Suora-ammuntaa: haja-ajatuksia modernin sodankäynnin tilasta

Puolustusvoimat julkaisi varsin näyttävän kampanjan siivittämänä maavoimien uuden taistelutavan; on uudenkarheaa ja trendikästä esittelyvideota, medianäkyvyyttä, lisää medianäkyvyyttä sekä tietysti seikkaperäinen selvitys siitä, miten taisteluilme uudistuu, toki myös eri aselajien näkökulmasta.

En ole paras asiantuntija arvioimaan Suomen PV:n strategian ja taktiikan kehitystä kylmän sodan jälkeen, joten en puutu tähän ulottuvuuteen. Haluan kuitenkin arvioida kampanjaa laajempana ilmiönä omista lähtökohdistani.

Eittämättä uudistuksella on sen laatijien mielestä vilpitön yhteys puolustusvoimien kehittämiseen ja heidän käsitykseensä muuttuvasta sodankäynnistä sekä viime kädessä valtakunnan puolustamisesta. Ja näin varmasti onkin. Kampanjan toinen, minua eritoten kiinnostava tarkoitus, on puhtaasti markkinoida puolustusvoimien asemaa Suomen turvallisuuspolitiikan kentässä.

Puolustusvoimilla on koko työ saada armeija näyttämään houkuttelevalta ja modernilta nykynuorisolle, joka sekä terveydellisistä, käytännöllisistä ja eettisistä syistä kaihtaa yhä enenevissä määrin kansallista puolustuslaitostamme. Lisäksi puolustusvoimilla on toki tarvetta edustautua raikkaana instituutiona ja hallinnonalana. Puolustusvoimat ovat aina saaneet, ainakin omasta mielestään, kerjätä tosissaan toiminnalleen sen vaatimat resurssit.

Kampanjan sisältöä voi myös arvioida kriittisin silmin. Minkälaisen kuvan uusi taisteluilme antaa sodankäynnistä? Mielestäni varsin vaarallisella tavalla lapsellisen. Esimerkiksi maavoimien esittelytekstin kappaleessa ’Taistelutavan olemus’ uutta toimintamallia esitellään kuin kyseessä jokin start-up -yrityksen strategiapalaveri:

Uudistetussa taistelutavassa korostuvat aktiivisuus, aloitteellisuus, liike ja joustavuus. […] Oma-aloitteellisuudelle ja oveluudelle on entistä enemmän sijaa. Joukolla, joka taistelutilanteessa yllättää vastustajansa, on hetkellisesti moninkertainen ylivoima. Tarkkuuskiväärillä tai panssarintorjunta-aseella yllättävästä suunnasta valmistellusta tuliasemasta ammutun laukauksen osumatodennäköisyys on parempi kuin vastustajan tulen alta ammuttaessa. […] Kenttäkokeissa on kouluttajien ja johtajien eri tasoilla löydettävä käytännön keinot esimerkiksi partio- ja panssaritiedustelun vaikeuttamiseksi, puolustusryhmityksen joustavaan muuttamiseen, kärjen toistuvaan pysäyttämiseen ja vaikutuksen ylläpitämiseen koko taistelun ajan koko vastuualueella. Miten salaan ja harhautan, miten houkuttelen hyökkääjän itselleni edulliseen taistelutilanteeseen, miten tempaan aloitteen, ovat kysymyksiä, joihin on haettava vastaukset.

Kohtuuden ja tasapuolisuuden nimissä on sanottava, että yllä olevien poimintojen välissä on yllättävänkin käytännönläheistä ja selkeää kuvausta taistelutaktiikoiden eri osa-alueista sekä sotilaiden käytössä olevista keinovalikoimista aina yksittäisestä sotilaasta pataljoonan tasolle.

Mutta kuitenkin: annetaanko tekstissä todenmukainen kuva sotatantereesta? Viekö hajautetun sodankäynnin oppi, operaatiomaisuus ja yksilön luovuus pois sitä tosiasiaa, että kyseessä on elämän ja kuoleman kysymyksistä? Kampanjan esitys sotatilanteessa tapahtuvista ratkaisuista näyttäytyvät videopelimäisenä taktikointina ja ovelina vetoina. Yksittäinen sotilas pääsee tätä nykyä toteuttamaan itseään ja luovuuttaan puolustusvoimissa.

Annettu kuva sodankäynnistä on mielestäni kestämätön – sodankäynnin muutoksesta riippumatta. Rationaliteetti on kaukana siinä vaiheessa, kun kolmen sotilaan hajautettu taisteluryhmä lähtee innovoimaan uusia ratkaisuja vihulaisen kukistamiseksi.

Sotatantere ei ole innovaatioiden paikka. Tässä suhteessa jotain dramaattista on tapahtunut niistä ajoista, kun itse suoritin asepalvelukseni. Tuolloin mentiin tiukasti joukko-osaston edun ja ylhäältä ohjatun strategian mukaisesti. Sotapeleissä ei nokkeluus ja luovuus kukoistanut.

Kuten sanottu, puolustusvoimilla on nähtävästi enemmän ja vähemmän kovaa tarvetta kasvojenkohotukseen. Mielenkiintoisella tavalla maavoimien uudet taisteluihanteet sisältävät kaikuja hiljattain eduskunnan turpoväännössäkin kunnostautuneen Tom Packalenin (ps) ajatuksia epäsymmetrisen sissisodankäynnin doktriiniin siirtymisestä. Tällä tavalla onkin mielenkiintoista kysyä, voidaanko maavoimien taistelumallin suunnasta tulkita myös porttiteorian mukaista liukumaa kohti ammattisotilaiden maailmaa? Tässähän esimerkiksi perussuomalaiset ja vihreät voisivat lyödä odottamattomasti kättä yhteen: siirtyminen epäsymmetriseen sissitaisteluun voisi vapauttaa yhteiskunnan resursseja kokonaisturvallisuuden strategian mukaisesti myös muihin yhteiskunnan vakauden ja turvallisuuden kannalta tärkeisiin tehtäviin keskittyvien kansalaistaitojen kouluttamiseen. Entä olisiko kehitys tällöin sitä kuuluisaa Nato-yhteensopivaa?

***

Sattumaa tai ei, samaan aikaan kun otimme vastaan maavoimien uuden taisteluilmeen, julkaisi hesari ansiokkaan artikkelin virtuaalisodankäynnistä. Jo vuosituhannen alussa Michael Ignatieffin lanseeraama ’virtual war’ -käsitys on jo jonkin verran vanha, mutta varsin hyvin aikaa kestänyt teesi, joka on ajankohtainen esimerkikiksi Yhdysvaltojen lennokkipolitiikkaa ruotivassa keskustelussa – tai sen tulisi olla ajankohtaista tässä keskustelussa.

Hesarin artikkelissa tuodaan esille useita ongelmia, joita sodankäynnin videopelimäisyys tuottaa – siis ihan konkreettisesti: yhä suurempi osa sotilaallisesta toiminnasta ja tappamisesta toteutetaan erilaisten näyttöpäätteiden varassa, jopa tuunatuilla videopelivalmistajien ohjaimilla. Kuten artikkelissakin todetaan: ”Pe­li ei voi kos­kaan vä­lit­tää tais­te­lu­ti­lan­teen pai­nei­ta ja kau­heut­ta”. Samaan hengenvetoon olisi nähtävästi lisättävä, ettei sodankäynnistä tulisi antaa harmitonta videopelimäistä kuvaa, jossa nokkelat yksilöt saavat toteuttaa itseään, ilman että kuvan vastapainona tuodaan esiin sodankäynnin eksistentiaalinen ja moraalinen raadollisuus sekä toisaalta myös sotilaiden sodankäyntiä sääntelevät eettiset velvoitteet (jus in bello). Ei edes silloin, kun kyseessä on armeijan koulutustarvetta palvelevat kampanjat ja videot.

***

Mikä sitten on totuus modernista sodankäynnistä? Ehkä sellaista ei voida (onneksi, käytännön esimerkkien vähyydestä johtuen) esittää. Nuorille asevelvollisille ja värväytymistä harkitseville, joille maavoimien markkinointi on (osittain) suunnattu, tulisi pyrkiä antaa tästä huolimatta mahdollisimman totuudenmukainen kuva sodankäynnistä.

Ja kuinka ollakaan, edelleen sattumaa tai ei, samaisena päivänä maavoimien taisteluilmeen julkistamisen kanssa esitettiin YLE:n MOT-ohjelma, jossa käsiteltiin kipeää aihetta: suomalaisten rauhanturvaveteraanien vakavia jälkitraumaattisia stressioireita. Ohjelma oli vaikuttava, ennen kaikkea siinä esiteltyjen rankkojen kokemusten ja kohtaloiden muodossa. Vakavan kunnioituksen paikka näille uusveteraaneille.

Katsokaapa ohjelma: siinä teille kuvaa siitä, mitä sodankäynti aiheuttaa. Ja kyseessä ovat kuitenkin kriisitilanteissa, ei laajamittaisessa sotatilanteessa, toimineiden ammattisotilaiden kokemuksista. Tämä porukka on hieman eri liemissä keiteltyä vajaan kuuden kuukauden varusmieskoulutuksen käyneisiin nassikoihin verrattuna.

MOT-dokumentin kokemukset saavat ajattelemaan todellisuuden ja mielikuvien epäsuhtaa: mitä moderni sodankäynti aiheuttaisikaan riskiyhteiskuntaamme kasvaneille yltäkylläisyyteen ja henkisiin haasteisiin kasvaneille penskoille, minä itse mukaan lukien?

Otetaan markkinointi markkinointina, mutta todellisuus kaunistelemattomana. Puolustusvoimilla on oma ulkopoliittinenkin tehtävänsä ja paikkansa yhteiskunnassamme, mutta sodankäynnin kuvastoa pehmentämällä sitä on arvelluttavaa pyhittää.

Teknologiat opetuksessa – herra vai renki?

Kirjoitin oheisen artikkelin osana aineenopettajan pedagogisia opintoja, joiden parissa (muun muassa) parhaillaan piehtaroin Tampereen yliopistossa. Laadin artikkelin tavallaan opetusryhmämme sisäisen keskustelun pohjalta, mikä kenties selittää hitusen tavanomaistakin poleemisempaa tyyliä sekä mahdollisia viittauksia joihinkin aikaisempiin ryhmämme sisäisiin puheenvuoroihin. Artikkelia pälyiltyäni totesin, että kenties ajatuksesta saattaisi olla iloa laajemmassakin levityksessä. Nähtäväksi jää.

***

Uudet digitaaliset teknologiat ovat synnyttäneet kokonaan uusia sosiaalisia innovaatioita ja käytäntöjä etenkin nuorten keskuuteen. Ne tulevat luomaan uusia muotoja ja sovelluksia oppimiseen. Ne voivat synnyttää myös radikaaleja uusia oppimisen käytänteitä ja korvata nykymuotoisia koulutuksen muotoja. (Lankinen 2010, 4.)

Näin ylevin sanankääntein meidät johdatellaan opetushallituksen koulu 3.0 -hankkeeseen. Johdatuksesta vastaa tuolloinen opetushallituksen pääjohtaja, nykyinen valtioneuvoston kanslian alivaltiosihteeri Timo Lankinen. Lankisen työnkuvana tosin olikin hallinnon edustajana vahvistaa kyseisen projektin ja sen tuottaman opuksen selkärankana toimivaa teknologiahypeä, joten ei ole syytä liiaksi tuomita poliittiseen nostatukseen ja korupuheisiin leipäänsä perustavan Lankisen panosta. Tärkeämpää sen sijaan on kiinnittää huomio kahteen seikkaan: 1) pöhöttyneellä teknologiadiskurssilla peitellään todellisia ongelmia sekä 2) teknologiaa ollaan (vai ollaanko?) – kenties hieman huomaamattakin – siirtämässä välinearvosta itseisarvoksi opetuksessa ja kasvatuksessa.

Lähdetään liikkeelle jälkimmäisestä pointista. Opettajat tietävät, ettei kasvatukseen ole mitään mahdollisuuksia – tai varaa – rynnätä teknologia edellä. Jalkapallojoukkuettakaan tuskin kasataan sillä perusteella, kenellä on kiiltävimmät ja upeimmat nappulakengät (vaikka joskus tältä saattaa mestareiden liigan matseja katsellessa näyttääkin). Oppimisen renkinä teknologia voi näyttää parhaita puoliaan. Tavallaan se on oppilaiden arkipäivässä joka tapauksessa läsnä, teimme siitä numeroa tai emme. Kyse on eräänlaisesta päätehabituaalisuudesta. Kansalaiset, eivät vain nuoriso, kasvavat yhteiskuntaan kiinni näyttöpäätteillä siinä missä muissakin, perinteisissä sosiaalisissa ympäristöissä. Kysymys ei ole siitä, että teknologia olisi merkittävästi muuttanut esimerkiksi peruskoulun opetussisältöjä (ellei tiedonvälityksen kiihtyvän tahdin tuottamaa ähkyä ja lyhytjänteisyyttä tarkastella myös sisällöllisenä seikkana). Sen sijaan teknologia tarjoaa toisinaan oikoteitä niiden perimmäisten kysymysten äärelle, jotka pitävät kasvatusfilosofiassa pintansa siitä huolimatta, kuinka monta iPadia tai muuta sormeiltavaa kunnat ja hallinnot kersoille kustantavat.

Opettajan kasvatustehtävä on enemmän ja vähemmän pelkistäen määritelty oppimaan ohjaamiseksi. Vai miten se nyt meni? Jotenkin niin kuitenkin, että meidän tehtävänämme ei ole enää niinkään tiedon syöttämisen ja järsimisen kaitseminen, vaan juuri näiden sinänsä ihan arvokkaina pidettyjen toimintojen taustalla vaikuttavien metataitojen äärelle johdattaminen. Antaa majavan sitten itse tehdä patonsa. Tehtävä on vähintäänkin ylevä ja tätä kautta kaikessa epäkäytännöllisyydessään ja konstruktivistisessa pöhöttyneisyydessään haastava. Mutta, ja jos otetaan esitetty konstruktivistinen ja voimaannuttamiseen perustuva paradigma tosisaan, silti: millä ihmeen tavalla teknologiat voivat (tai voisivat?) hyödyttää metaoppimista? Millä tavalla naiivi ja presentistinen käsitys, jossa junnut oppivat puhtaalta pöydältä esimerkiksi iPadia käyttämällä innovoimaan meille käsityönä paremman maailman, kestää päivänvaloa virallisten kasvatustavoitteiden rinnalla? Heikosti.

Viimeksi tänään Helsingin Sanomissa (11.2.2013) harmiteltiin digilaitteiden jäävän vähälle käytölle koulussa. Syitä tilanteelle nähtiin monia: opetushenkilökunnan kiire, opettajien teknologiakoulutukseen käytettävissä olevat niukat resurssit (aivan kuin muutoin opettajakoulutus ja täydennyskoulutussektori uisi rahassa), teknologiaympäristölle tuotettujen fiksujen sisältöjen heikko taso, ja niin edelleen. Perustelut ja luetellut syyt ovat kiusallisen banaaleja kasvatusfilosofian kontekstista katsoen. Aivan kuin monimutkaisemmat ja paremmin suunnitellut tietoaineiden tehtävät tuottaisivat teknologiavälitteisen kasvatuksen vallankumouksen. Missä on metaoppiminen? Kuinka tabletit ja sosiaalinen media edistävät oppijan kykyä kriittiseen ja synteettiseen ajatteluun, puhumattakaan omaehtoiseen ja päämäärätietoiseen oman oppijaprofiilinsa tutkimiseen? Miten tabletti kasvattaa itsetietoisia, kestävään ajatteluun pyrkiviä kansalaisia?

Sitten ensimmäiseen pointtiin. Ongelma on pähkinänkuoressa se, että tällä hetkellä pähkäillään sitä, miten teknologia saadaan istutettua luokkaan, ei sitä, miten se edesauttaa oppilaiden syvätason oppimista tavoilla, joihin perinteiset opetusympäristöt  ja -menetelmät eivät pysty. Näkemykseni teknologian integroimisesta oppimiseen on hyvin skeptinen, kuten polemiikistani saattaa huokua. Parhaimmillaan se voi olla kelpo väline esimerkiksi tietoaineiden opettamisessa (ja sitähän perinteinen tietokone parhaimmillaan onkin). On kuitenkin aivan eri asia suunnitella koulutuksen tulevaisuutta siitä näkökulmasta, miten ja kuinka tehokkaasti taulutietokoneet saadaan kolmosluokkalaisten käsiin koulussa. Hesarin jutusta päätellen tällaisia pohditaan hallinnossa ihan korvausta vastaan: opetushallitus on päättänyt perustaa erillisen digitaalisen oppimisen neuvottelukunnan (kainalojutussa, oireellista kyllä, isolla alkukirjaimella). Kenties kasvatusfilosofian klassikotkin motkottivat aikoinaan, kuinka absudria on kehittää kasvatusajattelua siltä pohjalta, kuinka tehokkaasti ja mielekkäästi oppilaat saadaan käyttämään kynää ja vihkoa. Toivottavasti digitaalisen oppimisen neuvottelukunnassa otetaan analogiasta vaari ja uskalletaan kurkistaa edes hitusen koului 3.0 -projektia kriittisemmin post-Nokia -maailmaan.

Ja sitten oli se intialaisten lapsien tapaus, jossa tenavat oppivat käyttämään tietokonetta ilman minkäänlaista ulkopuolista auktoriteettia. Tämä on tarjonnut joillekin kolumnisteille suuren ilmestyksen, vaikka jo jokainen allekirjoittaneen 80-luvun sukupolvesta on käytännössä käynyt aivan saman polun läpi (vaikka meillä oli yläasteelta alkaen jotain atk-tunteja, ei kukaan oppilaista tehnyt mitään aiheesta pihalla olevan opettajan antamia tehtäviä, vaan koetteli lähinnä silloisen modeemin ja alkeellisten käyttöjärjestelmien rajoja), eikä käsittääkseni tästä huolimatta kaikista ystävistäni ole kuoriutunut tietotekniikan ammattilaisia, ohjelmoijia, hakkereita ja nörttejä. Itse asiassa suurin osa varmasti panettelee sitä, kuinka suurien monikansallisten korporaatioiden markkinalogiikan seuraamat tekniikkaratkaisut lähinnä asettavat painostavan kehikon ja reunaehdot luovuutemme kukkimiselle. Mistä tämä johtuu: siitä, että kyseessä on hyvin alkeellinen, mekaaninen ja suljettu oppimisympäristö, jolla ei ole mitään tekemistä esimerkiksi etiikan, estetiikan, yhteiskunnallisen ajattelun, normien, kriittisen ja itsenäisen ajattelun saati luovuuden (no ehkä jossain rajatussa ja suljetussa mielessä luovuuden) kanssa. Teknologiaa ei kehitetä altruistisin perustein: markkinalogiikka ylittää avoimen ja solidaristisen hyötynäkökulman.

Jos tällainen maailma edustaa kasvatuksen vallankumouksen suurta alkusysäystä, olemme isossa liemessä. Itse vastustan kaikkea (lauseen olisi varmasti voinut lopettaa tähänkin) menetelmälähtöistä ja välineellis-rationaalista kasvatusajattelua, jota tietotekniikkahekuma pahamaineisena silmissäni edustaa. Hyvästä ja toisinaan hyödyllisestä rengistä ollaan tekemässä vaivihkaa herraa, joka palvelee varsin rajallisia ja lyhytnäköisiä päämääriä. Luovuus ei synny näpertelelyn vaan aivomassojen heilahdusten tasolla. Tekemällä toki oppii, mutta tämäkin ilmiö on mahdollista vain, jos joku keskittyy ensiksi kasvattamaan oppijaa oppimisen ilmiöön – käsittelemään sitä itsetietoisesti ja kriittisesti. Oppiminen ilman subjektia on lähinnä alistumista nykyisyydessä vallitseville käytänteille – vai pitäisikö sanoa tätä nykyä osuvammin käyttöjärjestelmille.

Maailmamme tilat, 13.2.2013

Varis haukkoo itikoita lumiselta oksalta

Kulovalkea on levinnyt painojälkinä aamun sanomalehteen

Jossain sika röhnöttää realistien ikuiseksi siunaamaa tunnussäveltä

kaulukset tärkättyinä

Todistamisen taakka peilautuu takaisin Sian kiiluvista viirusilmistä –

nykyisyys on rehevöittynyt

osaksi ikuista luonnontilaa

Houdini! – Sikalauma irrottautuu maagisesti tarkkailijoiksi

Pienimmätkin ilonaiheet henkilökohtaisessa elämässä väijyvät karikkoina fatalismin ajelehtivaa laivaa

Rysähdys! Puhelin piipittää;

keskustua keskustelusta

– analyyttinen ääni voittakoon?

Turpoa tuutin täydeltä?

Edellisessä blogautuksessani käsittelin – en niinkään harmitellut, kuten tapana on – Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelun vinoumien syitä ja lähtökohtia.

Tasapuolisuuden nimissä on myönnettävä, että Suomen turpokeskustelussa on viime aikoina havaittu myös uudenlaista virettä. Jos nyt ei välttämättä kaikkien keskustelua seuraavien mielestä aina niin raikasta sellaista. Itse jätän varauksen ottaa kantaa keskustelun hedelmällisyyteen vasta, kun varsinaisia poliittisia johtopäätöksiä niputetaan yhteen.

Joka tapauksessa ainakin seuraavanlaista muutosta on havaittavissa (tästä kokoelmasta osakrediitti myös hesarin Kari Huhdalle (HS 6.2.2013, A 12), joka kirvoitti pohtimaan muutosta:

1) Turpon hallinnonalojen ministereistä Carl Haglund (r) on ottanut isoa roolia mediassa. Vaikuttaa siltä, että mediaan ei ole juuri välittynyt Erkki Tuomiojan näkemyksiä, joka ikään kuin näki viisaaksi ottaa hieman takapakkia paikallaan jumittavasta keskustelusta Islannin ilmaoperaation jälkeen. Tai kenties hän suojelee poliittista selustaansa huomatessaan, että keskustelu liikahtelee sellaisiin suuntiin, joka ei välttämättä istu yhteen hänen kannattajakuntansa mielipiteiden kanssa.

2) Haglundin roolissa ei kenties sisällöllisesti ole mitään hirveän uutta: puolustusmäärärahojen kehityksen kitsaus pitkällä jänteellä on ollut puolustusministeriemme vakiovuodatuksia ainakin niin pitkään, kun selontekomenetelmä on jaettu puolustus- ja ulkoasiainhallinnon resurssikamppailun näyttämöksi. Uutta sen sijaan on Haglundin retoriikan painotus: hän vihjaa entistä selvemmin, käsittääkseni juuri retorisena tehokeinona poliittisen keskustelun ja päätöksenteon tehostamiseksi, että Suomen puolustuspolitiikka on tienhaarassa – jos massia hävittäjiin ei liikene (reilut kymmenen puolustusvoimien hankintabudjettia pelkästään hävittäjäkannan uusimiseen), on edessä sotilaallisen liittoutumisen tie.

3) Ja liittoutumisen tarvetta on ennakoitu pitkin talvea Pohjoismaisesta puolustusyhteistyöstä käytävässä keskustelussa. Poliitikot ja joulukuussa julkaistu selonteko ovat opettaneet, että ei ole aivan yhdentekevää, puhutaanko tässä yhteydessä käsittein ’yhteistoiminta’ vai ’yhteistyö’, puhumattakaan vallankumouksellisesta ’yhteispuolustuksesta’. Haglundin piirtämään tienhaaraan nähden puolustusalan yhteistoiminnan näkymät Pohjoismaiden kesken vaikuttavat sittenkin historiallisten kokemusten (kopterihankintojen surkuhupaisuus, anyone) ja nykyrealiteettien (vasta edellytyksistä yhteistoiminnasta ollaan yhteisymmärryksessä) valossa kapealta kinttupolulta – etenkin jos sitä verrataan hiljaa taustalla siintävän Nato-valtatiehen. Horisontissa kiiltelevä Nato-valtatie aiheuttaa monille revisionisteille vauhtisokeutta jo etänä. Avoimia käytännön toimivuuteen liittyviä kysymyksiä, joita listasin edelliseen blogautukseeni, on runsaasti.

4) Tähän liitty neljäs uutuus, jota en tullut maininneeksi edellisessä kirjoituksessani: Yhdysvaltojen merkitys, josta puhutaan tätä nykyä hieman erilaisin äänenpainoin. Yhdysvaltojen sitouttaminen Eurooppaan on pitkään nähty lähinnä ulkopoliittisena arvovaltakysymyksenä. Nyt mukana on myös strateginen ulottuvuus. Pohjolassa on huomattu Yhdysvaltain Tyynellemerelle sekä toisaalta kyberulottuvuuteen painottuvat strategiset linjaukset. Pelko Yhdysvaltojen ”vetäytymisestä” Euroopasta on kalvannut niin Nato- kuin liittoutumattomiakin valtoja. Tämä argumentti on ollut vahvasti esillä muun muassa Islannin ilmavalvontaan osallistumista ruotivassa keskustelussa, kuten esimerkiksi Hiski Haukkan Suomen muuttuvat koordinaatit -blogissa.

5) Tästä päästään suoraan viidenteen ja tällä erää viimeiseen huomioon turpokeskustelun uusista virtauksista. Kuten Yhdysvaltojen strategisen vaikutuksen pohdinta osoittaa, ollaan suomalaisesta keskustelua ankkuroitu viimeisen vuoden aikana entistä vahvemmin nimenomaan Pohjois-Euroopan, Pohjolan ja Suomen lähialueen strategisen ulottuvuuden kysymyksiin. Tämä on suuri muutos 2000-luvun alun keskustelussa, jossa strateginen horisonttin oli asetettu monesti pitkälle Euroopan alueen ulkopuolelle (kriisinhallintakeskustelu) tai abstraktille globaalille tasolle. Kaksi jälkimmäistä yhteyttä eivät luonnollisesti ole poistuneet turpo-keskustelun agendalta (eivätkä toki selonteostakaan), mutta niitä on tullut haastamaan lähialueiden kokonaistrategiaa koskevat puheet, joissa Yhdysvaltojen merkitystä tarkastellaan pitkästä aikaa, ei vain ulkopoliittisten vaan myös puolustuspoliittisten argumenttien läpi.

Viimeisestä pointista seuraakin jatkokysymys, jota turpo-keskusteluun ei – ainakaan virallisissa puitteissa – ole vielä kytketty: onko Suomen strategisessa lähiympäristössä tapahtunut sellaisia muutoksia, jotka selittävät viidennen kohdan tarpeen, vai onko kyse edelleen laajemmasta voimatasapainoajattelusta, joka ei välttämättä anna viitteitä reaktiivisen politiikan tarpeesta?

Entä mitä keskustelusta puuttuu. Omasta näkökulmastani katsoen esimerkiksi Naton ja Venäjän suhteista puhutaan edelleen liian vähän – riippumatta siitä mikä rooli Natolla nähdään Suomelle olevan. Venäjän ja Naton välinen säilänkalistelu esimerkiksi ydinasejärjestelmien ja ohjuspuolustusjärjestelmien saralla on sen verran kovan luokan tavaraa, joka koskee väistämättä Suomeakin, että toivoisi Suomessa käytävän keskustelua myös näistä asioista. Muutoin Suomi todella alkaa näyttää vetäytyvältä reagoijalta (turvallisuuspoliittinen keskustelu on myös aina viesti Suomen ulkopuolellekin), ei niinkään aktiiviselta ongelmien ratkojalta ja lievittäjältä, jonka toivoisi määrittelevän Suomen ulkopoliittista profiilia jatkossakin.

Ulos limbosta – kuka on varastanut Suomen turvallisuuspoliittisen keskustelun sisällön?

Christopher Nolanin ohjaamassa menestyselokuvassa, Inceptionissa, vakoiltiin ihmisten unia ja varastettiin niiden sisältöjä. Menetelmä oli näppärä, sillä uniin tunkeutumalla Leonardo DiCaprion näyttelemä Dominic Cobb sai, paitsi suoraa tiedusteluinformaatiota, myös istutettua työnantajansa toivomia ajatusrakennelmia kohteidensa alitajuntaan. Tehokkaan tiedustelumenetelmän kääntöpuolena oli vaara juuttua syvenevien unikerrosten uumeniin, etenkin kolmannen kerroksen limboon (unet unien sisällä), josta ei käytännössä ollut pääsemistä takaisin tosimaailmaan, jossa vasta unien sisällöillä oli jotain käytännön seurauksia.

Miten tämä sitten liittyy Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen keskusteluun, jonka kierrokset ovat käyneet ainakin rajatussa poliittisessa ja akateemisessa keskustelussa verrattain kovilla viimeisten kuukausien aikana?

Viimeksi perjantaina Charly Salonius-Pasternak ja Jarmo Limnéll, kaksi Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskeistä nuoremman polven tutkijaa ja vaikuttajaa, kävivät käsiksi Suomen ulkopoliittisen linjan hesarin vieraskynässään (HS 1.2.2013).

Herrasmiehet penäsivät uutta, päivitettyyn tilanneanalyysiin pohjautuvaa ulko- ja turvallisuuspoliittista konsensusta. Kohtuullisen selvä näpäytys hiljattain julkaistua turvallisuus- ja puolustuspoliittista selontekoa, ehkä selontekoprosessiakin kohtaan. Kirjoitus herätti – ainakin pienissä asiaan vihkiytyneissä piireissä – vireää, mutta (toistaiseksi) valitettavan sisällyksetöntä keskustelua, joka toki jatkunee vielä tovin tämän jälkeenkin.

Suomen ulkopolitiikassa harrastettiin kylmän sodan kahden viimeisen vuosikymmenen aikana (muun muassa) rähmälläänolon ja inhorealismin siivilöimän liturgian suoltamista. Keskustelu oli juuttunut limboon, josta päästiin ulos vasta ulkoa tulleesta herätyksestä (kylmän sodan päättyminen), jollaista myös Inceptionissa tarvitaan operaation kohteena olevien unien keskeyttämiseksi. Politiikassa ajauduttiin dogmaatikon uneen, uneen unessa.

1990-luvun turvallisuuden merkityksiä ravistelleesta hajaannuksesta on 2000-luvun myötä siirrytty uuteen liturgian vaiheeseen. Kuten jo muutama vuosi sitten julkaistussa pro gradussani osoitin, on Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu juuttunut keskusteluksi siitä mistä ja miten siitä pitäisi keskustella (sama ilmiö vaivaa myös oireellisesti esimerkiksi maahanmuuttopolitiikkaa). Kysymys kuuluukin: kuka (ja miksi) on ottanut suomalaisen keskustelun haltuunsa ja upottanut sen hedelmättömälle metatasolle, jossa keskustellaan keskustelusta? Tai sitten voitte lopettaa lukemisen tähän ja todeta, että olen selvästi perehtynyt vaan vinksahtaneeseen otokseen tästä keskustelusta, enkä näe sen koko rikkautta (voisitte kenties tällöin ystävällisesti ohjata minut terveemmille urille).

Salonius-Pasternakin ja Limnéllin ehdotuksessa oli toki sisällöllisiäkin pointteja, eikä tarkoituksenani ole syyttä heitä edellä esittämistäni keskustelukulttuurin elementeistä. He esittivät esimerkiksi vaatimuksen Suomen de facto liittoutumisen avoimesta tunnustamisesta. Myös normatiivinen vaade pienvaltiolle tärkeästä (parlamentaarisesta, akateemisesta, strategisesta?) konsensuksesta on omalla historiaan taittuvalla tavallaan varsin virkistävä ehdotus. Tähän liittyy myös, näin haluan tulkita, vaatimus keskustelusta, jossa vastakkaisia näkemyksiä esittäviä debatoijia kunnioitetaan, sillä muutoin politiikalta katoaa demokraattinen pohja. Tästä huolimatta en voi välttyä huomaamasta, että nämäkin sinänsä tärkeät huomiot kohdistuvat vähintään yhtä paljon keskustelun muotoon (onko konsensus väline vai itseisarvo?) kuin sen sisältöön ja tästä tehtäviin politiikan käytännön johtopäätöksiin.

Tietty kaava vaikuttaa siis toistuvan ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa. Tämä on osoitus uudesta liturgiasta. Yksi oire tästä on Suomen syvenevää länsi-integraatiota kannattavien ihmisten keskittyminen todellisten argumenttien sijaan juuri keskustelun muodon ruotimiseen. Nato-jäsenyyttä kannatetaan politiikan ja tutkimuksen eliitissä, varmasti monin eri perustein, joista olisi huomattavasti mielenkiintoisempaa lukea kuin keskustelun muodosta, sen puutteesta ja vinoutumisesta käytävää metakeskustelua. Itse nautin elämästä valveilla, en unessa – puhumattakaan unesta unen sisällä.

Voinen tässä paljastaa, että suhtaudun varauksellisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikan perusteita ravisutteleviin avauksiin. Jopa ulkopolitiikan ongelmaton nostaminen itsenäiseksi ja ongelmattomaksi politiikan alaksi laajemman turvallisuuspolitiikan rinnalle nostaa hieman niskavillojani pystyyn. Minulle ulkopolitiikka on aina näyttäytynyt myös turvallisuuspolitiikan välineenä.

Kun puhutaan turvallisuuspolitiikasta, ei kyse ole mistä tahansa hallinnollisesta tai toimintapoliittisesta näpertelystä. Perinteen painolastia tulee kunnioittaa sekä sisäisistä että strategisista syistä. Jälkimmäiseen liittyy myös ajatus siitä, että kaikenlainen linjan- ja konsensuksen muutos tulee pystyä viestimään mahdollisimman avoimesti ja rehellisesti ulkoiseen toimintaympäristöön. Ja tämä viestintä vaatii keskusteluja sellaistenkin osapuolten, kuten venäläisten kanssa, joiden mielipiteiden kuuntelemiselle (ja kriittiselle arvioinnille toki samalla) toivoisi olevan perusteita jatkossakin ilman, että saa taistolaisen tai uusrähmettyneen leiman otsaansa.

Mutta mikään perinne ei ole niin vahva tai tärkeä, että se olisi immuuni nykyisyyden ja tulevaisuuden horisonteille. Perinne tarjoaa keskusteluyhteyden toimintaa ohjaaviin arvoihin. Nämä arvot taas tulevat määrittelemään pohjimmiltaan sen mikä on toimivaa politiikkaa nykyisyyden ja tulevaisuuden horisontteja vasten. Tämän päälle sitten nousevat poliittiset linjaukset politiikan tekoina ja välineinä. Ja valitut välineet ovat niitä, jotka ovat kaikkein toimivimpia edellisiä arvoja vasten. Tätä voisi kutsua pragmatistisesti perustelluksi politiikanteoksi, joka on syvemmälle menevä lähtökohta kuin siihen läheisesti liittyvä pragmaattinen ongelmanratkaisupolitiikka, millä saralla Suomessa on hyvät perinteet, ainakin aivan viime vuosiin saakka.

***

Palaan vielä hetkeksi metakeskusteluun. Miten suomalaisen ulko- ja turvallisuuspoliittisen pahanlaatuisen kehän, limboon juuttumisen, voisi rikkoa? Pohjoismaisesta puolustusyhteistyöstä käydyssä keskustelussa tätä on jo osittain tehtykin pohtimalla poliittisten johtopäätösten ja käytäntöjen tosiasiallisia seurauksia. Tämä tulisi tehdä myös liittoutumiskeskustelun todellisen kohteen, eli Nato-jäsenyyden suhteen. Mitä Nato-jäsenyydestä seuraisi Suomelle?

On jotenkin oireellista, että keskustelussa joudutaan käyttämään Nato-jäsenyyden kannattamiselle kiertoilmauksia – uutta käänteisliturgiaa – kuten ’ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu on revittävä auki’, ’keskustelu on kriisissä’, ’quo vadis Suomen ulkopoliittinen linja?’, ’rationaalisesti perusteltu keskustelu puuttuu’ (olisin kiinnostunut kuulemaan mikä se epärationaalinen elementti tässä keskustelussa on, jos ei juuri se, että keskustelija itse keskustelee siitä, miten keskustella?). Tässä on jotain kafkamaista; Suomessa vallitsee sananvapaus, mutta sitä ei tohdita tai osata käyttää? Ehkä perinne on tässä näyttänyt ruman puolensa: keskustelua ei kyetä käymään pragmatistisista lähtökohdista, vaan se kiinnittyy vanhoihin ideologisiin haamuihin ennen kuin on ehtinyt alkaakaan; 1990-luvun verraten liberaalissa ilmapiirissä koulunsa käyneelle tämä vaikuttaa sanalla sanoen kummalliselta ilmiöltä.

Mutta koska Nato-jäsenyys on eräs keskustelun todellisista kiintopisteistä, jota ei jostain syystä haluta, osata tai uskalleta ottaa julkilausutuksi kiintopisteeksi, voisi olla virkistävää vaikka kuulla näkemyksiä tästä metakeskustelun sijaan. Ohjureiksi voisi ottaa  muun muassa seuraavia kysymyksiä:

– Miten Naton ja Venäjän välinen dialogi ja yhteys toimii? Mitkä sisäpoliittiset tekijät vaikuttavat tämän dialogin kehitykseen niin Natomaiden kuin Venäjänkin osalta? Mitä tämä tarkoittaisi Suomelle, jos Suomesta tulisi Naton jäsen? Voisiko Suomella olla tässä jotain roolia Naton sisällä sekä toisaalta voisiko Suomi vaatia Natolta ryhdistäytymistä tai kehittymistä tällä saralla?

– Miten Natojäsenyys vaikuttaisi Lissabonin sopimukseen kirjoitettuihin solidaarisuuslausekkeisiin? Eli kuinka paljon jäsenyys tehostaisi näiden lausekkeiden painoarvoa?

– Miten Suomen laaja alueellinen puolustus hoidetaan Naton alla, vai onko tällaiseen enää edes tarvetta kyberturvallisuuden aikakaudella? Ja jos tähän ei ole tarvetta, niin mikä on jatkossa Suomen puolustusdoktriini (onko se enää edes alueellinen)?

– Mitä muita liittoutumisen pragmaattisia yhdistelmiä on olemassa? Onko monenkeskisessä ja jatkuvasti muuttuvassa maailmassa enää perusteltua rakentaa linjaa yhden doktriinin ja liiton varaan, jos vastaus ensimmäiseen kysymykseen on kielteinen?

– Millä tavalla jäsenyys Natossa toisi Suomelle vaikutusvaltaa (tämä vaikutusvalta-argumentti lienee edelleen institutionalistien ja liberaalien kannattajien joukossa strategisia, puolustuksellisia ja vielä enemmän hyökkäyksellisiä argumentteja suositumpi)? Onko tarjolla vain seremoniallisia illallisia vai pääsisikö Suomi osallistumaan Naton arvoista ja praksiksesta käytävään keskusteluun, joko kokonaisuudessaan tai jollain turvallisuuden sektorilla?

– Mitä jäsenyys tekisi pohjoismaiselle puolustus- ja turvallisuusyhteistyölle?

– Mitä puolustushallinnolle tapahtuu?

– Voidaanko jäsenyyden rinnalla rakentaa nykyisen kokonaisturvallisuuden ja riskiyhteiskuntamme vaatimia turvallisuusvalmiuksia, kuten esimerkiksi siviilipalveluksen kehittämistä kansallisen turvallisuuden kannalta tärkeiden kansalaistaitojen suuntaan?

– Miten Nato-Suomi tulisi linjaamaan YK-politiikkaansa; tulisiko Suomen ihmisoikeuskysymyksiä, globaalia ulottuvuutta ja rakenteellisiin ongelmiin kiinnittyvää politiikkaa linjata tällöin uudelleen Naton sisäisistä syistä?

Mielestäni keskustelun tasosta kiinnostuneet analyytikot voisivat käyttää sananvapauttaan ja esittää näkemyksiään näistä asioista. Ja jos nämä argumentit ovat jo esitetty, voisi ne vaikka kerätä yhteen paikkaan ja kääntää selokielelle. 1) Jos näitä argumentteja ei kyetä  tai osata esittää, osoittautuu uusi liturgia ideologiseksi ja hedelmättömäksi peitseämiseksi, jolloin on turha itkeä omia visiota vastaisesta kansalaismielipiteestä. 2) Tai sitten syynä voi olla pelko argumentoinnin Suomen ulkopuolella herättämästä poliittisesta levottomuudesta, mikä riittänee vastaukseksi myös kysymykseen Nato-jäsenyyden aiheuttamista reaktioista (vaikka kyse voi olla vain argumentoijan omista näkemyksistä tilanteesta). 3) Jos argumentteja ei sen sijaan edes haluta tai uskalleta sisäpoliittiseen paitsioon joutumisen pelossa esittää, osoittaa tämä historiasta tai muualta edelleen keskuuteemme kiinnittyviä ongelmia keskustelukulttuurissamme. Niin tai näin, limbosta on päästävä ulos.

Ja vielä yksi ajatus. Ehkä liittoutumiskysymyksen ympärillä linjasta käytävän keskustelun tuleekin juuttua limboon? Ehkä linjakeskustelu tällä tasolla on vain yksinkertaisesti perusteiltaan hedelmätöntä monenkeskisessä, kompleksisessa ja alituiseen muuttuvassa nykymaailmassa? Ehkä linjat määritellään arvojen, ei niinkään poliittis-sotilaallisten liittoutumien kautta? Iiittoumat edustaisivat pragmatistille ideaalitilanteessa toimivien ratkaisujen alustoja, ei niinkään linjoja itseisarvoina. Valitettavasti nämä alustat suhtautuisivat tällaiseen toimintaan luultavasti samaan tapaan kuin EU:n enemmistö Cameronin linjapuheeseen: keitä te olette poimimaan rusinoita pullastamme?