Päiväkirjamerkintöjä: huomioita hallituskriisistä ja spekulaatioita sen seurauksista

Edit, 13.6.2017 klo 13:44: pohdintani perussuomalaisten eduskuntaryhmästä lähtevistä yksittäisistä loikkauksista tai pienen ryhmän muodostamisesta osoittautui tutkijamaisen varovaiseksi. Pian blogautuksen julkaisun jälkeen tuli tieto, että Perussuomalaisten eduskuntaryhmä on jakautunut kahtia. Lähtijöiden joukossa ministerit Jussi Niinistö, Timo Soini, Sampo Terho ja eduskunnan puhemies Maria Lohela. Tämä tieto luonnollisesti kääntää tämän jutun loppupuolella esittämäni spekulaatiot hallitusneuvotteluista ja niiden kokoonpanosta uuteen uskoon. Vaikuttaa todennäköiseltä, että näin nopealla aikataululla ketterästi toteutettu manööveri on ennalta suunniteltu ja valmisteltu. Myös Sipilän ja Orpon eilinen rauhallisuus hallituksen hajottamista ilmoitettaessa saattaisi kieliä, että heilläkin on ollut tavalla tai toisella vihiä uuden eduskuntaryhmän muodostamisen edellytyksistä – siinä määrin hutera vielä eilen hahmoteltu RKP:n ja KD:n kanssa muodostettu 101 edustajan varassa seisova hallituspohja olisi ollut. Mutta tämäkin on vain spekulaatiota. Tilanne elää nyt tunneittain.

Keskusta ja kokoomus osoittivat arvopoliittista suoraselkäisyyttä hylätessään yksiselitteisesti hallitusyhteistyön mahdollisuuden perussuomalaisten uuden johdon kanssa. Päätös tehtiin nopeasti ja epäröimättä. Helsingin sanomien mukaan politiikassa tuli vastaan raja, jota ei voi ylittää.

Arvopolitiikan esiinnousu viestii käänteestä poliittisessa ilmapiirissämme. Suomen politiittista kulttuuria on viimeiset vuodet leimannut pikemminkin pakeneminen arvopolitiikasta ja politiikan ideologisuudesta. Yleinen viete on sen sijaan korostanut politiikan välinearvoa hallittavuuden, jatkuvuuden ja talouspoliittisesti vakaan toimintaympäristön takaajana. Tällaisessa politiikan taloudellistumisen ilmapiirissä hallituspolitiikkaa, politiikkaohjelmia ja lakialoitteita on opittu tarkastelemaan siitä näkökulmasta, mitä riskejä ja epävakauttavia seurauksia niiden katkeamisesta mahdollisesti syntyisi yhteiskunnan tuottavuuden ja tehokkuuden näkökulmasta.

Nyt yhteiskunnan ytimestä löytyikin arvoja: rasismin vastustaminen, ihmisoikeuksien jakamattomuuden periaatteen kunnioitus sekä poliittisen vastuun ja muistin korostaminen. Arvot ylittivät yhteiskuntapolitiikan ekonomisaation sekä teknokraattisesti sävyttyneen maariskipoliittisen katsannon.

Keskustelu arvoista on ehkä siinä mielessä epäjohdonmukaista, että myös funktionalisoivan tehokkuusajattelun ja riskienhallinnan sävyttämän politiikanteon taustalta avautuu tietty arvoulottuvuus ja/tai ideologinen näkemys siitä, mihin suuntaan yhteiskuntaa tulisi kehittää.

Kenties arvojen sijasta olisikin parempi puhua periaatteista ja niiden välisestä ristiriidasta. Näin Juha Sipiläkin olisi välttynyt eilen A-Studiossa esittämästä kummallista ajatusta siitä, että ei olisi olemassa hyviä tai pahoja arvoja, vain erilaisia arvoja. Suomenkin kansainvälisin sitoumuksin tunnustamat yleismaailmalliset ihmisarvot sekä niitä tukevat valistuksen liberaalit ihanteet kun vaikuttivat selvästi – ja aivan oikein – hyvinä arvoina, joihin keskusta ja kokoomus päätöksessään tukeutuivat.

Joka tapauksessa periaatteellisuus vaikuttaa palanneen politiikkaan.

Edit 2: Nyt jos ja kun keskusta ja kokoomus aloittavat hallitusneuvottelut uusi vaihtoehto -eduskuntaryhmän kanssa, on mielenkiintoista nähdä, perustellaanko yhteistyötä jatkuvuuden, vakauden ja kansantalouden kasvunäkymien vaarantamattomuuden näkökulmasta. Ja pysyykö hallitusohjelma täysin ennallaan, mikä ikään kuin viestisi käänteisesti sitä, ettei siinä ole hallituskriisin aikana pelissä olleiden arvojen suhteen mitään ongelmallisia.

Kuten keskustan kansanedustaja Hannakaisa Heikkinen totesi hallituskriisiä kommentoivassa twiitissään: ”Suomen Pankki nosti talousennustetta: talouskasvu tänä vuonna 2,1 %. Joulukuussa se odotti 1,3 % kasvua. Tätä ei saa vaarantaa.”

Tietyt arvot tietty talouskasvun ensisijaisuuden korostamisen periaatteen taustaltakin löytyvät.

***

Epäilijöitäkin löytynee. Heille Sipilän ja Orpon päätös näyttänee arvopesulta, jossa perussuomalaisten askellusta kohti alati ksenofobisempaa äärioikeustolaisuutta käytetään oman habituksen puhdistamiseen. Esimerkiksi hallituksen turvapaikkapoliittinen toimenpideohjelma on Sipilän (ensimmäisen) hallituksen yhteistyössä tuottama tulos, eikä sen kaikki piirteet ole symmetriassa hallituskriisin yhteydessä koettun arvopoliittisen heräämisen kanssa.

Onkin mielenkiintoista nähdä, miten kristillisten ja RKP:n kanssa käynnistyvät hallitusneuvottelut muokkaavat turvapaikka- ja maahanmuuttopolitiikkaa. Arvopuheillaan Sipilä ja Orpo ovat käytännössä asettaneet itsensä tilanteeseen, jossa linjan on muututtava kosmopoliittisempaan, ihmislähtöisempään ja ihmisoikeuksien jakamattomuutta korostavaan suuntaan nykyisestä linjasta, jota olen kutsunut marginalisoivaksi ja eristäväksi resilienssistrategiaksi.

***

Reaktiot Halla-ahon puheenjohtajavalintaan (ja perussuomalaisten puheenjohtajiston vaihdokseen) osoittavat, että politiikan institutionalinen muisti selätti ainakin väliaikaisesti lyhyen tähtäimen hyötyajattelun. Arvopolitiikka siis voitti lyhyen jänteen politiikan hallittavuutta ja funktionaalista jatkuvuutta korostavan opportunistisemman katsannon, tai ainakin haastoi tämän.

Kyynikko saattaisi kuitenkin kysyä, oliko hallituskriisi ja sitä todennäköisesti seuraava hallituksen hajottaminen keskustalle ja kokoomuksella lähtökohtaisestikin mieluinen ratkaisu? Nyt huonoille urille lipsuneet lakialoitteet ja politiikkaprosessit saadaan perussuomalaisten sisäisiin jakolinjoihin vedoten takaisin tehtaalle eräänlaisen testausvaiheen jälkeen.

Vastaavasti perussuomalaiset saavat maalattua itsestään kuvan perinteisten puolueiden suhmuroinnin uhrina. Tämä sopii puolueen narratiiviin sorretun kansan puolesta taistelevana liikkeenä institutionaalista ja endeemisesti korruptoitunutta valtaa vastaan. Halla-aho saa samalla jalostettua puoluettaan entistä voimallisemmin haluamaansa suuntaan. Tilanne antaa hänelle mahdollisuuden mobilisoida puolueelleen oppositioon työnnetyn uhrin mantteli harteillaan itsensä näköistä kannatuspohjaa.

***

Voinemme odottaa yksittäisiä loikkauksia perussuomalaisten ’vennamolaista’ sosiaalipoliittista katsantoa puolustavasta siivestä. Halla-ahon (kuten ilmeisesti myös Terhon) talous- ja sosiaalipoliittiset näkemykset kun kallistuvat vahvasti oikealle. Lyhyellä tähtäimellä muutos näkyy puolueen käytännön linjauksissa, hieman pidemmällä aikavälillä väistämättä myös puolueen ohjelmatyössä. Tämä saattaa olla monelle nykyiselle perussuomalaiselle kansanedustajallekin varsin vieras horisontti.

Kenties myös oikeammalta löytyy jokunen perussuomalaisten kansanedustaja, joille puoluejohdon käännös kohti ideologisempaa suuntaa näyttäytyy populistiselle kansanliikkeelle tyypillisen pragmaattisen ja tavallisen ihmisen arkea lähellä olevan eetoksen unohtamisena. Nähtäväksi jää, miten tämä vaikuttaa puolueen kannattajapohjaan – siirtyvätkö perussuomalaisia vennamolaiselta pohjalta äänestäneet duunarit ja ei-duunarit nukkuviksi äänestäjiksi, vai kanavoivatko he protestinsa takaisin perinteisempien puolueiden kannatukseksi? Viimeisimpien kannatusmittausten perusteella vaikuttaa, että molemmat skenaariot ovat mahdollisia.

***

Joka tapauksessa perussuomalaisten eduskuntaryhmän sisällä tulee olemaan paljon liikehdintää ja epävarmuutta. Puolueesta eroava uusi eduskuntaryhmä ei ole mahdoton ajatus. Voisiko se jopa liittyä tukemaan kapeahkon hallituspohjan uutta ohjelmaa – puolueesta erottamisen uhallakin? Tämä poistaisi tilanteen, jossa hahmoteltu neljän puolueen hallitus ja sen 101 edustajan niukin mahdollinen enemmistö ei joutuisi yksittäisten kansanedustajien teoreettisesti muodostaman vaa’ankieliaseman vangiksi. Skenaario on epätodennäköinen, mutta ei mahdoton (kyseiset kansanedustajat kyllä uhraisivat mitä todennäköisemmin poliittisen uransa uskottavuuden samalla, elleivät sitten tyystin loikkaa puolueesta toiseen).

Toisaalta voihan hyvin olla, että nyt hahmoteltu kristillisten, RKP:n, keskustan ja kokoomuksen nelipuoluehallitus veisi hallitusohjelmaa joka tapauksessa talouspoliittisesti oikeistolaisempaan, mutta samalla arvopohjalta myös jokseenkin liberaalimpaan suuntaan. Tämä yhdistelmä tuskin kelpaisi ’vennamolaisille’. Entä voisivatko nämä olla valmiita tukemaan uutta hallitusohjelmaa, jos se nähtäisiin perussuomalaisten hallitustaipaleella rakennetun strategisen ohjelman hienosäätönä.

Edellä mainitun neljän puolueen pohja antaa siis olettaa, että mahdollisesta uudesta hallitusohjelmasta tulee yksi Suomen toisen maailmansodan jälkeisen historian oikeistolaisimmista. Odotettavissa on sekoitus hyvinvointivaltion rakenteiden purkamista jatkavaa markkinaliberalismia ja pääomaintressejä myötäilevää työmarkkinapolitiikkaa, mausteena liberaalin eetoksen seassa sopivasti ripoteltuja konservatiivisempia ja kansakunnan eheyttä suojelevia arvoja (kristillisten ja keskustan yhteisrintama pitänee huolen siitä, että esimerkiksi alkoholilakipaketti ei mene läpi kovin liberalisoivassa muodossa). Sekä tietysti pari aluepoliittista välistävetoa (Vaasan keskussairaalastatus).

Voi hyvin olla, että Orpon ja Sipilän vihjeet nykyisen hallitusohjelman vankasta asemasta ovat vain retoriikkaa, jolla pyritään hillitsemään RKP:lle ja kristillisille näiden eduskuntavaalikannatusta selvästi painokkaampaa asemaa tulevan hallituksen toimintakyvyn ja kohtalon määräävinä puolueina. Samoin voisi ajatella, että viesti on saattanut lähteä myös niiden perussuomalaisten kansanedustajien suuntaan, jotka eivät koe kuuluvansa Halla-ahon johtamaan puolueeseen.

Perussuomalaiset ovat yhtä kaikki klassisen kesken eduskuntakauden oppositioon syystä tai toisesta siirtyvän puolueen kohtaaman dilemman edessä: miten se kykenee uskottavasti vastustamaan poliittisia prosesseja, joita se on ollut itse hallituspuolueena käynnistämässä?

Opportunistisia avauksia on odotettavissa myös hallituspuolueiden sisältä. Voisiko olla niin, että esimerkiksi avioliittolain kaltaisia arvopoliittisia kysymyksiä pyritään avaamaan kokoomuksen ja keskustan konservatiivisiivestä käsin? Integraatiopolitiikan jarrunaiset- ja miehet keskustassa saattavat yhtä lailla nähdä tilaisuutensa tulleen. Nämä äänet vaikuttaisivat kuitenkin olevan puolueiden sisällä sen verran marginaalisia, että ryhmäkuri ja perinteisten puolueiden vahvat rakenteet pitänevät ne isompaa kuvaa vasten aisoissa.

***

Ensireaktioissaan Sipilän ja Orpon yhteiseen ilmoitukseen perussuomalaisten uusi johto vetosi siihen, että he eivät vaadi mitään muuta kuin hallitusohjelman kirjaimessa pysymistä. Tätä on helppo vaatia, sillä hallitusohjelman kaltainen strategiapaperi on tietoisesti hyvin väljä ja kompromissilähtöisesti muodostettu politiikkaohjelma. Se ei ole poliittinen toimenpideohjelma tai lakiluonnosten nippu, vaan hyvin suuntaa antava, paljolti strategisesti väljä kehys.

Väljine kehyksineen hallitusohjelma (kuten sisäisesti osin ristiriitainenkin turvapaikkapoliittinen toimenpideohjelma) tarjoaa mahdollisuuden vaatia huomattavasti nykyistä kovempiotteisempia maahanmuutto- ja talouspolitiisia käytännön ratkaisuja. Näin perussuomalaiset olisivat voineet jatkaa nykyiseen hallitusohjelmaan sitoutuneena hallituspuolueena sekä samalla tulkita sen merkitystä ja siitä nousevia käytänteitä uudestaan. Näin perussuomalaiset olisivat voineet  pitää kahden muun hallituspuolueen tärkeitä tavoitteita ja kynnyskysymyksiä panttivankinaan omille vaatimuksilleen. Tämän skenaarion Sipilä ja Orpo selvästi näkivät ja halusivat sen näin välttää.

***

Halla-ahon valintakin on tietyllä tapaa vain yksi samansuuntainen askel pidemmässä muutosprosessissa. Perussuomalaisista kuorittiin jo menneen kahden vuoden hallitustaipaleen kuluessa esiin sen oikeistolainen ydin: vennamolaisen pintakuorrutuksen sekä ihmislähtöistä sosiaalipolitiikkaa haikailleen retoriikan alta paljastui melko puhdasoppinen oikeistopuolue, joka puoluekokouksen henkilövalintojen ilmentämien periaatteellisten vihjeiden perusteella jatkaa edelleen askellustaan kohti oikeistopolitiikan äärimmäisempiä sävyjä.

On vaikea uskoa, että puolueen linja pysyisi täysin ennallaan, jos jäsenistöltä tulee näinkin vahva epäluottamuslause sille puolueen siivelle, jonka käsialaa nykyinen puolueohjelma kaiketi pitkälle on. Yhtä vaikea on uskoa, että puolueen puheenjohtajana Halla-ahon persoona ja poliittiset näkymykset kokisivat yhtäkkiä täyskäännöksen tai edes merkittävän muutoksen. Päinvastoin hän on ollut selvästi haluton irtisanoutumaan rasistisista, tuomioonkin johtaneista kommenteistaan, joiden kautta hän on vaikuttanut hahmottaneen ohjelmallista ja täten sisäisesti koherenttia oppirakennelmaa.

Puheet ovat politiikassa myös tekoja. Tähänhän viittasi myös tasavallan presidentti asiaa arvojohtajan asemastaan kommentoidessaan: asianmukaisia katumusharjoituksia ja aikaisemmista puheista irtisanoutumista ei olla todistettu.

Toisaalta on ollut silminpistävää, kuinka varsinkin mediassa – mutta osin myös tutkijoiden piirissä – on ikään kuin lähdetty mukaan Soinin poliittista perintöä kultaistavaan kertomukseen (jos ei sentään aivan glorifioimiseen). On muistettava, että Soini itse päästi lopulta puolueen kurssin ja arvot paikaltaan liikauttaneen porukan opportunistisesti mukana jengiin. Puolueen kannatus kyllä lisääntyi, mutta kurssi kääntyi.

***

Lopulta on arvuuteltava, tuleeko uudet vaalit vai ei? Tämä ratkeaa tällä hetkellä olevan tiedon perusteella täysin keskustan, kokoomuksen RKP:n ja kristillisten uusissa minihallitusneuvotteluissa. Voittaako arvopolitiikka, joka olisi nyt mahdollista mittauttaa myös kansalaisilla kansanäänestyksessä, vai muutosprosessien hallinnan vakauteen tähtäväävä teknokraattisempi politiikka?

Eduskunta on hajotettu ennenaikaisten vaalien alta edellisen kerran vuonna 1975. Hallituspohjan kaatuminen koettiin puolestaan viimeksi vuonna 1983, kun SKDL potkittiin pihalle Kalevi Sorsan kolmannesta hallituksesta sen vastustettua puolustusmäärärahojen korottamista ja korvattiin hallituksen eron jälkeen liberaalipuolueella. Tuolloin(kin) hallitus kitkutteli loppuun vaivaisella 101 edustajan enemmistöllä muutaman kuukauden keväällä 1983 pidettäviin eduskuntavaaleihin saakka. Nyt neljän puolueen hallituksella olisi edessään kaksi vuotta yhtä lailla niukimmalla mahdollisella enemmistöllä. Käymme läpi Suomen poliittisen historian kannalta merkittäviä vaiheita.

Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että uusia eduskuntavaaleja ei tule. Puolueet vaikuttavat ottavan niille edustuksellisessa demokratiassa kuuluvan vastuun tärkeäksi katsomiensa arvojen ajamisessa. Näin hallituskriisi saattaa vahvistaa myös puolueinstituutiota. Sehän on viimeisten vuosien aikana tapahtuneen yhteiskunnallisen kehityksen ja vaikutusmuotojen muuttumisen johdosta ollut asemansa suhteen puolustuskannalla.

Edit 3: Perussuomalaisten nyt todennäköiseltä vaikuttava hajautuminen kahdeksi puolueeksi – sosiaalipopulisteiksi ja äärioikeistolaisiksi – eräällä tavalla myös vahvistaa kuvaa perinteisten puolueiden institutionaalisesta vahvuudesta ja byrokraattisesta tasaavasta toimintakulttuurista. Onhan niidenkin sisällä ristiriitoja ja linjariitoja, jotka esimerkiksi vasemmistoliiton kohdalla johtivat jopa viime hallituskaudella kahden edustajan irtaantumiseen ja oman eduskuntaryhmän perustamiseen, mutta puolueita läpi leikkaavien jakolinjojen hajottavat keskipakoisvoimat on näiden perinteisten puolueiden institutionaalinen sitkeys saanut estettyä.

Entä kuinka taitavasti ja ketterästi RKP ja kristilliset osaavat hyödyntää heille avautuneen mahdollisuuksien ikkunan hyväkseen? Minkälaiseksi muodostuu mahdollinen neljän oikeistopuolueen (tai keskustaoikeistopuolueen) hallitusohjelma?

Annetaanko Halla-aholle marttyyrin viitta, jota hän saa Suomeen etäältä vaikuttavana oppositiopuolueen johtajana kanniskella seuraavat kaksi vuotta (ja todennäköisesti nyt tehtyjen irtiottojen painoarvon perusteella pidempäänkin, kävi seuraavissa vaaleissa miten kävi)?

Tätä kysymystä vasten perussuomalaisten tulevaisuus vaikuttaa varsin avoimelta. Kaksi perusskenaariota (pun not intended) on hahmotettavissa kansainvälisten esimerkkien pohjalta: 1) UKIP:n kaltainen mahalasku karismaattisen johtajan jättämän aukon ja siitä syntyneen krapulan jälkimainingeissa; 2) ruotsidemokraattien kaltainen kannatuksen nousu oppositioaseman voimaannuttavan vaikutuksen pohjalta, mikä tekee myös mahdolliseksi radikaalioikeistolaisten teemojen varassa tapahtuvan uuden kannattajapohjan mobilisoimisen.

Mainokset

Liberaali, kunnes toisin todistettu?

Eräässä Hesarin vakiokolumnissa on tällä kertaa päivitelty sitä, miten ihmeessä ihmiset kehtaavat kutsua muodostumassa olevaa konservatiivista hallituskoalitiota konservatiiviseksi. Tämä ei tietysti ole kolumnistin todellinen huolenaihe, joka tuttuun tapaan paljastuu kirjoituksen loppupuolelta.

Kaikki punaviherkuplassa elävät, jotka hitusenkaan uskovat positiivisen vapauden hyveisiin, puhumattakaan valtioapparaatin ihmiselolle ja yhteiskunnan koheesiolle tuottamasta lisäarvosta, ovat dogmaatikon unestaan johtuen väärässä ylipäätään kaikessa, mikä liittyy arvoihin tai vapauteen. Tähän suuntaan kolumnistin argumentti on viime aikoina tavannut taittua.

Toisin sanoen, jos uskot valtioon, rakentuvat argumenttisi esimerkiksi liberalismista ja konservativismista automaattisesti vinoutuneille, väärästä maailmankuvasta johtuville premisseille. Tämä on levy, johon voi luottaa, kuin James Bond -elokuvien loppuhuipennuksiin konsanaan: se jää aina junnaamaan paikalleen samasta kohdasta. Kolumnistin argumentti lähtee siis itsekin liikkeelle uskonomaiselta vaikuttavasta opinkappaleesta, skriptuuraasta, jonka historiatonta sanaa vasten tulkinnat vapaudesta sekä arvoista mitataan. Yritä siinä sitten harrastaa vapautta.

Löysää argumentointia

Kolumnin todellinen huoli on siis valtiousko – ei tulevan hallituskoalition vapausarvot niiden laajassa merkityksessä. Keskitytään kuitenkin vielä hetki muodostumassa olevan hallituksen oletettuun konservatiivisuuteen. Ensin kolumnissa todetaan, ettei esimerkiksi pääministeriehdokkaan uskonnollisen vakaumuksen tahi hallituksen toiseksi isoimman puolueen isolla profiililla ajamasta konservatiivisesta kulttuuripolitiikasta (tämän kolumnisti epäsuorasti tunnustaa) voi vetää koko kolmen koplan tulevaa linjaa koskevia johtopäätöksiä.

Heti seuraavassa kappaleessa ohjenuora yksittäistapauksista yleistämisen kieltämisestä on kuitenkin jo unohtunut. Kolumnisti nimittäin johtaa yksittäisen kansanedustajan (todennäköisesti tulevan ulkoministerin) uskomusjärjestelmästä päätelmän, jonka mukaan kyseessä ei voi olla konservatiivinen hallitus, kun sinne kerran näin liberaali, yksittäinen habitus mukaan mahtuu.

Seuraava kappale, jossa epäsuorasti yhdistetään ”nurkkakuntaisuuden” ja ”talousoikeistolaisuuden” vastustaminen toistensa poissulkevina vaihtoehtoina, on jo niin sekava, ettei oma kolumninlukutaitoni ole vielä tälle asteelle kultivoitunut. Kenties joku fiksumpi osaa avata tämän koodin paremmin.

Apusen argumentointityylin ”höttöisyys” on toki jo yleisesti tiedossa. Ehkä argumentaatiovirheiden kyttäily olisi hyvä jättää sikseen – eihän napakka argumentointi ole ryhmäintressejä edustavan, populistisen kolumnin tyylilajiin kuuluvia hyveitä. Lisäksi argumentaatiovirheiden kyttäily on sanalla sanoen ärsyttävää, ironisen hipsterisukupolven harrastamaa hapatusta. Toisinaan on hyvä keskittyä faktoihin, ei itse muotokieleen.

Koti, uskonto ja isänmaa

Mennään suoraan asiaan. Helsingin Sanomien arvokartalla tulevan eduskunnan kansaedustajien sijoittumiset näyttävät seuraavalta:

Noh, myönnettäköön; sentään kahden hallituspuolueen arvopylpyrät taittuvat nippa nappa kuvaajan liberaalit-konservatiivit -akselin liberaalille puolelle. Tähän kolumnisti toki saattaisi vastata, omaa oppijärjestelmäänsä seuraten: ”väärin mitattu, väärin kysytty, väärin ekstrapoloitu; kaikki palautuu pahaan valtioon.”

En voi olla aivan varma Helsingin Sanomien käyttämän metodologian vedenpitävyydestä. Siihen voi liittyä ongelmia, jotka haittaavat tulosten yleistettävyyttä. Kahtia jaetulta tämä kansa kuitenkin vaikuttaa – viistosti keskeltä halki, poikki ja pinoon!

Kysymystä voi tarkastella myös HS:n arvokysymyksiin kansanedustajien antamien vastauksien jakaumien pohjalta. Aloitetaan selkeimmästä esimerkistä. Keskustan, perussuomalaisten ja kokoomuksen eduskuntaan valituiksi tulleista 124 kansanedustajasta 94 prosenttia (!) vastasi myöntävästi seuraavaan väittämään:

  1. Perinteiset arvot – kuten koti, uskonto ja isänmaa – muodostavat hyvän arvopohjan politiikalle. (Kyllä: 94 %)

Toistan: 94 prosenttia! Se on jäätävä luku. Muodostumassa olevan opposition kohdalla vastaava luku on 38 prosenttia. Ilman kristillisdemokraatteja, jonka iskulauseena kyseinen ilmaus oli vielä vuoden 2011 eduskuntavaaleissa, lukema on enää 33 prosenttia.

Valtiovallan kahdet kasvot

Entä miten muodostumassa olevan hallituspohjan kansanedustajien arvot istuvat armoitetun kolumnistin pirtaan, jos arvopolitiikka pelkistetään valtion ja kansalaisten välisen suhteen tarkasteluksi? 89 prosenttia hallitusneuvotteluita käyvien puolueiden kansanedustajista vastaa myös seuraavaan väitteeseen myöntävästi:

  1. Suomen julkinen sektori on liian suuri ja sitä on syytä pienentää. (Kyllä: 89 %)

Nyt näyttää jo kolumnistin kannalta paremmalta. Valtio ja isänmaa kuitenkin erotetaan kahden edellä mainitun kysymyksen kautta visusti toisistaan. Mielenkiintoinen jännite. Entä sitten aluepolitiikka, tuo vapauden irvikuva, valtiovallan ohjaavan käden ruumiillistuma. 77 % vastaa myöntävästi seuraavaan väitteeseen:

  1. Koko Suomi on syytä pitää asuttuna ja valtion tuettava tätä verovaroin. (Kyllä: 77 %)

Ristiriitaistako? Kyllä, mutta kokonaiskuva on riittävän selvä. Sikäli kun voimme olettaa, että edelliset vastaukset ovat annettu täysissä ruumiin voimissa, ja että tätä kautta voimme suhtautua myös niiden oikeellisuuteen suopeasti, emme voi päätyä kuin rehelliseen johtopäätökseen: tuleva hallituskoalitio on, ainakin kansanedustajien vastausten perusteella, konservatiivinen – eikä edes ihan vähää. Se, mitä konservatiivisuus sitten tarkalleen ottaen merkitsee, on toki toinen asia, mutta ei kai edellisistä ja seuraavista vastauksista liberaalia eetosta saa värikkäimmälläkään pensselillä maalattua (poiminnan menetelmänä edelleen ’blogistin vapaus’):

  1. Velvoitteita ottaa vastaan tarjottu työpaikka pitäisi kiristää. (Kyllä: 77 %)
  2. Homo- ja lesbopareilla pitää olla samat avioliitto- ja adoptio-oikeudet kuin heteropareilla. (Ei: 55 %)
  3. Kouluissa kohdellaan koululaisia liian lepsusti. Tiukempi kuri tekisi kouluista parempia. (Kyllä: 63 %)

Alkoholipolitiikan kohdalla arvoliberaali sävel kuitenkin löytyy:

  1. Alkoholia tarjoavien ravintoloiden pitäisi saada olla auki nykyistä vapaammin. (Kyllä: 64 %)

Kypärälinjasta poteron pohjalle?

Koti, uskonto, isänmaa. Tämän mantran kylkeen istuvat varsin oireettomasti kyselyn ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa koskevat vastaukset. Keskustan entinen puoluesihteeri Jarmo Korhonen soimasi Georgian konfliktin yhteydessä kokoomusta ”kypärälinjan” uudesta virittelemisestä. Se isku meni silloin rapsakasti vyön alle. Entä nyt? Kolmen koplassa orientaatio on taittumassa vahvasti sisäänpäin katsovaksi poterolinjaksi:

  1. Suomen tulisi tällä vaalikaudella ryhtyä valmistelemaan hakemista Natoon. (Ei: 66 %)
  2. Puolustusvoimille on annettava nykyistä enemmän rahaa. (Kyllä: 99 %).

99 % – kyselyn kovimmat lukemat. Sen verran kritiikkiä kysymysten laatijoille pitää antaa, että ei NATO-jäsenyys ja puolustusmäärärahojen korotus sentään mitään arvoja kuvaavia kysymyksiä ole – ne ovat käytännön ratkaisuja, jotka johdetaan arvoista (esimerkiksi sotilaspolitiikan merkitys kansainvälisen yhteisön diplomaattisten ratkaisujen sijasta; käsitykset kansainvälisen todellisuuden konfliktuaalisuudesta; monikansallisen yhteistyön suhde kansallisiin ratkaisuihin; turvallisuuskäsitysten laajuus vs. isänmaan puolustaminen, jne.). Myös kysymysten kapea-alaisuus on omiaan ruokkimaan mielikuvaa poterolinjasta.

Ulko- ja turvallisuuspolitiikan kohdalla vastausten perusvire säilyy siis samana: liberaalin kokonaiskuvan näistä vastauksista hahmottaa vain paatunein dogmaatikko.

Keskustan ja kokoomuksen liberaalimmasta päästä olevien edustajien harteille on näitä tuloksia vasten kaatumassa melkoinen taakka. Ei käy kateeksi. Tai sitten en vain kertakaikkiaan ymmärrä, mitä konservatiivisuus tarkoittaa.

Suomen ulkopolitiikka identiteettikriisissä – for real?

Suomen turvaneuvostokampanjan häviöstä on nyt kulunut reilun kuukauden päivät. Tilinteon hetki ei ole vieläkään kaikkein oivallisin, mutta kenties perspektiivimme asian käsittelyyn on nyt hieman syvällisempi kuin välittömästi uutisten jälkeen.

Monet ulkopolitiikasta kiinnostuneet ottivat häviön hyvin vakavissaan. Argumentit ja sapelit heiluen julistettiin, että nyt Sen Keskustelun on sitten viimein alettava. Osassa puheenvuoroista häviö istuteettiin valmiiden ajatusrakennelmien ja argumenttien tueksi. Näinkö laadukas keskustelu käynnistyy? Ei käynnisty.

Yksi mielestäni merkillinen piirre tässä keskustelussa oli se, että turvaneuvostokampanjan epäonnistuminen viritti ruodintaa myös Suomen ulkopoliittisen identiteetin perään. Samaan hengenvetoon kaivattiin – jälleen kerran – keskustelua Suomen ulkopoliittisen linjan epäonnistumisesta sekä ulkopoliittisen keskustelun puutteesta. Vanhakantainen käsitys identiteetistä yksikössä ja kylmän sodan ajoilta periytynyt usko linjateknologiseen ulkopolitiikan toteuttamiseen lyötiin yhdeksi argumentiksi, jossa käytännössä vaadittiin Suomen ulkopoliittisen linjan täyskäännöstä ilman, että itse johtopäätöstä sanottaisiin ääneen. Keskustelu limittyy myös kysymykseen siitä, kenellä tai missä osoitteessa sijaitsee Suomessa turvallisuus- ja ulkopolitiikan perusteiden muotoilemisen viimekätinen valta (kysymys, josta minulla ei ole vielä tarpeeksi kokemusta ja ymmärrystä, mutta jota kohtaan omaan sitäkin enemmän kiinnostusta).

Ulkoministeri Erkki Tuomioja kertoi hiljattain (AL, 18.11.2012) laittavansa vireille laajan ulkopoliittisen selvityksen kampanjan epäonnistumisen syistä. Ja nyt tarkkana: selvitys ei koske Suomen ulkopolitiikan identiteettiä tahi linjaa. Identiteetti – jos sellaisen olemassaolon kokee jollain tavalla lohdulliseksi tai hyödylliseksi – muotoutuu monimutkaisissa poliittisissa prosesseissa, tosiasiallisessa päätöksenteossa sekä tätä taustoittavassa kulissien takaisessa teatterissa, jonka käsikirjoitusta voimme kutsua politiikaksi käsitteen laajassa merkityksessä. Turvaneuvostokampanja on puolestaan sanansa mukaisesti kampanja, jonka sisältö ei tyhjennä Suomen ulkopoliittisen linjan käytänteitäkään, saati ’identiteettiä’.

Tämä hieman naiivilta vaikuttava erottelu kampanjan ja linjan välillä on joka tapauksessa mielestäni merkityksellinen ja hyvä pitää mielessä. Osa kampanjan epäonnistumista ruotineista välittömistä reaktioista haiskahti, kuten todettua, poliittisesti tarkoituksenmukaisilta. Tuomioja on kokeneena ministerinä enemmän kuin hyvin selvillä kampanjan poliittisesta taustasta ja kampanjan normatiivisista lähtökohdista. Hänen nyt tilaamansa selvityksen tarkoituksena tuskin on kyseenalaistaa niitä arvoja, joilla kampanjaan suunnattiin. Suomen kampanjan kivijalat, rauhanvälitys ja naisten oikeuksien kehittäminen, eivät vedonneet patriarkaalisessa kuplassa lilluviin ja toisaalta yhä vanhakantaisempaan valtiokeskeisyyteen näinä niukkuuden aikoina uppoaviin kansallisvaltioihin. Samalla on todettava, etteivät myöskään tilannetekijät muilla ulkopolitiikan areenoilla (lähinnä Suomen EU-politiikan saralla) riitä selittämään häviöön johtanutta äänestyskäyttäytymistä. Kyse on monen muuttujan summasta.

Valitettavasti kansainvälisen politiikan suuressa syklissä eletään tätä nykyä moraalisen niukkuuden aikaa. Nobelin rauhanpalkintokomitean politisoidut palkitsemisaktit eivät yksin riitä tätä puhuria kaitsemaan. Myös turvaneuvostossa, tuossa Suomen ulkopolitiikan luvatussa tyyssijassa, on viime aikoina pitänyt lähinnä suojasäätä. Ajat olivat aurinkoisemmat vielä silloin, kun Suomi loi strategiaansa kampanjalleen. Sittemmin turvaneuvosto on jumittunut entistä syvemmällä vanhakantaisen arvovaltapolitikoinnin maastoon, jonka poteroita purettaneen vielä pitkään Syyrian ja Gazan kriisien lauhtumisen jälkeenkin.

Toivottavasti kukaan ei halua, että Suomen pitäisi luoda ulkopoliittinen nahkansa heijastamaan edellä mainittuja kovapintaisia ja lyhytnäköisiä kansainvälisen politiikan arvoja. Itse olen sitä mieltä, että Suomen tappio turvaneuvostokampanjassa saattoi päinvastoin vain vahvistaa Suomen ulkopoliittista identiteettiä. Tämän johtopäätöksen allekirjoittaminen vaatii toki sen, että allekirjoitamme kohtalaisella itseluottamuksella kampanjan teemojen taustalla olevat arvot. Jos emme allekirjoita, edustamme toisenlaista arvomaailmaa.

Kuten Tuomioja mainitsee, Pohjoismaat eivät ole juuri nyt kovassa huudossa kansainvälisessä politiikassa (myös Ruotsi jäi hiljattain viimeiseksi YK:n ihmisoikeusneuvoston äänestyksessä). Pohjoismaiden tehtävänä on yhdessä jämäkästi vastata tähän huutoon, ei myötäillä sokeasti huutelijoiden maailmankuvaa – fatalistinen maailmankuva toki vaikuttaa näinä päivinä houkuttelevalta, mutta ei se todellisuus tällaiseen kovapintaisen realistin idealisoituun harhaan tyhjene vastakaan. Vasta jälkimmäinen, kansainvälisen politiikan lyhytnäköisten kovapäisten arvojen edessä alistuva asenne johtaa Suomen ulkopoliittiseen identiteettikriisiin, ei pitkän perinteen kautta omaksuttuihin rakentaviin arvoihin tukeutuminen. Jämäkkä vastaus vaati kuitenkin toimiakseen aktiivista ulkopoliittista toimintaa ja monialaista verkonpunontaa. Tässä vastaamisen ja viestimisen taidossa on Suomen ulkopolitiikan praksiksen, käytännön viisauden ydin. Siinä pyritään toisaalta välttämään liiallista ylimielisyyttä (Suomen eurokriisin aikainen EU-politiikka antaisi loistavan aihion tutkimukselle siitä, kuinka vuoropuhelun ja toisaalta moraaliseen selkärankaan perustuvan itseluottamuksen jännitteissä politiikassa näinä päivinä luovitaan) sekä toisaalta ymmärretään, ettei nurkkakuntainen murjottaminen ja omahyväisyyteen vetäytyminen ole pienelle valtiolle mikään vaihtoehto – kansainvälinen politiikka ansaitsee Suomelta ja Pohjoismailta paljon enemmän!

RAJA HAJATUKSIA

Pohdintoja politiikasta, rajoista ja maailmasta

Grauzas!

Just another WordPress.com site

tamperekroketti

Krokkaamalla ympäri maan!

PAXsims

Conflict simulation, peacebuilding, and development

The Disorder Of Things

For the Relentless Criticism of All Existing Conditions Since 2010

Critical Geopolitics

Gerard Toal (Gearóid Ó Tuathail). Writing on the world political map

Justice in Conflict

On the challenges of pursuing justice

rogermacginty

peace, conflict and international relations

Progressive Geographies

Thinking about place and power - a site written and curated by Stuart Elden

osmoapunen

A fine WordPress.com site

Epämuodikkaita ajatuksia

Sota on valtioiden elinkysymys, elämän ja kuoleman piiri, tie nousuun tai tuhoon. Siksi siihen ei pidä kevytmielisesti mennä. Sun Tzu

Random thoughts

Sanottua: "Epäviralliseksi some-upseeriksi nousseen James Mashirin aina turpo-asioissa ajan tasalla tai vähän edelläkin oleva blogi tapahtumien käänteistä. Suomeksi, och på svenska."

1baltic1bullet's Blog

Mental Gulf of Finland

Itsen alistus

Työ, tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa

Yanis Varoufakis

THOUGHTS FOR THE POST-2008 WORLD

Michael Roberts Blog

blogging from a marxist economist