Miksei selvistä käsivirheistä tuomita rangaistuspotkuja?

Tämän blogin mielenkiintoiset ja tärkeät aiheet ovat jääneet tylsistyttävän politiikkaa koskevan kirjoittelun varjoon. On siis pitkästä aikaa on jalkapalloblogautuksen aika.

Tällä kertaa nostan esiin tuomareiden toiminnan, erityisesti keskustelun käsivirheistä tuomittuja rangaistuspotkuja koskevasta linjasta. Fokukseni on käytännön esimerkkeineen valioliigassa, mutta johtopäätöksiä voidaan soveltaa laajemmaltikin.

Yleisesti ottaen tuomarointi on ollut valioliigassa tällä kaudella varsin laadukasta – tuomarit ovat monesti pelastaneet auktoriteetillaan otteluiden tason lipsumisen. Päätuomarit ovat linjassaan varsin tiukoilla, ei vähiten kentällä vaikuttavien kovapalkkaisten egojen ja varsin railakkaotteisen brittikulttuurin puolesta (Callum McManamanin taklaus Haidaran polveen käyköön tästä ikävänä esimerkkinä). Linjatuomarit ovat liputtaneet hidastusten perusteella paitsioita uskomattoman tarkasti. Moinen tarkkuus vaatii ammattitaitoa.

Yleensä tuomarivirheet tulevat räikeimmin esiin ns. isojen tuomioiden kohdalla, vaikka ottelun tuomarilinja olisi muutoin kunnossa. Rangaistuspotkuihin liittyvät vihellykset ovat juuri tällaisia. Käsivirheen johdosta vihellettävä rangaistuspotku on tuomiona nykyfutiksessa käsittämättömän tulkinnanvarainen. Alkukaudesta selviä käsivirheitä jätettiin viheltämättä, loppukautta kohden käsivirheistä vihellettyjen rangaistuspotkujen määrä on noussut.

Tiukentunut linja on oikea suunta. Modernin futiksen systematisoinut puolustuspelaaminen perustuu lähes joukkueella kuin joukkueella kahteen perusasiaan: kyvykkäämmät joukkueet perustavat puolustustamisensa 3/4 kentän kovaan prässiin. Tällöin varsinainen puolustaminen kohdistuu vastustajan keskikenttäpelaajiin – pelinteon häiritsemiseen, ei niinkään oman maalin varjelemiseen. Jos prässi ohitetaan – tai jos joukkueet vetäytyvät jo lähtökohtaisestikin omalle pelialueelleen – keskittyvät joukkueet pitämään puolustusryhmityksen mahdollisimman tiiviissä aluepuolustuksen ryhmityksessä, jossa laitojen huomio uhrataan keskustan sumpulle (tässä ei välttämättä ole mitään vallankumouksellista, ehkä aluepuolustuksen eetos on entisestään tiukentunut); yhdeksän miehen puolustus vetäytyy hyvin pienelle alueelle oman kenttäpuoliskon keskustaan.

Tästä puolustuspelin muutoksesta seuraa futiksen taktista dynamiikkaa kuvaava tilanne, jossa keskitysten ja puolustuspelaajan vartalon korkuisten lyhyiden läpisyöttöjen määrä ja merkitys kasvavat. Samalla ovat kasvaneet loogisesti myös puolustuspelaajien käsivirheiden määrät. Olisi häviö hyökkäävälle futikselle, jos näitä virheitä ei tuomittaisi tiukasti. Puolustuspelaajat ovat nykyään selvästi harjautuneita asettamaan vartalonsa esimerkiksi keskitystilanteissa siten, että kädet kyllä peittävät, mutta vaikuttaisivat olevan ns. ’luonnollisessa asennossa’ vartalossa kiinni.

Mielestäni jokainen käsikosketus tulisi tuomita – oli se tahallinen tai ei. Ainoastaan tikkuna kyljissä kiinni oleviin käsiin tulevat osumat tulisi jättää tuomitsematta. Kaikki muut tulkinnat pelaavat sumputtavan puolustusryhmityksen pussiin, mikä lisää puolustavien joukkueiden houkutusta vetäytyä kapealle ja syvälle oman rangaistusalueen rajan ympärille. Sieltä on toki pitkä matka vastahyökkäyksiin, mutta pelinrakentaminen voi edelleen olla syvältäkin alueelta helppoa, jos vastustaja on tehnyt saman johtopäätöksen puolustustrategian tehokkuudesta.

Tällaista peliä nähtiin viikonlopun otteluissa Sunderlandin ja Norwichin sekä Evertonin ja Manchester Cityn välillä. Joukkueet vetäytyivät puolustamaan nopeasti ja syvälle. Prässääminen ei ollut systemaattista (paitsi ehkä ansaitun voiton ottaneella Evertonilla ensimmäisen puoliajan alussa sekä aneemisella Sunderlandilla hetkittäin Bunnin kyseenalaisen ulosajon jälkeen).

Sekä Evertonin Fellainin sekä Sunderlandin Rosen selvästi rangaistusalueen sisällä tapahtuneet käsivirheet tuomittiin aivan käsittämättömällä tavalla vapaapotkuiksi. Kyse ei ollut siitä, etteivätkö tuomari ja linjatuomari olisi nähneet tilanteita oikein, varsinkaan Fellainin tapauksessa, jossa rangaistusalueelta ulospäin sännännyt hapsutukka jopa laskeutui käsi edellä tekemänsä hyppynsä jälkeen edelleen rangaistusalueelle. Itse uskon, että tuomarien toiminnassa oli molemmissa tapauksissa kyseessä jonkinlainen  alitajuinen pelko kovia tuomioita kohtaan. On helpompi tehdä puolustavaa joukkuetta hyväilevä tulkinta nyt, kun käsivirheitä aletaan vihdoin tuomitsemaan. Oireellista kyllä, molemmissa tapauksissa tuomiot palvelivat kotijoukkuetta. Tällainen kehitys pelaa kuitenkin umpimielistä ja mielikuvituksetonta puolustuspelaamista suosivan lajikulttuurin pussiin.

Puolustaa voi jalosti ja taidolla, mutta ei sitä ole sääntötulkinnoillaa ja -käytännöillä syytä edistää. Tuomarit voisivat käsivirheiden linjaa koventamalla pakottaa puolustuspelaajat ulos boksin sisäisistä bussinparkkeeraushommista. Toinen vaihtoehto olisi ottaa videot käyttöön epäselvissä tilanteissa, mutta tähän slippery slopeen en haluaisi lajin myöskään kehittyvän. Viikonlopun tuomiot olisi saatu oikeiksi pienellä aivomassojen uudelleenjärjestelyillä – kääntämällä tuomarointiin liittyvän psykologisen asenteen ja ohjeistukset ns. kovia ja yksiselitteisiä tuomioita suosivaksi.

Mainokset

Mitä yhteistä on Pekka Himasella ja hevosenlihalla?

Otsikon kysymys olisi kuulostanut vähintäänkin mielipuoliselta vielä pari kuukautta takaperin. Vastaukset tosin olisivat saattaneet olla mielenkiintoisempia kuin nyt.

Molemmissa kohuissa keskustelu on juuttunut seurauksiin – paikannetun ongelman syyt ovat lakaistu, tai niitä on yritetty laikaista, maton alle. Hevosenlihakohussa oltiin yllättävän kiinnostuneita siitä vastenmielisyydestä, jonka einekseen päätynyt hirnuliha tuottaa yksittäisissä ihmisissä ja kulttuureissa. Jopa lihanjalostajat alkoivat mediakeskustelun johdattamina huolehtimaan siitä, löytyykö lenkkimakkarasta nimenomaan hevosenlihan jäänteitä, ei niinkään siitä, mitä rakenteellisia pulmia moinen seuraus implikoi. Ilmiön taustalla vaikuttava todellinen ongelma, ja ongelman syyt, jäivät hevosenlihamassan taakse.

Lienee jollain tavalla oireellista, että myös Himasen tapauksessa keskustelu on pyörinyt Himasen ansioiden ja toiminnan ympärillä. Jopa Himasen joukkuetoveri, Manuel Castells, osoitti arvostelukykynsä tasoa pitämällä sotkun suurimpana ongelmana Himaseen henkilökohtaisesti kohdistunutta loanheittoa. Tai sitten hesarille Castellsin lähettämästä kirjelmästä siteerattiin vain Himasen ja Castellsin suhdetta valottaneet osiot. Ken tietää.

Ei ole ole Himasen vika, ettei hallituksen tulevaisuusselonteon tieteellistä taustoitusta ole kilpailutettu kestävällä tavalla. Jos joku tulisi tarjoamaan allekirjoittaneelle yhden matalapalkka-alalla työskentelevän ihmisen elämäntyön ylittävät kokonaisansiot vastaavan rahasumman niinkin esoteerisia näkymiä tarjoavaan projektiin, en todellakaan pistäisi hanttiin. Vastuu on poliittisilla päättäjillä, vaikka hyvä veli -verkoston moderni versio tässä pyöriikin. Kuten Kari Ravio osoittaa epäsuorasti hesarin mielipiteessään, on Valtioneuvoston tiedepoliittinen ohjaus ja siitä seuraavat käytännöt kaukana moderneista ja demokraattisista ihanteista. Nopeasti hallituksen aloitteesta käynnistetty ryhtiliike tässä asiassa saattaisi vielä pelastaa, paitsi Himasen hipiää, myös poliittisen ohjauksen uskottavuutta.

Kysymys on toki lopulta myös laajemmista etiikkaan ja tieteenteoriaan limittyvistä ongelmista, kuten rötösherranenkin toteaa tuoreessa blogitekstissään. Esoteerinen ja esseistinen näkemys nykyisestä yhteiskuntatieteen kärjestä ei toden totta paranna ihmistieteilijöiden näkymiä tutkimusmarkkinoilla. Viime kädessä jupakan ainoa voittaja on Himasen tiimi ja symposiumväki; häviäjistä löytyvät ainakin poliittisen ohjauksen läpinäkyvyys ja uskottavuus sekä yhteiskuntatieteen ja humanistisen tieteen habitukset.

Tieteentekijöiden puolustuskseksi on sanottava, että Castellsin ja koko jupakan heijastama kuva kahdesta toisilleen vastakkaisesta yhteiskunta- ja ihmistieteen tekemisen tavasta on auttamatta vanhentunut.

Toisaalla ovat kummallisesti pukeutuvat, puhuvat ja käyttäytyvät esoteerikot, kuten Himanen, joilla on jokin mystisen olemisen tavan tuottama oikeutus kirjoittaa mitä sattuu, mutta mikä on silti jotenkin intressanttia ja merkittävää. Nämä intellektuellit vaihtavat heuristiikaltaan raskaita ja maailmoja syleileviä näkemyksiään puolitieteellisissä monografioissaan, koska ”koska tieteelliset julkaisut ovat haluttomia julkaisemaan innovatiivista ajattelua.”

Vastapuolelta löytyvät, C. Wright Millsin klassista jakoa mukaillakseni, konventionaaliset byrokraatit, jotka puolestaan julkaisevat suuren yleisön silmissä introverttia nollatutkimusta arvostetuissa ykköstason akateemisissa journaaleissa, luultavasti suuren yleisön banalisoivan silmän ulottumattomissa.

Mikä pahinta, suuri yleisö ihmettelee, molemmat tyypit tuottavat laajalti verorahoja vastaan puhdasta nollaa, toiset vieläpä elostelemalla valtaeliitin siivissä.

Tällainen dikotomia ei tietysti tee oikeutusta tieteen pluralismille – laajoja kokonaisuuksia ja perustutkimuksen ylevää popularisointia kaivataan jatkossakin siinä missä arkipäiväistä tieteenalan empiiristä tapaustutkimustakin, vaikka sitten hieman kankealta vaikuttavine kaavoineen.

Jutun peruspointti kuitenkin on se, että nämä molemmat yllä kuvatut stereotypiat edustavat irvikuvaa traditionaalisista tieteentekijöistä – toinen on itsenäisyyttään vieraantunut yhteiskunnallisista vaateista ja tarpeista, toinen on sotkeutunut niihin perusteellisesti elitistisellä ja sisällöltään pinnallisella tasolla. Näiden yläpuolelle asettuu gramscilainen orgaaninen intellektuelli, joka kyllä harrastaa tieteellisen työnsä perusteita itsenäisesti ja kurinalaisesti, mutta jonka yhteiskunnallinen tietoisuus yhdistää arjen ongelmat ja tieteellisen tiedon hyveet.

RAJA HAJATUKSIA

Pohdintoja politiikasta, rajoista ja maailmasta

Grauzas!

Just another WordPress.com site

tamperekroketti

Krokkaamalla ympäri maan!

PAXsims

Conflict simulation, peacebuilding, and development

The Disorder Of Things

For the Relentless Criticism of All Existing Conditions Since 2010

Critical Geopolitics

Gerard Toal (Gearóid Ó Tuathail). Writing on the world political map

Justice in Conflict

On the challenges of pursuing justice

rogermacginty

peace, conflict and international relations

Progressive Geographies

Thinking about place and power - a site written and curated by Stuart Elden

osmoapunen

A fine WordPress.com site

Epämuodikkaita ajatuksia

Sota on valtioiden elinkysymys, elämän ja kuoleman piiri, tie nousuun tai tuhoon. Siksi siihen ei pidä kevytmielisesti mennä. Sun Tzu

Random thoughts

Sanottua: "Epäviralliseksi some-upseeriksi nousseen James Mashirin aina turpo-asioissa ajan tasalla tai vähän edelläkin oleva blogi tapahtumien käänteistä. Suomeksi, och på svenska."

Itsen alistus

Työ, tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa

Yanis Varoufakis

THOUGHTS FOR THE POST-2008 WORLD

Michael Roberts Blog

blogging from a marxist economist

Rötösherranen

Kirjoituksia hämmentävästä ajasta

Music for stowaways

Rollo's blog about music and stuff