Suomen turvallisuuspolitiikan orastavasta islantisoitumisesta

Nokka kohti Islantia – ja Baltiaa?

Ajoitus on toisinaan politiikassa kaikki kaikessa. Jotain tällaista olen havaitsevinani kunnallisvaalien pahimman krapula-aallon keskelle ilmestyneessä uutisessa Suomen liittymisestä yhteispohjoismaiseen Islannin ilmavalvontahankkeeseen.

Todellisuudessa uutinen ei ole liiemmin nostanut – tai ehtinyt nostaa – laajaa kansalaiskeskustelua. Itse veikkaan, että suuren yleisön mukaan uutisessa ei kerta kaikkiaan ole juuri mitään mistä keskustella, varsinkin jos uutista peilaa kysymyksiin eurokriisistä, kuntauudistuksesta, sote-uudistuksesta tai tämän kaltaisista poliittisista kysymyksistä käytyyn keskusteluun. Kansaa on tästä vaikea syyttää.

Turvallisuuspolitiikkaa ruotivissa piireissä keskustelua on toki sitäkin enemmän. Sananvaihto tulee seuraamaan tuttua linjaa: konservatiivit kyselevät hankkeen käytännön arvon perään ja tätä taustaa vasten kieltävät koko manööverin turhakkeena; uudistusmieliset länsisuuntautuneet puolestaan kaivanevat esille tutun retoriikan ”Suomen oikeasta viiteryhmästä” Nato-kortteineen (vaikka Pohjois-Atlantin puolustusliittoa ei silti jotenkin mystisesti uskalleta sanoa ääneen. Mitä pelättävää järjestön ääneen sanomisessa on?).

Todellisuudessa asetelma on moniulotteisempi: konservatiivit voivat esimerkiksi pehmeämmän ulkopolitiikan saralla esittäytyä hyvinkin länsi- ja globaalisuuntautuneina; vastaavasti uudistusmieliset saattavat tehostaa toisinaan sanomaansa nurkkapatrioottisilla ja kansallishenkisillä viittauksilla historiaan ja historiasta esitettyihin tulkintoihin. Ja niin edelleen…

Turvallisuus- ja puolustuspolitiikan linjavalintojen suhteen perusasetelma on kuitenkin selvä. Transatlanttiseen viiteryhmään ja yhteistyöhön vannovien mielestä Suomen liittoutumattomuuspolitiikka on kylmästä sodasta ikävästi mukaan tarttunut muinaisjäänne – puolueettomuuspolitiikkaa turhalla kikkailulla kuorrutettuna. Puolustukselliset realistit puolestaan ajattelevat, hieman paradoksaalisesti, samansuuntaisesti; heidän mukaansa ylitsevuotava länsisuuntautuneisuus on Suomen puolustus- ja turvallisuuspolitiikan käytännön järjestämisen kannalta yhtä hyödyllistä kuin imarteleva matelu Kremlin porteilla aikanaan.

Molemmat esittävät kantansa pragmaattiselta kalskahtavin perustein. Länsisuuntautuneilla on tarjota kategorisen kantansa tueksi valitettavan vähän faktapohjaista, mutta samalla kaduntallaajaa vakuuttavaa analyysiä siitä, mitä käytännön seurauksia NATO-myönteisen linjan valitsemisesta kehkeytyy? Suuri yleisö on tylsistynyt kuulemaan akateemiselta identiteettijargonilta kalskahtavia kommentteja ”oikeista viiteryhmistä” samalla, kun toisella puolella pöytää puhutaan ”maailman kompleksisuudesta”. Sama yleisö ei myöskään usko hetkeäkään vaikutusvalta-argumenttiin: pienvaltiorealistinen perinteemme on opettanut kansallemme nuivan suhtautumisen  vaikutusmahdollisuuksiimme isojen kansainvälisen politiikan pelureiden peleissä. Jos historia ei opeta niin mikä sitten, kysyy kansa. Tähän eittämättä sisältyy ripaus viisautta: sen sijaan että koitamme uskotella olevamme maailmanpolitiikan makrotason muutosten ytimessä voimme kenties kultivoida viisauttamme keskittymällä rakentavaan ongelmanratkaisuun niistä eväistä käsin, joita käytettävissämme on. Eikö? Tämä johtopäätös ei vielä kategorisesti kiellä mahdollisuutta sotilaallisestakaan liittoutumisesta jossain mahdollisessa maailmassa.

Vastaavasti puolustukselliseen realismiin tukeutuvat traditionalistit – tai konservatiivit – esittävät, samoin pragmaattiselta vaikuttavin perustein, että toimivaksi havaittua politiikkaa on turha muuttaa. Toki näin, mutta mitä tavoitteita ja arvoja vasten toimivuutta mitataan? Onko traditionalistien pragmatismin mittatikku turhankin vaatimaton? Epäilemättä on. Toisin sanoen: myös pitäytyminen perinteestä nousevaan, sinänsä turvalliselta vaikuttavaan linjaan tuskin tuottaa pitkällä tähtäimellä käytännön kannalta parasta mahdollista tilannetta; kykymme refleksiivisyyteen, oma-aloitteisuuteen, herkkyyteen ja tulevaisuuden horisonttiin kytekytyvään maailman hahmottamiseen hämärtyvät, jos politiikka ankkuroidaan pelkästään perinteeseen. Gadamer opetti meille, ettei perinteestä kumpuavaa yliyksilöllistä auktoriteettia ole ohittaminen, mutta tukeutumalla täysin menneisyydestä nousevaan horisonttiin takaamme älyllisen näkymämme taantumisen pitkällä aikajänteellä.

Johtopäätöksenä edellisistä huomioista voisi muodostua synteesi, jossa turvallisuuspolitiikan merkitystä ja päämääriä tarkastellaan kategorisen linjanmuodostuksen sijaan käytännön toimintana, jossa yksittäiset teot  irrotetaan mustavalkoisesta joko-tai-keskustelusta. Esimerkiksi ilmavalvontakeskustelua voisi siirtää itsestäänselvyyksistä päätöksen tuottamiin laajempiin seurauksiin – ainakin niin pitkälle kuin turvallisuuspoliittisiin päätöksiin sisältyvä kansallisen intressin mukainen salailukäytäntö antaa myöten. Muutoin lienee turha haikaillakaan kansan yleisen mielipiteen suunnanmuutoksesta, jos kansan ymmärryksen laajenemisen kannalta arvokasta tietoa pantataan.

Toki käytäntöjen toimivuutta on mitattava myös arvoja vasten. Meidän on siis kysyttävä mitä arvoja  haluamme tukea? [tässä vaiheessa yleensä alkaa haukottelu, tiedän, mutta koittakaa jaksaa mukana] Perinne on keskustelukumppanimme tähän kysymykseen vastaamisessa (nykyisyys ja tulevaisuus rakentavat historiaa uudelleen järjestettynä). Turvallisuuspoliittisen linjan suhteen pragmaattinen kysymys kuuluu: onko linjaava turvallisuuspolitiikka käytännössä toimivampaa kuin moniulotteinen verkonpudonta, jossa viiteryhmänämme ovat asiakysymykset, eivät liittoumat tai liittoutumatta jättämiset.

Vieläkin laajemmin tämän kysymyksen voisi asetella seuraavasti:tarvitsevatko pienet- ja keskisuuret valtiot turvallisuuspoliittista linjaa, jonka voi kiteyttää ’puolueettomuus’ – ’liittoutumattomuus’ – ’liittoutuminen -tyyppisiin otsakkeisiin? Tukeeko linja itsessään toimivuutta? Pakottaako juuri historiamme (kylmän sodan kokemus) esiin kaipuun linjalähtöiseen turvallisuuspolitiikan doktriiniin (ovatko uudistushenkiset länsisuuntautuneet tässä mielessä myös konservatiiveja?)? Mikä on tässä suhteessa strategian ja linjan erot? Onko yksinkertaisesti niin, että menestyksellinen turvallisuuspolitiikka vaatii tuekseen linjan, johon eri toimijat, hallinnonalojen edustajat, poliitikot ja think-thankit voivat tukeutua, jotta argumentointi ja toimintamallit kiinnittyvät johonkin suhteellisen koherenttiin kokonaisuuteen ja sen asettamiin reunaehtoihin? Ja lopulta: minkä tasoisiin yhteisiin nimittäjiin tämä linja voi perustua: kapeasti katsottuna littolaissuhteisiin; laajemmin toimintaa ohjaaviin arvoihin? Entä voiko pragmatismi, joka tietyllä tavalla vierastaa koko linjakkuuden käsitettä, itsessään tarjota toiminnallisen linjan?

***

Palaan vielä hetkeksi takaisin turvallisuuspoliittiseen keskusteluun.

Käsittääkseni varsinkin länsimieliset kärsivät elitistiseltä identiteettipuheelta kalskahtavasta viiteryhmäjargonistaan. Tämä vieraannuttaa kansan politiikan käytännön kysymyksistä, mitä emme nykyisessä poliittisen vaikuttamisen alennustilassa varmasti halua edistää myöskään ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikan saralla (kenties joskus aiemmin tähän on ollut varaa). Keskustelua tulisi ohjata politiikan käytännön seurauksista käytävään keskusteluun, jota pohjustavat laajemmat maailmankatsomukselliset arvot, ei niinkään pikkutärkeät puheet ”viiteryhmistä”. Viiteryhmät eivät ole merkityksettömiä- saamme ne toimivan politiikan kylkiäisinä; onnistuneella, monipuolisella ja pragmaattisella politiikalla saadaan varmasti ystäviä, pr-huomionosoituksia ja illalliskutsuja (sitäpaitsi illalliskutsuilla on ihan jees nostaa esiin ’eriskummalliset suomalaiset’ -kortti). Tai jos ei saada, on mielestäni ihan perusteltua pysytellä sivussa sellaisista ryhmittymistä, jotka eivät tällaista suhtautumistapaa arvosta.

Ensimmäiseksi kotitehtäväksi voitaisiin ottaa nyt esillä oleva Islannin ilmavalvontakysymys. Sen sijaan, että keskustelua aletaan heti kiinnittämään kysymykseen Nato-jäsenyyden avaavasta porttiteoriasta, voisimme ihan rehellisesti kysyä, mitä tästä valvontamanööveristä seuraa Suomelle, Pohjoismaille ja Pohjois-Euroopan turvallisuudelle laajemmin? Edistääkö tämä ratkaisu turvallisuuspoliittisen kokonaisuudemme toimivuutta? Mitä hyötyä siitä on ja miten maailma on tämän jälkeen erilainen? Toisekseen voisi olla ihan vakavan harkinnan paikka minkälaisella kielellä päätöstä Islannin ilmavalvontaan osallistumisesta kuvaillaan. Sosiaalisen median sisäänpäin lämpeävissä keskusteluissa varsin arvovaltaisetkin kommentaattorit ovat kuvailleet Islannissa myöhemmin tapahtuvia toimia hieman suurelkeisesti ”operaatioksi”: kyse taitaa sittenkin olla vain muutaman Hornetin tekemistä, korkeintaan kolme viikkoa kestävistä valvontalennoista Islannin ilmatilassa.  Voimme vain arvuutella sitä keskustelun tasoa, mikä tullaan käymään hävittäjien mahdollisesta puolustusaseistukseen varustamisesta, puhumattakaan porttiteoretisoinnista, jonka mukaan Suomi on parin vuoden säteellä puolustamassa Nato-joukkojen rinnalla Baltian ilmatilaa…

Termi ”operaatio” – vaikka onkin vain tavallaan semanttinen tehokeino – jotenkin korostaa tunnetta siitä, että osa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa kommentoivasta jengistä intoilee kuin pikkuviikarit karkkipäivänä: karkkipussi on poltellut keittiön kaapissa koko aamupäivän, ja kun se viimein päästään avaamaan, hotkitaan pussin sisältö parilla kahmaisulla. Vatsa siitä tulee kipeäksi, ei muuta. Tämä on tyypillinen tutkijan paradoksi: kun maailma makaa hyvin, eikä poliittisessa kentässä ole jännitteitä, on tutkijan haettava leipänsä pöytään jostain muualta kuin polttavista päivänpoliittisista kysymyksistä (kuka tekee perustutkimuksella massia?). Toisinaan saatamme ihan inhimillisistä syistä sortua näiden päivänpoliittisten kysymysten ja niiden yhteyksien ylitulkintaan.

Toinen kotitehtävä voisi olla paluu sen tosiasian ääreen, että ympärillämme avautuvaa turvallisuusympäristöä on ihan syystäkin kuvailtu käsitteillä ’globaali’, ’kompleksinen’, ’monenkeskinen’, ’keksinäisriippuvainen’ ja niin edelleen. Tyhjeneekö Suomen turpoilu tässä maailmassa transatlanttista yhteistyötä ylitulkitsevaan ilmavalvontaretkeen vai kuuluuko siihen sittenkin monenlaista muutakin toimintaa, kuten nyt vaikkapa talouspolitiikkaa? Ja vielä laajemmin: pelkistetäänkö ulkopolitiikan toiminnan kokonaisuus kovan tason turvallisuuspoliittisiin ydinkysymyksiin (mielestäni köpisläiset olivat tässä aikoinaan hieman yksisuuntaisia)? Tästä asetelmasta ei seuraa muuta kuin konservatiivien ja uudistusmielisten välillä käytävää hedelmätöntä sanailua, jota ei kiinnitetä käytäntöihin taitavimmallakaan retoriikalla. Mitä hyötyä meille on linjateknisestä turvallisuuspoliittisesta keskustelusta ylipäätään?

***

P.S. Tätä kirjoittaessani kuuntelin hyvää musiikkia. Suosittelen kaikille turvallisuuspoliittisten pinnistelyiden taustamusiikiksi Blurin Coffee and TV -biisiä. Kaikki näyttää jotenkin ihanan flegmaattisen kirkkaalta kyseisen tsibaleen läpi. Tai vieläkin paremmin: älkää miettikö näitä asioita, katsokaa loistava video samalla ja säästäkää itseänne.

Paatelaisen opit #2

Kirjoittelin taannoin Paatelaisen opeista. Tuolloin aihevalinnan kirvoitti keskenkuntoisen Eremenko nuoremman paluu maajoukkuerinkiin. Väitin tuolloin, että Losa on keskeinen linkki Paatelaisen joulukuuseksi kutsutussa palapelissä. Hypoteesi sai, valitettavasti, tukea viime viikon karsintamatsissa Georgiaa vastaan. Valitettavasti siinä mielessä, että edelleen täysin keskenkuntoinen Eremenko sai, paitsi paikan Suomen avauksesta, myös aloittaa toisen jakson tuomarille aukomisesta seuranneesta keltaisesta kortista ja luokattomasti sujuneesta ensimmäsestä jaksosta huolimatta. Eremenkon toisen jakson suorituksesta kaikki aiheesta kiinostuneet ovat varmasti vetäneet jo asianmukaiset johtopäätökset.

Ei Eremenko tietysti ole yksin syypää Suomen kohtuuttoman heikkoon peliesitykseen (tasapeli oli pelin tasoon nähden ihan kelpo tulos). Kuten Timo Innanen kirjoittaa, esimerkiksi Alexander Ring pelasi vähintään (tai no, lähes) yhtä kelvottoman matsin, joskin ilman Eremenkon ylilyöntejä.

Suomen ongelmat tulivat näkyvästi esille yksilötasolla, mutta tähän harhaan on petollista tuudittautua. Ongelmat ovat myös rakenteellisia. Suomi hävisi Georgialle joukkueena fyysisyydessä ja kurinalaisuudessa. Henkilökohtaisella taitotasolla mentiin varmasti suhteellisen tasaisissa merkeissä mainituista alisuorituksista huolimatta. Fyysisen eron kuromiseksi Suomen olisi pitänyt pelata yksilöinä nähtyä luovemmin, vähintäänkin taktisesti yllätyksellisemmin ja joukkueena tiiviimmin yhteen. Tämä on se huolestuttava piirre: suhteellisen vakaana pysyneestä maajoukkuringistä huolimatta Paatelainen ei ole saanut omaa pelisysteemiään kukkimaan. Aikaa Paatelaisella on ollut reilun vuoden päivät, mikä ei ole aivan lyhyt tuokio nykyfutiksessa. Vai onko syy taaperrukseen kertakaikkiaan ja yksinkertaisesti materiaalin kapeus, ei niinkään pelisysteemi?

Aikaa tuloksille on jo siis ollut, eikä se ole kompuroinnista huolimatta Paatelaiselta loppumassa. Setä vekkuli nosti kuitenkin YLE:n ottelustudiossa aivan aiheellisesti esiin kysymyksen siitä, mikä on Paatelaisen Suomen kyky venyä taktisesti – miten joulukuusi mukautuu tilannesidonnaisesti esimerkiksi laitapeliä korostavaksi versioksi? Onko Paatelainen nukahtanut dogmaatikon uneen kuusensa katveeseessa? Muurisen heitto oli mielestäni raikas tuulahdus muutoin varsin ummehtuneessa ja selkääntaputteluun perustuvassa keskustelukulttuurissamme. Lisäksi Muurisella oli mielestäni oikean suuntaiset premissit: pelaajat ovat seurajoukkueissaan tottuneet hyökkääviin laitapelaajiin perustuviin ryhmityksiin (4-4-2 ja perinteinen 4-2-3-1 variaatioineen lienevät edelleen käytetyimmät muodostelmat eurooppalaisessa futiksessa), mikä tekisi siirtymisen joulukuusesta ortodoksisempiin muodostelmiin, etenkin 4-2-3-1:n, jota myös Suomen pelaajamateriaali tukisi, suhteellisen vaivattoman; toisekseen Muurinen katsoi, mielestäni aivan oikein, joulukuusen toimivan  paremmin ns. kovempia maita, kuten Ranskaa vastaan. Georgiaa vastaankin kuusi oli paikoin tuuhea, mutta väärästä päästä: pohjasta ja keskeltä tuuhea kuusi jättää laidoille tilaa, joista Georgia käytti erityisesti Raitalan kaistaa. Hämmentävää kyllä, Ranskaa ja Riberyä vastaan samainen Arkivuon kaista pysyi varsin hyvin ummessa.

Jälkimmäinen premissi kannattaa mielestäni nostaa edelleen lähempään tarkasteluun. Siihen liittyen kolme pointtia Suomen ongelmista:

1) Suomi on ollut Georgian kaltaisia maita ja sitä heikompitasoisia maita vastaan pitkään (vähintään Hodgsonin kaudelta asti) yllättävän suurissa vaikeuksissa (itse lasken Georgian tosin nykykuntoisen Suomen tasoiseksi maaksi). Tämä johtuu näkemykseni mukaan siitä, ettei Suomella ole taktisia – ja kenties fyysisiä – eväitä toimivaan koko kentän prässiin. Esimerkiksi Georgiaa vastaan Suomi päästi vastustajan monesti omalle kenttäpuoliskolleen ennen kuin keskikentän pohjimmainen kolmikko alkoi iskeä vastustajiin kiinni. Hyökkäyspään prässiongelmia ei helpottanut Eremenko nuoremman rapakunto ja Pukin mentaalinen soveltumattomuus tällaiseen peliin. Ongelma nivoutuu myös ryhmitykseen: mielestäni heikkoja maita vastaan Suomen puolustuspelin pitäisi perustua koko kentän prässiin, mikä vaatisi yhden keskikenttäpelaajan irrottamisen hyökkäävän kolmikon tueksi, jolloin taas joulukuusen hyökkävät keskikentät voisivat levittää prässiään laitapuolustajien suuntaan. Olisiko yksi vaihtoehto nostaa aina energinen Hetemaj hieman ylemmäs Sparvin ja Eremenkon tasolta – alkaisimme tällöin lähestyä 4-2-3-1 -muodostelmaa, joka voisi pallonhallintaan perustuvissa hyökkäyksissä laskea painopistettään takaisin joulukuuseksi sekä vastahyökkäyksissä tukeutua hyökkääviin laitureihin.

2) Kuten aikaisemmassa viestissäni totesin, joulukuusen akilleen kantapäänä ovat suoraviivaisesta laitapelaamisesta lähes yksin vastuun kantavat hyökkäävät laitapuolustajat. Uronen pelasi lupauksia herättävästi (eli toisin sanoen suomalaisen median hellimänä pelasi sellaisen ok matsin ilman suurempia virheitä) ja, mikä tärkeintä, itseluottamusta huokuen. Raitala jäi Urosen (sekä Ranskaa vastaan pelanneen Arkivuon) varjoon, mitä en kyllä tavallaan ihmettele, sillä hän on minulle aina näyttäytynyt pikemminkin puolustavana full-backina kuin nousevana wing-backina. Joka tapauksessa, Urosen pirteästä pelistä huolimatta, Suomen laitapakeilta vaadittaisiin vieläkin enemmän rohkeutta nousta, haastaa ja luoda tilaa. Muutoin pelin keskusta menee tukkoon, eikä suoraviivaisesta hyökkäyspelistä tule mitään.

3) Paatelaisen valinnoista löytyy toki hyviäkin elementtejä. Olihan tasapeli tuloksellisesti vähintään välttävä suoritus hyvin saman tasoista jalkapallomaata vastaan. Joulukuusikauden alkuvaiheissa hyökkäävänä keskikenttänä aloittanut Kasper Hämäläinen on löytänyt yllättävän hyvältä vaikuttavan tuntuman Paatelaisen joulukuusen tähtenä. Suoraviivaista tyyliä ja lähes YaYa Touren kaltaisia keuhkoja vaativalla roolillaan Hämäläinen tosin istuu paremmin vastahyökkäyksiin perustuvaan pelityyliin, jossa vastustajan puolustuslinjan takaa oletetaan löytyvän tilaa. Suomen tasoitusmaali tuli juuri tällaisesta tilanteesta, jossa suoraviivainen pystysyöttö tuotti yksi vastaan yksi -tilanteen. Ranskaa vastaan Hämäläinen oli pariinkin otteeseen puoliksi läpi.

…mutta. Tässä on juuri Suomen ongelma, varsinkin pieniä- ja keskisuuria futismaita vastaan, jolloin kotipelien ei pitäisi perustua suoraviivaiseen vastahyökkäyspeliin (vastustaja laskee puolustuslinjansa aina automaattisesti varsin alas), vaan pallonhallintaan ja agressiiviseen prässiin, jolla vastustajan puolustus pakotetaan tekemään virheitä ja roiskimaan hätäisiä avauksia. Georgiaa vastaan Suomi pelasi jotain näiden kahden vaihtoehdon väliltä, mikä sekoitti pakan varsinkin ensimmäisellä puoliajalla. Sekä henkisesti että fyysisesti keskenkuntoiset suomalaispelaajat eivät helpottaneet toteutusta. Hieman paradoksaalisesti Suomen peliote piristyi toisella puoliajalla Eremenkon ulosajon jälkeen. Osa tästä menee toki lajin sisäisten psykologisten tekijöiden piikkiin, mutta osansa näytteli myös tilannekohtaiset tekijät: Suomi oli ikään kuin pakotettu lipsahtamaan entistä suoraviivaisemman ja prässin kannalta aktiivisemman futiksen puolelle, kun Georgia koitti paikoin nostaa omaa puolustuslinjaansa. Parikymmentä minuuttia Suomen peli näyttikin ihan siedettävältä katsella…

Entä miten jatkossa? Suomen seuraava karsintamatsi länkytellään Espanjassa maaliskuussa. Siellä on aivan sama ketkä pelaavat, kunhan lopussa saadaan joku kulmankaltainen. Sitä ennen on kokeilujen aika (eli Hetemaj ottaa Eremenkon paikan, toivottavasti ei roolia) Kyprosta vastaan marraskuussa. Lopulta, kesäkuun seitsemäs päivä, nämäkin johtopäätökset ja opit punnitaan, kun Valko-Venäjä vierailee stadikalla.

Matti Apusen kohtuuton tulkinta

Justitia – ei vain siteet silmillään

Päivän hesarin lukeminen herätteli taas tuttuun tapaan kupolintäytettä. Tietyt ärsykkeet tuottavat lähes kosmisella varmuudella tällaista aivokipinöintiä. Eräs näistä takuuvarmoista ärsykkeistä ovat Apusen Matin vieraskynät (joskus ärsykkeet ovat myös positiivisia, mutta kylmäksi jättää harvoin).

Tällä kertaa Apunen ruotii tuttuun poleemiseen, mutta – myönnettäköön – taitavaan tyyliinsä aihealuetta, joka ei (tälläkään kertaa) varsinaisesti kuulu hänen ydinasiantuntijuuden alueelle. Apunen pelkää suomalaisen oikeuskäytännön, tai pikemminkin laajemmin yhteiskunnassa vallitsevan jaetun oikeuskäsityksen olevan muutoksessa. Muutoksen pimeässä vaanii anglosaksinen tapaoikeusperinne, jonka Apunen taas yhdistää eettiseen kasuistiikkaan, eli oppiin, jossa moraali- ja muiden arvostelmien harkinta toteutetaan tapauskohtaisesti. Apunen vaalisi tämän orastavan suunnan sijaan perinteisiä oikeusvarmuuden ja ennustettavuuden hyveitä.

Mielenkiintoinen vastakkainasettelu. Itsekin kannatan Apusen kategorisempaa linjaa, jos tästä dikotomiasta pitäisi valita. En kuitenkaan näe vahvan oikeusvaltioperinteen olevan samalla tavalla ristiriidassa kohtuullisuuden hyveen kanssa. Paikoin joudumme tulkitsemaan oikeuskaanonia ja sen taustalla olevia periaatteita syystä tai toisesta, vaikka eläisimmekin vahvan kirjoitetun lain kulttuurissa. Toisinaan lakiteksti ei yksinkertaisesti anna meille yksityiskohtaisia toimintaohjeita, toisinaan painettu laki joudutaan tulkitsemaan uudessa yhteiskunnallisessa tai muussa kontekstissa, jolloin joudutaan joka tapauksessa soveltamaan ja joustamaan ennustettavuudesta. Kohtuullisuus – joka ei Macintyren ja Aristoteleen hyve-etiikkaa lukeneelle todellakaan näyttäydy yhtä relativistisena määreenä kuin miten Apunen käsitteen käytännöllisen ulottuvuuden tulkitsee – ja sen toteutumiseksi vaadittava tulkinnan taito on keskuudessamme, vaikka pyrkisimme kuinka absoluuttiseen oikeusvaltioihanteeseen tahansa.

Vieraskynänsä lopussa Apunen mainitsee klassisessa taiteessa oikeuden symbolina esitetyn Justitian, jonka silmät peittävä liina kuvastaa oikeuden sokeutta sen ulkopuolisia ohjaavia tekijöitä kohtaan. Valitettavasti Apunen ei itse omaan oikovaan tyyliinsä toteuta mainostamaansa sokeutta. Mainitsematta jäävät nimittäin kaksi muuta Justitialle kuvattua symbolia, miekka  ja vaaka, joista jälkimmäinen kuvastaa juuri oikeutta, kohtuutta ja tulkintaa (lisää voi lukea esim. täältä ja täältä). Niin se vaan kuulkaa on, että ei oikeudessa (puhumattakaan oikeudenmukaisuudessa) pelkät siteet silmillä pitkälle pötkitä. Mutta sekin on totta, että tapaoikeusperinteessä siteet silmillä ovat toisinaan huolestuttavan ohuet, miekka heiluu ja vaa’at ovat painotettu valtaatekevien punnuksilla aivan toiseen tahtiin.

Kiusaajalla ei ole kivaa

Tällainen pisti silmään hesarin nettiversiota lukiessa: Poikakolmikolle sakkoja ikätoverin kiusaamisesta.

Haaviin tarttuneet teot eivät olleet edes varmasti sieltä rankimmasta päästä, mutta sakkoja napsahti tälle porilaiselle poikakoplalle.

En muista ihan hetkeen törmänneeni vastaavaan. Hyvä että kiusaamiseen puututaan, olkoonkin että sakkojen antaminen on lähinnä jälkijättöistä reagointia. Onhan meillä sitten toisaalta sittä ennaltaehkäisevääkin työtä, KiVa Koulu ja muut vastaavat toimenpideohjelmat etunenässä – ja tietty sitten niitä ihan arkisia opettajien, kanssaoppilaiden ja vanhempien toimia.

Mutta edelleen: onhan sakkorangaistus tavallaan rankkakin tuomio. Tuosta jäänee jonkinlaiset jäljet rekisteriin. Toivoisin myös, että nämä kiusaajatkin saisivat apua ja tukea tuomionsa päälle.

Mikä on eheää?

Arkkipiispa Kari Mäkinen jatkaa suoraselkäistä linjaansa arvostelemalla kristillisen Aslan ry:n harjoittamaa ihmisen seksuaalisuuteen kohdistuvaa eheytystoimintaa.

Mäkinen on oikeassa. Identiteeteillä ja persoonallisuuksilla leikkiminen on vakavaa puuhaa, varsinkin jos toiminta tähtää seksuaaliseen normalisaatioon täysin keskustelun ja kritiikin ulkopuolella olevista opinkappaleista käsin.

Seksuaalivalistuksella ja siihen  liittyvällä henkilökohtaisella terapialla on varmasti paikkansa ja aikansa, mutta mitään suuria linjoja vetävää ylimalkaista yhdistystoimintaa ei näin herkkään inhimilliseen alueeseen suuntautuvan toiminnan käsittääkseni kuuluisikaan olla. Ei liikuta enää siellä pienten ja ihan tavallisten asioiden parissa, vaan kysymykset ovat hemmetisti paljon rankempia.

Aslanin hallituksen puheenjohtaja Pirkko Alaranta vastaa hesarin artikkelissa kritiikkiin mm. seuraavasti:

Me emme myöskään tietoisesti tähtää siihen, että joku homo eheytyy heteroksi. Mutta jos ihminen haluaa muuttaa seksuaalista identiteettiään, kai hänellä on oikeus hakea siihen apua?

Entä jos olet esimerkiksi ulkoisesti heteroutta opetellut teini-ikäinen kaappihomo, etkä ole sosiaalisista paineista johtuen uskaltanut tuoda tuntemuksiasi esiin. Tunnet kuitenkin olevasi piilosilla, kaikkea muuta kuin eheä. Onko Aslanin leireillä paikka myös tällaiselle ihmiselle, jonka identiteetti eheytyy järjestön dogmaattista raamatunluentaa päinvastaisilla johtopäätöksillä? Onko kaikilla sittenkään tasavertainen oikeus hakea apua oman seksuaalisen identiteetin muuttamiseksi?