Suomen asevalvontapolitiikan perusteet

Suomen ulkopolitiikan käytännön tekijöiden ykkösrivistö on jälleen kokoontunut vuosittaisille suurlähettiläspäiville Helsinkiin. Suomen ulkopolitiikan lähtökohtien osalta suurlähettiläspäivillä pidetyt puheet eivät ole tarjonneet suurempia yllätyksiä. Tasavallan presidentti Sauli Niinistön lanseeraama ja hallituksen selonteoissaan vahvistama pilarimalli vaikuttaa voivan ja elävän hyvin. Oppi on juurtunut.

Siinä missä Suomen kansainvälistä toimintaympäristöä kuvaava pilarimalli tarjoaa yleiskatsauksen Suomen ulkopolitiikan työkalupakista, on aktiiviseksi vakauspolitiikaksi kutsuttu käsitepari kuvastanut Suomen ulkopolitiikan Pohjois-Eurooppaa ja Itämeren aluetta koskevia tavoitteita yhtä lailla jo joitakin vuosia. Jälkimmäisen käsiteparin osalta suurlähettiläspäivät eivät myöskään vaikuta tarjonneen uusia avauksia.

Viime perjantain Turun tapahtumat sekä siihen liittyvän kansainvälisen terrorismin uhkan käsittely on luonnollisesti noussut suurlähettiläspäivillä esiin. Keskustelu ja debatti oikeasta tavasta reagoida tilanteeseen jatkunee, perustuen samalla jo omaksuttujen reaktioiden ja ratkaisujen varaan. Monessa mielessä terrorismin, viharikosten sekä näihin liittyvien lieveilmiöiden tuottamat traagiset tapahtumat Suomessa eivät varmasti tulleet kenellekään yllätyksenä. Tästä osoituksena käy jo sekin, kuinka vilkkaana ja ikään kuin etukäteen paalutetuista askelmerkeistä käsin Turun perjantain tapahtumien jälkeinen keskustelu lähti nopeasti vellomaan.

***

Yksi huomionarvioinen tulokas suurlähettiläspäivien puheenvuoroissa on kuitenkin ollut. Niin valtiosihteeri Peter Stenlund, ulkoministeri Timo Soin kuin presidentti Niinistönkin nostivat kukin puheissaan esiin ydinaseongelman sekä käsittelivät laajemminkin Suomen asevalvontapoliittista linjaa. Näitä puheenvuoroja on nähty jokseenkin harvakseltaan aikaisemmilla suurlähettiläspäivillä ja ylipäätään Suomen ulkopoliittisessa keskustelussa.

Laajemminkin ihmiskuntapoliittiset painotukset – makroturvallisuuden alaan kuuluvat teemat, kuten ilmastonmuutoksen hillitseminen, resurssiniuķkuus sekä ydinaseongelma – nousivat Sauli Niinistön puheessa kenties vahvemmin esiin kuin kertaakaan aikaisemmin tämän presidenttikaudella. Arktisen neuvoston puheenjohtajuuden siivittämien ilmastopoliittisten kysymysten lisäksi varsinkin asevalvontapolitiikka sen koko kirjossaan on viimeisen vuoden kuluessa tehnyt uutta nousua Suomen ulkopolitiikan keskiöön.

Ajankohtaiset tapahtumat (Pohjois-Korea, Lähi-idän karmea tilanne inhimillisen turvallisuuden näkökulmasta) ovat toimineet luonnollisesti yhtenä taustasytykkeenä asevalvontapoliittisen linjan kirkastamisen tarpeelle. Toinen taustavaikutin löytyy Suomen pitkästä asevalvonta- ja riisuntapoliittisesta perinteestä. Vaikka sen kultaiset vuodet sijoittuvat 1960-80-luvuille, ei asevalvontapoliittinen profiloituminen ole Suomen ulkopolitiikasta missään vaiheessa tyystin hävinnyt.

Suomen parhaillaan jatkuva puheenjohtajuus asekauppasopimuksessa, muuutaman vuoden takaiset ponnistelut Lähi-idän joukkotuhoaseetonta vyöhykettä koskevien neuvottelujen puitteistamiseksi sekä viimeaikaisena esimerkkeinä Suomen profiloituminen Itämeren alueen lentoturvallisuutta koskevissa kysymyksissä käyvät kaikki hiljattaisina esimerkkeinä Suomen asevalvontapoliittisen perinteen jatkumisesta.

Vuoden 2017 suurlähettiläspäivillä Suomen asevalvontapoliittista linjaa on viitoitettu varsin selkeästi. Kansainvälisen politiikan sääntöperustaista yhteistyötä ja sen ennakoitavuutta lisäävää vaikutusta korostanut valtiosihteeri Stenlund viittasi puheessaan tarpeeseen päästä vaikuttaviin asemiin konkreettisia tuloksia tuottavissa, mutta samalla kansainväliseen kanssakäymiseen riittävällä tavalla iskostuneissa sopimusjärjestelmissä ja neuvotteluprosesseissa:

Kansainvälisten tehtävien osoittaminen Suomelle on luottamuksemme ja kansainvälisen asemamme eräs mittari. […] Suurlähettiläs Klaus Korhosen ATT-sopimuksen vetovastuu päättyy tulevana syksynä ja suurlähettiläs Jari Luodon ydinterroria ehkäisevä GICNT-johtajuus alkaa. Molemmat tehtävät osoittavat, että Suomi nauttii luottamusta varsin sensitiivisten asevalvontatehtävien hoidossa.

Vastaavasti ulkoministeri Soini teki omassa puheessaan selväksi, että Suomi osallistuu vain sellaisiin neuvotteluihin ja aloitteisiin, joista on odotettavissa konkreettisia tuloksia:

Ydinaseet ovat ihmiskunnan vitsaus, mutta toiveajattelulla tilanteeseen ei vaikuteta. Teimme loogisen – vaikkei välttämättä helpon tai suositun – ratkaisun, kun jäimme ydinasekieltosopimusneuvottelujen ulkopuolelle. Meitä kiinnostavat konkreettiset tulokset, eivät irtopisteet. Ei ydinaseita riisuta ilman ydinasevaltoja.

Soini perustelee näin Suomen päätöstä olla osallistumatta heinäkuussa päättyneisiin ydinaseiden kieltosopimusneuvotteluihin sillä, että kyseessä ei ole riittävän pragmaattinen aloite. Kyse on tietysti paljolti siitä, miten ja minkälaisia kriteereitä vasten tuloksen saavuttamisen mahdollisuuksia ja arvoa hahmotetaan. Näin Suomen asevalvontapolitiikan toiseksi keskeiseksi kriteeriksi pragmaattisen vaikuttavuuden ohella nousee pienvaltioliberalistinen maksiimi, jossa suurvaltojen välinen yhteisymmärrys tai sen saavuttamisen mahdollisuuden näkymä asettuu keskeiseksi kriteeriksi niille monenkeskisille diplomaattisille aloitteille ja prosesseille, joihin pienvaltioviisauden näkökulmasta on järkevää ja hyödyllistä sijoittaa resursseja ja poliittista pääomaa.

Vastaavasti Suomi selvästi varoo edelleen harjoittamasta sellaista mielenosoitusdiplomatiaa, jonka voidaan ennakoida lisäävän suurvaltapoliittisia jännitteitä ja täten heikentävän kansainvälisen sääntöperustaisen järjestelmän vahvistumisen edellytyksiä.

Näin Suomen linjassa korostuu järjestys, mikä eittämättä nähdään myös alueellisen vakauden säilymisen ja vahvistumisen kannalta tärkeänä kansainvälisenä reunaehtona. Järjestystä rikkovat teot ja toiminta toki tuomitaan, mutta ainakin toistaiseksi tavalla, joka ei myöskään anna olettaa mielenosoitusdiplomaattisten irtopisteiden keräämistä.

Järjestyksen ja oikeudenmukaisuuden välinen jännite lienee yksi kansainvälisten suhteiden tutkimuksen perustavimmista kysymyksistä. Vuonna 1968 solmitun ydinsulkusopimuksen osalta järjestyksen ylläpitäminen ja oikeudenmukaisuuden toteutuminen on ainakin osittain ristiriitaisessa suhteessa, sillä sopimus tunnustaa vain tietyille valtioille (väliaikaisen) oikeuden ydinaseomistuksiin, vieläpä ennalta määrittelemättömäksi ajaksi. Vastapunnuksena toimiva sitoutuminen ydinaseriisuntaan on jäänyt vaillinaiseksi 1980-luvun puolivälistä 2010-luvun puoliväliin ulottuvalla jaksolla.

***

Ydinaseiden kieltosopimusneuvottelujen suhteen Suomessa on siis tulkittu, että kansainvälisen järjestyksen ylläpitämisen pragmaattinen tavoittelu nousee historian oikealle puolelle asettumisen tunteen tuottavan moraalisen ylevyyden yläpuolelle. Pragmaattisuus ei kuitenkaan tarkoita kyynistä pidättäytymistä sellaisista kannanotoista, jotka kätkevät sisäänsä suurvaltasuhteisiinkin menevää moraalisesti velvoittavaa sanomaa. Tai näin asia esitetään ja käytännössä toteutetaan.

Painavimman suurlähettiläspäivien puheenvuoron asevalvontapolitiikan näkökulmasta piti presidentti Niinistö. Hän otti puheessaan selvästi kantaa esimerkiksi Venäjän toistuvasti sotaharjoituksissa simuloineisiin taktisiin ydinaseiskuihin. Tästä nousee esiin Suomen asevalvontapolitiikan kolmas keskeinen periaate, jota voitaisiin kutsua suurvaltavastuun (tässä tapauksessa ydinasevaltojen vastuun) korostamiseksi. Se seuraa loogisesti toisesta, suurvaltalähöisestä kansainvälisen järjestyksen tulkinnasta, sillä suurvalloilla on näin myös vastuullaan huolehtia tästä keskinäisestä järjestyksestään ja sen periaatteista, mitä hallitsematon ydinasevarustelu ja joukkotuhoaseilla uhkaaminen ei luonnollisesti edistä.

Näiden kolmen periaatteen valossa Suomen ydinasepoliittinen ja laajemmin asevalvontapoliittinen linja hahmottuu seuraavasti: 1) vaikuttaminen konkreettisten tulosten saavuttamisen näkökulmasta; 2) suurvaltalähtöisen yhteisymmärryksen tai niiden intressien yhdistymisen mahdollisuus onnistumisen näkymien keskeisenä arviointikriteerinä; 3) viimeisenä suurvaltojen vastuun korostaminen järjestyksen ylläpitämisestä.

Näiden pienvaltioliberalististen periaatteiden kautta on hyödyllistä lukea myös presidentti Niinistön perusteluita Suomen osallistumattomuudelle ydinaseiden kieltosopimusneuvotteluihin:

Ei ole vaikeaa ymmärtää niiden tarkoitusperiä, jotka ajoivat kansainvälistä sopimusneuvottelua ydinaseet kieltävästä sopimuksesta. Tavoite on hyvä, mutta tarjoaako tämä tietä todelliselle ydinaseriisunnalle, on epäselvää. Ydinasevaltiot eivät nimittäin osallistuneet neuvotteluihin ja ne ovat sanoutuneet irti lopputuloksesta.

Suomi, kuten pääosa EU-maista, ei osallistunut neuvotteluihin. Kannoimme huolta siitä, että prosessi pikemminkin hankaloittaa kuin edistää ydinsulkujärjestelmää. Jotta ydinasevähennyksissä päästään eteenpäin, tarvitaan ydinasevaltioiden sitoutumista ja osallistumista. Tuleva YK:n yleiskokous on seuraava tilaisuus etsiä sellaista polkua, jolla tuettaisiin niin ydinaseriisuntaa kuin myös ydinsulkujärjestelmää. Ja siinä keskustelussa Suomi on aktiivisesti mukana.

Suomi tulee olemaan keskusteluissa mukana jatkossa myös ydinaseterrorismin vastaisen GICNT-aloitteen puheenjohtajana, kuten Stenlund ja Soini puheissaan esittivät. Jälleen kerran kyseessä on asiakysymys, jonka saralla on nähtävissä mahdollisuus suurvaltojen intressejä yhdistävään, uusia mikrokäytänteitä tuottavaan lopputulokseen. Vaikka suurvalloilla on ollut ydin(ase)turvallisuutta koskevien kysymysten kohdalla myös erimielisyyksiä, eivät ne Suomen ulkopolitiikan muotoilijoiden näkökulmasta välttämättä vaikuta ylittämättömiltä.

***

Ulkoministeri Soini korosti omassa suurlähettiläspäivien puheessaan, että Suomen ulkopolitiikan keskeinen tavoite on pyrkiä vaikuttamaan ja tulla kuulluksi, ”[o]lla pöydässä eikä porstuassa. Puhumattakaan siitä, että olisimme pihalla.”

Suomen päätös olla osallistumatta ydinasekieltosopimusta koskeviin neuvotteluihin on yksiselitteisesti ristiriidassa Soinin mainitseman imperatiivin kanssa. Vaikuttamaan pääseminen ei olekaan näin absoluuttinen, vaan suhteellinen arvo. On kansallisten intressien näkökulmasta enemmän ja vähemmän laadukkaita paikkoja vaikuttaa, ajatus kulkenee. Tämä jäi kuitenkin puheessa mainitsematta – ehkä sitä ei tulisi pitää itsestäänselvyytenä?

Suurlähettiläspäivillä esitetyt asevalvontapoliittiset linjaukset tekevät joka tapauksessa Suomen linjasta ymmärrettävämmän ja selkeämmän. Suomelle vaikuttamaan pääseminen ei sittenkään ole itseisarvo, vaan vaikuttamisen tapojen ja paikkojen tarkoituksenmukaisuutta arvioidaan laadullisesti suurvaltalähtöisen kansainvälisen järjestyksen sääntöperustaisuuden ja tämän tuottaman vakauden näkökulmasta.

Suomen asevalvonta- ja ydinaseriisuntapolitiikan periaatteiden selventäminen on ollut ehdottomasti hyvä asia. Suomi ei kuitenkaan toiminut täysin näiden periaatteiden mukaisesti jättäessään ydinaseiden kieltosopimusta koskevien neuvottelujen tarjoaman vaikutuspaikan käyttämättä.

Lievän naivisminkin uhalla on syytä huomauttaa, että osallistuminen neuvotteluihin ei olisi Hollannin esimerkkiä seuraten tarkoittanut sitä, että itse sopimusta, neuvottelujen lopputuotosta, olisi pitänyt allekirjoittaa. Sopimusta itseään onkin kritisoitu niin turvallisuuspoliittisin kuin sopimuksen toimeenpano– ja valvontajärjestelmien epäselvyyttä koskevin perustein.

Toisaalta sopimuksen aikaansaaminen eittämättä vahvistaa osaltaan ydinaseiden leviämiseen liittyviä moraalisia ja kansainväliseen arvovaltaan liittyviä pidäkkeitä, joiden vahvistamiseen viimeiset vuodet vaikeuksissa edennyt ydinsulkusopimuksen toimeenpanokin pyrkii. Tehokkaan ja toimivan sopimusjärjestelmän ja valvontakäytänteiden taustalta löytyvät aina kansainvälisesti tavanmukaisuuksien kautta velvoittavat moraalikoodistot. Yhtä lailla ydinaseiden kieltosopimus laittaa painetta ydinsulkusopimuksessa tunnistettujen ydinasevaltojen harteille – tuloksia pitää alkaa tulemaan, tai niiden valitus ydinkieltosopimuksen epävakauttavaa vaikutusta kohtaan näyttää puhtaan kaksinaismoralistiselta.

Sopimusneuvotteluissa ja näiden kulisseissa Suomi olisi nimenomaan saattanut korostaa omia, ydinsulkusopimuksen ensisijaisuutta kansainvälisen (suurvalta)järjestyksen keskeisenä ankkurina pitämiään näkökulmia. Hieman kääntäen Suomi on nyt asettanut ydinasevaltojen tapaan itselleen haasteen. Paikka Suomen suoriutumisen arvioimiseen on aktiivisuus vuoden 2020 ydinsulkusopimuksen tarkastelukonferenssissa ja sen valmistelevien kokousten yhteydessä.

Haaste on näin ollen pitkälti itse asetettu. Tavoitteet ovat korkealla, aivan kuten pitääkin. Toistivathan Suomen ja Ruotsin ulkoministerit toukokuussa 2017, että johtavien ydinasevaltojen tulee viimeistään nyt ottaa itseään niskasta kiinni ja osoittaa konkreettisia askelia kohti ydinaseettoman maailman saavuttamista. Välietappeina tähän tavoitteeseen Wallström ja Soini mainitsivat kaikkien ydinasevaltojen liittymisen ydinkoekieltosopimukseen sekä negatiivisten turvatakuiden antamisen ydinaseettomia maita vastaan (molemmat omalla sarallaan myös varsin pitkäikäisiä tavoitteita monisyisine ongelmineen).

Mielenkiintoista kyllä, Ruotsi osallistui ydinaseiden kieltosopimusneuvotteluihin ja äänesti sen hyväksymisen puolesta heinäkuussa 2017 New Yorkissa. Tämä ei kuitenkaan estä Ruotsia korostamasta yhdessä Suomen kanssa, että NPT-sopimus on ”tärkein työkalumme pyrkimyksessämme estää uusia valtioita hankkimasta ydinaseita.”

 

Mahdoton luottamus? Suomen ja Ruotsin mustasukkainen suhde

Suomi ja Ruotsi. Itämeren turvallisuus, muistoissa paluu syksyyn 1990. Nyt edessä siintää integraation ytimiin suuntautuvan positiivisen kilpajuoksun sijasta epämiellyttävämpi keskinäisriippuvuuden kuvasto. Pettämisen ja harha-askelien panokset ovat selvästi kovemmat kuin 1990-luvun alun huumassa. Nyt on enemmän menetettävää kuin välittömästi saavutettavaa.

Epäluottamus olotilana vai epäluottamus ylitettävänä ja täten jaettuna kokemuksena? Mitä kuilun kurominen vaatisi Ruotsin poliittiselta johdolta? Vai onko kokemukseen perustuvan luottamuskuilun merkitys enemmänkin sisäpoliittinen, etenkin suomalaisessa keskustelussa?

Kaksi pohjoismaista kumppania; kiihkeää seurustelua, vailla rutiinien taakkaa. Salarakkaan – Yhdysvaltojen ja Naton – viettelevä kutsu. Eksistentiaaliset loikat ja yhteisen otteen herpaantuminen. Suhteen kariutumisen skenaario.

Näillä ajatuksilla lähdemme tänään johtamiskorkeakoulussa järjestettävään monitieteiseen luottamusseminaariin, jossa esittelemme Matti Pesun kanssa ajatuksiamme Suomen ja Ruotsin suhteista kansainvälisten suhteiden luottamuskirjallisuuden valossa.

Jos Suomi ja Ruotsi esitetään malliesimerkkinä kypsästä turvallisuusyhteisöstä (Deutsch), mutta suhteita piinaa kuitenkin latentti epävarmuus ja käsittelemätön luottamuksen menettämisen kokemus, mitä tämä kertoo toisen varaan heittäytyvän moraalisen luottamuksen saavuttamisen mahdollisuuksista kansainvälisissä suhteissa ylipäätään?

Tulisiko luottamusta käsitellä skaalakäsitteenä yksiselitteisen olotilan sijasta? Tuleeko luottamuksen edeltää aina yhteistyötä? Miten erottelemme historialliset epäluottamuksen kokemukset (mistrust) yleisestä epäluottamuksen tilaa ilmentävästä olotilasta (distrust)?

Epävarmuus ja sen hallinta on vallitseva olotila – luottamus sittenkin vain tämän väliaikaiseen ylittämiseen varattava strateginen valinta?

***

Päivän soundtrack: Joy Division – A Means to an End

 

A legacy so far removed,

One day will be improved.

Eternal rights we left behind,

We were the better kind.

Two the same, set free too,

I always looked to you,

I always looked to you,

I always looked to you.

 

We fought for good, stood side by side,

Our friendship never died.

On stranger waves, the lows and highs,

Our vision touched the sky,

Immortalists with points to prove,

I put my trust in you.

I put my trust in you.

I put my trust in you.

 

A house somewhere on foreign soil,

Where ageing lovers call,

Is this your goal, your final needs,

Where dogs and vultures eat,

Committed still I turn to go.

I put my trust in you.

I put my trust in you…

Päiväkirjamerkintä Yhdysvaltain 2016 presidentinvaalien tuloksesta

Seuraavassa päiväkirjamerkinnän omaisia huomioita ja ensireaktioita Trumpin presidentinvaalien voitosta ja sen seurauksista. Varoitus: kirjoituksen analyyttisyyden aste ei välttämättä ole terävin mahdollinen.

Maailmalla kohisee. Donald Trumpista on tulossa Yhdsyvaltain seuraava presidentti. Niin mielipidemittaukset kuin tutkijatkaan eivät osanneet ennustaa Trumpin liukuvan voittoon Hillary Clintonista. Gallupit eivät ajattele, mutta tutkijat ja asiantuntijat – varsinkin näin Euroopasta käsin – ovat sortuneet toiveajatteluun hyvin monimutkaisen, likaisen ja ennustamattoman vaalikamppailun tiimellyksessä. Itse en luultavasti ole tästä poikkeus. UPI:n Mika Aaltolan jo esivaalikaudella tekemät huomiot vaalikamppailun performatiivisuudesta, spektaakkelinomaisuudesta ja ennustamattomuudesta kävivät täysin toteen. Kuten kollegani Maija Mattila totesi facebookissa, tällaista politiikka on – se kiertää mekaanisimmat käsityksemme siitä mikä on rationaalista ja todennäköistä; sen sijaan politiikka on tunteita, sattuman hallintaa, inhimillisiä vietteitä ja syvää ideologisuutta, mikä väistämättä vaikuttaa alkeellisimpienkin reaktioiden ja vaikutuspyrkimysten taustalla.

Trumpin vaalivoittoa ja sen mukanaan tuomia seurauksia on ensireaktioiden perusteella tulkittu miltei mullistaviksi. Sosiaalisessa mediassa puhutaan jo maailmanpalon syttymisestä. Tällaiset reaktiot sortuvat dramaattisuuteen. Niissä korostetaan Yhdysvaltain kohtalonyhteyttä maailmanpolitiikan syvävirtauksien ohjaajana ja ehdottomana liikkeellepanijana. Samalla yksittäisen presidentin mahdollisuutta muuttaa politiikan suuntaa silmänräpäyksessä paisutellaan. Kolmannekseen on huomattava, kuinka kernaasti otamme Trumpin vaaliretoriikan sellaisenaan; historia osoittaa, että presidenttien poliittinen linja voi muuttua olosuhteiden pakosta ja muista oikuista melkoisestikin presidenttikausien kuluessa, jos sitä vertaa vaalikamppailun aikaiseen retoriikkaan sekä painotuksiin (Carter, Reagan, Bush nuorempi…). Jo Trumpin voitonpuheen (valmiiksi kirjoitetun sellaisen) lämmin ja kansakunnan yhdistävää dialogia henkinyt sävy pääsi tuoreeltaan yllättämään monet. Tämä vain korostaa tunnetta siitä, että mitä tahansa voi olla tulossa, ja tunnelmat saattavat muuttua nopeastikin.

Arvaamattomuus ja ennustamattomuus lienevätkin osuvimpia kuvauksia Donald Trumpin presidenttiyden maailmanpoliittista painoa ja mahdollisia seurauksia arvioitaessa. Ne kansainvälisen politiikan toimijat, jotka kykenevät elämään arvaamattomuuden kanssa, tulevat menestymään uudessa tilanteessa parhaiten. Ulkopolitiikassa tulee korostumaan ketteryys, kansainvälisten kytkösten moninaisuus ja yhteistyöverkostojen päällekkäisyydet. Yksien korttien varaan ei ulkopolitiikkaa voi enää rakentaa. Trumpin voitto – hänen ulkopolitiikastaan emme vielä tiedä mitään varmaa – antaa meille vihjeen siitä, että pysyväksikin uskotut kansainvälisen liittosuhdepolitiikan ankkurit ovat alttiita lipsumiselle. Suomelle Yhdysvallat on tärkeä, mutta ei ainoa kumppani. Suomen ja Yhdysvaltojen yhteistyö esimerkiksi puolustuspolitiikan saralla on ottanut käytännön askelia juuri ennen presidentinvaaleja – epävarmuuden ennakoivaa hallintaa sekin.

Mikään ei ole pysyvää. Toisaalta maailmanpolitiikan koneisto ja toimintatavat ovat niin syvälle paalutettuja, että nopeat muutokset ovat hyvin harvinaisia. Sovinnaissäännöt tuottavat jähmeyttä ja kitkaa arvopoliittisille heilahduksille alttiiden pintajännitteiden alla. Jatkuvuus on politiikassa lähtökohta, sillä irtiototkin joutuvat aina muodostamaan vastauksensa jotakin jo olevaksi ja pysyväksi oletettua vasten. Suomen ja etenkin monen itäisemmän Euroopan NATO-jäsenen näkökulmasta Trump asettaa eteemme seuraavan kysymyksen: olemmeko me olleet maailmankuvissamme kiinnostuneempia transatlanttisen yhteistyön pysyvyydestä, ennustettavuudesta ja merkityksestä kuin mitä transatlanttinen yhteistyö on luontaisesti ollut kiinnostunut meistä? Puhumme kuitenkin vasta varsin nuoresta historiallisesta ilmiöstä, joka sai nykyisen muotonsa tuskallisesti 1940-luvun alusta eteenpäin.

Trumpin voitto vaikuttaa ensireaktioiden perusteella olevan kova pala sellaisille transatlantikoille, jotka vannovat NATO:n Euroopalle tarjoamien turvatakuiden ja Yhdysvaltojen johtoroolin nimeen. Nämä ihmiset luultavasti siivilöivät parhaillaan kuumeisesti signaaleja ja selitysmalleja, jotka viestisivät mullistuksen keskellä lohdullista säveltä: continuity will prevail! Maailmankuvamme ohjaavat paitsi havaintojamme, myös tulkintojamme. Välillä vaikuttaa siltä, että suomalaiskansallinen turvallisuuspoliittinen keskustelu peilaa maailmansa lähes yksinomaan kolmen linssin läpi: Venäjän, NATO:n ja Yhdysvaltojen. EU:sta ja sen jäsenmaista puhutaan näihin nähden yllättävän vähän, ainakin mitä ”kovaan” turvallisuuspoliittiseen puheeseen tulee. NATO:sta on toisinaan vaarassa muodostua ”puhdasta potentiaalia”, abstraktio tai äärimmilleen venytetty ideaalityyppi, mikä raivaa tieltään koko joukon relevantteja nyansseja turvallisuuspoliittisesta keskustelusta. Tämä taisi olla tasavallan presidentti Sauli Niinistön viesti maanpuolustuskurssin avajaispuheessa pari päivää takaperin.

Yhdysvallat ja Venäjä ovat ehkä hivenen NATO:a konkreettisemmin turvallisuuspoliittisessa keskustelussamme käsiteltäviä toimijoita, vaikka niidenkin ympärille on lastattu melkoinen historian painolasti. Toisinaan suomalaista mediavälitteistä turvallisuuspoliittista keskustelua seuraamalla vaikuttaa siltä, että maailmanpolitiikan suunta määrittyy edelleen kylmän sodan ajanjaksoa muistuttavasta kaksinapaisesta vuorovaikutussuhteesta käsin. Käsityksemme Yhdysvaltain roolista liberaalin kansainvälisen järjestyksen takuupelurina vaikuttaa kaikessa koherenttiudessaan ja uskollisuudessaan järkähtämättömältä.

***

Kongressi menee myös kokonaisuudessaan näissä vaaleissa republikaaneille. Normaalisti tämä tarkoittaisi meidän eurooppalaisten vinkkelistä Yhdysvaltoja, joka on ulkopoliittisesti entistä dynaamisempi ja aikaansaavampi. Nyt tästäkään ei voi olla varmuutta. Trumpin vaalilupauksien suurin terä on kohdistunut sisäpolitiikkaan (esimerkiksi terveydenhoitoreformien jäädyttäminen ja maahanmuuttopolitiikka). Sinne suuntautunee ainakin alkuvaiheissa uuden presidentin kovin tarmo.

Yhdysvaltain maailmanpoliisin rooli laskenee edelleen tasosta, millä se on Obaman kauden päättyessä operoinut. Itä-Aasia voi kaikesta sanotusta huolimatta muodostaa edelleen tästä poikkeuksen. Siellä Trumpilla on runsaasti poliittisen arvovallan pelimerkkejä kasattuna, etenkin jo julistetussa taistelussa, jossa vastakkain ovat Yhdysvaltain (valkoihoinen) duunari/keskiluokka sekä toisaalta Kiinan hahmoon ujutettu maailmanpoliittinen salajuoni Yhdysvaltoja ja tämän markkina-asemaa vastaan. Käänteinen Kiina-kortti vaatii Trumpilta presidenttikauden alkuun joitain näkyviä liikkeitä, jotta hän välttyy syytöksiltä ulkopolitiikan täydellisestä laiminlyömisestä. Etelä-Kiinan meren kireähkön tilanteen ja esimerkiksi Filippiinien viimeaikaisten Yhdysvalloista tekemien irtiottojen ilmapiirissä tilanne on ainakin jossain määrin räjähdysherkkä.

Suurstrategisesti Yhdysvaltain huomion kohdistuminen Aasiaan korostaa pikemminkin jatkuvuutta kuin muutosta. Uutta tällaisessa skenaariossa saattavat edustaa keinot, joiden osalta useat asiantuntijat ovat uumoilleet Trumpin pyrkivän lämmittämään kahdenkeskiset suhteet Venäjän kanssa. Tätä Trump tarvitsee asiantuntijoiden mukaan, jotta hän pääsee lyömään kiilaa nimenomaan Kiinan ja Venäjän väliin. Minulle on jäänyt epäselväksi, miksi ihmeessä suostuisi tällaiseen itsensä välineellistämiseen, varsinkin tilanteessa, jossa se on jo saavuttanut kokoonsa ja vaikutusvaltaansa verrattuna melko merkittäviäkin strategisia voittoja Ukrainassa ja Syyriassa (voi Syyriaa – on vaikea nähdä, miten Trumpin voitto voisi edesauttaa syyrialaisia).

Edes taidokkaan hallinnon tukemana Trumpilla tuskin riittää sisäpolitiikan tuottamilta kiireiltään eväitä ryhtyä luonnostelemaan uutta Eurooppalaista turvallisuusjärjestystä, jossa Ukraina ja entiset neuvostotasavallat tuosta noin vain ”luovutettaisiin” Jalta 2.0 tyyliin Venäjän vaikutuspiiriin. Lisäksi on huomattava, että Putinilla tuskin on yhtään sen parempia syitä luottaa Trumpin ulkopoliittiseen johdonmukaisuuteen kuin kenelläkään muulla. Venäjän toiminta suhteessa Yhdysvaltojen vaaleihin on vaikuttanut siltä, että he ovat pikemminkin uskoneet Clintonin voittoon. Lisäksi on huomattava, että Trump antoi vaalikampanjassaan myös tukea lännen päättäväiselle pakoterintamalle Venäjää vastaan Ukrainan kriisin yhteydessä.

Voi hyvin olla mahdollista, että Yhdysvaltain eurooppalaisten liittolaisten eteen aukeaa aikakausi, jossa näiden tulee ottaa entistä enemmän jaettua yhteisvastuuta turvallisuudestaan. Tämä ei ole Suomelle välttämättä huono asia, jos Yhdysvallat samalla välttää suurempia symbolisia vetäytymisliikkeitä Euroopasta. En pidä Yhdysvaltojen varsinaista ”vetäytymistä” kovin todennäköisenä, sillä Yhdysvaltain sitoutuminen esimerkiksi Baltian alueen turvallisuuden vahvistamiseen Krimin jälkeisessä ajassa on ollut varsin harkittua, monella tavalla symbolista ja tietoisesti eskalaatiokierrettä välttämään pyrkivää jo nyt. Samaa voi sanoa ohjuspuolustusjärjestelmän rakentamisesta, vaikka Venäjän reaktiot siihen olisikin hyvä ottaa huomioon ainakin poliittisen psykologian vinkkelistä.

Vaatimus liittolaisten taakanjaon vahvistamisesta on puolestaan ollut esillä jo Obaman kaudella. Tässä suhteessa muutos ei myöskään välttämättä ole mullistava. Voi se sitä toki ollakin, mutta epätodennäköisempää on, että näin käy, jos ennusteeni siitä, että Trumpin hallinnon huomio kohdistuu ensisijaisesti muualle, pitää paikkaansa. Tämä tarkoittaa toisaalta myös sitä, että poliittiset jännitteet tuskin lähtevät yhdessä yössä lientymäänkään. Varsinkin Itä-Euroopassa ja Baltiassa (ja jatkuvasti enemmän myös Suomessa ja Ruotsissa) on sen verran hermostuneisuutta Venäjää kohtaan, että jonkinlaisia lyhyen aikajänteen ennakoivia eurooppalaisia reaktioita saattaa olla tiedossa ilman Yhdysvaltojen näkyvää liikettä suuntaan tai toiseen.

Yhdysvaltain liittolaissuhteiden on ounasteltu Trumpin kaudella olevan koetuksella myös Lähi-idässä ja Itä-Aasiassa. Jälkimmäisen kohdalla on vaikea ymmärtää, miten Trumpin julistama taistelu Kiinan vaikutusvaltaa vastaan olisi mahdollista toteuttaa ilman nykyisen aasialaisen liittolaissuhdeverkoston ylläpitämistä ja siihen nojaamista (miten muutoin Kiinan vaikutusvaltaa on mahdollista padota?). Itse ennustaisin edellistä logiikkaa vasten, että Japani, Taiwan ja Etelä-Korea eivät jää oman onnensa nojaan, eikä Yhdysvallat usuta näitä hankkimaan itsenäistä ydinasepelotetta Pohjois-Koreaa ja vähemmissä määrin Kiinaa (joka ei ainakaan vielä tukeudu ensi-iskun mahdollistavaan ydinasedoktriiniin) vastaan. Lähi-idässä tilanne voi olla ongelmallisempi, ja siellä Yhdysvaltain siirtyminen entistä selvempään offshore-balancer -rooliin voi olla todennäköisempää. Trumpin mahdollista suhdetta Israeliin ja Iraniin en osaa arvioida ja ennustaa, mutta jo näistä koko Lähi-idän dynamiikkaa koskevista yhtälön merkeistä voi tietyin ehdoin seurata esimerkiksi sellaista, että Saudi-Arabia alkaisi havittelemaan itsenäistä ydinasepelotetta molempia edellä mainittuja valtioita vastaan.

Trumpin kohdalla on yleisesti ennustettu, että tällä olisi halua hoitaa suhteensa Venäjään ja Kiinaan aikaisempaa selvemmin suoraan omien liittosuhteidensa yli. Tämä vierittäisi Yhdysvaltojen liittolaisille painetta olla yhtenäisempiä omissa vaatimuksissaan niin liittosuhteen sisällä kuin kolmansiakin maita kohtaan. Mihinkään puhdasoppiseen täyskäännökseen isolationismia ja sitä tukevaa taulouspoliittista protektionismia kohti on kuitenkin vaikea nähdä Yhdysvaltojen kulkevan, varsinkin jos tällainen voidaan nähdä ainakin osittain ristiriidassa Trumpin itselleen asettamien ulko- ja talouspoliittisten tavoitteiden kanssa.

***

Maailmankaupan rakenteet jäänevät käymistilaan. Trumpin kritiikki NAFTA:a ja TPP:tä kohtaan on ollut siinä määrin kärjekästä, että tästäkin kritiikistä on pakko valua jotain käytännön ulkopoliittiseksi ohjelmaksi. Yhdysvaltain sisäpolitiikkaa ohjaava mielenmaisema ajautunee myös uuteen vaiheeseen, varsinkin silloin, kun ja jos laaja valkoihoisten duunarien, globalisaation häviäjien ja keskiluokan joukko joutuu pettymään heille nyt annettuun lupaukseen. Protesti ei kuitenkaan todennäköisesti kohdistu Trumpiin, joka on jo tavallaan ennaltaehkäisevästi peilannut turhautumisen niin Yhdysvaltojen sisällä kuin sen ulkopuolellakin lymyäviin ”rehellisen” yhteiskuntajärjestyksen vihollisiin. Arvopoliittisesti Trump pyrkii repimään enemmän kuin säilyttämään, sillä tämä takaa hänelle tarpeellista revanssihenkeä (saa nähdä, jääkö tätä vasten anomalialta vaikuttanut voitonpuheen henki yksittäiseksi hetkeksi). Rasismilla, muukalaisvihalla ja sovinismilla kuorrutetusta poliittisesti kielestä on tulossa uusi poliittisen korrektiuden muoto – tai ainakin tällainen vaara leijuu Yhdysvaltain sisäistä järjestystä ja koheesiota ajatellessa ilmassa.

Brexitin ja Trumpin taustalla vaikuttavat samat juurisyyt. Uusliberaali talousjärjestys ja sitä kannatteleva kulutuskapitalismi eivät ole kyenneet tarjoamaan maailman enemmistölle vakuuttavaa kuvaa turvallisesta, oikeudenmukaisesta ja hyvinvoivasta tulevaisuudesta nykytasoon verrattuna, vaikka lieneekin kiistaton fakta, että globaalilla tasolla ihmisten hyvinvointi ja toimeentulo jatkavat tasaista kehitystään. Edellisiin megatrendeihin läheisesti liittyvä yksilökeskeisyyden kasvu sekä kulttuurinen homogenisaatio lisäävät ahdistuksen lähteitä. Valitettavasti en ole paikantanut Trumpilta näihin vitsauksiin mitään todellisia keinoja, saati vaihtoehtoisia visioita (Sandersilla olisi kenties saattanut olla jälkimmäisiä, mutta tuskin keinoja visioiden toteuttamiseen) – pikemminkin näiden prosessien tuottama turhautuminen näyttäytynee Trumpille liekiltä, jonka paloa hän saattoi hyödyttää ensisijaisesti valtaan pääsemisen välineenä.

Välitöntä maailmanpaloa ei siis ole syytä odottaa, pikemminkin hiljattaista liukumaa kohti aikaisempaa ennustamattomampia aikoja. Epävarmuus kasvaa näitä aikoja odotellessa, osin siitäkin syystä, että niin paljon läntisen yhteisön ja järjestelmän jatkuvuutta on sidottu kohtalonomaisesti Yhdysvaltain maailmanpoliittisen johtajuuden ennustettavuuden varaan. Trump on luonnollisesti poliittisesti täysin kokematon ulkopolitiikan johtaja, joten hänen hallintoon nousevilla avainpelureilla tulee olemaan normaaliakin enemmän vaikutusvaltaa tällä politiikkasektorilla.

Maailmanpoliittisesti on huomattava, että Yhdysvaltain interventionismin ja yksinapaisen maailmanjärjestyksen leimaama aikakausi on ollut jäätymään päin jo Obaman presidenttikausien aikana. Alueelliset toimijat joutuvat – tai pääsevät – ottamaan jatkossakin entistä enemmän vastuuta omasta turvallisuudestaan ja alueellisen järjestyksen ylläpitämisestä. Toiveikas saattaisi ajatella, että tämä voisi johtaa myös arvopoliittisesti tasapuolisempaa ja monenkeskisempää maailmaa kohti. Tätä matkaa leimaavat kuitenkin lukuisat arvaamattomuudet.

Ja aivan lopulta: kaikkein dramaattisimmat skenaariot kietoutuvat globaalin ilmastopolitiikan ja -hallinnan sekä toisaalta joukkotuhoaseiden riisunnan tulevaisuuden ympärille. Näiden kysymysten ympärillä tulevaisuus näyttää suorastaan lohduttomalta, jos tilannetta tarkastelee Trumpin vaaliretoriikkaa vasten. Toisaalta voi olla, että (muun) maailman on jo aikakin ottaa näissä kysymyksissä niiden vaatima johtajuus, Yhdysvalloista riippumatta.

Edit 9.11.2016, klo 13:47: muutamia lisäyksiä ja täydennyksiä tehty, nyt kun vaalitulos on kutakuinkin selvillä.

After Brexit – päiväkirjamerkintöjä, 27.6.2016

Ansiokkaita Brexit-analyysejä pukkaa nyt siihen tahtiin, että heikompaa hirvittää [1]. Päävire medioissa esitetyissä kommentaareissa on kuitenkin varsin ”tekninen”. Pika-analyyseissä vaikutetaan keskittyvän siihen, miten Brexit-prosessi etenee neuvoa-antavan kansanäänestyksen tulosten saattelemana tästä eteenpäin. EU:n tulevaisuutta käsittelevä ”filosofisempi” ja normatiivinen tulokulma on ainakin suomalaisissa analyyseissä jäänyt vähemmälle. Keskustelu on edennyt varsin pragmaattisella tasolla, pysytellen mahdollisen Brexitin välittömien seurausten varovaisissa arvioissa, ikään kuin eräänlaista Brexit-alarmismia purkavissa merkeissä (esimerkiksi 1, 2). Suorasanaisen normatiiviset näkökulmat ovat olleet harvinaisempia, ja tällöinkin vahvasti markkinalähtöisten argumenttien varaan rakentuvia.

Prosessi etenee nyt eräänlaisessa välitilassa, jossa punnitaan varmasti jo kabineteissa pitkälle suunniteltujen skenaarioiden sisältämien askelmerkkien tarkempia paikkoja. Mantereen puolelta on lähtenyt kanaalin yli melko selvä viesti eroanomuksen mahdollisimman pikaisesta jättämisestä. Virallisesti tätä perustellaan kaikenlaisten spekulaatioiden minimoimisella (lue: markkinoiden rauhoittaminen). Brysselin ja mantereen puolelle jäävien suurten jäsenmaiden lähettämistä viesteistä ei kuitenkaan voi olla lukematta turhautumista Iso-Britannian erityisasemaa ja sen tuottamaa eurokankeutta kohtaan. Federaatiokehityksen nimiin vannoville Brexit voi katastrofin sijasta hyvinkin näyttäytyä opportunistiselta ikkunalta, jonka kautta avautuva näkymä muistuttaa entistä dynaamisemman ja poliittisesti tiiviimmän unionin kultaisesta lupauksesta.

Puhtaasti institutionaaliselta kannalta tilanne näyttäytyy Brysselin ja Lontoon sekä toisaalta Brexit ja Bremain -leirien väliseltä jänishousupeliltä (kiitokset linkistä ja ideasta Aki Luodolle), jossa kansanäänestys on vain yksi välivaihe, ei pelin lopputulema. ”Markkinoiden” lisäksi tämän monitahoisen jänishousupelin yhdellä sivustalla kiihdyttelee yhtä lailla arvaamattomaksi leimattu ”kansalaismielipide”. EU:n (sisäkuusikon?) osalta tämä tarkoittanee tasapainoilua tiukemman linjan ja myöntyväisyyslinjan välillä; Brysselin liian selvä lipeäminen kumpaan tahansa suuntaan eittämättä pelaisi EU-jäsenvaltioiden kansallismielisten populistien pussiin. Tiukka linja toisin sanoen antaisi sytykettä äänenpainoille, joissa niin kernaasti tukeudutaan kuvastoon EU:sta harvainvaltaisena eliitin projektina, jossa ”tavallisen” kansan murheita ei juuri vaivauduta kuuntelemaan. Toisaalta myös odottava – Brittien vaateita myötäilevä – ja tällä tavalla Cameronin virittämän vipuvarren toimivuuden paljastava linja puolestaan osoittaisi, että kansallisen tason poliittinen opportunismi Brysseliä vastaan on varsin kevyesti masinoitavissa oleva luonnonvara.

Mutta tämäkin asetelma – Bryssel vastaan Lontoo – pelkistää tilanteen taustalta avautuvat keskipakoisvoimat varsin tekniselle tasolle. Ehkä Brexit/Bremain -spekulaatioiden sijasta meidän pitäisi kysyä, mitä käsillä oleva tilanne ylipäätään tarkoittaa EU:ksi kutsumamme projektin tulevaisuudelle? Mitä todella tarkoittaisi se, jos edellä esitetty monitahoinen jänishousupeli olisi joidenkin brittien poliittisen eliitin yksittäisten jäsenten hallittavissa? Ja lopulta: mitä tämä kaikki tarkoittaa politiikan nykytilan ja sen perimmäisen luonteen näkökulmasta?

Voiko tämän jänishousupelin ja siihen liittyvien epävarmuuksien hallitsemattomuuden jälkeen käydä niin, että Cameron pitelisi kansanäänestyksen jälkeenkin pelin ratkaisevia lankoja käsissään (hänen oma poliittinen uransa taitaa joka tapauksessa olla nyt paketoitu, vai…)? Vaikka en prosessin kaikkia juridisia ja poliittisia yksityiskohtia tunnekaan (seuraavaksi on joka tapauksessa edessä Briteissä parlamentin käsittely, näin olen ymmärtänyt), kuulostaisi tällainen tilanne melkoisen ongelmalliselta juuri EU:n näkökulmasta. Yksi jäsenmaa, yksi puolue, ja lopulta yksi pääministeri kykenisi laittamaan EU:n perinteisesti eteenpäin katsovan projektin käymistilaan, ellei suoranaiseen solmuun, ennalta määrittelemättömäksi ajaksi. Toisaalta eihän EU aikaisemminkaan mikään ongelmattoman lineaarista kehityskäyrää pitkin edennyt poliittinen projekti ole ollut. Lisäksi on huomattava, että ajatus jänishousupelin jatkumisesta perustuisi suoranaiselle kansalaismielipiteen arvon halventamiselle (neuvoa-antavan kansanäänestyksen puhdas välineellistäminen sen ulkopuolisten pyyteiden ajamiseen).

***

Jossain kaiketi kulkee sen poliittisen hinnan raja, joka Bremainista on järkevä maksaa. Voisi kenties hieman provosoivasti esittää, että Bremain/Brexit latistuu lähinnä tekniseksi kysymykseksi, jos sen taustalla väijyviä ”rakenteellisia” kysymyksiä ei samalla pyritä ottamaan vakavasti niin Lontoossa, Brysselissä kuin laajemminkin Euroopassa. Ilman näihin seikkoihin puuttumista brexit/bremain ei ole ratkaisu, vaan lähinnä oire laajemmista ongelmista, jota koitetaan väliaikaisesti padota.

Britit ovat nyt saaneet osoittaa turhautumistaan masokistisiakin piirteitä ilmentävillä tavoilla. Ikäviä piirteitä riittää: on ymmärtämättömyyttä, globalisaation voittajien kelkasta kituliaasti tippuvien eristäytymistä, puhtaasti ennakkoluuloihin perustuvaa muukalaisvihaa; on turhautumista hahmottomiin eliitteihin, joiden näpäyttämisestä tulee poliittisen osallistumisen itseisarvo, saaden näin poliittisen äänestämisen näyttäytymään keskenkasvuisten teinien ovien paiskomista muistuttavalta kapinoinnilta; on kultakehyksin reunustettua kaipuuta yhtenäiskulttuuriin ja sen kivijalkana toimineen teollisuusyhteiskunnan paluuseen; ja ennen kaikkea on eriarvoisuutta sekä tästä aiheutuvaa kasvavaa hyvinvointivajetta – sekä tunteena että tosiasiallisena tuloerojen kasvuna mitattuna –, mikä paitsi alentaa Brexitin äänestämisen kynnystä, tekee siitä myös omalla tavallaan varsin perusteltua.

Näiden tuntojen taustalla vaikuttaviin ”rakenteellisiin” ongelmiin ja niiden ratkaisemiseen nähden – olivat ne kuinka monisyisiä ja vaikeasti määritettäviä tahansa – brexit/remain on lähinnä tekninen ”haaste”. Kenties nyt olisi oikea aika palata ”perustavien kysymysten” äärelle, keskusteluun Euroopan laajuisesta poliittisesta rauhan- ja turvallisuuden projektista. Teknokraattisen koneiston päälle siirretty normatiivinen projekti voi kuitenkin kaatua myös teknisiin ongelmiin. Tämä olisi päättäjien hyvä muistaa peliensä tiimellyksessä.

[1] Tässä joitain uutisvirrasta poimimiani ajatuksia herättäviä analyysejä: Mikko Poutanen, Timothy Garton Ash, Laurie Penny, Alan Travis/Guardian, Will Davies, Mari K. Niemi.

Selkoa selontekoon – Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskeisimmät kysymykset?

Hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko julkaistaan aivan näillä sekunneilla. Helsingin sanomissa ehdittiin jo ennakoimaan, ettei vajaan tunnin päästä päivänvalon näkevässä selonteossa tulla esittelemään suurempia yllätyksiä tai uusia avauksia Suomen ulkopolitiikan suuntaviivojen suhteen. Yllätysten puutteessa ei itsessään olisi mitään yllättävää – poliittisen tahdonilmaisun välineenä selonteossa tyydyttäneen aikaisempien hallituskausien tapaan lähinnä turvallisuuspoliittisesta keskustelusta ja poliittisten päättäjien puheista poimittavissa olevien strategisten suuntaviivojen astetta kirkkaampaan artikuloimiseen.

Selonteko jatkaa suomalaisen turvallisuuspolitiikan linjatalkoiden vilkasta vuotta. Se seuraa hiljattain julkaistua sisäisen turvallisuuden strategiaa sekä erillistä NATO-selvitystä. Samalla Suomessa parin viimeisen vuoden aikana virinnyt uhkakuvapoliittinen keskustelu, etenkin Suomen lähialueiden ja niin sanottujen hybridiuhkien osalta, on edennyt ainakin asiaa läheltä seuraavan näkökulmasta varsin vilkkaana. Ylihuomenna turvallisuuspoliittisten askelmerkkien asettamisen talkoot jatkuvat Suomen ja Ruotsin turvallisuuspoliittisen yhteistyön ympärille viritettyjen Kultaranta-keskustelujen merkeissä. Heinäkuussa Porin Suomi-areenalla vilkkaan kevään anti summattaneen yhteen useammassakin paneelissa ja keskustelutilaisuudessa.

Mihin ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa kannattaa sitten kiinnittää huomiota?

Ensimmäinen huomion arvoinen seikka kätkeytyy jo raportin otsikkoon. Kyseessä lienee vuoden 1995 jälkeen ensimmäinen selonteko, joka ei selkeästi jakaudu Suomen turvallisuusympäristöä ja institutionaalisia kytköksiä kuvailevaan sekä toisaalta puolustuspolitiikan kehittämistä koskevaan osioon. Kyseessä on korostuneesti ulkopoliittinen asiakirja, mikä näkyy myös sen historiallisesti vertaillen varsin kompaktina rakenteena (ennakkotietojen mukaan noin 30 sivun mittaiseksi tiivistynyttä strategiapaperia voi verrata vaikkapa vuoden 2004 turvallisuus- ja puolustuspoliittiseen selontekoon, jolle kertyi mittaa liitteineen 170 sivua).

Aikaisempia turvallisuus- ja puolustuspoliittisia selontekoja onkin vaivannut eräänlainen maailmankuvallinen jännite. Ensimmäisen osan kokonaisvaltaiseen turvallisuuskäsitykseen pohjautuvat ulkopoliittiset suuntaviivat ovat tahtoneet jäädä varsin ulkokohtaiseksi jälkimmäisen osan puolustuspoliittisista katsannoista. Ja sama toisin päin. Nyt tilannetta on ilmeisesti pyritty korjaamaan erottelemalla selontekomenettely aikaisempaa selvemmin kunkin hallinnonalan vastuualueiden mukaisiksi osiksi. Yhteiskunnan turvallisuusstrategia puolestaan näyttäytyy hallinnonalojen erityisiä lähtökohtia yhteen nivomaan pyrkivänä kokonaisstrategiana.

Hajauttamista voisi kutsua muotitermein myös siiloutumiseksi. Kansalaisten näkökulmasta selontekojen ja selvitysten sarja voi vaikuttaa sekavalta ja uuvuttavalta. Toisille hajauttaminen sen sijaan näyttäytyy selkeytenä, turvallisuuspolitiikan kokonaisuuden osasten selvärajaisempana erotteluna. Kenties selontekomenettelyn hajauttaminen lisää myös strategista ketteryyttä, kun turvallisuuspoliittista viestintää päästään harjoittamaan neljän vuoden syklejä nopeammassa tahdissa ja hallinnonalojen näkökulmasta yksityiskohtaisemman muotoilun sallivassa formaatissa.

Selontekomenettelyn hajauttamisen taustalla vaikuttanevat myös käytännön tarpeet: turvallisuusympäristössä sekä Suomen viiteryhmäpolitiikassa ja institutionaalisissa kytköksissä tapahtuvat muutokset esiteltäneen nyt ulkopoliittisessa selonteossa eräänlaisena kivijalkana, jonka varaan puolustuspoliittinen selonteko saattaa myös rakentua. Puolustusselonteon itsenäistä asemaa puolestaan perusteltaneen ainakin Suomen puolustuksen lähitulevaisuuteen sijoittuvilla mittavilla materiaalihankinnoilla. Tähän liittyvät sotilaspoliittisen sekä toisaalta myös Suomen viiteryhmäpolitiikan kannalta tehtävät arviot vaativat aikaa ja tilaa. Tästä näkökulmasta järjestys ulkopolitiikasta kohti puolustuspolitiikkaa vaikuttaa luontevalta.

Samalla on kuitenkin muistettava, että selontekojen tehtävä poliittisena tahdonilmauksena ja kompromissivalmiutta esittelevänä puheaktina on myös pyrkiä myös ohjaamaan julkista keskustelua. Selonteko on mitä suurimmissa määrin viestinnän väline, hallituksen strategian yleisiä suuntaviivoja kertaava asiakirja niin Suomen sisälle kuin ulkopuolellekin. Tähän liittyen ulko- ja turvallisuuspoliittisesta selonteosta voi halutessaan bongailla ainakin seuraavia ulkopoliittisen substanssin kannalta merkittäviä vivahteita.

Miten selonteon toimintaympäristöä sekä Suomen viiteryhmäkytköksiä kuvailevassa osiossa painotetaan Naton sekä toisaalta Yhdysvaltain rooleja Suomen ulkopolitiikan näkökulmasta?

Painotus asettunee Yhdysvaltojen kanssa harjoitettuihin kahdenvälisiin suhteisiin. Tämä seurannee ulkopoliittisen johdon tasolta useampaankin kertaan esitettyä näkemystä Yhdysvaltain sotilaspoliittisen sitoutumisen varmistamisen tärkeydestä Itämeren alueella myös Suomen turvallisuuden näkökulmasta. Yhdysvaltain ja transatlanttisen linkin ympärille rakentuva kahdenvälinen ulkopoliittinen raide on asettumassa epävarmuuksilla maalatun aktiivisen Nato-jäsenyyttä tavoittelevan raiteen edelle. Jälkiviisaasti voi todeta, että suunta lienee hahmottunut jo ainakin Islannin ilmavalvontakysymystä koskevasta keskustelusta eteenpäin. Nato-kumppanuutta, joka sekin esitellään selonteossa keskeisenä elementtinä Suomen turvallisuuspolitiikan kokonaisuuden kannalta, kuvattaneen edelleen varsin käytännönläheisin termein, ehkä arvo- ja viiteryhmäpoliittisin vivahtein kuorrutettuna.

Miten Suomen turvallisuuspolitiikan viralliseksi otsakkeeksi muotoillun aktiivisen vakauspolitiikan aktiivinen elementti näkyy selonteossa?

Aktiivisuus voidaan tulkita monella eri tavalla. Se liittynee myös haluun edistää Yhdysvaltain sotilaspoliittista sitoutumista, mikä nähdään edelleen keskeisenä Suomen lähialueiden turvallisuuspoliittisten epävarmuuksien hillitsemiseksi, erityisesti Baltian alueella. Ajatusta voidaan pitää historiallisena Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan pidempää perinnettä vasten tarkasteltuna – tulkinta suurvaltain sotilaspoliittisen sitoutumisen (engagement) alueellista vakautta tuottavasta vaikutuksesta eroaa sellaisesta pienvaltiorealismin muodosta, jossa suositaan kernaammin suurvaltaintressien alueellista etäännyttämistä (disengagement) edistäviä prosesseja, joita voidaan viritellä esimerkiksi ulkopolitiikan keinoin.

Suurvaltapoliittisen sitoutumisen ohella Suomen vakauspolitiikan aktiivinen elementti voi kuitenkin sisältää myös muita pienvaltiolle tyypillisiä ulkopoliittisia työkaluja. Arktisen alueen ympärille rakennetut neuvotteluprosessit ja funktionaalisia kysymyksiä ilmentävien ongelmien äärellä kokoontuminen edustanee vakauspolitiikan aktiivista osastoa ulkopoliittisen työkalupakin osalta. On mielenkiinoista nähdä, sisältääkö selonteko vastaavanlaisten avausten elementtejä – tai edes vihjeitä – Itämeren aluetta koskevan turvallisuuspoliittisen dialogin osalta. Suomen yksipuolista avausta ei liene kuitenkaan syytä odottaa –unilateraalit Itämeren liennytyspoliittiset avaukset loisivat skitsofrenisen vaikutelman, jossa Suomi pyrkisi samalla asettumaan jännitteiden yläpuolelle olemalla kuitenkin samalla osa jännitteiden lähdettä EU:n pakoterintamaan sitoutuneena läntisen liittokunnan jäsenmaana.

Huokuuko Ruotsi-yhteistyön kuvauksista piileviä epävarmuuksia?

Suomen ja Ruotsin käytännönläheinen turvallisuuspoliittinen yhteistyö on toistaiseksi edennyt varsin myönteisissä merkeissä. Samalla poliittisella tasolla niin Suomen kuin Ruotsinkin johtajat ovat ajautuneet tilanteeseen, jossa nämä joutuvat tavan takaa vakuuttelemaan maiden valitsemien askelmerkkien samantahtisuudesta. Vakuuttelut siitä, että päätöksiä tehdään toisia ennalta informoiden, ja että maiden välistä turvallisuuspoliittista keskinäisriippuvuutta ei voida päätöksiä tehdessä sivuuttaa, viestivät kierolla tavalla siitä, että luottamuksen aste maiden välillä voisi olla vieläkin vahvempi. Epävarmuutta ei kuitenkaan voi täysin valtioiden välisissä suhteissa ylittää – edes Suomen ja Ruotsin välisissä suhteissa. Ulkopolitiikka on demokratioiden kohdalla aina vähintään jollain tasolla sisäpoliittisten vietteiden vanki. Onkin mielenkiintoista lukea, millä sanankäänteillä Suomen ja Ruotsin yhteistyönäkymiä ja eritoten maiden välistä luottamuksellista suhdetta kuvataan selonteossa.

Venäjä, Venäjä, Venäjä?

Korostuuko Venäjän kehityksen kuvauksessa sen sisäinen tilanne taloushaasteineen vai keskitytäänkö kuvauksessa Venäjän sotilaspolitiikan tuottamien uhkien arviointiin? Molemmat elementit selonteosta löytynevät, mutta millä painotuksilla?

Miten disinformaatioon ja hybridiuhkiin vastaaminen esitetään selonteossa?

Kysymys noussee melko varmasti jo selontekotalkoiden ulkopoliittisessa osassa esiin. Tässä kohdin onkin jälleen mielenkiintoista seurata, millä sävyillä hybridiuhkista, informaatioresilienssistä ja yhteiskunnan kokonaisuuden tasolla arvioitavasta kriisinsietokyvystä puhutaan? Lipsahtaako selonteko alarmismin puolelle vai maltetaanko siinä luottaa Suomen yhteiskunnan luontaisiin vahvuuksiin? Entä miten informaation hallinta esitetään julkisen vallan vastuiden ja valmiuksien näkökulmasta?

Pakolaisongelma, konfliktien syihin pureutuminen ja EU:n lähialue- ja naapurustopolitiikan tulevaisuus?

Intuitiivisesti tarkastellen kysymyksessä esitetyt ilmiöt limittyvät toisiinsa varsin selkeästi. Tyydytäänkö selonteossa niputtamaan nämä yhteydet lähinnä yleiseksi maininnaksi keskinäisriippuvuuden kasvusta, vai esitetäänkö selonteossa konkreettisia tavoitteita vaikkapa globaalin tason vitsaukseksi nousseen pakolaisongelman ratkaisemiseksi? Miten esimerkiksi ilmastonmuutoksen vaikutuksia käsitellään konfliktien synnyn ja pakolaisongelman yhteydessä? Tällaisten ihmiskunnan tulevaisuuden ja jaetun turvallisuuden kannalta aivan elintärkeiden elementtien puute selonteosta eittämättä herättäisi kysymyksen: mihin suuntaan suomalaiskansallista turvallisuuspoliittista ajattelua ohjaava poliittinen mielenmaisema on kehittymässä? Alueellisesti tarkastellenhan turvallisuuskeskustelumme ulottuvuus on viimeisen parin vuoden kuluessa – lähialueemme tapahtumat tuntien aivan luontevista syistä – jatkuvasti kaventunut. Globaalihallinnan, ihmisoikeusnäkökulman, kokonaisvaltaisen ilmastopolitiikan, konfliktiratkaisun sekä kestävän talous- ja sosiaalipolitiikan kaltaisten kysymysten painoarvon soisi tästä huolimatta edelleen nousevan selonteosta kirkkaana esiin.

Brexit?

Lopetetaan tämä listaus kenties kaikkein akuuteimpaan ja ajankohtaisimpaan teemaan. Kysymyksen merkityksestä nimenomaan Suomen turvallisuuden ja ulkopolitiikan näkökulmasta ei liene yksimielisyyttä, mikä tietysti tekee asiasta selonteossa esitetyistä muotoiluista sitäkin mielenkiintoisempaa luettavaa. Brittien EU-kansanäänestys sinänsä on yksi epävarmuustekijä kansainvälisessä politiikassa muiden joukossa. Selontekojen ja strategian tehtävä on pyrkiä luomaan kestävä perusta näiden epävarmuuksien hallinnalle ja niihin reagoimiselle. Brexitin tai muiden sen kaltaisten epävarmuutekijöiden vangiksi toimintalinjan määrittämistä ei kuitenkaan liene viisasta asettaa.

Pohdintaa mahdollisesta NATO-kansanäänestyksestä

Tulisiko NATO-jäsenyydestä järjestää kansanäänestys? Ja jos tulisi, milloin ja millä ehdoin? Seuraavassa esitän muutamia ajatuksia tästä ja hieman laajemminkin NATO-kysymyksestä.

Suomessa on varsin pitkä perinne ajattelutavalla, jossa toimivan ulko- ja turvallisuuspolitiikan edellytykset ja suunta sidotaan sille kansalaisyhteiskunnalta odotettuun ja antamaan tukeen (vähintään 1950- ja 60-lukujen henkisen maanpuolustuksen opeista lähtien). Kansalaisyhteiskunnan sitoutuminen valittuun suurstrategiaan on siis jo itsessään turvallisuuspolitiikkaa käytännössä. Tämä perinne ei toki näin individualismin kaudella ole mikään itseisarvo, saati selviö, paremminkin kankeasti muutettavissa oleva realiteetti, jota vasten kysymystä sotilaallista liittoutumista koskevan kansanäänestyksen merkityksestä tulisi myös punnita. Voisi jopa ajatella, että Suomen jo nyt vahvasti verkottuneen ulko- ja turvallisuuspolitiikan luonteen tuntien kansanäänestyksen sivuuttaminen merkitsisi suurempaa liikahdusta strategisessa kulttuurissamme kuin NATO-jäsenyys konsanaan.

Ehkä kansalaisten ja yhteiskunnan kokonaisuuden sitoutuminen suurstrategisten päätösten taakse otetaan toisinaan hieman turhankin annettuna [3]. Toisaalta olemassa lienee kansanäänestystä ketterämpiäkin keinoja kansalaisten sitoutumisen takaamiseksi. Viimeisten vuosien varsin suostuttelevassa hengessä edennyt kampanjointi NATO-jäsenyyden puolesta ei ole peliä suuntaan tai toiseen muuttanut; suostuttelevat argumentit ovat liikkuneet koko spektrin Putinin pääkoppalogian magiikasta puhtaan venäjänpelon kautta toisinaan infantilisoivia, toisinaan kuivakkaita piirteitä saaneeseen argumentointiin saakka.

Tekniseltä ulottuvuudeltaan tulisi kysyä, missä vaiheessa kansanäänestys – oletetusti poliittisen kulttuurimme erityispiirteet tuntien neuvoa-antava sellainen – järjestettäisiin. Ensimmäinen, mielestäni triviaalimpi valinta koskee kysymystä siitä, tulisiko äänestys suorittaa ennen jäsenyyshakemuksen jättämistä vai vasta sen jälkeen. Todennäköisin vaihtoehto lienee jälkimmäinen. Muutoin löytäisimme itsemme höttöiseltä maaperältä, niin kansalaisten kuin poliittisen johdonkin näkökulmasta. Toisin sanoen, ulkopoliittisen johdon (TP + Valtioneuvosto) poliittisen vastuun näkökulmasta olisi varsin kyseenalaista järjestää kansanäänestys ennen poliittisen tason päätöstä jäsenyyden hakemisesta.

Olisikin luontevaa, että mahdollinen äänestys koskisi konkreettisesti saavutettua, joskaan ei vielä välttämättä ratifioitu sopimusta, jotta kansalaiset voisivat käydä keskustelun siitä, mistä varsinaisesti äänestetään. Selkokielellä tämä kaiketi tarkoittaisi sitä, että äänestys järjestettäisiin vasta, kun NATO:n jäsenmaat olisivat Suomen jäsenhakemuksen ja sitä seuraavat neuvotteluprosessien tulokset tahollaan hyväksynyt (prosessissa kestänee yleisten arvioiden mukaan vähintään vuoden päivät). NATO kuitenkin vaatinee selvähkösti osoitettavissa olevaa kansan ja/tai puolueiden enemmistön tukea jäsenyyden taakse, jotta Suomen hakemus ylipäätään tulisi hyväksytyksi. Kenties sopimuksen hyväksymiseen riittäisi NATO:n jäsenmaiden puolelta Suomen puolueiden selvän enemmistön tuki hakemukselle. Kansanäänestysprosessi voitaisiin näin meneteltynä sitoa – ehkä jopa formaalisti NATO:n kanssa sopimalla – Suomen kanssa saavutetun neuvottelutuloksen osaksi/ehdoksi. Käytännössä puolueiden tuki kuitenkin korreloisi mitä todennäköisimmin myös kansalaismielipiteen muutoksen kanssa. Palataan tähän kohta tarkemmin.

Toinen, kenties edellistä merkittävämpi valintatilanne mahdollisen kansanäänestyksen järjestämistä koskien liittyy siis siihen, tulisiko äänestys toteuttaa ennen vai jälkeen eduskunnan kansainväliselle velvoitteelle antamaa hyväksyntää. Olisi luontevaa, että mahdollinen kansanäänestys edeltäisi kansainvälisten velvoitteiden lopullista hyväksyntää Suomen eduskunnassa. Näin äänestys kohdistuisi saavutettuun, joskaan ei vielä hyväksyttyyn sopimukseen. Kansalaiskeskustelu ja äänestyspäätös rakentuisivat konkretiaa, ei spekulaatiota vasten.

Lainsäädäntöprosessin näkökulmasta eduskunnalla on mahdollisuus hyväksyä Suomea koskevia kansainvälisiä velvoitteita enemmistöperiaatteella. Vaihtoehtoinen perustuslain 94 § (ks. myös 95 §) tarjoama tulkintakehys, joka on erityisesti NATO-jäsenyyden kaltaista ratkaisua arvioitaessa otettava huomioon, perustuu samaisen pykälän toiseen momenttiin:

Jos ehdotus velvoitteen hyväksymisestä koskee perustuslakia tai valtakunnan alueen muuttamista taikka Suomen täysivaltaisuuden kannalta merkittävää toimivallan siirtoa Euroopan unionille, kansainväliselle järjestölle tai kansainväliselle toimielimelle, se on kuitenkin hyväksyttävä päätöksellä, jota on kannattanut vähintään kaksi kolmasosaa annetuista äänistä.”

NATO-jäsenyyttä koskevaa päätöstä ei tulkittane Suomen täysivaltaisuutta koskevana päätöksenä NATO:n päätöksentekojärjestelmän konsensuslähtöisyyden tuntien [1], eikä jäsenyys vaikuttaisi Suomen valtakunnan alueeseen. Perustuslain muuttamisen näkökulmasta tilanne kuitenkin muuttuu, varsinkin kun otetaan huomioon, että Euroopan unionin jäsenyyden hyväksyntä tehtiin aikanaan supistetussa perustuslainsäätämisjärjestyksessä.

Tätä vasten ei lienekään yllätys, että NATO-jäsenyyteen nuivasti suhtautuvien puolueiden retoriikassa NATO-jäsenyyden rinnasteisuudesta EU-jäsenyyteen jaksetaan kernaasti muistuttaa, jopa tavalla, jossa NATO-jäsenyys nostetaan jälkimmäistä merkittävämmäksi kansalliseksi kysymykseksi. Toisaalta, on tässä perusteensa: mainitaanhan Euroopan unionin jäsenyys täydellisyysperiaatetta seuraten Suomen perustuslain ensimmäisessä, valtiosääntöä koskevassa pykälässä erikseen. Miksei siis NATO-jäsenyyttäkin? Lisäksi: siinä missä 1990-luvun alussa Suomi saattoi edetä länsi-integraatiossaan kansainvälispoliittisten myötätuulten saattelemana, etenee nyt koko Eurooppa vähintäänkin pienoista vastatuulta kohti; huomiot NATO-päätöksen poliittisesta painoarvosta eivät täten ole ”tuulesta temmattuja”.

Suomi – sotilaallisesti liittoutunut, mutta sotilasliittoon kuulumaton maa – omintakeista kansainvälistä politiikkaa kerrakseen!

Perustuslaillisena kysymyksenä jäsenyyssopimuksen hyväksyminen vaatisi taakseen 2/3 enemmistön eduskunnassa. Tätä taustaa vasten kannattanee seurata myös tarkkaan parhaillaan suunniteltavia lainsäädäntömuutoksia, joissa otetaan kantaa EU:n keskinäisen avunannon lausekkeeseen. Käytännössähän näillä muutoksilla myönnetään Suomen de facto sotilaallinen liittoutuminen ilman, että asiaa mainitaan perustuslaissa tavalla, joka viittaisi sotilasliiton jäsenyyteen. Suomi – sotilaallisesti liittoutunut, mutta sotilasliittoon kuulumaton maa – omintakeista kansainvälistä politiikkaa kerrakseen! Antaisiko lain muutos eduskunnalle mahdollisuuden käsitellä NATO-jäsenyyskysymystä tavanomaisessa lainsäätämisjärjestyksessä? [2]

Pelkän eduskunnan enemmistönkin saaminen NATO-jäsenyyden ilmentämän kansainvälisen velvoitteen hyväksymisen taakse tarkoittaisi käytännössä vähintään kolmen ison puolueen tukea (ainakin edellisten eduskuntavaalien tulosten voimasuhteiden pohjalta). Tämä taas tuskin olisi mahdollista ilman selvää käännettä kansalaismielipiteessä, varsinkin Suomen aihetta koskevan mielipideilmaston ja poliittisten valtasuhteiden suhdanneherkän nykytilanteen tuntien. Kansan mielipide vaikuttaa siis joka tapauksessa ratkaisevasti tilanteeseen – ja kansan tukeahan myös NATO-maat eittämättä jäsenyydeltä vaatisivat.

On vielä kolmaskin malli, nimittäin kansanäänestyksen järjestäminen eduskunnan ratifiointiprosessin jälkeen. Näinhän meneteltiin muun muassa Espanjassa, jossa NATO-jäsenyydestä järjestettiin kansanäänestys vuonna 1986 neljä vuotta NATO:n liittymisen jälkeen. Maailmanpoliittinen tilanne ja Espanjan geoekonominen asema Euroopan kartan läntisellä laidalla, avointen meriyhteyksien äärellä, ovat kuitenkin vertailukelvottomia Suomen kanssa.

Jälkijättöistä kansanäänestystä on vaikea perustella Suomen tapauksessa. Tällainen menettely, ainakin etukäteen luvattuna ja suunniteltuna, altistaisi Suomen eräänlaiseen turvallisuuspoliittiseen välitilaan poikkeuksellisen pitkäksi aikaa. Ei tarvitse kuin suunnata katseensa Britanniaan voidakseen päätellä, minkälaisia sisäisiä epävarmuustekijöitä (Suomen tapauksessa ulkoisista puhumattakaan) pitkälle tulevaisuuteen luvattuihin kansanäänestysprosesseihin ylipäätään liittyy. Lisäksi lienee selvää, että jo byrokraattinen inertia ja polkuriippuvuus tekevät aikaisemmin toteutetusta suurstrategisesta päätöksestä irtaantumisen vaikeaksi ja kivuliaaksi, oli kansalaismielipide aiheesta jälkijättöisesti mitä mieltä tahansa.

Nyt rämmitään ketterästi jähmeässä hetkessä.

Mediassa on kaikesta edellisestä huolimatta päätetty nostaa pienimuotoista kohua kommenteista, joissa poliittista päätöstä ehdotetaan loogisena askeleena ennen kansanäänestyksen järjestämistä. Näin tutkijan neutraalista näkökulmasta on vaikea yhtyä kyseiseen taustakohinaan, koska tällainen menettelytapa ja -järjestys vaikuttaa edellä esitettyjä argumentteja vasten varsin luontevalta; toisaalta sen poliittista vastuuta korostavien piirteiden, toisaalta kansalaisten päätöksenteon edellytyksille tärkeän tietoperustan takaavan järjestelyn ja etenemismallin johdosta.

Kansanäänestys ja kansainvälisten velvoitteiden hyväksyminen parlamentaarisessa järjestyksessä seuraavat luontevasti poliittista tahdonilmaisua. Ja tämä tahdonilmaus ei liene vankalla pohjalla ilman vähintään kolmen suurehkon puolueen tukea, kuten tuli jo todettua. Tämä on se Suomen sisäisen tilanteen sanelema realiteetti, kansalaismielipiteen eräänlaisena heijastumana, jota vasten poliittinen johto kysymystä harkitsee.

Ulkoiset realiteetit – Ruotsin rinnakkaisen prosessin tuottama dynamiikka, Venäjän mahdolliset reaktiot prosessin aikana ja NATO:n selkeä sisäinen kipuilu ja suunnan etsiminen – eivät tietysti millään lailla jo muutoinkin mehevänä lilluvaa soppaa laimenna. Päinvastoin. Juuri tällä hetkellä näyttää kuitenkin siltä, että ellei Suomenlahden länsipuolelta kajahda jymypaukkua, jatketaan Suomessa nyt selvästi valitulla Yhdysvaltain alueellista sitoutumista korostavalla toimintalinjalla aktiivisen NATO-jäsenyyttä (sisäisten ja ulkonaisten epävarmuuksien varjostamana) edistävän raiteen sijasta. Nyt rämmiään niin ketterästi kuin jähmeässä hetkessä voidaan. Toiminnanvapaus eittämättä säilyy. Vakauspolitiikan aktiivisen luonteen kanssa sen sijaan on vähän niin ja näin, riippuen tietysti hieman siitäkin, miten itse kukin aktiivisuuden käsittää. Sen kuitenkin tulisi olla poliittisella johdolla kirkkaana mielessä, että menneiden ikkunoiden sulkeutumista koskevien muisteloiden varaan ei viisasta ulkopolitiikkaa rakenneta, vaikka menneisyydestä oppia voi ja tuleekin ottaa.

Suomalainen NATO-keskustelu vaikuttaa monasti kiertävän sykleissä, keskittyen aina yhteen, laajemmasta kokonaisuudesta varsin irralliselta vaikuttavaan asiakysymykseen kerrallaan. Hiljattain jukaistun NATO-selvityksen kaltaiset hetket muodostavat tästä poikkeuksen, joskin niin vain jo taas keskustelemme lähinnä kahdesta aiheeseen sinänsä keskeisesti kuuluvasta yksityiskohdasta: Ruotsin ja Suomen kohtalonyhteydestä ja NATO-kansanäänestyksestä. Ja mitä kaikkea turvallisuuspoliittisesti relevanttia samalla hautautuukaan NATO-kysymyksen taustalle, sivustalle ja katveisiin!

Julkisessa NATO-keskustelussa on havaittavissa lievää flegmaattisuutta. Jäsenyyden puolustajat argumentoivat suostuttelevasti; ikään kuin jäsenyys puolustusliitossa ja sen hybridisotaisten hämäryyksien aikakaudella alati hahmottomammaksi muodostuvien turvatakuiden (mitä ”takuu turvasta” edes tarkoittaa nykyään?) piirissä takaisi ikuisen auvon; ikään kuin turvallisuutta koskeva politiikka päättyisi kuin seinään auvon takaavan kohtalonhypyn jälkeen.

Esimerkiksi kokoomus vaikuttaa puolueena pääsevän nykyisessä tilanteessa toisinaan argumentoinnissaan turhankin helpolla avoimesti NATO-myönteisenä puolueena. Vastaavasti vastustajat maalaavat puolustusliitosta yhtä lailla helposti karikatyyrin, jonka vietteet veisivät paitsi Suomen, myös koko lopun Euroopan mukanaan sotaisan varustelukierteen ja turvallisuusdilemmojen itseään toteuttavaan turmioon. Tällaista kaikkivaltaisen kohtalokasta, harmaana kartalle piirtyvän absoluuttisen turvattomuustyhjiön asemaa Suomella ei liene koskaan ollut – eikä tule olemaankaan. Varovaisuus ja harkinta toki edustavat käytännöllisesti viisaan ulkopolitiikan perustavia hyveitä – sisäpoliittisessa pelissä tämä hyve vain tahtoo helposti latistua nyansseista riisutuksi retoriseksi lyömäaseeksi.

Kansalaismielipiteen järkähtämättömältä vaikuttavaan selkänojaan on taas vastustajien puolella hieman liiankin houkuttelevaa tukeutua. Siinä vastustajat tosin lienevät oikeassa, että todistamisen taakka on vallitsevaan, toimivaksi osoittautuneeseen tilanteeseen muutosta havittelevilla – näin lienee aina demokratiassa ollut – mutta ei tämä sentään flegmaattisuutta omasta takaa ansioksi nosta. Tulevaisuus on takuulla, paitsi epävarma, myös jotain muuta, kuin mihin olemme tottuneet.

Itämeren alueen turvallisuuspoliittiseen dynamiikkaan ja vakauteen Suomen ja Ruotsin sotilaallisella liittoutumisella olisi luonnollisesti vaikutusta. Tällöin on kuitenkin helppo sortua oman aseman ylikorostamiseen alueellisen turvallisuusjärjestelyn eräänlaisena kulmakivenä. Itse asiassa NATO-kysymyksen maalaaminen tällaisilla eksistentiaalisilla sävyillä on itsessään hyvin ongelmallista – heiluteltiin tätä kohtalon pensseliä sitten missä leirissä millä sävyillä tahansa. On ollut myös hieman nurinkurista seurata myös joitain NATO:n sisältä tulevia väitteitä, joiden perusteella NATO:n Itämeren alueen puolustusvalmius jollain tavalla kiteytyisi – kaatuisi tai jämäköityisi – juuri Suomen ja Ruotsin tulevien päätösten mukana. Mitä tällainen puolustusliiton ulkopuolisten jäsenten päätösten varaan alueellisen pelotteen uskottavuutta asetteleva kanta kertoo NATO:n strategisesta otteesta ja sen kauskantoisuudesta? Mitä johtopäätöksiä Suomessa ja Ruotsissa tulisi tällaisen kohtalonyhteyden esiin nostamisesta vetää?

Reaalipolitiikan vaatiman käytännön viisauden taidon kysyntä ei lopu päätökseen NATO-jäsenyydestä – kenties päinvastoin; oli päätös mikä tahansa, sen jälkeen turvallisuuspolitiikan uuden suunnan käytännön maaston raivaamistalkoot ja asemoitumisvaateet vasta käynnistyvätkin toden teolla. Inkrementaalinen yhteistyön tiivistäminen lännen, erityisesti Ruotsin ja Yhdysvaltain suuntaan, on aivan toisen tason harjoitus tähän nähden. Takki auki asteleminen ”päätöksenteon ytimeen” ja ”arvoyhteisön” hellään huomaan ei ole tyyli, joka sellaisenaan ilmentäisi strategista viisautta ja käytännön harkintakykyä, vaikka tällainen uskon hyppy eksistentiaalista tyydytystä kenties hetkellisesti tarjoaisikin.

//

[1] Edit 1.6.2016: James Mashirin (2013) mukaan operatiivista johtosuhdetta NATO:n operaatioiden yhteydessä koskevien järjestelyiden voi toisaalta katsoa tuovan Suomelle siinä määrin ”täysivaltaisuuden kannalta merkittävää toimivallan siirtoa” kansainväliselle toimielimelle, ettei tilanne ole ratkaistavissa nykyisen perustuslain puitteissa perustuslailliseen relativismiin lipsumatta – perustuslakia olisi siis tältä osin muutettava.

[2] Edit 1.6.2016: lainsäätämisjärjestyksen suhteen vallitseva käsitys lienee, että NATO-jäsenyys tulisi hyväksyä eduskunnassa supistetussa perustuslainsäätämisjärjestyksessä, eli 2/3 enemmistöllä. Tämä heijastelisi myös NATO:n poliittisia vaatimuksia jäsenyydelle: jäsenehdokkaan suurimpien poliittisten puolueiden ja kansan tuen selkeää osoittamista jäsenyyden takana. Pelkän määräenemmistön saavuttaminen eduskunnassa ei välttämättä tätä tukea yksiselitteisesti osoittaisi. (Ks. esim. edellä mainoittu James Mashirin blogikirjoitus vuodelta 2013; myös Honkasen ja Kuuselan kirjoitus sekä Naton Aika.)

[3] Tähän kiinnittää huomiota myös turpo-bloggari Janne Riiheläinen kansanäänestyskysymystä käsittelevässä kirjoituksessaan. Myös Riiheläisen ehdotus eräänlaisesta hallitukselle neuvottelumandaatin antavasta kansanäänestysasetelmasta on mielenkiintoinen. Kansanvallan näkökulmasta tällainen järjestely olisi kuitenkin vahvasti eduskuntavaalien antaman mandaatin kanssa päällekkäinen ja tätä kautta vaarassa laajeta yleisesti hallituksen luottamusta mittaavaksi välikansanäänestykseksi (koska äänestys ei itsessään koskisi selvää, tiettyyn päätökseen kohdistuvaa neuvoa-antavaa asetelmaa).

Sotapelien mekaniikkaa ja turvallisuustyhjiöiden imua

Pitkän linjan yhdysvaltalainen RAND-ajatushautomo julkaisi hiljattain raportin NATO:n Baltian puolustusvalmiutta arvioineen pitkähkön sotasimulaatiosarjan tuloksista. David Shlapakin ja Michael Jonsonin nimissä kirjattu raportti herätti Yhdysvaltalaisen keskustelun ohella pienimuotoisen kohun tällä Pohjolan harmaudenkin keskellä. Raportin johtopäätökset NATO:n sotilaallisen pelotteen uskottavuudesta Baltiassa johtivat vastustamattoman houkuttelevalta vaikuttaviin otsikkoihin: ”Raju arvio: Venäjä voisi vallata Baltian vain 36 tunnissa”. Yhdysvalloissa Zbigniew Brzezinski herätteli senaattia vieläkin hälyttävimmillä arvioilla.

Samoihin aikoihin on uutisoitu BBC:n dokumentista, jossa esiteltiin televisiokatsojille dramatisoidussa muodossa vastaavanlaisia Brittien sotapelejä (en ole itse dokumenttia nähnyt, joten johtopäätökseni siitä perustuvat toisen käden lähteisiin). Myös Brittien simulaatioharrastuksien keskiössä oli ilmeisen tulenaraksi leimattu Baltian tilanne. Toisin kuin RANDin mittavaan Venäjän maahyökkäykseen perustuvassa skenaariossa, Brittien pelit perustuivat hybridisodankäynnin varaan rakennettuun hypoteesiin, jossa Venäjä pyrkisi Ukrainan tavoin provosoimaan Baltian maiden venäjänkielisiä vähemmistöjä ja tätä kautta koettelemaan lännen päättäväisyyttä askel askeleelta etenevään eskalaatiodominanssiinsa luottaen. Siitä sitten pelit ilmeisesti etenivät ydinaseiden vaihtoon saakka Venäjän ja Yhdysvaltojen välillä – ei näemmä paljoa painanut ydinaseiden käyttötabu näiden sotapelaajien selkärangassa.

Sotapelien pyhä yksinkertaisuus

RANDin simulaatioista laaditussa raportissa esitetään ykskantaan, että nykyisillä voimasuhteilla ja valmiuksilla Venäjä voisi pelin suljetun skenaarion puitteissa halutessaan vyöryä Tallinnan ja Riikan liepeille viimeistään 60 tunnissa. Brzezinski puhui vieläkin napakammin yhdestä päivästä. Tässä vaiheessa on syytä painottaa termejä ”suljettu” ja ”skenaario”. Kuten sosiaalisessa mediassa Pohjolan ja Itämeren alueen turvallisuuspolitiikkaa aktiivisesti kommentoiva Edward Lucas vihjaa kriittisessä kommentaarissaan, on RANDin sotapelien alkuasetelma ja simulaatiossa huomioidut muuttujat rajattu alueellisen turvallisuuspoliittisen dynamiikan kokonaisuuden huomioiden varsin pelkistävään muottiin (ilmeisesti jopa sotapelien genreä vasten tarkasteltuna).

Lucasia, joka on jo pitkään painottanut Suomen ja Ruotsin merkitystä lännen ja NATO:n koillisen sektorin puolustuksen kokonaisuudelle (ja suositellut avoimesti Suomen ja Ruotsin NATO-jäsenyyttä), kismittää erityisesti Pohjoismaiden jättäminen RANDin skenaarion ulkopuolelle. Lucasin mukaan Baltian turvallisuudesta puhuminen ilman Suomea ja Ruotsia on ”perverssi” ajatus.

Sam Gardiner puolestaan kritisoi voimakkain sanankääntein sotapelin maavoimien ympärille rakennettua logiikkaa ja metodologiaa, jossa ei oteta huomioon esimerkiksi merialueiden hallintaan liittyviä kysymyksiä ja meritaisteluiden roolia ylipäätään. Puhtaasti sotilaallisen logiikan ulkopuolelta on lisäksi ihmeteltävä, kuten Risto Volanen blogissaan tekee, mikä mahtaisi olla Venäjän laajempi strateginen tavoite tilanteessa, jossa Baltian maihin kohdistuva laajamittainen sotilaallinen provokaatio mitä ilmeisimmin johtaisi sille tärkeän kauppa- ja energiapoliittisen väylän menettämiseen Tanskan salmien sulkeuduttua (tähän vastaväitteenä kai voisi esittää, että Venäjä toki hakee jatkuvasti vaihtoehtoisia väyliä talousvirtojensa ylläpitämiselle).

Edellistä ”Tanskan salmet” -muuttujaa näkee ylipäätään turhan harvoin Itämeren aluetta vasten kyhätyissä skenaarioissa. Toisinaan vaikuttaa siltä, että Suomen turvallisuuspoliittisesta keskustelusta hahmottuvan maailman rajat loppuvat jonnekin Karlskronan tienoille. Globaalien keskinäisriippuvaisuuksien, pakolaiskriisin ja ulkopolitiikan taloudellistumisen aikakautena tällaiset hahmotelmat vaikuttavat yksinkertaistavilta. Yhtä hyvin voisi tietysti kysyä, miten Venäjä RANDin raportin kuvailemassa tilanteessa kuvittelisi hallitsevansa valtaamiansa alueita, jos se kokee hankaluuksia jo venäläismielisempänä pidetyn Krimin kohdalla?

Yhtä lailla oudoilta vaikuttivat RANDin raportissa esitetyt väitteet, joiden mukaan Yhdysvaltojen ja NATO:n ydinasepelote perustui kylmän sodan loppuun saakka massiivisen vastaiskun opille. Tosiasiassa tämä Dullesin ja Eisenhowerin lempilapsi hylättiin viimeistään Kennedyn kaudella (yhtä hassua tähän nähden oli, ettei ydinaseiden vaikutus ilmeisesti edes mahtunut RANDin pelin kehyksiin). Itse asiassa Venäjän nykyinen ydinaseoppi muistuttaa huomattavan paljon Yhdysvaltojen ja NATO:n 60-luvulta eteenpäin omaksumaa joustavan vastaiskun oppia siihen kylmän sodan loppupuolelle tultaessa kehitettyine rajoitetun ydinsodan konseptioineen. Tähän liittyen on hyvä muistaa, että myös NATO:n sisällä käydään tällä hetkellä melko suorapuheista debattia liittokunnan ydinasepelotteen ja -kyvykkyyksien kehittämisestä Euroopassa vastauksena Venäjän ydinasesapelin kalistelulle. Puola on avoimesti ilmoittanut olevansa valmis Yhdysvaltain ydinaseiden sijoitteluun tämän alueella ja niiden hallintaan NATO:n ydinasejakopolitiikan puitteissa. Ajatukseen suhtauduttaneen edelleen varsin varauksellisesti useissa NATO:n läntisissä jäsenmaissa, kuten Norjassa ja Benelux-maissa (vaikka näistä Belgia osallistuukin ydinasejakoon).

RANDin kaksipaikkaisessa (Yhdysvallat ja Venäjä) sotapelissä siis hypätään verkostokeskeiselle sodankäynnille ominaisten matalamman intensiteetin eskalaatioportaiden ja vihreiden miesten tupsahteluvaiheiden yli suoraan Venäjän laajojen maajoukkojen keskittymien varassa tekemään yllätyshyökkäykseen. Tämä ei tietysti anna kovin mairittelevaa – eikä ehkä todenmukaistakaan – kuvaa lännen tiedustelutoiminnan tasosta, kuten Lucas edellä mainitussa kirjoituksessaan toteaa. RANDin 18 kuukautta kestäneiden sotapelien tausta-asetelma vaikuttaa näin lepäävän sen oletuksen varassa, että Venäjällä ei olisi mitään ongelma (poliittisista pidäkkeistä puhumattakaan) suorittaa mittavaa maavoimin toteutettua yllätyshyökkäystä. Edun ja ylivoiman saavuttamiseen pyrkivään yllätykseen tietysti riittää jo sekin, että tiedustelutietojen havaitsemiin signaaleihin (joukkojen keskittämiset esimerkiksi sotaharjoituksen nojalla) ei haluta poliittisista, psykologisista tai muista syistä uskoa. Ehkä tämän kuilun polemisoiminen oli Venäjän karikatyyrinomaisen riskinottokyvyn esittämisen ohella yksi sotapelin tuloksien raportointia ohjanneista motiiveista.

Tässä mielessä Brittien simulaation taustaoletukset vaikuttavat hahmottavan konfliktidynamiikkaa laveammin. Siinä kysytään, kuinka päättäväisesti lännessä ollaan valmiita vastaamaan ulkoa lietsottuun separatismiin siihen liittyvine informaatiovaikuttamisineen? Baltit tuskin ovat tyytyväisiä brittienkään sotapelien lähtöasetelmista, joissa ensiksi mainittujen maiden venäläisvähemmistöt esitetään jonkinlaisena hallitsemattomasti kytevänä hybridisodan troijalaisena tai katalyyttinä. Ylipäätään kovalla rytäkällä julkiseen keskusteluun temmatut sotapelit niiden selvästi alarmistisine sävyineen saattavat jopa luoda kuvaa Baltian maista eräänlaisina NATO:n vaillinaisjäseninä – ainakin niin pitkään kun johtopäätökset pysyvien joukkojen ja kaluston sijoittamisineen tulevat toteutetuksi.

Tämä herättää kysymyksen: kenelle esimerkiksi RANDin raportin viesti lopulta oli suunnattu? Kenties se lähti sittenkin vaalikamppailun keskellä elävälle kotiyleisölle Yhdysvalloissa – ovathan kysymykset Yhdysvaltain liberaalin internationalismin tulevaisuudesta nousseet toisinaan sivujuonteeksi tässä härskeihin mittasuhteisiin nousseessa mediaspektaakkelissa.

Sotapelien tuloksista julkisuudessa vedetyt johtopäätökset ei-toivottuine heijastevaikutuksineen eivät kuitenkaan ole pelinjärjestäjien hallinnassa. Yleinen alarmismi lisäntynee pelien julkisuuskäsittelyn johdosta. Monille tämä tietysti tulee näyttäytymään pieneltä hinnalta, jos ilmapiiri samalla lisää sotilaallisen varustautumisen ja varautumisen tasoa. Turvallisuusparadoksin makua tilanteessa joka tapauksessa on – ja jonkin verran 1970-luvun puolivälistä eteenpäin Euroopassa kiristyneiden sotilaspoliittisten tunnelmien toisintoa.

NATO:n näkökulmasta on vaarana myös liittokunnan sisäisten paineiden ja epäluulon kasvu. Baltian maiden kollektiivinen puolustus sekä näihin kohdistuvien uhkakuvien toistuva jäsentyminen alati hahmottomampien hybridiuhkien kautta on ollut NATO:ssa tiivistyvän debatin kohteena jo pidempään. Tämä keskustelu saattaa kuin huomaamattaan toimia itseään toteuttavana ennustuksena. Vaarana on, että siinä sivussa korkean tason poliittiset vakuuttelutkin alkavat kääntyä itseään vastaan.

Tulkintoja Venäjän intentioista

Jätän sotapelien sisäisen logiikan sekä niiden taustalta avautuvien tarkoitusperien tarkemman arvioinnin aiheesta paremmin tietäville (omat simulaatioharrastukseni olen jättänyt kernaasti Football Manager -pelisarjan tasolle). Sotapelien simulaatioasetelmien taustalta avautuu kaksi mielenkiintoista Suomenkin turvallisuuspoliittiseen keskusteluun liittyvää teemaa. Ensimmäinen niistä koskee ikuisuuskysymystä: miten tulkitsemme Venäjän intentioita? Intentioista tehtävät tulkinnat puolestaan ovat yhteydessä tulkinnan esittäjän laajempiin maailmankuviin ja käsitykseen kansainvälisten suhteiden luonteesta, mikä taas palautuu käsityksiimme Itämeren alueen turvallisuusdynamiikan olemuksesta. Näitä kysymyksiä tarkastellaan usein turhauttavan pinnallisella tasolla.

Aloitetaan Venäjästä tehdyistä tulkinnoista. Jaan tulkintojen ja maailmankuvien yhteyden karkeasti kahteen kastiin – offensiivisiin ja defensiivisiin luonnehdintoihin. Käsitteet toimivat tässä karikatyyrinomaisina analyysin välineinä, ei selkeärajaisina kategorioina, joiden varassa olisi edes mielekästä lähteä karsinoimaan yksittäisiä ihmisiä, korkeintaan näiden esittämiä argumentteja. Lisäksi käsitteet sulkevat esimerkiksi sisäpoliittiset motiivit tarkastelun ulkopuolelle.

Etenkin RANDin sotapelin kehystarinaa ohjaa varsin selkeä ennakkokäsitys offensiivisesta ja opportunistisesta Venäjästä, joka havittelee päämäärätietoisesti sen 1990-luvun alusta eteenpäin menettmäänsä suurvaltastatusta ja sen ilmentämän vaikutuspiirin hallintaa:

To the extent that Moscow believes that NATO poses a threat to its ability to exercise necessary influence along its periphery, the presence of the Baltic NATO members along its borders may well seem unacceptable.

Venäjää ei siis kuvata defensiiviseksi, status quon vahvistamiseen pyrkiväksi peluriksi. Sen sijaan Venäjän ”offensiivinen olemus” eräällä tavalla ”purkautuu” kuvauksessa alueellisen tason sotilaallisena opportunismina kohdistuen sen tavoitteleman vaikutuspiirin heikoimpaan lenkkiin (lue: Baltiassa ei ole Venäjälle mitään itsetarkoituksellista).

Mitään yksiselitteistä vastausta Venäjän pitkän tähtäimen aluepoliittisten intentioiden arvuutteluun ei julkisen keskustelun sekä avoimen lähdeaineiston pohjalta tietysti saada. Venäjän kyvykkyyksistä verkostomaisen sodankäynnin joustavien keinojen hyödyntämiseen sen sijaan vaikuttaa vallitsevan läntisissä arvioissa jo melko laaja yhteisymmärrys, kuten Münchenin turvallisuuskokouksessa käydyt varsin avoimet keskustelut aiheesta vaikuttavat osoittavan. Tässä suhteessa Brittien skenaarioviritykset vaikuttavat osuvan tarkemmin maaliin.

Tulkintaongelmilta ei tietysti tällöinkään vältytä. Talous-, energia ja väestöpolitiikan sekä disinformaation kautta vaikuttamisesta on vielä melkoisesti matkaa järeämpiin, suoran sotilaallisen vaikuttamisen keinoihin. Nopeasti ajateltuna Ukrainan tapahtumat antavat syytä tulkita edellisen etäisyyden olevan varsin lyhyt. Toisaalta Ukrainan tilanteen jähmettyminen sekä siihen liittyvät hallitsemattomat piirteet voivat antaa sytykettä tulkinnalle, jonka mukaan etäisyys on kasvamaan päin.

Intentioiden ja uhkakuvien tulkinta on nykyisessä poliittisessa tilanteessa tarkkaa ja kriittistä silmää vaativaa puuhaa. Poliittiseen kielenkäyttöön kohdistuva tarkkuus ja varovaisuusharkinta sellaisten voimien äärellä, joiden dynamiikka ei ole edes puolittain toimijan itsensä hallittavissa – varsinkin pienvaltioiden kohdalla –, on kuitenkin syytä erotella hyssyttelystä. Vaikutusvaltaiselta tasolta esitetyt tarkkarajaiset ja osoittelevat uhkakuvapohdinnat ovat vakavia puhetapahtumia ja jo tällaisenaan konkreettisia, maailmaa muuttavia tekoja. Niihin tulee vastata myös omasta takaa välittömillä käytännön johtopäätöksillä, joiden toteutus ei tietysti ole demokraattisessa järjestelmässä ja moniulotteisten liittolaissuhteiden verkostossa mikään läpihuutojuttu – valtiot eivät tässäkään suhteessa ole saaria.

Pelkästä ääneen päästelemisen ilosta ei kannata itseään turvallisuuspoliittiseen nurkkaan pakottaa. Reipashenkisten kansalaisten sosiaalisen median siimeksessä päästelemät #turpo-höyryt ovat tietysti asia erikseen, eikä siinä mitään. Valtioviisaus kuitenkin elää näistä keskustelutalkoista erillään.

Itämeren turvallisuus mekaniikkana – tyhjiöitä ja varaventtiileitä

Eivät kansainväliset suhteet tietysti offensiivisen ja defensiivisen realismin maailmankuviin tyhjene. Taustalla lymyää, edelleen valtiolähtöisissä asetelmissa pysyen, koko joukko kansainvälisten normien, käytänteiden ja keskinäisriippuvuuksien yhdenmukaistavista vaikutuksista muistuttavia liberaalin institutionalismin ja konstruktivismin sävyjä.

Näiden maailmankuvien varassa tuskin sotapelejä rakennettaisiinkaan, vaikka ei liberalistin maailmakaan sentään aivan vallaton ole. Joka tapauksessa ajatus keskinäisriippuvaisuuksien vipuvarrella ”oikealle” transition raiteelle kammetusta Venäjästä näyttää parin viimeisen vuoden aikana tulleen elävältä haudatuksi. Hautajaisseremoniat ovat suoritettu kaikessa hiljaisuudessa – tai jääneet tyystin pitämättä. Liberaalin optimismin aikakausi jätti kuitenkin jälkeensä melkoisen jäämistön aloitteita, sitoumuksia, investointeja (niin konkreettisia kuin henkisiäkin) ja energiapoliittisia kytköksiä. Näiden vietteiden uudelleensuuntaaminen lienee aikamme turvallisuuspolitiikan ydinkysymyksiä, vaikka sotapelien kehyksiin ne eivät istuisikaan. Realismin vinkkelistä valtapolitiikkaa on helpompi käsitellä hieman lineaarisemmin hahmottuvassa muotissa.

Valtioiden rajoihin ja valtioiden käytössä olevaan raakaan rautaan katseensa kiinnittävä realistinen tarkastelukehikko ohjaa näkemään kansainvälisen politiikan newtonilaisen mekaniikan kaltaisena rakenteena. Tähän viittaavat ”tyhjiöiden”, ”pidäkkeiden” ja ”imujen” kaltaiset metaforat. Toimijat toisin sanoen vaikuttavat rakenteelliselta tasolta ohjattuina pelureina, joita kokonaisuuden asettamat mahdollisuudet ja voimasuhteet liikuttelevat kuin automaattisesti. Oikeanlainen heittäytyminen näiden voimien mukaiseen ryhtiin pelkistää katsannon käsityksen toimijuudesta.

Ajatus sotilaallisista tyhjiöistä edustanee tyyppiesimerkkiä edellä kuvastusta mekanistisuudesta. Valtion B alueella havaittava tyhjiö (tai tulkinta tyhjiön olemassaolosta) esitetään riittävänä, kenties jopa välttämättömänä syynä valtion A sotilaalliseen hyökkäykseen kyseistä tyhjiötä kohti. Aivan summittaisesti valtiot eivät tietysti tyhjiöitä kohti suuntaudu – tyhjiöihin hakeutuminen lienee katsannossa lähinnä alueellisten ja sitä suurempien valtojen yksinoikeutta.

Andrew Michtan artikkeli reilun vuoden takaa tarjoaa malliesimerkin tällaisesta päättelystä. Michtan argumentin voi tiivistää ajatukseen, jossa sekä NATO:n heikko valmius Baltian puolustukseen että Suomen ja Ruotsin sotilaallinen liittoutumattomuus tuottavat Itämeren alueella Venäjän automaattista offensiivia itseensä vetävää imua. Michta linkittää Baltian maiden puolustuksen uskottavuuden Suomen ja Ruotsin asemaan:

…decisions by Sweden and Finland … will be critical to devising a credible deterrent posture along the entire NATO northeastern flank, and ultimately to the collective defense of the Nordic/Baltic/Central European region.

Puhtaasti kansallisten intressien näkökulmasta Michtan johtopäätös näyttää yllättävältä: Suomen ja Ruotsin tulisi antaumuksella liittyä puolustusliittoon, joka on saman argumentin mukaan jättänyt jo nykyisten jäsentensä puolustuksen retuperälle, tässä tapauksessa häilyviltä vaikuttavien kumppanimaiden poliittisten suhdanteiden varaan. Mitä maailmankuviin ja turvallisuuspolitiikan mekanistiseen ymmärtämiseen tulee, muistuttavat Michtan artikkelin ja RANDin raportin taustapremissit vahvasti toisiaan: Venäjä siis esitetään opportunistisena turvallisuustyhjiöt täyttävänä alueellisena valtana.

Michtan tulkinnassa Suomen ja Ruotsin etumerkitön turvallisuuspoliittinen status muodostaa turvallisuustyhjiön siinä, missä kovan ja pysyvän raudan puute Baltiassa. Defensiivisen realistin näkökulmasta alueen turvallisuuspoliittinen mekaniikka kulkee sen sijaan paineiden tasaamisen, ei purkautumisen suuntaa. Suomen ja Ruotsin sotilaallinen liittoutumattomuus toimii tällöin alueellisia jännitteitä purkavana varaventtiilinä. Tämän varaventtiilin olemassaoloa Venäjä ei halua kompromentoida. Tällaisia ajatuksia ovat esittäneet esimerkiksi Daniel Larison ja Will Moreland. Venäjää ei tällöin tulkita automaattisesti offensiivisena valtava, vaan sen toiminta saattaa Ukrainan sodasta ja Krimin valtaamisesta huolimatta näyttäytyä laajempaa alueellista turvallisuusdynamiikkaa vasten defensiiviseltä. Defensiivisen toimijan voimankäyttöä eivät tällöin ohjaa tyhjiöiden tuottamat ”opportunismin hetket”, vaan pikemminkin pelko ja tätä ruokkivat provokaatiot, jollaiseksi esimerkiksi Moreland Suomen ja Ruotsin NATO-jäsenyyden nykytilanteessa (tai vuoden 2015 alun tilanteessa) laskisi.

Tätäkin keskeisempi johtopäätös lienee kuitenkin se, että ”puhtaan raudan” sijasta vastapuolen oletetaan defensiivisen mekaniikan kuvastossa olevan alttiimpi myös ulkopoliittisille signaaleille. Tämä rikastaa kuvaa Itämeren alueen ja Pohjolan vakauspolitiikan piirteistä sekä esimerkiksi Suomen toiminnanvapauden ulottuvuuksista. Tämän tasapainopolitiikkaa korostavan maailmankuvan pohjalta myös Suomen ja Ruotsin välinen puolustusyhteistyö sekä toisaalta Suomen NATO-suhde on jo sellaisenaan nostettavissa alueellisen vakauspolitiikan välineiksi ja elementeiksi. Offensiivisen realismin mukaisessa tulkinnassa mekanismi on pienen valtion näkökulmasta huomattavasti pakottavampi – kuten on sen pohjalta johdettu viholliskuvastokin.

Johtopäätöksiä Suomen kannalta

Suomen turvallisuuspoliittisessa keskustelussa on toisinaan tavattu argumentoida, että Baltian maiden NATO-jäsenyys on toistaiseksi toiminut Itämeren alueen turvallisuuspoliittisen vakauden ja tätä kautta välillisesti myös Suomen turvallisuuden takuuna. Päätelmä perustuu houkuttelevaan kontrafaktuaaliin: ilman balttien NATO-jäsenyyttä Itämeren turvallisuusympäristö olisi jo tovi sitten heilahtanut jännitteiden kierteeseen. Tässäkin vaanii taustalla offensiivinen maailmankuva ja tämän mukaiset tulkinnat Venäjästä valtiona tai olemuksena.

Sinänsähän NATO-jäsenyys ei ole tehnyt Baltian maita immuuniksi hybiridivaikuttamiselle ja turvallisuusongelmille, mistä vuoden 2007 pronssisoturikiista kyberhyökkäyksineen käynee hieman kauemmaksi kantavana esimerkkinä. RANDin raportin johtopäätökset vaikuttavat paradoksaalisesti vain vahvistavan tätä tulkintaa – NATO ei ole mikään automaattista auvoa tarjoava turvallisuuskeijukainen, vaan elävä ja yhtä lailla muiden vastaavien instituutioiden kanssa identiteetistään ja tarkoituksestaan kädenvääntöä käyvä organismi. Merkittävää on se, että RANDin raportin johtopäätökset asettavat kyseenalaiseksi edellisen argumentin NATO-jäsenyyden automaattisesti vakauttavasta vaikutuksesta, vaikka jäsenyys yleistä selkeyttä turvallisuuspoliittisten sidoksien etuliitteiden valossa edistäisikin.

RANDin raportin tarkoituksena tuskin on ollut esittää Baltian maiden NATO-jäsenyyden merkitystä tässä valossa. Raportin tarkoitusta lienee pikemminkin syytä tulkita NATO:n sisäiseen sekä erityisesti yhdysvaltalaiseen keskusteluun viritetyltä puheaktilta, jolla pyritään herkistämään kotoista kohdeyleisöä jäsentämään tarkemmin ja painokkaammin NATO:n koillisen lohkon pelotteen toimivuuteen kytkeytyviä haasteita ja vaateita. Kollektiiviseen puolustusvelvoitteeseen kiteytyvän pelotteen uskottavuushan pyrkii juuri siihen, ettei liittokunta ylipäätään ajaudu tilanteeseen, jossa pelotteen toiminta tulisi käytännössä punnittavaksi.

Ajatus nimenomaan Baltian – ei Suomen tai Ruotsin – muodostamasta sotilaallisesta tyhjiöstä, jonka kautta Venäjän automaattisena oletettu revisionismi tavallaan pääsee ”purkautumaan”, ei kuitenkaan mairittele sen enempää NATO:a kuin Baltian maitakaan. Tässäkin mielessä Baltiassa läntisen arvoyhteisön eturintaman takalinjoilla tehtailtuihin sotapeleihin sekä näiden pohjalta televisioituihin dramatisointeihin hybridivaikuttamisen skenaarioineen suhtauduttaneen vähintäänkin nuivasti. Suomen ja Ruotsin kannalta sotapelien maalaama tilannekuva vaikuttaisi ensisijaisesti vahvistavan argumenttia kansallisen puolustuskyvyn kehittämisen ensisijaisuudesta – voidaanhan skenaarion taustalta hahmotettavista premisseistä johtaa ajatus, jossa Venäjän offensiiviseksi tulkittavat intentiot kohdistuvat ensimmäisessä aallossa hybridivaikuttamiselle kaikkein altteimpina näyttävien NATO:n jäsenten suuntaan.

Joka tapauksessa – ja edelleen puhtaasti sotapeleistä esitettyjen johtopäätösten ohjaamana – NATO vaikuttaa elävän sen sorttisessa käymisvaiheessa, että jäsenyyshakemuksen jättäminen tässä ja nyt vastaisi temppuna melkoisen vauhdikkaasti liikkuvan junan kyytiin hyppäämistä. Aivan paikaltaan hyppyä ei kuitenkaan haluta tehdä, kuten tulevan NATO-selvityksen laatimisesta voimme päätellä. ”No koska sitten on sopiva aika?” ”Minusta olisi pitänyt liittyä jo silloin ja silloin.” Ensimmäinen on väärä kysymys, jälkimmäinen kelvoton vastaus. Nykyhetkessä tehtäviä poliittisia päätöksiä ei liene viisasta muotoilla sen mukaan, mitä joskus on jätetty päättämättä, vaan nykyhetkestä avautuvia perusteita vasten.

Tarjoaako siis edellä käsiteltyjen sotapelien tulokset sytykkeitä Pohjolan NATO-skeptikoille? Miksi Suomen (ja Ruotsin) tulisi asettaa itsensä alttiiksi raportin ilmentämille liittokuntapolitiikan satunnaistekijöille heittäytymällä hybridiuhkien varjoissa muotoaan hakevan kollektiivisen puolustusvelvoitteen uskottavuuden etuvartioon Baltian maiden tavoin? Tässä yhteydessä voimme muistella tasavallan presidentti Sauli Niinistön puoli vuotta sitten suurlähettiläspäivillä esittämiä näkemyksiä Baltian puolustuskysymyksestä:

Aina silloin tällöin kuulemme ajatuksia, joissa Suomelle hahmotellaan jonkinlaista osavastuuta Baltian puolustuksesta. Olen kuitenkin joutunut tässä asiassa olemaan aika tarkka. Siitä yksinkertaisesta syystä, että Suomi ei ole asemassa, jossa se voisi antaa muille sellaisia sotilaallisia turvatakuita, joita sillä itselläänkään ei ole. Emmekä ole suurvalta, jolta ”amisioonia” piisaa jaettavaksi omasta takaa.

Niinistön sanomisia taidettiin tuolloin tulkita niinkin, että nyt Suomi vetäytyy tyystin kuoreensa ja lyö laimin muun muassa EU:n kautta määrittyvät solidaarisuusvelvoittensa. Tällaista vastuun pakoilua Niinistö ei mielestäni esittänyt. Kyse oli turvatakuiden antamisesta, sekä tätä kautta – näin tulkitsen – ennen kaikkea näkemyksestä, jossa korostuu juuri Yhdysvaltojen sitoutuminen Itämeren alueen turvallisuuteen. Siis sen suuntaisesta päättelyketjusta, joka ei enää ole kovin kaukana RANDin raportista nousevista johtopäätöksistä.

Poteropolitiikka vaikuttaa huomattavasti houkuttelevammalta maailmassa, jossa mittavat maavoimien keskittymät vyöryvät eteenpäin nimenomaan liittokuntapolitiikan etuliitteiden mukaisesti väritettyjen karttojen tuottamia ”imuja” (lue: heikoimpia kohtia offensiivisen realismin mukaisesti automaattisesti hyödyntäen), ”tyhjiöitä”, ”etumaastoja” ja valtioiden fyysisiä rajoja myötäillen. Tähän nähden Suomen käytäntöperustainen yhteistyön syventämiseen pyrkivä turvallisuuspolitiikka vaikuttaa aidolta vaihtoehdolta, ainakin toistaiseksi – jossainhan sen yhteistyön syventämisen ja de facto liittosuhteen rajakin kulkee (oli kyse sitten NATO:sta, Yhdysvalloista tai Ruotsista).

Tässä ollaan tietysti niin perustavien kysymysten äärellä, ettei liene rehellistä edes olettaa sotapelien tietoisesti todellisuutta pelkistävän luonteen antavan kattavia vastauksia siihen, mitä alueellisten sotilaallis-taloudellisten etumaastojen keskellä ja katveissa eläminen kaikessa kompleksisuudessaan 2020-luvulle tultaessa tarkoittaa. Karikatyyrinä tällaiset skenaariot – niiden taustalta hahmottuvat piinkovan realismin sävyttämät maailmankuvat – kuitenkin helposti kääntyvät niiden harrastamista ohjaavia poliittisia tavoitteita vastaan. Tunteellista alarmismia ja kovan voimapolitiikan paluuta haikailevia äänenpainoja ne lisäävät varmasti, kuten myös näitä vastaan käyviä tyynnytteleviä puheenvuoroja. Yksi asia kuitenkin lienee varmaa: hyssyttely on näistä pohdinnoista ja niiden taustalta löytyvistä panoksista kaukana.

Pakolaispolitiikka, säännöt ja kansainvälinen järjestys

Tasavallan presidentti Sauli Niinistön valtiopäivien avajaispuhe herätti tuoreeltaan sosiaalisessa mediassa runsasta keskustelua. Pakolaiskriisin ja maahanmuuttopolitiikan puheensa ytimeen asettanut Niinistö joutuikin puheensa jälkeen asettelemaan sanojaan tarkasti median edessä.

Puheensa alkuvaiheilla presidentti vetosi hiljattain kotomaista keskusteluamme sävyttäneeseen suomalaiskansalliseen ”tolkun tarinaan”, jota nyt sitten koetellaan historialliselta vaikuttavien murrosvaiheiden keskellä. Tolkun vastakohdaksi Niinistön pohdinnassa nousee syyllistämisen ja haukkumisen kierre, johon (pakolais)poliittinen kansallinen keskustelumme – kenties kuitenkin laajempia eurooppalaisia trendejä seuraten – on nyt presidentin mukaan vajonnut.

Asetelma hieman hämmästyttää: on totta, että kaikkea on turha haukkua, ja haukkuessa kannattaa miettiä kaksi kertaa ongelman alkulähteitä; mutta yhtä totta lienee se, että ajassamme pesii runsaasti epäilyttäviä sekä täysin tuomittaviakin vireitä – kaikkea nurkkakuntaisen populismin ja avoimeen väkivaltaan yllyttävän rasismin väliltä -, joiden ohittaminen olankohautuksin rakentaa yhteiskuntaan hiljaisen hyväksynnän vaarallista vietettä. Tällaisten ilmiöiden eteen ei tule rakentaa kriittisiä äänenpainoja vaimentamia pidäkkeitä – siitä arvosta olisi hyvä lähteä liikkeelle.

Tavoitteena presidentillä lienee kuitenkin ollut tilan raivaaminen poliittista toimintakykyä elvyttävälle kultaiselle keskitielle. Pikaisen sosiaalisen median reaktioiden seurannan perusteella puhe ei tässä tavoitteessaan onnistunut. Puhe vaikutti jakavan mielipiteet kahtia – toisille puhe oli osoitus kansan syvästi kaipaaman arvojohtajuuden osoittamisesta; toisille puhe oli koukeroisine kansainvälisen lain tulkintoineen sekä monimerkityksellisine sisältöineen osoitus nimenomaan arvoista lipsumisesta.

Arvot nousivatkin Niinistön puheessa selvästi esille. Puheessa korosuivat nimenomaan ”eurooppalaiset” ja ”länsimaalaiset” arvot, joita nyt koetellaan – niin omasta takaa kuin ulkoakin päin:

Muutos on räikeä – vielä muutama vuosi sitten olimme viemässä arvojamme muualle, pidimme niitä aivan ylivertaisina, mutta nyt joudumme miettimään, kykenemmekö pitämään niistä itsekään kiinni.

Ero esimerkiksi Tarja Halosen kauden kosmopoliittiin ja solidaristiseen arvopuheeseen sekä tapaan suuntautua globaalihallinan kysymyksiin vaikuttaa jo huomattavalta – niin kyllä aikakausikin. Aivan täydellisenä tämä railo ei kuitenkaan aukea. Vaikka huomio jääkin paikoitellen varsin koukeroisten painotusten katveisiin, korostaa Niinistö puheessaan hädässä olevien ja vainon kohteeksi joutuvien auttamista – kunhan Euroopan poliittisesta järjestyksestä huolehditaan ensin – tai samalla:

Ensinnäkin eurooppalainen arvoperusta ja järjestys on turvattava, tästä ei voi olla epäselvyyttä. Toiseksi meidän on autettava niitä, jotka ovat hädässä tai vainon kohteena. Me emme voi nyt auttaa niitä, jotka hakevat parempaa tai tuntevat olonsa tai tulevaisuutensa kotimaassa vaikeaksi.

Niinistö toteaa suoraan: maahanmuutto on ongelma. Näin Niinistö erottelee hädänalaisuuden – ”aidon” pakolaisuuden tarpeen – ja maahanmuuton (sekä ”hallitsemattoman kansainvaelluksen”) selvästi toisistaan. Määritelmällisesti jaottelu ei sisällä mitään ihmeellistä. Järjestyksen tarpeen ensisijaisuuden yhdistyminen maahanmuuttopolitiikaan sekä juuri eurooppalaisiin arvoihin kuitenkin luovat yhdessä kuvan, jossa nykyisen kansallisvaltiolähtöisen ajattelun tukipilarien säilyttäminen nousee ihmislähtöistä kansainvälistä politiikkaa keskeisempään asemaan. Suuntaukset eivät välttämättä sulje toisiaan pois, mutta lähtökohtaisesti järjestyksen vaaliminen viittaa kansainvälisen politiikan valtiolähtöisiin rakenteisiin ja niiden säilyttämiseen (jotka siis tässä tapauksessa voidaan katsoa jäykkyytensä johdosta osasyylliseksi käsissämme olevaan mittavaan inhimilliseen kärsimykseen).

Järjestyksen merkityksen korostamiseen nähden Niinistön kiemuraiset huomiot kansainvälisten sääntöjen ja lain luonteesta sekä näiden tehtävistä vaikuttivat ristiriitaisilta:

Kansainväliset säännökset [pakolaisuuteen ja maahanmuuton sääntelyyn liittyen] ovat syntyneet ja niiden tulkinta on kehittynyt aivan toisenlaisissa olosuhteissa.

Ja hieman myöhemmin:

Jossain vaiheessa jonkun on tunnustettava, että emme kykene, juuri tässä ja nyt, täyttämään kaikkia kansainvälisten sopimusten velvoitteita.

Useissa kansainvälisten suhteiden klassikoiksi luettavissa esityksissä – otetaan esimerkiksi vaikka Hedley Bullin teos The Anarchical Society. A Study of Order in World Poltics – juuri kansainvälisten sääntöjen ja sopimusten kunnioittamisen periaatteella on keskeinen merkitys valtiolähtöisen järjestyksen ja kansainvälisen yhteisön kypsyyden asteelle sekä järjestyksen ylläpitämiselle ylipäätään. Tähän nähden Niinistön ajatus, että ”tässä ja nyt” tapahtuva säännösten dogmaattinen luenta ei edistä arvojamme – mukaan lukien tavoitetta kaikkein hädänalaisimpien auttamisesta – vaikuttaa häilyvältä, pahimmassa tapauksessa kaltevalle pinnalle johtavalta polulta. (Lisäksi on todettava, että hädänalaisuuden määrittely on tunnetusti hyvin hankalaa ja poliittisia intohimoja herättävää, mistä esimerkiksi ”ilmastopakolaisuuden” tunnistamattomuudesta käyty keskustelu antaa hyvän esimerkin.)

Oikein tarkkaan Niinistön puhetta lukemalla voi tietysti huomata, että ei hän vaadi Suomelta yksipuolista kansainvälisten velvoitteiden ja väljempien sovinnaissääntöjen rikkomista. Sen sijaan jos ovea raotettaisiin EU:n mandaatin varassa – näin Niinistö jatkaa arviotaan – olisi Suomi valmis joistain puheessa tarkemmin määrittelemättömistä sitoumuksistaan joustamaan – miten ja kuinka pitkälle, jää kuitenkin ikävästi leijumaan yleisen poliittisen ahdistuneisuuden varjostamaan ilmapiiriin, jota vasten Niinistön monimerkityksellisiä rakenteita ja kerroksia sisältävää puhetta on mahdollista tulkita myös ei-niin-tolkullisten pyrkimysten ja arvomaailmojen tueksi.

Sääntöperustainen kansainvälinen järjestys ja sitä tukevaan kansainväliseen yhteisöön (international society) kiinnittyminen on yksi pilari itsensä Niinistön järjestelmällisesti rakentamassa ulkopoliittisessa jakkaramallissa:

Suomen turvallisuusaseman näen kokonaisuutena, joka seisoo useamman pilarin varassa. Niitä ovat kansallinen puolustus ja turvallisuus, läntinen integraatio, Venäjä-suhteet sekä kansainvälinen järjestelmä, erityisesti sen rakenne, sääntöpohjaisuus ja hallittavuus. Nämä pilarit elävät koko ajan – heikentyvät tai vahvistuvat kehityksen myötä. – Sauli Niinistö suurlähettiläspäivillä 25.8.2015

Venäjän toimet Ukrainassa ja Krimillä tuomitaan laajasti juuri kansainvälisten velvotteiden sekä sovinnaissääntöjen räikeisiin rikkomuksiin vedoten (aivan oikein!). Tähän nähden aikaisempaa relativistisemmalta vaikuttava tulkinta kansainvälisten säännöstöjen legitimiteetistä sekä niiden merkityksellisen vahvalta vaikuttavasta kontekstisidonnaisuudesta (”Kansainväliset säännökset ovat syntyneet ja niiden tulkinta on kehittynyt aivan toisenlaisissa olosuhteissa”) sisältää salakavalan kaltevan pinnan kaiun. Kuten huomasimme, tällä pinnalla liikkuvat lopulta myös Suomen ulkopolitiikan perusrakenteet. Kansainvälisen järjestyksen ylläpitämisen merkitystä korostavien kysymysten äärellä sääntöpohjaisuuden toteuttaminen ja sen arvosta tehtävät tulkinnat nousevat hyvin tärkeään rooliin.

Sovinnaissäännöt elävät toisinaan joustaenkin, kansainvälisin sopimuksin kirjatut sitoumukset hieman vähemmän joustavasti. Suomen kaltaisen pienen valtion näkökulmasta sääntöperustaisuus parantaa vakauden edellytyksiä sekä ulkopoliittisen toimintaympäristön ennustettavuutta (katsokaa vaikka keskusteluamme Venäjän tuottamasta epävakaudesta ja arvaamattomuudesta). Näiden piirteiden ja arvojen äärellä järjestyksen luonnetta kuvailevien sanamuotojen kanssa on syytä olla tarkkana, sillä pilkunviilaamisen ohella näitä tulkintoja seuraavat myös käytännöt ja ihmisten taipumus kollektiiviseen ”tolkuttomuuteen”.

Taakanjakovajetta ja lainsäädännöllisiä solmuja

Turvallisuuspolitiikan maailmassa kaikki on mahdollista. Nykyhetkeä piinaa jatkuva epävarmuus tulevaisuudesta ja nykyhetkessä tehtyjen johtopäätösten pitävyydestä. Näin myös etenkin Suomessa, jossa monien lähes kuriositeettina pitämät EU:n turvatakuut vaikuttivat nousevan lähes yhdessä yössä Suomen turvallisuuspolitiikan kovaksi ydinkysymykseksi, kuten esimerkiksi kokoomuksen Henna Virkkunen tilannetta kuvailee. Kyky vastata välittömällä sotilaallisella tahdonilmauksella vielä hiljattain oliiviöljyavuksikin ristittyyn Lissabonin sopimuksen avunantovelvoitteeseen on näin nostettu ärhäköityneessä ilmapiirissä Suomen turvallisuuspolitiikan uskottavuuden mittariksi. Avunantovelvoitteen EU:n tasolla aktivoineen Ranskan kanssa bilateraalitasolla käydyt neuvottelut eivät edes ehtineet käynnistyä, kun #turpo-vararikko oli jo ehditty julistaa. Hidasta hämäläistä reaktioiden vuolas virta hirvittää, mutta minkäs teet; sellaiseksi maailma on käynyt – aikajänteen tiivistyessä myös reaktiot kärjistyvät.

Suomen turvallisuuspoliittisen tuuliajon tikunnokkaan nostettu asiallinen syy paikannettiin nopeasti puolustusvoimalakiin. Se kun ei mahdollista virka-avusta irrallista, voimankäyttövaltuuksia sisältävän aseellisen avun tarjoamista Suomen rajojen ulkopuolelle (ks. erityisesti pykälä 12). Poikkeuksen tähän muodostavat (pääasiassa YK:n turvallisuusneuvoston mandaatilla toimivat) kriisinhallintaoperaatiot ja rauhanturvaamistehtävät, joista on edelleen säädetty tarkemmin laissa sotilaallisesta kriisinhallinnasta. YK:n peruskirjan 51 artiklassa, mihin myös NATO:n ja EU:n turvatakuukysymykset kansainvälisen oikeuden näkökulmasta palautuvat, sanotaan seuraavaa:

Jos jokin Yhdistyneiden Kansakuntien jäsen joutuu aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, ei mikään tämän peruskirjan säännös saa rajoittaa sen luonnollista oikeutta erilliseen tai yhteiseen puolustautumiseen, kunnes turvallisuusneuvosto on ryhtynyt tarpeellisiin toimenpiteisiin kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi.

Ilmeisesti syntynyttä tilannetta ei kuitenkaan tulkita itsepuolustusoikeutta koskevana kysymyksenä. Tähän mennessä käyty keskustelu ja Suomen reaktiot viittaavat pikemminkin solidaarisuuteen rinnastettaviin avunantovelvoitteisiin. Tätä vasten on kuitenkin huomionarvoista, että presidentti Hollande viittasi Pariisin iskuhin nimenomaan sotilaallisina iskuina ja sodankäyntinä. Olisiko Suomella siis mahdollista tulkita tilannetta tässä vaiheessa puhtaasti YK:n peruskirjan 51 artiklan määrittelemänä itsepuolustusoikeutta koskevana kysymyksenä? Tehty tulkinta ei siis vaikuttaisi viittaavan sotatoimiin ja puolustukseen, vaan puolustusvoimalaissa kirjattuun ”avun antamiseen toiselle valtiolle terrori-iskun, luonnononnettomuuden, suuronnettomuuden tai niihin rinnastettavan tapahtuman johdosta”, minkä yhteydessä ”ei saa käyttää voimakeinoja.” Tilanne kieltämättä hämmentää amatööriä. Voimankäyttöä säätelevän lain uudistamiselta sopii toivoa selkeytymistä (ja taiten harkittua, myös tulevaisuuden muutoksien mahdollisuudet huomioivaa muotoilua).

***

Oli miten oli, lainsäädäntöprosessin muutoksen vitkuttelusta aiheutuneiden esteiden katsotiin kriittisissä puheenvuoroissa muodostavan Suomelle eräänlaisen EU:n sisäisen taakanjakovajeen. Tämän seuraukset Suomen tulevien, joskin keskustelussa toistaiseksi erittelemättä jääneiden, avuntarpeiden osalta esitettiin potentiaalisesti turmiolliseksi. EU:n turvatakuiden puolustuksellemme tuottaman pidäkkeen kurssi vaikutti näin nousseen yhdessä yössä melkoisesti.

Kysymyksen voi tietysti kääntää toisinkin päin: mitä jos pyyntö tulisikin Suomen lähialueilta ja terrorismin vastaisia operaatioita astetta ”konventionaalisempien” turvallisuusongelmien kontekstissa? Suomi on linkittynyt eurooppalaiseen turvallisuusjärjestelmään EU:n kautta lähtemättömästi. Esimerkiksi Tomas Wallenius ja Matti Pesu ovat kirjoittaneet aiheesta ansiokasta pohdintaa ulkopolitist-blogiin. Uusi tilanne tuo kuitenkin eteemme enemmän kysymyksiä kuin vastauksia: mitä avunantovelvoitteet tarkoittavat sodankäynnin muotojen sekä uhkakuvien jatkuvan muutoksen keskellä? Mitä Rankan selvästi kahdenvälisiin neuvotteluihin tähdännyt ja EU:n tason päätöksenteon ohittamiseen liittyvä valinta (vetoaminen avunantolausekkeeseen yhteisvastuulausekkeen sijaan) merkitsee? Entä mitä tilanne tarkoittaa operationaalisella tasolla, jonka suhteen NATO:n valmiudet jäsenmaiden resursseista koostuvan puolustus- ja iskukyvyn organisoimiseen kriisitilanteissa tunnustetaan yleisesti olevan rutkasti Euroopan unionin valmiuksia edellä? Voiko nimenomaan terrorismin ja väkivaltaisen ekstremismin vastaisiin operaatioihin tähtäävää avunpyyntöä toimintamalleineen yleistää kaikkiin mahdollisiin uhkaskenaarioihin – kuinka pitkälle meneviä yleistyksiä toisin sanoen Ranskan pyyntöön esitettävistä vastauksista ja ennakkopäätöksistä voidaan johtaa?

Yksi asia ainakin lienee selvä: kysymys EU:n puolustusulottuvuudesta sekä Suomen sitoutumisesta siihen nousee laajan keskustelun kohteeksi tulevan ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon valmisteluprosessin yhteydessä. Ei kysymys Euroopan unionin puolustusulottuvuuden merkityksestä tietysti täysin tyhjästä tullut. Siihen kohdistuneet viittaukset ovat pikemminkin tasaisesti lisääntyneet niin määrältään kuin painoltaan. Ranskan eurooppalaista ratkaisua painottava, ja täten NATO:n sisällä itsenäistä linjaa jälleen tapaileva suuntaus ei ole mikään yllätys, jos päätöstä tarkastelee jälkiviisaasti Ranskan pidempää strategisen kulttuurin historiaa vasten.

Edellisiä kysymyksiä vasten käy myös ilmeiseksi, kuinka merkityksellistä Suomen kannalta on seurata myös muissa pienissä- ja keskisuurissa EU-maissa aiheen ympäriltä virinnyttä keskustelua sekä näiden aikanaan Ranskalle antamia vastauksia. Näin ulkoministeriössä ja Suomen lähetystöissä tällä hetkellä jo tehtäneenkin. Tällä hetkellä suomalainen keskustelu kuitenkin vaikuttaa kääntyvän vahvasti kohti omaa napaa. Vastauksessa Ranskan avunpyyntöön – hieman karrikoiden ja käydyn keskustelun piirteitä yleistäen – vaikuttaa olevan ensisijaisesti kysymys siitä, mitä vastauksemme ja sen rajoitukset aiheuttavat itsellemme; ikään kuin koko Euroopan huomio olisi juuri Suomen valinnoissa. Presidentin ja valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittisen ministerivaliokunnan tiistaina muotoilema vastaus Ranskan auttamisesta ”kaikilla mahdollisilla tavoilla” ei riittänyt vakuuttamaan niitä, joiden silmissä ”uudella aikakaudella” osoitettava kansojen välinen solidaarisuus mitataan viime kädessä rajojen yli kiikutettavina ”rautalähetyksinä”.

***

EU:n turvatakuukysymykseen on näin ehditty muutamassa päivässä liittää melko monta konditionaalia. Näiden ”mutta” ja ”entä jos” -lauseiden hallinnastahan ulko- ja turvallisuuspolitiikassa on pitkälti kyse. Ranskalle annettavan avun muodosta (mukaan lukien kysymys sotilaallisen vastauksen tarkoituksenmukaisuudesta) käyty keskustelu on sen sijaan jäänyt vähemmälle huomiolle, hukkuen jonnekin spekulatiivisen taakanjakovajeen sekä juridisten umpisolmujen päivittelyn varjoon. Ehkä Ranskan konkreettinen pyyntö ja kahdenkeskiset neuvottelut palauttavat julkisen keskustelun myös näille, hieman konkreettisemmille urille.

Miten Suomi siis voisi  Ranskalle vastata ja mitä Ranska todennäköisesti kysyy Suomelta? Euroopan unionin jäsenvaltioiden vahvuudet sekä toisaalta Suomen tilanteen tuntien ei olisi suuri yllätys, jos Suomen ja Ranskan väliset neuvottelut painottuisivat siviiliviranomaisten tasolla tapahtuvan poliisiyhteistyön sekä tiedustelutietojen vahvistamisen kaltaisiin teemoihin. Myös panostukset tehokkamman sekä tätä kautta hätää kokevien pakolaisten kannalta oikeudenmukaisemmin toimivaan Euroopan unionin rajavalvontaan saattavat nousta esiin, kuten myös kysymys Suomen jo nyt Irakin pohjoisosissa kurdeille antaman koulutuksen edelleenkehittämisestä. Suomen huomio lainsäädäntöprosessin etenemisestä sekä tähän liittyvä tarve pitää yllä aktiivista keskusteluyhteyttä mahdollisen operaation kestäessä noussee myös esiin. Tähän liittyen on myös mainittava, että Ranskan puolustusministerin esille tuomiin ”middle-power overstretch” -ongelmiin sekä tätä kautta muodostettavaan kytkyyn Syyrian tilanteen ja Ranskan muiden kriisinhallintaoperaatioiden välillä kannattaa suhtautua jonkinlaisella varauksella. Tämä lähinnä edellä esitettyä ennakkotapauksen muodostumista silmällä pitäen, vaikka Le Drianin viesti luultavasti lähtikin lähinnä isoimpien EU-maiden suuntaan.

Mitä Suomeen itseensä tulee, kääntynee jo vireillä oleva puolustusvoimalain uudistusprosessi nyt käydyn keskustelun perusteella sellaisiin uomiin, että on vaikea nähdä mittavia esteitä sen läpimenolle eduskunnassa, kunhan esitys sinne saakka aikanaan pääsee. Poliitikkojen koventuvaa, lähes kypärälinjalle taittuvaa retoriikkaa kannattaa suodattaa myös tarkoituksenmukaisena herättelynä ja pyrkimyksenä lainsäädäntöprosessin nopeuttamiseen – tai siis tässä vaiheessa vielä sen valmisteluun.

Kärkevä, ja tässä muodossa mielestäni perusteeton, ajatus Suomen turvallisuuspolitiikan henkisestä vararikosta, liittyy myös Suomen NATO-keskusteluun sekä Suomen ja Ruotsin väliseen puolustusyhteistyöhön. NATO:n kohdalla ajatus saatta olla sen suuntainen, että jos Suomi nyt EU:n turvatakuukysymyksen muodostaman ”testin” kohdalla jarruttelee, tekee tämä hallaa myös Suomen NATO-jäsenyyden näkymille. Koska päätös uusista jäsenistä perustuu Pohjois-Atlantin sopimusjärjestössä muodolliselle konsensukselle – näin ajatus jatkunee – ei Suomen mallioppilasmaisesta solidaarisuudesta voimapoliittisine sitoumuksineen Ranskan pyynnön edessä olisi haittaakaan ollut. Näin siis jos halutaan väistämättä arvuutella Suomen kollektiiviselle puolustukselle yleisesti antaman arvon ja siihen liitetyn mielikuvapolitiikan merkitystä nykyisten NATO-jäsenten näkökulmasta.

Mitä taas suomalaisen keskustelun katveisiin tulee, on niistä tässä kohdin mainittava ennen kaikkea Syyrian rauhanneuvottelut sekä laajempi Lähi-idän poliittinen tilanne. Esimerkiksi Martti Ahtisaari nosti tuoreeltaan Syyrian rauhanneuvottelut ja niihin panostamisen terrorismin vastaisessa politiikassa Isisin vastaisten sotatoimien edelle. Myös alueen poliittis-taloudellista jälleenrakennusta korostavat näkökulmat sekä alueelle annettavan välittömän humanitaarisen avun vaatimukset ovat jääneet hieman vähemmälle huomiolle, joskin kyllä presidentti Niinistö tähänkin puoleen puuttui tiistaina TP-UTVA:n jälkeen antamassa vastauksessaan. Ja onhan Suomi kaiken tämän tohinan keskellä ilmoittanut lisäävänsä Syyria-apuaankin. Mutta laajempaa keskusteluilmapiiriä vasten näistä kestävän rauhan sekä terrorismin olosuhdetekijöiden kannalta keskeisistä seikoista ei ole ainakaan omaan tutkaani hirveän paljoa esimerkkejä kantautunut.

***

Vielä loppuun kolme keskeistä, joskaan ei välttämättä tilanteen syheröisyyttä tyhjentävää pointtia Euroopan, sen lähialueiden ja Suomen vinkkelistä:

1) Euroopan yhtenäisyys ja solidaarisuuden laajuus. Reaktiot Pariisin iskuihin niitä seuranneine turvatakuukeskusteluineen voivat muodostaa merkittävän jakolinjan Euroopan henkisen yhtenäisyyden ja solidaarisuuden näkokulmasta. Eurokriisin sekä pienemmissä määrin myös Ukrainan sodan hajaannuttavat voimat ovat jo tovin nakertaneet Euroopan yhtenäisyyttä. (Venäjän ja Ranskan – sekä laajemmin lännen – suhde terrorismin vastaisessa politiikassa on tietysti vielä jokseenkin liikkuva muuttuja tässä yhtälössä.) Näkemykseni mukaan solidaarisuus ei kuitenkaan voi rakentua pelkälle raudalle. On hyvä muistaa eurooppalaisen jälleenrakennusprojektin, integraatioaatteen sekä nobelillakin palkitun rauhanprojektin funktionalistisempi perinne. Terrorismin vastaisessa toiminnassa on keskeistä myös kysymys siitä, miten kansojen välille rakentuva solidaarisuus saadaan valumaan valtioiden sisälle. Talouskuripolitiikan tai ihmisten vaikutusmahdollisuuksia vähentävien poliittisten käytäntöjen vaikutukset sosiaalisen eriarvoistumisen ja osattomuuden tunteiden vahvistumiselle sekä yleiselle segregaatiolle tulee ottaa myös vakavana kysymyksenä EU:n sisällä. Kysymys on täten laajempi kuin vain Molenbeekin kaltaisten ”etäpesäkkeiden” kitkemisestä.

2) Euroopan integraation tulevaisuus. Jäsenmaiden päätösten kokonaisuutena muodostuva vastaus Pariisin iskuihin ja Ranskan pyyntöön on merkittävä ennakkotapaus. Euroopan integraation laajenemisen näkökulmasta tilanne on mielenkiintoinen. Mitä turvatakuulausekkeen aktivoiminen tarkoittaa Euroopan unionin laajenemispolitiikalle Ukrainan, Georgian, Turkin ja muiden vastaavien valtioiden näkökulmasta? Vaikka Euroopan unionin laajeneminen onkin viimeisten vuosien kriisien johdosta ollut tosiasiallisesti jäissä, lisännee turvatakuupolitiikan aktivoituminen varovaisuutta entisestään. Integraation yleinen henki kohdistuneekin nyt entisestään sen poliittisen luonteen syventämiseen ja nykyisten rakenteiden vahvistamiseen.

3) Vältetään lintukotoajattelun lisäksi kapeakatseista itseruoskintaa. Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja Mika Aaltola arvioi maanantaina tuoreeltaan viikonlopun iskujen vaikutuksia Suomelle: ”Pariisin tapahtumien jälkeen emme ole enää sivullisia.” Lintukotoajattelu ja eristäytymisstrategia ei todella ole jaettuihin eurooppalaisiin arvoihin sitoutuneen Suomen kannalta kestävä ratkaisu. Itse laajentaisin ajatusta myös niin, että herkistyisimme maailman menolle tavalla, joka ei automaattisesti saisi meitä peilaamaan jokaista mahdollista kansainvälispoliittista tapahtumaa puhtaasti omaan napaamme. Tämä ei tietenkään välttämättä tarkoita mitään maailmaa syleilevään idealismiin heittäytymistä tai kansallisten intressien huomioimatta jättämistä. Pikemminkin kyse on siitä, miten näitä intressejä toteutetaan pitkällä aikajänteellä. Pariisin iskuihin vastaaminen laaja-alaiselta ja harkitsevalta pohjalta, mutta kuitenkin kansainvälinen solidaarisuus vahvasti mielessä, on myös Suomen intressien mukaista. Sotilaalliseen vaikuttamiseen Suomen rajojen ulkopuolella tulee suhtautua vakavana kysymyksenä, joka heijastelee kansainvälisten suhteiden sääntöperäisen (sovinnaisen) järjestyksen perustavia lähtökohtia. Tällaisen tavoitteen omaksumisesta ei olisi mitään syytä potea omaan napaan katsettamme kohdistavaa alemmuuskompleksia.

 

Paperitiikereitä, päättäväisyyskeijuja ja täyttyviä tyhjiöitä

“…unchecked aggression by one of the world’s foremost nuclear powers is so deadly serious.”

Venäjän sotilasoperaatio Syyriassa nostatti esiin tuttuja argumentteja Yhdysvaltain ja tämän liittolaisten heikkoudesta. Tilanne muistuttaa monelta osin Ukrainan kriisin alkuvaiheissa käytyä, paikoin jopa fatalistisia sävyjä saanutta keskustelua, jossa Ukrainan itsenäisyyden säilyttäminen ja ilmeiseltä vaikuttaneen maailmanpalon sammuttaminen nähtiin mahdolliseksi vain Ukrainalle suunnatun mittavan sotilaallisen tuen, jopa suoran vastaoperaation kautta. Ukrainan kohdalla lännen mittavaa sotilaallista operaatiota ei tullut, mutta ei tullut maailmanpaloakaan.

Ukrainan ympärille kuitenkin kehittyi varsin nopeasti jähmettynyt ja tietoisesti rajoitettuna säilynyt konflikti, jota keinojen osalta luonnehti vastapuolen lähtökohtaisista heikkouksista (esimerkiksi yhteiskunnallisen koheesion ja instituutioiden taso) ammentava pitkäkestoinen tukahduttamis- ja uuvutusstrategia. Ukrainan ja ukrainalaisten tulevaisuuden näkymiä sekä koettuja kärsimyksiä tämä huomio ei tietysti juurikaan huojenna, mutta lienee selvää, että sodan alkuvaiheiden hälyttävimmät tulkinnat tulevasta maailmanpalosta eivät osuneet oikeaan. (Tulkinta ei myöskään tarkoita sitä, että esimerkiksi kansallisen itsemääräämisoikeuden kaltaisten perustavien kansainvälisten normien tietoiseen loukkaamiseen tulisi suhtautua olankohautuksilla).

Ukrainan kohdalla tulkinnat Venäjän intentioista laimenivat ajan myötä kriisin alkuvaiheiden keskustelua hallinneista duginilaisista dystopioista kohti maltillisempia arvioita. Nyttemmin yleinen arvio lienee, että Venäjän pyrki(i) saavuttamaan pysyvän vaikutussuhteen Ukrainan sisäpolitiikkaan sekä vahvistaa asemiaan eurooppalaisen turvallisuusarkkitehtuurin revisioimiseksi (tai ainakin vuoden 1990 Pariisin asiakirjaan kirjatun hengen haastamiseksi ja uudelleentulkitsemiseksi). Ukrainan kohdalla selkeyttä läntisiin tulkintoihin haettiin analogioista, olivat ne sitten historiallisia (uusi kylmä sota; München 1938; ensimmäiseen maailmansotaan johtaneet tapahtumat; Hitler-kortit; Georgia 2008) tai poliittis-maantieteellisiä (Ahvenanmaa tai Gotlanti on seuraava Krim; Baltian venäjänkieliset vähemmistöt ovat seuraava Itä-Ukraina).

Venäjän muodostaman merkittävän, jopa eksistentiaalisen uhkan toistaminen on sittemmin vakiintunut osaksi läntistä keskustelua. Tällä tavalla Ukrainan sodan alkua leimannut alarmismi saa jatkoa hieman laveammin uhkakuvaston pysyvyyttä korostavissa tulkinnoissa, joita edellisissä linkeissä edustavat erityisesti läntisten sotilasjohtajien (kenties osittain virankin puolesta esitetyt) näkemykset. Vaatimukset lännen sotilaallisesta vastauksesta eivät myöskään hävinneet Ukrainan kriisin jatkuessa. Ajatuksena tässä suhteessa lienee ollut, että sotilaallinen vastaus olisi mahdollista nähdä jo varsin varhaisessa vaiheessa valitun pakotepolitiikan loogisena jatkumona, mikä edelleen vahvistaisi myös pakotelinjan pidäkevaikutusta.

Mitä sotilaallisen vastauksen vaatimukseen tulee, lienee edellä mainituista analogioista yleisimpiä ollut niin sanottu ”Chamberlain ja München 1938” -vertaus sekä tähän liittyvä ajatus myöntyväisyyspolitiikan automaattisesta turmiollisuudesta. München-analogia (ks. myös 1 ja 2) vaikuttaa muutoinkin ponnahtavan tasaisen varmasti esiin, kun yleisöä pyritään herättelemään sotilaalliseksi eskaloitumassa olevien poliittisten kriisien ja niihin vastaamattomuuden katastrofaalisilla seurauksilla. Kirjaimellisesti esitettynä analogia on kuitenkin kokenut melkoisen inflaation, minkä lisäksi sen varassa rakentuva populaari käsitys maailmanpolitiikan rautaisten lakien ymmärtämisen välttämättömyydestä on ollut lähellä johtaa potentiaalisesti vaarallisiin virhetulkintoihin.

On kuitenkin huomattava, että ”Münchenin haamun” vaikutus on kirjaimellisesti tehtyjä vertauksia laajempi (sama pätee myös München-analogian vastinpariin, suurvaltojen Vietnam/Afganistan -kompleksiin). Esimerkiksi Syyrian kriisin alkuvaiheissa toistuneet vaatimukset Yhdysvaltain ja lännen voimapoliittisesta määrätietoisuudesta (resolve) sekä tämän mukaisesta vastauksesta Venäjän provokaatioihin sisälsivät jälleen vähintään palan München-korttiinkin usein kirjoitetusta ajatuksesta, jonka mukaan nimenomaan epäröinti sekä eskalaatiovalmiuden osoittamisen puute johtaa vastapuolen aggression laajentamista ruokkivalle kaltevalle pinnalle. Tässä reseptissä kaikenlainen ”suhteellisen heikkouden” osoitus nähdään automaattisesti turmioon vievänä politiikkana samalla, kun vastapuolen machiavellistisen menestyksen mittareiksi vaikuttavat toisinaan riittävän pelkät intentiot (tai niiden tulkinnat).

Vihreää valoa Venäjälle?

”By not confronting Putin and Russia sufficiently over its illegal and unwarranted invasion and occupation of Ukraine, the U.S. and its western allies effectively gave Putin a green light to project force in other key geostrategic hot spots.”

Siviilien näkökulmasta vaillinaisetkin tietoisesti rajoitetutkin sotilaalliset toimet toki ovat ongelmallisia, Syyrian kohdalla suorastaan katastrofaalisia. Siviilien suojelu ei kuitenkaan aina välity päällimmäisenä huolena sotilaallista määrätietoisuutta ja vastausta vaativissa puheenvuoroissa, joissa huomio kääntyy helposti pois sodan uhreista, tässä tapauksessa Syyriasta itsestään. Syyrian arvo tulee tällöin ymmärretyksi suurvaltapoliittisen kamppailun alustana tai vaikkapa testiksi Yhdysvaltain globaalin johtajuuden menetyksestä, ei niinkään syyrialaisten tulevaisuuden näkökulmasta. Venäjän toimet luonnollisesti vain pahentavat tilannetta Syyriassa, mutta on myös olemassa mahdollisuus, että tulkinta ”Syyrian pelin” suurvaltapoliittisista panoksista tekee myös läntisten valtojen suhtautumisesta entisestä kyynisemmän. Tällaisen kyynisyyden kierteen vahvistuessa Syyria tulee helposti rinnastetuksi 1980-luvun Afganistaniin (sekä tätä kautta sijaissodan kuluttavaan vaikutukseen Neuvostoliiton romahduksen yhtenä tekijänä). Ajatus ei tarjoa kovinkaan lohdullista tulevaisuuskuvastoa syyrialaisille itselleen.

Ongelmia seuraa kuitenkin jo ennen normatiivista harkintaa, argumentin tasolla. Kovapintaisen vastauksen puolestapuhujat olettavat, että toimimattomuus (jopa suoranainen strategian puute) tarjoaa vihreän valon Venäjän revisionismille. Näin itse asiassa argumentoitiin jo Ukrainan kohdalla, ja tältä pohjalta onkin helppoa esittää linkki Ukrainan ja Syyrian välillä: mitä jos Yhdysvallat olisivat liittolaisineen tuhonneet Assadin kemialliset aseet muutama vuosi takaperin ilmaiskuin ja saaneet (kuin ihmeen kaupalla) tämän lisäksi Syyriassa käyntiin orastavan demokratisoitumisprosessin, joka syrjäyttäisi Assadin hallinnon – olisiko tämä ”päättäväisyys” saanut Venäjän perääntymään tai rajoittamaan vaikutuspolitiikkaansa? Ei välttämättä, ainakin jos uskoo argumenttia, jonka mukaan Libyan menettäminen oli keskeisessä roolissa Venäjän Lähi-idän politiikan koventumisen taustalla. Lisäksi on hyvä syy uskoa, että myös Assadin hallinnon menettäminen ilman roolia siihen johtaneessa prosessissa olisi vain lisännyt Venäjän riskinottokykyä (Syyria oli ja on Venäjälle Libyan jälkeen entistä tärkeämpi linkki alueen politiikkaan), kuten esimerkiksi prospektiteoriaa seuraamalla voitaisiin odottaa tapahtuvan. Tämän ajatuksen tulisi itse asiassa esiintyä erityisesti sellaisten tulkintojen yhteydessä, joissa vedotaan monenmoisiin psykologistisiin argumentteihin aina Putinin irrationaalisuudesta ja psykohistoriasta isovenäläisen mystiikan ja arvontunnon vaikutuksiin.

Toisekseen, kun palataan Ukrainan kriisin laajempiin seurauksiin, Venäjän aggressioon kyllä vastattiin lännen toimesta, vaikka ei (ainakaan kovin näkyvällä) sotilaallisella tasolla. Ilmeisesti vastauksen symmetrian puute vain ei tyydyttänyt kovapintaisemman päättäväisyyden perään haikailevia. Tosiasiallisista vastauksista selvimpiä olivat talouspakotteet, jotka tiukkenivat venäläisellä kalustolla alasammutun malesialaisen matkustajakoneen tragedian jälkeen. Näiden tehosta Venäjän talouteen taitaa ainakin läntisessä keskustelussa vallita lähestulkoon konsensus. Myös NATO:n sisäiset toimenpiteet sen kollektiivisen puolustuskyvyn kehittämiseksi (mukaan lukien doktriinin päivittäminen), kiertävien joukkojen siirtäminen Puolaan ja Baltian maihin, materiaalin ennakkosijoituspäätökset sekä Suomen ja Ruotsin välisen turvallisuusyhteistyön vahvistuminen ja yleinen lähentyminen NATO:n kanssa voidaan ainakin osittain pitää vastauksina Venäjän toimiin. Näistä Suomen ja Ruotsin välinen käytäntölähtöinen puolustusyhteistyön suhde on tiivistynyt edelleen aina viime päiviä möyten merivoimien yhteisosaston kehittämistä koskevan ilmoituksen sekä NATO-selvityksen koordinaatiota koskevien ajatusten muodossa.

Käytäntöperustaiset askeleet eivät kuitenkaan vaikuta riittävän voimapolitiikan sekä suurvaltojen (tai sellaiseksi pyrkivien) automaattisen offensiivisuuden analyysinsa kiintopisteiksi ottaville. Ukrainan kriisin alkuvaiheissa, Krimin anneksoinnin jälkeen, alarmistisimmat äänensävyt esimerkiksi uskoivat, että jos Venäjän Krimillä ja Itä-Ukrainassa järjestämiin provokaatioihin ei vastata symmetrisesti nimenomaan sotilaallisella tasolla, viiltää Venäjä maayhteyden, ei vain Krimille, vaan mahdollisesti myös Ukrainan ja Moldovan rajalla sijaitsevaan Transnistriaan saakka. Tästä seuraisi edelleen vyöryminen kohti Yhdysvaltain läntisiä liittolaisia, joiden turvana oleva Yhdysvaltain pelote haurastuisi yhtä tahtia sotilaallisen vastauksen viipymisen kanssa. Myöhemmin vastaavaa argumenttia käytettiin ainakin Mariupolin satamakaupungin kohdalla, jonka katsottiin olevan vain välipala, kun Putin pyrkii lännen päättämättömyyden suojissa ”saartamaan” Ukrainan Mustaltamereltä, kenties jopa luomaan maasillan Krimille.

Tosiasiat puhuvat myös sen puolesta, että Venäjä on osoittanut osittaista pidättäytymistä Krimin ”opportunistisen hetken” ja menestyksen jälkeen. Jopa paljon puhutun ”hybridivaikuttamisen” – oli kyse sitten Venäjään vahvasti yhdistetyistä kyberiskuista tai esimerkiksi energiapoliittisen vaikuttamisen käytöstä – voidaan katsoa olleen varsin rajoitettua suhteessa siihen hätäännykseen, jonka lävitse Venäjän revisionismia ja sen häikäilemättömyyttä Ukrainan kriisin alkuvaiheissa tavattiin monelta taholta lukea. Tämä ei tietysti tarkoita sitä, että Venäjän pintapuolisella sapelinkalistelulla ja esimerkiksi ydinaseilla uhkaamiseen tulisi suhtautua flegmaattisesti. Yhtä lailla tulisi kuitenkin välttää ylitulkintoja ja retoriikkaa, jolla paikataan omien politiikkasuositusten seurausten arvioinnin puutteesta syntyviä aukkoja.

Resolve fairy

Vaikka Venäjän toimet Ukrainan sodan ympärillä ovat olleet alueellisesti epätasapainottavia (myös vaarallisia ja uhkailuun perustuneita), ja esimerkiksi Viron suuntaan suoran provokatiivisia, ei sotilaallisen opportunismin kierrettä käynnistävää dominopalikkaefektiä koettukaan. Analyysi siitä, miksei näin tapahtunut, vaikka Venäjän toimiin ei vastattu symmetrisesti nimenomaan sotilaallisella tasolla, lienee nyt erityisen arvokas. Jos syy oli lännen toiminnasta, kumoaa tämä teesin lännen ”päättäväisyyden” heikkoudesta sekä sotilaallisen vastauksen välttämättömyydestä. Kenties voimme olettaa, että lännen hapuilevaksi toisinaan leimattu yhteisrintama talouspakotteineen ja yleisine sotilaspoliittisine herkistymisineen on sittenkin varsin onnistunut reaktio? Jos syy puolestaan löytyy Venäjän vapaaehtoisesta pidättäytymisessä sekä tietoisesta keinojen rajoittamisesta (vaikka sitten väliaikaisesti), haastaa tämä yhtä lailla teesin tinkimättömän sotilaallisen vastauksen automaattisesta hyveellisyydestä.

Joka tapauksessa huomio on nyt (tai oikeastaan jo jonkin aikaa) siirtynyt Ukrainasta ja Itämeren lähialueskenaarioista kohti Syyriaa (ja samalla Suomessa oireellisesti informaatiotilan ”eheyttä” peräävään, hieman ahdashenkiseltä vaikuttavaan keskusteluun). Vaikuttaakin siltä, että juuri kapeasta voimapoliittisesta ja sotilaallisesta katsannosta ammentavat näkökulmat luovuttavat aloitteellisuuden Venäjälle: kun tilannetta väistämättä halutaan tarkastella laajempana, idän ja lännen välisenä strategisena nollasummapelinä, näyttäytyy jokainen liike, käänne ja intention osoitus jo potentiaalisena menetyksenä. Tämä puolestaan luo henkiset, omaehtoisesti rakennetut kahleet käsityksellemme toiminnanvapaudestamme, mahdollisuuksistamme sekä näin pienvaltion näkökulmasta käytettävissämme olevan ulkopoliittisen työkalupakin sisällöstä.

Edellä kuvailtu ”resolve fairy” -argumentti (ratkaisu uskottavaan pelotteeseen perustuu vastapuolen vakuuttamiseen siitä, että kaikkiin mahdollisiin kriiseihin vastataan tinkimättömästi sotilaallisin keinoin) on ainakin osittain loogisesti epäjohdonmukainen. Ensinnäkin sotilaallista toimeliaisuutta peräänkuuluttavista puheenvuoroista puuttuu monesti yksityiskohtainen harkinta mahdollisista sotilaallisen vastauksen keinoista ja näiden seurauksista. Kuten Jeremy Shapiro toteaa:

”This is not a pissing contest. Boldness rarely has benefits in international relations, particularly for status quo states like the United States. Caution is a good thing, and boldness is rarely rewarded.”

On tietysti selvä, ettei ajankohtaiskommentaareilta voida vaatia puolustuspolitiikkaa näpeissään pitävien sotilaiden ja poliitikkojen omaamaa tilannetietoutta. On kuitenkin aivan toinen asia esittää voimapolitiikan rautaisiin lakeihin perustuvia maksiimeja vakioresepteinä ilman harkintaa mahdollisen voimankäytön laajakantoisemmista seurauksista, vastapuolen käytössä olevien resurssien todellisesta tasosta, aikaisemmista opetuksista sekä yleisestä tilannesidonnaisesta harkinnasta, jota sumentaa Venäjän politiikan onnistumisen arvioinnin ja sen tekoja ilmentävien intentioiden lavean kuvailun sulautuminen.

Konkreettisiakin ehdotuksia sotilaallisen päättäväisyyden osoittamiseksi on toki esitetty. Monesti nämä ”päättäväisyyskeijun” reseptit vaikuttavat kuitenkin argumenttien eetokseen nähden varsin teknisiltä: lisätään sotilaallista konsultointia ja materiaaliapua lännen kumppaneille; toteutetaan sotaharjoituksien sarjoja kriisialuetta vasten olevilla sivustoilla; kehitetään strategisia konsepteja, liittosuhteen taakanjakoa sekä läntisen yhteisön välisiä sotilasteollisia linkkejä; otetaan informaatiotila haltuun vastapropagandan voimin; vaaditaan sotilasbudjettien korottamista ja niin edelleen. En väitä, ettei jotkin näistä keinoista olisi perusteltuja ja taiten toteutettuna myös tasapainottavia ja turvallisuustilannetta vakauttavia. Tärkeä huomio sisältyy kuitenkin siihen, että mainitut keinot ovat varsin selvästi ”varovaisuusharkinnan” ohjaamia, ei impulsiivisuuden osoittamiseen perustuvia osoituksia välittömästä vankkumattomuudesta. Vallitsevaan alarmismiin nähden ne toisin sanoen vaikuttavat varsin perinteiseltä liittosuhteen koheesion ylläpitoon tähtäävän toiminnan jatkeilta.

Edellinen saattaakin hyvin olla se taso, joka on täysin riittävä nykytilanteen epäsymmetrian huomioiden, kuten Mark Galeotti myös vihjaa artikkelissaan “Why Russia is not an existential threat for the west”:

“Moscow is hardly unaware of the massive Western preponderance of forces, and so it uses its military largely as a political and propaganda instrument. As I explore elsewhere, the real dangerous are to be found in its ability to disrupt, distract, and divide the West and also undermine the international system.

Paperitiikerin paradoksi

Esitettyjen keinojen ja tilannekuvan epäsymmetria liittyy läheisesti toiseen sotilaallisen vastauksen välttämättömyyttä esittävän argumentin epäjohdonmukaisuuteen, jota voidaan kutsua Jack Snyderia seuraten ”paperitiikerimyytiksi” (ajatuksen nappasin Daniel Nexonin blogikirjoituksesta). Vastapuoli toisin sanoen koetaan samalla sekä heikoksi että vahvaksi: se kyllä tottelee helposti ”päättäväisellä sotilaallisella vastauksella” verestettyä pelotesignaalia, mutta samalla käsitämme vastapuolen olemukseen pesiytyneen sisäsyntyisen pahuuden (irrationaalisuuden, mutta kuitenkin loogisesti tiettyä ohjelmaa toteuttavan?) tuottavan eräänlaista automaattista aggressiivisuutta. Jos vastapuoli kuitenkin on sisäsyntyisesti aggressiivinen, miksi se kuuntelisi päättäväisyyskeijua? Samalla kuitenkin oletetaan, että vihollinen on padottavissa varsin perinteisin ja suoraviivaisin keinoin, toisin sanoen osoittamalla ”sotilaallista päättäväisyyttä”. Onko vastapuoli (tässä tapauksessa Venäjä) siis voimakas ja revisionistinen vai heikko ja opportunistinen? Molemmat vaihtoehdot mahtuvat turhankin näppärästi saman argumenttirakenteen sisälle.

Kolmas epäloogisuus koskee analogiaa (usein ei-julkilausuttua sellaista) Syyrian ja Ukrainan ”vihreiden valojen” välillä. Ukrainan kohdalla läntistä päättäväisyyttä vaadittiin muun muassa suoran sotilaallisen vastauksen, kriisin edetessä vähintään Ukrainalle annettavan sotilaallisen tuen muodossa (mitä jossain määrin lopulta myös annettiin). Ajatuksena ilmeisesti oli, että näin Venäjä saadaan perääntymään ja tämän opportunismi paljastettua. Ajatuksen kontrafaktuaali versio Syyrian kriisin kohdalla kulkee siten, että jo sotilaallinen tuki Ukrainalle olisi estänyt Venäjän intervention Syyriaan. Miksei Yhdysvaltain sotilaallinen tuki ja vaikutus Syyriassa sitten estänyt Venäjää viimeisimmän intervention kohdalla? Entä miksei Yhdysvaltain sotilaallinen apu Georgialle estänyt tämän ja Venäjän välistä sotaa vuonna 2008?

Suomalaisessa keskustelussa yleinen vastausmalli edellisiin kysymyksiin on korostanut, että ainoastaan täysjäsenyys Pohjois-Atlantin sopimusjärjestössä ja sen kollektiivisen turvatakuujärjestelyn piirissä takaa uskottavan pelotteen Venäjää vastaan. Ukrainan ja Georgian kaltaiset valtiot erotetaan NATO:n täysjäsenyyden omaavista valtioista, aivan kuten Suomi ja Ruotsikin. Syntyy kuva maailmasta, joka koostuu kahdenlaisista valtioista niiden puolustuspoliittisten institutionaalisten kytkösten perusteella. Tämä on melko karkea luenta valtioiden sisäisistä piirteistä ja sen pohjalta tehty jaottelu, jopa kovapintaisen ja huomattavasti yksinkertaistavan rakenteellisen realismin vinkkelistä. Lisäksi, edellisen huomion NATO/ei-NATO jaosta muistaen, Ukrainan kohdalla käytettiin yllättävän paljon argumentteja kaltevista pinnoista, jotka vaikuttaisivat jo Ukrainan koskemattomuuden loukkausten kautta välittömästi esimerkiksi Yhdysvaltain Euroopan liittolaisille takaaman pelotteen uskottavuuteen.

Tyhjiöiden imua

Suomen tapauksessa argumentti NATO:n ulkopuolista tilaa riivaavasta eksistentialistisesta turvattomuudesta perustuu ajatukseen sotilaallisista tyhjiöistä ja niiden väistämättä tuottamasta ärsykkeestä suurvaltalogiikan ajattomassa maailmassa. Tällainen perusasetelma johtaa suomalaisen turvallisuuspoliittisen keskustelun helposti asetelmaan, jossa sitä kammetaan vain hypoteettista NATO-jäsenyyttä ja sen tuottamia vaikutuksia vasten. Maailmasta kehittyy mustavalkoisten perusratkaisujen määräämä tila, jossa herkkyys toiminnanvapauteen ja käytännön yhteyksiin kärsii, aivan kuten puolustusvoimien komentaja Jarmo Lindberg vaikuttaisi omalla elegantilla tavallaan myös viittaavaan hiljan Suomen NATO-edustustossa tehdyn haastattelunsa loppupuolella (käytäntöyhteyksistä löytyvistä langanpätkistä myös se tie jäsenyyteen aukeaa, ei mustavalkoisen ja ideologissävytteisen suostuttelun kautta).

Ajatukset sotilaallisista tyhjiöistä perustuvat näkemykseen kansainvälistä systeemiä liikuttavasta yksinkertaisesta mekaniikasta. Venäjän, aivan kuten minkä tahansa suurvalta-aspiraatiota omaavaksi oletetun valtion, tulkitaan katsannossa ennemmin tai myöhemmin hyödyntävän (ellei suorastaan täyttävän) vallan tasapaino-opin (karkeita) perusteita seuraten vasten minkä tahansa sen ulottuvilla olevan ”sotilaallisen tyhjiön”. Kansainvälinen politiikka näyttäytyy näin edelleen vahvasti territoriaaliselta, eikä ajatus tilallisista ”tyhjiöstä” oikein kohtaa geoekonomiasta nousevaa päivitetympää luentaa, jossa painotetaan kriittiseen infrastruktuuriin ja valtioalustan toimintakykyyn vaikuttamisen estämistä hankaloittamista sekä globaaleilla yhteisalueilla toteutuvien talousvirtojen hallinnan ja näiden muodostamien kytkentöjen vapauksien kaltaisia kysymyksiä.

Voimakasta ja välitöntä sotilaallista vastausta vaativien äänenpainojen taustalla vaikuttaisi siis toimivan eräänlainen maailmankuvallinen uskomusjärjestelmä, jossa suurvaltojen intentiot johdetaan automaattisesti siitä, mitä niiden on mahdollista tehdä, ei siitä, mitä ne missäkin poliittisessa kontekstissa aikaisempia tekojaan vasten todennäköisesti tekisivät. Informaatiotilassa, johon Suomessa on viime aikoina kohdistettu paljon huomiota, taistelu hyvän ja pahan sekä totuuden ja valheen rintamalinjalla kääntää ajatuksen sotilaallisesta tyhjiöstä erityiseksi ”harmaaksi alueeksi”, joka ikään kuin olisi muita tiloja otollisempi erilaisten väripalettien sekoittavalle käytölle.

Sotilaallisten tyhjiöiden ja informaatiopsykologisten harmaiden alueiden imuun Suomen kontekstissa palaan kuitenkin joskus myöhemmin. Tämän tekstin tarkoitus oli lähinnä problematisoida (joskaan ei pysyvästi kumota) ajatusta sotilaallisen päättäväisyyden lähes selkärankareaktiona esitettävästä automaattisesta hyveellisyydestä konfliktien eskalaatiokontrollin välineenä. Argumentin problematisointi ei poista sitä tosiasiaa, että Venäjän toimet esimerkiksi Syyriassa vain vaikeuttanevat poliittisen ratkaisun aikaansaamista pitkällä aikavälillä ja kurjistavat tavallisten syyrialaisten elämä. Vaikka lännen sotilaallisen tinkimättömyyden osoitus ei toisikaan kestävää ratkaisua tilanteeseen, ei tekemättömyys ja silleen jättäminenkään tarjoa poliittisesti kestävää tietä.

Pienen valtion näkökulmasta poliittisten ratkaisujen ensisijaisuuden korostamisella sekä kansainvälisen järjestyksen sovinnaissääntöjen – erityisesti kun kyse on voimankäytön säännöstöistä – pedanttisella tulkinnalla on lähes itseisarvoinen asema. Lisäksi on huomattava tavallisten ihmisten elämän realiteetit. Esimerkiksi pyrkimys Venäjän tietoiseen ajamiseen kohti ”uutta 1980-luvun Afganistania” toteutuisi ennen kaikkea syyrialaisten itsensä kustannuksella. Välimaaston ratkaisun – kuten minkä tahansa ratkaisun sanan varsinaisessa merkityksessä – tulee lähteä liikkeelle pyrkimyksestä rakentaa poliittista tahtoa, tarvittaessa painettakin, kyseisen alueen valtioiden sekä näiden muodostamien valtaklikkien välille. Sitä ennen meidän on kuitenkin keskityttävä Lähi-idän alueellisen kriisin oireiden hoitoon, mikä tarkoittaa muun muassa alueelle suunnattavan humanitaarisen avun lisäämistä sekä pakolaisten kärsimysten auttamista niin paikan päällä kuin täällä Euroopassakin. Tällä välin voimme pohdiskella seuraavia Mark Galeottin sanoja Venäjän agressioon suhtautumisesta:

”Finally, such [alarmist] rhetoric plays to Putin’s narrative. It helps support his notion that a hostile West is treating Russia like an enemy. On the day Dempsey was confirmed in his new position, I watched Vremya TV news lead with a package of stern, uniformed American generals talking about the Russian “threat” interspersed with footage of US soldiers in Europe, tanks rumbling and guns blazing. It also actually vests Moscow with much more power and weight than it deserves. To a considerable extent, Putin’s foreign policy is one of bluff and bluster, and the more American generals puff up the Russian bear, the better Putin’s hand at this game of geopolitical poker.

Arguably, treating Russia as some kind of wayward but darkly amusing comic operetta wannabe power – hard as that might be so long as Moscow’s men and munitions are causing mayhem in Ukraine – might actually be a much more appropriate response, and give the Kremlin rather more sleepless nights.”

RAJA HAJATUKSIA

Pohdintoja politiikasta, rajoista ja maailmasta

Grauzas!

Just another WordPress.com site

tamperekroketti

Krokkaamalla ympäri maan!

PAXsims

Conflict simulation, peacebuilding, and development

The Disorder Of Things

For the Relentless Criticism of All Existing Conditions Since 2010

Critical Geopolitics

Gerard Toal (Gearóid Ó Tuathail). Writing on the world political map

Justice in Conflict

On the challenges of pursuing justice

rogermacginty

peace, conflict and international relations

Progressive Geographies

Thinking about place and power - a site written and curated by Stuart Elden

osmoapunen

A fine WordPress.com site

Epämuodikkaita ajatuksia

Sota on valtioiden elinkysymys, elämän ja kuoleman piiri, tie nousuun tai tuhoon. Siksi siihen ei pidä kevytmielisesti mennä. Sun Tzu

Random thoughts

Sanottua: "Epäviralliseksi some-upseeriksi nousseen James Mashirin aina turpo-asioissa ajan tasalla tai vähän edelläkin oleva blogi tapahtumien käänteistä. Suomeksi, och på svenska."

1baltic1bullet's Blog

Mental Gulf of Finland

Itsen alistus

Työ, tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa

Yanis Varoufakis

THOUGHTS FOR THE POST-2008 WORLD

Michael Roberts Blog

blogging from a marxist economist