vastapuolelle sijoittelemalla kapasiteettiaan lähelle Korean niemimaata. Lähde: Tannewald, Nina (2007): The Nuclear Taboo. The United States and the Non-User of Nuclear Weapons Since 1945. Cambridge: Cambridge University Press. ss: 115-154.

[2] Etelä-Afrikan vuosina 1979-1991 hallussaan pitämän alkeellisen ydinasekapasiteetin tehtävä, kuten pitkään Israelinkin, oli lähinnä taata Yhdysvaltojen suojelu. Ydinaseiden ”käyttöarvo” perustui tällöin käsitykseen siitä, että Yhdysvallat tulisi tekemään Etelä-Afrikan kannalta merkittäviäkin uhrauksia ja diplomaattisia liikkeitä alueellisten konfliktien yhteydessä, jotta Etelä-Afrikka ei käyttäisi ydinaseitaan. Tämä kun olisi laskenut ydinaseiden käyttökynnystä laajemminkin, sekä murentanut ydiansetabun merkitystä, mikä puolestaan olisi rapauttanut myös luottamusta suurvaltapolitiikan ytimessä olevan ydinasepariteetin tasapainottavaan vaikutukseen.

Bonuksena aiheeseen sopiva soundtrack, eli OMD – Enola Gay (mainio taustoitus Aamulehden Johanna Juupaluomalta):

Heavy metal -diplomatiaa ja sapelinkalistelua

Puolustusministeri Ashton Carter vahvisti Wall Street Journalin mukaan toissapäivänä Tallinnassa Yhdysvaltain aikeet ennakkosijoittaa raskasta asekalustoa kuuteen Itä- ja Keski-Euroopan maahan. Kysymys NATO:n sotilaallisen läsnäolon vahvistamisesta, jopa mahdollisten pysyvien joukkojen sijoittamisesta Baltian ja Itä-Euroopan alueelle, on toki leijunut ilmassa jo pidempään. Tässä suhteessa tankkien, tykistön ja muun varustuksen tilapäiseksi mainittu ennakkosijoituspäätös on tietoisen varovainen, mutta kuitenkin symbolisesti merkittävä signaali, kuten esimerkiksi Kristi Raik on Helsingin Sanomissa todennut. Päätös kaluston ennakkosijoittamisesta on ollut esillä ainakin NATO:n viime syksyn Walesin huippukokouksesta eteenpäin. Uutta on ilmeisesti vain toteutuksen aikataulu (sen nopeutuminen) sekä päätöksen sisällön konkretisoituminen Yhdysvaltain kaluston osalta.

Päätöksestä lähtevä viesti on kuitenkin selvä ja kuuluva. Se on suunnattu ainakin kolmeen osoitteeseen. Ensinnäkin päätös konkretisoinee Yhdysvaltain kotiyleisölle viestiä siitä, että Obaman hallinnon kiinnostus myös Eurooppaa sekä laajemmin liittolaissuhteidensa uskottavuuden ylläpitämistä kohtaan ei ole lipsumassa. Toisekseen kysymys on rauhoittavasta, vaikkakin varsin symbolisesta eleestä omille liittolaisille. Yhdysvallat pyrkii osoittamaan sitoutumisensa liittokunnan yhteiseen puolustukseen sekä jakavansa Baltian maiden huolen alueen turvallisuustilanteen muutoksesta ja Venäjän intentioista.

Kolmas viesti lähtee Venäjän suuntaan. Vaikka päätös istuukin ulkomuodoltaan sarjaan ”muskelinpullistelu” ja ”heavy metal -diplomatia” – näin Mark Galeottin ilmausta lainatakseni – on viestin terävimpiä reunoja pyritty hiomaan pehmeämmiksi. Yhdysvaltain suunnitelmien noustua mediakeskusteluun aivan kotoisten Kultaranta-keskustelujemme aattona vajaat pari viikkoa takaperin, käynnistyi Venäjän ja Yhdysvaltain välillä välittömästi sananvaihto, jonka lomassa Yhdysvaltain maavoimien eversti Steve Warren lievensi lähtevän signaalin pisteliäisyyttä. Warren mainitsi kyseessä olevan vain harjoituskalustoa koskevasta päätöksestä (ja vieläpä varsin pienestä määrästä sellaista). Warren jatkoi toteamalla, että kyseessä ei sentään ole ydinasejärjestelmien sijoittamisesta, viitaten näin Vladimir Putinin samassa yhteydessä esittämiin kommentteihin Venäjän mannertenvälisten ballististen ohjusten modernisointisuunnitelmista.

Yhdysvaltain viestin olennainen osa oli esittää päätös varovaisena ”askeleena”, josta siis voi tilanteen niin vaatiessa askeltaa myös eteenpäin. Kyseessä vaikuttaisi olevan klassinen kriisinhallintaan pyrkivä viesti, jonka pääasiallinen tehtävä on antaa ennalta ehkäisevä varoitus mahdollisista tulevista reaktiosta ja vastatoimista, jos yleinen turvallisuustilanne edelleen heikkenee tai koettu uhka kasvaa. Vaikka varsinaiseen kuilun partaalla tapahtuvaan tasapainotteluun on vielä useita askelia matkaa, lienee keskeisintä ymmärtää se symbolinen arvo, mikä kätkeytyy juuri Yhdysvaltain kaluston varastointiin ja sitä kautta tämän turvallisuusintressien entistä elimellisempään linkittämiseen Itä- ja Keski-Eurooppaan maaperälle. Itse asiassa viimeisin päätös voidaan hyvin nähdä osana laajempaa ja pidempään Yhdysvaltain suunnittelemaa askelmerkkien sarjaa, johon liittyvät myös esimerkiksi aikaisemmat päätökset Baltian ilmavalvontaan osallistuvien hävittäjien lisäämisestä sekä Baltiassa ja Puolassa kiertävien joukkojen kasvattamisesta (ks. esim. McNamara et al. 2015, ss: 14-18). Yhdysvallat pyrkivät askelmerkeillään luomaan johtimen sen turvallisuusintressien sekä toisaalta Itä-Euroopan NATO-jäsenten alueellisen koskemattomuuden välille.

Venäjän vastaus

Venäjän vastaus Yhdysvaltain ilmoitukseen ansaitsee oman käsittelynsä. Ensimmäisessä vaiheessa Venäjän viranomaiset viittasivat yleisesti vastaavansa Yhdysvaltain ja NATO:n mahdolliseen uhkaan ”asianmukaisella tavalla”. Tässä yhteydessä Venäjän puolustusministeriöstä mainittiin muun muassa Kaliningradiin suunniteltujen Iskander-ohjusten sijoittelun nopeuttaminen. Lisäksi Venäjä totesi olevansa pakotettu edelleen vahvistamaan joukkojaan sen länsiosissa, mukaan lukien Valko-Venäjällä, jos Yhdysvaltain suunnitelmat toteutuvat.

Enemmän huomiota keräsi kuitenkin Vladimir Putinin erikseen antama lupaus lisätä vielä tämän vuoden kuluessa 40 uutta mannertenvälistä ohjusta Venäjän ydinasekapasiteettiin. Putin mainitsi puheessaan myös muita uusia aseita, kuten tankkeja. Strategisten ballististen ohjusten modernisaatioaikeet jäivät kuitenkin selvemmin median haaviin.

Putinin Moskovassa järjestetyillä sotilasmessuilla esittämä puhe sekä maininta ydinasevarustelusta tulkittiin automaattisesti lännen suuntaan lähteneeksi nokitukseksi sekä vastaukseksi Yhdysvaltain suunnitelmiin. Viittasihan Putin puheessaan myös Yhdysvaltain kaluston ennakkosijoitusaikeisiin. On kuitenkin muistettava, kuten edelläkin viittaamani Mark Galeotti on todennut, ettei Putinin ilmoituksessa sinänsä ollut mitään uutta. Venäjän suunnitelmat ydinasejärjestelmien modernisaatiosta ovat olleet tiedossa jo jonkin tovin, eivätkä nykyiset suunnitelmat väistämättä edes riko vuonna 2010 Yhdysvaltain ja Venäjän välille solmittua uutta START-sopimusta.

Putin toki tiedostaa, että ydinasekortin esittely on symbolisesti mitä selkein signaloinnin väline, ainakin mitä lännen huomion herättämiseen tulee. Kyse on siis ennen kaikkea poliittisesta painostuksesta – ydinaseiden sotilaallinen rooli Venäjän kansallisessa turvallisuuspolitiikassa on ennen kaikkea varattu viimekätiseksi pelotteeksi Venäjän valtion olemassaoloa uhkaavia eksistentiaalisia uhkia, eli käytännössä muita ydinaseita ja niitä vastaavia asejärjestelmiä vastaan (sotilasdoktriinista lisää myöhemmin). Konkreettisena kriisinhallintamekanismina ydinaseuhalla on (toivottavasti) hyvin vähän käytännön arvoa.

Venäjä nosti esiin nimenomaan mannertenväliset ohjukset. Näin ollen viesti on suunnattu korostetusti Yhdysvalloille. Viesti yhdistää Yhdysvaltojen Euroopassa NATO:n puitteissa toteuttamat sotilaspoliittiset ratkaisut suoraan Yhdysvaltojen ja Venäjän väliseen ydinasetasapainoon. Johtopäätöstä tukee myös Putinin viittaus Yhdysvaltain Eurooppaan suunnittelemaan, jo vaiheittain toteutettuun ohjuspuolustusjärjestelmään, jota Venäjä on jo pitkään pitänyt sekä symbolisena haasteena sen suurvaltastatukselle että haasteena strategisen ydinasepelotteen tasapainolle Yhdysvaltain ja Venäjän välillä.

Ydinaseuhkan mainitseminen on näin ollen Yhdysvaltain ennakkosijoituspäätökseen nähden tietoisen epäsymmetrinen puheteko; Venäjä toisin sanoen sitoo Ukrainan kriisin heijastevaikutukset sekä Yhdysvaltain ennakkosijoituspäätöksen suoraan laajempaan, lännen ja Venäjän väliseen, alati jähmettyvään konfliktiin, jonka juuret se ulottaa ydinasekysymysten osalta pitkälle 2000-luvun alkupuolelle. Eräänlaista muistin tai narratiivin hallintaakin tilanteessa on siis havaittavissa.

Sapelinkalistelua

Ymmärrys siitä, että päätökset ydinasevarustelun modernisoinnista – suunnitelmiahan toteuttavat tällä hetkellä lähes kaikki ydinasevallat, ei siis vain Venäjä – olivat jo ennalta tiedossa, ei luonnollisesti tee itse ajatuksesta yhtään sen vähemmän huojentavaa. Galeotti tosin oli valmis näkemään pilvessä hopeareunuksen: jo tehtyjen ydinaseiden modernisaatiosuunnitelmien toistaminen sekä nykytilanteeseen nähden sotilaallisesti käyttökelvottomaan aseeseen viittaaminen on helpottavampi uutinen, jos sitä vertaisi esimerkiksi hypoteettiseen ilmoitukseen keskittää erikoisjoukkoja lähelle Baltian rajaa.

NATO:n ja Yhdysvaltain vastareaktioissa hopeareunusta ei löydetty. NATO:n pääsihteeri Jens Stoltenberg näki Putinin vastauksen vaarallisena sapelinkalisteluna, joka lisäisi entisestään epätasapainoa, ilmeisesti sekä alueellisesti että idän ja lännen suhteissa yleisesti. Toisaalta myös Stoltenberg lisäsi, että kyseessä on tavallaan looginen jatko Venäjän jo pidempään käynnissä olleessa varustelupolitiikassa, jossa ydinaseet muodostavat keskeisen elementin.

Yhdysvaltain ulkoministeri John Kerry oli sanoissaan jokseenkin varovaisempi. Kerryn mukaan Putinin ydinasemodernisaatiota koskeva ilmoitus muistutti kylmän sodan kaltaiseen tilanteeseen johtavaa taka-askelta. Lisäksi Kerry arvuutteli, onko kyseessä vain voimannäytön valmiutta esittelevää muskelinpullistelua, päätyen kuitenkin toteamaan, ettei tämän tason uhkauksesta voi olla huolestumatta – ikään kuin Kerry olisi rivien välissä nostanut Venäjän juuri sen kaipaamalle suurvaltajalustalle. Kerry onkin viime aikoina ollut puheväleissä Venäjän ulkoministeri Lavrovin kanssa Ukrainan kriisin suhteen. Puheyhteyden ylläpitäminen, jonka on huhuttu tuovan Yhdysvaltain ja Venäjän välisen suoran neuvotteluraiteen nykyisen Normandia/Minsk-formaatin rinnalle, saattaisi osaltaan selittää astetta varovaisempaa vastausta.

Ydinaseiden lumoa

Putin siis viittasi ohjusilmoituksessa NATO:n ja Yhdysvaltain ohjuspuolustuspolitiikkaan, joka on ollut Venäjän hampaissa aina siitä asti, kun George W. Bushin hallinto vuonna 2002 irtautui ohjuspuolustusjärjestelmiä rajoittavasta sopimuksesta (tämä kylmän sodan kenties merkittävin suurvaltojen ydinasevalvontasopimus allekirjoitettiin vuonna 1972) ja ilmoitti panostavansa järjestelmien kehittämiseen. Yhdysvaltojen vakuutukset siitä, että sen Eurooppaan sijoittamat ohjuspuolustusjärjestelmän osat ovat suunnattu Iranin ballististen ohjusten (ei vain ydinohjusten) muodostamaa uhkaa vastaan, ja ettei ohjuspuolustusjärjestelmä edes kykenisi mitätöimään Venäjän nykypelotteen uskottavuuden kannalta keskeistä vastaiskukykyä, ovat kaikuneet Venäjällä kuuroille korville.

Miksi sitten ydinaseet vaikuttavat edelleen olevan niin merkittävässä roolissa Venäjän retoriikassa? James Mashiri ja Katri Pynnöniemi ovat tulkinneet ydinaseiden roolin selkeytyneen hienoisesti Venäjän hiljattain kriisiajan taajuudelle uudelleenviritetyssä sotilasdoktriinissa (ks. sivut 37–38). Varovainen liukuma pois rajoitetun ydinsodan konseption korostamisesta sekä toisaalta ydinaseiden näkemisestä eskalaation hallinnan välineinä tuottavat edellä mainittua selkeyttä sekä vahvistavat kuvaa ydinaseiden roolista nimenomaan viimekätisenä, kansallista olemassaoloa haastavia uhkia vastaan suunnattuna pelotteena. Sotilasdoktriinin linjaukset siis voisivat viitata jopa ydinaseiden roolin hienoiseen liudentumiseen. (On toki huomattava, että Venäjän sotilasdoktriini on julkinen asiakirja, jollaisena sitä tulee myös tulkita. Toisin sanoen sitä tulee tarkastella myös ulospäin suunnattuna viestinä sekä osana sen laajempaa sotilaspoliittisen ajattelun perinnettä Venäjällä, kuten myös Mashiri ja Pynnöniemikin toteavat.)

Ydinaseiden roolin ”selkeytyminen” siirtää huomiota ”tavanomaisten” aseiden saralla tapahtuvaan teknologiseen kehitykseen sekä entistä hämärärajaisempiin sodankäynnin ja muun poliittisen vaikuttamisen muotoihin. Yliääninopeuteen kykenevät ”tavanomaiset” risteilyohjukset, muut vastaavat täsmäaseet sekä esimerkiksi automatisoidut asejärjestelmät ovat tällä hetkellä kuumia perunoita suurvaltain pelipöydillä. Varustelukierrepaineet kyseisten asejärjestelmien kohdalla ovat kovat, eikä olekaan ihme, että esimerkiksi Venäjä on pyrkinyt (toistaiseksi turhaan) sitomaan globaalin tason iskukykyyn yltävät ”tavanomaiset” täsmäohjukset perinteisesti vain strategiset ydinaseet käsittävän START-regiimin asevalvontaneuvotteluiden agendalle.

Toistuvat viittaukset ydinasepelotteeseen kielivät kuitenkin edelleen Venäjän pitkästä ydinasepolitiikan perinteestä ja ”Pommille” annetuista merkityksistä. Tämäkin perinne kuitenkin elää ajassa. Kuten Kultaranta-keskustelujen Venäjän kehitys -työryhmän puheenjohtajana toiminut René Nyberg asian yleisen keskustelun lomassa esitti: Venäjällä puhutaan nykyään ydinaseista selvästi Neuvostoperinnettä varomattomammin. Raskaiden pommikoneiden lentoaktiivisuuden lisääntyminen muun muassa Itämerellä, diplomaattitasolla esitetyt uhkaukset ydinaseiden mahdollisesta kohdistamisesta NATO-maihin, ydinasekynnyksen ylittävien kansallisten intressien liittäminen Krimin niemimaahan… sanat ja teot luovat hämärää sinänsä doktriinitasolla kirkastuneen ydinasepolitiikan ympärille. Uskottavan sotilaallisen pelotteen lisäksi ydinaseet ovatkin edelleen vahva poliittisen vaikuttamisen väline. Ylenpalttinen julkinen ydinasekortin vilauttelu ja poliittinen hyödyntäminen saattaa kuitenkin paradoksaalisesti myös nakertaa ydinasepelotteen uskottavuutta (pelotteen uskottavuuden ylläpitämisen haaste on tietysti ydinasestrategioista käytävän keskustelun ikuisuuskysymys ainakin Korean sodasta eteenpäin).

Jähmeän kriisin sokeat pisteet

Venäjän ydinaseperinteen tausta on tietysti kylmän sodan ajan supervaltastatuksessa. Venäjän taloudelliset haasteet 1990-luvulla korostivat ydinaseiden roolia entisestään. Onkin muistettava, että Venäjä on edelleen maailman toinen globaalin tason ydinasevalta, mikä on tunnustettu myös suurvaltojen välisin sopimusjärjestelyin. Venäjän käsitys sen ydinasepelotteesta on siis vahvasti kytköksissä ajatukseen tasavertaisesta asemasta Yhdysvaltojen kanssa. Tämän tasapainotilan säilymistä aikana, jota luonnehtivat merkittävät tavanomaisten asejärjestelmien varustelupaineet, voidaan pitää Venäjän kannalta entistä tärkeämpänä symbolisena tekijänä. Lisäksi tulkitsen, että Venäjä pyrkii sitomaan kommenteillaan huomion – jota se eittämättä ydinasekortin käyttämisellä länsimaissa saa – Ukrainan kriisistä ja Krimistä laajempaan, heidän näkökulmastaan jo pidempään jatkuneeseen välirikkoon lännen (erityisesti Yhdysvaltain) ja Venäjän välillä.

Meneillään on todennäköisesti pitkään ja intensiteetiltään vaihtelevien käänteiden kautta jatkuva, osittain jo alueellisella tasolla jähmettynyt kriisi, jonka ytimessä tulisi olla huoli Ukrainan tulevaisuudesta ja tavallisten ihmisten turvallisuudesta. Samalla Yhdysvaltain ja Venäjän välinen ydinasevalvontapolitiikka polkee paikallaan, ellei ota jopa taka-askelia – tästä konkreettisena esimerkkinä käy jo pari vuotta jatkunut kissa ja hiiri -leikki vuonna 1987 solmitun, symbolisestikin erittäin merkittävän keskimatkan ydinvoimasopimuksen mahdollisten rikkomusten todentamisen ympärillä.

Ukrainan sodan ympärillä käytävä laajempi arvopoliittinen kädenvääntö on kuitenkin korostuneesti alueellinen kriisi. Tämä on Euroopalle uusi tilanne – jähmettymässä oleva alueellinen selkkaus hivuttaa mannerta päivä päivältä kohti maailmanpolitiikan marginaalia. Euroopan katse harhailee, eikä se kohtaa enää esimerkiksi Lähi-idän tilannetta entisellä herkkyydellä. Siellähän Venäjän ja Yhdysvaltain intressit lyövät paikoin jopa kättä yhteen. Potentiaalisia voittajia jähmettyvästä kriisistä on enää vaikea löytää, ellei sitten kohdista katsettaan tyystin pois Euroopasta, Venäjästä ja Ukrainasta. Tähän ei olla näillä leveys- ja korkeusasteilla viimeisten vuosisatojen aikoina totuttu. Euroopan ajatukset ovat saaneet ehkä turhankin pitkään viipyillä oman erinomaisuuden historiallisen nostalgian tuottamissa lämpimissä tunteissa. Toisaalta katse pitäisi kääntää tavallisiin ihmisiin, jotka niin usein unohtuvat suurvaltapolitiikan jalkoihin. Paikoin löysästäkin ydinasepelotteen olemassaolosta muistuttavasta puheesta kun on mahdollisimman pitkä matka tavallisten Ukrainassa kärsivien ihmisten arkeen.

Huomioita Kultarannasta II – Karhun kainalosta

Useimmiten Venäjästä keskustellessamme käsittelemme vähintään yhtä paljon itseämme. Näin oli tilanne myös Kultarannan avauskeskustelussa, jonka ohjaava kysymys kuulusteli sekä heränneen karhun suuntaa että Suomen reaktioita. Valtaosa tilaisuudesta todella keskittyi Venäjän muutokseen ja sen valtaeliitin sielunmaailman tarkasteluun – odotettavissa ollut Nato-debatti tiivistyi paikoin varsin reipashenkisestikin edenneen mielipiteidenvaihdon lomaan, etenkin loppupuolelle. Varsinaista keskustelua Venäjä-teeman avoin osuus ei tarjonnut. Vuorovaikutteisuuden sijasta Kultarannan juhlateltan ilmaa viilsi koko joukko teräviä sloganeita, julistuksenomaisia diagnooseja sekä kovakalloisen kansan valistamista. Asia oli kuitenkin valtaosaltaan painavaa. Toivottavasti kameroiden sulkeutuessa myös ilmapiiri muuttui keskustelevammaksi.

Paneeliin osallistuivat Esko Aho, Hiski Haukkala, Paula Lehtomäki, Sofi Oksanen, Charly Salonius-Pasternak sekä Heikki Talvitie (tarkemmat tittelit löytyvät täältä). Kommenttipuheenvuoron esittivät Osmo Apunen, Jaakko Iloniemi sekä Markku Kivinen. Panelistit ja kommentoijat edustivat varsin laajaa perspektiiviä Venäjä-tuntemukseen. Twitterissä ihmeteltiin paikoin, miksi Sofi Oksanen osallistui ulko- ja turvallisuuspoliittiseen paneeliin. Tavallaan Oksasen valinta lavensi ulko- ja turvallisuuspoliittisen asiantuntijuuden kynnystä. Kenties hänen kärjekkääksi tunnettua näkökulmaansa olisi voinut tasoittaa kutsumalla vaikkapa yhdeksi kommenttipuheenvuoron esittäjäksi hieman maltillisempaa kantaa edustavan kulttuurivaikuttajan. Esimerkiksi kutsuvieraana ollut Jari Tervo ei juuri Oksasen näkökulmaa laventanut.

Panelistien taustoja enemmän itseäni mietitytti se ikävä piirre, että sekä panelistien, kommentoijien että yleisön joukossa oli niin vähän naisia. Onko turvallisuuspoliittinen keskustelu lipsumassa julistetun voimapolitiikan paluun myötä äijäkerhon yksinoikeudeksi? Jälleen yksi ikävä piirre kylmän sodan vuosilta, joka olisi syytä korjata. Kuten me 1990- ja 2000-luvulla koulutetut hyvin tiedämme – turvallisuus ei ole millään tavalla sukupuolineutraali määre.

Olen valikoinut seuraavaan muutamia poimintoja varsin monisyisestä keskustelusta. Tässä kohdin lienee jälleen syytä varoittaa lukijoita siitä, että käytän keskustelijoiden puheenvuoroja myös oman pohdintani alustoina. Tämä tarkoittaa sitä, että saatan tietyn puheenvuoron ydinsanoman tiivistämisen jälkeen siirtyä suoraan jalostamaan ajatusta edelleen omista näkökulmistani. Tämä ei välttämättä tee oikeutta keskustelijoiden näkemyksille. Pyrin kuitenkin mahdollisimman selkeästi tekemään eron oman pohdintani suhteen. Alkuperäinen keskustelu löytyy tallenteena Yle Areenasta.

Venäjän ymmärtämisen rajat

Eräällä tavalla Esko Aho kiteytti jo aloituspuheenvuorossaan Venäjän luoman haasteen Suomen ulkopolitiikalle. Ahon mukaan lännen tulee muistuttaa Venäjää selväsanaisesti siitä, että Euroopan turvallisuusarkitehtuuria tulee jatkossakin rakentaa asianmukaisilla foorumeilla sovittuja sääntöjä noudattaen. Samalla Suomen tulisi Ahon mukaan kuitenkin pyrkiä ymmärtämään Venäjän näkökulma nykytilanteeseen.

Venäjän ’ymmärtäminen’ on kuitenkin osoittautumassa kaksiteräiseksi miekaksi. Olen törmännyt näkemyksiin, joissa pyrkimykset ymmärtää Venäjää tuomitaan rähmällään olon, suomettumisen tai muiden inhottavina koettujen uusvanhojen leimakirveiden heiluessa. Ulkopolitiikan arkipäivässä jännite nostaa panoksia: kohtaamiset, tapaamiset ja puheyhteydet alistetaan helposti myöntyväisyyslinjan pelosta nousevalle epäluulon kierteelle. Tämä pelko on hyvä pitää mielessä – siihen kätkeytyy viisauttakin – yksipuolisesti tunnustettuna se ei kuitenkaan lisää ketteryyttämme.

Sofi Oksanen teki hyvin selväksi, ettei häneltä heltiä minkäänlaista ymmärrystä viime vuosituhannen puolelle jämähtänyttä hyökkäävää suurvaltapolitiikkaa kohtaan. Oksanen kritisoi samaan hengenvetoon sitä tapaa, jolla Venäjän käytöstä luonnollistetaan, yksilöimättä kritiikkinsä kohdetta ja substanssia sen tarkemmin. Ymmärtämiselle ei siis ilmeisesti heltynyt ymmärrystä. Oksasen mukaan Venäjä pyrkii anti-länsimaiseen ilmapiiriin ollen tällä hetkellä tosiasiallisesti Neuvostoliiton jatke – tämä käy selväksi esimerkiksi Venäjän käyttämästä propagandamyllystä, joka muistuttaa vahvasti kylmän sodan ikäviä piirteitä.

Oksanen lienee oikeassa siinä mielessä, ettei nykytilanteessa omalla tavallaan ole mitään uutta. Itse tutkin muun muassa Suomen aseidenriisuntapolitiikan ja ulkopolitiikan historiaa kylmän sodan loppupuolella. Seuraava ote silloisen Moskovan suurlähettiläs Aarno Karhilon Merikasarmille lähettämästä muistiosta ’Euro-ohjukset – tihentyvää’ vie meidät takaisin vuoden 1983 syksyyn, kenties kylmän sodan kaikkein kylmimmän puolivuotisen ytimeen. Katkelma, jossa käsitellään Neuvostoliiton sisäistä viestintä- ja propagandapolitiikkaa, voisi aivan hyvin sisältyä alkukeväästä 2014 laadittuun lähetystöraporttiin:

”Neljäntenä toiminnan muotona euro-ohjusasiassa on pidettävä valtion tiedotusvälineiden laajamittaista ja jatkuvaa tulitusta. Aiheelle omistetaan voimakassanaista tekstiä, joka korostaa Yhdysvaltain johdon politiikan vastuuttomuutta, mielettömiä väitteitä ja toimien vaarallisuutta. Samalla television uutisohjelmat ovat viime päivinä käsitelleet huomattavalla sijalla ydinaseiden vastaisia mielenosoituksia läntisissä kaupungeissa. Arvostelun päämaali on USA ja vaikutus- sekä taivuttelutoiminnan keskeinen kohde on Länsi-Saksan yleinen mielipide”.

Vaikka ymmärtämättömyydellämme on hintansa, vaikuttaisi se olevan tällä hetkellä lähes välttämätön hyve. Mutta sitten taas ja toisaalta; eikö meidän tule ymmärtämättömyyden houkutuksista huolimatta jatkossakin – olivat horisontissa häämöttävät turvallisuuspoliittiset perusratkaisumme minkä sorttisia tahansa – pyrkiä käsittämään ja tulkitsemaan Venäjän tarpeita ja intentioita mahdollisimman viileästi? Edesauttaako kyyninen kintaalla viittaaminen omia intressejämme? Jos emme halua sortua samalle, mielipiteiden suuntaa totalisoivalle tasolle, tulisi meidän ensinnäkin hyväksyä seuraava lähtökohta: käsittäminen ja ymmärtäminen eivät tarkoita hyväksymistä – tämän pitäisi olla ennakkoehto keskustelulle. Niin Venäjästä kuin Suomesta pitää pystyä puhumaan avoimesti, ilman pelkoa leimautumisesta.

Oksanen luonnehti keskustelun myöhemmässä vaiheessa Venäjän toimia ’postmoderniksi imperialismiksi’, siis ilmeisesti politiikaksi, jossa informaatiosota ja propaganda ovat nostettu keskeisiksi välineiksi laajentumishaluisen agendan toteuttamiseksi – eräänlaista mielten ja tiedon hallinnan imperialismia, siis. Oksasen käsiteapparaatin analyyttinen arvo jäi ainakin allekirjoittaneelle hieman hämäräksi (onko tällainen termi jossain yleisemmässäkin käytössä?). Propagandan ja informaatio-operaatioiden olemassaolo tuskin lienee riittävä, saati edes välttämätön ehto imperialismille.

Toisekseen, ja kuten edellä osoitin, ilmiössä ei ole sinänsä mitään uutta tai leimallisesti ’jälkimodernia’. Pikemminkin päinvastoin; Venäjän keinot ovat hyvin tuttuja modernin yhteiskuntamme historiasta. Lisäksi ajatuskoe ei ehkä sittenkään tee oikeutta niille mittasuhteille, joiden kuvailemiseksi imperialismin käsite – olennaisilta osiltaan modernisaation synkän puolen tuotoksia sekin – on varattu. Samaan hengenvetoon on todettava, ettei tämä tee itse diagnoosista yhtään sen huojentavampaa. Oksasen ajatuskoe joka tapauksessa naulaa olennaisia ja tärkeitä huomioita, jotka liittyvät, aivan oikein, Venäjän identiteetin ja suunnan ymmärtämiseen.

Venäjän talouskehityksen ja identiteetin suunta

Keskusteluun kommenttipuheenvuorolla osallistunut Markku Kivinen käsitti Venäjän muutoksen vievän maata kohti identiteettiä, joka on samalla moderni, esimerkiksi talouskehityksen osalta, mutta kuitenkin länsimaisittain katsottuna vieras. Venäjän käännettä itään suitsivat täysin rationaalisesti rakennetut tarpeet, Kivinen lisäsi, ei mikään puhdasoppinen konservativismi.

Myöhemmin keskustelun edetessä näkemys Venäjän talouspolitiikan kestävyydestä (myös rationaalisuudesta puhuttiin hieman harhaanjohtavasti) kuitenkin haastettiin. Esimerkiksi Hiski Haukkala totesi, ettei Venäjän raaka-ainemarkkinoille ja kankeisiin rakenteisiin perustuva talouspolitiikan linja makaa kestävällä pohjalla. Lyhyellä tähtäimellä se tuottaa, mutta pitkällä aikajänteellä tuoton alta paljastuvan perusrakenteen vinoumat saattavat sysätä valtion sisäiseenkin kriisiin.

Toisaalta, kuten Charly Salonius-Pasternak oivallisesti lisäsi, Putin käyttää taitavana judokana länsimaiden keskinäisriippuvaisuutta myös näitä vastaan. Venäjä siis pyrkii hajottamaan länsimaiden välejä sisältä päin. Talouspolitiikan keinot iskevät varsin syvälle nykyisen länsimaisen riskiyhteiskunnan arvoihin ja toimintaan. Tavallaan henkinen riippuvaisuutemme talouskasvusta, yksilölähtöisestä markkinakapitalismista ja hedonistisesta kulutuskulttuurista heikentävät yhteiskunnallisen sitkomme ulkokehän iskunkestävyyttä. Toisin sanoen: kun yhteiskunta atomisoituu ja hajautuu sisältä käsin jo oman itsensä toteuttaman talouslogiikan mukaisesti, on siihen entistä helpompi iskeä kiilaa myös ulkoa päin.

Suomen ulkopolitiikan jakolinjat ja turvallisuuden ydinkysymys

Heikki Talvitie puolestaan laittoi kapuloita rattaisiin korostamalla, että Venäjä hakee venäläistä identiteettiä, jossa antieurooppalaisuus tai itään liikkuminen eivät ole mitään perustavia tavoitteita. Venäläisyyden idean hakua sävyttää juuri nyt reaalipoliittinen kokemus maan ajautumisesta kansainvälisen politiikan objektiksi Neuvostoliiton hajoamisen myötä.

Osmo Apunen esitti omassa kommenttipuheenvuorossaan, että Venäjän osalta viimeiset 20 vuotta muodostavat Suomen ulkoasiainhoidon historiassa todellisen anomalian. Apusen mukaan Ukrainan kriisi on selkiyttänyt suomalaisen ulkopoliittisen keskustelun jakolinjoja. Yhtäällä ovat ’suomettarelaiset pragmatistit’, jotka etenevät liittolaissuhteissaan harkiten askel askeleelta, päätös päätökseltä ja pyrkivät samalla idänsuhteissa keskusteluyhteyksien vaalimiseen sekä mahdollisen sopimuspohjaisen sovinnon oven auki pitämiseen. Toisaalla ovat ’ulkopoliittiset aktivistit’, Venäjän nykyjohdon ja putinismin näkyvät kriitikot, jotka tähtäävät asevaraisen turvallisuuspolitiikan siirtämiseen idänsuhteiden etulinjaan – sillanrakennukseen perehdytään vasta, kun pelote on kunnossa, kuuluu tämän ryhmän johtava premissi. Kolmannessa pöydässä majailee uutuutena Apusen ’provokaattoreiksi’ nimittämä joukko, joka kärjistää ulkopoliittisen keskustelun näkökulmaeroja tuomalla kansainvälisemmästä keskustelusta kumpuavan agitaation pelinappulat osaksi kansallista keskusteluamme.

Olen itse hivenen huolissani ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelumme polarisoitumisesta. Tämä voi tosin olla myös luonnollinen oire keskustelun vilkastumisesta noin yleisesti. Konsensus ei ole lopputuloksena mikään itseisarvo, mutta pienen valtion ulkopoliittisen ketteryyden kannalta laajasti jaettu tavoitteiden asettelu olisi erinomaisen tärkeää. Maailman muuttuessa kompleksisemmaksi (ja resurssien niukentuessa) tarvitsemme jokaisen kynnelle kykenevän ja osaavan pelurin, jottei alati laajeneva pelilauta karkaa otteestamme. Omaehtoisesti toteutettu jakautuminen susiin ja lampaisiin palvelee yksinomaan muiden intressejä. Tätä kontekstia vasten ymmärrän myös presidentin hiljattain ehdottaman (neuvoa-antavan) Nato-kansanäänestyksen potentiaalisen arvon. Äänestyksen merkitys hahmottuu suhteessa kansaa (ideaalitilanteessa) kokoavaan deliberatiiviseen prosessiin.

Neuvoa-antava äänestys ei välttämättä tarkoita vastuun pakoilua. Vastuu on viime kädessä päättäjillä – äänestystuloksesta riippumatta. Mutta pyrkimys pienen kansan sitomiseen turvallisuuspolitiikan muutoksen taakse on mitä vastuullisin ajatus. Samalla on myönnettävä, että nykyisten jakolinjojen yhdistäminen vaikuttaa päivä päivältä haastavammalta työsaralta, semmitenkin jos ulkopoliittisen eliitin ja kansan syvien rivien näkökulmat turvallisuuspolitiikasta ovat erkanemassa. Tämän toisen merkittävän jakolinjan ylittäminen on ensisijaisen tärkeää politiikan oikeutukselle – populismiin sortumatta –, jonka varaan myös vastuullinen johtajuus rakentuu.

***

Apusen mukaan Suomen turvallisuuspolitiikan ydinkysymys käsittelee sitä, miten yleinen YK:n peruskirjan määrittelemä itsepuolustusoikeus sovitetaan yhteen suurvaltojen etumaastojen sotilaalliseen hallintaan tähtäävän politiikan kanssa. Ja ydinhaaste puolestaan siinä, ”kuinka ketterästi onnistumme järjestämään liittolaistemme sotilaallisen läsnäolon [Suomen] alueella, jota Venäjä on perinteisesti pitänyt puolustuksellisena etumaastonaan.”

Keskustelun edetessä Haukkala ja Salonius-Pasternak haastoivat Apusen pesunkestävään realismiin tukeutuvaa näkökulmaa esittämällä, etteivät Venäjän intressit ja täten Suomen ja Venäjän suhteet palaudu puhtaaseen sotilaspoliittiseen etupiiripolitiikkaan. Haukkala ihmetteli myös Venäjää koskevan keskustelun palautumista vanhoihin puhetapoihin, joissa nähdään pelkkiä sotilaallisia vastakkainasetteluja. Haukkalan mukaan Natoa ja EU:ta ei tulisi ymmärtää sotilaspoliittisina uhkina Venäjälle. Sen sijaan asetelma kytkeytyy laajempaan (nykytermein kenties geoekonomiseen) vaikutusvaltapiiriajatteluun, jonka poliittista perustaa eittämättä läntiset järjestelmät talous- ja vaikutusvaltaulottuvuuksineen Venäjän silmissä nakertaa.

Sotilaspolitiikalla on kuitenkin edelleen painoarvonsa. Tämä näkyy esimerkiksi ydinasepolitiikassa (teemaa ei käsitelty Kultarannan avauskeskustelun avoimessa osiossa), jossa Venäjä tarkastelee länttä, Natoa ja etenkin Yhdysvaltoja edelleen puhtaan sotilaspoliittisesti ja strategisesti. Ja sama toiseen suuntaan – Venäjän flirttailu taktisten ydinaseiden sijoittamisesta Kaliningradiin sekä viimeaikainen spekulaatio mahdollisesta keskikantaman risteilyohjuksen testaamisesta seurauksineen osoittavat, ettei kyse valitettavasti ole vain puhetavoista, vaan reaalipoliittisesta jännitteestä, joka kätkee sisäänsä myös kovan tason asevarustelukierteen siemeniä. Oli tämä katsanto kuinka vanhahtava tahansa, on Itämeren ja arktisen alueen turvallisuusympäristöihin sidotun Suomen ymmärrettävä tarkoin, mitä tämän siemenen mahdollinen itäminen meidän turvallisuusratkaisujemme suhteen käytännössä tarkoittaa.

Sanktiopolitiikan kahdet kasvot ja Nato-kysymys

Keskustelun loppua kohti pohdittiin myös lännen sanktiopolitiikan vaikutusta. Haukkala oli perustellusti sitä mieltä, että sanktiopolitiikalla tuskin on käänteentekevää vaikutusta Venäjän lyhyen tähtäimen käytökseen. Todelliset sanktiot välittyvät vasta normaaleiden markkinamekanismien kautta ja näkyvät reaalitalouden rattaita kuluttavana paineena. Sen sijaan sanktioiden merkitystä on tarkasteltava, Haukkala jatkoi, kansainvälisen politiikan järjestyksen näkökulmasta eräänlaisena signaalina, jolla viestitään pelisääntöjen olemassaolosta ja vaatimuksesta kunnioittaa niitä.

Vielä keskustelun loppupuolella palattiin Naton äärelle. Haukkala esimerkiksi pohti muuttuvan sodankuvan ja konfliktien harmaiden alueiden kasvamisen asettamia haasteita kollektiivisen puolustusajattelun ytimessä oleville turvatakuille. Pohdinta liittynee sodankäynnin ja konfliktien muutoksen lisäksi kehitykseen, jossa turvallisuuskäsityksemme on muuttunut entistä liukuvammaksi; kun kansalliset intressit ovat entistä enemmän sidottuja taloudellisen toimeliaisuuden takaavan valtioalustan häiriöttömyyteen sekä yhteiskunnalliseen luottamukseen, on myös turvallisuuskäsityksemme entistä herkempi. Samalla kollektiivisen puolustuksen paikat ja kohteet hajautuvat, eikä niitä kyetä enää välttämättä hahmottamaan territoriaalisesti puolustuskäsityksen perinteisessä merkityksessä. Ketteryys on hyve myös alati kriisinhallinnan suuntaan liikkuvan sotilaspolitiikan saralla. Toisaalta kollektiivisen puolustusvelvoitteen laventuminen saattaa vain antaa sytykkeen entistä syvemmälle integraatiolle, josta esimerkiksi Naton ilmeisen vahva pyrkimys kyberkyvykkyyksien luomisessa käynee esimerkkinä.

Natosta käydyn keskustelun kohdalla puolustusministeri Haglund valisti kuulijakuntaansa siitä, ettei Suomella ole Nato-optiota missään sellaisessa merkityksessä, että se tarjoaisi kultaisen vip-kortin jonon ohi. Haglundin sanomaa toistettiin myös illan pääuutislähetyksissä. Itse olen tosin käsittänyt optio-analogian lähinnä siitä yksinkertaisesta vinkkelistä, että Suomi on pitkään säilyttänyt mahdollisuuden hakea Nato-jäsenyyttä (tosin ei muistaakseni nykyisen hallitusohjelman kohdalla) – yksityiskohtaisten jäsenyysneuvottelujen mahdollisen keston sekä Nato-maiden konsensuksen vaateen myöntävälle päätökselle hyvin tiedostaen.

Päivän suurimmat Nato-otsikot repi kuitenkin pitkän linjan ulkopolitiikan vaikuttaja Jaakko Iloniemi, joka totesi Venäjän pitävän Suomea jo de facto Naton liitännäisenä – Suomi siis jakaa Naton velvollisuudet ilman, että sillä on sopimusjärjestön antamia takeita turvallisuudesta. Viime vuoden Kultarannasta jäi päällimmäisenä käteen (puolue)rajat ylittävä konsensus oman puolustuksen ylläpitämisestä ja vahvistamisesta, riippumatta muista linjaavista turvallisuuspoliittisista päätöksistä. Jää nähtäväksi tarjoavatko Iloniemen huomion taustalta avautuvat johtopäätökset eväitä vuoden 2014 Kultarannan hengelle.

Lopuksi

Lopetetaan pohdinta vielä kahteen Haukkalan inspiroimaan huomioon, joita tulkitsen tässä blogistin antamien vapauksien pohjalta (kuten aikaisempiakin esittämiäni kommentteja). Ensinnäkin Suomessa on jatkossakin tarvetta tulkita Venäjän poliittisen eliitin ja turvallisuuspoliittisen liikehdinnän taustalla vaikuttavia intentioita. Se, ovatko ne hyökkäyksellisiä vai puolustuksellisia, on ensisijaisen keskeistä suomalaisen turvallisuuspoliittisen keskustelun kannalta. Toisekseen meidän ei ole syytä tuudittautua helppoihin institutionaalisiin ratkaisuihin ja turvallisuuspoliittisiin sloganeihin – esimerkiksi Nato ei tarjoa mitään kaikkivoipaa reseptiä maailmassa, jota määrittelee kompleksisuus ja kasvava, yksilötasolle jatkuvasti enemmän valuva haavoittuvaisuuden kokemus.

Ukraina – menetetty ydinaseperijätär?

Tiivistelmä

Ukrainan ja Venäjän välinen kriisi herättää suurta huolta. Huoli näkyy myös puheenvuoroissa, joissa haikaillaan Ukrainan ”vapaaehtoisesti” kylmän sodan päättyessä luovuttaman Neuvostoliiton ydinaseperinnön perään. Flirttailu ajatuksella, jonka mukaan ydinaseita omistava Ukraina olisi, paitsi ratkaisu nyt kokemaamme kriisiin ja Venäjän uhkaan, myös alueellisia jännitteitä lieventävä tekijä, on osoitettavissa sekä historiallisesti että teoreettisesti kyseenalaiseksi. Ukrainassa debatoitiin vuosina 1991–1994 Neuvostoliiton ydinaseperinnön kohtalosta. Ydinaseperintö toi Ukrainalle pelimerkkin neuvotteluihin, joissa hahmotettiin Euroopan turvallisuusjärjestyksen tulevaisuutta sekä Ukrainan sisäisiä ongelmia. Ukrainan sisäiset talouteen, raaka-aineisiin sekä energiapolitiikkaan liittyvät seikat tekivät kuitenkin samalla käytännössä mahdottomaksi tilanteen, jossa Ukraina olisi ilman mittavaa taloudellista, poliittista ja sotilaallista tukea kyennyt ylläpitämään massiivista Neuvostoliitolta perimäänsä ydinasepelotetta. Vaihtoehtona olisi ollut Pohjois-Korean tie – omaehtoinen eristäytyminen kansainvälisen yhteisön marginaaliin sekä ajautuminen taloudellisten ongelmien sysäämään sisäiseen hajaannukseen. On lisäksi erittäin epävarmaa, olisiko (kontrafaktuaalisti ajatellen) Ukrainan hallitsemalla ydinasepelotteella ollut vaikutusta Krimin anneksoinnin kaltaiseen joustavasti etenevään sotilaalliseen painostukseen. Päinvastoin Venäjän ja Ukrainan välinen vastavuoroinen ydinasepelote olisi luultavasti entisestään herkistänyt valtioiden välisiä suhteita matalamman tason jännitteille ja konflikteille niin sanottua tasapaino/epätasapaino-paradoksia seuraten. Joka tapauksessa on selvää, että Venäjän toimet ovat asettaneet ydinsulkusopimuksen ympärille rakentuvan ydinaseita koskevan kansainvälisen säätelyjärjestelmän legitimiteetin koetukselle. Tätä taustaa vasten on tärkeää, että Ukrainan ydinaseperinnöstä käytävää uuden sukupolven keskustelua hahmotetaan historiallisten faktojen sekä empiirisistä havainnoista johdettujen teoreettisten johtopäätösten pohjalta.

Johdanto

Kylmän sodan päättymisen yhteydessä lähes 30 000 ydinasetta oli jäänyt hajanaisesti itsenäisyyttä kohti kulkevien entisten neuvostotasavaltojen haltuun. Oli selvää, että Neuvostoliiton ydinaseperintö herätti runsaasti kysymyksiä ja huolta 1990-luvun alussa. Krimin ja Ukrainan kriisin yhteydessä nämä kysymykset – sekä erityisesti näihin kysymyksiin 1990-luvun alussa annetut vastaukset ja päätökset – ovat jälkiviisauden antaman etuoikeuden myötä palanneet vainoamaan Ukrainan kohtalosta ja laajemmin kansainvälisen järjestyksen perusteista käytyä keskustelua.

Venäjän häikäilemätön informaatiosota, Krimin anneksointi sekä Ukrainan alueellisen koskemattomuuden rikkominen ovat herättäneet niin median haukat kuin ukrainalaiset poliitikotkin historialliseen jossitteluun: mitä jos Ukraina ei olisikaan luopunut Neuvostoliitolta lahjana saamastaan ydinasepelotteesta eikä allekirjoittanut vuonna 1994 Venäjän, Yhdysvaltojen ja Ukrainan välillä solmittua Budapestin muistiota, jolla Ukraina liittyi ydinsulkusopimukseen saaden samalla sopimuksen osapuolilta vastineeksi takuut Ukrainan alueellisen koskemattomuuden kunnioittamisesta?

Samalla rykäyksellä jossittelu saavuttaa myös ajankohtaisen kansainvälispoliittisen keskustelun: antavatko Ukrainan ”vapaaehtoisen ydinaseettomuuden traagiset seuraukset” muille ydinasekynnysvaltioille sytykkeen harpata ydinaseita omistavien valtioiden kerhoon (ks. esim.)? Jos kohta Putinin Venäjän käyttäytyminen viittaa jähmeän voimapolitiikan ajan paluuseen, eivät länsimaissa viritetyt puheet ydinseiden kaikkivoipaisuudesta vaikuta yhtään sen raikkaammilta. Kuten olen aikaisemminkin sanonut: epävakaat ajat ruokkivat epävakaita ajatuksia, puolin ja toisin. Koitan seuraavassa kirkastaa tätä ajatustenjuoksua tarkastelemalla Ukrainan ydinasekysymyksestä käydyn keskustelun historiallisia taustoja. Tämän jälkeen, teksin viimeisen väliotsikon alla, tarkastelen pikaisesti keskustelun relevanssia nykyhetkessä.

Ydinaseilla tasapainottamaan?

Edellistä jossittelua vasten ei liene ihme, että offensiivisen realismin sanansaattaja John Mearsheimerin vuonna 1993 Foreign Affairs -lehdessä julkaisema artikkeli ”The Case for a Ukrainian Nuclear Deterrent” on kaivettu naftaliinista esiin*. Artikkelissaan Mearsheimer toistaa oppirakenteensa ydinteesejä seuraten, että Ukrainan ja Venäjän välinen rauha – mikä sinänsä oli Mearsheimerin mukaan ratkaisevan tärkeää Euroopan turvallisuuden kannalta – on mahdollista saavuttaa ainoastaan säilyttämällä Ukrainan ydinasedeterrenssi Venäjän aggressiota vastaan.

Samoilla argumenteilla, jotka olivat suunnattu presidentti Clintonin hallinnon ydinaseriisunnalle myönteistä politiikkaa sekä Euroopasta irtautumista vastaan, Mearsheimer tuki myös esimerkiksi Saksan ydinaseistamista. Ei ihme – olihan Mearsheimer vielä muutama vuosi takaperin ennustanut kylmän sodan ja selkeän kaksinapaisen järjestelmän päättymisen kylvävän uuden suursodan siemenet Länsi-Eurooppaan. Yksi Mearsheimerin resepti Ranskan ja Saksan välien parantamiseksi oli Saksan ydinaseistaminen sekä Neuvostoliiton säilyttäminen vahvana. Tyydytään tässä vaiheessa toteamaan, että ainoa valtakunnan virallista pessimistiä helpompi rooli taitaa langeta jälkiviisaalle pessimistille. Ja mikään ei taida olla pessimistille herkullisempi väline kuin voimatasapainomekaniikan kaltainen kanonisoitu oppi.

Mutta palataan asiaan. Uskottavan pelotteen varassa selviävän Ukrainan roolina oli Mearsheimerin vuoden 1993 artikkelissa toimia lähinnä vakauttavana puskurivyöhykkeenä Saksan ja Venäjän suurvaltahegemonisten intressien välillä. Toisaalta Mearsheimer toistaa hieman hapuillen artikkelinsa alkuvaiheilla Ukrainan olevan suurvalta siinä missä Venäjä ja Saksakin. Artikkelin argumentille tämä ei tee hyvää, sillä jää hieman epäselväksi, miten offensiivisen realismin teesejä seuraten Ukraina voisi muodostaa tasapainottavaan puskurivaltioasemaan perustuvan poikkeuksen luontaisesti ekspansionististen ja agressiivisten suurvaltojen kerhossa (ja välissä). Mearsheimer kuvailee myöhemmin artikkelissaan Ukrainaa lähinnä suurvaltasotien alle toistuvasti jääneenä uhrina, ei luontaisena suurvaltana. Juuri tähän traagiseen historiaan vedoten Mearsheimer uskoo Ukrainan joka tapauksessa pitävän kiinni ydinasestatuksestaan.

Mearsheimer osuu kuitenkin naulan kantaan Venäjän ja Ukrainan välisiä potentiaalisia jännitetekijöitä luonnehtiessaan: hypernationalismin vaara, Mustan Meren laivaston omistamisesta aiheutuvat kiistat, Venäjän historiallinen revisionismi ja Ukrainan valtiollisen olemassaolon historiallinen kiistäminen, väestöjen etninen sekoittuminen – kaikki mainitut tekijät ovat olleet esillä Ukrainan ja Krimin kriisissä.

Muutama kontrafaktuaali kysymys

Edelliset, lähinnä olosuhdetekijöitä listaavat osumat eivät kuitenkaan ole riittäviä tukemaan uusmearsheimiläistä argumenttia, jonka mukaan Ukrainan ydinasestatus a) loisi alueellista vakautta sekä b) olisi estänyt nykyisen Venäjän ja Ukrainan välisen kriisin sekä Krimin valtaamisen. Argumentin jälkijättöinen käsittely vaatii sukeltamaan syvemmälle faktojen ja jossittelun maailmaan. Kontrafaktuaaliajattelu on vaikea taiteenlaji, mutta oikein harjoitettuna se saattaa tarjota näköalapaikan kansainvälisen politiikan ”säännönmukaisuuksien”, järjestyksen perusteiden sekä tilannesidonnaisten syy- ja seuraussuhteiden äärelle.

Analyyttisen selitysvoiman ja historiallisen tarkkuuden nimissä Ukrainan tapauksessa on syytä kysyä edelleen seuraavia, tarkentavia kysymyksiä:

–          Oliko Ukrainalla taloudellisia ja poliittisia edellytyksiä säilyttää ydinasevaltion status vuosina 1991–1994?

–          Minkälaisen ydinasepelotteen Ukraina olisi voinut luoda Neuvostoliitolta perimänsä ydinasekapasiteetin ja ydinaseosaamisen perustalta?

–          Lopulta voidaan edellisiä vastauksia vasten kysyä, olisiko Ukrainan ydinaseisiin perustuva pelote todella ollut uskottava Krimin kriisin kaltaista joustavasti eskaloituvaa informaatiosotaa ja hiljalleen etenevää miehitystä vastaan?

Nämä kysymykset keskittyvät lähes yksinomaan Ukrainan sisäiseen tilanteeseen. Täten ne eivät vastaa laajempiin kysymyksiin esimerkiksi Ukrainan mahdollisen ydinasestatuksen tuottamista alueellisista seurauksista (mahdollisen alueellisen asevarustelukierteen kehittyminen itäisessä Euroopassa ja Keski-Aasiassa 1990-luvun puolivälistä eteenpäin). Olen kuitenkin vakuuttunut, että jo Ukrainan sisäisen tilanteen tarkastelu vuosina 1991–1993 antaa vahvoja viitteitä siitä, ettei Ukrainalla ollut realistisia mahdollisuuksia säilyttää ydinasekapasiteettiaan siinä taloudellisessa ja poliittisessa murroksessa, johon se Neuvostoliiton hajoamisen myötä ajautui.

Neuvostoliiton ydinarsenaalin perunkirjoitus ja Ukrainan ydinaseperintö

Venäjän ulkopuolisiin Neuvostotasavaltoihin jääneistä lähes 30 000 ydinaseesta yli 10 000 oli Yhdysvaltoihin kohdistettuja lämpöydinräjähteillä varustettuja mannertenvälisiä ballistisia ohjuksia. Vuodesta 1985 supervaltojen välille nopeasti kehittynyt strategis-poliittinen liennytys oli kuitenkin johtanut siihen, että suurimman välittömän uhkan katsottiin 1990-luvun alussa muodostuvan noin 16 000 ketterästi liikuteltavasta ja verraten heikosti turvatusta taktisesta ydinaseesta. Epävarma poliittinen tilanne ja aseiden heikohko kontrolli johtivat pelkoihin niiden päätymisestä vääriin käsiin, esimerkiksi terroristijärjestöille.

On hyvä muistaa, että pelkästään Ukrainan perimä ydinasekapasiteetti oli isompi kuin Kiinan, Iso-Britannian ja Ranskan yhteensä. 3000 ketterästi liikuteltavan taktisen ydinaseen lisäksi Ukrainassa sijaitsi yli 1200 strategista ydinkärkeä, 600 ilmasta maahan laukaistavaa risteilyohjusta sekä noin 100 tavallista painovoimapommia.

Merkittävä osa Ukrainassa sijainneista ydinaseista, etenkin strategisten ohjusten osalta, oli edelleen korkeassa toimintavalmiudessa. Poliittisen tilanteen epävarmuus vahvisti Yhdysvaltojen tarvetta päästä vaikuttamaan Ukrainan ydinasekysymykseen nopeasti. Sekä Euroopassa että Venäjällä pelättiin Kiovan tulevien päätöksien mahdollisesti aiheuttamia reaktioita muissa neuvostotasavalloissa. Lisäksi oli vaarana, että Venäjä linkittäisi Ukrainan (sekä Valko-Venäjän ja Kazakstanin) ydinasekysymyksen START-neuvotteluiden jatkoon ja sen velvoitteiden implementointiin. Tähän Yhdysvalloilla ei ollut varaa – sen suurstrategiset kuviot olivat jo suuntautumassa toisaalle Euroopasta ja kaksinapaisesta järjestelmästä.

Taktisten ydinaseiden sijoittelu sai merkittävän käänteen jo vuoden 1991 kevään ja syksyn kuluessa. Heinäkuussa Bush ja Gorbatshov allekirjoittivat pitkään neuvotellun START I sopimuksen. Elokuussa Janajevin juntan masinoima epäonnistunut vallankaappaus langetti entisestään syvenevän hajoamisen ja epävarmuuden haamun Neuvostoliiton päälle. Presidentti Bush tarttui tilaisuuteen, otti hypyn pimeään ja ilmoitti merkittävistä vähennyksistä Yhdysvaltojen taktisten ydinaseiden kohdalla. Nimellistä valtaa vielä loppusyksystä pitänyt Gorbatshov vastasi kutsuun: vuoden 1991 loppuun mennessä valtaosa neuvostotasavaltoihin jääneistä taktisista ydinaseista oli palautettu Venäjälle.

Ukrainan ydinasekysymys oli kuitenkin vuoteen 1992 tultaessa edelleen ratkaisematta. Kolmen itsenäistymistä tavoitelleen neuvostotasavallan johtajat kokoontuivat joulukuun seitsemäs päivä 1991 Valko-Venäjän ja Puolan rajalla lähellä historiallisesti merkittävää Brestiä sijaitsevalle metsästysmajalle tekemään tiliä Neuvostoliiton perinnöstä. Boris Jeltsinillä sekä Ukrainan ja Valko-Venäjän presidenteiksi vasta valituilla Leonid Kravtšukilla ja Stanislav Šuškevitšilla kesti Bisonin metsäisissä tunnelmissa vain kaksi päivää haudata Neuvostoliitto Itsenäisten Valtioiden Yhteisön epämääräisen hahmon alle. Niin kova oli tarve ottaa askel eteenpäin neuvostomenneisyydestä, ettei ydinaseongelman pohdinnalle ollut tässä tapaamisessa aikaa.

Ukrainan ydinaseperintö ei näkynyt pelkästään ydinaseiden määrässä. Ukrainalla oli myös merkittävää ydinaseosaamiseen liittyvää teollista kapasiteettia esimerkiksi Dnipropetrovskissa, jossa oli suunniteltu ja valmistettu Neuvostoliiton strategisia ohjuksia. Myös Ukrainan lentokoneteollisuus oli merkittävä menetys Venäjälle. Ukrainalaiset saattoivat käyttää osaamista ja teollisuuttaan historiallisena perusteluna oikeutukselleen periä Neuvostoliiton ydinaseita. Yhdysvaltojen olisikin Mearsheimerin mukaan tullut korostaa Ukrainaa ”erityistapauksena”, ydinaseiden perijättärenä, minkä ansiosta Ukraina olisi väistänyt syytökset varsinaisesta ydinasevarustelusta sekä täten välttänyt ajautumasta kansainvälisen yhteisön hylkimään marginaaliin. Kuten tästä saattaa huomata, Mearsheimer ei suinkaan esittänyt ydinaseiden vertikaalista leviämistä kategorisesti turvallisuutta lisäävänä politiikkana. Ukrainassa kyse oli Mearsheimerin mukaan poikkeustapauksesta, jonka erityisyyttä piti pystyä perustelemaan vakavasti ja harkiten.

Ydinseperinnön taloudelliset ja poliittiset reunaehdot

Ukrainan taktiset ydinaseet siirrettiin lopulta nopeahkolla aikataululla Venäjälle, luultavasti toukokuun alkuun 1992 mennessä. Strategisten aseiden kohtalosta alettiin neuvotella pian tämän jälkeen. Toukokuun Lissabonin neuvotteluissa Ukraina, Kazakstan ja Valko-Venäjä päättivät liittyä erillisellä lisäpöytäkirjalla START-sopimukseen. Lissabonin protokollassa tasavallat lupasivat liittyä ”mahdollisimman lyhyessä ajassa” ydinsulkusopimukseen sekä tunnustaa Venäjä Neuvostoliiton ydinarsenaalin lailliseksi ja vastuulliseksi perijäksi.

Vuonna 1991 Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain välillä solmittu START-sopimus eteni ratifiointikierrokselle loppuvuoden 1992 ja alkuvuoden 1993 kuluessa. Samalla Yhdysvalloissa vaihtui valta ja täten puheyhteydet Eurooppaan ja Venäjään tuli rakentaa osittain uudelleen. Ukrainassa puolestaan virittyi hiljalleen aina syyskuuhun 1993 kestänyt debatti ydinasekysymyksen ympärillä. Kiovassa oli huomattu, että ydinasekortti toi sille uuden valtion kipeästi kaipaamaa arvovaltaa ja liikkumatilaa kansainvälisissä pelipöydissä. Vielä vuonna 1993 artikkelissaan Mearsheimer saattoi todeta, että Ukraina tulisi kansainvälisen politiikan rautaisia lakeja seuraten joka tapauksessa pitämään kiinni ydinaseistaan. Valikoiva katse Ukrainan sisäiseen debattiin saattoi antaa lisätukea johtopäätökselle. Taloudelliset ja poliittiset realiteetit kuitenkin johtivat Ukrainaa vastakkaiseen suuntaan. Myös henkisesti Ukrainassa hahmotettiin lännen ja Euroopan tietä. Ydinasestatus sopi huonosti tähän kuvaan.

Ydinasedebatin lomassa Ukrainassa herättiin syvenevään taloudelliseen ahdinkoon. Ruokavarastot olivat entisessä Euroopan vilja-aitassa käytännössä tyhjentyneet. Taloudellisia ongelmia seurasi energiakriisi, jonka rakenteellisen perustan seuraukset näkyvät, kuten hyvin tiedetään, vielä yli 20 vuotta Ukrainan itsenäistymisen jälkeenkin (esimerkiksi vielä vuonna 2006 Ukraina joutui luovuttamaan osan kylmän sodan sille jättämistä strategisista pommikoneistaan Venäjälle maksaakseen näin osan valtavasta kaasulaskustaan).

Ukraina ei kyennyt maksamaan öljy- ja kaasurahoja muille vastaitsenäistyneille valtioille, kuten Turkmenistanille ja Venäjälle, joiden energiasta se oli riippuvainen. Kolmasosa Ukrainan energiasta tuli omista ydinvoimaloista. Niiden ylläpitäminen muodostui edellisistä ongelmista johtuen entistä tärkeämmäksi valtiolle, jonka energiaministeri saattoi vakavissaan keväällä 1993 varoittaa Ukrainaa uhkaavasta ”armenialaisesta talvesta” (Armeniassa oli värjötelty edellinen talvi ilman sähköä). Ukrainan energiatuotanto laski Vuodesta 1990 vuoteen 1994 noin kolmanneksella ydinenergian ollen ainoa tasaisena säilynyt energianlähde.

Alkuvuodesta 1994 Ukrainalla ei ollut taloudellisen tilanteensa johdosta juuri muita mahdollisuuksia kuin suostua luovuttamaan strategiset ydinaseensa Venäjälle suurvalloilta saamaa talous- ja energia-apua vastaan. Menettelytavoista sovittiin lopulta tammikuun 14. päivänä Clintonin, Jeltsinin ja Kravtšukin välillä Moskovassa. Samalla Yhdysvallat lupasi toimittaa Ukrainalle 60 miljoonan dollarin edestä taloudellista tukea ydinaseiden siirtämiseksi sekä ydinpolttoaineen tuomiseksi Ukrainan energiakriisiä helpottamaan. Myös Venäjä lupasi toimittaa Ukrainalle sata tonnia uraania. Myös ydinaseriisunnan jälkeensä jättämät merkittävät ympäristötuhot olivat tosiasioita, joihin Ukraina tarvitsi suurvalloilta tukea (joskin tämä ongelma oli vielä tuntuvampi Semipalatinskin ydinkoealueen perineellä Kazakstanilla).

Ukrainan parlamentti ratifioi Moskovan sopimuksen helmikuun alussa 1994. Ukraina kuitenkin päätti venyttää ydinsulkusopimukseen liittymisestä tehtävää päätöstä myöhemmin kesällä tulevien vaalien jälkeiseen aikaan. Yhdysvalloissa puolustusministeriksi Mogadishun epäonnistuneen operaation jäljiltä erotetun David Aspinin tilalle alkuvuodesta 1994 noussut William Perry sai haasteekseen riisua viimeisetkin epävarmuuden rippeet Ukrainan ydinaseriisunnan ympäriltä.

Thomas Reed ja Danny Stillman ovat teoksessaan The Nuclear Express. A Political History if the Bomb and its Proliferation korostaneet Perryn rooli merkitystä vuoden 1994 päätösten aikaan saamisessa. Perry ymmärsi edeltäjäänsä kirkkaammin sen, että Ukrainalle tuli tarjota porkkanan lisäksi myös keppiä. Perry esimerkiksi kutsui Ukrainan sotilasjohtoa vierailulle Yhdysvaltojen Omahassa sijaitsevaan strategiseen komentokeskukseen. Vielä muutama vuosi takaperin neuvostoarmeijaa palvelleet kenraalit saivat nyt omin silmin tuta, mitä Yhdysvaltain strategisten iskujen kohteiden listalle joutuminen käytännössä tarkoitti; 30 minuuttia ja Ukraina olisi kirjaimellisesti höyrystetty. Vierailun ja presentaatioiden jälkeen Ukrainan armeijan esikuntapäällikkö ja kolmen tähden kenraali Anatoli Lopata oli vakuuttunut: Ukraina oli vedenpitävästi matkalla kohti ydinaseettomuutta. Ukrainan ydinasekortin poliittisetkin rippeet olivat nyt tosiasiallisesti pelattu loppuun.

Kesällä Ukrainan johtoon astui Kravtšukia Venäjälle myönteisempi Leonid Kutšma. Lissabonin protokolla ja Moskova sopimus vahvistettiin Ukrainan parlamentissa loppuvuodesta 1994. Samalla Ukraina sai ydinsulkusopimukseen liittymisen sinetöineessä muistiossa 5.12.1994Venäjältä ja Yhdysvalloilta takuut (”assurances, not guarantees”, kuten Yhdysvallat Ukrainalle jo tuolloin tähdensi) tämän alueellisen koskemattomuuden kunnioittamisesta.

Mutta silti… mitä jos?

Maailmanpoliittinen tilanne, Yhdysvaltojen uusi suurstrateginen suuntaus sekä Ukrainan sisäiset poliittis-taloudelliset asetelmat asettavat Mearsheimerin argumentin Ukrainan mahdollisuudesta periä Neuvostoliiton ydinaseet faktuaalisesti kyseenalaiseksi. Ydinaseperijällä olisi tullut olla huomattavasti suurempi annos haukkamaista poliittista tahtoa ylittää ne sisäpoliittisesti raskaat seuraukset, joita Ukrainan ydinaseohjelman uudelleenvirittäminen olisi erilaisina seurauksina noina herkkinä vuosina vaatinut. Oikeastaan vasta tästä pääsemme varsinaiseen jossitteluun.

Ensinnäkin Ukrainan olisi tullut jalostaa ja kehittää sen (Mearsheimerin argumentin aikaista) perimää ydinasekapasiteettia. Käytännössä strateginen aseistus (kuten mannertenväliset SS-19 ja SS-24 ohjukset) sekä näitä tukevat komento- ja varoitusjärjestelmät olisi tullut operationalisoida uudelleen kohti Venäjän (edelleen: jos seuraamme Mearsheimerin argumenttia Venäjän ja Ukrainan luontaisesta vihollisuudesta) ns. countervalue-kohteita, käytännössä kaupunkeihin. Ydinasekapasiteetin uudelleenkehittämisen onnistuminen olisi ollut erittäin keskeistä Ukrainan toisen iskun kyvyn varaan rakentuvan ydinasepelotteen uskottavuuden kannalta. Näin mittavaan kehittämistyöhön Ukrainalla ei ollut varoja – ainakaan jos se olisi halunnut pitää samalla optionsa säilyä demokratiana ja toimivana yhteiskuntana – ilman merkittävää ulkopuolista (käytännössä Yhdysvaltain) apua. Yhdysvalloilla tällaiseen operaatioon ei kuitenkaan ollut poliittisia saati käytännöllisiäkään edellytyksiä.

Venäjän ja Ukrainan maantieteellinen läheisyys olisi tehnyt lisäksi toisen iskun kyvystä entistä haavoittuvaisemman, sillä ensi-iskusta kuluva harkinta-aika olisi ollut valtioilla käytännössä mitätön. Tällainen asetelma olisi luultavasti sysännyt valtiot asevarustelukierteeseen esimerkiksi varoitus- ja puolustusjärjestelmien osalta. Tähänkään Ukrainallaei olisi ollut varaa. Lisäksi on muistettava, että merkittävä osa Ukrainan alueella sijaitsevien ydinaseiden komentoketjuista oli edelleen venäläisten hallussa.

Mearsheimer sivuuttaa edelliset tekniset ja taloudelliset ongelmat varsin köykäisesti. Sen sijaan hän spekuloi, että jos 10 % Ukrainassa sijaitsevista ohjuksista selviäisi Venäjän massiivisesta ensi-iskusta, takaisi jo tämä riittävän vastaiskukapasiteetin Ukrainalle. Argumentti tukeutuu jälleen piilopremisseihin, jotka eivät olleet realistisia. Ensinnäkin Ukrainan olisi tullut a) kyetä operoimaan ja valvomaan sen Neuvostoliitolta perimäänsä ydinasekapasiteettia kokonaisuudessaan (näin ei ollut edes teoriassa), b) kyetä huoltamaan tätä kapasiteettia pitkäjänteisesti sekä c) kehittää omaa fissiilisten materiaalien tuotantokapasiteettia ja testiolosuhteita. Kaksi jälkimmäistä valmiuttaolisivat jälleen vaatineet runsaasti resursseja (korkeasti rikastetun ydinpolttoaineen tuottaminen ja ydinkärkien valmistus) ja tietotaitoa (varastossakin säilytettävien ydinaseiden huolto vaatii runsaasti resursseja). Joitain teknisiä valmiuksia Ukrainalla olisi ollut näidenkin suhteen, mutta varoja sitäkin vähemmän.

Entä jos Yhdysvallat olisikin syystä tai toisesta lähtenyt tukemaan Ukrainan itsenäisen ydinasekapasiteetin kehittämistä? Tämä olisi vaatinut tuekseen mittavia ei-sotilaallisia tukitoimia, jotta Ukrainan yhteiskuntajärjestys ja infrastruktuuri olisi saatu pidettyä yllä taloudellisen erityksen ja sotilaallisen varustautumisohjelman keskellä. Tällaisella politiikalla olisi ollut luultavasti vaikutuksensa Yhdysvaltojen statukselle sekä sen liittolaissuhteiden dynamiikalle. Luultavasti myös muut ydinaseperijättäret olisivat vaatineet samanlaista kohtelua, miksei myös laajemmin Itä-Euroopan valtiot. Langanpätkät menevät entisestään solmuun, kun hahmotetaan miten esimerkiksi Naton ydinasesateenvarjo sekä Ukrainan (ja tämän myötä muutaman muunkin perijättären?)ydinasepelote olisivat olleet sovitettavissa yhteen ilman läntisen arvoyhteisön jakautumista asiassa? Mitä tästä olisi seurannut alueelliselle poliittiselle tasapainolle sekä esimerkiksi Naton orastavalle itälaajentumiselle, joka oli rauhankumppanuusohjelmien kautta nähtävissä vahvana tavoitteena jo Clintonin hallinnon aikana? Luultavasti tilanne olisi vaatinut erittäin epätodennäköistä täyskäännöstä Yhdysvaltain sekä eurooppalaisten valtojen ulkopolitiikassa.

Ydinaseiden rooli Ukrainan ja Venäjän välisessä kriisissä

Mearsheimerin argumentin faktuaaliset rajoitukset lienevät nyt selvillä. Tästä riippumatta Ukrainan esimerkki on liitetty vahvasti keskusteluun ydinaseista ja niiden tulevaisuudesta. On jo nyt selvä, että Venäjän laiminlyönti Budapestin sopimusta kohtaan asettaa myös ydinsulkusopimuksen muodostaman sääntelymekanismin uskottavuuden koetukselle. Monenkeskisessä ydinaseriisuntapolitiikassa on otettu Venäjän imussa useita askelia taaksepäin. Näiden pienille ja keskisuurille valtioille huolestuttavien uutisten valossa ydinasekysymykseen tulee suhtautua vakavasti.

Ensinnäkin on tarkasteltava Ukrainan ja Venään välisen kriisin sekä ydinaseiden suhdetta. Ei sillä, etteikö tämäkin kontrafaktuaali olisi jossain määrin ihan relevantti kysymys – optimistisemipien arvioiden mukaan Ukrainalta menisi viidestä seitsemään vuotta sekä vuotuiset 300 miljoonan dollarin satsaukset ydinaseiden valmistukseen tarvittavan infrastruktuurin luomiseksi (Wirtz & Lavoy 2012: 164).

Ydinaseet eivät estäneet vuonna 1973 Egyptiä hyökkäämästä Israelia vastaan Siinain niemimaalla (sekä Syyriaa Golanin kukkuloilla) Jom Kippurin sodassa. Lisäksi on muistettava se, ettei Ison-Britannian Polaris-ohjusten ja Margaret Thatcherin kovapintaisuuden yhdistelmä juuri jarrutellut Argentiinaa hyökkäämästä Falklandin saarille. Kuten Jeffrey Lewis esittää, Kairossa/Damaskoksessa ja Buenos Airesissa laskelmoitiin, etteivät kyseiset alueet ole niin keskeisiä Israelin ja Ison-Britannian kansallisille intresseille, että vastaus konventionaaliseen hyökkäykseen rikkoisi ydinasetabua.

Putinin Venäjän käsitys Krimin niemimaan asemasta ei liene ole kovin kaukana edellisistä esimerkeistä. Itä-Ukrainan miehittäminen, esimerkiksi, olisikin jo tästä näkökulmasta asia erikseen. Toki on huomattava, että toisin kuin edellisissä esimerkeissä, Venäjällä on (myös) käytössään ydinaseita. Vuonna 1999 Pakistanin ja Intian välillä Kashmirissa käyty Kargilin sota osoitti Intialle, ettei sen ydinasekapasiteetti kerta kaikkiaan riitä pelotteeksi matalan intensiteetin jännitteiden sekä hitaasti eskaloituvien paikallisten kriisien estämiseksi. Ydinasetabun voiman murtaminen vaatii massiivisempia toimenpiteitä. Lewis nostaakin esiin edellä mainitussa artikkelissaan Glenn Snyderin ja Robert Jervisin esittämän tasapaino/epätasapaino-paradoksin. Sen mukaan ydinaseet tuottavat kahden valtion välille tilanteen, jossa suursodan riski vähenee, mutta toisaalta pienempien selkkausten ja jännitteiden määrä sekä houkutus ratkaista näitä tavanomaisin asein kasvaa.

Se, mitä Ukrainassa ja Krimillä tällä hetkellä tapahtuu – tunnuksista riisuttujen sotilaiden hiljainen ja ilmeisesti paikallisten asukkaiden jokseenkin tukema anneksointi, sotilastukikohtien valtaaminen, mittava propagandakampanja, sisäisten jännitteiden lietsominen jne. – asettaa eteemme vakavan kysymyksen: missä vaiheessa Venäjän toimet olisivat Kiovan väliaikaishallituksen mielestä ylittäneet Krimillä sen punaisen rajan, jossa ydinaseiden käyttö – ja vastavuoroisen tuhon mekanismin laukaiseminen – olisi ollut perusteltua? Kuten Lewis toteaa:

If Moscow wants to fund motorcycle gangs and other thugs to destabilize the Ukrainian government and whip up internal tensions, it can do that whether or not Ukraine is nuclear-armed. For those people advocating a Ukrainian bomb, take a look at Israel. If nuclear weapons are so great, why are the Israelis so worried about Iran getting one? Won’t stable deterrence usher in a new era of peace and prosperity in the Middle East? Not necessarily. A nuclear-armed Iran may well feel emboldened to expand its support to Hezbollah and other proxies that will attack Israel. Nuclear weapons don’t do jack about biker gangs and suicide bombers.

Jos Krimin kohdalla Ukrainan mahdollinen ydinasepelote ei olisi (oletettavasti) toiminut, Ukrainaan kohdistuvan laajan hyökkäyksen kohdalla tilanne voisi hyvinkin olla toinen. Voimme vain toivoa, ettei moisella kontrafaktuaalilla spekuloinnille tule tarvetta. Venäjän intentiot eivät ainakaan vuoden 2008 viiden päivän sodan esimerkkiä seuraten vaikuttaisi menevän näin pitkälle (Georgiakaan ei tarvinnut ydinaseita välttääkseen täysimittaisen invaasion).

Joka tapauksessa keskustelu ydinaseiden poliittisesta ja sotilaallista merkityksestä lisääntynee lähiaikoina. Ydinsulkusopimuksen tulevaisuuden uskottavuuden kannalta tämä keskustelu on pienille ja keskisuurille valtioille erityisen tärkeä. Tällöin on tärkeä pitää mielessä sekä historialliset faktat, että hieman ajattomammat ydinaseisiin liittyvät totuudet. Snyderin ja Jervisin tasapaino/epätasapaino-paradoksi osoittaa, että ydinaseet voivat yhtä lailla kasvattaa konfliktin riskejä, vaikkakin voi olla, että ne myös samalla vähentävät täysimittaisen ydinsodan riskiä kahden ydinasevaltion välillä. Jos päätämme ottaa jälkimmäisen asetelman kansainvälisen politiikan mittatikuksi, olemme jo luultavasti pienenä valtiona hävinneet pelin järjellisen tulevaisuuden mahdollisuudesta.

***

* Kiitokset Hiski Haukkalalle Mearsheimerin artikkelista muistuttamisesta. Muita kirjoituksia Mearsheimerin argumentin ja Ukrainan kriisin yhteydestä:

http://www.whiteoliphaunt.com/duckofminerva/2014/03/nuclear-weapons-wouldnt-have-fixed-what-was-wrong-with-ukraine.html?utm_medium=twitter&utm_source=twitterfeed

http://marginalrevolution.com/marginalrevolution/2014/03/john-mearsheimer-on-ukraine-and-nuclear-weapons-in-1993.html

http://www.foreignpolicy.com/articles/2014/03/24/ukes_and_their_nukes_deterrent_ukraine_russia

http://wjspaniel.wordpress.com/2014/03/03/crimea-and-ukrainian-nuclear-nonsense/

http://wjspaniel.wordpress.com/2014/03/24/is-the-ukrainian-nuclear-threat-enough/ 

http://causalloop.blogspot.fi/2014/03/why-nuclear-ukraine-is-empty.html

Muita tässä kirjoiteuksessa käytettyjä lähteitä:

Freedman, Lawrence (2003): The Evolution of Nulcear Strategy. Third edition. Houndmills: Palgrave Macmillan.

Mearsheimer, John F. (1993): “The Case for a Ukrainian Nuclear Deterrent”, Foreign Affairs, Summer 93, 50–66.

Raucchaus, Robert (2009): ”Evaluating the Nuclear Peace Hypothesis: A Quantitative Approach”, Journal of Conflict Resolution, 35(2), 258–277.

Reed, Thoms C. – Danny B Stillman (2010): The Nuclear Express. A Political History of the Bomb and its Proliferation. Minneapolis: Zenith Press.

Sagan, Scott D. – Kenneth Waltz (2003): The Spread of Nuclear Weapons. A Debate Renewed. New York: W.W: Norton & Company.

Wirtz, James J. – Peter R. Lavoy (2012): Over the Horizon Proliferation Threats. Stanford, California: Stanford University Press.

 

Tasapainoilkaa keskenänne – eli Iranin diilin alueellinen ulottuvuus

Ensimmäinen askel. Historiallinen sopimus virhe. Uusi liennytyksen aikakausi. Vaatimaton kompromissi. Aikalisä. Siinä muutamia kuvauksia Iranin ja EU:lla varustetun suurvaltakoplan välisestä ydinsopimuksesta, jossa Iran sitoutui siihen kohdistettujen talouspakotteiden osittaista purkamista vastaan jäädyttämään kuudeksi kuukaudeksi sen ydinasekynnystä madaltavat rikastus- ja muut puuhat. Lisäksi Iran on lupautunut lantraamaan sen jo varsin pitkälle rikastettuja uraanivaroja lähemmäs energiantuotannon kannalta relevantimpia lukemia sekä avaamaan (taas) auliisti ovia kansainvälisille tarkkailijoille.

Osapuolten haparoiva tepastelu on maltillisestikin arvioituna historiallinen tapahtuma. Tästä huolimatta neuvottelut ovat sopuineen saaneet osakseen runsaasti kritiikkiä. Iranin sisäisestä keskustelusta en osaa sanoa varmaksi. Voimme kuitenkin olettaa, että myös Iranissa kytee sisäinen jakolinja, jonka äärimmäisessä laidassa olevat haukankatseet tuijottavat tottumuksesta kieroon yhteistyökuvioita lähtemättömästi epäluotettavan ja essentialistisesti pahan vallan kanssa.

Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu antoi torjuville reaktioille kasvot moittiessaan vuosikausien diplomaattisen asemasodan jäljiltä puristettua sopua ”historialliseksi virheeksi”. Yhdysvalloissa kriitikot ovat enemmän ja vähemmän fatalistiseen sävyyn todistelleet, että Iranin orastava ”käänne” on vain silmänlumetta ja että nyt väännetty sopu ei täytä Yhdysvaltojen todellisia turvallisuusintressejä (eli Iranin ydinohjelman yksiselitteistä jäädyttämistä). Arvostelijoiden mukaan sopimus ei todista Iranin suhtautumistavan muuttuneen, ainoastaan länsivaltojen talouspakotteiden toimivuuden. Iranin uusi asemoituminen näyttäytyy toisin sanoen vain hädän hetkellä hihasta vedettynä taktisena liikkeenä – aikalisänä ja maalivahdin vaihtona.

Tässä ei ole mitään uutta. Vastaavilla haukankatseilla tähyiltiin aikanaan 1980-luvun loppupuolella Gorbatshovin hallinnon liennytyspolitiikan ’todellisia intentioita’. Tuolloin Neuvostoliiton suopeus vuonna 1987 solmitulle INF-sopimukselle sekä pari vuotta myöhemmin toteutetut yksipuoliset vähennykset tavanomaisen aseistuksen saralla tulkittiin lännessä monin paikoin taktiseksi hengähdystauoksi uudelleen voimistuvan asevarusteluohjelman edellä. Jälkiviisaasti Gorbatshovin uusi ajattelu leimattiin lähinnä taloudellisen pakon sanelemaksi äkkijarrutukseksi, jolla oli hyvin vähän tekemistä alkuperäisen neukkujen intentioita kartoittaneen diagnoosin kanssa.

Obama on korostanut retoriikassaan, että Iran-sopimuksen kärki kohdistuu nimenomaan Iranin kapasiteettiin valmistaa ydinase. Nykyistä ehdottomampi sopimusteksti olisi tuskin tyydyttänyt nollasummapelin kautta Lähi-idän politiikkaa hahmottavia tahoja. Tässä katsannossa kun neuvottelupolitiikalla on lähtökohtaisesti huono kaiku. Sopimusteitse tapahtuvaa liennytyspolitiikkaa voidaan tilanteesta riippumatta näppärästi verrata vuoden 1938 Münchenin tapahtumiin. Münchenin historiallinen leimakirves on voimakas – leimautuminen Britannian pääministeri Neville Chamberlainin myöntyväisyyspolitiikan rappion perijäkandidaatiksi on kuin kotisatamaan ilmestynyt poliittinen ruttolaiva (vaikka historiallinen analogia maailmansotien välisen ajan Euroopan ja Lähi-idän nykyisten voimasuhteiden välillä varsin liberaalia tulkintaa vaatiikin).

Lähi-itä, epävarmuuden luvattu maa

Hieman teoreettisemmin katsottuna kysymys on poliittisista maailmakuvista. Maailmankuvassa A ei tunneta poliittisen vastavuoroisuuden käsitettä. Luottamus ja sen kasvattaminen eivät ole kansainvälisessä oman avun ja egoististen intressien maailmassa mahdollista; sen sijaan valtioiden tulee aina varautua pahimpaan ja vahvistaa turvallisuuttaan tämän arvopremissin mukaisesti. Maailmankuvassa B tunnustetaan yhtä lailla, että epäluulo ja epävarmuus piinaavat valtioiden välisissä suhteita (ainakin niin pitkään, kun näitä suhteita ei sääntele valtioiden yläpuolelle asettuva globaalin tason uskottava auktoriteetti). Jälkimmäisen maailmankuvan kannattajat kuitenkin näkevät, että vastavuoroista luottamusta on mahdollista rakentaa myös epävarmuuden ja turvallisuusdilemmojen maailmassa. Itse asiassa luottamus on määritelmänsä mukaisesti riippuvainen epävarmuudesta – mihin muuten tarvitsisimme luottamusta, ellemme epävarmuuden ylittämiseksi? On olemassa myös maailmakuva C, jossa turvallisuus ei enää näyttäydy niukkana valtakamppailun melskeessä hupenevana resurssina. Tällöin turvallisuutta ei kasvateta toisia vastaan vaan yhteistyössä muiden kanssa. Samalla väkivallan käyttö painostuksen välineenä on laajasti arvopohjaltaan toisiinsa identifioituvassa turvallisuusyhteisössä perusteellisesti delegitimoitu. Lähi-idän kohdalla lienee realistista olettaa, että haparoiva käynti maailmankuvasta A maailmankuvaan B tarkoittaisi jo melkoisia harppauksia.

Palataan maailmankuvaan A. Tai kuvitellaan maailmaa tällaisen suodattimen läpi. Vaatimuksemme on mahdollisimman kovaotteinen linja Iranin taktisia aikalisäpyrkimyksiä vastaan. Tästä alkavat meidän ongelmamme – meillä ei vaikuta olevan taloudellisten pakotteiden lisäksi realistisia keinoja Iranin politiikkaan vaikuttamiseksi. Voimme toki rakentaa sotilaskapasiteettiamme sekä siihen liittyvää pelotevaikutusta, esimerkiksi tehokkailla ohjuspuolustusjärjestelmillä. Olemme tehneet itsemme riippuvaisiksi monimutkaisista alueellisista liittolaissuhteista, joita on työlästä pitää yllä. Iranin sisäpolitiikan savuverhot eivät hämää meitä näkemästä kansainvälisten suhteiden mekaniikan kautta välittyviä historiattomia säännönmukaisuuksia. A-porukassa meillä on siis paljon viisautta ja vaatimuksia, mutta heikonlaisesti keinoja? Vai onko ongelma siinä, että poliitikkomme ovat käyttäneet voimapoliittista työkalupakkiamme väärin – työkalut ovat joko kuluneita, leväällään tai liian massiivisia kohtaamiimme ongelmiin. Juuri nyt tyydymme motkottamaan maailmankuvamme vastaiselle politiikalle. Mitä vaihtoehtoja meillä on? Ei juuri mitään, kenties paluu parin vuoden takaiseen tilanteeseen.

Palataan maailmaan B. Yhdysvaltojen rooli on niin Iranin kuin Lähi-idän kohdalla hyvin keskeinen. Yhdysvaltojen roolia määrittelee puolestaan sen laajempi 1990-luvun alusta kehittynyt Lähi-idän suurstrategia, jonka varassa suurvalta on sitonut itsensä tiiviisti alueen valtapoliittisiin kytköksiin. Afganistanin ja Irakin seurauksiltaan hahmottomat interventiot, vakuuttavien exit-strategioiden puute sekä edellisten interventioiden oireita heijasteleva kyvyttömyys vaikuttaa synkkänä sykkivään Syyrian alueelliseen kriisiin ovat osoittaneet, että Yhdysvaltojen erityissuhteiden (erityisesti Saudi-Arabian ja Israelin) kautta luotuun sitouttamiseen perustunut suurstrategia on kuluttanut itsensä loppuun. Globaalin terrorismin vastaisen sodan asteittainen liukuma jälkimodernin verkostoajattelun pohjalta hahmottuvaksi (ja kenties päättymättömäksi) vastaterrorismiksi kielii suurstrategian muutoksesta, joka on osittain pakon sanelemaa. Samalla Yhdysvaltojen perinteiset transatlanttiset kumppanit ovat nykymenoon tuudittautumalla tehneet itsestään kelvottomia voimapoliittisia kumppaneita.

Yhdysvaltojen aktiivista roolia Lähi-idässä toivovat tahot ovat näin ollen dilemman äärellä. Globaali suurvalta on väsyttänyt itsensä (kysymys on taloudellinen, mutta myös kansan tuki interventioille sekä tämän mukana sen uhrisietokyky on laskenut viime vuosina). Samalla Yhdysvaltojen henkinen sitoutuminen alueen ongelmiin on säilynyt jokseenkin vahvana. Tämä yhtälö ajaa sitä alati laajenevaan identiteettiongelmaan – mikä tahansa strategian muutos vaikuttaisi pitkää sitoutumista vasten vetäytymiseltä ja täten nöyryyttävältä tappiolta, etenkin maailmankuvassa A. Uusi suurstrateginen liike Itäiseen Aasiaan ja Tyynelle valtamerelle vaatisi asianmukaista päätöstä edelliselle projektille, joka kuitenkin tulee olosuhteiden pakosta tuottaa täysin uusin, diplomatiaan ja neuvotteluihin perustuvan tasapainoilun keinoin. Samalla muiden suurvaltojen – Venäjä ja Kiina mukaan lukien – vaikutusvalta alueen tapahtumiin voimistuu, kuten olemme voineet Syyrian kohdalla huomata.

Suurstrategisia vaihtoehtoja

Relevantteja, maailmankuvan A sisältä rakentuvia vaihtoehtoja on esitetty niukasti. Pessimismi Iran-sopimuksen suhteen on kuitenkin laajasti valloillaan. Pessimismin sytyke on palautettavissa laajempaan turhautumiseen. Esimerkiksi Brookings Instituutin Michael Doran (tässä yhteydessä lienee syytä mainita, että Brookings on pitkän historian omaava ja verraten riippumaton tutkimusinstituutti, eikä täten niinkään asetettavissa edellä esitettyjen maailmankuvien karsinoihin) katsoo sopimuksen romuttaneen Iranin vastaisen koalition yhtenäisyyden sekä vaivalla rakennettujen talouspakotteiden uskottavuuden. Argumentti on sikäli kummallinen, että Iranin talouspakotteita – joiden luomaan kurimukseen Euroopan unionilla on taloudellisena jättiläisenä mediahuomiota suurempi osansa – purettiin sopimuksen julkisen osan perusteella vain muutama miljardi. Pennosia Iranin alati paisuviin talousongelmiin nähden; pakotteet siis painavat jatkossakin. Ja kun puhutaan pakotepolitiikasta, on hyvä muistaa, että toisinaan ikkunan raottaminen pimeään huoneeseen on mitä parhain strateginen liike pakotteiden seurausten painostavuuden lisäämiseksi.

Doran spekuloi mahdollisilla salaisilla lisäpöytäkirjoilla, joihin kätkeytyy lisää Irania vahvistavia talousmyönnytyksiä. Doranin mukaan nämä rahat vuotavat suoraan Syyriaan ja Hizbollahin kautta Iranin tukemalle Assadin hallinnolle. Lopputuloksena kuuden kuukauden hengähdystauosta ja sitä edeltäneestä kardinaalivirheestä on, näin Doran järkeilee, paitsi Yhdysvaltojen arvovallan (prestige) menetys, myös aluetta piinaavan väkivallan kierteen syveneminen, sillä tapahtumasarjasta omat johtopäätöksensä tekevät Yhdysvaltain liittolaiset ottavat nyt ohjat omiin käsiinsä. Ja kaaoshan tästä seuraa – vai seuraako? Yhdysvaltojen erityistehtävää korostavien fatalististen tulkintojen mukaan tämä voisi tarkoittaa kaikkea alueen sijaissotien intensiteetin kasvusta aina Iranin vastapelureiden, etunenässä Saudi-Arabian, mahdollisiin ydinasehankkeisiin (joko omana projektina tai sitten Pakistanin kaltaisen ydinasevaltion tukemana). Saudi-Arabian julkinen retoriikka on ollut toistaiseksi maltillista, joskin Iran-diilin yhdistäminen Lähi-idän ydinaseettoman vyöhykkeen muodostamiseen osoittaa kuningaskunnan suhtautuvan sopimukseen jokseenkin kyynisesti – retorinen lataus tärähti siis lähinnä Israelin suuntaan.

Doran tyytyy monien kommentaarien tapaan maalailemaan pahaenteistä horisonttia ilman mielekkäitä vaihtoehtoja. Tämä ei sinänsä heikennä kenenkään argumenttia. Kriittiselle analyysille on oltava tutkimuskentässä tilaa jatkossakin. Vaihtoehtojakin on esitetty. Nostan niistä esiin Stephen Waltin näkemykset. Hänelle Yhdysvaltojen ideologisista taustoista johdettu Lähi-idän 1980-luvun jälkeinen suurstrategia näyttäytyy suurena virheenä. Walt ehdottaa Yhdysvaltojen palaamista ennen 1990-lukua hyvin toimineeseen ”offshore balancer” -rooliin. Tämä ei tarkoittaisi alueen sisäisiin asioihin puuttumattomuutta, vaan pikemminkin tasapuolisempaa ja realistisempaa politiikkaa, jossa Yhdysvaltojen sitoutumista alueeseen ei enää ohjaisi tiettyjen valtioiden varaan rakennetut erityissuhteet. Tämän sijasta Yhdysvaltojen tulisi pyrkiä alueellisen voimatasapainon edistämiseen joustavamman politiikan saattelemana. Samalla tämä tarkoittaisi ideologisten motiivien unohtamista (esimerkiksi tiettyjen valtioiden demonisointi) sekä luopumista kokonaisvaltaisen alueellisen muutoksen tavoittelusta. Käytännössä tämä tarkoittaisi Yhdysvaltojen hiljattaista pesäeroa Saudi-Arabiasta ja Israelista, joiden varassa suhde Iraniin olisi mahdollista luoda uudelta ja realistisemmalta perustalta.

Waltin mukaan Yhdysvaltojen paluu realistisempaan ”etäältä hallintaan” olisi välttämätöntä senkin vuoksi, että tällä hetkellä esimerkiksi Israel ottaa Yhdysvaltojen tuen annettuna, eikä sen tarvitse nähdä strategista vaivaa omien poliittisten siirtojen oikeuttamiseksi. Toisin sanoen, Yhdysvaltojen strateginen etäisyys sen erityisistä kumppaneista vahvistaisi suurvallan mahdollisuuksia sitoutua tasapainottavana pelurina Lähi-idän kokonaisuuteen. Waltin ajatusmalli seuraa lähes tyylipuhtaasti defensiivisen (ja rakenteellisen) realismin oppikirjamalleja. Mielenkiintoisia ovat myös Waltin näkemykset tällaisen strategisen liikkeen alueellisista seurauksista Lähi-idässä. Yhdysvaltojen etäisyys pakottaisi alueen toimijat yhteisen kysymyksen äärelle: mitä Lähi-idän turvallisuusdilemma, joka uudessa tilanteessa palautuisi alueen toimijoiden omiin tekoihin, tarkoittaisi heidän keskinäisille suhteilleen sekä alueen tulevaisuudelle?

Jaettujen turvallisuuksien Lähi-itä – utopiaa vai haaveilua mahdollisuuksien rajoissa?

Waltin ehdotuksen mukainen tilanne saattaisi luoda myös lisää liikkumatilaa Euroopan valtioiden sekä EU:n ulkopolitiikalle, sillä – contra Wal(t)z ja defensiivinen realismi – alueen valtasuhteiden ei tarvitse jämähtää tahmeaan valtatasapainotilanteeseen. Tasapainon polttoaineena toimiva epävarmuus on ylitettävissä, kuten historia meille osoittaa. Voimme ottaa esimerkiksi vaikkapa Brasilian ja Argentiinan välisen turvallisuusdilemmaherkkyyden 1980-luvulta. Tuolloin keskeisenä vastavuoroisen turvallisuusdialogin kehittymistä lisäävänä tekijänä olivat Yhdysvaltojen roolin etääntymisen lisäksi Brasilian ja Argentiinan sisäiset demokratisoitumisprosessit. Jälkimmäisen tekijän kautta voimme tarkastella myös Iranin sisäpoliittista tilannetta – ja miksei arabikevättäkin – erityisellä mielenkiinnolla.

Samalla on huomattava, että Brasilian ja Argentiinan tilanne oli aikanaan huomattavasti selkeämpi kuin nykyinen Lähi-idän kokonaisuus. Ulkopuolisilla valloilla (EU, Kiina, Pakistan ja Venäjä Yhdysvaltojen lisäksi) on huomattavia intressejä alueella. Lisäksi, kuten edellä mainittu Walt huomauttaa viimeisimmässä blogikirjoituksessaan, Iranin taloudellinen eristäminen saattaa olla ydinasekysymyksen taustalla ehkä vieläkin vaikuttavampi tekijä saudien ja Israelin kannalta. Argentiinan ja Brasilian tapauksessa yhteistyö oli sen sijaan taloudellisestikin perusteltua, sillä näin Etelä-Amerikan kaksi suurta peluria saivat tasapainotettua Yhdysvaltojen taloudellista valtaa läntisellä pallonpuoliskolla. Lisäksi Lähi-idän erityisyyttä korostavien jännitteiden pinoon on lisättävä Waltin unohtamat identiteetti- ja uskontokysymykset, joita Argentiinan ja Brasilian välillä ei sanottavasti ollut.

Kansainvälinen Iran-diplomatia saattaa ydinaseliennytyksen kautta tervehdyttää esimerkiksi Iranin ja Saudi-Arabian välisiä suhteita. Waltin Yhdysvalloille ehdottama tasapainottavampi etäisyys alueen valtapelureita suosivasta politiikasta olisi malli, johon Euroopassakin tulisi pyrkiä. Venäjän asema jäisi tässä yhtälössä vielä auki, mikä tulee ottaa huomioon tasapainottavan etäisyyden arvioimisessa. Joka tapauksessa keskeisin liike olisi saada alueen valtiot ottamaan alueellisen turvallisuuden jaetut kokemukset tosissaan. Tämä vahvistaisi myös muiden suurvaltojen ja viime kädessä kansainvälisen yhteisön turvallisuutta. Tukemalla tasavertaisten talouspoliittisten asetelmien kehittymistä länsivallat tukisivat samalla Lähi-idän taloudellista keskinäisriippuvuutta kasvattavia mekanismeja. Keskinäisriippuvuudesta olisi vielä matkaa positiiviseen rauhaan ja alueen ihmisoikeuskysymysten parantumiseen, mutta jostain on tämäkin matka aloitettava.

Euroopan ohjuspuolustuksen tulevaisuus

Nyt on siis ilmassa sellainen hypoteettinen mahdollisuus, että Yhdysvaltojen ja Iranin suhteiden lientyminen saattaisi diplomaattisten avausten myötä vaikuttaa Iranin ydinenergiapolitiikan muutokseen. Iranin läpinäkyvä ja tätä kautta rauhanomaiseksi multilateraalilta pohjalta todettu ydinenergiaohjelma olisi toteutuessaan huikea uutinen Euroopallekin. Yhdysvaltojen ei tarvitsisi enää huolehtia Eurooppaan suunnitellusta ohjuspuolustusjärjestelmänsä osasta (European Phased Adaptive Approach) – tulisihan tuhottoman kalliista ja toiminnaltaan epävarmasta ohjuspuolustusjärjestelmästä tällaisessa hypoteettisessa tilanteessa strategisesti kohtalaisen kallis turhake.

Vai miten on? Obaman ydinasestrategiasta vastaavan hallinnonosan korkean tason virkamies Madelyn Creedon korosti hiljattain, ettei mahdollinen edistyminen Iranin kysymyksessä vaikuta Yhdysvaltojen ohjuspuolustushankkeeseen: ”It’s not where is Iran going. It is where is anyone [in the world] going that has offensive missile capabilities and how do we think about defending.”

Jälkimmäinen sitaatti voi kansainvälistä politiikkaa piinaavassa eksistentiaalisessa epävarmuudessa viitata potentiaalisesti kehen ja mihin tahansa (tulevaisuuden piinaavaa epävarmuutta ei ole ylitettävissä – vai onko?), mutta päivänpolitiikkaan yhdistettynä lausunto voi viitata lähinnä Venäjään. Creedonin perustelu mursi joka tapauksessa Yhdysvaltojen virallisen retoriikan, jossa ohjuspuolustusta on perusteltu yksinomaan Iranin uhkalla. Venäjä on puolestaan ollut jatkuvasti, omia poliittisia intressejään korostaen, huolissaan siitä, miten mahdolliset ohjuspuolustusjärjestelmät vaikuttavat heidän strategiseen iskukapasiteettiin ja tätä kautta ydinasepariteettiin laajemmin. Creedonin kommentti, sikäli kun se edustaa Obaman hallinnon poliittista linjaa, antaa venäläisten huolille – ja ilman ydinpuolustusinsentiiviäkin kovilla kierroksilla käyvälle varustelupolitiikalle – lisäpontta.

Venäjän huolella on omat sisäpolitiikkaan ja Venäjän euraasialaiseen suurvaltapoliittiseen statukseen johdettavat syynsä, jotka toimisivat luultavasti ilman ydinasemekaniikkaakin. Toisaalta asiassa tulee huomioida myös ydinasestrateginen ulottuvuus. Ydinasestrategiassa mikään ei ole niin tehokas hyökkäyskapasiteettia vahvistava asejärjestelmä kuin aukoton ohjuspuolustus (aukottomuutta ei tietysti ole saavutettavissa, mutta vastaiskukapasiteettia voidaan teoreettisesti heikentää levottomuutta herättäviin ja epävarmuuden syöksykierteen käynnistäviin mittasuhteisiin). Uudesta ydinaseita vähentävästä START-sopimuksesta huolimatta sekä Yhdysvallat (ks. myös) että Venäjä ovat lisänneet ydinaseisiin kohdistuvia varustelumenoja. Menot kohdistuvat ensisijaisesti laatuun ja modernisaatioon.

Laatua hiotaan nyt huippuunsa, jolloin määrälliset vähennykset ovat vaarassa jäädä laadullisen ja teknologisen kehityksen varjoon, kuten käytännössä kävi kylmän sodan SALT II-kierroksen kohdalla. Venäjän satsauksen nousu on prosentuaalisesti merkittävämpi harppaus, mutta tästä huolimatta Yhdysvaltojen panostukset ovat vielä aivan omalla tasollaan (vrt. rus, usa).

Creedonin kommentit vahvistavat käsitystä, että Yhdysvaltojen ja Venäjän suhteet ovat edelleen varsin hyiset. Laadullista sparrausta ja ydinasevarustelukysymyksiin tuomia epävarmuuskertoimia vasten olisi toivottavaa, että talvesta todella tulisi tältä osin hitusen lämpimämpi. Samalla voidaan taas miettiä, että mitä tämä mekaniikka merkitsee Suomen ulkopolitiikkaa ja sen perinnettä vasten.