Etyj ja kriisin neljä kehää

Ei viikkoa, jos ei kohta päivääkään, kun ulkopoliittinen keskustelumme ja ympäröivä maailmamme kuplivat. Saisi jo hiljalleen rauhoittua, saattaisi hidas hämäläinenkin toivoa, mutta tietäähän tämä sen, ettei toivon varassa ole pidemmän päälle hyvä elää. Tohina tuskin on rauhoittumaan päin. Päinvastoin. Asetelmat niin ”konfliktien kaarella” kuin lännen ja Venäjän välillä ovat jähmettymässä. Kylmää ei ehkä aivan kaikkialla vielä ole, mutta toisaalta käsissämme onkin tässä ajassa ja paikassa hahmottuva alkuaine, jonka jähmettymispiste saattaa kylmän sodan jälkeisen optimismimme kyllästämänä löytyä selvästi menneitä aikoja korkeammista lukemista.

Maailmalla jylisee ja natisee. Meikäläinen katse vaikuttaa kuitenkin kohtaavan lähinnä omaan napaan suoraan kohdistuvat kipinät. Näin maailmamme onkin alkanut viimeisten vuosien vahvistama näyttämään entistä puristuneemmalta. Mitäpä sillä kehitysavullakaan sitten tekee, jos kerran katse harittaa viimeistään Marmaranmeren ja Gibraltarin kohdalla. Hajataittoakin on. Atlantin yli tähyävä silmä vaikuttaa kuitenkin toisinaan korjaavaan näitä vääristymiä tehokkaastikin.

Myöhemmällä iällä heikentyvä kaukonäkö on melko harvinainen ilmiö. Kun ei ole optikolla käynti veressä, saattaa sitä helposti tyytyä tilanteeseen, siirtää huomionsa ilmiöihin, joita nähdäkseen ei tarvitse tihrustamalla pinnistää. Maailmanpoliittinen hajataitto on tuonut eteemme näkymän, jossa Euroopan ongelmiin tiivistyvä kriisitietoisuus pelkistää maailmanpolitiikan melskeiden seuraukset neljälle toisiinsa limittyvälle kehälle.

Näkökentän kriittisen massan ja ytimen muodostaa Ukraina. Siinä määrin katseemme kuitenkin vielä vanhastaan vaeltelee, ettei Ukrainan 1990-luvun alkuun ulottuvan sisäpoliittisen kujanjuoksun seurauksiin ja sen asettamiin mahdollisuuksien maailmoihin ole tohdittu enää toviin keskittyä.

Seuraavalta kehältä kun sattuu löytymään jotain paljon puhuttelevampaa, nimittäin Venäjän ja Ukrainan välinen suhde. Suomalaisesta näkökulmasta tässä suhteessa korostuu erityisesti Venäjän toiminta ja tätä toimintaa ohjaavien laajempien motiivien arvuuttelu. Kolmannelta kehältä, jonka katse vielä tarraa vaivatta kiinni, löytyvät sitten Venäjän ja lännen – ensin korostetusti EU:n, sittemmin entistä laveammaksi muodostuneen ”läntisen yhteisön” – väliset suhteet.

Maailma siellä jossain?

Jos oikein pinnistämme, löytyy keskusteluamme kehystävästä maailmankuvasta vielä neljäskin, jonkinlaisena kaatoluokkana toimiva ulkokehä, joka ilmentää Euroopan suhteellisen aseman (Venäjä mukaan lukien) muutosta maailmanjärjestyksen myllerryksen ja ylitsemme vyöryvän tapahtumien vuon keskellä. Tänne maailmanpolitiikan yläkehälle katse yltää yhä harvemmin, ja tällöinkin usein muodossa, jossa yhteys ”muuhun maailmaan” pilkistää kuin vahingossa kolmannella kehällä yhä keskeisemmäksi katsotun transatlanttisen linkin muodostamasta peilistä.

Otetaan esimerkki. Kun Kultarannassa piti arvovaltaisten kansainvälisten vieraiden saattelemana puhua maailman epäjärjestyksestä, kääntyi keskustelu nopeasti kohti sisäkehiä ja Euroopan turvallisuustilannetta. Avauspuheenvuorossaan Münchenin turvallisuuskonferenssin puheenjohtaja ja pitkän linjan diplomaatti Wolfgang Ischinger kyllä korosti, että kansainvälisen politiikan suurimmat ongelmat löytyvät tällä hetkellä kansallisvaltioiden kokemasta legitimiteettikriisistä sekä tähän läheisesti liittyvästä kyvyttömyydestä järjestää läpinäkyvää ja tehokasta globaalihallintaa. Kiina mainittiin pariin kertaan sivulauseissa sekä paneelin jälkeisessä yhteisessä keskustelussa.

Vaikutti kuitenkin siltä, että globaalin tason mekanismien, hallinnan, normien ja oikeudenmukaisuuden varmistamisen tavoitetta kartoitettiin keskustelussa nimenomaan Euroopan näkökulmasta ja mantereellamme kytevien kriisien hallinnan välineinä. Asetelmasta ei kuitenkaan kannata keskustelijoita soimata – olihan paneelin asetelma selvästi Venäjän ja lännen välisten suhteiden tarkastelulle kallistettu – mutta jotain keskustelun painotuksista voi ottaa onkeen.

Kovin ovat siis näkymät kaventuneet. Maailmanpolitiikan tulkinta tapahtuukin tällä hetkellä korostuneesti Ukrainan kriisin implikaatioita tarkastelevalla toisella kehällä sekä toisaalta Euroopan turvallisuustilanteen Venäjän ja lännen väliseksi määrittelykampailuksi kokoavalla kolmannella kehällä. Keskeinen kysymys vaikuttaa olevan, miten Suomi pyrkii omat palikkansa tällä kolmannella kehällä asettamaan (EU, NATO, Yhdysvallat, ”länsi” < – > Venäjä). Tästä sisäkkäisten kehien katvealueesta löytyy myös Suomea koskevien tulkintojen kannalta keskeiset muuttujat: ensimmäinen on tulkinta Venäjän intentioista, toinen käsityksemme omasta paikastamme sekä toiminnanvapautemme ulottuvuuksista. Suomen Etyj-päätös antaa omalta osaltaan mahdollisuuden tarkastella jälkimmäistä kysymystä (ensiksi mainittuun palaan kenties joskus myöhemmin).

Suomen asema ja Etyj-päätös

Miten siis käsitämme oman paikkamme kriisin kolmannella kehällä? Mikä on näkemyksemme Venäjän ja lännen kriisin luonteesta, arvio sen ratkaisumahdollisuuksista sekä panoksemme ratkaisuun?  Vastaukset antavat edelleen vihjeitä siitä, miten tarkastelemme asemaamme läntisessä yhteisössä.

Vastausta voi hakea ulkopolitiikan oppirakennelmaa hahmottavista julkisista puheenvuoroista. Kuten olen aikaisemmin blogissani käsitellyt, ulkopoliittisen johdon linjapuheissa ulkopolitiikkaa hahmotetaan pikemminkin potentiaalisena liikkeenä kuin sijaintimme tai kehityksemme ankkuroimisen välineenä historian liikkeistä vapaana kuljettavalla janalla. Ulkopolitiikan työkalupakin tulee tässä katsannossa taipua kompleksisen aikamme vaateisiin. Aktiivista vakauspolitiikkaa ja sen rakenteen muodostavaa neljän pilarin mallia määrittelee toisin sanoen lähtökohtainen valmius elastisuuteen, mitä perustellaan maailmanpolitiikan muuttuvalla luonteella. Pilarirakennelma on kuitenkin esteettinen lähtökohta, jonka kestävyys punnitaan käytännössä.

On selvää, että ulkopolitiikan käytänteet ja johtopäätökset paljastavat asemastamme enemmän, kuin keskeisiä kytköksiämme ja niihin kytkeytyvää potentiaalia hahmottava oppirakennelma. Miltä esimerkiksi viime päivinä paljon keskustelua herättänyt Etyj-päätös vaikuttaa pilarirakennelman ulkosuhteita ilmentävien osien suhteen? Näitähän olivat: 1) kumppanuusrakenteet lännessä (eli EU, NATO ja Ruotsi/Pohjoismaat); 2) suhteet Venäjään ja 3) YK ja kansainvälinen järjestys/laki.

Suomi ajautui – tai ehkä pikemminkin asetettiin – hankalaan paikkaan Venäjän Etyj-kokouksen edustajien osallistumisoikeuden eväämisestä päättäessään. Suomen ulkopolitiikan ja diplomatian pitkän linjan tuntijoista ainakin Pertti Torstila ja Jaakko Iloniemi (en löytänyt linkkiä hänen esiintymisestään tähän hätään) ovat viime päivinä ihmetelleet ääneen, miksi Venäjä tietoisesti valitsi delegaatioonsa EU:n pakotelistoilla olevia henkilöitä. Valinnan varaa 450 hengen parlamentissa olisi tietysti ollut. Venäjän siis katsottiin lähettäneen koepallon sekä Suomen että laajemmin EU:n suuntaan.

Toisaalta esimerkiksi Risto Volanen on hämmästellyt, vierittäessään samalla palloa edellisen hallituksen ja virkamiesten suuntaan, miten EU:n pakotepolitiikan linjauksiin päästettiin Suomen toimesta syntymään tällainen, omaan jalkaan kopsahtava ansa. Ajatus perustuu siihen, että Etyjin parlamentaarisen yleiskokouksen vuosikokouksen järjestysvastuu on ollut Suomella tiedossa jo hyvissä ajoin ennen Ukrainan kriisin eskaloitumista ja pakotepoliittisia linjauksia.

Presidentti Niinistö on YLE:n haastattelun mukaan sittemmin jo myöntänytkin, ettei pakotepolitiikan pakkopaidan aivan jokaista nappia osattu ennalta nähdä: ”Mehän olemme nyt selvittäneet vastaisen varalle, että sanktiot ja niiden poikkeusmahdollisuudet perataan, jotta vältytään samantapaisilta tilanteilta.”

Suomen mahdolliset valinnat

Jos unohdamme hetkeksi ajatuksen tilanteen syntymisen tarkoituksenmukaisuudesta, voimme spekuloida Suomen potentiaalisilla vaihtoehdoilla. Tarkoitus ei ole niinkään viritellä syyllistävää sormea kuin pyrkiä hahmottamaan kysymystä Suomen asemoitumisesta kriisin kolmannella kehällä. Taustoituksena on vielä korostettava, että aivan mikä tahansa kysymys Etyj ei Suomen kannalta ole. Esimerkiksi taannoisella Venäjän vierailullaan Niinistö korosti Suomen tukevan Etyjin toimintaa ja että Suomen panostus siihen on ollut kenties kaikista jäsenmaista voimakkainta. Tämä nostettiin esiin myös presidentin kanslian sivuilla olleessa lyhyessä tiedonannossa Putinin tapaamisen sisällöstä. Aivan kuin kyseessä olisi ollut ennaltaehkäisevä, tulevien tapahtumain kulun ennakoinut ”pehmentävä” viesti.

Suomi olisi voinut esimerkiksi sallia Venäjän edustajat ilman sen suurempia EU-tason notifikaatioita ja ennakkoilmoituksia. Tällöin Suomi olisi kenties vedonnut Etyjn historiallisen merkitykseen sekä ajankohtaiseen työhön Ukrainassa. Samalla olisi myös korostettu Etyjin ratkaisevaa asemaa Euroopan turvallisuusarkkitehtuurin tulevaisuudelle. Tällainen unilateraali liike olisi tietysti johtanut EU:n neuvoston pakotepäätöksen rikkomiseen, siitä aiheutuviin seuraamuksiin sekä jonkinasteiseen kansainväliseen arvovaltatappioon – kaikkinensa siis mahdoton ratkaisu, varsinkin turvallisuuspolitiikan läntisten yhteistyöverkostojen pilarin kannalta.

Toisesta äärilaidasta löytyvä vaihtoehto olisi ollut jyrkkä, yhtä lailla mielenosoitusdiplomatian kategoriaan istuva päätös, jossa ei olisi edes pyritty käyttämään nyt toteutettua harkintavaihetta diplomaattisine notifikaatioineen EU:n suuntaan sekä presidenttitason vierailuine Venäjälle. Venäjä-pilariakaan ei aivan suin päin lähdetty sahaamaan alta. Menettely saa päätöksen näyttämään vähemmän jyrkältä ja kohdistaa huomion tietoisesti EU:n yhtenäiseen pakoterintamaan (sekä mahdollisesti sen portinvartijoihin, joita tiedossamme ei siis vielä tällä hetkellä käsittääkseni ole), ei niinkään Etyjiin tai sen henkeen.

Nyt ikään kuin yritettiin sanoa, että periaatteessa olemme kyllä aina veräjän avaamisen kannalla, mutta nyt tilanne on niin liikkuva ja keskeneräinen, ettei meiltä voi edes olettaa löytyvän rauhanmuskelia näin raskaan oven sulkemisiin tai avaamisiin omin päin. Päätöksentekoprosessin muodossa oli siis puolisen hyppysellistä ajopuuna ajelehtimisen kaikua (olosuhteiden pakosta Suomi on ollut selvästi ottavana osapuolena pakotepolitiikan aikana), mutta itse päätös alleviivasi liittosuhteiden vaalimisen vastuun ja päätökseen johtaneiden arvojen sisäistä jännitettä. Näin kansainvälistä järjestystäkin korostava pilari jäi pystyyn, vaikka sitten huojuen (ja olihan Suomi siis valtiojohdon suulla korostanut Etyjin merkitystä nimenomaan Ukrainan kriisin kohdalla).

Venäjän koepallo ja Suomen menettelyn tulkinta

Muitakin vaihtoehtoja Suomella olisi kenties ollut, joskin ei enää täysin omissa käsissä olevia. Järjestelyjen askelmerkkejä ja vieraslistaa olisi kenties voinut pyrkiä sovittamaan venäläisten kanssa hyvissä ajoin kulisseissa siten, ettei jännitettä olisi päässyt syntymään. Tällainen toimintatapa ei toisaalta olisi istunut ongelmattomasti periaatteisiin, joiden mukaan suhteita itäiseen naapuriin vaalitaan mahdollisimman välittömissä ja avoimissa puitteissa.

Lisäksi Venäjän kanssa koordinoitu järjestely olisi väistämättä ollut vastakauppojen ja myönnytysten leimaama kompromissi, jolla olisi voinut olla negatiivisia heijastevaikutuksia myöhemmin. Venäjä tuskin olisi suostunut, rivien välistäkään, myöntymään lännen pakoterintamalle. Pystypainissa kun ei yleensä omaehtoisia mattokomennuksia hankita. Itse asiassa jo pelkkä järjestelyn ehdottaminen olisi sisältänyt riskinsä – etenkin aikana, joka on liikkunut pitkän matkaa Hruštševin ja Kekkosen välittömien suhteiden leimaamasta henkilödiplomatian kultaisesta 60-luvusta. Vaikuttaa pikemminkin siltä, että Venäjä osasi odottaa nykyisen kaltaista päätöstä, mikä tietysti saattaa kertoa siitä arvosta, joka Venäjällä Etyjille tällä hetkellä annetaan? (Vilkaiskaapa vaikka tämän Etyjin ”korkean tason panelistien” hiljattain julkaistun, Ukrainan kriisistä tehtyjä johtopäätöksiä esittelevän raportin alaviitteitä.)

Koepallon tarkoituksena oli punnita, totta kai, Suomen herkkyyttä. Sitä kautta testatuksi tulivat myös ulkopolitiikan pilarirakenteiden kallistumat, vaikka sitten pallo pääsikin epäonnisesti ”tipahtamaan Suomen syliin”. Toisaalta punninta taisi kohdistua myös siihen, miten EU tulkitsee lännen ja Venäjän välisen kriisin tilaa ja suuntaa.

EU:n tasolle mentäessä tulkinta paljastui hyvin jähmeäksi, vaikka meillä ei kaiketi vielä yksittäisten EU-maiden kannanottoja tiedossamme olekaan. Pakoterintaman jämäkkyyden arvo joka tapauksessa ylitti EU-tasolla yleiseurooppalaisemman kriisinhallintamekanismin ja dialogin horisontin – ainakin tämän yksittäisen päätöksen kohdalla. Krimin ja Itä-Ukrainan tapahtumista huolimatta Euroopassa on edelleen tarvetta prosessille, joka perustuu YK:n peruskirjan periaatteisiin, itsemääräämisoikeuden ja rajojen kunnioittamiseen, ihmisten ja aatteiden vapaaseen liikkumisen sekä ennen kaikkea työskentelytapaan, jossa kaikki dialogin vaikutusten piirissä olevat valtiot pääsevät siihen myös tasavertaisina osallistumaan. Tähän kiinnitti kirjoituksessaan huomiota myös Osmo Apunen.

Parlamentaarikkojen yleiskokous ei ole ehkä Etyjin keskeisin foorumi, mutta symbolisesti merkittävä osa kokonaisuutta siinä missä hallitustusten väliset kokouksetkin. Suomen viime hetkillä herkistynyt luovinta ratkaisun löytämiseksi osoittaa, että symboliikan merkitys tunnistettiin, vaikka päätöksenteon tasolla Helsingin juhlakokoukselta ei suuria voitu olettaakaan. Samalla tulisi välttää Suomen päätöksen dramatisoimista sen yli, mikä Euroopan turvallisuusarkkitehtuurin tilanne jo ennen päätöstä oli. Etyj-prosessin korkean tason dialogin ylläpitämisen edellytykset lienevät monella taholla katsotun romuttuneeksi Krimin ja Itä-Ukrainan tapahtumien sekä vuoden 1994 Budapestin muistion rikkomusten jälkeen (varoitus: linkin blogautus on jo yli vuoden takaa).

Vaihtoehdot vähissä – ja pienet sivussa

Vaihtoehdottomuuden ja mielikuvituksettomuuden vallitessa olemme tilanteessa, jossa kriisinhallinnan puitteet ovat entistäkin korostuneemmin nihkeästi etenevän Minskin prosessin sekä sen rinnalle ilmeisesti viriteltävän Yhdysvaltain ja Venäjän kahdenkeskisen raiteen varassa. Suomi tukee myös ilmeisesti jälkimmäisen suurvaltaraiteen aktivoimista. Herää kysymys, tuetaanko näin myös välillisesti lähestymistapaa, jossa pienillä valtioilla ei ainakaan saman pöydän ääreen kokoontuessa ole mahdollisuutta esittää näkemyksiään? Vaikuttaminen tapahtuu korkeintaan sivuhuoneiden valmistelevissa pöydissä ja niiden välisillä käytävillä. Toivottavasti ei jää luu käteen, kuten Etyj-päätöksen kohdalla.

Voidaan kai kyynisesti olettaa, että Helsingin hengeltä on nyt ilmat pihalla, eikä se happi kovin raikasta ollut ennen Suomen päätöstäkään. Etyj-prosessin historiallisen painoarvon tuntien on kuitenkin perusteltua ihmetellä, miksi Suomi asetti tai päästi itsensä moiseen pakkorakoon? Kaikkien mielestä tilanteessa ei kuitenkaan mitään ongelmaa ole. Kovapintaisesti Venäjään suhtautuvat ovat päätöksen jälkeen kiitelleet Suomen (läntistä) päättäväisyyttä ja ehkä näpäytystäkin Venäjän suuntaan.

Tällainen asenne kallistuu helposti julistukselliseksi mielenosoitus- ja ulkonäködiplomatiaksi, näin Max Jakobsonin käyttämää termistöä lainatakseni. Politiikan käytännön hyödyt ja seuraukset ovat vaarassa jäädä toissijaiseen asemaan ylevään periaatteellisuuteen nähden. Pakoterintamassa pysymisellä toki on myös käytännön seurauksensa (ja arvonsa), mutta vain, jos tämä palvelee laajempia strategisia tavoitteita tai kansallisia intressejä. Pakotepolitiikassa Suomi on kuitenkin ollut ottavana osapuolena. Tämä perinne sai nyt jatkoa.

Mistä itsetunto ja ylpeys sitten kumpusivat; historiallisten traumojen ylittämisestäkö? Kekkosen haamun uudelleenhautaamisesta? Kriisi jatkuu, eikä osoita lientymisen merkkejä. Ukraina on sysätty, vaikkakin ennen kaikkea Venäjän toimesta, poliittiseen limboon, jonka seuraukset tuntuvat sen kansalaisten jo valmiiksi arpeutuneissa nahoissa vielä pitkään. Voi myös olla, että Suomen konsultaatio- ja notifikaatiokierros EU-maiden kesken tulkitaan yhtä lailla heikkouden osoitukseksi. Itse en asiaa näin näkisi, mutta joku muu saattaa sen niin tehdä – tämä siis vain ajatuksen tasolla harkittavaksi. Ei myöskään tarvitse katsoa Helsingin Sanomien mielipidekirjoituspalstaa pidemmälle huomatakseen, että päätökseen johtanutta prosessia tulkitaan kansa syvissä riveissä myös kansallisena ryhdittömyytenä; vaikka päätöksen sisältöä pidettäisiinkin oikean suuntaisena, voi itse päätöksentekoprosessin selittelevä luonne nostaa esiin muistoja ajopuuna ajelehtimisesta sekä ehdollistumisesta korkeammalla taholla määritetyn politiikan ei-toivotuille sivuvaikutuksille.

Maailmankuvamme on siis kohdistunut Ukrainan kriisin kolmannelle kehälle, ja tälläkin kehällä näkymä on jähmettynyt oletukseksi lännen ja Venäjän välisen hankauksen jatkumisesta. Varmistetaan nyt vielä, että en tietysti esitä, että tämä hankaus olisi Suomen katseesta tai poliittisen liittosuhteemme dynamiikasta kiinni. Hankauksen juuret ulottuvat syvemmälle 2000-luvun taitteeseen, jähmettyminen Venäjän toimiin Krimillä ja Itä-Ukrainassa. Kapea tuo katseemme silti on. Etyj-tapauksen osalta se luultavasti sentään avartuu lähipäivien kuluessa.

***

Edit 6.7.2015: Lisätty muutama linkki sekä pohdintaa Etyjin parlamentaarisen kokouksen merkityksestä suhteessa Etyjin kokonaisuuteen. Aiheesta kirjoitti myös Jussi Niemeläinen 6.7.2015 Helsingin Sanomissa. Myös Etyjin kokous käynnistyi tänään. Avauspuheenvuorossaan presidentti Niinistö nosti esiin mm. ”liennytyksen perinteen vaalimisen” arvon sekä toisti käsityksensä siitä, että EU:n piirissä olisi syytä arvioida uudelleen pakotepolitiikan vaikutuksia Etyjin kokousten järjestelyihin. Niinistön puhe kokonaisuudessaan englanniksi löytyy täältä. Etyj-kokouksen etenemistä voi seurata järjestön sivuilta ja Yle Areenasta.