Suomen ulkopolitiikka identiteettikriisissä – for real?

Suomen turvaneuvostokampanjan häviöstä on nyt kulunut reilun kuukauden päivät. Tilinteon hetki ei ole vieläkään kaikkein oivallisin, mutta kenties perspektiivimme asian käsittelyyn on nyt hieman syvällisempi kuin välittömästi uutisten jälkeen.

Monet ulkopolitiikasta kiinnostuneet ottivat häviön hyvin vakavissaan. Argumentit ja sapelit heiluen julistettiin, että nyt Sen Keskustelun on sitten viimein alettava. Osassa puheenvuoroista häviö istuteettiin valmiiden ajatusrakennelmien ja argumenttien tueksi. Näinkö laadukas keskustelu käynnistyy? Ei käynnisty.

Yksi mielestäni merkillinen piirre tässä keskustelussa oli se, että turvaneuvostokampanjan epäonnistuminen viritti ruodintaa myös Suomen ulkopoliittisen identiteetin perään. Samaan hengenvetoon kaivattiin – jälleen kerran – keskustelua Suomen ulkopoliittisen linjan epäonnistumisesta sekä ulkopoliittisen keskustelun puutteesta. Vanhakantainen käsitys identiteetistä yksikössä ja kylmän sodan ajoilta periytynyt usko linjateknologiseen ulkopolitiikan toteuttamiseen lyötiin yhdeksi argumentiksi, jossa käytännössä vaadittiin Suomen ulkopoliittisen linjan täyskäännöstä ilman, että itse johtopäätöstä sanottaisiin ääneen. Keskustelu limittyy myös kysymykseen siitä, kenellä tai missä osoitteessa sijaitsee Suomessa turvallisuus- ja ulkopolitiikan perusteiden muotoilemisen viimekätinen valta (kysymys, josta minulla ei ole vielä tarpeeksi kokemusta ja ymmärrystä, mutta jota kohtaan omaan sitäkin enemmän kiinnostusta).

Ulkoministeri Erkki Tuomioja kertoi hiljattain (AL, 18.11.2012) laittavansa vireille laajan ulkopoliittisen selvityksen kampanjan epäonnistumisen syistä. Ja nyt tarkkana: selvitys ei koske Suomen ulkopolitiikan identiteettiä tahi linjaa. Identiteetti – jos sellaisen olemassaolon kokee jollain tavalla lohdulliseksi tai hyödylliseksi – muotoutuu monimutkaisissa poliittisissa prosesseissa, tosiasiallisessa päätöksenteossa sekä tätä taustoittavassa kulissien takaisessa teatterissa, jonka käsikirjoitusta voimme kutsua politiikaksi käsitteen laajassa merkityksessä. Turvaneuvostokampanja on puolestaan sanansa mukaisesti kampanja, jonka sisältö ei tyhjennä Suomen ulkopoliittisen linjan käytänteitäkään, saati ’identiteettiä’.

Tämä hieman naiivilta vaikuttava erottelu kampanjan ja linjan välillä on joka tapauksessa mielestäni merkityksellinen ja hyvä pitää mielessä. Osa kampanjan epäonnistumista ruotineista välittömistä reaktioista haiskahti, kuten todettua, poliittisesti tarkoituksenmukaisilta. Tuomioja on kokeneena ministerinä enemmän kuin hyvin selvillä kampanjan poliittisesta taustasta ja kampanjan normatiivisista lähtökohdista. Hänen nyt tilaamansa selvityksen tarkoituksena tuskin on kyseenalaistaa niitä arvoja, joilla kampanjaan suunnattiin. Suomen kampanjan kivijalat, rauhanvälitys ja naisten oikeuksien kehittäminen, eivät vedonneet patriarkaalisessa kuplassa lilluviin ja toisaalta yhä vanhakantaisempaan valtiokeskeisyyteen näinä niukkuuden aikoina uppoaviin kansallisvaltioihin. Samalla on todettava, etteivät myöskään tilannetekijät muilla ulkopolitiikan areenoilla (lähinnä Suomen EU-politiikan saralla) riitä selittämään häviöön johtanutta äänestyskäyttäytymistä. Kyse on monen muuttujan summasta.

Valitettavasti kansainvälisen politiikan suuressa syklissä eletään tätä nykyä moraalisen niukkuuden aikaa. Nobelin rauhanpalkintokomitean politisoidut palkitsemisaktit eivät yksin riitä tätä puhuria kaitsemaan. Myös turvaneuvostossa, tuossa Suomen ulkopolitiikan luvatussa tyyssijassa, on viime aikoina pitänyt lähinnä suojasäätä. Ajat olivat aurinkoisemmat vielä silloin, kun Suomi loi strategiaansa kampanjalleen. Sittemmin turvaneuvosto on jumittunut entistä syvemmällä vanhakantaisen arvovaltapolitikoinnin maastoon, jonka poteroita purettaneen vielä pitkään Syyrian ja Gazan kriisien lauhtumisen jälkeenkin.

Toivottavasti kukaan ei halua, että Suomen pitäisi luoda ulkopoliittinen nahkansa heijastamaan edellä mainittuja kovapintaisia ja lyhytnäköisiä kansainvälisen politiikan arvoja. Itse olen sitä mieltä, että Suomen tappio turvaneuvostokampanjassa saattoi päinvastoin vain vahvistaa Suomen ulkopoliittista identiteettiä. Tämän johtopäätöksen allekirjoittaminen vaatii toki sen, että allekirjoitamme kohtalaisella itseluottamuksella kampanjan teemojen taustalla olevat arvot. Jos emme allekirjoita, edustamme toisenlaista arvomaailmaa.

Kuten Tuomioja mainitsee, Pohjoismaat eivät ole juuri nyt kovassa huudossa kansainvälisessä politiikassa (myös Ruotsi jäi hiljattain viimeiseksi YK:n ihmisoikeusneuvoston äänestyksessä). Pohjoismaiden tehtävänä on yhdessä jämäkästi vastata tähän huutoon, ei myötäillä sokeasti huutelijoiden maailmankuvaa – fatalistinen maailmankuva toki vaikuttaa näinä päivinä houkuttelevalta, mutta ei se todellisuus tällaiseen kovapintaisen realistin idealisoituun harhaan tyhjene vastakaan. Vasta jälkimmäinen, kansainvälisen politiikan lyhytnäköisten kovapäisten arvojen edessä alistuva asenne johtaa Suomen ulkopoliittiseen identiteettikriisiin, ei pitkän perinteen kautta omaksuttuihin rakentaviin arvoihin tukeutuminen. Jämäkkä vastaus vaati kuitenkin toimiakseen aktiivista ulkopoliittista toimintaa ja monialaista verkonpunontaa. Tässä vastaamisen ja viestimisen taidossa on Suomen ulkopolitiikan praksiksen, käytännön viisauden ydin. Siinä pyritään toisaalta välttämään liiallista ylimielisyyttä (Suomen eurokriisin aikainen EU-politiikka antaisi loistavan aihion tutkimukselle siitä, kuinka vuoropuhelun ja toisaalta moraaliseen selkärankaan perustuvan itseluottamuksen jännitteissä politiikassa näinä päivinä luovitaan) sekä toisaalta ymmärretään, ettei nurkkakuntainen murjottaminen ja omahyväisyyteen vetäytyminen ole pienelle valtiolle mikään vaihtoehto – kansainvälinen politiikka ansaitsee Suomelta ja Pohjoismailta paljon enemmän!

Mainokset

Ja edelleen Islannista, linjasta sekä turvallisuuspolitiikasta – osa 2/2

Ruodin edellisessä blogauksessani Islannin ilmavalvontaoperaatiota, sitä sivunneita keskusteluja sekä kysymyksen laajempia taustoja. Keskeinen pointtini oli seuraava: kaikki turvallisuuspoliittinen keskustelu on sitä hedelmällisempää, mitä enemmän siinä kiinnitetään huomiota politiikan käytännön seurauksiin ja politiikan toimivuuteen. Silloinkin, kun puheenvuorot kiinnittyvät periaatteellisiin linjakysymyksiin, olisi keskusteljoiden tällaisen pragmatistisen maksiimin mukaan tuotava esiin asiayhteyden käytännöllinen ulottuvuus. Eli Islanti-tapauksen yhteydessä kysymysten muodossa näin:

Sen sijaan, että keskustelua aletaan heti kiinnittämään kysymykseen Nato-jäsenyyden avaavasta porttiteoriasta, voisimme ihan rehellisesti kysyä, mitä tästä valvontamanööveristä seuraa Suomelle, Pohjoismaille ja Pohjois-Euroopan turvallisuudelle laajemmin? Edistääkö tämä ratkaisu turvallisuuspoliittisen kokonaisuudemme toimivuutta? Mitä hyötyä siitä on ja miten maailma on tämän jälkeen erilainen?

Tukeuduin sokraattiseen asenteeseen ja käänsin homman kaikenkattavaksi kysymyspatteristoksi. Onneksi asiantuntevat ihmiset hoitivat homman käytännöllisen puolen kotiin.

Esimerkiksi Hiski Haukkala näkee (bloginsa lisäksi myös ainakin Aamulehdessä) Islannin ilmavalvontapäätöksen limittyvän laajempiin Pohjois-Euroopan turvallisuusnäkymiin, ei niinkään Suomen turvallisuuspoliittista linjanmuutosta ennakoivana siirtona (samassa yhteydessä ilmoille sinkosi kutkuttava neologismi, salanatotus’). Hyvä näin: käytännön seuraukset on nostettu esiin, vaikka ne varmasti monelle maallikolle näyttävätkin edelleen turhan monimutkaisilta voimatasapainoteoreettisine vivahteineen. Peruspointti oli siis se, että Suomen ei tule ylenkatsoa sitä arvoa ja merkitystä, joka yhteiseen Pohjoiseen turvallisuusulottuvuuteen sitoutumisella on myös Suomen omaan välittömään turvallisuuteen; ilman Yhdysvaltojen (irroitettuna Natosta, jonka rooli suhteessa Yhdysvaltoihin on muuttunut Obaman kaudella, kuten Libyan operaatiosta ja kenties jo Georgian kriisin yhteydessä saimme huomata) sitoutumista Pohjolaan, jota Islannin operaatiolla käänteisesti edistetään, Pohjoiselle pallonpuoliskolle syntyisi eräänlaista turvallisuusimua, joka puolestaan saattaisi kiepsauttaa koko Pohjolan turvallisuusrulettia arvaamattomampiinkin suuntiin. Pohjolan turvallisuustasapainolla teoretisoimisella ja sen mukaisesta turvallisuuspolitiikan tekemisestä Suomessa on vahva perinne, johon kenties palataan turhankin harvoin. Koitan hieman valottaa tässä viestissä tämän ruletin mekaniikkaa.

Samaisesta Haukkalan blogista saimme lukea näkökulman myös Islannin perspektiivistä. Kysymys on siis sitoutumisesta yhteiseen asiaan, turvallisuuteen (osittain turvallisuustyhjiön täyttämiseen, tosin), ei liittoutumisesta toisia vastaan. Tämän tasapainoiluajatuksen taustalla on näkemys Pohjoisen alueen strategisen arvon muutoksesta. Pohjoisen ja arktisen ulottuvuuden toinen tuleminen on 2000-luvun vaihteen ensimmäistä aaltoa kovempaa kaliiberia. Toista aaltoa ei sävytä vain funktionalistinen, vaan myös kovapintainen geopoliittinen ajattelu. Toki Suomessa tähän kokonaisuuteen liitetään edelleen myös kompleksisen maailmamme todellisuutta heijastaen pehmeämmätkin trendit, kuten ympäristöulottuvuus (joka nivoutuu kokemaamme turvallisuuteen ja eksistenssiimme lähtemättömällä tavalla).

Herkistely Pohjolan turvallisuustasapainolla on tärkeä osa-alue Suomen turvallisuuspoliittisessa kokonaisuudessa. Tarve tälle tasapainoilulle tulee toisaalta ulkoisesta turvallisuusympäristöstä, toisaalta Suomen omasta turvallisuuspoliittisesta perinteestä: Suomi turvallisuuspolitikoi Pohjolassa tiettyä historiallista painolastia vasten. Tämä painolasti ja sen rajoitteet on hyvä tiedostaa itse, mutta vieläkin tärkeämpää on lähettää tämä viesti oikeassa muodossa eteenpäin – luottamus, jatkuvuus, ennustettavuus ja johdonmukaisuus ovat arvoja, joiden läpi suodatettuina Suomen turvallisuuspolitiikasta heijastuvia viestejä soisi tulkittavan muualla maailmassa.

Osmo Apunen yhdisti yhtä lailla, tämä on tulkintani, Suomen ulkopolitiikan linjasta käydyn keskustelun laajempiin, suurvaltapoliitiikan strategisiin kehyksiin sekä niiden historiallisiin taustoihin. Itse pidän myös tässä kehyksessä liikkuvasta tarkastelusta, kuten joku on jo ehkä huomannut.

Suomella on edelleen paikkansa Pohjoisen tasapainojärjestelmän osana, mikä olisi terveellistä tunnustaa Suomen turvallisuuspoliittisia tavoitteita ruotiessa. Entä sitten seuraavat termit: liittoutuminen, liittoutumattomuus, sitoutumattomuus, rauhanomaisuus, ja niin edelleen. Näillä ulkopolitiikan linjaa tarkentavilla välineillä (tai niitä ilmentävillä käsitteillä) on käytännön turvallisuuspoliittista arvoa vain niin pitkään, kun ne palvelevat tasapainoista turvallisuuspolitiikkaa. Kylmän sodan aikaan Pohjolan tasapainomallin dynamiikkaan sisältyi ajatus siitä, että muutos yhdenkin Pohjoismaan turvallisuuspoliittisessa linjassa ja kytköksissä tuottaa heti heilurivaikutuksia muidenkin tasapainojärjestelmään kuuluvien maiden tilanteessa. Syntyisi siis toisin sanoen turvallisuuskallistumia itä-länsi -akselilla, pahimmillaan suurvallan väliintuloa provosoivia turvallisuustyhjiöitä. Tästä seuraa se, että myös Suomen turvallisuuspoliittisen linjan jatkuvuus on muiden järjestelmään kuuluvien maiden etu.

Nykyisellään Pohjolan tasapainotila on vähemmän jännittynyt kuin kylmän sodan aikaan. Jos vaaka kuitenkin heiluu, voi se toki edelleen keikahdella idän suuntaan (Islannin ilmapuolustuksen ’tyhjiö’), toisaalta lännen suuntaan (Suomen ja Ruotsin syvenevä kumppanuus Naton kanssa tilanteessa, jossa tämä koetaan Venäjällä provosoivana politiikkana). Nykyisellään se voi heilahdella myös pohjois-etelä-akselilla, jolloin katse kiinnittyy erityisesti arktisen alueen energiavaroihin. Ja kun vaaka keikkuu, on hyvä pyrkiä osoittamaan eri osapuolille, ettei mitään turvallisuustyhjiöitä – tai toisessa ääripäässä turvallisuusdilemmaa, eli vääristyneitä tulkintoja politiikan suunnasta – pääse syntymään. Vuoropuhelu ja viestintä omista aikeista ovat turvallisuuspolitiikkavetoisen ulkopolitiikan keskeisiä elementtejä. Tasapainoiluun meillä on onneksi historiasta nousevia vastausaihioita, joista yksi on juuri sitouttamisen ja vastavuoroisuuden luomisen poliittinen taito. Ei jotain vastaan jostakin käsin, vaan mielummin muiden kanssa (tätä viisautta soisi toisinaan muisteltavan myös Suomen EU-politiikassa, kuten Helena Petäistö peräänkuuluttaa).

***

Kutsukaa vanhakantaiseksi, mutta mielestäni Suomen turvallisuuspoliittista linjaa ruotivassa keskustelussa olisi toisinaan ihan hedelmällistä tehdä kylmän sodan ajoilta tuttu jako toisaalta ulkopolitiikkaan ja toisaalta turvallisuuspolitiikkaan. Keskustelu ulkopoliittisesta linjasta ja sen puutteesta vaikuttaa toisinaan perusteiltaan hieman leväperäiseltä: turvallisuuspolitiikan koko kenttä on mielestäni niin monenkirjava ja toisaalta painokas, etten näe mielekkäänä alistaa sitä käytännöllisesti kysymykseksi ulkopoliittisesta linjavalinnasta ja identiteetistä. Kapea tulkinta tästä TP-UP -jaottelusta asettaa ulkopolitiikan turvallisuuspolitiikan välineeksi tai jatkoksi. Siis aina kun jokin kansainvälispoliittinen ulkopoliittisen linjauksen perään kyselevä tilanne nousee esiin, tulisi meidän ensin kysyä miten tämä limittyy Suomen turvallisuuspolitiikan kokonaisuuteen ja sitä ohjaaviin päämääriin. Jos yhteys turvallisuuspolitiikkaan on heikko tai sitä ei ole lainkaan, voidaan ulkopolitiikan kentällä toimia vapaammin. Jos yhteys on selvä, tulisi ulkopolitiikka alistaa turvallisuuspolitiikan kokonaisuuteen ja sen tavoitteisiin.

Miten ulko- ja turvallisuuspolitiikka sitten määritellään? Miten ne eroavat toisistaan? Ero tuotetaan viime kädessä vain käytännöissä ja niiden kautta. Käytäntö pohjautuu kuitenkin perinteeseen (ei niinkään teoriaan). Ja tämä perinne asettaa yhtälön jotenkin näin: turvallisuuspolitiikka on se kokonaisuus, johon kuuluvat sekä turvallisuuspolitiikan viimekätiset tavoitteet (esimerkiksi kansalaisten vapaan elämän toimintamahdollisuuksien edistäminen, itsenäisyyden ja oikeusvaltion turvaaminen), puolustuspolitiikka ja ulkopolitiikka. Jossain laajassa merkityksessä tähän yhdistetään myös tietyt sisäisen turvallisuuden kysymykset, jotka liittyvät kansalaisten turvallisten elinolojen takaamiseen (osa näistä kysymyksistä, esimerkiksi kyberturvallisuus, ei kyllä enää näitä sisäisen ja ulkoisen jaotteluita tunnusta). Ulkopolitiikka taas on eksplisiittistä ulospäin suuntautunutta toimintaa, jonka välittömät tavoitteet liittyvät vallankäyttöön ja vaikuttamiseen. Ulkopolitiikka on eräänlainen turvallisuuspoliittisen komppanian agentuuri, tai tiedustelujoukko.

Viime aikoina mediassa, policy-tutkimuksessa ja blogosfäärissä on kyselty paljon Suomen ulkopoliittisen identiteetin perään. Sysäyksen ruoskinnalle antoi Suomen turvaneuvostokampanjan epäonnistuminen. Sittemmin Islannin ilmavalvontakysymys linkitettiin hieman turhankin herkästi edelliseen keskusteluun Suomen ulkopoliittisista kampanjoista, joskin yhteys kenties selittyy Pohjoismaisen yhteistyön näkymien kautta. Joka tapauksessa keskustelu siirtyi Islannin ilmavalvonnan kohdalla pohdiskeluksi siitä viiteryhmästä, johon Suomen tulisi kuulua.

Itse en koe Suomen painiskelevan tavallista suuremmissa identiteettiongelmissa, jotka ovat modernissa maailmassa väistämättä osa politiikkaa. Lusikat ovat tätä nykyä niin monessa keitoksessa, että kysymys johonkin kuulumisesta yksikössä vaikuttaa hyvin kankealta. Itse asiassa koko puhe linjaavasta identiteetistä yksikössä kuulostaa jotenkin vanhahtavalta sosiologialta ja sosiaalipsykologialta, eikä mielestäni vastaa modernin kompleksisen maailman moninaisia haasteita, verkostoja ja tapahtumakenttiä. Monoliittiseen linjaan stabiileine viiteryhmäsiirtymineen perustuvan valtiolähtöisen identiteettipolitiikan aika on enemmän ja vähemmän jo eletty kylmän sodan myötä. Ulkopolitiikka on käytännöllisiä keskusteluja, moniulotteista verkonpudontaa, yhteyksiä, toisten huomioon ottamista, toisinaan YK:n roolin tunnistamista, toisinaan sen haastamista, kahdenvälisiä suhteita, kriisien hallinnan hallitsemista, ja ennen kaikkea talouspolitiikkaa – kaikkea mahdollista ja kaiken mahdollisen kanssa. Rajoina tässä ovat vain perinteen kompressoima mielikuvitus, ulkoinen toimintaympäristö muutoksineen ja kapenevat resurssit.

Turvallisuuspolitiikka on siis kovemman luokan peliä, jossa mennään kieli keskellä suuta. Turvallisuuspolitiikka on konservatiivisempaa, ulkopolitiikka progressiivisempaa ja elävämpää. Turvallisuuspolitiikan askelia tulee mitata pragmatismin mittatikulla (edistääkö teko, linja tai puheenvuoro käytännön toimivuutta, viime kädessä turvallisuutta), ulkopolitiikan harppauksia on helpompi mittailla vaikka blogien palstoilla.

Osmo Apunen viittasi edellä linkitetyssä kommentissaan kompassin ja merikartan avulla purjehtimiseen. Turvallisuuspolitiikka on juuri hiljattain etenevää merikartan lukemista, ulkopolitiikkaa voidaan luodata itsevarmemmin asettamalla kompanssi kaukaiseen satamaan. Turvallisuuspolitiikan horisontti on perinteissä. Muutokset siinä ovat jähmeitä jo senkin vuoksi, että näin haluamme muiden toimijoiden ja valtioiden asian olettavankin. Ulkopolitiikan horisontti voidaan siirtää joustavammin normatiivisiin globaalia rakennetta koskeviin kysymyksiin ja tulevaisuuteen ylipäätään. Ja kun ulkopoliittinen laiva karahtaa karille, ulottuvat sen seuraukset harvoin puolustuspoliittisiin kysymyksiin, toisin kuin turvallisuuspolitiikassa.

Pragmatismi, eli käytännön valintojen toimivuuden tulkitseminen, kiinnittyy historiaan – pragmatismi ei tyhjenny pragmaattiseen ongelmanratkaisuun. Pragmatismi on asennoitumistapa, joka ponnistaa historiasta, siitä minkälaisena me maailman näemme siitä horisontista, joka meille on historiasta käsin annettu, sekä toisaalta siitä, miten muut näkevät meidät – eli miten muut näkevät paitsi meidät sellaisenaan, myös sen, miten he odottavat meidän näkevän itsemme ja edelleen muut. Kyse on poliittisesta mielikuvituksesta, mielikuvituksen rajoista sekä näiden rajojen itsensä viestimisestä – viestit suunnataan sekä itselle että ulospäin. Toisin kuin turvallisuuspolitiikassa, voivat ulkopolitiikassa viestit voivat olla kirjavampia ja opportunistisempia.

Ja mistä historia sitten koostuu: tulkinnasta ja niitä ohjaavista ennakkokäsityksistämme. Näistä emme pääse eroon. Itse asiassa ilman ennakkokäsityksiämme emme voisi tehdä tulkintojammekaan. Keskeistä olisi paneutua niihin ennakkokäsityksiin, jotka edelleen määrittelevät Suomen turvallisuuspoliittiset päämäärät. Historia on tässä suhteessa kankea, mutta sitäkin oivallisempi keskustelukumppani. Sitä ei tule ottaa vastaan sellaisenaan, mutta on hyödyllistä tunnistaa toisinaan painavalta vaikuttava voimattomuutemme historian mahdin edessä.

Ulkopolitiikassa voimme nähtävästi nähdä jos jonkinlaisia näkyjä. Turvallisuuspolitiikassa historian kirjain on jäykempi ja kenties aivan syystä – en kehtaa kuvitella maailma, jossa turvallisuuspolitiikan toimivuutta mitattaisiin jotain turvallisuusneuvoston jäsenäänestyksen tulosta vasten. Tässä suhteessa arrogantti suhtautuminen kylmän sodan aikaisiin oppeihin ja sieltä nousevaan käytännön viisauteen turvallisuuspolitiikan saralla on yhtä hedelmällistä, kuin minkä tahansa kanssakäymisen tai yhteistyömuodon kategorinen kieltäminen ulkopolitiikan saralla tässä hetkessä. Eli ei lainkaan hedelmällistä. Erottelu ulkopolitiikan ja turvallisuuspolitiikan välillä on hyvin suomalaiskansallinen piirre, jota angloamerikkalaisen foreign policy -koulutuksen saaneet varmasti jollain tavalla vieroksuvat. Kyse ei kuitenkaan ole semantiikasta, vaan politiikan käytännön johtopäätöksistä ja politiikan toimivuudesta. Ja toimivaa politiikkaahan me varmasti kaipaamme, oli se sitten linjassa tai ei?

Libertanistisesta idealismista ja järkyttämisen poliittisesta taidosta

Aikoinaan yläasteikäisenä tapasin järkyttää vanhempiani esittämällä kaikenlaisia yhteiskunnallisia äärilaitoja myötäileviä ajatuksia (pois lukien natsihommat – joku raja näilläkin oli). Leikkiin kuului mm. kylmäpäinen leniniläisen vallankumouksen perusteeseillä argumentointi (olin kai lukenut jonkun kirjan aiheesta). Homman juju oli tietysti kapinointi, mikä vaikutti sitä onnistuneemmalta mitä änkyrämpää ja utopistisempaa ideaalia kohnotukseni edusti suhteessa konformistiseksi haukkumaani keskiluokan taaperrukseen. Myöhemmin, ehkä lukioikäisenä, korvasin kommunismikortin kovan luokan luonnontieteellisellä reduktionismilla (en toki tuolloin osannut käyttää tällaista käsitettä) – millään ei ollut enää mitään merkitystä, olimmehan kaikki vain kimppu alkeishiukkasia ja niiden välisen deterministisen dynamiikan välittäjiä… tai jotain sen suuntaista.

En oikeasti ymmärtänyt leniniläisyydestä tai materialistisesta reduktionismista tuolloin mitään (enkä varmaan vieläkään). Pointti oli lähinnä silloin tällöin järkyttää vallitsevaa tasapainotilaa, mitä nyt baarissa juoksemiselta ja futiksen-/tietokoneenpeluulta ehti.

Kuluneen viikonlopun aikana niin sosiaalisessa kuin epäsosiaalisessakin mediassa velloneessa ns. ’lapsilisäkeskustelussa’ on käsittääkseni näitä samoja aineksia. Ainakin itse olen järkyttynyt. Samalla on kuitenkin ollut ilo tutustua Itävaltalaisen taloustieteellisen koulukunnan mahtaviin teeseihin. Itseäni harmittaa, etten lukioikäisenä tuntenut rothbardilaisen anarkokapitalismin, kompleksisen systeemiajattelun ja laajemmin vulgaarin libertanismin perusteesejä (enkä toki tunne vieläkään, mutta olen näkevinäni heidän teoriansa tieteenfilosofisen asetelman). Näillä teeseillä jos millä olisi varmasti saanut järkytettyä yhtä sun toistakin hyvinvointihorroksessa haahuilevaa vanhempaa yhteiskunnan jäsentä.

Viittaan tässä tietysi eräisiin (talous)poliittista laitaoikeistoa läheneviin herranalkuihin, jotka ovat menneen viikonlopun aikana saaneet oman 15 minuutin hetkensä. Nämä änkyrät osaavat hommansa hemmetin hyvin, juuri niinkuin pitääkin. He tukeutuvat asialliselta vaikuttavaan argumentointityyliin (no oikei, koko keskusteluryöpyn avannut Schubakin facebook-kommentti ei ollut asiallinen), palauttavat keskustelut muutamaan heuristisesti väkevään empiirisen todistusaineiston ulkopuolella olevaan pointtiin, jotka ovat tavallaan niin kaikenkattavia, etteivät enää selitä mitään. Eräänlaista talouspolitiikan kielelle käännettyä metafyysistä spekulaatiota siis (Hegeliläisyys ja absoluutit, anyone?). Tärkeintä kuitenkin on, että näillä pointeilla hieman uneliaat, omien lähtökohtien oikeutusta harvoin pohtivat valtavirran edustavat saadaan raivon partaalle. Esimerkillistä toimintaa!

Kysymys on tietysti sillä tapaa vakava, ettei kyseinen remuremmi enää käsittääkseni ole lukioikäistä, eikä heidän tavoitteenaan ole mitä ilmeisemmin (vain) järkyttää, vaan ihan tosissaan vaikuttaa. Itse olin aikoinani sen verran säyseä sekä vailla itseluottamusta (vai järjissäni?), etten saattanut järkytysharrastustani ihan näin pitkälle. Nämä libertaanit sen sijaan ovat vakavissaan, vakaumuksellisia, oman suljetun järjestelmän piirissä lukeneita sekä helvetin kovapäisiä. He esittävät agendansa tieteenfilosofisiin perusteisiin tukeutuvalla loogisella konstruktiolla, jota teoriaksikin kutsutaan. Tällaiseen suljettuun järjestelmään uskominen vaatii paljon duunia ja itseluottamusta. Lisäksi jengi on ainakin osittain ihan puoluepoliittisestikin aktiivisia, vaikka luulisi ensinäkemältä Kansallisen kokoomuksenkin tarjoavan hieman liian konservatiivisen kaikupohjan näin kylmäkiskoisille ajatuksille.

Ja tähän väliin lyhyt, mutta terveellinen disclaimeri: yksilön vastuussa ja vapaudessa on hyvinkin paljon järkeä, no doubt about it. Toisinaan olen sitä mieltä, että tätä vastuuta kyllä pantataan byrokratian rattaissa hieman liiaksikin. Öljytkää nämä rattaat! Toisinaan valtiovalta ihan oikeasti näyttää lähinnä kafkamaisia kasvojaan. Lyökää näille kasvoille! Mutta… historiallisuutta  eivät nämäkään libertanistien käsitteet ja niihin kytkeytyvät käytännöt pakene, eivät vaikka kuinka harrastaisimme niiden verukkeella sujettuja järjestelmiämme ja niiden sisällä tapahtuvaa loogista järkeilyä. Se, mitä vapaus on ja mitä sillä voidaan saavuttaa, ei ole revittävissä irti siitä historiallisesta taakasta, jota kulttuurissamme kannamme, eikä pelkistettävissä empiiristä todistuaineistoa pakoileviin idealistisiin teeseihin. Hieman oireilevasti myös nämä libertaanikot vaikuttavat rivien välistä myöntyvän historiallisuutemme asettamille reunaehdoille. Esimerkiksi vaatimus yhteiskunnan tukimekanismien lakkauttamisesta ”…asteittain järjevällä aikavälillä” sisältää toisaalta käsityksen historiallisen muutoksen mukautuvuudesta (-> ’aikavälillä’) että tämän muutoksen sisällön avoimuudesta (-> ’järkevällä’).

Mutta takaisin aiheeseen. Mielestäni ’lapsilisäkeskustelu’ ja siitä tuulta siipiinsä saanut libertanistinen fraktio (onko sellaista oikeasti? Kuinka paljon tätä jengiä on?) opettaa meille jotain merkittävää omasta ajastamme.

Ensinnäkin olen taas hitusen enemmän ymmärtävinäni mitä tehtävää puoluepoliittinen ryhmäkuri ajaa liberaalissa demokratiassa. Ryhmäkuri ei niinkään tarjoa meille hedelmällisen dialogin tyyssijaa, mutta toimii sitäkin verrattomampana poliittisen keskustelun ääriaineksia hiovana koneistona. Ei liene mikään yllätys, että juuri kovan luokan libertaanien yritykset pistää pystyyn puoluepuljuja ovat olleet verrattain heikkoja pyristelyitä (onko tähän kellään vastakkaisia esimerkkejä?).

Entä miten ja mistä tällaisia suljettuihin konstruktioihin piinkovasti uskovia kovistelijoita syntyy? Minkälaisen kasvatusympäristön nämä mielipiteet ja itseluottamus vaativat? Ollaanko tässä menossa sellaiseen suuntaan, että pedagogisessa valtavirrassa Suomessakin jo kohta kolmatta vuosikymmentä vaikuttava konstruktivistinen oppimiskäsitys luo omia haudankaivajiaan? Ovatko kaikki mielipiteet oikeasti yhtä tärkeitä ja oikeita? Käsi pystyyn: kuka oikeasti uskoo tällaiseen latteuteen? Onko jokaisella oma henkilökohtainen oppimistapansa, jota tulee paapoa – seurauksista välittämättä? Ottivatko konstruktivistit huomioon ne kaikki käytännön seuraukset, joita tällainen oppimiskäsitys mahdollisesti tuottaa?

Entä sitten sosiaalinen media (some); uskallan väittää, että ennen somea tätäkään kohua ei olisi syntynyt (olipas kerrassaan rohkea väite). Some tuottaa keskustelulle hyvinkin demokraattiselta vaikuttavan kehikon. Tittelit, hyvä-veli -verkostot ja poliittiset lehmänkaupat eivät enää paljon vaikuta siihen, kuka päräyttää ilmoille seuraavan some-keskustelua ohjaavan manifestinsa Uuden Suomen karnivalistisilla palstoilla. Taustalla vaanii tietysti eräänlainen kognitiivinen dissonanssi: somettuneet henkilöt (allekirjoittanut näiden joukossa) alkavat elää somettunutta todellisuutta, jossa päivänsomettuneet kysymykset näyttävät valtakuntaakin isommilta. Oikeasti ketään ei kiinnosta, mikä on tavallaan vähän sääli. Näin ei toki aina ole (esim. kyseisen kohun nopea leviäminen epäsosiaaliseen mediaan toki kertoo jotain nyt käsillä olevan ilmiön mittasuhteista). Mutta se pointti: demokratiahan on aina kategorisesti hyvästä, eikö?

Ja sosiaalinen media edustaa demokraattisia vaikutusmahdollisuuksia? Vastaukseni molempiin kysymyksiin on kyllä ja ei. Puutun kuitenkin vain jälkimmäiseen. Some edesauttaa yhtä lailla äärilaidoilla kukkivia mustavalkoisia asetelmia, joiden kautta etenevä keskustelu typistyy dogmaattiselta pohjalta suollettuun argumentaatioon premissipommituksineen, parhaimmillaankin vastustajan kommenttien argumentaatiovirheisiin juuttumiseen. Keskustelu ei etene kysymyksen muodossa, eikä sitä ohjaa suopeus toisen näkökulmille – kaksi dialogisuuden keskeistä elementtiä vaikuttavat yleisesti hukkuvan siinä vaiheessa, kun nettiselain avataan.

Mitä sitten puoluepolitiikkaan tulee? Kokoomuksen kenttä, nuorisojärjestö itse mukaan lukien, on irtisanoutunut nuorisojärjestönsä radikaalimman siiven kommenteista (tai ainakin keskustelun lapsilisään liittyvästä osasta – osa libertaaneista ei edes kuulemma kuulu liian konservatiivisena pitämäänsä Kokoomukseen). Onko käsillä jokin Kokoomuksen sukupolvien välinen kriisi? Käsittäkseni ei, vaikka näkemykset vaikuttavatkin yhteensovittamattomilta. Niin, ja juuri Kokoomushan markkinoi itseään puheenjohtajansa sanoin puolueena, jolla ”ei ole vihollisia”, which is nice. Vai tulisiko lause tarkentaa muotoon ”ei ulkopuolisia vihollisia”. Mitä politiikan sisältöön ja muotoon tulee, vaikuttavat viralliset Kokoomuksen ajamat politiikkalinjat, kuten julkisten palveluiden kilpailuttamisen kehittäminen sekä pehmeähkö julkisen talouden kuristuspolitiikka, ihan mahdollisuuksien ja kaiken järjen rajoissa olevilta aloitteilta, kun niitä verrataan libertaanidogmaatikon unessa hykertävien viikareiden kylmäkiskoisiin näkemyksiin. Ja näin avattiin ovi salaliittoteorioiden synkään kammioon…

Ehkä tästä opitaan taas monenmoista. Itse olen ainakin oppinut viikonlopun aikana paljon (etenkin tietyistä ansiokkaista kommentaareista), en vähiten Itävaltalaisesta taloustieteestä, vaikka vannoin käyttävän kaiken aikani futiksen seuraamiseen. Ärsyttävää tämä politiikka, kun koko ajan vainoaa, etenkin somessa…

Valioliigakierros #10 – Arsenalin ongelmat lähtevät Wengeristä

Man Utd – Arsenal 2-1

Nostetaan tällä kertaa esiin kierroksen ennalta hypetetty kärkitaisto.

ManU kontrolloi matsia Arsenalia vastaan selvästi. Arsenal sai leijonanosan pallonhallinnasta, mutta jäi silti ottelussa altavastaajaksi. Itse asiassa lukemat jopa mairittelivat Wengerin miehistöä, joka sortui viime kaudella Old Traffordilla historialliseen 8-2 tappioon.

Arsenal lähti otteluun hermostuneesti. Ennakkoasetelma oli selvä: tappio tästä ja ero sarjakärkeen saattaisi kierroksen jälkeen venyä 10 pisteeseen (Chelsea taipui Liberty Stadiumilla lopulta tasapeliin, joten sarjakärkeen siirtyi juuri ManU yhdeksän pisteen kaulalla).

Vermaelen hermoilikin pallon RvP:lle heti ottelun alkajaisiksi: taululla 1-0 ja pelin kontrolli ManUlle.

Arsenal saa syyttää häviöstä itseään. Wengerin taktisia valintoja on vaikea käsittää. Arsenal laittoi kentälle käytännössä neljä pelintekijää (Ramsey, Arteta, Wilshere, Cazorla). UTällä ratkaisulla Arsu sai kenties haluamaansa pallonhallintaa, mutta kadotti tarkoituksen, jota se palvelisi. Pelistä puuttui leveyttä ja nopeutta. Viikolla hyvään vireeseen äitynyt Walcott olisi ehdottomasti pitänyt laittaa avaukseen sille paikalle, josta pirteästi pelannut Gervinho puuttui nimkkavammansa vuoksi.

Ferguson löysi helpolla aseet Arsenalia vastaan. ManU vetäytyi tietoisesti päästäen Arsenalin pallonhallintoineen ja lyhytsyöttöineen omalle 40 metrin rajalle. Ilman keskikentän tukimiestä pelannut Arsenal joutui tämän seurauksena nostamaan linjaansa. Tämä jätti puolustuslinjan taakse runsaasti tilaa, jota RvP ja Young, ei niinkään Santosin pihdeissä pysynyt Valencia, käyttivät hyväkseen – vastahyökkäyspeli sopi Fergusonille 1-0 tilanteessa vallan mainiosti.

Vastaavasti tilaa syntyi myös puolustuslinjan eteen, jossa Rooney sai lorvia suhteellisen rauhassa. Arsenal todella kaipasi Songin tai Diabyn kaltaista ankkuria keskikentälleen. Ilmeisesti terveenä olleesta Coquelinista ei siihen Wengerin mielestä ollut.

Tämä oli toinen amatöörimäinen taktinen virhe Wengeriltä. Kolmas virhe viimeistään ratkaisi matsin. Jostain syystä Wenger otti lopulta kentälle päässeen Walcottin tieltä pois Ramseyn (en itse huomannut mitään loukkaantumiseen viittaavaa), eikä ylikierroksilla, keltaisen kortin kanssa pelannutta ja viimeisen huomautuksen saanutta Wilshereä. Oli vain ajan kysymys, kun hän katselisi punaista. Näin kävikin muutamassa minuutissa. Amatöörimäinen virhe, johon Ferguson ei sortunut ottaessaan vastaavassa tilanteessa hyvin pelanneen Cleverleyn vaihtoon.

ManU pelasi läpi ottelun varsin flegmaattisesti. Vaikka sillä oli paikat useampaankin maaliin, Rooneyn missattu pilkku etunenässä, teki Arsenal ja Wenger homman sille luvattoman helpoksi. Sen, minkä Arsenal voitti energisyydessä, hävisi se samalla tuplasti kyvyttömän managerinsa heikoista taktisista vedoista johtuen. Itse veikkaan aika rankoistakin identiteettiongelmista kärsivälle Arsenalille vaikeaa loppukautta. En olisi yllättynyt, jos se tipahtaisi pois europaikoiltakin. Tämän välttääkseen Wengerin on ryhdistäydyttävä myös kärkiseuroja vastaan.

RAJA HAJATUKSIA

Pohdintoja politiikasta, rajoista ja maailmasta

Grauzas!

Just another WordPress.com site

tamperekroketti

Krokkaamalla ympäri maan!

PAXsims

Conflict simulation, peacebuilding, and development

The Disorder Of Things

For the Relentless Criticism of All Existing Conditions Since 2010

Critical Geopolitics

Gerard Toal (Gearóid Ó Tuathail). Writing on the world political map

Justice in Conflict

On the challenges of pursuing justice

rogermacginty

peace, conflict and international relations

Progressive Geographies

Thinking about place and power - a site written and curated by Stuart Elden

osmoapunen

A fine WordPress.com site

Epämuodikkaita ajatuksia

Sota on valtioiden elinkysymys, elämän ja kuoleman piiri, tie nousuun tai tuhoon. Siksi siihen ei pidä kevytmielisesti mennä. Sun Tzu

Random thoughts

Sanottua: "Epäviralliseksi some-upseeriksi nousseen James Mashirin aina turpo-asioissa ajan tasalla tai vähän edelläkin oleva blogi tapahtumien käänteistä. Suomeksi, och på svenska."

Itsen alistus

Työ, tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa

Yanis Varoufakis

THOUGHTS FOR THE POST-2008 WORLD

Michael Roberts Blog

blogging from a marxist economist

Rötösherranen

Kirjoituksia hämmentävästä ajasta

Music for stowaways

Rollo's blog about music and stuff