Confederations Cup – mainettaan parempi turnaus

Aikoinaan turhakkeena pidetty Conferations Cup on selvästi lunastanut paikkansa kansainvälisessä futiksessa. Fifan päätös muuttaa turnaus kerran neljässä vuodessa pelattavaksi mm-esiturnaukseksi on ollut mainio. Turnaus tarjoaa isäntämaalle mahdollisuuden herkistellä tulevien mm-kisojen – maailman suurimman yksittäisen turnauksen – järjestelyjä. Turnausisäntä Brasilialla kieltämättä riittääkin herkisteltävää; stadionien kunnostustyöt ovat olleet myöhässä ja työn laatua ollaan kyseenalaistettu. Tähän päälle sitten koko joukko sosiaalisia, taloudellisia ja poliittisia ongelmia.

Parhaillaan pelattava Confederations Cup on tarjonnut myös kilpailullisesti viihdyttävää futista, kenties turnauksen kummajaista, Tahitia lukuun ottamatta. Esimerkiksi kotijoukkue Brasilia on maailmanmestarivalmentajansa Luiz Felipe Scolarin johdolla pyrkinyt systemaattisesti koulimaan tulevaa maailmanmestarikokoonpanoa. Brasilian peli on Scolarin taktisesta tinkimättömyydestä huolimatta edelleen liian passiivista ja yllätyksetöntä tulevan maailmanmestarin titteliä ajatellen.

Scolari pelata upporikasta ja rutiköyhää: Brasilian peliin elinvoimaa tuova luovuus on tällä hetkellä täysin kahden kovissa liemissä keittämättömän nimen varassa. Neymaria ja Oscaria ei olla vielä testattu kovissa paikoissa. Vielä epävarmempi kortti löytyy Brasilian maalin suulta. Julio Cesar tuskin mahtuisi edes Espanjan tai Italian maajoukkueiden penkille.

Italia on myös ollut mielenkiintoinen joukkue. Cesare Prandelli on saanut hitsata joukkueensa yhteispeliä hartaudella. Työ näkyy maajoukkueelle epätavanomaisena taktisena ketteryytenä, ainakin mitä ryhmityksiin tulee. Italia on pelannut 4-1-2-2-1 systeemillä (eräänlainen joulukuusi, jossa Pirlolla on keskikentän pohjalla vapaa rooli), joka kuitenkin taittuu joustavasti Italian sarjoissa viime vuosina nousussa olevaksi 3-5-1-1 systeemiksi.

Tyyliltään Italia on kuitenkin hitusen passiivinen, eikä sen prässipeli ole toiminut. Keskikentän kolmikko – Montolivio-Pirlo-De Rossi – on hidas. Italia ei tästä syystä kykene nopeaan vastahyökkäyspeliin. Aquilani, Giovinco, Giaccherini sekä huikeassa iskussa oleva Balotelli kyllä kykenevät hyökkäyspäässä nopeisiin kuvioihin, mutta välillä pallon saaminen maalipaikkoihin vaikuttaa tuskaiselta ja hyökkäyskuviot rakentuvat ja kaatuvat sen mukaan, millä pelipäällä edelleen kypsyvä Balotelli kulloinkin on. Lisäksi Italian puolustus vaikuttaa maan futiskulttuurin historian tuntien (Herreran catenaccio ja Sacchin koko kentän alueprässi…) yllättävän haavoittuvaiselta. Nämä elementit ovat toisaalta tuottaneet erittäin viihdyttäviä matseja. Italian ja Japanin välinen alkusarjapeli, jonka Italia voitti vaivoin 4-3, on vahva ehdokas vuoden viihdyttävimmäksi jalkapallo-otteluksi. Ei todellakaan kuulosta tyypilliseltä Italian jalkapallomaajoukkueen koitokselta.

Piper Wit, Suomenlinnan panimo

Piper Witin belgityyppiselle witbeer-oluelle tyypillinen oljenkeltainen väri huokuu kesäistä raikkautta. Suodattamaton rakenne on hitusen läpikuultava. Ulkonäkö on itse asiassa niin lähellä Hoegaardenin perusmättöä ja Fransiskanerin vaaleaa, etten osaisi kertoa eroa. Tuoksussa ollaan lähempänä Hoegaardenin perustuotteita: hennon sitruksinen tuoksu on myös hitusen makea. Tuoksu täydentää ulkonäöstä tullutta ensivaikutelmaa, mikä lataa odotuksia maun suhteen.

Maistellessa erot Keski-Eurooppalaisiin virkaveljiin alkavat tuntua. Suutuntuma on vehnäolueksi alkuunsa yllättävänkin täyteläinen, mikä ei aivan vastaa raikasta tuoksua ja koostumuksen tarjoamaa ensivaikutelmaa. Makua kaipaisi hitusen lisää. Mausta erkanee heti jotain vaikeasti kuvailtavaa, joka kuitenkin häipyy nopeasti makean jälkimaun tieltä. Liekö ollut ainesosissa mainittu korianteri, joka tuo makuun hitusen eksoottista mausteisuutta (panimon nettisivujen kuvauksessa mainitaan lisäksi pomeranssi ja appelsiini). Tästä kehkeytyikin idea: Piper Wit saattaisi toimia mainiosti miedosti maustetun aasialaisen sapuskan kyytipoikana?

Piper Wit vaikuttaa oluelta, joka on parasta nauttia mahdollisimman kylmänä, aivan kuten monet muutkin vehnäoluet. Omani vietti pöydällä puolisen tuntia pullossa, minkä jälkeen vielä jokusen minuutin lasissa – olisi voinut olla kylmempääkin. Maun puolesta olut ei ole mikään varsinainen pettymys, vaikka se hitusen miedoksi osoittautukin. Uskon kuitenkin, että makea jälkimaku löytää ystäviäkin. Tuoksussa vaikuttanut sitrusmaisuus ei enää makunystyröille avaudu samalla intensiteetillä. Pieni lisäys kirpeän ja happaman puolella saattaisi antaa oluelle lisäterää, vaikka sitten itse lisätyn limenviipaleen muodossa. Joka tapauksessa ihan mallikas kesäolut ja mainio lisä suomalaisen pienpanimokulttuurin alati kasvavassa tarjonnassa.

Kultarannan jälkeen

Kultarannan keskustelut ovat tältä vuodelta takanapäin. Oloni on jokseenkin hämmentynyt. Ilmassa on positiivista virettä. Kultarantaa edeltäneen ja sitä seuranneen kommentoinnin ja huomioiden määrä osoittaa jo itsessään, että turvallisuuspoliittinen keskustelu on kaivannut kipeästi uudenlaista kanavaa. Avarakatseisen keskustelun kehittyminen ottaa kuitenkin oman aikansa. Tasavallan presidentin kannustama ohipuhumisen kulttuuri ei taivu helpolla. Nykykeskustelusta aistii valtavan tarpeen tehdä turvallisuuspolitiikan suuntalinjoista vedettäviä johtopäätöksiä. Monesti johtopäätökset ovat kuitenkin valmiina ennen keskustelua. Keskustelu etenee kuitenkin kysymysten ja itsekritiikin, ei niinkään toisiinsa kiinnittymättömiksi huomioiksi jäävien valmiiden vastausten välisen taistelun kautta. Ehkä olen tässä mielessä turhankin paatunut idealisti…

Joka tapauksessa peli on nyt avattu ja osallistujien hyvät kokemukset ruokkinevat varmasti käytännölle jatkoa, kuten Sauli Niinistö ja tasavallan presidentin kanslia ovat jo ehtineet lupaamaan. Lisäksi Kultarannan keskusteluista on luvattu toimittaa erillinen raportti.

Kultarannan keskustelut kaikuivat samalla Naantalia laajemmalle. Kultaranta on toiminut johtimena, joka on aktivoinut ulko- ja puolustuspolitiikasta käytävää kansalaiskeskustelua. Olen itse seurannut niin ulko- kuin puolustuspolitiikankin vinkkeleistä käytyä keskustelua, lähinnä sosiaalisen median kautta. Ainakin siellä keskustelu on ollut rohkaisevan asiallista.

Tässä välissä on hyvä nostaa esiin kaksi blogia, jotka tarjoavat erinomaisia eväitä keskustelun kokonaiskuvan muodostamiselle. Ensinnäkin kannattaa kurkistaa James Mashirin blogiin, jonne hän on kerännyt kattavasti Kultarantaa koskevaa uutisointia ja näkemyksiä. Mashirin keräämä kokoelma on vähintäänkin kunnioitettava näyttö modernista kansalaiskunnosta. Kiitos siitä!

Toinen blogi, jota kannattaa ehdottomasti vilkaista, on Janne Riiheläisen käsialaa. Riiheläinen on koonnut keskustelevassa hengessä Kultarannan ympärille jo lähemmäs kymmenestä blogimerkinnästä koostuvan ennakko- ja jälkipyykkipaketin, jota hän on täydentänyt twiittiensä koosteilla Kultarantaa käsittelevistä reaktioista. Toisin kuin allekirjoittaneen filosofisen pöhönnyneisyyden toisinaan läpileikkaavassa maailmassa, Riiheläisen kirjoitukset ovat lisäksi ajankohtaisia ja napakkoja.

Keskustelun ydintä kuorimassa

Niinistö ehdotti avauspuheenvuorossaan kuorimatalkoita: keskusteluissa tulisi pyrkiä kohti turvallisuuspoliittisen ajattelun ydintä. Talousulottuvuuden lisäksi Niinistö jätti vastaukset ytimen merkityksistä pääasiassa kutsuvieraidensa harteille, mikä on luontevaa hänen valtaoikeutensa tuntien. Vaikka turvallisuuskysymyksiä ruodittaessa ei olekaan toivottavaa heittäytyä tunteettomaksi, Niinistö jatkoi, olisi kuitenkin keskustelussa siirryttävä muotoseikoista itse asioihin, tunnepatoumista loogiseen ajatteluun.

Mutta eivät tunnepatoutumat noin vain katoa, vaikka kauniisti pyytäisikin. Se vaatii kovaa duunia asennerintamalla.

Itse haluan edelleen nostaa esiin keskustelukulttuurin suopeuden. Suopeus voidaan nähdä vaatimuksena ohipuhumisen välttämisestä. Tämä ei kuitenkaan yksin riitä. Itse näen suopeuden lähtökohtaisena asenteena, jossa kanssakeskustelijan esittämille näkemyksille annetaan tilaa – annetaan niiden haastaa omia lähtökohtia. Itse olen esimerkiksi kallellaan laajemman turvallisuusajattelun ja ulkopolitiikan painoarvon suuntaan, mutta olen viime aikoina saanut mielenkiintoista lisäperspektiiviä sotilaallisemman turvallisuuden ympärillä sosiaalisessa mediassa käytävästä keskustelusta. Keskustelu ei ole ennenkään ollut minulle vierasta, mutta nyt hieman aktiivisemmin seurattuna se on ajanut jälleen tarkistamaan omia lähtökohtiani. Merkitykset ovat liikkeessä, täälläkin.

Aamulehden pääkirjoitussivulla (AL 18.6.2013) Toni Viljamaa mainitsee Kultarannan keskustelujen tarjonneen näytteitä kylmän sodan ajalta opittusta ulkopoliittisesta saivartelusta. Eittämättä sellaiset keskustelun parret ja vireet, jotka eivät sovi teknisiltä yksityiskohdiltaan omaan pirtaan, tuntuvat saivartelulta. Tällöin suosittelen horisonttia laajentavaa lääkitystä. Teknisistä määritelmäkysymyksistä tulee pystyä keskustelemaan, myös turvallisuuspolitiikassa, ilman pelkoa leimautumisesta ”saivartelijaksi” tai ”kylmän sodan jäänteeksi”. Toisaalta syytös ei varmasti nouse tyhjästä, vaan itse kunkin tulee suhtautua siihen vakavasti: olenko avoin vai jumiutunut pinttyneisiin käsityksiin?

Keskusteluissa tulisi siis välttää poteroitumista, riippumatta siitä, ovatko ne kaivettu maailmankuvallisista, teoreettisista tai hallinnon resurssijakoa koskevista painotuksista käsin. Kuten emeritusprofessori, Suomen ulkopolitiikan historian läpikotaisin tunteva Osmo Apunen totesi taannoin blogissaan osuvasti: ”Olisi päästävä eroon tästä omituisesta konsensuksesta, että jokainen pysyy poterossaan ja lykkii asioita tuonnemmaksi.”

Ilmeisesti kokonaisturvallisuuden ajatus ei ole onnistunut tuottamaan keskustelijoita yhteen keräävää työmaata – soramontulla häärätään edelleen varsin varautuneissa tunnelmissa. Mutta tämä on uteliaan ulkopuolisen tulkinta, joka voi johtua myös siitä, että turvallisuuspolitiikka on pohjimmiltaan hyvin arka aihe. Jokaista näkemystä, kommenttia ja keskustelua ei kenties ole viisastakaan saattaa sellaisenaan median valokeilaan.

Mutta nyt pois saivartelusta saivartelemisesta ja takaisin Kultarantaan. Huomasin naputelleeni seitsemisen sivua alustavia huomioita ja muistiinpanoja avauspuheenvuorojen ja työryhmien keskusteluita purkaneen paneelin aikana. Karsimista riittää, mutta teen parhaani. Nostan esiin kolme teemaa: talouden, turvallisuuden todellisuuskuvat sekä lyhyesti Suomen puolustuspolitiikan.

Talouden politiikkaa

Sauli Niinistö avasi keskustelut sunnuntaiehtoona. Niinistön puhe oli odotettu keitos kadunmiehen maalaisjärkeä, talousulottuvuutta sekä pragmaatikon toiveikasta synkistelyä (ristiriita intended); Niinistö maalaili, että kylmän sodan jälkeistä krapulaa – niin kansallisella kuin kansainvälisten instituutioidenkin tasolla – tullaan potemaan jatkossa entistä huonommassa säässä. Niinistön oma painotus oli odotetusti talouspolitiikassa.

Talouspolitiikka ei ole omaa vahvuusaluettani. Olin kuitenkin jokseenkin hämmentynyt Niinistön kotitalousanalogiaan perustuvista velkakäsityksistä ja keskuspankkien rahanpainopolitiikkaan liittyvistä näkemyksistä: ’tässäkö on turvallisuuspolitiikan uudet jakolinjat?’ – huomasin kysyväni itseltäni. Tehdäänkö taloutta politiikan vai politiikkaa talouden ehdoilla? Niinistö halusi provosoida keskustelua esiin tarjoten samalla varsin kylmäävän pohjavireen keskustelulle. Metafora kolmannesta, talouden saralla käytävästä maailmansodasta jäi itselleni epäselväksi, mutta jätti ajatuksen kytemään aivokuoreen: mitkä ovat tämän rakenteellisen sodan (yhteydet Johan Galtungin rakenteellisen väkivallan teoriaan eivät ole aivan pienet) oikeutuksen lähtökohdat sekä toisaalta taloussodan sisäisten keinojen oikeutukset. En ole ilmeisesti ainoa, joka kokee pienimuotoista hämmennystä jäsentäessäni ajatusta tarkemmin.

Talouskysymykset nousivat keskusteluissa esiin myöhemminkin. Voisi jopa väittää, että Kultarannan ykkösaihe oli nimenomaan talous, ei vaikkapa Suomen puolustusratkaisu. Jälkimmäistä esimerkiksi luodattiin keskusteluissa monasti juuri talouden vinkkelistä. Nostan esiin kolme tarkempaa teemaa, joissa talous ja politiikka kietoutuivat yhteen.

Ensinnäkin taloutta käsiteltiin kauppapolitiikan ja ulkopolitiikan kokonaisuuden yhteydessä. olin yllättynyt, kuinka paljon ihmisoikeuksien ja kauppapolitiikan suhteista keskusteltiin. Keskustelua oli mielenkiintoista ja raikasta seurata. Arvoja ja intressejä koskevan työryhmän anti käytännössä tyhjentyi tämän jännitteen purkamiseen. Keskustelussa päädyttiin jonkinlaiseen talousrealistiseen johtopäätökseen, jonka mukaan Suomen on kunnioitettava kulttuurista pluralismia ja vältettävä kansantalouteemmekin heikentävästi vaikuttavaa moralisointia ja saarnaamista. Osittain tämä keskustelu toimi suuntaavana vastauksena kysymykseen taloussodan – jos tällaisen maailmassa näemme – oikeutetuista keinoista.

Amnestyn Frank Johansson muistutti epäsuorasti, etteivät eettiset pelisäännöt ja taloudellinen hyöty ole dikotomisessa kahnauksessa keskenään, kenties päinvastoin. Johansson penäsi myös tarkempia ja tilannesidonnaisesti joustavampia määritelmiä käsitteelle ’ihmisoikeudet’. Yleisemmällä tasolla Johansson osoitti loogisesti päätellen, että olisi nimenomaan suomalaisen yritysten ja viennin talousintressien mukaista pyrkiä edistämään kansainvälisesti kyynärpäätaktiikkaa kitkeviä yritysvastuusääntöjä. Tähän ilmeisesti yhdyttiin: Suomi pärjää parhaiten eettisesti, sosiaalisesti, kulttuurisesti että poliittisesti kestävillä markkinoilla.

Toisekseen on mainittava eurokriisi. Björn Wahlroos maalasi talouden murroksen suurimmaksi uhkakuvaksi Euroopalle ja Suomelle, mutta oli sittemmin Helsingin Sanomien haastattelussa (HS, 17.6.2013) pettynyt, kuinka vähän aiheesta keskusteltiin Kultarannassa. Myös monet muut puhujat, kuten maanantain aamupäivän session aloittanut professori Hiski Haukkala, kiinnittivät kyllä huomion aiheeseen. Haukkala esimerkiksi nosti esiin kysymyksen siitä, onko EU:sta, entisestä hyödykkeestä, muodostumassa Suomelle taloudellinen ja poliittinen turhake, jopa haitake? Kysymys oli kohdistettu Suomen itsensä asemoitumiseen suhteessa Eurooppaan, eli mikä on Suomen näkemys Euroopan unionista ja sen tulevaisuudesta. Haukkala asetti tätä vasten myös toisen kysymyssarjan: mikä on Suomen identiteetti osana Eurooppaa? Kuinka pohjoismaiseksi Suomi voi itseään mainostaa, jos yhteistyötä ja pohjoismaalaisia juuria vieroksutaan myös kulttuurisella tasolla? Mitkä ovat Suomen käytännön aloitteet ja vahvuudet niin Pohjoismaita kuin Eurooppaakin ajatellen?

Kolmas talouden ja politiikan liittoa ilmentävä teema koski turvallisuuspolitiikan resurssijakoa. Puolustusratkaisua koskevassa argumentoinnissa resurssien uusjako on keskeisellä sijalla suuntaan jos toiseenkin. Puolustusministeri Haglund mainitsi alustuspuheenvuoroja seuranneessa keskustelussa, että puolustushallinnon sitruuna on jo puristettu kuivaksi – lisäleikkauksia tähyävät saavat kääntää katseensa muiden hallinnonalojen suuntaan.

Toisaalta resurssit liittyivät myös Kultarannan julkisten osuuksien varsin niukkaan Venäjä-antiin. Hiski Haukkala, Suomen johtavia Venäjä-asiantuntijoita, mainitsi Venäjän näivettyvän taloudellisesti, mistä seuraa osin myös Venäjän poliittinen kääntyminen sisäänpäin. Herää Suomeen suoraan vaikuttavia kysymyksiä: Kuinka vakaalla taloudellisella pohjalla Venäjän muskelinpullistelu ja varustelupolitiikka lopulta on? Entä miten Venäjän ilmeisesti kasvava riippuvaisuus energiasektorin tuloista vaikuttaa Pohjolan geopoliittiseen asetelmaan, esimerkiksi käsityksiin arktisesta alueesta?

Ulkopoliittisen instituutin johtaja Teija Tiilikainen summasi ulkopolitiikan painopistealueita ja resursseja käsitelleen työryhmän näkemyksiä resurssijaon paradoksin kautta: resurssitarpeet kasvavat (edustaminen ja verkostoituminen), mutta resurssit itsessään näyttävät vähenevän. Ulkopoliittisen profiilin terävöittäminen, omien vahvuuksien kirkkaampi tunnustaminen sekä kumppanuuksien hyödyntäminen esimerkiksi ulkoisten turvallisuusympäristöanalyysien kohdalla olivat työryhmän esittämiä käytännön ratkaisuja resurssipulaan. Tiilikaisen työryhmä vaikutti onnistuneen käytännön ratkaisuehdotuksien työstämisessä, mikä kertonee hyvässä hengessä edenneestä keskustelusta.

Pekka Haaviston ja sittemmin myös Alex Stubbin mainostaman läppäridiplomaatti-idean kohtalona saattaa yhtä lailla olla hallinnollisten käytäntöjen (hallinnon budjetointi ei jousta kvartaalien ja kriisien, vaan wanhan kunnon weberiläisen vuosirytmin mukaisesti) lisäksi myös kustannukset, vaikka aloitteessa ei ole käsittääkseni kyse perinteisen diplomatian ja lähetystökäytäntöjen sekä uusien avausten välisestä nollasummapelistä. Kyse on pikemminkin vastauksesta ketteryyttä vaativaan monimutkaisen ja kiivastahtisen maailman muutokseen. Tästä voimmekin siirtyä näppärästi ketteryyden teemaan.

Kohti ketterää turvallisuuspolitiikkaa?

Suomen Keskustan nosteessa oleva puheenjohtaja, Juha Sipilä, oli varmasti monelle yksi mielenkiintoisimmista Kultarannan alustajista. Monet odottivat hänen näkemyksiään sekä mahdollisesti uusia avauksia turvallisuuspolitiikan saralla. Aika näyttää, mutta vaikuttaisi siltä, etteivät odottajat joutuneet pettymään ainakaan uusien näkemysten suhteen, vaikka Sipilä välttikin vetämästä suuria ja provosoivia linjoja.

Sipilän ydinajatuksen voi kiteyttää vaatimukseen: Suomen ulkopolitiikka kaipaa luovuutta ja ketteryyttä. Aivan kuin Sipilä olisi kuunnellut sosiaalisessa mediassa käytyjä ketterää turvallisuuspolitiikkaa hahmottaneita keskusteluita. Sipilän mukaan luova yhteisö, jollaiseksi hän mielellään Suomen ulkopoliittisen toimintakulttuurin näkisi muuttuvan, koostuu neljästä tekijästä: 1) epäonnistumisista ei tule rankaista; 2) ongelmista tulee keskustella niiden oikeilla nimillä; 3) keskustelukulttuuriin kuuluu myös halu kyseenalaistaa omiakin ajatuksia (juuri näin!); sekä 4) luovan yhteisön tulee pystyä nauttimaan omista työnsä tuloksista.

Sipilä nosti esiin neljä (+ yksi) maailmaa koettelevaa vitsausta: ilmastonmuutos, energiavarat, vesivarat, ruokapula. Tämän lisäksi hän mainitsi informaatio- ja kyberulottuvuuden. Kaikkinensa mielenkiintoinen kattaus ulkopolitiikan haasteita, jotka kytkeytyvät enemmän Erkki Tuomiojan kahdesta todellisuudesta siihen jälkimmäiseen, keskinäisriippuvuuksien ja monenkeskistä päätöksentekoa vaativaan maailmaan. Uusista turvallisuusuhkista ja niihin vastaamisesta olisi Kultarannassa suonut keskusteltavan enemmänkin, mutta kuten olen jo aikaisemmin todennut, ajan henki ruokkii tällä hetkellä lähialueillemme ulottuvaa strategista katsetta, talousnäkymiä sekä sotilaspolitiikasta johdettuja turvallisuuskysymyksiä.

Yksi maailma – monta todellisuutta

Tuomiojan jako vanhaan reaalipolitiikan ja uuteen keskinäisriippuvuuksien todellisuuteen on varsin osuva. Hieman samansuuntaista tulkintaa oli aistittavissa EVA:n Matti Apusen mainitsemasta eksklusivismin ja universalismin välisestä jaosta. Näihin todellisuuksiin voidaan lisäksi suhtautua eri intensiteeteillä. Keskinäisriippuvuuksien todellisuutta voidaan lähestyä emansipatorisesta tai maltillisemmin liberaalin institutionalismin näkökulmasta. Toisaalta reaalipolitiikan maailmaan voidaan suhtautua puolustuksellisesti uskomalla rajoitetun ja väliaikaisen yhteistyön mahdollisuuteen tai fatalistisesti, jolloin maailmanpolitiikkaa sävyttävään endeemiseen epävarmuuteen pyritään aina varautumaan sotilaallisesti (tai kaikin mahdollisin keinoin). Erottelua voi hahmottaa myös kysymällä, kuinka anarkinen kansainvälisten suhteiden todellisuus lopulta on?

Käyttämäni väliotsikko on lainattu muistaakseni filosofi John Searlelta (vai oliko tuo Ian Hacking?). Maailma ei tyhjenny yhteen todellisuuskuvaan. Toisaalta maailmaa, vaikka se nähtäisiinkin yhdeksi ja jakamattomaksi, ei voida tietoteoreettisesti kohdata suorana havaitsijan ja kohteen välisenä vastaavuussuhteena. Tästä seuraa johtopäätös: turvallisuuspolitiikassa, kuten missä tahansa politiikassa, tarvitaan ketteryyden tueksi herkkyyttä ymmärtää edellä mainittujen todellisuuksien olemassaoloa myös turvallisuuspolitiikan käytäntöjen ja turvallisuuskäsityksiemme yhteydessä. Tämän tunnistaminen antaa edellytykset käytännön viisauteen, jota voidaan soveltaa tilannekohtaisesti.

Useimmiten lienee niin, että yksittäisten ihmisten todelliset maailmankuvat vieläpä karttavat edellistä lokerointia sisältäen useita toisiinsa kytkeytyviä suuntauksia. Kukapa meistä ei kierisi välillä ristiriidoissa sen suhteen, miten maailma makaa ja mikä on lopulta oikea tie eteenpäin? Ihmiset, joilla on näihin kysymyksiin niin yksinkertaiset ja varmat vastaukset, ettei muita tarvitse ymmärtää ja kuunnella, etenevät mielestäni väärillä raiteilla, ainakin politiikan maailmassa. Täten tuntuisi luontevalta altistaa myös turvallisuuspolitiikan käytännöt ketteriksi. Jotain perustaa pitää kuitenkin olla. Tämä perusta voisi löytyä niistä paljon parjatuista arvoista, joihin kultarannassa ei suoraan juurikaan uppottu. Lisäksi tarvitaan käytännön soveltamistaitoa ja viisautta, jota vaaditaan arvojen operationalisoimiseksi.

Lyhyesti Suomen puolustuspolitiikasta

Suomen puolustusta käsiteltiin Kultarannassa (tulevaisuutta kenties ennakoiden?) etenkin suositussa Nato-työryhmässä sekä Pohjoismaista yhteistyötä kartoittaneessa työryhmässä. Nato-työryhmän moderaattori, Jarmo Mäkelä, tiivisti pilke silmäkulmassa työryhmänsä keskustelun hengen: Suomella on edessä kaksi vaihtoehtoa; a) lisää rahaa puolustusvoimille ja emme liity Natoon tai b) lisää rahaa puolustusvoimille ja liitymme Natoon. Mitä kolmannet ja neljännet vaihtoehdot voisivat mahdollisesti olla?

Verkottuneesta puolustuksesta ei Nato-työryhmän yhteenvetovaiheessa keskusteltu. En ole tosin tästä aivan varma, koska YLE-Areenan striimi pätki iltapäivän session kohdalla pahasti. Aihetta sivuttiin ainakin Jyrki Iivosen vetämässä Pohjoismaista (puolustus)yhteistyötä käsitelleessä työryhmässä. Siitä voinemme olla varmoja, ainakin työryhmän yhteenvedon perusteella, että yhteistyö tällä saralla on Suomen intresseissä ja tulee jatkumaan – ehkä se on yhden sektorin vastaus myös Haukkalan aikaisemmin mainitsemaan identiteettikysymykseen. Työryhmä totesi, ettei Pohjoismainen yhteistyö korvaa kansallista puolustustarvetta, mutta kansainvälisestä verkottumisesta on Suomelle hyötyä (jälleen jää hieman avoimeksi, viittaako verkottuminen puolustusratkaisun operationaaliseen puoleen vai laajempaan ulkopoliittiseen yhteistyöhön ja turvallisuusympäristökuvaukseen). Sain kirjattua työryhmältä ylös viisi pointtia ja kysymystä, joissa oli hyviä aineksia myös turponarkkien jatkopohdintoihin:

1) Pohjoismainen yhteistyö ei ole välttämättömyyden pakosta tuotettua, eikä se kilpaile muiden yhteistyötasojen kanssa. Pohjoismaat, EU ja Nato eivät sulje toisiaan pois.

2) Pohjoismaisen puolustusyhteistyön kehittäminen: NORDEFCO:n yhteistyö etenee pragmaattisesti ja kevyellä organisaatiolla – ei ole ainoa taso, jolla PM-yhteistyötä käydään.

3) Suomen ja Ruotsin suhteet: onko luottamuspulaa (vrt. Ruotsin EU-jäsenhakemuksen yllätyksellisyys)? Tällä hetkellä ei mitään syytä epäillä, että vastaava tilanne toistuisi, sillä juuri nyt FIN-SWE yhteistyö on aktiivisempaa kuin monen Nato-maiden välillä.

4) Sopimusarkkitehtuuri: yhteinen sopimuspohja käytännössä mahdoton Norjan ja Tanskan Nato-jäsenyyden vuoksi; Ruotsin kanssa kahdenkeskisesti kenties mahdollista, mutta ei todennäköistä. [Tässä vaiheessa Tuomioja väläytti mahdollisuutta esittää Norjan ja Islannin liittymist EU:n ns. ’solidaarisuuslausekkeen’ piiriin, millä voitaisiin testata lausekkeen uskottavuutta. Vai miten tämä ajatus kulki?]

5) Venäjä: Pohjoismaista yhteistyötä arvioitaessa on aina muistettava Venäjä-ulottuvuus.

EU:n tulevaisuuden kohdalla painotus taisi olla yhteisessä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa, joka vaikuttaa olevan Ashtonin Kosovo-onnistumista lukuun ottamatta edelleen melkoisessa käymistilassa. Eurooppa-neuvoston joulukuussa siintävälle turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa koskevalle keskustelulle on ladattu melkoisesti odotuksia. Neuvosto on itsekin linjannut, että EU:n tulee jatkossa kantaa enemmän vastuuta kansainvälisestä turvallisuudesta. Kovaa ruodintaa on tiedossa, mutta Kultarannassa tähän ei päästy. Ehkä siksi, ettei tässä suhteessa ole paljoa mistä puhua?

Lopuksi

Lupasin kesäkuun alussa kirjoittaa jatkossa ytimekkäämpiä blogitekstejä. Tätä räikeämmin lupausta voi tuskin rikkoa. Aiheen tärkeys pyhittää nyt kuitenkin käytöksen, kuin kovassa kauppapolitiikassa konsanaan. Päätin lisäksi koota yhteen blogimerkintään Kultarannan kirvoittamat ajatukseni. Toivottavasti jaksoitte tänne asti.

Paljon aiheita jäi kuitenkin edelleen käsittelemättä. Esimerkiksi YK:n tulevaisuudesta ja Suomen roolista YK:ssa ei Kultarannan julkisessa osuudessa valitettavasti juuri keskusteltu. Samoin oli arktisen alueen näkymien suhteen. Myös kyberturvallisuudesta olisin toivonut muutaman kommentin enemmän. Mutta kuten todettu, keskustelu on nyt käynnissä ja sitä käytiin Kultarannassa varmasti näistäkin aiheista verhojen takana. Edellisiin puuttuviin teemoihin on kuitenkin hallinnon puolelta tarjolla tuoreita sytykkeitä. Mainittakoon ainakin ulkoasiainhallinnon tuore YK-strategia, ulkoministeriön vastikään julkaisema ansiokas arktinen strategia, jossa painotetaan alueen taloudellis-funktionaalista potentiaalia sekä toisaalta normisääntelyn merkitystä kv-oikeuden pohjalta. Lisäksi valtioneuvosto julkaisi jo alkuvuodesta Suomen kyberturvallisuusstrategian. Keskustelu jatkukoon myös näistä teemoista.

Lopuksi vielä tiivistettynä keskeiset teemat:

Keskustelukulttuuri. Kultarannan keskustelut tarjosivat virkistävän avauksen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelukulttuurissa. Avaus ei kuitenkaan itsessään takaa sitä, että ohipuhuminen loppuisi. Suomen kaltaiselle pienelle valtiolle on tärkeää puhaltaa yhteen hiileen. Tätä edistää avoin ja suopea keskustelukulttuuri, jossa pyritään haastamaan myös omia, juurtuneitakin lähtökohtia.

Talouden ja politiikan yhteenkietoutuminen. Kultarannan kenties johtavaksi teemaksi nousi talouskysymysten merkitys. Talouden ja turvallisuuspolitiikan yhteys on monisyinen. Onkin hyvä kysyä, millä poliittisilla horisonteilla taloutta rakennetaan; vai onko politiikan rooli jatkossa reagoida talousmuutoksiin? Jos vastaus on jälkimmäinen, on edelleen hyvä kysyä, kuka tai mitkä voimat ohjaavat talouden politiikkaa globaalin keskinäisriippuvuuden maailmassa?

Muuttuva maailma ja ketterä turvallisuuspolitiikka. Alituisesti trendeiltään ja voimasuhteiltaan muuttuva maailma karsastaa selkeitä tekniselle tasolle tukeutuvia linjaratkaisuja. Mitkä ovat Suomen eväät ketterämpään ja joustavampaan turvallisuuspolitiikkaan? Mitkä ovat puolustusratkaisun osalta ketteryyttä tukevat yhdistelmät? Entä miten historia voisi tarjota meille opetuksia ketteryytemme ja luovuutemme jalostamiseksi?

Ja aivan lopuksi vielä bonuskysymys: Mikä on median tuleva rooli muutosten jäsentämisessä kansalaisille? Ajaako media tiettyä ratkaisuagendaa vai tarjoaako se edellytyksiä tarpeeksi maanläheiselle analyysille siitä, mikä on Suomen paikka muutosten maailmassa? Miten media edistää herkkyyttämme tunnistaa moninaisia todellisuuksia ja täten edesauttaa elämistä niiden keskellä?

Näihin ajatuksiin ja tunnelmiin,

Hyvää juhannusta kaikille lukijoille!

Verkot vesille – onko Suomen puolustuskäsitys todella muuttunut?

Kolumnisti Kari Huhta tekee tämän päivän Helsingin Sanomissa (HS 15.6.2013, Kotimaa) varsin suoraviivaisia tulkintoja Suomen puolustuspolitiikasta. Huhdan mukaan ulkoasiainvaliokunta, ja täten eduskunta, ovat linjanneet asiantuntujoita kuultuaan (tosin puolustusministeriön taannoisen strategiapaperin pohjalta, näin Huhta vihjaa) Suomen keksineen uuden puolustuskäsityksen, verkottuneen puolustuksen.

Huhdan ajatukset ovat mielenkiintoisia ja Huhta osuu tulkinnallaan tärkeään teemaan, mutta mielestäni tulkinta on turhan suoraviivainen. Ei siis harhaanjohtava, mutta mielestäni hieman ylitulkitseva. Esitän seuraavassa oman tulkintani asiasta.

Mitä UaV tarkoittaa verkottuneisuudella?

UaV:n mietinnön toisessa luvussa kuvaillaan Suomen toimintaympäristön muutosta. Luvun yhteenvetokappaleessa verkottumisen ajatus esitetään kapea-alaista puolustuspoliittista ulottuvuutta – puhumattakaan puolustusratkaisusta – laajemmassa merkityksessä:

Kokonaisturvallisuuden vahvistaminen edellyttää yhteistyön ja verkottumisen lisäämistä mm. kyberturvallisuudessa, huoltovarmuudessa, järjestäytyneen rikollisuuden ja terrorismin vastaisessa toiminnassa.

Samaisen mietinnön kuudennessa luvussa keskitytään tarkemmin Suomen puolustuspolitiikkaan, kuitenkin edelleen osana laajempaa turvallisuuspoliittista kehikkoa. Seuraavassa muutamia poimintoja:

Verkottumisen vahvistamista tarkasteltaessa tulee arvioida siitä saatavia hyötyjä ja lisäarvoa suhteessa Suomen asettamiin turvallisuus- ja puolustuspoliittisiin tavoitteisiin. Valiokunta toteaa, että selonteko ei sisällä kokonaisarviota Suomen lähialueen yhteisten turvallisuusintressien merkityksestä ja niistä aiheutuvista verkottumisesta saatavista hyödyistä.

Selonteon mukaan Suomi osallistuu puolustusyhteistyöhön pohjoismaisesti, EU:ssa, Naton kumppanuuden puitteissa sekä kahdenvälisesti [myöhemmin mainitaan myös ad hoc ryhmät, kuten Weimar-ryhmä ja Northern Group]. Yhteistyötavoitteet eri kehyksissä ja rakenteissa ovat toisiaan tukevia ja täydentäviä. […] Ulkoasiainvaliokunta pitää puolustusvaliokunnan tavoin tärkeänä ja perusteltuna, että kansainvälisen verkottumisen merkitys Suomen turvallisuuden ja puolustuksen kehittämisessä on kirjattu käsiteltävänä olevaan selontekoon aikaisempaa selkeämmin.

Kolumnisti Kari Huhta tulkitsee asiaa seuraavasti:

Edus­kun­nan hy­väk­sy­män mää­ri­tel­män mu­kaan Suo­mel­la on ”ver­kot­tu­nut puo­lus­tus”. Se ei kuu­los­ta ta­vat­to­mal­ta maail­mas­sa, jos­sa kaik­ki muu­kin on ver­kot­tu­nut­ta, mut­ta ai­na­kaan Eu­roo­pas­sa mi­kään muu maa ei käy­tä sa­na­pa­ria.

Ku­vail­les­saan huh­ti­kuus­sa Suo­men puo­lus­tus­ta ver­kot­tu­neek­si ul­ko­asiain­va­lio­kun­ta pe­rus­te­li, et­tä asian­tun­ti­joi­den mu­kaan so­ti­laal­li­nen liit­tou­tu­mat­to­muus ei ole to­si­asias­sa täy­sin mah­dol­lis­ta. Olem­me siis ver­kot­tu­nei­ta.

UaV:n mietinnössä ei kuitenkaan kertaakaan mainita Suomen puolustusratkaisun olevan verkottunut. Keskinäisriippuvuudesta seuraava verkottuneisuus nähdään pikemminkin puolustuspolitiikan välineenä. Kuten Timo Soinin (ps), UaV:n puheenjohtajan, tulkitsee johtamansa valiokunnan mietintöä: Suomi on luopumassa perinteisestä liittoutumattomuus-käsitteestä. Suomi ei kuulu sotilasliittoihin mutta ei myöskään ole täysin liittoutumaton. Liittoutumattomuuden merkitys on liikkeessä, se myönnetään, mutta on käsittääkseni aivan toinen asia vaatia sen korvaamista edelleen epäselvällä verkottuneen puolustuksen käsitteellä.

Liittoutumattomuuden suhteellisuus ja verkottumisen merkitys

Uppoudutaan edelleen tarkemmin UaV:n tulkintaan. Se korostaa mietinnössään erityisesti kahta asiaa: ensinnäkin mietinnöstä nousee esiin ajatus, ettei liittoutumattomuutta voi toteuttaa enää aukottomasti, vaikkakin ”[…] omaa puolustuskykyä korostava politiikka on edelleen yleistä”. Tästä ei mielestäni seuraa loogisesti sellainen johtopäätös, että liittoutumattomuus olisi menettänyt merkityksensä osana joustavaa ja pragmatistista turvallisuuspolitiikkaa, etenkin kun muistamme puolustus- ja ulkopolitiikan väliset painotukset osana turvallisuuspolitiikan käytännön ratkaisutilanteita. Päinvastoin: liittoutumattomuuden merkitys korostuu verkottuneessakin todellisuudessa, vaikkakaan se ei olisi laadultaan aukotonta. On myönnettävä, että tulkinta (tai minun tulkintani tulkinnasta) lähenee melkoista sanataitelua. Mutta emmekö hieman itse kerjää tällaista tulkintaa: monekeskinen maailmanpolitiikka, verkottuneet käytäntöjen yhteisöt ja politiikan seurausten keskinäisriippuvuus; maailma ei ole enää mustavalkoinen. Sen sijaan se suorastaan hylkii selkeitä keskitason etikettiratkaisuja ja suoraviivaisia linjanvetoja. Keskittykäämme arvoihin ja käytäntöihin.

Toisaalta UaV:n mietinnön puolustuspolitiikkaa koskevasta osiosta nousee esiin tarve jatkaa sen kartoittamista, mitä verkkotuminen ja liittoutumattomuuden aukot, sekä toisaalta kansallisen riippumattomuuden edelleen keskeinen merkitys tarkoittavat. Minkälainen kokonaisuus ja johtopäätös näiden yhteisvaikutuksesta tulisi tehdä? UaV penää uutta tulokulmaa, ei linjuria:

Valiokunnan asiantuntijakuulemisissa tuotiin esiin tähän tosiasiaan liittyvä turvallisuus- ja puolustuspoliittisen verkottumisen tarve ja toisaalta turvallisuuspolitiikkaan oleellisesti kuuluva kansallisen riippumattomuuden korostaminen. Selonteon puutteena voi pitää sitä, ettei kansainvälisen verkottumisen ja kansallisen riippumattomuuden välistä kysymystä ole analysoitu riittävästi. Valiokunta katsoo, että Suomen tulee pyrkiä aktiivisesti vahvistamaan verkottumista niin, että voimme turvata niin rauhanaikana kuin kriisitilanteessa kokonaisturvallisuuden ja puolustuksen tarvitsemat voimavarat tarvittaessa kansainvälisen yhteistoiminnan kautta.

Lopulta on vielä lisättävä, että UaV:n mietintö ei haasta näkyvästi selonteon käsitystä Suomen liittoutumattomasta puolustusratkaisusta, jonka ”[…] lähtökohtana on edelleen koko maan puolustaminen yleiseen asevelvollisuuteen perustuvan alueellisen puolustusjärjestelmän avulla.”

Kädenvääntöä tulkinnoista – ulkopolitiikan ja puolustuspolitiikan maailmankuvat

Ulkoasiainvaliokunnan tarkastelu sortuu osittain samoihin ongelmiin, mihin hallituksen selontekoprosessikin on sortunut: puolustus- ja ulkopolitiikan näkökulmasta tehtyjen johtopäätösten välillä ammottaa kuilu, jota kokonaisturvallisuuden ajatus ei ole saanut kurottua umpeen. Puolustusratkaisun kohdalla maailmaa katsotaan edelleen lähestulkoon nollasummapelinä, jonka laskelmat perustetaan oletukseen nykyhetken kaltaisen turvallisuustilanteen jatkuvuudesta.

Vastaavasti ulkopolitiikan puolella keskinäisriippuvuus nähdään maaperänä aktiivisemmalle turvallisuusympäristöön vaikuttamiselle, erityisesti kansalaisia ehkä kouriintuntuvammin koettelevien ei-sotilaallisten uhkien näkökulmasta. Siis lyhyesti: toisaalta turvallisuus näyttäytyy historiattomana ja rakenteellisena ”heijasteena”, toisaalta turvallisuus näyttäytyy aktiivisen politiikan kohteena.

Tätä taustaa vasten tulkitsen, että Ulkoasiainvaliokunnan mietinnön käsitys verkottuneisuudesta liittyy enemmän turvallisuusympäristön kuvailuun puolustuspolitiikan näkökulmasta. Sillä ei viitata niinkään Suomen puolustusratkaisuun, enemmänkin puolustuksen politiikan reunaehtoihin. Toisaalta verkottuneisuus saa selkeämmän muodon ulkopolitiikassa. Siellä se on kouriintuntuvampaa, mikä liittyy myös rajat ylittävien ei-sotilaallisten uhkien luonteeseen.

Jos ostamme tällaisen tulkinnan, on mielestäni harhaanjohtavaa esittää kansainvälisillä foorumeilla Suomen puolustusratkaisun olevan ”verkottunut puolustus”. On hieman kummallista, ehkä myös kiusallista, jos tällaisia johtopäätöksiä esitellään kansainvälisillä foorumeilla, kuten Huhdan kolumnista nousee esille. Ei ihmekään, jos reaktiot ovat yllättyneitä. Kaikki tietävät, että tällä hetkellä Suomen puolustusratkaisu ei ole millään tavalla verkottunut.

Verkottuminen on tulkinta ulkoisesta toimintaympäristöstä, jonka vaikutuksia käytännön ratkaisuihin vasta hahmotetaan. Ulkopolitiikan puolella verkottuminen on arkipäivää myös diplomatian ja ulkoasiainhallinnon käytännön ratkaisuissa. Suomi onkin mielestäni arvoiltaan ulkopoliittisesti sitoutunut maa, mutta edelleen puolustusratkaisultaan sotilaallisesti liittoutumaton, olkoonkin, että joustava ja jatkuvasti pragmatistisemmaksi käyvä turvallisuuspolitiikkamme antaa mahdollisuuden nähdä liittoutumattomuudessa aukkoja käytännön yhteistyökuvioiden puitteissa.

Kaikista tärkeintä olisi kuitenkin ymmärtää, että verkottuneisuus kuvastaa ulkoisen turvallisuusympäristön muutosta, johon myös Suomi voi vaikuttaa, etenkin ulkopolitiikallaan. Tässä maailmassa prioriteetit olisi laitettava joustavuuteen ja käytännöllisyyteen. Verkottuneisuudella on kyllä merkityksensä tällaisessa kokonaisuudessa, mutta ei se merkityksiä tule tyhjentämään.

Mitä muita tulkintoja kokonaisuudesta voisi tehdä? Keskustelu jatkukoon, Kultarannan jälkeenkin.

Suomen turvallisuuspoliittisen keskustelun jakolinjoista osa 3/3: keskustelua keskustelusta, ketterää turvallisuutta ja kultarannan humua

Jyrki Katainen kiinnitti muutama viikko takaperin pääministerin haastattelutunnilla (26.5.2013) huomion Suomen puolustuspoliittiseen keskusteluun. Pääministeri puhui turvallisuuspolitiikasta, mutta hänen huomionsa terävin kärki kiinnittyi nimenomaan puolustuspolitiikkaan. Katainen toivoi maanläheisempää, kiihkotonta ja avoimempaa keskustelua Natosta – ja tätä kautta siis epäsuorasti Suomen puolustusratkaisusta (ei siis turvallisuudesta ja sen politiikasta, vaan juuri Natosta; erottelusta lisää myöhemmin).

Miten vaatimusta tulisi tulkita? Kataisen rauhallisen ja keskustelevan linjan tuntien hänen viestinsä on suunnattu mahdollisimman laajalle kuulijakunnalle; hän todella toivoo rehellisesti kiihkotonta ja dogmeista vapaata keskustelua, joka kiinnittyisi ideologisten jakolinjojen sijaan politiikan käytännön johtopäätöksiin. Tämä ei tietysti tarkoita sitä, etteikö Kataisella itsellään olisi vahva arvoperustainen näkemys puolustuspolitiikasta. Tämä ei kuitenkaan ollut käsittääkseni homman pihvi.

Toisaalta Kataisen näkemykset voidaan nähdä myös viestinä hänen omalle poliittiselle viiteryhmälleen. Kataisen omilla joukouilla viittaan ns. transatlantisteihin, joiden turvallisuuspoliittinen horisontti ei välttämättä tyhjennyt Nato-oven kautta avautuviin, lähinnä sotilaalliseen turvallisuuden ulottuvuuteen kiinnittyviin näkymiin, vaikka sotilasliitto eittämättä onkin monen transatlantistin pitkäikäisiä kärkihankkeita. Joka tapauksessa Kataisen vaatimus kohdistunee tämän laajan ryhmän argumentoinnin terävöittämiseen, mikä voisi sittemmin herätellä myös kansalaisten kiinnostusta turvallisuuspolitiikkaa, siis puolustus- ja ulkopolitiikan muodostamaa kokonaisuutta kohtaan.

Terävöitymiseen on eittämättä tarvetta. Esimerkiksi Suomen julkisessa Nato-keskustelussa kuullaan edelleen turhan kitsaasti politiikan käytännön seurauksiin kiinnittyviä puheenvuoroja. Tämä riippumatta siitä, oliko keskustelija puolesta, vastaan, siltä väliltä tai ohi aiheen. Valitettavan usein mediakynnyksen ylittävät puheenvuorot keskittyvät hedelmättömään vastapuolen argumenttien piikittelyyn sekä historialliseen demonisointiin. Tällaisessa eetoksessa vaatimukset analyyttisyydesta, keskustelun pelisääntöjen puhdistamisesta sekä kansalaisvalistuksen tarpeesta vaikuttavat kestämättömän kaksinaismoralistisilta. Siis ensin naulataan teesit kirkon oveen, joita vasten keskustelun tasoa sitten arvostellaan. En osaa sanoa onko syy siinä, mitkä viestit valikoituvat julkiseen keskusteluun, kuka ne valikoi, miten nämä viestit muotoillaan vai viime kädessä itse mielipiteiden laadussa.

Vastapuolen argumenttien kunnioittaminen ja näistä avautuvien näköalojen suopea ymmärtäminen on asiallisen ja argumentatiivisen keskustelun ennakkoehto. Tällä hetkellä julkisessa keskustelussa ja sosiaalisessa mediassa on jonkin verran vallalla asennetta, jossa vastustajan argumentteja lähinnä viipaloidaan argumentaatiovirheitä kyttäämällä.

Turvallisuuspolitiikan ennustettavuudesta ja keskustelun avoimuudesta

En tiedä onko käytöksen taustalla jonkinlaiset siirtymät keskustelijoiden koulutuksellisessa taustassa. Vai onko syynä tilanne, jossa Suomeen on päässyt syntymään omissa liemissään muhivien ja keskenään yhteismitattomiksi kasvavien turvallisuuspoliittisten maailmankuvien ’keskustelu’tilanne? Viimeistä tulkintaa saattaisi puoltaa Suomen ulkopolittisesta historiasta avautuvien merkitysten heijastevaikutus. Ulkopolitiikkaa on tavattu vetää suurella ja raskaalla linjurilla – on tavattu puhua PK-linjasta, K-linjasta ja viimeksi HT-linjasta – joka heijastuu sittemmin kankeutena ja turhautumisena välitöntä asiantuntijajoukkoa laajempaan keskusteluilmapiiriin. Toisaalta kankeus tuottaa ennustettavuutta, jolle on historiallisesti tarjottu Suomen kaltaisen pienen valtion ulkopolittisessa työkalupakissa keskeistä roolia, eikä aivan syyttä, siinä määrin toimivaksi Suomen ulkopolitiikkavetoinen turvallisuuspolitiikka kylmän sodan aikana osoittautui – tai no, tulkinta riippuu kaiketi siitä, miten sisäisiin asioihin puuttumattomuuden ja suvereniteetin suhde määritellään. Anakronistinen historiantulkinta eittämättä kohtaa houkutuksia asettaa aika tylyjäkin vastauksia edelliselle kysymykselle.

Ennustettavuus ruokkii hyviä käytäntöjä. Ensinnäkin se luo yhteisen kielen sisäiseen keskusteluun, kuten Suomen Keskustan puheenjohtaja, klassiseksi pragmaatikoksi osoittautuva Juha Sipilä, näyttää ennustettavuuden arvon ymmärtävän. Yhteinen kieli takaa ainakin teoriassa avaimet yhteisiin arvoihin, joista turvallisuuden politiikan sidosaine viime kädessä muovataan. Toisaalta ennustettavuus näyttäytyy ulospäin turvallisuusdilemmaherkkyytenä. Sanahirviön taustalla on käsitys valtioiden (ja muiden laajojen ihmisryhmien) välisiä suhteita piinaavasta eksistentialistisesta epävarmuudesta, joka synnyttää turvallisuusdilemman (ei tule sekoittaa turvallisuusparadoksiin, eli varustelukierteeseen).

Palataan kuitenkin akateemisesta diskurssista takaisin Kataisen toiveeseen. Yleistetään se pyynnöksi ”avoimesta ja laadukkaasta” (karsastan akateemisen keskustelun ulkopuolella termiä ’analyyttinen’ keskustelu, koska se vaikuttaa käsitelähtöisenä varsin kankealta ja elitistiseltä, ei niinkään ratkaisu- tai käytäntökeskeiseltä) turvallisuuspoliittisesta keskustelusta. Laadukkaaseen keskusteluun kuuluu suopeus ja avoimuus. Keskustelun avoimuuteen sisältyy myös se vaihtoehto, että keskustelu kiinnittyy ajan saatossa johonkin muuhun, keskustelun edetessä merkityksellisemmäksi muodostuvaan teemaan, kuin mitä omat lähtökohtaiset ennakkokäsitykset pitävät tärkeänä. Kolikon kääntöpuolella on keskustelun mahdollinen rehevöittyminen. Välillä on vaikea ymmärtää, miten iteraatio – tai kuten asiaa tavataan kutsua ilkeämmin; liturgiua – voisi tukea avoimuutta ja laadukkuutta. Toiston merkityksen saattaa ymmärtää, ainakin osittain, kun sen kytkee takaisin ajatukseen sisäisestä ja ulkoisesta ennustettavuudesta.

Modernin, kiivastahtisen ja nopeasti muuttuvan yhteiskunnan poliittista keskustelua leimaa julkisen ja asiantuntijoiden kesken käytävän keskustelun laadulliset erot. Näin on myös turvallisuuspolitiikasta käytävän keskustelun kohdalla. Julkista keskustelua vedellään monasti lavealla pensselillä, joskaan ei niin lavealla, että keskustelu ulottuisi turvallisuuspolitiikan päämääriä ja arvoja luotaavaan asialliseen pohdintaan. Ei ihme, ettei kansa näe muutoksille tarvetta, kun aika ajoin ryöpsähtävät pikkunäppärät kolumnit, sisäänpäinkääntyneet piikittelyt, ironisoivat pääkirjoitukset ja dogmaattinen mustamaalaaminen jättävät keskusteluun pahanhajuisen sivumaun. Julkinen mediavälitteinen keskustelu ei ole kyennyt tarjoamaan korvaajaa kansan toimivaksi katsomalle turvallisuuspoliittiselle perinteelle, mitä tämä jälkimmäinen sitten ikinä tarkoittaakaan. Toimivia käytäntöjä ja niiden taustalla olevien arvoja muutettaessa todistamisen taakka on uudistajilla – näin kansa luultavasti tilanteeseen suhtautuu.

Turvallisuuden asiantuntijalohkot

Asiantuntijoiden kesken käytävä keskustelu on lisäksi jo jonkin aikaa jakautunut temaattisesti tarkempiin lohkoihin: kyberturvallisuus ja kansainvälinen tietoturvapolitiikka, sotilaallinen- ja siviilikriisinhallinta, arktinen alue, luonnonvara- ja enrgiaturvallisuus, kansainvälinen rikollisuus ja rajaturvallisuus, ympäristöpolitiikka… esimerkkejä turvallisuuskeskustelun asiantuntijalohkoista riittää. Nämä keskustelut ovat asiantuntijavetoisuudesta sekä käytännöllisyydestä johtuen olleet hedelmällisempiä kuin Nato-limboon lukittu laajempi turvallisuuskeskustelu. Olisikin toivottavaa, että kansalaistasolle laajasti ulottuva turvallisuuskeskustelu lähtisi liikkeelle kokonaisturvallisuuden ja viimeksi ulkoasiainvaliokunnan toimesta esiin nostetun keskinäisriippuvuuden hengessä edellisistä lohkoista, jotka kiinnitettäisiin ajan saatossa arvokeskusteluun ja miksei turvallisuuskäsitysten syvärakenteisiinkin (turvallisuuden syvärakenteissa olevista poliittisesti johdannaisista merkityksistä lisää bloggauksen lopussa).

Nyt tarvitaan toisaalta käytäntöjen tason, toisaalta arvojen tason läpi käytävää keskustelua, joka purkaisi liittoutumiskysymykseen jumiutuneen teknisen välitason keskustelun lukkoja. Edellisten väliin jäävää sotilaallisen turvallisuuden perusratkaisuja hahmottavaa puolustuskeskustelua ei voi kuitenkaan laittaa tyystin jäähylle. Puolustuskeskustelun taustalla vaikuttaa eräänlainen hiljainen konsensus siitä, että joitain ratkaisuja – tai Ratkaisu – on seuraavan viiden vuoden sisällä tehtävä (tällaista henkeä on kyllä ollut aikaisemminkin selontekoprosessin aikakaudella, ellei se sitten jopa endeemistä sille). Ratkaisumahdollisuudet eivät tyhjenny Nato-jäsenyyden ja itsenäisen puolustuksen resurssivajeen täyttämisen väliseen dikotomiaan. Puolustusratkaisun osalta on esitetty muitakin vaihtoehtoja, kuten eurooppalaisen ja pohjoismaisen puolustusyhteistyön ja resurssijaon (pooling and sharing) vahvistamista.

Tulevaisuuden puolustuskuviot tulee mitä todennäköisemmin rakentaa useamman rinnakkaisen ratkaisun ja politiikan varaan. Tämä vaikuttaisi luontevalta vastaukselta keskinäisriippuvuuden asettamaan haasteeseen. Vielä selvemmin tarvitsemme pragmatistista politiikkaa ja monipuolista keinovalikoimaa puolustuspolitiikkaa laajempaan turvallisuuspoliittiseen kehykseen, jossa aktiivinen ulkopoliittinen ote on tae sille, että myös tulevaisuudessa voimme vakavissamme vaatia maltillista, kiihkotonta ja omaehtoista keskustelua puolustusratkaisuistamme. Ja kun jokin linjakollaasi on otettu käyttöön, tulee modernissa politiikassa olla valmis nopeisiin päivitysliikkeisiin ilman, että yhteinen arvopohja – käyttöjärjestelmä – sulaa alta. Nyt vaarana on se, että pitkään hekumoidun ryyppyputken päälle iskevä krapula veltostuttaa liiaksi. Kuten UPI:n tutkija Hanna Ojanen asian ilmaisi, ”Nato-jäsenyys ei ole ihmelääke”. Samaa voidaan sanoa Suomen puolustusbudjettiin kohdistuvista satsauksista ja asevelvollisuuden tehostamisesta.

Kohti ketterää turvallisuuspolitiikkaa?

Edellinen ajatussikermä on ruokkinut Janne Riiheläisen ja Osmo Apusen Twitter-keskusteluissa oivaltavan käsitteen: ketterä turvallisuuspolitiikka. Itse olen aikaisemmissa kirjoituksissani [1, 2] esittänyt vastaavanlaisia, joskin vielä varsin jäsentymättömiä ajatuksia pragmatistisen (mikä on historiallisen- ja arvoulottuvuutensa johdosta eri asia kuin pragmaattinen ongelmanratkaisupolitiikka) turvallisuuspolitiikan suuntaan. Ja tähän väliin toimituksellinen huomio: en toki väitä olevani ainoa, joka korostaa käytännöllisyyttä, toimivuutta ja monenkeskistä yhteistyötä Suomen turvallisuuspolitiikan kantavaksi käytännön polttoaineeksi. Yritän vain jäsentää tätä suuntausta omista lähtökohdistani käsin.

Ketteryys niputtaa käsitteenä edellä esittämiäni mietteitäni hieman toisenlaiseen muotoon. Kannattaa ehdottomasti tutustua näihin ajatuksiin Riiheläisen blogissa. Haluan kuitenkin nostaa esiin muutaman huomion: ensinnäkin ketterä turvallisuuspolitiikka näyttäytyy turvallisuushallinnon näkökulmasta eräänlaisena kokonaisturvallisuuden siirtämisenä kohti käytäntöä. Kokonaisturvallisuus on käytännössä – tai ideaalitapauksessa – joustavaa hallinnonalojen yhteistyöhön perustuvaa toimintalähtöistä turvallisuuspolitiikkaa.

Toisekseen ketterän turvallisuuspolitiikan toimintatavat tulee pitää joustavina, mutta niin selkeinä, että ne ovat poliittisesti johdettavissa (konsensuspohjalta hahmotettavista) turvallisuuspoliittisista tavoitteista ja niitä heijastavista arvoista. En ole aivan varma, mutta tässä kohdin saatan hieman erota Riiheläisen pohdinnasta. Toimintatapojen ja käytännön ratkaisujen joustavuus on tärkeää edellä esittämästäni turvallisuuden politiikan lohkoutumisestakin johtuen. Toisaalta toimintatapojen tulee tästä huolimatta oltava riittävän jähmeitä, sillä politiikan toimivuutta ja toimivia tilannesidonnaisia johtopäätksiä ei voida hahmottaa kovin kirkkaasti poukkoilevasta politiikasta käsin. Tällöin ei pääse muodostumaan perustaa, jota vasten arvioida omia valintoja.

Kolmannekseen Suomen tulee pyrkiä viestimään omaa turvallisuuspoliittista sitoutumistaan maltillisesti ulkoiseen turvallisuusympäristöön. Suurieleiset retoriset ulostulot saattavat johtaa virhetulkintoihin. Sanokaa konservatiiviseksi, mutta mielestäni ketteryyteen kuuluu tiettyyn pisteeseen asti mahdollisimman avoin kulissien takainen kontakti maailmanpoliittisesti ja alueellisesti merkittävien toimijoiden kanssa. Suurieleisimmilläänkin viestin tulee antaa kuvaa politiikan historiallisesta jatkuvuudesta ja ennustettavuudesta, erot kannattaa sitten tuoda esiin käytännön ratkaisuina turvallisuuden eri lohkojen operationaalisempaa puolta edustavissa keskusteluissa ja foorumeissa.

Kultarannan keskustelut

Nyt olemme päässeet jo uuvuttavan pitkälle tässä blogitekstissä. Blogini draftipinon määrä aiheen ympäriltä oli viimeisen parin kuukauden aikana kasvanut huolestuttavasti. Näppäimistölle on ehkä tästäkin johtuen purkautunut valtava määrä päässäni Suomen turvallisuuspolitiikan ja sitä luotaavan keskustelun suhteen kyteneitä ajatuksia. En ole kuitenkaan vielä valmis lopettamaan. Haluan vielä kiinnittää näkemykseni tulevana viikonloppuna käytäviin Kultaranta-keskusteluihin.

Aktiivinen turvallisuuspoliittinen vaikuttaja ja keskustelija, sotatieteiden tohtori sekä kyberasiantuntija Jarno Limnéll kiteytti Iltalehden blogikirjoituksessaan keskustelulle asetettuja odotusarvoja muun muassa seuraavasti: ”Tapaamisten yksi tärkeimpiä tavoitteita tulisikin olla keskustelun herättäminen juuri niiden suomalaisten keskuuteen, jotka eivät yleensä tähän keskusteluun osallistu.”

Noin sadan asiantuntijan ja turvallisuuspoliittisen aktiivin kokoontumiselle asetetut odotukset ovat kieltämättä varsin korkealla. Kenties liiankin korkealla? Niinistö itse puhuu hieman maltillisemmin ”fundeerauksesta”, mikä on ihan hyvä siinä mielessä, että tilaisuuteen osallistuneet keskustelijat eivät lähde sinne a) mesoamaan ylikuntoon sparrattuina sekä b) toisaalta riittävän rentoina tilaisuuden odotusarvojen suhteen. Noh, tilaisuuden eräs hieno piirre vaikuttaisi ainakin tapahtuman alustajalistan perusteella olevan osallistujien edustamien turvallisuuskäsitysten kirjossa. Odotan erityisen innolla proffani Hiski Haukkalan kontribuutioita. Uskon tämän kirjon avaavan aktiivisempienkin keskustelijoiden näkemyksiä ja maailmankuvia, kunhan keskustelututkat ovat asetettu riittävän avoimeen ja suopeaan asentoon. Täytyy tunnustaa, että tekisi kyllä kovasti mieli olla näissä keskusteluissa mukana. Ehkä joskus tulevaisuudessa?

Jarno Limnéll, joka ’luonnollisesti’ omalla akateemisella taustallaan ja kyberymmärryksellään lunastanut paikkansa Kultarantaan, kiinnittää tilaisuuden sisällöllisen merkityksen mielestäni ketterän turvallisuuspolitiikankin kannalta keskeiseen ajatukseen: ”Uhkien ja reaalimaailman faktojen pohtimisen ohella ulkopolitiikassa on tärkeää keskittyä mahdollisuuksiin. Miten Suomi kykenee erottautumaan maailmalla edukseen? Mitä mahdollisuuksia nykytilanne Suomelle avaa, ja miten nämä mahdollisuudet käytännössä hyödynnetään?” (Ks. ed. linkki.)

Turvallisuuden monet merkitykset

Keskittyminen käytännön ratkaisuihin korostanee turvallisuuden lohkoajattelua. Tämä puolestaan johtaa kiinnittämään huomion turvallisuuspolitiikan taustalla vaikuttaviin arvoihin. Yksi mielestäni mielenkiintoinen (mutta toisaalta kuivakkaan akateeminen) kysymys on tilaisuuteen osallistuvien keskustelijoiden turvallisuuskäsitysten perkaminen. Turvallisuutta voidaan ajatella ainakin kolmelta kantilta: 1) Voidaan puhua turvallisuusongelmien ja -uhkien spektristä aina kapeasta sotilallisen turvallisuuden merkityksestä laajempaan sosiaaliset ja luonnomukaiset prosessit mukaan ottavaan merkitykseen. 2) Toisaalta voidaan tarkastella sitä, kuka on turvallisuuden asiakas, kokija: globaali kansalaisyhteisö; rajojemme koskemattomuus vai hieman laajemmin Suomen valtion ja yhteiskunnan toimintakyky aina kyberulottuvuutta myöden; vai kenties yksittäinen kansalainen, vieläkin pidemmälle vietynä yksittäinen ihminen, kansalaisuudesta riippumatta.

Jäädään näihin kahteen ensimmäiseen ulottuvuuteen hetkeksi kiinni. Suomen viimaikaisessa keskustelussa on kieltämättä siirrytty vielä 1990- ja 2000-luvulla pinnalla olleesta laajemmasta turvallisuuskäsityksestä kohti kapeampia ja ahtaampia uria. Samalla keskustelun strateginen katse tähyää yhä selvemmin Suomen ja Euroopan lähialeita; Arktinen ulottuvuus, Pohjoismaiden puolustusyhteistyö, eurokriisi, Venäjän tilanne osana laajempaa Itämeren turvallisuusarkkitehtuuria ohjuspuolustusjärjestelmineen… nämä edustavat erilaisia tulokulmia ja painotuksia turvallisuuskysymyksiin, jos niitä verrataan muutama vuosi sitten puhuttaneisiin teemoihin, kuten etäisiin kriisinhallintaoperaatioihin, ilmastonmuutokseen ja kansainvälisen kauppapolitiikan rakenteisiin. Globaalien virtojen ja liikkeidenkin osalta keskustelu on siirtynyt pari askelta muutto- ja kulttuurivirroista kohti kyberulottuvuutta, jota leimaa edelleen vahvasti militaristinen analogia. Osin keskustelun muutosta selittää omat muuttuvat asenteemme ja poliittiset voimasuhteet; osin sitä selittää muutokset ulkoisessa toimintaympäristössämme, esimerkiksi eurokriisin ja arabikevään seurauksena.

3) Sitten siihen kolmanteen ulottuvuuteen, joka tavallaan niputtaa kaksi edellistä yhteen. Lopulta ajattelutavan muutosta selittää turvallisuuden poliittisesti johdannaiset merkitykset; mikä on siis politiikassa, tuossa mahdottoman taiteessa, mahdollista: onko turvallisuus niukka resurssi, vai nähdäänkö se mahdollisuutena? Määritelläänkö turvallisuusratkaisumme reaktiivisesti historiattomaksi katsottua kansainvälistä systeemiä ja sen rakenteellisia säännönmukaisuuksia vasten, vai onko Suomi pikemminkin aktiivinen toimija, joka voi lääkärin ja mekaanikon tavoin vaikuttaa siihen, miltä Suomen lähialueiden ja laajemmin kansainvälisen turvallisuuden tulevat virtaukset tai rakenteet näyttävät? Miten suhtaudumme toisiin: ohjaako toimintaamme luottamus, usko epävarmuuden kääntämisestä yhteisössä rakentuvaksi vuoropuheluksi, vai ohjaako toimintaamme epäluottamus ja varautuminen pahimpaan? Nämä ovat niitä poliittisesti johdannaisia turvallisuuden syvärakenteita koskevia kysymyksiä, joskin tiettyinä äärilaitoina esitettynä, joiden perustalle uskon myös Kultarannan keskusteluiden pohjautuvan.

Toivottavasti keskusteluissa nousee esiin myös näkökulmia, jotka korostavat aktiivista toimijalähtöistä politiikkakäsitystä sekä laajaa turvallisuusymmärrystä, joka löytää maailmasta valtioiden ja valtioliittojen lisäksi myös ihmisiä.

Sukupolvien välisen työmarkkinasodan lietsonnan on loputtava

AKAVA:n puheenjohtaja Sture Fjäder ehdottaa Suomeen Ruotsin mallia, jossa vanhemmille sukupolville luotaisiin työmarkkinoille välillinen irtisanomispuskuri nuorten kustannuksella. Malli on järkyttävä, ei vain siksi, että siinä asetetaan ikäryhmät vastakkain, vaan siksi, että työntekijäpuolen järjestöltä tuleva kommentti oikeuttaa työntekijöiden intressien vastaisen politiikan. Varsinaiseen ongelmaan – heikkoon työllisyystilanteeseen – ei esitetä rakentavia ratkaisuja. Lisäksi ehdotuksessa tuoksahtaa jokseenkin vahvasti yhdenvertaisuuslain vastainen ikäsyrjintä.

Fjäderin ehdotus on osa laajempaa kehitystä, jota kuvailee työmarkkinoiden segregoituminen hyvä- ja huono-osaisiin. Kuten monista Fjäderin ehdotukseen vastanneista blogireaktioista [1, 2] voidaan ymmärtää, on nuorten akateemisesti koulutettujen työllistymis- ja työllisyystilanne historiallisen heikko. Oireellista kyllä, Ruotsissa nuorisotyöttömyys on hivuttautunut jo yli 25 prosenttiyksikön, Suomen lukujen ollessa viisi prosenttiyksikkö alhaisemmat. Fjäderin johtopäätöksen taustalle maalatuilla premiseillä ei ole empiiristä tukea (olisi mielenkiintoista nähdä dataa ’Ruotsin mallin’ vaikutuksista varttuneempiin työntekijöihin ja suhteuttaa tämä nuorisotyöttömyyteen).

Kysymys ei ole faktoihin perustuvasta argumentoinnista. Tämä on asetelman pelottavin piirre. Talouskriisi ja siitä seurannut työmarkkinatilanne on saanut työntekijäpuolen poteroitumaan itseään vastaan. Eikö ammattijärjestön – olkoonkin että kyseessä on AKAVA – tulisi pyrkiä toiminnassaan ja kannanotoissaan edistämään työntekijöiden asemaa parantavaa työmarkkinakeskustelua sen sijaan, että ulostulot keskittyvät työntekijäpuolen sisäisten vastakkainasetteluiden lietsomiseen?

Oli ilahduttavaa huomata [ks. ensimmäinen linkki], että Elinkeinoelämän keskusliiton lakiasiainjohtaja Markus Äimälä torppasi vastakkainasettelun Helsingin sanomissa; sukupolvisegregaation vahvistaminen ei ole työmarkkinaratkaisu eikä sillä helpoteta käytännössä vaikeuksissa olevia työnantajia. EK saattaa toki tarkastella asiaa myös raadollisemmin: nuoret työntekijät ovat usein varttuneempia edullisempia (ja tehokkaampia?), mutta ei tämä nuorten vika ole.

Tilanne on joka tapauksessa ammattiliittoon kuuluvan nuoren akateemisen pätkätyöläisen silmissä kummallinen: kuin veisi auton huoltoon, mutta mekaanikko päätyisikin korjaustoimenpiteiden sijasta ehdottelemaan että joko korjataan jarrut tai jouset, mutta toisen on mentävä. Ja tämän jälkeenkin on pystyttävä jatkamaan liikkumista. Huonosti siinä käy.

Tämä peli ei vetele. Työmarkkinat tarvitsevat niin nuoria kuin varttuneempiakin osaajia. 60 ja 70 -luvuilla työmarkkinoille vaivatta siirtyneet sukupolvet saavat oikeutetusti korostaa ’käytännön kokemusta’ ja ’kentältä opittua näkemystä’. Yhtä lailla tulee kunnioittaa myös koulutettuja nuoria sukupolvia, joiden ennakkoluulotonta, kekseliästä ja ahkeraa asennetta ilman Suomi ei tule vastedes kehittymään. Vanhemmilla ikäluokilla ei ole omia eläkepäiviäänkään ajatellen varaa vahvistaa nuorten sukupolvien kyynisyyttä. Kyynisellä nuorella on yksiselitteinen vastaus hesarin otsikkoon ’Yli 50-vuotias johtaja löytää vain pätkätöitä’: tervetuloa jakamaan kokemuksia, sillä niitä kyllä löytyy.

Olemassa olevien kankeiden rakenteiden ravistajat tulevat nuorista. Nuoret ovat tottuneet liikkumaan ketterästi ja joustamaan. Tämän asenteen hyväksikäyttö on moraalisesti ja käytännöllisesti tuomittavaa. Nuorten horisontissa siintää edelleen vahva usko yhteiskuntaan ja koulutukseen, jonka nähdään jatkuvan läpi elämän. Nuorten asema on jo nyt heikko. Sukupolvien välisten poteroiden valmistuttua se tulee heikkenemään entisestään. Näin heikoimmille tuppaa nyky-yhteiskunnassa valitettavasti käymään. Joten eiköhän lapata hiekat takaisin poteroihin?

***

EDIT klo 11.24

AKAVA ja Fjäder ovat omalta osaltaan reagoinut nopeasti eilisen ja aamupäivän aikana saamaansa kritiikkiin: http://www.akava.fi/uutishuone/ajankohtaiset/nuorten_irtisanomissuojan_heikentaminen_ei_poista_ikasyrjintaa.9608.news

Hyvä näin. Viesti on mennyt perille. Vai onko? Ilmeisesti Fjäderin itsensä suuhun istuva loppukaneetti ehdottaa seuraavaa: ”Kukaan ei hyödy siitä, että pannaan nuoret ja ikääntyneet vastakkain.” Tämä on totta. Sen tulee näkyä myös käytännöissä. Herää kuitenkin kysymys: miksi Fjäder sitten asetti nuoret ja ikääntyneet alkuperäisessä viestissään vastakkain? Nyt tilanne on korjattu lähinnä kosmeettisesti: ”[…] ikääntyneiden työttömyysluvut ja pitkäaikaistyöttömyys ovat vielä toistaiseksi paljon suurempi ongelma.”

AKAVA korostaa edelleen erottelua. Työttömyyslukujen kohdalla voitaisiin ottaa huomioon myös työttömien sosiaalinen asema ja taustat. Nuoret työttömät elävät vailla paksujen vuosien tuottamaa pelastusverkkoa. Lisäksi nuorten työttömyyslukujen ja pitkäaikaistyöttömyyden ongelmattomuus perustuu nykyhetken historiattomaksi tekevään tarkasteluun; kyse on spekulaatiosta, joka perustuu nykyisen yhteiskunnallisen tilanteen pysyvyyden harhaan. Vaadin edelleen, että sekä nuorten että ikääntyneiden tulevaisuusnäkymät tulee ottaa työntekijäpuolen strategiassa kokonaisvaltaisesti esiin. Ei joko/tai, vaan sekä/että. Kyllä AKAVA:kin tähän kykenee jos minäkin kykenen.

Tampere – vuoden pyöräilykunta

Tampereen kaupunki valittiin alkuvuodesta vuoden 2013 pyöräilykunnaksi Suomessa. Suomi Pyöräilee -yhteistyövaliokunnan jakaman palkinnon perusteina mainittiin ”voimakas pyöräilyolosuhteiden kehittäminen ja pyöräilyn edistäminen viimeisen parin vuoden aikana”.

Palkinto on annettu aiheesta. Rongankadun alikulkusilta, erilaiset pyöräkaistakokeilut, rotvallijärkeily, yleinen pyöräpumppu (en ole testannut toimiiko) sekä kevyen liikenteen tilastointi ovat esimerkkejä konkreettisista teoista ja aikeista, jotka edistävät kevyen liikenteen kulttuuria Tampereella. Pyöräilijät osallistuvat kehitystyöhön Tampereen kaupungin kanssa ilmeisen aktiivisella ja rakentavalla otteella. Toki vertailu esimerkiksi Helsingin kokonaisvaltaiseen kehitystyöhön (Baana ja sitä sivuavat vieläkin suureellisemmat ison maailman tuulahduksia henkivät visiot) saa Tampereen näyttämään omissa pienissä haparoivissa askelissaan varsin sympaattiselta ja kotikutoiselta.

Kuten Tampereen kaupungin sivuilla todetaan, kehitystyö jatkuu edelleen. Palkinto antaa tukea entistä tarmokkaammalle toiminnalle. Liikennekulttuuriin ja ihmisten asenteisiin uudistustyöllä ei voida sen sijaan suoraan vaikuttaa. Turvalliset ja selkeät kulkuyhteydet kuitenkin vaikuttavat pitkällä aikavälillä välillisesti ihmisten ennakkoasenteisiin – puolin ja toisin. Yksi iso ongelma ovat esimerkiksi pyöräteille parkkeeraavat ajoneuvot. Osa syystä menee väliinpitämättömyyden, osa luultavasti puhtaasti tietämättömyyden piikkiin.

Seuraavassa on esimerkiksi kaksi kuvaa peräkkäisiltä aamuilta työmatkani varrelta Tampereen Åkerlundinkadulta (sattuma antoi sytykkeen tälle blogautukselle). Otin kuvat siinä 8-9 välissä aamulla:

Åkerlundinkadun pyöräkaista 6.6.2013

Åkerlundinkadun pyörkaista 7.6.2013

Åkerlundinkatu muutettiin muutama vuosi sitten takaperin ’puistokaduksi’ (vai mikä se virallinen termi oli?), joka on eräänlainen kävelyalueen ja autotien sekamuoto. Kadun erityisluonnetta on korostettu esimerkiksi maisemoinnilla ja tien pinnoitteella. Tien varteen on liitettiin pysyvästi merkitty moderni kevyen liikenteen kaista, joka yhdistää sorsapuiston ja Tampere-talon alueen – sekä laajemmin Kalevantien kevyen liikenteen virran – tulevaan ratatien kehään, josta pääsee tulevaisuudessa näppärästi liikkumaan kohti Rongankadun alikulkusiltaa sekä edelleen kohti Puutarhakatua ja Hämeenpuistoa.

Paikalliset autoilijat ovat oppineet tiellä varovaiseksi. Myös tiellä oleva hidaste (kuvan ottopaikan kohdalla, ei näy kuvissa) tekee kadun kevyelle liikenteelle turvallisemmaksi. Kadulla tapahtuu kuitenkin edelleen paljon vaaratilanteita, varsinkin silloin, kun kadun luonne ja rakentuneet toimintatavat eivät ole vieraan autoilijan selkäytimessä.

Kyseisten kuvien tapauksessa tilanne on jo hitusen hullunkurinen – mutta valitettavan tyypillinen: kuormaa puretaan kehnossa paikassa, vaikka rakennuksen kulman takana olisi paljon rauhallisempi paikka parkkeerata rekka. Lisäksi kulkuneuvot ovat pysäytetty liikennesuunnan vastaisesti. Ensimmäisen kuvan ottamisen jälkeen syntyikin pieni vaaratilanne, kun takaani tullut pyöräilijä sujautti rekan ohi autotielle, jolle taas pyrki auto takana olevasta parkkihallista. Åkerlundinkatu ei ole merkattu kaupungin pyöräilykartassa päälikenneväyläksi, vaan sitä tukevaksi sivuväyläksi. Pahempi tilanne olisi esimerkiksi edellä mainitulla Puutarhakadulla, joka on pyöräilyn kannalta yksi tärkeimpiä väyliä keskustassa.

Lainopillisesti tilannetta kaiketi tulkitaan tieliikennelain 12§ 12 momentin vinkkelistä:

Polkupyörän ja mopon saa pysäyttää ja pysäköidä jalkakäytävälle ja pyörätielle. Muunkin ajoneuvon saa erityistä varovaisuutta noudattaen pysäyttää lyhyeksi ajaksi jalkakäytävälle ja pyörätielle ajoneuvoon nousemista, siitä poistumista, sen kuormaamista tai kuorman purkamista varten, milloin läheisyydessä ei ole käytettävissä muuta pysäyttämiseen sopivaa paikkaa ja pysäyttämiseen on pakottavia syitä. Pysäytetty ajoneuvo ei kuitenkaan saa kohtuuttomasti haitata jalkakäytävällä ja pyörätiellä kulkemista. Kuljettajan on tällöin pysyteltävä ajoneuvonsa läheisyydessä ja tarvittaessa siirrettävä ajoneuvo paikkaan, jossa se ei häiritse muuta liikennettä.

Mutta asiat, asenteet ja käytännöt ovat muuttumassa – riippumatta lakipykälistä. Hyvä niin. Tampereen kaupungin sivuilta löytyy näppärää infoa sekä pyöräreiteistä että liikennesäännöistä (ja -asenteista!) pyöräilyn näkökulmasta. Peruspaketti, johon jokaisen keskustassa liikkuvan tulisi tutustua – riippumatta siitä onko autoilija, kävelijä, rullaluistelija vai pyöräilijä, löytyy täältä.

Juhannuslupaus

Edellinen Syyrian tilannetta käsitellyt blogipäivitykseni oli wordpressin palautteen mukaan kaikkiaan 40 blogautukseni tässä osoitteessa.

En ole pahemmin mainostanut blogiani, mutta en ole toisaalta piilottanut sitä yksityiseksikään. Aloittelin kirjoittelun vajaa vuosi sitten päiväkirjamaisessa hengessä. Tämän vuoksi en myöskään pyrkinyt profiloimaan blogiani yhden tarkasti rajatun teeman ympärille.

Blogi vaikutti hyvältä ajatukselta purkaa fiiliksiä nopeasti ’paperille’. Kyse on tavallaan menetelmästä: ilmiön, ongelman tai huomion jäsentäminen käy selkeämmäksi, kun sen purkaa ajatuksista tekstiksi. Samalla ajatus käy läpi prosessin, mikä parhaimmillaan kirkastaa tajunnanvirtaa. Blogialusta tarjoaa ajatuksille lisäksi näppärän arkiston, jossa fiilikset pysyvät tallessa ja joihin voi myöhemmin palata, kuten nyt. Ja ehkä joku joskus tarttuu näihin ajatuksen ituihin.

Olen tulkinnut wordpressin tarjoamia tilastoja siten, että kirjoituksillani on jo jokunen seuraajakin. Tämä on ollut mukava yllätys. Havainto sai minut miettimään kirjoituksieni luonnetta ja tyyliä lukijoiden kannalta. Nopea katsaus kirjoituksiini oli hämmentävää luettavaa: kärjistyksiä, kritiikkiä ilman rakentavaa otetta, ongelmakeskeisyyttä, ylitulkintoja; jäsentymätöntä tajunnanvirtaa, joka kaipaisi kipeästi toimituksellista otetta; ja ennen kaikkea syyttelevää laukomista, ei keskustelevaa, ymmärtävää ja muiden näkökulmille suopeaa keskustelua.

Olen toisin sanoen tehnyt tulkintoja, kärjistyksiä ja valintoja, joita en uudemman lukemisen jälkeen enää sellaisenaan allekirjoita. Otetaan muutama esimerkki:

Kirjoitukseni vastuullisen politiikan retoriikasta oli valikoiva. Tulkintani perustui toivoakseni edelleen varsin marginaaliseen tapaan hahmottaa politiikan – tai poliitikkojen – ja vastuun suhdetta. Eikä politiikka markkinapaatokseksi pelkisty, vaikka markkinat ovatkin saaneet yhä enemmän jalkatilaa politiikan agendalla, osin hyvilläkin seurauksilla. Lisäksi olisi idioottimaista tuomita kategorisesti yksilön vastuun ja aloitteellisuuden positiiviset vaikutukset.

Edellisen Syyria-postauksen loppukaneetissa laukomani impulsiiviset kommentit fatalistien maailmankuvasta olivat samaa sarjaa. Ne eivät edistä minkään tason dialogia tai yhteistyötä kansainvälisen politiikan teorioiden välillä. Eikä selitysvoimassa mitään pahaa ole, kunhan sen rajoihin suhtaudutaan sopivalla herkkyydellä.

Olin luultavasti liian ankara Arsene Wengerin taktisia valintoja kohtaan.

Työmarkkinapolitiikkaa ja matalapalkkatöitä käsitelleessä kirjoituksessa en tehnyt oikeutta lainaamalleni Juha Akkaselle. Vaikka hänen huomionsa minimipalkkavaatimuksista joustamisesti oli mielestäni hatara, irrotin hänen kommentinsa hänen kirjoituksensa laajemmasta kontekstista. En haluaisi, että kukaan tekisi minulle samalla tavalla.

Ja niin edelleen. Taisi siellä olla muutama ihan mukiinmenevä suorituskin joukossa, tai ainakin yksi maukas olutarvostelu.

Suurin ongelma on kuitenkin asenteessa. En tunnistanut itseäni osasta lukemiani tekstejä. Tai tavallaan tunnistin, mutta vain toisen, varsin kärkkään puoleni, joka luonnollisesti herää itselle tärkeistä aiheista.

Mutta nyt opetellaan paremmille tavoille! Ei vain tässä blogissa, vaan blogin siivittämänä laajemminkin.

Minulla ei ole ollut tapana tehdä lupauksia uudelle vuodelle. Tehdään nyt juhannuslupaus: lupaan yrittää kirjoittaa ytimekkäämmin; lupaan olla suopeampi näkökulmille, jotka tuntuvat vierailta; lupaan olla ennen kaikkea rakentavampi ja keskustelevampi, kriittistä otetta hukkaamatta. Yhtä en kuitenkaan muuta, nimittäin teemojen moninaisuutta. Ja runoutta pitää harrastaa enemmän!

Kemiallisia aseita etsimässä

Syyrian sisällissota on riehunut täydellä höyryllä jo yli kaksi vuotta. Kuolleita on varovaisten arvioiden mukaan jo yli 70 000, luultavasti lähemmäs kuusinumeroista lukua. Miljoonat ihmiset ovat ajautuneet joko maan sisäiseen tai ulkoiseen pakolaisuuteen.

Sotaa ei voi enää operationaalisestakaan vinkkelistä kutsua sisällisodaksi, sillä myös sotatoimet ovat viimeisten kuukausien aikana levinneet odotetusti lähimaihin. Libanonin hauras turvallisuustilanne on enemmän kuin uhattuna. Samalla Turkissa ja Iranissa kuohuu, eräänlaisena arabikevään jälkiaaltona, jos ei suoraan arabikevään saati Syyrian sisällissodan loogisena jatkumona. Sota on leviämässä – ellei ole jo levinnyt – alueelliseksi ja sen seuraukset saattavat olla entistä kouriintuntuvampia myös globaalisti.

Länsimailta ja turvallisuusneuvostolta tivattiin vielä sisällissodan alkuvaiheissa kipukynnystä; missä vaiheessa moraalinvartijoiden mitta tulisi täyteen ja nämä suorittavaisivat koalitioineen intervention? Jälkiviisaasti voidaan todeta, ettei interventioon ole missään vaiheessa ollut poliittisia edellytyksiä. Suurvaltapoliittisesti intervention mahdollisuus kaatui turvallisuusneuvoston pattitilanteeseen, jolla on omat historialliset taustansa sekä ajankohtaiset taustat Länsivaltojen sekä Kiinan ja Venäjän suvereniteetin käsitettä koskevissa tulkintaeroissa. Sisäpoliittisesti Yhdysvallat – ainoa intervention kärkeen vakavasti ajateltava valtio – on ollut varovaisella kannalla. Yhdysvallat ei halua käsiinsä uutta Afganistania, Irakia, puhumattakaan Vietnamista.

Vielä vajaa vuosi sitten Obama kuitenkin kovisteli Assadin hallinnolle: jos todisteita kemiallisten aseiden käytöstä löytyy, saa Assad tuta Yhdysvaltain voiman. Obama oli osittain käynnistämässä prosessia, jossa kemiallisten aseiden käyttö nousi mediassa mittatikuksi konfliktin luonteen muutoksesta.

Nyt todisteita kemiallisten aseiden käytöstä on alkanut tihkua. Länsimaiden yllätykseksi sariinin käytöstä epäilläänkin ensisijaisesti Syyrian kirjavaa oppositiota, joskin viimeisimmät YK:n ihmisoikeusneuvoston analyysit osoittavat sormea myös Assadin hallinnon joukkojen suuntaan. Joka tapauksessa kemiallisten aseiden käyttö puolin ja toisin ei liene yllättävää maassa, jolla on arvioitu olevan maailman neljänneksi suurimmat kemiallisten aseiden varastot.

Median ja politiikan huomion kiinnittyminen kemiallisiin aseisiin viittaa varsin nitkahtaneeseen humanitaariseen oikeuskäsitykseen ja ymmärrykseen siviilien suojelun oikeutuksesta; ei niin väliä, vaikka jengiä lahdataan tavanomaisin asein kansanmurhan tunnusmerkit täyttävissä mittasuhteissa; pakolaisongelma on hädin tuskin turvallisuusongelma. Mutta odottakaapa, jahka joku jossain posauttaa todistetusti sariinipommin… Vai onko kyse vain turtumisesta jatkuvasti kasvavaan uhrilukuun? Ymmärrettävää ehkä sekin.

Yhdysvallat on varovaisella kannalla suhteessa kemiallisten aseiden käyttöä luotaavista tutkimuksista vedettyihin johtopäätöksiin. Oppositioon viittaavat jäljet eivät varsinaisesti paranna Yhdysvaltojen painostusasemia suhteessa Venäjään, joka tukee sodassa avoimesti Assadin hallintoa, toisin kuin Yhdysvallat. Nämä kaksi valtaa ovat suurvaltapoliittisesti avainasemassa tulevissa (tai paremminkin mahdollisissa) Geneven neuvotteluissa. Kiina on vetäytynyt prosessissa taka-alalle. Sivutulta antaa Iran, joka puolestaan on samassa veneessä Syyrian hallitusta tukevan Hizbollahin kanssa. Jälkimmäistä on luonnollisesti turha odottaa neuvotteluasetelmiin. Iso-Britannia ja Ranska esiintyvät uhmakkaina, mutta tuskin kykenevät edes yhteistyöllä kääntämään sotatilannetta nykyisiltä urilta. Ulkopoliittisesti uhma voi toki vaikuttaa, esimerkiksi Venäjän herkkyyteen jatkaa asetoimituksia Syyrian hallinnolle. Edellisten tekijöiden päälle voidaan vielä roiskaista Syyrian oppositiota aseellisesti tukeneiden Qatarin ja Saudi-Arabian raportoidut erimielisyydet sekä tietysti itse Assadin hallinnon asema neuvotteluissa. Itse uskon vahvasti, että väkivaltaiseen fatalismiin luiskahtaneen Assadin sijasta neuvotteluissa on keskeistä vaikuttaa Assadia tukeviin tahoihin. Erityisen keskeistä on Ydysvaltojen (+ Israel), Iranin ja Venäjän muodostaman kolmikon dynamiikka.

Neuvotteluasetelmina tarjoiltava keitos on siis melkoinen. Geneven neuvottelut ovat lähes mahdottoman tehtävän edessä. Neuvottelut käydään todella myöhään; humanitaarisen intervention ikkuna on mennyt jo umpeen. Tuleva (mahdollinen, joskin tällä hetkellä epätodennäköinen) interventio olisi seurauksiltaan jotain muuta kuin humanitaarinen, mikä saattaisi vain kiihdyttää konfliktin alueellista eskaloitumista. Näin olemme päässeet päättelyketjussa tilanteeseen, jossa neuvottelut nousevat sittenkin ratkaisevaan asemaan. Se, käydäänkö ratkaisevat neuvottelut Genevessä vai kulissien takana, on toinen asia.

Syyrian konfliktin sisäinen dynamiikka on erittäin monimutkainen – lähes jokaisella alueen lähivaltiolla ja ei-valtiollisella toimijalla vaikuttaa olevan lusikkansa sodan strategisessa sopassa. Hieman kaaottiselta vaikuttavien liittolaissuhteiden muodostumisesta kertonee jotain se, että Yhdysvallat ja Syyrian opposition suojissa häärivät Al-Qaidaan liittyvät tahot toimivat sodassa ainakin jonkin asteen myötäsukaisuudessa.

Syyrian sota on kaikessa raadollisuudessaan niin moderni sota kuin sota vain voi olla: se on alueellinen sota; se on proxy-sota; se on informaatiosota; Se on heimosota; se on Youtube- ja twitter-sota; se on brutaali ja likainen sota, jossa toteutetaan laajamittaisia rikoksia ihmisyyttä vastaan.

Tästä huolimatta median huomio on ainakin Euroopassa kohdistunut kahteen asiaan: miten EU saa tai ei saa muodostettua yhteistä linjaa Syyrian asevientikieltoon sekä toisaalta edellä mainittujen kemiallisten aseiden käytön todistamiseen. Tässä kohdin on helppo yhtyä entisen kansainvälisen sotarikostuomioistuimen syyttäjä Carla Del Ponten vähintäänkin kohtuulliseen, mutta vienoon pyyntöön:

We have so many deaths in Syria now . . . so please don’t make the use of chemical weapons in Syria now the most important issue

***

Vielä muutama sana kansainvälisen politiikan tutkimuksen näkökulmasta. Fatalistit – jotka kutsuvat usein itseään hieman harhaanjohtavasti realisteiksi – tulevat varmasti Geneven neuvottelujen kaatuessa huomauttamaan jälleen, kuinka idealismin ja normien (puhumattakaan käytäntöjen puolella pasifismin ja idealismin) toiveuneen on jälleen sorruttu. Fatalismin agendalle kuuluvat sen sijaan korruptoituneen ihmisluonteen, anarkistisen logiikan mukaan toimivan valtiojärjestelmän ja väkivallan korostaminen – sekä kansainvälisen politiikan käytäntöinä että niiden taustalla vaikuttavina rakenteellisina väittäminä todellisuuden luonteesta. Usein näitä abstrahoituja käsitteitä ja todellisuuskuvaa verifioidaan teoriapitoisesti latautuneilla faktoilla ex post facto.

Syyria tullee käymään malliesimerkkinä jälkijättöisestä ja havainnot teoriapitoisiksi kyllästävästä case-analyysistä. Se, että esimerkiksi Yhdysvaltojen sotilaallinen mahti ei edelleenkään toimi uskottavana pelotteena edes laajoja alueellisia seuraksia tuottaville konflikteille, ei tulle aiheuttamaan teoriaperinteen premisseissä merkittäviä toimenpiteitä.

Saita teoria on kompakti. Sieltä ei sovi hävittää mitään olennaista. Ydinteesit määritellään mahdollisimman ytimekkäästi, pitäähän monenkeskistä ja monimutkaista todellisuutta luotaavan teorian olla selitysvoimanen, minkä vuoksi teorialle on turha asettaa falsifikaatiokriteereitä. Saita teoria on kätevä; ei mitään niin pientä kansainvälispoliittista tapahtumaa, etteikö sen valikoituja osasia saataisi kehystettyä jälkijättöisesti valmiina annetun kompaktin teorian kehyksiin – mikäli vain oikeat yhteydet laajempiin sotilaallisiin kysymyksiin kaivetaan esiin.

Ei sillä, kyllä väkivalta maailmaan valitettavasti kuuluu – ja maltilliset fatalistit ovat hyvin tarkkoja siitä, millä kriteereillä väkivalta on oikeutettua ja mikä on laadukasta valtioiden harrastamaa väkivaltaa -, mutta ei väkivalta kansainvälistä maailmaa millään tavalla kyllästä tai siinä tehtäviä toimenpidesuosituksia tyhjennä. Maailma on ennen kaikkea täynnä sattumanvaraisuuksia, kontingenssiä ja hauraasti laukeavia prosesseja, jotka psykologisista taipumuksistamme johtuen tapaamme selittää jälkijättöisesti varsin deterministisesti ohjautuneiksi käänteiksi [aiheesta suositeltavan lukemiston parhaita paloja edustaa esimerkiksi Richard Ned Lebow].

Minulta hajosi kerran auto tien päälle. En kuitenkaan tehnyt tästä sitä johtopäätöstä, etteikö autoilu voisi olla jatkossakin kätevä väline liikkua paikasta A paikkaan B. Puhumattakaan sitä, että muut autoilijat elävät dogmaatikon idealistista pöhnäunta, koska eivät tajua sitä, että kyllä se auto ennemmin tai myöhemmin aina hajoaa. Sen sijaan tein johtopäätöksen siitä, että moottorin nesteitä on hyvä lisätä ennakoivasti, mikä edesauttaa autoiluharrastustani korjaamolla käyntiä pitkäjänteisemmin.

Hyvää kesää!

Lahden satama kylpee auringossa – sekä tietty lokeissa ja kesäloman alkua juhlivissa ihmisissä.

Bloggailu jatkuu ennen lomia ainakin kesäkuun alkupuolella, mitä väitöskirjatohinoilta malttaa. Ainakin Suomen turvallisuuspolitiikan suuntalinjoja voisi ennen lomia katsastaa taas lyhyen tauon jälkeen.

Kaikilla lomat eivät ala suotuisissa merkeissä. Maikkarin uutiset raportoi juuri vastavalmistuneiden korkeakoulutettujen työttömyyden lähes 80% kasvusta pääkaupunkiseudulla. Tähän – ja edelliseen postaukseeni – liittyen: nyt työnantajat ja sijoittajat – kaikilla mahdollisilla sektoreilla – mukaan talkoisiin nuorten sukupolvien menettämistä ja kyynistymistä vastaan! Lopetetaan se kitinä pahasta valtiosta, byrokratiasta ja saavutetuista eduista – kaikki positiivisen tekemisen ja rohkeiden päätösten avaimet ovat ovat jo käsissämme.