Naisten asema ja inhimillinen turvallisuus – yksityisajattelua vai ulkopolitiikan painopistealue?

Ulkoministeri Soinin luottamusäänestys on poikinut paljon keskustelua viimeisen viikon kuluessa. Kansalaisena olen ihmetellyt, miksi median paine on kohdistunut ennen kaikkea keskusta-oikeiston (liberaalien) naiskansanedustajien äänestyspäätöstä kohtaan. Miksei samaa painetta ole kohdistettu mieskansanedustajien suuntaan?
Ulkopolitiikan tutkijana ihmetyttää aiheen ympärillä käydyn ulkopoliittisen asiakeskustelun laimeus. Naisten ja tyttöjen aseman sekä oikeuksien edistäminen on mainittu “keihäänkärkenä” Suomen kehityspoliittisessa selonteossa (2016) sekä strategisena painopistealueena ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa (2016). Lisäksi Suomi on sitoutunut lukuisiin kansainvälisiin sopimukseen ja politiikkaohjelmiin, jotka käytännössä ilmentävät naisten oikeuksien ja kansainvälisen turvallisuuden edistämisen välistä yhteyttä.
Aborttikysymys on määritelty Suomen laissa ja se on sillä selvä. Keskeisempi kysymys piilee ulkoministerin yksityisajattelun sekä Suomen ulkopoliittisten tavoitteiden edistämisen välisessä jännitteessä. Tältä osin asiakysymystä tulisi tarkastella huomattavasti aborttikysymystä laajemmin. Toisin sanoen sitä kansainvälisen vakauden ja inhimillisen turvallisuuden asiakokonaisuutta vasten, jonka yksi (keskeinen?) osa-alue naisten seksuaaliterveyden edistäminen on.
Keskeinen oivallus liittyy siihen, että kansainvälistä turvallisuutta (“kovaa” ulkopolitiikkaa ja “turpoa”) ei ole mahdollista irrottaa kehityspoliittisista ja ihmisoikeuksia koskevista kysymyksistä. Samalla on toki selvää, että kehityksen ja turvallisuuden välinen yhteys on monisyinen, eikä suinkaan yksinkertaisesti määriteltävissä oleva syy-seuraussuhde.
Aiheesta tehty mittava tutkimus antaa kyllä ymmärtää, että naisten oikeuksien ja inhimillisen turvallisuuden kehitysaste korreloi, toki muista olosuhdetekijöistä riippuen, yleisen vakauden ja turvallisuuden myönteisen kehityksen kanssa. Alueellinen vakaus ja turvallisuus puolestaan ovat koodisanoja pakolaisvirtoja aiheuttavien konfliktien “juurisyihin” puuttumiselle, joita on tavattu Suomenkin ulkopoliittisessa liturgiassa toistaa.
Kysymys ei todellakaan ole tämän ihmeellisempi. Syy- ja seuraussuhteiden yleinen suunta on selvä. Kysymys on vain poliittisesta tahdosta ja halusta nähdä näitä vaikutussuhteita. Naisten oikeuksien, seksuaaliterveyden ja inhimillisen turvallisuuden edistäminen => vakaampi yhteiskunta => ennustettavampi kansainvälinen järjestelmä. Näinhän asian voi myös lukea Suomen ulkopolitiikkaa virallisesti linjaavista asiakirjoista. Myös ulkoministeri Soini on julkisten esiintymistensä perusteella hyvin perillä naisten aseman ja yhteiskunnallisen vakauden välisestä dynamiikasta.
Kysymys ei siis ole tiedon tai ymmärryksen puutteesta. Ehkä kysymys onkin ulkopolitiikan ja sisäpolitiikan välisestä jännitteestä. Nythän vaikuttaa siltä, että sisäpoliittiset valta-asetelmat (soten ja maakuntauudistuksen vieminen maaliin) ikään kuin läikkyvät yli kohti ulkopolitiikan toimintaedellytyksiä. Sisäpolitiikan ohjaava vaikutus ulkopolitiikkaan ei toki sekään ole ulkopolitiikan tutkimuksen mukaan uusi havainto, mutta siinä olisi ollut yksi mahdollinen johtolanka meille ulkopolitiikan tutkijoille kehystää nyt käytyä keskustelua yleisemmille urille.
Vaalien lähestyessä ulkopolitiikan “pehmeät” asiakysymykset tulevat helposti sisäpolitisoiduiksi – tai Soinin tapauksessa jopa depolitisoiduiksi. Tämä on kuitenkin ongelma valtion ulkopoliittisen jatkuvuuden uskottavuuden näkökulmasta, sikäli kun sellaista pidetään arvossaan. Suomen ulkopolitiikassa viimeisten vuosien aikana omaksuttuun pragmaattiseen realismiin sisältyy vahvasti ajatus suurvaltapolitiikan yleisiin trendeihin kiinnittyvästä johdonmukaisuudesta ulkopoliittisena hyveenä.
Meillä ulkopolitiikan tutkijoilla olisi ollut – ja on edelleen – mahdollisuus sparrata keskustelua edellä mainittuihin suuntiin. Taitaa vain olla niin, että oma aikamme tuottaa enemmän kysyntää suurvaltapolitiikkaa, voimapolitiikkaa sekä asevaraista turvallisuutta koskevalle asiantuntijuudelle.
Näkymä perustuu kuitenkin väärälle dikotomialle, ainakin mitä kansainväliseen tutkimukseen on uskominen. Inhimillinen turvallisuus ja “kovan kansallisen turvallisuuden” kentät ovat kompleksisten suhteiden maailmassa toisistaan erottamattomia. Ensiksi mainitut inhimilliseen turvallisuuteen kytkeytyvät kysymykset eivät näin ole sellaisia, joita tulisi jättää yksittäisen ulkoministerin yksityisajattelun piiriin, vaan nähdä ne myös kansallisen tason ulkopolitiikan avainkysymyksinä.
Suomen ulkopolitiikan painopistealueita ja yleisen inhimillisen turvallisuuden näkökulmaa koskevan asiakysymyksen (seksuaaliterveys osana naisten ja nuorten yleistä turvallisuutta) alistaminen hallitusyhteistyön kohtalonkysymykseksi (ulkopolitiikan alistaminen sisäpolitiikalle) tai kehystäminen yksityishenkilön vakaumusta koskevaksi aiheeksi (ulkopolitiikan depolitisoiminen) ovat ulkopolitiikan tutkimuksen näkökulmasta mielenkiintoisia ilmiöitä, joihin liittyy myös paljon normatiivista latausta.

Nyt kun tiedämme Timo Soinin jatkavan eduskunnan luottamusta suhteellisen selvin numeroin nauttivana ulkoministerinä, olisi toivottavaa, että myös media nostaisi edellä mainitut näkökulmat tutkijoiden kanssa keskustellessaan entistä selvemmin esille näin kevään vaalien alla.

ICAN, Nobelin rauhanpalkinto ja Suomen ydinaseriisuntapolitiikka

ICAN, Nobel Peace Prize 2017 (http://www.icanw.org/action/nobel-peace-prize-2017-2/)

Olin kommentoimassa ICAN:n (International Campaign to Abolish Nuclear Weapons) viime perjantaina saamaa Nobelin rauhanpalkintoa tuoreeltaan YLE:n klo 20:30 uutisissa. Uutislähetys löytyy YLE Areenasta. ICAN:n Nobel on uutislähetyksen pääutinen, eli sen löytää heti alusta (omat kommenttini n. 3:30 eteenpäin).

Seuraavassa neljä kysymystä ja vastausta ICAN:n nobelista, ydinaseriisunnasta ja Suomen suhtutumisesta ydinaseiden kieltosopimukseen, joita pohdiskelin junassa ennen viime perjantain uutislähetystä.

1. Miksi Nobel annettiin ICAN-järjestölle?

Tunnustus. Palkinto on ennenkaikkea tunnustus määrätietoisesta ja pitkäjänteisestä työstä ydinaseriisunnan edistämisen puolesta; ICAN on ollut keskeinen liikkeelle paneva voima ydinaseriisuntadiplomatian ylläpitäjänä ja edistäjänä ydinasevaltioiden johdolla tapahtuvan ydinaseriisunta-agendan yskähdellessä. ICAN:n on kyennyt rakentamaan vakuuttavan kansainvälisen ydinaseriisuntaa edistävän verkoston yhteistyössä valtioiden kanssa. Täyskieltosopimusneuvotteluja edeltänyt ydinaseiden humanitaaristen vaikutusten aloite oli tässä työssä tärkeä askel. Humanitaaristen vaikutusten aloite paljasti ydinasevaltojen varsin konservatiivisen peloteoptimismin, sillä ne suhtautuivat jo tähän aloitteeseen suurella varauksella. Suomi allekirjoitti aloitteen jonkin aikaa asiaa harkittuaan. Humanitaaristen vaikutusten aloite kuitenkin siirsi ydinaseriisuntapolitiikan agendan konservatiivisesta ja abstraktista tasapainoajattelusta kohti ydinasepolitiikan potentiaalisia käytännön seurauksia hahmottavaa asetelmaa.

Viesti ja paine ydinasevalloille. Nobel-komitea korosti päätöksensä perusteluissa, että seuraavaksi voimme odottaa konkreettisia tekoja ydinasevalloilta ydinaseriisunnan edistämiseksi (useamman vuoden tauon jälkeen) riippumatta siitä, mitä mieltä nämä ovat kieltosopimuksesta. Nobel-komitea siis toisin sanoen käytti poliittista valtaansa ja teki ydinasevaltioiden roolin läpinäkyväksi. Komitea siis myönsi suoraan, että palkintoon oli kätketty poliittinen kannustinviesti, hieman samaan tapaan kuin vuonna 2009, jolloin palkinto myönnettiin presidentti Barack Obamalle. Tällöin Obaman visio ydinaseettomasta maailmasta esitettiin keskeisenä perusteena palkinnolle hieman samaan tapaan, kuin ICAN:n kampanjallaan saavuttaman ydinasekieltosopimuksen antama lupaus vuonna 2017. ICAN:n saavuttama palkinto toisaalta perustui konkreettisiin tekoihin, ei ainoastaan tulevaisuudenuskoa valaviin puheisiin, kuten Obaman kohdalla (sittemmin Obama saavutti tekojakin, joista ehkä keskeisin oli vuonna 2010 solmittu uusi START-sopimus Venäjän kanssa).

Työ jatkuu. Ydinaseiden kieltosopimus on jo astunut voimaan: sen on nyt (tilanne 12.10.2017) allekirjoittanut 53 valtiota, kun voimaan tulemiseen vaadittiin 50 allekirjoitusta. ICAN:n saa varmasti Nobelista puhtia (sekä konkreettisesti lisää resursseja!) sopimuksen allekirjoittajavaltioiden keräämisen jatkamiseksi. Sitä seuraavat ratifiontiprosessit sekä lukuisat sopimuksen implementoimiseen ja sen yksityiskohtien tulkintaan liittyvät kysymykset vaativat myös kansalaisjärjestötoimijoiden panosta. Prosessi on toki tästä eteenpäin pitkälti sopimuksen allekirjoittamien ja siihen sitoutuvien valtioiden käsissä, mutta ICAN sekä muut kansalaisjärjestöt voivat toimia taustalla tärkeinä fasilitaattoreina.

Ei täysin yllättävää. Nobelin rauhanpalkinto on aikaisemminkin myönnetty aseriisuntaa ja ydinaseongelmaa esillä pitäneille organisaatioille ja kansalaisjärjestöille: Kemiallisten aseiden kieltojärjestö (2013), Kansainvälinen atomienergiajärjestö (2005), maamiinojen kieltoa ajanut kampanja (2007), ydinaseriisuntaa ajavien tieteilijöiden Pugwash-järjestö (1995), lääkärit ydinsotaa vastaan -järjestö (1985), joka löytyy myös ICAN:n taustalta.

2. Ovatko ydinaseiden käytön riskit kasvaneet?

Ydinaseiden määrä ja kehitys. Maailmassa on edelleen noin 15 000 ydinasetta, suurin osa niistä Yhdysvalloilla ja Venäjällä. Ydinasevaltioiden määrä on kasvanut ydinsulkusopimuksen voimaantulon (1970) sekä edelleen kylmän sodan päättymisen jälkeen (Pakistan ja Pohjois-Korea), minkä lisäksi käytännössä kaikki nykyiset ydinasevaltiot ovat modernisoimassa nykyisiä ydinaseitaan – Venäjä vaikuttaisi kehittävän kehittää myös täysin uusia, voimassa olevia ydinasevalvontasopimuksia rikkovia ydinasejärjestelmiä, minkä lisäksi Yhdysvalloista kantautuu huolestuttavia huhuja Donald Trumpin suhtautumisesta ydinaseisiin.

Virhearviot ja vahingot. Poliittisten jännitteiden ja retoriikan kiristyessä on mahdollista, kun valtiot tukeutuvat aikaisempaa enemmän ydinasepelotteeseen niiden turvallisuuspolitiikassa, että virhearviot johtavat ydinaseiden käyttöön. Alueelliset varustelupaineet ja -jännitteet luovat lisäksi aivan toisenlaisen kontekstin kylmän sodan verraten ennustettavaan ja ”selkeään” kaksinapaiseen järjestelmään (Kiinan voimistuessa kolminapaistuneeseen) verrattuna. Samalla ydinaseteknologiassa erityisesti hyökkäysaseistuksessa (tarkkuus, tiedustelu ja ”remote sensing”) otetut edistysaskeleet tekevät toisen iskun kykyyn perustuvat konservatiivisemmat ydinasedoktriinit aikaisempaa haavoittuvaisemmiksi tuhoisille ensi-iskuille, mikä puolestaan saattaa kriisitilanteissa alentaa ensi-iskun kynnystä (esimerkiksi Yhdysvallat ja Venäjä molemmat varautuvat edelleen ydinaseiden ensikäytön mahdollisuuteen pelotepolitiikassaan).

Pohjois-Korea on konkreettinen ja äärimmäisen varoittava esimerkki alueellisten ydinasevarustelupaineiden mahdollisista seurauksista. Vahingoista ja tahattomista virhetulkinnoista aiheutuvien onnettomuuksien riski kasvaa, kun ydinaseiden käyttövalmiutta nostetaan ja asejärjestelmiä testataan toistuvasti provokatiivisilla tavoilla. Alueellisten ydinasevaltojen strategioiden tutkimuksen kärkinimiin kuuluva Vipin Narang on todennut, että kaikki Pohjois-Korean tekemisissä viittaa siihen, että se ei tule käyttämään ydinasekapasiteettiaan ”epärationaalisesti”, vaan rakentaa siitä asymmetrisen eskalaatio-opin mukaista ennaltaehkäisevää pidäkettä Yhdysvaltojen taholta kokemaansa eksistentiaalista uhkaa vastaan. Ydinaseiden ensikäytön mahdollisuutta korostavana doktriinina asymmetrisen eskalaation oppi on kuitenkin hyvin aggressiivinen ja herkkä tahattomalle eskalaatiolle.

Katastrofaaliset seuraukset. Jo muutaman nykyteknologian mukaan valmistetun keskisuuren ydinaseen räjähdyksellä (esimerkiksi n. 500 kilotonnin räjähdysvoima) olisi mittavia välittömiä vaikutuksia ympäristöön ja ihmisiin. Keski- ja pitkän ajan vaikutukset olisivat lisäksi hyvin todennäköisesti planeetallisissa mittasuhteissa hahmottuvia, esimerkiksi globaalien ruoka- ja raaka-aineketjujen häiriintyessä vakavasti. Tuhovaikutuksia voidaan vähentää käyttämällä erittäin tarkkoja ja teholtaan verraten pieniä ydinräjähteitä, joilla pyritään iskemään suoraan vastapuolen ydinasearsenaalia vastaan. Tällaisillakin iskuilla olisi kuitenkin mittavia vaikutuksia välittömässä ympäristössä sekä ennustamattomia psykologisia vaikutuksia ydinasetabun rikkoontuessa. Lisäksi riskit siitä, että vastapuolelle jäisi kattavaan ydinasekapasiteetin tuhoon pyrkivän ensi-iskun jälkeenkin käyttöönsä ydinaseita (esimerkiksi sukellusveneisiin), olisivat edelleen suuret, eikä massiivista vastaiskun mahdollisuutta katastrofaalisine seurauksineen voisi sulkea täysin pois.

3. Miksi ydinasekieltosopimusta tarvitaan?

Kieltosopimuksen tavoite on täydentää ydinsulkusopimusta. Ydinasekieltosopimus ei ole täysin ongelmaton, kuten monet aseriisuntaan erikoistuneet tutkijatkin ovat huomauttaneet (ks. esim. 1, 2 & 3). Sen tavoitteena on kuitenkin ollut nimenomaan täydentää ydinsulkusopimusta luomalla laillisesti sitova kansainvälinen sopimus, joka kieltäisi ydinaseiden hankkimisen ja hallussapidon sekä tarjoaisi nykyisille ydinasevaltioille konkreettisen tien ydinaseiden täydelliseen riisuntaan, mihin ne ovat ydinsulkusopimuksen kuudennessa artiklassa sitoutuneet.

Ydinsulkusopimus ei ole täysin oikeudenmukainen. Ydinsulkusopimus antaa viidelle valtiolle oikeuden ydinaseiden omistukseen (ja tätä kautta legitimiteetin ydinasepelotepolitiikalle) ennalta määrittelemättömäksi ajaksi, kunhan ne sitoutuvat ydinaseriisuntaan. Aikataulu tämän lupauksen toteuttamiseen on kuitenkin edelleen tarkemmin määrittelemättä. Hiljalleen on syntynyt tilanne, jossa näille muutamalle valtiolle on ikään kuin syntynyt kansainvälisten sovinnaissääntöjen tuottama etuoikeus ydinaseiden omistamiseen.

Turhautuminen. Maailman valtioiden enemmistö ja kansalaisjärjestöt ovat selvästi turhautuneita ydinasevaltojen saamattomuuteen ydinaseriisunnan edistämisessä, mitä ydinasekieltosopimuksen aikaansaaminen konkreettisesti ilmentää.

4. Miten Suomi suhtautuu kieltosopimukseen?

Suomi on vahvasti sitoutunut ydinaseriisuntaan. Suomella on historiallisesti vahva ydinaseriisuntapoliittinen profiili ja se on tehnyt viimeisten vuosienkin aikana paljon töitä ydinsulkusopimuksen puitteissa, viimeksi vuosikymmenen alkupuolella fasilitoimalla Lähi-idän joukkotuhoaseettoman vyöhykehankkeen perustamiseen tähdänneitä neuvotteluita (neuvotteluja ei ole vielä saatu käyntiin). Tavanomaisten aseiden riisumisen saralla Suomi on suorastaan maailman asevalvontadiplomatian suurvalta, vaikka samalla Suomen asevientipolitiikka herättää myös runsaasti kysymyksiä mahdollisista kaksoisstandardeista.

Suomi on varsin selkeästi kirjannut sitoutumisensa ydinaseriisunnan edistämiseen esimerkiksi ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa (s. 31). Sekä ulkoministeri Timo Soini että presidentti Sauli Niinistö vahvistivat sitoutumisen ydinaseriisunnan ”käytännönläheiseen edistämiseen” suurlähettiläspäivien puheissaan syyskuussa. Suomen ydinaseriisuntapolitiikan tarkempia perusteluja voi hahmottaa esimerkiksi tästä ulkoministeriön ja puolustusministeriön yhteisestä taustamuistiosta.

Käytännön tulokset ja ydinasevaltojen vastuu. Suomen ulkopoliittinen johto on korostanut ennen kaikkea ydinasevaltojen vastuuta ydinaseriisunnan edistämisessä. YK:n yleiskokouksessa puhunut presidentti Niinistö oli toiveikas Yhdysvaltojen ja Venäjän strategisten ydinseiden vähentämisneuvottelujen suhteen:

On äärimmäisen tärkeää, että maat, joilla on hallussaan ydinaseita, ovat mukana neuvotteluissa. Vetoan, että kaikki ydinasevaltiot ja maat joilla on hallussaan näitä aseita, ryhtyvät pikimmiten konkreettisiin toimiin ydinaseiden riisumiseksi.

Suomen pragmaattinen pienvaltioliberalistinen linja panostaa ainoastaan sellaisiin ydinaseriisuntatoimiin, joihin myös ydinsulkusopimuksen tunnustamat ydinasevallat sitoutuvat. Kansainvälisen järjestyksen ennustettavuuden tunnustetaan näin varsin avoimesti olevan johdannainen suurvaltapolitiikan yleisestä tilasta. Koska ydinasevallat eivät osallistuneet kieltosopimusneuvotteuihin, ei Suomi katsonut, että sen kautta voitaisiin saavuttaa käytännön tuloksia ydinaseriisunnassa. Pelkona ilmeisesti on, että kun valtiot antavat kasvavasti painoa ydinkieltosopimukselle, voisi se viedä puhtia ydinsulkusopimuksen ympärillä ja sen kirjaimen hengessä käytävistä neuvotteluista.

Perustelut ydinsulkusopimuksen ja ydinasekieltosopimuksen välisestä ristiriidasta vaikuttavat kuitenkin hatarilta. Lisäksi vaikuttaa siltä, että Suomen ulkopoliittinen johto on unohtanut, että mahdollisimman kattavalla ydinasekieltosopimuksella on välittömiä vaikutuksia ydinaseiden kansainvälispoliittiseen ja -oikeudelliseen asemaan; ydinaseiden stigmatisoiminen kun tukee ydinsulkusopimuksen ensimmäistä pilaria, eli ydinaseiden leviämisen estämisen tavoitetta. Suomen kokoisen valtion panos tällaiseen moraaliseen vaikutukseen voi toki olla melko pieni, mutta ei Suomen panoksesta sen vahvistamiseen koskaan haittaakaan olisi.

Uusia aloitteita. Suomi ei kuitenkaan ole jäämässä tuleen makaamaan. Ulkoministeri Soini antoi implisiittisen lupauksen elokuussa suurlähettiläskokouksen puheessaan:

Meitä kiinnostavat konkreettiset tulokset, eivät irtopisteet. Ei ydinaseita riisuta ilman ydinasevaltoja.

Aseriisunta ja -valvonta on ala, jolla haemme koko ajan vaikuttajan paikkaa.

Geneven aseriisuntakonferenssissa syyskuussa puhunut ulkoministeri nosti esiin tarpeen aloittaa (monenkeskiset?) neuvottelut taktisista ydinaseista sekä niiden riisumisesta. Ehkä tästä löytyisi konkreettinen vaikuttamisen paikka, johon Soini viittasi ja joka ei olisi ristiriidassa ydinsulkusopimuksen ja Suomen pragmaattisen linjan kanssa:

One more point: our efforts concerning non-strategic or tactical nuclear weapons should be increased. Today these weapons are completely uncovered by any binding, verifiable agreement. This gap has to be fixed. There should also be a clear division between these and conventional weapons – in military doctrines and if ever exercising their use. And finally, we need practical confidence-building measures in this field as well.

Tämän aloitteen muotoutumista on hyvin mielenkiintoista seurata, sillä sen vaikutukset ulottuvat potentiaalisesti aivan Suomen lähialueillekin. Venäjällä on Natoon (lue: Yhdysvaltoihin) nähden Euroopassa jopa kymmenkertainen taktisten ydinaseiden arsenaali, joiden käyttöä se on simuloinut useissa viime vuosien sotilasharjoituksissa.

Suomi EU:n ja Naton jäsenmaiden linjalla. Suomen linja ydinaseriisuntapolitiikassa eroaa esimerkiksi Itävallan ja Ruotsin kaltaisista valtioista, mutta noudattaa samalla EU:n jäsenvaltioiden enemmistöä, joista suurin osa kuuluu myös Natoon (yksikään Naton jäsenvaltio ei ole hyväksynyt ydinaseiden kieltosopimusta). Tästä voi itse kukin vetää haluamansa johtopäätökset Suomen viiteryhmäpolitiikasta.

Hiljattain olemme saaneet kuulla, että Yhdysvallat olisi kovistellut Ruotsia allekirjoittamasta ydinasekieltosopimusta, koska se voisi heikentää mahdollisuuksia syventää maiden välistä puolustusyhteistyötä. Tämä herättää runsaasti kysymyksiä, minkälaisen roolin Nato on varannut Ruotsille ja Suomelle – Naton ulkopuolisille kumppaneilleen – ydinasepolitiikassaan. Sekä Ruotsi ja Suomi ovat sitoutuneet siihen, että ne eivät salli ydinaseita missään muodossa valtioalueilleen – sitoumus, jota nämä luultavimmin Norjan ja Tanskan tapaan jatkaisivat rauhanajan politiikkansa perustana myös Naton sisällä, jos jäsenyys puolustusliitossa tulisi joskus ajankohtaiseksi.

Se, delegitimoiko kieltosopimuksen artikla 1e myös ydinasepelotteeseen tukeutuvan liittolaissuhteen/-politiikan yleisesti, onkin sitten kimurantimpi kysymys. Tällainen johtopäätös olisi hyvin ongelmallinen, sillä tällöin esimerkiksi Venäjä ja Yhdysvallat asettuisivat kieltosopimuksen näkökulmasta epätasa-arvoiseen asemaan. Kansainväliset sovinnaissäännöt korostavat varsin laajalti jaetun tulkinnan mukaan valtioiden suvereenia oikeutta määrittää itse omat liittokuntavelvoitteensa ja kumppanuutensa, kunhan ne eivät ole agressiivisesti suunnattuja ketään vastaan.

Lisäksi on totta, että yksikään Naton jäsenmaa ei ole allekirjoittanut kieltosopimusta tai äänestänyt sen hyväksymisen puolesta YK:ssa. Naton jäsenmaat harjoittavat yhteistä ydinasepolitiikkaa. Natolla itsellään ei ole ydinaseita, mutta kolmella sen jäsenmaalla on. Itsenäistä ydinasepolitiikkaa harjoittavaa Ranskaa lukuun ottamatta kaikki Naton jäsenmaat osallistuvat sen ydinasesuunnitteluryhmän (Nuclear Planning Group, NPG) toimintaan, vaikka varsinaiset strategiset linjaukset myös ydinasepolitiikan kohdalla tehdäänkin Pohjois-Atlantin neuvostossa Washingtonin sopimuksen mukaisesti. Mahdollisuus ydinasein suoritettavaan kostoiskuun on Venäjän aggressiivisen käyttäytymisen johdosta palannut liittokunnan pelotepolitiikasta käytävän keskustelun keskiöön.

Spekulointia Suomen päätöksestä. Kari Huhta spekuloi Helsingin Sanomissa, että Nato-kysymys ei vaikuttanut Suomen kieltosopimuspäätökseen, koska Suomi teki päätöksen ennen Naton virallista kantaa. Johtopäätös voi olla oikea, mutta perustelu vaikuttaa hyvin jokseenkin horjuvalta; onhan Suomella aina kylmän sodan aikaisista Pohjolaa koskevista ydinasevalvonta-aloitteista saakka perimätietoa siitä, että etenkin Yhdysvallat – Naton ydinasesateenvarjon tosiasiallinen ylläpitävä – suhtautuu hyvin skeptisesti kaikkiin sellaisiin sopimusehdotuksiin ja neuvotteluprosesseihin, jotka voivat rapauttaa sen liittokuntapolitiikan koheesiota sekä sen mahdollisuutta käyttää ydinasepelotetta liittokuntapolitiikan välineenä. Naton kanta asiaan toisin sanoen on ollut lienee ollut myös Suomen tiedossa jo ennen virallisia kannanottoja ja YK:ssa käytyä neuvotteluprosessia. Sitä voi hahmottaa myös suhtautumisesta kieltosopimusta edeltäneeseen humanitaariseen aloitteeseen.

Kaiken tämän jälkeen on edelleen vaikea löytää vedenpitävää logiikkaa Suomen ydinasekieltosopimusboikotin takaa. Perustelut ovat sinänsä hyveellisiä, minkä lisäksi niiden muotoilua on selvästi mietitty harkiten. On kuitenkin esitettävä vakava kysymys siitä, luottaako Suomi liikaakin ydinasevaltojen suopeuteen ydinsulkusopimuksen kuudennen artiklan edistämisessä? Tästä valtiojohdolla toki on parempaa ensi käden tietoa kuin meillä tutkijoilla. Todellinen ongelma on kuitenkin hyvä muistaa; sen muodostavat nimittäin ydinaseita hallussaan pitävät valtiot, ei niiden tuhovoimaisuuden inhorealistisesti tunnustava ja ysinaseilla uhkaamisen politiikan kaikissa muodoissaan kieltävä kansainvälinen sopimus. Tämä on tärkeää pitää mielessä, sillä sen kautta määrittyy myös se, kuka asettuu ydinasekysymyksessä historian oikealle ja väärälle puolelle.

Suomen asevalvontapolitiikan perusteet

Suomen ulkopolitiikan käytännön tekijöiden ykkösrivistö on jälleen kokoontunut vuosittaisille suurlähettiläspäiville Helsinkiin. Suomen ulkopolitiikan lähtökohtien osalta suurlähettiläspäivillä pidetyt puheet eivät ole tarjonneet suurempia yllätyksiä. Tasavallan presidentti Sauli Niinistön lanseeraama ja hallituksen selonteoissaan vahvistama pilarimalli vaikuttaa voivan ja elävän hyvin. Oppi on juurtunut.

Siinä missä Suomen kansainvälistä toimintaympäristöä kuvaava pilarimalli tarjoaa yleiskatsauksen Suomen ulkopolitiikan työkalupakista, on aktiiviseksi vakauspolitiikaksi kutsuttu käsitepari kuvastanut Suomen ulkopolitiikan Pohjois-Eurooppaa ja Itämeren aluetta koskevia tavoitteita yhtä lailla jo joitakin vuosia. Jälkimmäisen käsiteparin osalta suurlähettiläspäivät eivät myöskään vaikuta tarjonneen uusia avauksia.

Viime perjantain Turun tapahtumat sekä siihen liittyvän kansainvälisen terrorismin uhkan käsittely on luonnollisesti noussut suurlähettiläspäivillä esiin. Keskustelu ja debatti oikeasta tavasta reagoida tilanteeseen jatkunee, perustuen samalla jo omaksuttujen reaktioiden ja ratkaisujen varaan. Monessa mielessä terrorismin, viharikosten sekä näihin liittyvien lieveilmiöiden tuottamat traagiset tapahtumat Suomessa eivät varmasti tulleet kenellekään yllätyksenä. Tästä osoituksena käy jo sekin, kuinka vilkkaana ja ikään kuin etukäteen paalutetuista askelmerkeistä käsin Turun perjantain tapahtumien jälkeinen keskustelu lähti nopeasti vellomaan.

***

Yksi huomionarvioinen tulokas suurlähettiläspäivien puheenvuoroissa on kuitenkin ollut. Niin valtiosihteeri Peter Stenlund, ulkoministeri Timo Soin kuin presidentti Niinistönkin nostivat kukin puheissaan esiin ydinaseongelman sekä käsittelivät laajemminkin Suomen asevalvontapoliittista linjaa. Näitä puheenvuoroja on nähty jokseenkin harvakseltaan aikaisemmilla suurlähettiläspäivillä ja ylipäätään Suomen ulkopoliittisessa keskustelussa.

Laajemminkin ihmiskuntapoliittiset painotukset – makroturvallisuuden alaan kuuluvat teemat, kuten ilmastonmuutoksen hillitseminen, resurssiniuķkuus sekä ydinaseongelma – nousivat Sauli Niinistön puheessa kenties vahvemmin esiin kuin kertaakaan aikaisemmin tämän presidenttikaudella. Arktisen neuvoston puheenjohtajuuden siivittämien ilmastopoliittisten kysymysten lisäksi varsinkin asevalvontapolitiikka sen koko kirjossaan on viimeisen vuoden kuluessa tehnyt uutta nousua Suomen ulkopolitiikan keskiöön.

Ajankohtaiset tapahtumat (Pohjois-Korea, Lähi-idän karmea tilanne inhimillisen turvallisuuden näkökulmasta) ovat toimineet luonnollisesti yhtenä taustasytykkeenä asevalvontapoliittisen linjan kirkastamisen tarpeelle. Toinen taustavaikutin löytyy Suomen pitkästä asevalvonta- ja riisuntapoliittisesta perinteestä. Vaikka sen kultaiset vuodet sijoittuvat 1960-80-luvuille, ei asevalvontapoliittinen profiloituminen ole Suomen ulkopolitiikasta missään vaiheessa tyystin hävinnyt.

Suomen parhaillaan jatkuva puheenjohtajuus asekauppasopimuksessa, muuutaman vuoden takaiset ponnistelut Lähi-idän joukkotuhoaseetonta vyöhykettä koskevien neuvottelujen puitteistamiseksi sekä viimeaikaisena esimerkkeinä Suomen profiloituminen Itämeren alueen lentoturvallisuutta koskevissa kysymyksissä käyvät kaikki hiljattaisina esimerkkeinä Suomen asevalvontapoliittisen perinteen jatkumisesta.

Vuoden 2017 suurlähettiläspäivillä Suomen asevalvontapoliittista linjaa on viitoitettu varsin selkeästi. Kansainvälisen politiikan sääntöperustaista yhteistyötä ja sen ennakoitavuutta lisäävää vaikutusta korostanut valtiosihteeri Stenlund viittasi puheessaan tarpeeseen päästä vaikuttaviin asemiin konkreettisia tuloksia tuottavissa, mutta samalla kansainväliseen kanssakäymiseen riittävällä tavalla iskostuneissa sopimusjärjestelmissä ja neuvotteluprosesseissa:

Kansainvälisten tehtävien osoittaminen Suomelle on luottamuksemme ja kansainvälisen asemamme eräs mittari. […] Suurlähettiläs Klaus Korhosen ATT-sopimuksen vetovastuu päättyy tulevana syksynä ja suurlähettiläs Jari Luodon ydinterroria ehkäisevä GICNT-johtajuus alkaa. Molemmat tehtävät osoittavat, että Suomi nauttii luottamusta varsin sensitiivisten asevalvontatehtävien hoidossa.

Vastaavasti ulkoministeri Soini teki omassa puheessaan selväksi, että Suomi osallistuu vain sellaisiin neuvotteluihin ja aloitteisiin, joista on odotettavissa konkreettisia tuloksia:

Ydinaseet ovat ihmiskunnan vitsaus, mutta toiveajattelulla tilanteeseen ei vaikuteta. Teimme loogisen – vaikkei välttämättä helpon tai suositun – ratkaisun, kun jäimme ydinasekieltosopimusneuvottelujen ulkopuolelle. Meitä kiinnostavat konkreettiset tulokset, eivät irtopisteet. Ei ydinaseita riisuta ilman ydinasevaltoja.

Soini perustelee näin Suomen päätöstä olla osallistumatta heinäkuussa päättyneisiin ydinaseiden kieltosopimusneuvotteluihin sillä, että kyseessä ei ole riittävän pragmaattinen aloite. Kyse on tietysti paljolti siitä, miten ja minkälaisia kriteereitä vasten tuloksen saavuttamisen mahdollisuuksia ja arvoa hahmotetaan. Näin Suomen asevalvontapolitiikan toiseksi keskeiseksi kriteeriksi pragmaattisen vaikuttavuuden ohella nousee pienvaltioliberalistinen maksiimi, jossa suurvaltojen välinen yhteisymmärrys tai sen saavuttamisen mahdollisuuden näkymä asettuu keskeiseksi kriteeriksi niille monenkeskisille diplomaattisille aloitteille ja prosesseille, joihin pienvaltioviisauden näkökulmasta on järkevää ja hyödyllistä sijoittaa resursseja ja poliittista pääomaa.

Vastaavasti Suomi selvästi varoo edelleen harjoittamasta sellaista mielenosoitusdiplomatiaa, jonka voidaan ennakoida lisäävän suurvaltapoliittisia jännitteitä ja täten heikentävän kansainvälisen sääntöperustaisen järjestelmän vahvistumisen edellytyksiä.

Näin Suomen linjassa korostuu järjestys, mikä eittämättä nähdään myös alueellisen vakauden säilymisen ja vahvistumisen kannalta tärkeänä kansainvälisenä reunaehtona. Järjestystä rikkovat teot ja toiminta toki tuomitaan, mutta ainakin toistaiseksi tavalla, joka ei myöskään anna olettaa mielenosoitusdiplomaattisten irtopisteiden keräämistä.

Järjestyksen ja oikeudenmukaisuuden välinen jännite lienee yksi kansainvälisten suhteiden tutkimuksen perustavimmista kysymyksistä. Vuonna 1968 solmitun ydinsulkusopimuksen osalta järjestyksen ylläpitäminen ja oikeudenmukaisuuden toteutuminen on ainakin osittain ristiriitaisessa suhteessa, sillä sopimus tunnustaa vain tietyille valtioille (väliaikaisen) oikeuden ydinaseomistuksiin, vieläpä ennalta määrittelemättömäksi ajaksi. Vastapunnuksena toimiva sitoutuminen ydinaseriisuntaan on jäänyt vaillinaiseksi 1980-luvun puolivälistä 2010-luvun puoliväliin ulottuvalla jaksolla.

***

Ydinaseiden kieltosopimusneuvottelujen suhteen Suomessa on siis tulkittu, että kansainvälisen järjestyksen ylläpitämisen pragmaattinen tavoittelu nousee historian oikealle puolelle asettumisen tunteen tuottavan moraalisen ylevyyden yläpuolelle. Pragmaattisuus ei kuitenkaan tarkoita kyynistä pidättäytymistä sellaisista kannanotoista, jotka kätkevät sisäänsä suurvaltasuhteisiinkin menevää moraalisesti velvoittavaa sanomaa. Tai näin asia esitetään ja käytännössä toteutetaan.

Painavimman suurlähettiläspäivien puheenvuoron asevalvontapolitiikan näkökulmasta piti presidentti Niinistö. Hän otti puheessaan selvästi kantaa esimerkiksi Venäjän toistuvasti sotaharjoituksissa simuloineisiin taktisiin ydinaseiskuihin. Tästä nousee esiin Suomen asevalvontapolitiikan kolmas keskeinen periaate, jota voitaisiin kutsua suurvaltavastuun (tässä tapauksessa ydinasevaltojen vastuun) korostamiseksi. Se seuraa loogisesti toisesta, suurvaltalähöisestä kansainvälisen järjestyksen tulkinnasta, sillä suurvalloilla on näin myös vastuullaan huolehtia tästä keskinäisestä järjestyksestään ja sen periaatteista, mitä hallitsematon ydinasevarustelu ja joukkotuhoaseilla uhkaaminen ei luonnollisesti edistä.

Näiden kolmen periaatteen valossa Suomen ydinasepoliittinen ja laajemmin asevalvontapoliittinen linja hahmottuu seuraavasti: 1) vaikuttaminen konkreettisten tulosten saavuttamisen näkökulmasta; 2) suurvaltalähtöisen yhteisymmärryksen tai niiden intressien yhdistymisen mahdollisuus onnistumisen näkymien keskeisenä arviointikriteerinä; 3) viimeisenä suurvaltojen vastuun korostaminen järjestyksen ylläpitämisestä.

Näiden pienvaltioliberalististen periaatteiden kautta on hyödyllistä lukea myös presidentti Niinistön perusteluita Suomen osallistumattomuudelle ydinaseiden kieltosopimusneuvotteluihin:

Ei ole vaikeaa ymmärtää niiden tarkoitusperiä, jotka ajoivat kansainvälistä sopimusneuvottelua ydinaseet kieltävästä sopimuksesta. Tavoite on hyvä, mutta tarjoaako tämä tietä todelliselle ydinaseriisunnalle, on epäselvää. Ydinasevaltiot eivät nimittäin osallistuneet neuvotteluihin ja ne ovat sanoutuneet irti lopputuloksesta.

Suomi, kuten pääosa EU-maista, ei osallistunut neuvotteluihin. Kannoimme huolta siitä, että prosessi pikemminkin hankaloittaa kuin edistää ydinsulkujärjestelmää. Jotta ydinasevähennyksissä päästään eteenpäin, tarvitaan ydinasevaltioiden sitoutumista ja osallistumista. Tuleva YK:n yleiskokous on seuraava tilaisuus etsiä sellaista polkua, jolla tuettaisiin niin ydinaseriisuntaa kuin myös ydinsulkujärjestelmää. Ja siinä keskustelussa Suomi on aktiivisesti mukana.

Suomi tulee olemaan keskusteluissa mukana jatkossa myös ydinaseterrorismin vastaisen GICNT-aloitteen puheenjohtajana, kuten Stenlund ja Soini puheissaan esittivät. Jälleen kerran kyseessä on asiakysymys, jonka saralla on nähtävissä mahdollisuus suurvaltojen intressejä yhdistävään, uusia mikrokäytänteitä tuottavaan lopputulokseen. Vaikka suurvalloilla on ollut ydin(ase)turvallisuutta koskevien kysymysten kohdalla myös erimielisyyksiä, eivät ne Suomen ulkopolitiikan muotoilijoiden näkökulmasta välttämättä vaikuta ylittämättömiltä.

***

Ulkoministeri Soini korosti omassa suurlähettiläspäivien puheessaan, että Suomen ulkopolitiikan keskeinen tavoite on pyrkiä vaikuttamaan ja tulla kuulluksi, ”[o]lla pöydässä eikä porstuassa. Puhumattakaan siitä, että olisimme pihalla.”

Suomen päätös olla osallistumatta ydinasekieltosopimusta koskeviin neuvotteluihin on yksiselitteisesti ristiriidassa Soinin mainitseman imperatiivin kanssa. Vaikuttamaan pääseminen ei olekaan näin absoluuttinen, vaan suhteellinen arvo. On kansallisten intressien näkökulmasta enemmän ja vähemmän laadukkaita paikkoja vaikuttaa, ajatus kulkenee. Tämä jäi kuitenkin puheessa mainitsematta – ehkä sitä ei tulisi pitää itsestäänselvyytenä?

Suurlähettiläspäivillä esitetyt asevalvontapoliittiset linjaukset tekevät joka tapauksessa Suomen linjasta ymmärrettävämmän ja selkeämmän. Suomelle vaikuttamaan pääseminen ei sittenkään ole itseisarvo, vaan vaikuttamisen tapojen ja paikkojen tarkoituksenmukaisuutta arvioidaan laadullisesti suurvaltalähtöisen kansainvälisen järjestyksen sääntöperustaisuuden ja tämän tuottaman vakauden näkökulmasta.

Suomen asevalvonta- ja ydinaseriisuntapolitiikan periaatteiden selventäminen on ollut ehdottomasti hyvä asia. Suomi ei kuitenkaan toiminut täysin näiden periaatteiden mukaisesti jättäessään ydinaseiden kieltosopimusta koskevien neuvottelujen tarjoaman vaikutuspaikan käyttämättä.

Lievän naivisminkin uhalla on syytä huomauttaa, että osallistuminen neuvotteluihin ei olisi Hollannin esimerkkiä seuraten tarkoittanut sitä, että itse sopimusta, neuvottelujen lopputuotosta, olisi pitänyt allekirjoittaa. Sopimusta itseään onkin kritisoitu niin turvallisuuspoliittisin kuin sopimuksen toimeenpano– ja valvontajärjestelmien epäselvyyttä koskevin perustein.

Toisaalta sopimuksen aikaansaaminen eittämättä vahvistaa osaltaan ydinaseiden leviämiseen liittyviä moraalisia ja kansainväliseen arvovaltaan liittyviä pidäkkeitä, joiden vahvistamiseen viimeiset vuodet vaikeuksissa edennyt ydinsulkusopimuksen toimeenpanokin pyrkii. Tehokkaan ja toimivan sopimusjärjestelmän ja valvontakäytänteiden taustalta löytyvät aina kansainvälisesti tavanmukaisuuksien kautta velvoittavat moraalikoodistot. Yhtä lailla ydinaseiden kieltosopimus laittaa painetta ydinsulkusopimuksessa tunnistettujen ydinasevaltojen harteille – tuloksia pitää alkaa tulemaan, tai niiden valitus ydinkieltosopimuksen epävakauttavaa vaikutusta kohtaan näyttää puhtaan kaksinaismoralistiselta.

Sopimusneuvotteluissa ja näiden kulisseissa Suomi olisi nimenomaan saattanut korostaa omia, ydinsulkusopimuksen ensisijaisuutta kansainvälisen (suurvalta)järjestyksen keskeisenä ankkurina pitämiään näkökulmia. Hieman kääntäen Suomi on nyt asettanut ydinasevaltojen tapaan itselleen haasteen. Paikka Suomen suoriutumisen arvioimiseen on aktiivisuus vuoden 2020 ydinsulkusopimuksen tarkastelukonferenssissa ja sen valmistelevien kokousten yhteydessä.

Haaste on näin ollen pitkälti itse asetettu. Tavoitteet ovat korkealla, aivan kuten pitääkin. Toistivathan Suomen ja Ruotsin ulkoministerit toukokuussa 2017, että johtavien ydinasevaltojen tulee viimeistään nyt ottaa itseään niskasta kiinni ja osoittaa konkreettisia askelia kohti ydinaseettoman maailman saavuttamista. Välietappeina tähän tavoitteeseen Wallström ja Soini mainitsivat kaikkien ydinasevaltojen liittymisen ydinkoekieltosopimukseen sekä negatiivisten turvatakuiden antamisen ydinaseettomia maita vastaan (molemmat omalla sarallaan myös varsin pitkäikäisiä tavoitteita monisyisine ongelmineen).

Mielenkiintoista kyllä, Ruotsi osallistui ydinaseiden kieltosopimusneuvotteluihin ja äänesti sen hyväksymisen puolesta heinäkuussa 2017 New Yorkissa. Tämä ei kuitenkaan estä Ruotsia korostamasta yhdessä Suomen kanssa, että NPT-sopimus on ”tärkein työkalumme pyrkimyksessämme estää uusia valtioita hankkimasta ydinaseita.”

 

Suurlähettiläspäivät 2015

Jo perinteeksi muodostuneet suurlähettiläspäivät ovat jo useamman vuoden toimineet alustana merkittäville ulko- ja turvallisuuspoliittisille linjapuheille, joiden sisällöstä on ollut mahdollista hahmottaa Suomen ulkopoliittisen johdon sekä ulkoasiainhallinnon käsityksiä Suomen kansainvälisistä sitoumuksista, kansainvälisen politiikan ja turvallisuusympäristön luonteesta sekä ulkopolitiikan tulevista painotuksista, jotka eivät aina ympäripyöreisiin selontekoihin ja hallituksen strategiapapereihin mahdu. Kerään tähän alle nopeasti kirjaamiani tunnelmia suurlähettiläspäivien puheiden annista (tuoreemmat mietteet ensimmäisenä).

Tasavallan presidentti Sauli Niinistön puhe 25.8.2015 [päivitetty 25.8. klo 14:00]

Aikaisempien vuosien tapaan presidentti Niinistö keskittyi puheessaan Suomen ulkopolitiikan ”isoon kuvaan” sekä turvallisuusympäristön yleisten luonteenpiirteiden muutosten kuvailuun. Niinistö nosti jälleen puheessaan esille viimeisen vuoden kuluessa hahmottelemaansa neljän pilarin turvallisuuspoliittisen mallin. Kuten olen tässä blogissa jo aikaisemmin tulkinnut, Niinistö tarkastelee Suomen turvallisuuspolitiikkaa ainakin osittain dynaamisena kokonaisuutena, jota ei pragmaattisessa hengessä pyritä rakentamaan yhden paalutuksen varaan, oli se kuinka vakaaksi tahansa kuviteltavissa. Pilarimallin avulla Niinistö pyrkii havainnollistamaan Suomen omissa käsissä olevia valmiuksia oman asemansa vakauttamiseen. Tällainen herkkyys koetaan arvokkaalta maailmassa, jossa ulkoisen toimintaympäristön rakenne vaikuttaa muuttuvan nopeasti. Tähän liittyen Niinistö viittaa jälleen Suomen ulkopolitiikan pitkään ”henkiseen kerrostumaan”, jonka muodostamasta perinteestä pilarirakenteen ainesosat monella tavalla muodostuvat.

Lisäksi metaforan taustalta on mahdollista löytää tiettyjä kansainvälisiä suhteita leimaavia vakioita, tällä kertaa Snellmannin ja Paasikiven näkemysten kautta suodatettuna. Kansainvälisen politiikan suurvaltapeleistä nousevien sääntöjen sekä historiallisten vakioiden lisäksi ajattelutapaa leimaa käsitys kansainvälisen politiikan lähtemättömästä epävarmuudesta sekä suurvaltojen toteuttaman logiikan pienemille toimijoille tuottamista sattumanvaraisuuksista. Maailmanpolitiikka hahmottuu pikemminkin syklisenä kuin lineaarisesti kehittyvänä. Huonoina aikoina osa pilareista joutuu väliaikaisesti ulkopolitiikan työkalupakkiin varastoon eräänlaisina latentteina valmiuksina samalla, kun toiset pilarit ovat aktiivisempia. Jollain tasolla Soinin eiliseen puheeseen päätynyt käsitys Suomen ja Venäjän välillä olevasta ”suhdepääomasta” on sukua ajatukselle pilarirakenteen piilevistä ominaisuuksista. Kansainvälisen järjestyksen myllerryksen sekä Venäjä-suhteiden eräänlaisen aallonpohjan keskellä voidaan tulkita, että Suomen kansallista puolustusta ja läntistä integraatiota (ainakin sen Pohjoismaisen linkin osalta) korostavat pilarit joutuvat nyt vastaanottaamaan kylmän sodan jälkeisen optimismin kauden puhkeamisesta aiheutuvaa painetta.

Niinistön puhetta lukiessa ei kuitenkaan voi välttyä jo eilisiä puheita leimanneelta pessimismiltä. Yhteistyövaraisen turvallisuuden kuvasto on väistymässä kansallisen turvallisuuden ydinkysymysten tieltä. Turvallisuusajattelua leimaa käsitys, jonka mukaan kansainvälinen vastuu lähtee ensisijaisesti kotoa, oli kyse sitten oman puolustuksen vakuuttavuudesta tai taloudesta (ehkä kasakka onkin Niinistön mainitsema kansainvälisiä saamisiaan tunteettomasti tarkkaileva ”velkoja”). Kansallisten intressien tavoitteleminen on toki ulko- ja turvallisuuspolitiikan eräänlainen itseisarvo, mutta on huomattava, että sitä saatetaan toteuttaa niin korostuneen kansallisista kuin yhteistyövaraisistakin lähtökohdista käsin.

Kyllä, Niinistö palauttaa puheensa loppupuolilla mieliimme Snellmannin lauseen jatkon, jossa kansallisten intressien toteutumista mitataan aina ihmiskunnan jaettuja intressejä vasten. Tosiasia kuitenkin on, kuten käytännöt osoittavat, että ihmiskunnan jaetusta intressistä lähtevät motiivit ja teot ovat tällä hetkellä Suomen ulkopolitiikassa entistä tiukemmassa, vaikka aseriisuntapolitiikan ja kriisinhallinnan panostukset voidaankin vielä ylpeydellä – ja varmasti aivan aiheesta – mainita. On myös toki totta – ja tämä sanottakoon myös eilisten puhujien puolustukseksi – ettei käsillä oleva tilanne turvallisuusarkitehtuurin ja globaalin talousrakenteen kriiseineen Suomen omaa tilausta tieteenkään ole.

Omiin käsityksiimme voimme kuitenkin vaikuttaa. Tällä hetkellä ymmärrys ”omasta pesästä” huolehtimisesta vaikuttaa koostuvan konservatiivisen taloudenhoidon, sisäisen turvallisuuden varautumisen edellytysten parantamisen ja puolustusvalmiuden noston muodostamasta kolminaisuudesta. Tähän rinnalle tulisi entistä selvemmin nostaa myös perinteiset ajatukset yhteiskunnallisesta luottamuksesta, kansalaisten arjen turvallisuudesta huolehtivien viranomaisten toimintaedellytysten varmistamisesta sekä toisaalta myös valtiovallan vastuusta omien kansalaistensa itsensä toteuttamisen mahdollisuuksien vahvistamisesta.

Niinistön huomiot ”EU:n turvatakuista” herättivät myös välitöntä keskustelua sosiaalisessa mediassa. Niinistö vaikutti esittävän kritiikkiä tahoille, jotka vähättelevät EU:n merkitystä turvallisuuden yhteistyövaraisena tuottajana, mutta jotka samalla vetoavat Suomen Lissabonin sopimuksessa solmimiinsa solidaarisuussitoumuksiin penätessään Suomen vastuuta EU:n jäsemaiden yhteisestä turvallisuudesta esimerkiksi Itämeren alueella. Niinistöllä itsellään ei taida olla harhakuvia turvallisuusklausuulien auvosta, siinä määrin voimakas hänen näkemyksensä kansallisen puolustuksen omaehtoisen järjestämisen hyveestä on. Toisaalta Niinistö hahmottaa paikoin varsin abstraktissa puheessaan kuvastoa konfliktien luonteen muutoksesta. Niinistön mukaan konfliktit perustuvat yhä useammin sotaa matalamman intensiteetin keinovalikoimaan sekä varsin rajallistenkin poliittisten tavoitteiden saavuttamiselle. Turvallisuuspolitiikkaa ei näin ollen rakenneta vain ”suoraviivaisia sotilaallisia ratkaisuja” vastaan. Sodankäynnin rajojen hämärtyessä myös kysymys turvatakuista käy alati vaikeammaksi, kuten esimerkiksi NATO:n sisäistä keskustelua seuraamalla on saattanut huomata. Baltian kohdalla Niinistö kuitenkin puhuu suoraan ”sotilaallisista turvatakuista”, toisin sanoen hän vaikuttaa esittävän, ettei Suomen (ja Ruotsin) ole viisasta pyrkiä Yhdysvaltain muskelin alueelliseksi korvikkeeksi. Yhdysvaltain sitoutuminen alueen turvallisuuteen kun on myös Suomen intresseissä.

Tekevätkö nämä huomiot sitten EU:n solidaarisuuslausekkeet tyhjiksi? Eivät välttämättä, sillä ”sotilaallisten turvatakuiden” katveesta paljastuu koko joukko jälkimodernia turvallisuustodellisuuttamme leimaavia nyansseja, joiden suhteen solidaarisuusharjoituksia varmasti voidaan kehittää (EU:n pakotepolitiikasta keräämät kokemukset varmasti antavat aihetta optimismiin). Tämän turvallisuuspolitiikan ja turvallisuusongelmien moniportaisuuden ajatuksen sekä sen ”matalammilta portailta” myös Baltian suuntaan hahmottuvan keskinäisen riippuvaisuuden presidentti voisi kenties tuoda esiin kirkkaamminkin. Vai onko tarkoituksena välttää kaikkia mahdollisia virhetulkintoja, jottei kuvan selkeys voimapolitiikkaa kohti kohoavien portaiden yläpäässä hämärtyisi?

***

Maanantai (aamupäivä) 24.8.2014; puheet: ulkoministeri Timo Soini, valtiosihteeri Peter Stenlund ja ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Lenita Toivakka. [Päivitetty 24.8. klo. 21:00]

1. Talousrationaliteetti jyllää vahvana. Taloustilanne on samalla sekä toimintaa rajoittava realiteetti että ulkopolitiikan sisältöä suuntava mittari. Kysymys ei ole ainoastaan määrärahojen leikkaamisesta sekä esimerkiksi kehityspolitiikkaa rampauttavista päätöksistä, vaan ajattelumallista, jossa ulkopolitiikasta muovataan uudella tapaa Suomen kauppa- ja vientipolitiikan välinettä. Näkemys leikkaa kaikkia puheita, mutta on (ymmärrettäväst) erityisen vahva ulkomaankauppa- ja kehitysministerin puheessa. Toivakka oli puheessaan huolissaan Suomen maineesta, jota pidetään maailmalla jopa itsekkäänä, viitaten näin ainakin Suomen Kreikka-politiikkaan sekä mahdollisesti myös turvapaikkapolitiikkaan. Mutta astuuko Toivakka ja Suomen ulkosuhteet myös itsekkyyden ansaan, kun Suomen maineenhallinnan ja kehityspolitiikan ensisijaiseksi tavoitteeksi asetetaan Suomen viennin ja vaurauden kasvu, sekä keinoiksi Finnfundin varojen kasvattaminen, kuten Toivakka melko suoraan esittää?

Tämä ei vaikuta altruistiselta ja solidaristiselta asenteelta, vaan pikemminkin kansalliselta utilitarismilta, jonka rinnalla ihailtavat tavoitteet naisten ja tyttöjen oikeuksien parantamiseksi ja kehitysmaiden demokraattisten järjestelmien kehittämiseksi vaikuttavat jokseenkin välineelliseltä. Kyse lienee lopulta maailmankuvista, joiden pohjalta politiikkaa linjataan. Globaaliin solidaarisuuteen ja velvollisuusetiikkaan sekä toisaalta markkinaliberalistiseen utilitarismiin perustuvat lähtökohdat istuvat hieman vavalloisesti yhden ja saman agendan sisälle. Ristiriita ei varmasti ole mikään uusi ilmiö Suomen globaalipolitiikassa, mutta oikeistovetoisen hallituksen leikkauspäätökset sekä kauppa- ja talouspoliittinen fokus ovat sitä eittämättä vahvistaneet.

2. Puheiden ja toimien ristiriita. Kehitysapuleikkausten keskelläkin ulkoministeri Soini linjasi, ettei Suomen ulkopolitiikan tule puristua ”kapeaksi ja kovaksi” lähialuepolitiikaksi, jota ohjaavat yksinomaan kysymykset Pohjois-Euroopan sotilaallisesta turvallisuudesta. Avarakatseisen ulkopolitiikan ajatus on kaunis, mutta samalla on päivänselvää, että esimerkiksi kehitysapuleikkaukset tulevat vaikuttamaan heikentävästi Suomen kansainväliseen profiiliin sekä läsnäoloon maailmalla.

3. Linjakkuuden historiallinen hyve. Suomen ulkopolitiikan sisällön katsotaan jälleen kerran asettuvan kokonaiskuvan kaltaiseksi ”linjaksi”. Jatkuvuutta ei kuitenkaan puheissa pidetä enää itseisarvona, jonka viesti pyrittäisiin yhdessä lauseessa muotoilemaan kahteen eri ilmansuuntaan lähtevinä merkityksinä, vaan kysymys on pikemminkin ulkopolitiikan ennustettavuuden tuottamasta käytännöllisyydestä. Jatkuvuuden määrittelyssä korostuvat periaatteellisten kysymysten (esim. Suomi korostaa vuoropuhelua ja kriisien rauhanomaista ratkaisua) lisäksi kansainvälisiin sidonnaisuuksiin liittyvät kysymykset – toisin kuin ennen, jolloin jatkuvuudella pyrittiin itsenäisen liikkumatilan lisäämiseen, pyritään sillä nyt ilmentämään kansallista toiminnanvapautta, mikä toteutuu (läntisiin) yhteistyöverkostoihin kiinnittymistä jatkamalla. Linjakkuuteen läheisesti liittyvän jatkuvuuden sisältöä havainnollistettiin myös käytännön esimerkein. Valtiosihteeri Stenlund esimerkiksi korosti hallinnon sisältä ukopolitiikan näköaloja luotaavassa puheessaan Suomen asevalvontapoliittista osaamista, josta Suomella on jo varsin pitkät, aikakausien heilahdukset sekä jännitteet ylittäneitä perinteitä.

4. Edelliseen läheisesti liittyen: Luottamus yhteistyövaraiseen turvallisuuteen vaikuttaa kestävän, ellei jopa vahvistuvan. Tämä näkyi vahvana niin Soinin, Stenlundin kuin Toivakankin puheissa. Soini sanoi haluavansa nähdä maailmalla ”aktiivisen ja yhteistyöhakuisen” Suomen, jonka ”hyväksi koettu vakioresepti kansainvälisiin haasteisiin on yhteistyö.” Toimintatapojen ja keinojen osalta Soini painotti vähintään yhtä toistettua vakioreseptiä ”pragmaattisesta aktiivisuudesta”. Mieleeni jäi myös Valtiosihteeri Stendlundin maininta Suomen paikasta ”uutta tasapainoa hakevassa maailmanjärjestyksessä” – tavoite, joka vaatii Stenlundin mukaan ”aktiivista huolenpitoa”. Ajatus sisältää mielenkiintoisen metaforan, jossa kansainvälinen politiikka koetaan mekanistiseksi, suurvaltapolitiikan liikkeiden myötä tasapainoa kohti pyrkiväksi koneistoksi, jossa Suomi on samalla sekä reaktiivinen että mekanismin liikeratoihin reagoidessaan mahdollisimman aktiivinen ja nokkela toimija.

Soinin henkilökohtaisen linjan muodostuminen herättää kuitenkin edelleen paljon kysymyksiä, enkä pidä mitenkään varmana, että tässä tilausuudessa koko hallinnonalan toimintakulttuuria hahmottaneen puheen kaikkia osia voi täysin ongelmattomasti soveltaa hänen henkilökohtaiseen tyyliinsä. Esimerkiksi kesän Etyj-polemiikin yhteydessä Soini antoi jokseenkin ”pragmaattista aktiivisuutta” vastakkaisen kuvan toteamalla, että  ”Suomi ei hypi, ei ole hyppinyt ennen eikä hypi nytkään kenenkään pillin mukaan”, vastaten näin edellisenä ulkoministerinä toimineen Erkki Tuomiojan esittämään kritiikkiin. Kyseessä saattoi olla annos sisäpoliittistakin retoriikkaa, mutta samalla on hieman vaikea sovittaa tällaista ulkonäköpolitiikkaa henkivää lausetta Soinin peräänkuuluttaman pragmaattisen ongelmanratkaisijan habitukseen.

5. Idänsuhteiden kohdalla Soinin lanseeraama ”suhdepääoman” käsite oli mielenkiintoinen. Ajatuksena siis lienee, että kun aikanaan nykyinen kriisi lientyy tai muuttaa muutoin ratkaisevasti muotoaan, on Suomen ja Venäjän välisiin suhteisiin pysyvästi rakentuneen muistitiedon ja käytäntöyhteyksien vipuvarsi mahdollista rehabilitoida. Naapuruussuhteiden pitkän perinteen kautta suhdepääoma tuottaa jo nyt, kriisin keskellä, käytännön tason kontakteja ja kanssakäymistä, jolla nähdään olevan kriisin vaikutuksia niin kahdenvälisiin suhteisiin kuin yleiselläkin tasolla hillitsevä vaikutus. Tai näin käsitteen käyttöä voi Soinin puheen perusteella tulkita.

6. Ulkopolitiikka on entistä enemmän myös mielikuvapolitiikkaa, strategista viestintää, jonka kautta käsitys Suomesta esimerkiksi investointien suhteen rakennetaan. Tämän kuvan saattoi muodostaa etenkin ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Toivakan puheesta. Tulkinta: Ulkopolitiikkaa ei näin mielikuvapolitiikan kautena ole enää diplomaattien ja valtiojohtajien yksinoikeutta, vaan sitä tehdään – tahtomattakin – kaikkialla siellä, missä kansainvälisyys esimerkiksi ihmisten välisissä suhteissa käytännössä toteutuu: turuilla ja toreilla, messuissa ja urheilutapahtumissa, ulkomaanmatkoilla ja opiskelijavaihdossa, sosiaalisen median lukemattomissa kohtaamisissa. Tämä lienee ihan paikkansa pitävä kuvaus asiain tilasta, mutta jotain häiritsevääkin tähän liittyy: missä menevät ulkopoliittisen vastuun ja tavoitteiden rajat, jos kaikenlainen ihmisten välillä tapahtuva mielikuvapolitiikka ja kansalaisyhteiskunnan valtioista riippumaton tila myös valjastetaan ulkopoliittisen mielikuvapolitiikan tavoitteille?

Entä minkälaista maakuvaa Suomi rakentaa leikkaamalla rajusti kehitysavun määrärahoista yleiseen taloustilanteeseen vedoten samalla, kun puolustusmäärärahojen korotuksiin sitoudutaan laajahkon parlamentaarisen konsensuksen saattelemana useamman vuoden tähtäimellä? Yhteys näiden kahden valinnan välillä ei välttämättä ole näin suora tai ylipäätään ongelmaton, mutta yhtälöstä syntyvä mielikuva ei välttämättä kaikkia kansainvälisillä areenoilla mairittele. Jossain viiteryhmässä tällä voidaan kyllä kerätä suosiota, mutta ei näin syntyvä mielikuva ajatusta avoimesta, aktiivisesta ja huolehtivasta maaprofiilista ilman melkoisia silmänkääntötemppuja tue. Mielikuva tarjoaa sen sijaan näkymän varsin kovasta ja käpertyvästä, ennen kaikkea omasta asemastaan ja turvallisuudestaan kovasti huolehtivasta Suomesta.

Kohti Kultarantaa 2015 – horisonttia laventamassa

Tasavallan presidentti Sauli Niinistön isännöimät, järjestyksessään kolmannet Kultaranta-keskustelut käynnistyvät huomenna sunnuntaina. Olen raportoinut blogissani useamman kirjoituksen voimin kahden aikaisemman Kultaranta-keskustelun (julkisen osan) antia sekä keskustelujen jälkilöylyjä. Vuosien 2013 ja 2014 tapahtumat esittelivätkin osallistujien ja teemojen valossa varsin laaja-alaisen, eri yhteiskunnan sektorit yhteen niputtavan käsityksen Suomen turvallisuuspoliittisen keskustelun ja päätöksenteon kentästä. Kultaranta-keskustelujen merkitystä arvioitaessa voitaneenkin hyvin puhua yhteiskunnan kokonaisturvallisuuden strategisen tason tunnelmien laaja-alaisesta luotaamisesta, kuitenkaan ajankohtaisia asiakysymyksiä unohtamatta.

Laaja-alaisesta hengestä huolimatta, kenties pienimuotoisen pelkistämisenkin uhalla, tilaisuuksista on saattanut poimia selviä painotuksia: Esimerkiksi vuoden 2013 keskustelut raivasivat maastoa kansallisen puolustusvalmiuden resurssipohjan turvaavalle poliittiselle konsensukselle (sekä hieman laveammin myös käsitykselle kansallisen puolustuksen suhteesta puolustuksen yhteistyövaraisten verkostojen merkitykseen Suomen turvallisuuspolitiikassa), joka sittemmin eräällä tavalla manifestoitui syksyllä 2013 asetetun puolustuksen parlamentaarisen selvitysryhmän suosituksissa. Onkin ollut varsin yllättävää huomata, kuinka puolustusvoimien määrärahakeskustelu vaikuttaa hallituspuolueiden melko yksiselitteisistä resurssipohjan kestävyyden takaavista lupauksista sekä tähän liittyvästä verraten laajasta poliittisesta konsensuksesta huolimatta käyvän edelleen, jos ei kuumana, niin ainakin tasaisen lämpöisenä.

Vuoden 2014 keskustelut puolestaan keskittyivät Venäjän ympärille. Keskustelujen teemojen asettamisen takaa tuskin on löydettävissä mitään yksityiskohtaista piiloagendaa, mutta voidaan olettaa, että ainakin pyrkimys yhteisen tilannekuvan edellytysten muodostamiselle, sekä yleisesti Venäjän merkityksen ja kehitysnäkymien ruodintaan eri yhteiskunnan sektoreita edustavien asiantuntijoiden näkökulmasta, lienee ollut tavoitteena. Toki keskusteluissa oli mukana muitakin teemoja. Kaikki osiot eivät kuitenkaan ole olleet aivan yhtä onnistuneita. Esimerkiksi vuoden 2014 keskustelujen kolmas, Suomen yhteiskunnallista uudistumista varsin yksipuolisella (ja muistini mukaan sotkuisella) talouspensselillä hahmotellut istunto (otsikko: ”Suomen sitko – millaiset eväät talouden ja yhteiskunnan uudistamiselle?”) oli ainakin allekirjoittaneelle pettymys. Keskustelu käpertyi pragmaattisen ratkaisukeskeisyyden ja yhteiskunnan moniulotteisuuden tunnistamisen sijasta lähinnä ongelmilla mässäilyyn ja syyllisten tunnistamiseen. Tällaisen negatiivisuuden kierteen luonnehtima tunnelma ei mielestäni istunut ongelmitta tilaisuuden arvoon ja luonteeseen. Ehkä tästäkin syystä Venäjään kohdistunut osio kommenttipuheenvuoroineen ja laajempine keskusteluineen nousi omissa papereissani vuoden 2014 tilaisuuden yhteiseksi nimittäjäksi.

Viime vuoden avauspuheessaan tasavallan presidentti esitti myös näkemyksensä Kultaranta-keskustelujen ideasta. Tilaisuudet eivät ole itseisarvoisia, totesi Niinistö. Lämpimiä on turha puhua – näin taisi viesti kuulua. Keskusteluja järjestetään tässä formaatissa silloin, kun tarvetta kotimaisen turvallisuuspoliittisen keskustelun yhteensovittamiselle, tilannearvioille sekä uusille ajatuksille tuntuu olevan. Ja viimeisen kolmen vuoden maailmanpoliittisten käänteiden lomassa tarvetta on tuntunut riittävän. Maailmanpolitiikan muutoksesta huolimatta suomalaisen turvallisuuspoliittisen keskustelun horisontti on kaventunut, kohdistuen erityisesti lähialueemme turvallisuusympäristön arviointiin sekä asevaraisen turvallisuuden kysymyksiin.

Yleisen tunnelman jännittyminen ja tästä seuraavan odotushorisontin kaventuminen ei tietysti ole vain suomalaisen turvallisuuspoliittisen keskustelun piirre – Ukrainan sota on vaikuttanut tunnelmien kiristymiseen laajasti, etenkin Euroopassa. Toisaalta horisontin kaventuminen ja strategisen katseen ”tiivistyminen” on ollut havaittavissa kotimaisessa keskustelussamme jo ennen Ukrainan sotaa, kuten olen blogissani jo ennen Ukrainan tapahtumien eskaloitumista esittänyt. Kyse ei ole pelkästään mistään metakeskustelun triviaaleista vireistä, vaan laajemmasta tunnelmasta, joka ei voi olla vaikuttamatta politiikan käytännön johtopäätöksiin tai resonoimatta kansalaisten tunnelmiin.

Toisaalta on huomattava, että muutos turvallisuuspolitiikan suunnasta käytävässä keskustelussa on tapahtunut historiallisesti merkittävänä aikana. Samalla kun Eurooppaa koskeva mittava kriisi – kriisi, jonka sisimmäisellä kehällä on käynnissä epäsymmetrisesti ja tietoisesti rajoitettu, mutta tästä huolimatta avoin sota – vangitsee katseemme, saamme kenties hieman yllätykseksemme huomata, ettei kriisi ole välttämättä jakamattoman globaalin huomion kohde. Tähän Euroopassa ei olla totuttu.

Kuten ulkoministeriön erikoistutkija ja professori Hiski Haukkala on todennut, kyseessä on ennen kaikkea alueellinen, Euroopan muita ongelmia vasten resonoiva ja ongelmien kierrettä vahvista kriisi. Ukrainan sota on Euroopan ja Venäjän kannalta edennyt pisteeseen, jossa on tarjolla vain häviäjien rooleja, parhaimmillaan kriisikierteen syvenemistä estäviä torjuntavoittoja (puhumattakaan itse Ukrainalle tarjolla olevista tulevaisuusnäkymistä). Ukrainan tulevaisuudella pelattu strateginen peli on edennyt toivottomalta vaikuttavaan limboon: sen tulevaisuus Euroopan unionissa on yhä kaukaisemmalta vaikuttava haave mittavista yhteiskunnallisista ja rakenteellisista ongelmista sodan ohella kärsivän Ukrainan kannalta; mutta niin on kaukainen myös Venäjän alkuperäisenä tavoitteena ollut Ukrainan integroiminen nyt väistämättä tyngäksi jäävään Euraasian unioniin, jonka rakennuspalikkana Ukraina olisi ollut avainasemassa.

Yhteiskunnallisilla kommentoijilla – kuten ihmisllä yleensäkin – lienee sukupolvesta toiseen taipumusta ylidramatisoida oman historiallisen kokemuksensa merkitystä. Suonette anteeksi, jos sorrun tähän samaan historiattomuuden helmasyntiin ja presentismin houkutukseen. En kuitenkaan voi olla korostamatta tilanteen historiallisuutta – onko Eurooppa (Venäjä siellä jo melko pysyvästi lienee) ajautumassa maailmanpolitiikan ulkokehälle? Ongelmaksi muutos muodostuu siinä vaiheessa, jos oma tilanneherkkyytemme ja uteliaisuutemme globaalin maailman syheröisten valtaverkostojen muutosten ymmärtämiseen alkaa omaehtoisen strategisen katseen kaventumisen myötä heiketä. Muutoksella on myös eettinen ulottuvuutensa. Tällöin kysymys koskee vastuutamme niin tulevista sukupolvista globaalissa mittakaavassa kuin globaalin eriarvoisuuden purkamista tässä ja nyt. Albert Camus’ta lainaten: “Real generosity towards the future lies in giving all to the present.” Ja jos näkemyksemme tulevaisuuden haasteiden kohtaamisesta rajoittuu vain oman napamme ympärille – ja mahdollisesti tässäkin rajauksessa spekulatiivisten ”rakenteellisten” ongelmien ja kestävyysvaje-olioiden vangitessa keskittymiskykymme tekojemme välittömistä seurauksista –, emme voi rehellisesti sanoa antavamme nykyhetkelle kaikkea sitä, mitä se ansaitsisi.

Tämän pitkähkön (ja pahoitteluni – osin synkeänkin) alustuksen tarkoituksena oli kiinnittää huomiota tulevien Kultaranta-keskustelujen teemoihin sekä tapahtuman formaatin hienoisiin muutoksiin. Tämän vuoden kattauksessa on nimittäin havaittavissa selvä viesti maailmaa kohti avautuvan mielenkiinnon ja uteliaisuuden lisäämisestä. Etenkin maanantain julkisena esitettävien keskustelujen ensimmäisen osan kansainväliset, statukseltaan arvovaltaiset vieraat siirtävät Kultaranta-keskustelut entistä kansainvälisemmälle tasolle. Tämä on ehdottomasti hieno, tilaisuuden sisältöä kehittävä lisäys tasavallan presidentiltä ja muilta tilaisuutta järjestämässä olevilta tahoilta.

Keskustelujen toinen kattoteema on Suomen kansallinen turvallisuus. Raja-aidat sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden välillä ovat entistä häilyvämmät, mikä noussee kattoteemojen tuoman viestin lisäksi esiin myös suljettujen ovien takana käytävän, terrorismin, tiedustelun ja turvallisuuden suhdetta ruotivan työryhmän keskusteluissa. Valitan, että pysyn nyt vielä tässä vaiheessa kovin yleisellä tasolla, mutta sanottakoon, että tämänkin teeman kohdalla on keskeistä ymmärtää turvallisuuden tuottamisen sekä toisaalta globaalisti avoimen, tasa-arvoisen, uteliaan ja tulevaisuususkoisen yhteiskunnan yhteensovittamisesta aiheutuvat paineet. Tämän herkkyyden tunnistaminen on keskeistä etenkin ajassamme, jota leimaa ilmeisen pakottavalta vaikuttava paine ulottaa pienvaltioidenkin käytännön turvallisuusvaikuttamista entistä ”ulommaksi” kansainvälisen politiikan meihin vaikuttavien prosessien ”etumaastoon” (ja nyt en viittaa vain perinteiseen monenkeskiseen ja kahdenkeskiseen diplomatiaan). Vastaavasti eteentyönnetyn turvallisuuden vastapainona kehittyy vaara turvallisuusajattelun luomien ”syvien” katveiden muodostumisen yhteiskunnan sisään. Hämärät käytännöt sopivat huonosti liberaalin demokratiamme pirtaan, mutta sisäisen turvallisuuden retuperälle jättäminen ei sekään ole realismia.

Yhdysvaltain entinen varaulkoministeri Strobe Talbott, Venäjän entinen valtiovarainministeri Aleksei Kudrin sekä Münchenin kansainvälisen turvallisuuskonferenssin puheenjohtaja Wolfgang Ischinger asettanevat keskustelujen ensimmäisessä sessiossa aikaisempaa laveammat nuotit osallistujien eteen – viittaahan ensimmäisen session otsikko (”The World Disorder?”) näköalaan, jossa Suomen paikkaa maailmassa olisi hyvä tarkastella myös Ukrainan sodan ja Euroopan sisäänpäin kääntyvän turvallisuusarkkitehtuurin kriisiä (mukaan lukien Euroopan unionin omat, sisäiset ongelmat) laajempiakin yhteyksiä vasten. Hyvä alku näkökulman laventamiselle on pyrkiä hahmottamaan, miten suhtaudumme ja reagoimme tasavallan presidentin puheissaan mainitsemaan ajatukseen Eurooppaa ympäröivästä ”konfliktien kaaresta” aina Ukrainasta Lähi-idän kautta Pohjois-Afrikkaan; tai mitä merkitsee tulkinta Euroopan liukumisesta ”ekspansiivisesta arvopolitiikasta defensiiviseen turvallisuuspolitiikkaan”.

En kuitenkaan halua väittää, että laajempia globaaleja näkymiä ei olisi myös aikaisempina vuosina käsitelty. Kyse on pikemminkin painotuksista. Lisäksi on selvää, että myös Suomen sisäiseen turvallisuuteen ja yleisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikan muotoiluun liittyvät kysymykset ovat edelleen keskeisiä ja ansaitsevat käsittelynsä, etenkin nyt uuden hallituksen aloittaessa taivaltaan (ehkä ulkoministeri Timo Soinia seuraten ”laajan turvallisuuskäsitteen mukaisesti”).

***

Kultaranta-keskustelujen seurantaan ja aikaisempien tunnelmien luotaamiseen (vain muutamia linkkejä mainitakseni):

James Mashiri on blogannut, paitsi aktiivisesti turvallisuuspolitiikasta, myös Kultaranta-keskusteluista:

– Blogi: https://fmashiri.wordpress.com/

– Tägi #kultaranta: https://fmashiri.wordpress.com/tag/kultaranta/

Janne Riiheläinen, joka tänä vuonna raportoi tunnelmista paikan päältä, on myös kirjoittanut aktiivisesti Kultaranta-keskusteluista:

– Blogi: http://uusimaanpuolustus.blogspot.fi/2015/06/kohti-kultarantaa.html

– HS:n kolumni (ulos lupausten mukaisesti poikkeuksellisesti jo tiistaina): http://www.hs.fi/blogi/korkeajannitys/

The Ulkopolitist on myös kirjoittanut perinteisesti tuntojaan Kultaranta-keskusteluista:

– Tägi #kultaranta: http://ulkopolitist.fi/tag/kultaranta-keskustelut/

Verkot vesille – onko Suomen puolustuskäsitys todella muuttunut?

Kolumnisti Kari Huhta tekee tämän päivän Helsingin Sanomissa (HS 15.6.2013, Kotimaa) varsin suoraviivaisia tulkintoja Suomen puolustuspolitiikasta. Huhdan mukaan ulkoasiainvaliokunta, ja täten eduskunta, ovat linjanneet asiantuntujoita kuultuaan (tosin puolustusministeriön taannoisen strategiapaperin pohjalta, näin Huhta vihjaa) Suomen keksineen uuden puolustuskäsityksen, verkottuneen puolustuksen.

Huhdan ajatukset ovat mielenkiintoisia ja Huhta osuu tulkinnallaan tärkeään teemaan, mutta mielestäni tulkinta on turhan suoraviivainen. Ei siis harhaanjohtava, mutta mielestäni hieman ylitulkitseva. Esitän seuraavassa oman tulkintani asiasta.

Mitä UaV tarkoittaa verkottuneisuudella?

UaV:n mietinnön toisessa luvussa kuvaillaan Suomen toimintaympäristön muutosta. Luvun yhteenvetokappaleessa verkottumisen ajatus esitetään kapea-alaista puolustuspoliittista ulottuvuutta – puhumattakaan puolustusratkaisusta – laajemmassa merkityksessä:

Kokonaisturvallisuuden vahvistaminen edellyttää yhteistyön ja verkottumisen lisäämistä mm. kyberturvallisuudessa, huoltovarmuudessa, järjestäytyneen rikollisuuden ja terrorismin vastaisessa toiminnassa.

Samaisen mietinnön kuudennessa luvussa keskitytään tarkemmin Suomen puolustuspolitiikkaan, kuitenkin edelleen osana laajempaa turvallisuuspoliittista kehikkoa. Seuraavassa muutamia poimintoja:

Verkottumisen vahvistamista tarkasteltaessa tulee arvioida siitä saatavia hyötyjä ja lisäarvoa suhteessa Suomen asettamiin turvallisuus- ja puolustuspoliittisiin tavoitteisiin. Valiokunta toteaa, että selonteko ei sisällä kokonaisarviota Suomen lähialueen yhteisten turvallisuusintressien merkityksestä ja niistä aiheutuvista verkottumisesta saatavista hyödyistä.

Selonteon mukaan Suomi osallistuu puolustusyhteistyöhön pohjoismaisesti, EU:ssa, Naton kumppanuuden puitteissa sekä kahdenvälisesti [myöhemmin mainitaan myös ad hoc ryhmät, kuten Weimar-ryhmä ja Northern Group]. Yhteistyötavoitteet eri kehyksissä ja rakenteissa ovat toisiaan tukevia ja täydentäviä. […] Ulkoasiainvaliokunta pitää puolustusvaliokunnan tavoin tärkeänä ja perusteltuna, että kansainvälisen verkottumisen merkitys Suomen turvallisuuden ja puolustuksen kehittämisessä on kirjattu käsiteltävänä olevaan selontekoon aikaisempaa selkeämmin.

Kolumnisti Kari Huhta tulkitsee asiaa seuraavasti:

Edus­kun­nan hy­väk­sy­män mää­ri­tel­män mu­kaan Suo­mel­la on ”ver­kot­tu­nut puo­lus­tus”. Se ei kuu­los­ta ta­vat­to­mal­ta maail­mas­sa, jos­sa kaik­ki muu­kin on ver­kot­tu­nut­ta, mut­ta ai­na­kaan Eu­roo­pas­sa mi­kään muu maa ei käy­tä sa­na­pa­ria.

Ku­vail­les­saan huh­ti­kuus­sa Suo­men puo­lus­tus­ta ver­kot­tu­neek­si ul­ko­asiain­va­lio­kun­ta pe­rus­te­li, et­tä asian­tun­ti­joi­den mu­kaan so­ti­laal­li­nen liit­tou­tu­mat­to­muus ei ole to­si­asias­sa täy­sin mah­dol­lis­ta. Olem­me siis ver­kot­tu­nei­ta.

UaV:n mietinnössä ei kuitenkaan kertaakaan mainita Suomen puolustusratkaisun olevan verkottunut. Keskinäisriippuvuudesta seuraava verkottuneisuus nähdään pikemminkin puolustuspolitiikan välineenä. Kuten Timo Soinin (ps), UaV:n puheenjohtajan, tulkitsee johtamansa valiokunnan mietintöä: Suomi on luopumassa perinteisestä liittoutumattomuus-käsitteestä. Suomi ei kuulu sotilasliittoihin mutta ei myöskään ole täysin liittoutumaton. Liittoutumattomuuden merkitys on liikkeessä, se myönnetään, mutta on käsittääkseni aivan toinen asia vaatia sen korvaamista edelleen epäselvällä verkottuneen puolustuksen käsitteellä.

Liittoutumattomuuden suhteellisuus ja verkottumisen merkitys

Uppoudutaan edelleen tarkemmin UaV:n tulkintaan. Se korostaa mietinnössään erityisesti kahta asiaa: ensinnäkin mietinnöstä nousee esiin ajatus, ettei liittoutumattomuutta voi toteuttaa enää aukottomasti, vaikkakin ”[…] omaa puolustuskykyä korostava politiikka on edelleen yleistä”. Tästä ei mielestäni seuraa loogisesti sellainen johtopäätös, että liittoutumattomuus olisi menettänyt merkityksensä osana joustavaa ja pragmatistista turvallisuuspolitiikkaa, etenkin kun muistamme puolustus- ja ulkopolitiikan väliset painotukset osana turvallisuuspolitiikan käytännön ratkaisutilanteita. Päinvastoin: liittoutumattomuuden merkitys korostuu verkottuneessakin todellisuudessa, vaikkakaan se ei olisi laadultaan aukotonta. On myönnettävä, että tulkinta (tai minun tulkintani tulkinnasta) lähenee melkoista sanataitelua. Mutta emmekö hieman itse kerjää tällaista tulkintaa: monekeskinen maailmanpolitiikka, verkottuneet käytäntöjen yhteisöt ja politiikan seurausten keskinäisriippuvuus; maailma ei ole enää mustavalkoinen. Sen sijaan se suorastaan hylkii selkeitä keskitason etikettiratkaisuja ja suoraviivaisia linjanvetoja. Keskittykäämme arvoihin ja käytäntöihin.

Toisaalta UaV:n mietinnön puolustuspolitiikkaa koskevasta osiosta nousee esiin tarve jatkaa sen kartoittamista, mitä verkkotuminen ja liittoutumattomuuden aukot, sekä toisaalta kansallisen riippumattomuuden edelleen keskeinen merkitys tarkoittavat. Minkälainen kokonaisuus ja johtopäätös näiden yhteisvaikutuksesta tulisi tehdä? UaV penää uutta tulokulmaa, ei linjuria:

Valiokunnan asiantuntijakuulemisissa tuotiin esiin tähän tosiasiaan liittyvä turvallisuus- ja puolustuspoliittisen verkottumisen tarve ja toisaalta turvallisuuspolitiikkaan oleellisesti kuuluva kansallisen riippumattomuuden korostaminen. Selonteon puutteena voi pitää sitä, ettei kansainvälisen verkottumisen ja kansallisen riippumattomuuden välistä kysymystä ole analysoitu riittävästi. Valiokunta katsoo, että Suomen tulee pyrkiä aktiivisesti vahvistamaan verkottumista niin, että voimme turvata niin rauhanaikana kuin kriisitilanteessa kokonaisturvallisuuden ja puolustuksen tarvitsemat voimavarat tarvittaessa kansainvälisen yhteistoiminnan kautta.

Lopulta on vielä lisättävä, että UaV:n mietintö ei haasta näkyvästi selonteon käsitystä Suomen liittoutumattomasta puolustusratkaisusta, jonka ”[…] lähtökohtana on edelleen koko maan puolustaminen yleiseen asevelvollisuuteen perustuvan alueellisen puolustusjärjestelmän avulla.”

Kädenvääntöä tulkinnoista – ulkopolitiikan ja puolustuspolitiikan maailmankuvat

Ulkoasiainvaliokunnan tarkastelu sortuu osittain samoihin ongelmiin, mihin hallituksen selontekoprosessikin on sortunut: puolustus- ja ulkopolitiikan näkökulmasta tehtyjen johtopäätösten välillä ammottaa kuilu, jota kokonaisturvallisuuden ajatus ei ole saanut kurottua umpeen. Puolustusratkaisun kohdalla maailmaa katsotaan edelleen lähestulkoon nollasummapelinä, jonka laskelmat perustetaan oletukseen nykyhetken kaltaisen turvallisuustilanteen jatkuvuudesta.

Vastaavasti ulkopolitiikan puolella keskinäisriippuvuus nähdään maaperänä aktiivisemmalle turvallisuusympäristöön vaikuttamiselle, erityisesti kansalaisia ehkä kouriintuntuvammin koettelevien ei-sotilaallisten uhkien näkökulmasta. Siis lyhyesti: toisaalta turvallisuus näyttäytyy historiattomana ja rakenteellisena ”heijasteena”, toisaalta turvallisuus näyttäytyy aktiivisen politiikan kohteena.

Tätä taustaa vasten tulkitsen, että Ulkoasiainvaliokunnan mietinnön käsitys verkottuneisuudesta liittyy enemmän turvallisuusympäristön kuvailuun puolustuspolitiikan näkökulmasta. Sillä ei viitata niinkään Suomen puolustusratkaisuun, enemmänkin puolustuksen politiikan reunaehtoihin. Toisaalta verkottuneisuus saa selkeämmän muodon ulkopolitiikassa. Siellä se on kouriintuntuvampaa, mikä liittyy myös rajat ylittävien ei-sotilaallisten uhkien luonteeseen.

Jos ostamme tällaisen tulkinnan, on mielestäni harhaanjohtavaa esittää kansainvälisillä foorumeilla Suomen puolustusratkaisun olevan ”verkottunut puolustus”. On hieman kummallista, ehkä myös kiusallista, jos tällaisia johtopäätöksiä esitellään kansainvälisillä foorumeilla, kuten Huhdan kolumnista nousee esille. Ei ihmekään, jos reaktiot ovat yllättyneitä. Kaikki tietävät, että tällä hetkellä Suomen puolustusratkaisu ei ole millään tavalla verkottunut.

Verkottuminen on tulkinta ulkoisesta toimintaympäristöstä, jonka vaikutuksia käytännön ratkaisuihin vasta hahmotetaan. Ulkopolitiikan puolella verkottuminen on arkipäivää myös diplomatian ja ulkoasiainhallinnon käytännön ratkaisuissa. Suomi onkin mielestäni arvoiltaan ulkopoliittisesti sitoutunut maa, mutta edelleen puolustusratkaisultaan sotilaallisesti liittoutumaton, olkoonkin, että joustava ja jatkuvasti pragmatistisemmaksi käyvä turvallisuuspolitiikkamme antaa mahdollisuuden nähdä liittoutumattomuudessa aukkoja käytännön yhteistyökuvioiden puitteissa.

Kaikista tärkeintä olisi kuitenkin ymmärtää, että verkottuneisuus kuvastaa ulkoisen turvallisuusympäristön muutosta, johon myös Suomi voi vaikuttaa, etenkin ulkopolitiikallaan. Tässä maailmassa prioriteetit olisi laitettava joustavuuteen ja käytännöllisyyteen. Verkottuneisuudella on kyllä merkityksensä tällaisessa kokonaisuudessa, mutta ei se merkityksiä tule tyhjentämään.

Mitä muita tulkintoja kokonaisuudesta voisi tehdä? Keskustelu jatkukoon, Kultarannan jälkeenkin.