ICAN, Nobelin rauhanpalkinto ja Suomen ydinaseriisuntapolitiikka

ICAN, Nobel Peace Prize 2017 (http://www.icanw.org/action/nobel-peace-prize-2017-2/)

Olin kommentoimassa ICAN:n (International Campaign to Abolish Nuclear Weapons) viime perjantaina saamaa Nobelin rauhanpalkintoa tuoreeltaan YLE:n klo 20:30 uutisissa. Uutislähetys löytyy YLE Areenasta. ICAN:n Nobel on uutislähetyksen pääutinen, eli sen löytää heti alusta (omat kommenttini n. 3:30 eteenpäin).

Seuraavassa neljä kysymystä ja vastausta ICAN:n nobelista, ydinaseriisunnasta ja Suomen suhtutumisesta ydinaseiden kieltosopimukseen, joita pohdiskelin junassa ennen viime perjantain uutislähetystä.

1. Miksi Nobel annettiin ICAN-järjestölle?

Tunnustus. Palkinto on ennenkaikkea tunnustus määrätietoisesta ja pitkäjänteisestä työstä ydinaseriisunnan edistämisen puolesta; ICAN on ollut keskeinen liikkeelle paneva voima ydinaseriisuntadiplomatian ylläpitäjänä ja edistäjänä ydinasevaltioiden johdolla tapahtuvan ydinaseriisunta-agendan yskähdellessä. ICAN:n on kyennyt rakentamaan vakuuttavan kansainvälisen ydinaseriisuntaa edistävän verkoston yhteistyössä valtioiden kanssa. Täyskieltosopimusneuvotteluja edeltänyt ydinaseiden humanitaaristen vaikutusten aloite oli tässä työssä tärkeä askel. Humanitaaristen vaikutusten aloite paljasti ydinasevaltojen varsin konservatiivisen peloteoptimismin, sillä ne suhtautuivat jo tähän aloitteeseen suurella varauksella. Suomi allekirjoitti aloitteen jonkin aikaa asiaa harkittuaan. Humanitaaristen vaikutusten aloite kuitenkin siirsi ydinaseriisuntapolitiikan agendan konservatiivisesta ja abstraktista tasapainoajattelusta kohti ydinasepolitiikan potentiaalisia käytännön seurauksia hahmottavaa asetelmaa.

Viesti ja paine ydinasevalloille. Nobel-komitea korosti päätöksensä perusteluissa, että seuraavaksi voimme odottaa konkreettisia tekoja ydinasevalloilta ydinaseriisunnan edistämiseksi (useamman vuoden tauon jälkeen) riippumatta siitä, mitä mieltä nämä ovat kieltosopimuksesta. Nobel-komitea siis toisin sanoen käytti poliittista valtaansa ja teki ydinasevaltioiden roolin läpinäkyväksi. Komitea siis myönsi suoraan, että palkintoon oli kätketty poliittinen kannustinviesti, hieman samaan tapaan kuin vuonna 2009, jolloin palkinto myönnettiin presidentti Barack Obamalle. Tällöin Obaman visio ydinaseettomasta maailmasta esitettiin keskeisenä perusteena palkinnolle hieman samaan tapaan, kuin ICAN:n kampanjallaan saavuttaman ydinasekieltosopimuksen antama lupaus vuonna 2017. ICAN:n saavuttama palkinto toisaalta perustui konkreettisiin tekoihin, ei ainoastaan tulevaisuudenuskoa valaviin puheisiin, kuten Obaman kohdalla (sittemmin Obama saavutti tekojakin, joista ehkä keskeisin oli vuonna 2010 solmittu uusi START-sopimus Venäjän kanssa).

Työ jatkuu. Ydinaseiden kieltosopimus on jo astunut voimaan: sen on nyt (tilanne 12.10.2017) allekirjoittanut 53 valtiota, kun voimaan tulemiseen vaadittiin 50 allekirjoitusta. ICAN:n saa varmasti Nobelista puhtia (sekä konkreettisesti lisää resursseja!) sopimuksen allekirjoittajavaltioiden keräämisen jatkamiseksi. Sitä seuraavat ratifiontiprosessit sekä lukuisat sopimuksen implementoimiseen ja sen yksityiskohtien tulkintaan liittyvät kysymykset vaativat myös kansalaisjärjestötoimijoiden panosta. Prosessi on toki tästä eteenpäin pitkälti sopimuksen allekirjoittamien ja siihen sitoutuvien valtioiden käsissä, mutta ICAN sekä muut kansalaisjärjestöt voivat toimia taustalla tärkeinä fasilitaattoreina.

Ei täysin yllättävää. Nobelin rauhanpalkinto on aikaisemminkin myönnetty aseriisuntaa ja ydinaseongelmaa esillä pitäneille organisaatioille ja kansalaisjärjestöille: Kemiallisten aseiden kieltojärjestö (2013), Kansainvälinen atomienergiajärjestö (2005), maamiinojen kieltoa ajanut kampanja (2007), ydinaseriisuntaa ajavien tieteilijöiden Pugwash-järjestö (1995), lääkärit ydinsotaa vastaan -järjestö (1985), joka löytyy myös ICAN:n taustalta.

2. Ovatko ydinaseiden käytön riskit kasvaneet?

Ydinaseiden määrä ja kehitys. Maailmassa on edelleen noin 15 000 ydinasetta, suurin osa niistä Yhdysvalloilla ja Venäjällä. Ydinasevaltioiden määrä on kasvanut ydinsulkusopimuksen voimaantulon (1970) sekä edelleen kylmän sodan päättymisen jälkeen (Pakistan ja Pohjois-Korea), minkä lisäksi käytännössä kaikki nykyiset ydinasevaltiot ovat modernisoimassa nykyisiä ydinaseitaan – Venäjä vaikuttaisi kehittävän kehittää myös täysin uusia, voimassa olevia ydinasevalvontasopimuksia rikkovia ydinasejärjestelmiä, minkä lisäksi Yhdysvalloista kantautuu huolestuttavia huhuja Donald Trumpin suhtautumisesta ydinaseisiin.

Virhearviot ja vahingot. Poliittisten jännitteiden ja retoriikan kiristyessä on mahdollista, kun valtiot tukeutuvat aikaisempaa enemmän ydinasepelotteeseen niiden turvallisuuspolitiikassa, että virhearviot johtavat ydinaseiden käyttöön. Alueelliset varustelupaineet ja -jännitteet luovat lisäksi aivan toisenlaisen kontekstin kylmän sodan verraten ennustettavaan ja ”selkeään” kaksinapaiseen järjestelmään (Kiinan voimistuessa kolminapaistuneeseen) verrattuna. Samalla ydinaseteknologiassa erityisesti hyökkäysaseistuksessa (tarkkuus, tiedustelu ja ”remote sensing”) otetut edistysaskeleet tekevät toisen iskun kykyyn perustuvat konservatiivisemmat ydinasedoktriinit aikaisempaa haavoittuvaisemmiksi tuhoisille ensi-iskuille, mikä puolestaan saattaa kriisitilanteissa alentaa ensi-iskun kynnystä (esimerkiksi Yhdysvallat ja Venäjä molemmat varautuvat edelleen ydinaseiden ensikäytön mahdollisuuteen pelotepolitiikassaan).

Pohjois-Korea on konkreettinen ja äärimmäisen varoittava esimerkki alueellisten ydinasevarustelupaineiden mahdollisista seurauksista. Vahingoista ja tahattomista virhetulkinnoista aiheutuvien onnettomuuksien riski kasvaa, kun ydinaseiden käyttövalmiutta nostetaan ja asejärjestelmiä testataan toistuvasti provokatiivisilla tavoilla. Alueellisten ydinasevaltojen strategioiden tutkimuksen kärkinimiin kuuluva Vipin Narang on todennut, että kaikki Pohjois-Korean tekemisissä viittaa siihen, että se ei tule käyttämään ydinasekapasiteettiaan ”epärationaalisesti”, vaan rakentaa siitä asymmetrisen eskalaatio-opin mukaista ennaltaehkäisevää pidäkettä Yhdysvaltojen taholta kokemaansa eksistentiaalista uhkaa vastaan. Ydinaseiden ensikäytön mahdollisuutta korostavana doktriinina asymmetrisen eskalaation oppi on kuitenkin hyvin aggressiivinen ja herkkä tahattomalle eskalaatiolle.

Katastrofaaliset seuraukset. Jo muutaman nykyteknologian mukaan valmistetun keskisuuren ydinaseen räjähdyksellä (esimerkiksi n. 500 kilotonnin räjähdysvoima) olisi mittavia välittömiä vaikutuksia ympäristöön ja ihmisiin. Keski- ja pitkän ajan vaikutukset olisivat lisäksi hyvin todennäköisesti planeetallisissa mittasuhteissa hahmottuvia, esimerkiksi globaalien ruoka- ja raaka-aineketjujen häiriintyessä vakavasti. Tuhovaikutuksia voidaan vähentää käyttämällä erittäin tarkkoja ja teholtaan verraten pieniä ydinräjähteitä, joilla pyritään iskemään suoraan vastapuolen ydinasearsenaalia vastaan. Tällaisillakin iskuilla olisi kuitenkin mittavia vaikutuksia välittömässä ympäristössä sekä ennustamattomia psykologisia vaikutuksia ydinasetabun rikkoontuessa. Lisäksi riskit siitä, että vastapuolelle jäisi kattavaan ydinasekapasiteetin tuhoon pyrkivän ensi-iskun jälkeenkin käyttöönsä ydinaseita (esimerkiksi sukellusveneisiin), olisivat edelleen suuret, eikä massiivista vastaiskun mahdollisuutta katastrofaalisine seurauksineen voisi sulkea täysin pois.

3. Miksi ydinasekieltosopimusta tarvitaan?

Kieltosopimuksen tavoite on täydentää ydinsulkusopimusta. Ydinasekieltosopimus ei ole täysin ongelmaton, kuten monet aseriisuntaan erikoistuneet tutkijatkin ovat huomauttaneet (ks. esim. 1, 2 & 3). Sen tavoitteena on kuitenkin ollut nimenomaan täydentää ydinsulkusopimusta luomalla laillisesti sitova kansainvälinen sopimus, joka kieltäisi ydinaseiden hankkimisen ja hallussapidon sekä tarjoaisi nykyisille ydinasevaltioille konkreettisen tien ydinaseiden täydelliseen riisuntaan, mihin ne ovat ydinsulkusopimuksen kuudennessa artiklassa sitoutuneet.

Ydinsulkusopimus ei ole täysin oikeudenmukainen. Ydinsulkusopimus antaa viidelle valtiolle oikeuden ydinaseiden omistukseen (ja tätä kautta legitimiteetin ydinasepelotepolitiikalle) ennalta määrittelemättömäksi ajaksi, kunhan ne sitoutuvat ydinaseriisuntaan. Aikataulu tämän lupauksen toteuttamiseen on kuitenkin edelleen tarkemmin määrittelemättä. Hiljalleen on syntynyt tilanne, jossa näille muutamalle valtiolle on ikään kuin syntynyt kansainvälisten sovinnaissääntöjen tuottama etuoikeus ydinaseiden omistamiseen.

Turhautuminen. Maailman valtioiden enemmistö ja kansalaisjärjestöt ovat selvästi turhautuneita ydinasevaltojen saamattomuuteen ydinaseriisunnan edistämisessä, mitä ydinasekieltosopimuksen aikaansaaminen konkreettisesti ilmentää.

4. Miten Suomi suhtautuu kieltosopimukseen?

Suomi on vahvasti sitoutunut ydinaseriisuntaan. Suomella on historiallisesti vahva ydinaseriisuntapoliittinen profiili ja se on tehnyt viimeisten vuosienkin aikana paljon töitä ydinsulkusopimuksen puitteissa, viimeksi vuosikymmenen alkupuolella fasilitoimalla Lähi-idän joukkotuhoaseettoman vyöhykehankkeen perustamiseen tähdänneitä neuvotteluita (neuvotteluja ei ole vielä saatu käyntiin). Tavanomaisten aseiden riisumisen saralla Suomi on suorastaan maailman asevalvontadiplomatian suurvalta, vaikka samalla Suomen asevientipolitiikka herättää myös runsaasti kysymyksiä mahdollisista kaksoisstandardeista.

Suomi on varsin selkeästi kirjannut sitoutumisensa ydinaseriisunnan edistämiseen esimerkiksi ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa (s. 31). Sekä ulkoministeri Timo Soini että presidentti Sauli Niinistö vahvistivat sitoutumisen ydinaseriisunnan ”käytännönläheiseen edistämiseen” suurlähettiläspäivien puheissaan syyskuussa. Suomen ydinaseriisuntapolitiikan tarkempia perusteluja voi hahmottaa esimerkiksi tästä ulkoministeriön ja puolustusministeriön yhteisestä taustamuistiosta.

Käytännön tulokset ja ydinasevaltojen vastuu. Suomen ulkopoliittinen johto on korostanut ennen kaikkea ydinasevaltojen vastuuta ydinaseriisunnan edistämisessä. YK:n yleiskokouksessa puhunut presidentti Niinistö oli toiveikas Yhdysvaltojen ja Venäjän strategisten ydinseiden vähentämisneuvottelujen suhteen:

On äärimmäisen tärkeää, että maat, joilla on hallussaan ydinaseita, ovat mukana neuvotteluissa. Vetoan, että kaikki ydinasevaltiot ja maat joilla on hallussaan näitä aseita, ryhtyvät pikimmiten konkreettisiin toimiin ydinaseiden riisumiseksi.

Suomen pragmaattinen pienvaltioliberalistinen linja panostaa ainoastaan sellaisiin ydinaseriisuntatoimiin, joihin myös ydinsulkusopimuksen tunnustamat ydinasevallat sitoutuvat. Kansainvälisen järjestyksen ennustettavuuden tunnustetaan näin varsin avoimesti olevan johdannainen suurvaltapolitiikan yleisestä tilasta. Koska ydinasevallat eivät osallistuneet kieltosopimusneuvotteuihin, ei Suomi katsonut, että sen kautta voitaisiin saavuttaa käytännön tuloksia ydinaseriisunnassa. Pelkona ilmeisesti on, että kun valtiot antavat kasvavasti painoa ydinkieltosopimukselle, voisi se viedä puhtia ydinsulkusopimuksen ympärillä ja sen kirjaimen hengessä käytävistä neuvotteluista.

Perustelut ydinsulkusopimuksen ja ydinasekieltosopimuksen välisestä ristiriidasta vaikuttavat kuitenkin hatarilta. Lisäksi vaikuttaa siltä, että Suomen ulkopoliittinen johto on unohtanut, että mahdollisimman kattavalla ydinasekieltosopimuksella on välittömiä vaikutuksia ydinaseiden kansainvälispoliittiseen ja -oikeudelliseen asemaan; ydinaseiden stigmatisoiminen kun tukee ydinsulkusopimuksen ensimmäistä pilaria, eli ydinaseiden leviämisen estämisen tavoitetta. Suomen kokoisen valtion panos tällaiseen moraaliseen vaikutukseen voi toki olla melko pieni, mutta ei Suomen panoksesta sen vahvistamiseen koskaan haittaakaan olisi.

Uusia aloitteita. Suomi ei kuitenkaan ole jäämässä tuleen makaamaan. Ulkoministeri Soini antoi implisiittisen lupauksen elokuussa suurlähettiläskokouksen puheessaan:

Meitä kiinnostavat konkreettiset tulokset, eivät irtopisteet. Ei ydinaseita riisuta ilman ydinasevaltoja.

Aseriisunta ja -valvonta on ala, jolla haemme koko ajan vaikuttajan paikkaa.

Geneven aseriisuntakonferenssissa syyskuussa puhunut ulkoministeri nosti esiin tarpeen aloittaa (monenkeskiset?) neuvottelut taktisista ydinaseista sekä niiden riisumisesta. Ehkä tästä löytyisi konkreettinen vaikuttamisen paikka, johon Soini viittasi ja joka ei olisi ristiriidassa ydinsulkusopimuksen ja Suomen pragmaattisen linjan kanssa:

One more point: our efforts concerning non-strategic or tactical nuclear weapons should be increased. Today these weapons are completely uncovered by any binding, verifiable agreement. This gap has to be fixed. There should also be a clear division between these and conventional weapons – in military doctrines and if ever exercising their use. And finally, we need practical confidence-building measures in this field as well.

Tämän aloitteen muotoutumista on hyvin mielenkiintoista seurata, sillä sen vaikutukset ulottuvat potentiaalisesti aivan Suomen lähialueillekin. Venäjällä on Natoon (lue: Yhdysvaltoihin) nähden Euroopassa jopa kymmenkertainen taktisten ydinaseiden arsenaali, joiden käyttöä se on simuloinut useissa viime vuosien sotilasharjoituksissa.

Suomi EU:n ja Naton jäsenmaiden linjalla. Suomen linja ydinaseriisuntapolitiikassa eroaa esimerkiksi Itävallan ja Ruotsin kaltaisista valtioista, mutta noudattaa samalla EU:n jäsenvaltioiden enemmistöä, joista suurin osa kuuluu myös Natoon (yksikään Naton jäsenvaltio ei ole hyväksynyt ydinaseiden kieltosopimusta). Tästä voi itse kukin vetää haluamansa johtopäätökset Suomen viiteryhmäpolitiikasta.

Hiljattain olemme saaneet kuulla, että Yhdysvallat olisi kovistellut Ruotsia allekirjoittamasta ydinasekieltosopimusta, koska se voisi heikentää mahdollisuuksia syventää maiden välistä puolustusyhteistyötä. Tämä herättää runsaasti kysymyksiä, minkälaisen roolin Nato on varannut Ruotsille ja Suomelle – Naton ulkopuolisille kumppaneilleen – ydinasepolitiikassaan. Sekä Ruotsi ja Suomi ovat sitoutuneet siihen, että ne eivät salli ydinaseita missään muodossa valtioalueilleen – sitoumus, jota nämä luultavimmin Norjan ja Tanskan tapaan jatkaisivat rauhanajan politiikkansa perustana myös Naton sisällä, jos jäsenyys puolustusliitossa tulisi joskus ajankohtaiseksi.

Se, delegitimoiko kieltosopimuksen artikla 1e myös ydinasepelotteeseen tukeutuvan liittolaissuhteen/-politiikan yleisesti, onkin sitten kimurantimpi kysymys. Tällainen johtopäätös olisi hyvin ongelmallinen, sillä tällöin esimerkiksi Venäjä ja Yhdysvallat asettuisivat kieltosopimuksen näkökulmasta epätasa-arvoiseen asemaan. Kansainväliset sovinnaissäännöt korostavat varsin laajalti jaetun tulkinnan mukaan valtioiden suvereenia oikeutta määrittää itse omat liittokuntavelvoitteensa ja kumppanuutensa, kunhan ne eivät ole agressiivisesti suunnattuja ketään vastaan.

Lisäksi on totta, että yksikään Naton jäsenmaa ei ole allekirjoittanut kieltosopimusta tai äänestänyt sen hyväksymisen puolesta YK:ssa. Naton jäsenmaat harjoittavat yhteistä ydinasepolitiikkaa. Natolla itsellään ei ole ydinaseita, mutta kolmella sen jäsenmaalla on. Itsenäistä ydinasepolitiikkaa harjoittavaa Ranskaa lukuun ottamatta kaikki Naton jäsenmaat osallistuvat sen ydinasesuunnitteluryhmän (Nuclear Planning Group, NPG) toimintaan, vaikka varsinaiset strategiset linjaukset myös ydinasepolitiikan kohdalla tehdäänkin Pohjois-Atlantin neuvostossa Washingtonin sopimuksen mukaisesti. Mahdollisuus ydinasein suoritettavaan kostoiskuun on Venäjän aggressiivisen käyttäytymisen johdosta palannut liittokunnan pelotepolitiikasta käytävän keskustelun keskiöön.

Spekulointia Suomen päätöksestä. Kari Huhta spekuloi Helsingin Sanomissa, että Nato-kysymys ei vaikuttanut Suomen kieltosopimuspäätökseen, koska Suomi teki päätöksen ennen Naton virallista kantaa. Johtopäätös voi olla oikea, mutta perustelu vaikuttaa hyvin jokseenkin horjuvalta; onhan Suomella aina kylmän sodan aikaisista Pohjolaa koskevista ydinasevalvonta-aloitteista saakka perimätietoa siitä, että etenkin Yhdysvallat – Naton ydinasesateenvarjon tosiasiallinen ylläpitävä – suhtautuu hyvin skeptisesti kaikkiin sellaisiin sopimusehdotuksiin ja neuvotteluprosesseihin, jotka voivat rapauttaa sen liittokuntapolitiikan koheesiota sekä sen mahdollisuutta käyttää ydinasepelotetta liittokuntapolitiikan välineenä. Naton kanta asiaan toisin sanoen on ollut lienee ollut myös Suomen tiedossa jo ennen virallisia kannanottoja ja YK:ssa käytyä neuvotteluprosessia. Sitä voi hahmottaa myös suhtautumisesta kieltosopimusta edeltäneeseen humanitaariseen aloitteeseen.

Kaiken tämän jälkeen on edelleen vaikea löytää vedenpitävää logiikkaa Suomen ydinasekieltosopimusboikotin takaa. Perustelut ovat sinänsä hyveellisiä, minkä lisäksi niiden muotoilua on selvästi mietitty harkiten. On kuitenkin esitettävä vakava kysymys siitä, luottaako Suomi liikaakin ydinasevaltojen suopeuteen ydinsulkusopimuksen kuudennen artiklan edistämisessä? Tästä valtiojohdolla toki on parempaa ensi käden tietoa kuin meillä tutkijoilla. Todellinen ongelma on kuitenkin hyvä muistaa; sen muodostavat nimittäin ydinaseita hallussaan pitävät valtiot, ei niiden tuhovoimaisuuden inhorealistisesti tunnustava ja ysinaseilla uhkaamisen politiikan kaikissa muodoissaan kieltävä kansainvälinen sopimus. Tämä on tärkeää pitää mielessä, sillä sen kautta määrittyy myös se, kuka asettuu ydinasekysymyksessä historian oikealle ja väärälle puolelle.

Suomen asevalvontapolitiikan perusteet

Suomen ulkopolitiikan käytännön tekijöiden ykkösrivistö on jälleen kokoontunut vuosittaisille suurlähettiläspäiville Helsinkiin. Suomen ulkopolitiikan lähtökohtien osalta suurlähettiläspäivillä pidetyt puheet eivät ole tarjonneet suurempia yllätyksiä. Tasavallan presidentti Sauli Niinistön lanseeraama ja hallituksen selonteoissaan vahvistama pilarimalli vaikuttaa voivan ja elävän hyvin. Oppi on juurtunut.

Siinä missä Suomen kansainvälistä toimintaympäristöä kuvaava pilarimalli tarjoaa yleiskatsauksen Suomen ulkopolitiikan työkalupakista, on aktiiviseksi vakauspolitiikaksi kutsuttu käsitepari kuvastanut Suomen ulkopolitiikan Pohjois-Eurooppaa ja Itämeren aluetta koskevia tavoitteita yhtä lailla jo joitakin vuosia. Jälkimmäisen käsiteparin osalta suurlähettiläspäivät eivät myöskään vaikuta tarjonneen uusia avauksia.

Viime perjantain Turun tapahtumat sekä siihen liittyvän kansainvälisen terrorismin uhkan käsittely on luonnollisesti noussut suurlähettiläspäivillä esiin. Keskustelu ja debatti oikeasta tavasta reagoida tilanteeseen jatkunee, perustuen samalla jo omaksuttujen reaktioiden ja ratkaisujen varaan. Monessa mielessä terrorismin, viharikosten sekä näihin liittyvien lieveilmiöiden tuottamat traagiset tapahtumat Suomessa eivät varmasti tulleet kenellekään yllätyksenä. Tästä osoituksena käy jo sekin, kuinka vilkkaana ja ikään kuin etukäteen paalutetuista askelmerkeistä käsin Turun perjantain tapahtumien jälkeinen keskustelu lähti nopeasti vellomaan.

***

Yksi huomionarvioinen tulokas suurlähettiläspäivien puheenvuoroissa on kuitenkin ollut. Niin valtiosihteeri Peter Stenlund, ulkoministeri Timo Soin kuin presidentti Niinistönkin nostivat kukin puheissaan esiin ydinaseongelman sekä käsittelivät laajemminkin Suomen asevalvontapoliittista linjaa. Näitä puheenvuoroja on nähty jokseenkin harvakseltaan aikaisemmilla suurlähettiläspäivillä ja ylipäätään Suomen ulkopoliittisessa keskustelussa.

Laajemminkin ihmiskuntapoliittiset painotukset – makroturvallisuuden alaan kuuluvat teemat, kuten ilmastonmuutoksen hillitseminen, resurssiniuķkuus sekä ydinaseongelma – nousivat Sauli Niinistön puheessa kenties vahvemmin esiin kuin kertaakaan aikaisemmin tämän presidenttikaudella. Arktisen neuvoston puheenjohtajuuden siivittämien ilmastopoliittisten kysymysten lisäksi varsinkin asevalvontapolitiikka sen koko kirjossaan on viimeisen vuoden kuluessa tehnyt uutta nousua Suomen ulkopolitiikan keskiöön.

Ajankohtaiset tapahtumat (Pohjois-Korea, Lähi-idän karmea tilanne inhimillisen turvallisuuden näkökulmasta) ovat toimineet luonnollisesti yhtenä taustasytykkeenä asevalvontapoliittisen linjan kirkastamisen tarpeelle. Toinen taustavaikutin löytyy Suomen pitkästä asevalvonta- ja riisuntapoliittisesta perinteestä. Vaikka sen kultaiset vuodet sijoittuvat 1960-80-luvuille, ei asevalvontapoliittinen profiloituminen ole Suomen ulkopolitiikasta missään vaiheessa tyystin hävinnyt.

Suomen parhaillaan jatkuva puheenjohtajuus asekauppasopimuksessa, muuutaman vuoden takaiset ponnistelut Lähi-idän joukkotuhoaseetonta vyöhykettä koskevien neuvottelujen puitteistamiseksi sekä viimeaikaisena esimerkkeinä Suomen profiloituminen Itämeren alueen lentoturvallisuutta koskevissa kysymyksissä käyvät kaikki hiljattaisina esimerkkeinä Suomen asevalvontapoliittisen perinteen jatkumisesta.

Vuoden 2017 suurlähettiläspäivillä Suomen asevalvontapoliittista linjaa on viitoitettu varsin selkeästi. Kansainvälisen politiikan sääntöperustaista yhteistyötä ja sen ennakoitavuutta lisäävää vaikutusta korostanut valtiosihteeri Stenlund viittasi puheessaan tarpeeseen päästä vaikuttaviin asemiin konkreettisia tuloksia tuottavissa, mutta samalla kansainväliseen kanssakäymiseen riittävällä tavalla iskostuneissa sopimusjärjestelmissä ja neuvotteluprosesseissa:

Kansainvälisten tehtävien osoittaminen Suomelle on luottamuksemme ja kansainvälisen asemamme eräs mittari. […] Suurlähettiläs Klaus Korhosen ATT-sopimuksen vetovastuu päättyy tulevana syksynä ja suurlähettiläs Jari Luodon ydinterroria ehkäisevä GICNT-johtajuus alkaa. Molemmat tehtävät osoittavat, että Suomi nauttii luottamusta varsin sensitiivisten asevalvontatehtävien hoidossa.

Vastaavasti ulkoministeri Soini teki omassa puheessaan selväksi, että Suomi osallistuu vain sellaisiin neuvotteluihin ja aloitteisiin, joista on odotettavissa konkreettisia tuloksia:

Ydinaseet ovat ihmiskunnan vitsaus, mutta toiveajattelulla tilanteeseen ei vaikuteta. Teimme loogisen – vaikkei välttämättä helpon tai suositun – ratkaisun, kun jäimme ydinasekieltosopimusneuvottelujen ulkopuolelle. Meitä kiinnostavat konkreettiset tulokset, eivät irtopisteet. Ei ydinaseita riisuta ilman ydinasevaltoja.

Soini perustelee näin Suomen päätöstä olla osallistumatta heinäkuussa päättyneisiin ydinaseiden kieltosopimusneuvotteluihin sillä, että kyseessä ei ole riittävän pragmaattinen aloite. Kyse on tietysti paljolti siitä, miten ja minkälaisia kriteereitä vasten tuloksen saavuttamisen mahdollisuuksia ja arvoa hahmotetaan. Näin Suomen asevalvontapolitiikan toiseksi keskeiseksi kriteeriksi pragmaattisen vaikuttavuuden ohella nousee pienvaltioliberalistinen maksiimi, jossa suurvaltojen välinen yhteisymmärrys tai sen saavuttamisen mahdollisuuden näkymä asettuu keskeiseksi kriteeriksi niille monenkeskisille diplomaattisille aloitteille ja prosesseille, joihin pienvaltioviisauden näkökulmasta on järkevää ja hyödyllistä sijoittaa resursseja ja poliittista pääomaa.

Vastaavasti Suomi selvästi varoo edelleen harjoittamasta sellaista mielenosoitusdiplomatiaa, jonka voidaan ennakoida lisäävän suurvaltapoliittisia jännitteitä ja täten heikentävän kansainvälisen sääntöperustaisen järjestelmän vahvistumisen edellytyksiä.

Näin Suomen linjassa korostuu järjestys, mikä eittämättä nähdään myös alueellisen vakauden säilymisen ja vahvistumisen kannalta tärkeänä kansainvälisenä reunaehtona. Järjestystä rikkovat teot ja toiminta toki tuomitaan, mutta ainakin toistaiseksi tavalla, joka ei myöskään anna olettaa mielenosoitusdiplomaattisten irtopisteiden keräämistä.

Järjestyksen ja oikeudenmukaisuuden välinen jännite lienee yksi kansainvälisten suhteiden tutkimuksen perustavimmista kysymyksistä. Vuonna 1968 solmitun ydinsulkusopimuksen osalta järjestyksen ylläpitäminen ja oikeudenmukaisuuden toteutuminen on ainakin osittain ristiriitaisessa suhteessa, sillä sopimus tunnustaa vain tietyille valtioille (väliaikaisen) oikeuden ydinaseomistuksiin, vieläpä ennalta määrittelemättömäksi ajaksi. Vastapunnuksena toimiva sitoutuminen ydinaseriisuntaan on jäänyt vaillinaiseksi 1980-luvun puolivälistä 2010-luvun puoliväliin ulottuvalla jaksolla.

***

Ydinaseiden kieltosopimusneuvottelujen suhteen Suomessa on siis tulkittu, että kansainvälisen järjestyksen ylläpitämisen pragmaattinen tavoittelu nousee historian oikealle puolelle asettumisen tunteen tuottavan moraalisen ylevyyden yläpuolelle. Pragmaattisuus ei kuitenkaan tarkoita kyynistä pidättäytymistä sellaisista kannanotoista, jotka kätkevät sisäänsä suurvaltasuhteisiinkin menevää moraalisesti velvoittavaa sanomaa. Tai näin asia esitetään ja käytännössä toteutetaan.

Painavimman suurlähettiläspäivien puheenvuoron asevalvontapolitiikan näkökulmasta piti presidentti Niinistö. Hän otti puheessaan selvästi kantaa esimerkiksi Venäjän toistuvasti sotaharjoituksissa simuloineisiin taktisiin ydinaseiskuihin. Tästä nousee esiin Suomen asevalvontapolitiikan kolmas keskeinen periaate, jota voitaisiin kutsua suurvaltavastuun (tässä tapauksessa ydinasevaltojen vastuun) korostamiseksi. Se seuraa loogisesti toisesta, suurvaltalähöisestä kansainvälisen järjestyksen tulkinnasta, sillä suurvalloilla on näin myös vastuullaan huolehtia tästä keskinäisestä järjestyksestään ja sen periaatteista, mitä hallitsematon ydinasevarustelu ja joukkotuhoaseilla uhkaaminen ei luonnollisesti edistä.

Näiden kolmen periaatteen valossa Suomen ydinasepoliittinen ja laajemmin asevalvontapoliittinen linja hahmottuu seuraavasti: 1) vaikuttaminen konkreettisten tulosten saavuttamisen näkökulmasta; 2) suurvaltalähtöisen yhteisymmärryksen tai niiden intressien yhdistymisen mahdollisuus onnistumisen näkymien keskeisenä arviointikriteerinä; 3) viimeisenä suurvaltojen vastuun korostaminen järjestyksen ylläpitämisestä.

Näiden pienvaltioliberalististen periaatteiden kautta on hyödyllistä lukea myös presidentti Niinistön perusteluita Suomen osallistumattomuudelle ydinaseiden kieltosopimusneuvotteluihin:

Ei ole vaikeaa ymmärtää niiden tarkoitusperiä, jotka ajoivat kansainvälistä sopimusneuvottelua ydinaseet kieltävästä sopimuksesta. Tavoite on hyvä, mutta tarjoaako tämä tietä todelliselle ydinaseriisunnalle, on epäselvää. Ydinasevaltiot eivät nimittäin osallistuneet neuvotteluihin ja ne ovat sanoutuneet irti lopputuloksesta.

Suomi, kuten pääosa EU-maista, ei osallistunut neuvotteluihin. Kannoimme huolta siitä, että prosessi pikemminkin hankaloittaa kuin edistää ydinsulkujärjestelmää. Jotta ydinasevähennyksissä päästään eteenpäin, tarvitaan ydinasevaltioiden sitoutumista ja osallistumista. Tuleva YK:n yleiskokous on seuraava tilaisuus etsiä sellaista polkua, jolla tuettaisiin niin ydinaseriisuntaa kuin myös ydinsulkujärjestelmää. Ja siinä keskustelussa Suomi on aktiivisesti mukana.

Suomi tulee olemaan keskusteluissa mukana jatkossa myös ydinaseterrorismin vastaisen GICNT-aloitteen puheenjohtajana, kuten Stenlund ja Soini puheissaan esittivät. Jälleen kerran kyseessä on asiakysymys, jonka saralla on nähtävissä mahdollisuus suurvaltojen intressejä yhdistävään, uusia mikrokäytänteitä tuottavaan lopputulokseen. Vaikka suurvalloilla on ollut ydin(ase)turvallisuutta koskevien kysymysten kohdalla myös erimielisyyksiä, eivät ne Suomen ulkopolitiikan muotoilijoiden näkökulmasta välttämättä vaikuta ylittämättömiltä.

***

Ulkoministeri Soini korosti omassa suurlähettiläspäivien puheessaan, että Suomen ulkopolitiikan keskeinen tavoite on pyrkiä vaikuttamaan ja tulla kuulluksi, ”[o]lla pöydässä eikä porstuassa. Puhumattakaan siitä, että olisimme pihalla.”

Suomen päätös olla osallistumatta ydinasekieltosopimusta koskeviin neuvotteluihin on yksiselitteisesti ristiriidassa Soinin mainitseman imperatiivin kanssa. Vaikuttamaan pääseminen ei olekaan näin absoluuttinen, vaan suhteellinen arvo. On kansallisten intressien näkökulmasta enemmän ja vähemmän laadukkaita paikkoja vaikuttaa, ajatus kulkenee. Tämä jäi kuitenkin puheessa mainitsematta – ehkä sitä ei tulisi pitää itsestäänselvyytenä?

Suurlähettiläspäivillä esitetyt asevalvontapoliittiset linjaukset tekevät joka tapauksessa Suomen linjasta ymmärrettävämmän ja selkeämmän. Suomelle vaikuttamaan pääseminen ei sittenkään ole itseisarvo, vaan vaikuttamisen tapojen ja paikkojen tarkoituksenmukaisuutta arvioidaan laadullisesti suurvaltalähtöisen kansainvälisen järjestyksen sääntöperustaisuuden ja tämän tuottaman vakauden näkökulmasta.

Suomen asevalvonta- ja ydinaseriisuntapolitiikan periaatteiden selventäminen on ollut ehdottomasti hyvä asia. Suomi ei kuitenkaan toiminut täysin näiden periaatteiden mukaisesti jättäessään ydinaseiden kieltosopimusta koskevien neuvottelujen tarjoaman vaikutuspaikan käyttämättä.

Lievän naivisminkin uhalla on syytä huomauttaa, että osallistuminen neuvotteluihin ei olisi Hollannin esimerkkiä seuraten tarkoittanut sitä, että itse sopimusta, neuvottelujen lopputuotosta, olisi pitänyt allekirjoittaa. Sopimusta itseään onkin kritisoitu niin turvallisuuspoliittisin kuin sopimuksen toimeenpano– ja valvontajärjestelmien epäselvyyttä koskevin perustein.

Toisaalta sopimuksen aikaansaaminen eittämättä vahvistaa osaltaan ydinaseiden leviämiseen liittyviä moraalisia ja kansainväliseen arvovaltaan liittyviä pidäkkeitä, joiden vahvistamiseen viimeiset vuodet vaikeuksissa edennyt ydinsulkusopimuksen toimeenpanokin pyrkii. Tehokkaan ja toimivan sopimusjärjestelmän ja valvontakäytänteiden taustalta löytyvät aina kansainvälisesti tavanmukaisuuksien kautta velvoittavat moraalikoodistot. Yhtä lailla ydinaseiden kieltosopimus laittaa painetta ydinsulkusopimuksessa tunnistettujen ydinasevaltojen harteille – tuloksia pitää alkaa tulemaan, tai niiden valitus ydinkieltosopimuksen epävakauttavaa vaikutusta kohtaan näyttää puhtaan kaksinaismoralistiselta.

Sopimusneuvotteluissa ja näiden kulisseissa Suomi olisi nimenomaan saattanut korostaa omia, ydinsulkusopimuksen ensisijaisuutta kansainvälisen (suurvalta)järjestyksen keskeisenä ankkurina pitämiään näkökulmia. Hieman kääntäen Suomi on nyt asettanut ydinasevaltojen tapaan itselleen haasteen. Paikka Suomen suoriutumisen arvioimiseen on aktiivisuus vuoden 2020 ydinsulkusopimuksen tarkastelukonferenssissa ja sen valmistelevien kokousten yhteydessä.

Haaste on näin ollen pitkälti itse asetettu. Tavoitteet ovat korkealla, aivan kuten pitääkin. Toistivathan Suomen ja Ruotsin ulkoministerit toukokuussa 2017, että johtavien ydinasevaltojen tulee viimeistään nyt ottaa itseään niskasta kiinni ja osoittaa konkreettisia askelia kohti ydinaseettoman maailman saavuttamista. Välietappeina tähän tavoitteeseen Wallström ja Soini mainitsivat kaikkien ydinasevaltojen liittymisen ydinkoekieltosopimukseen sekä negatiivisten turvatakuiden antamisen ydinaseettomia maita vastaan (molemmat omalla sarallaan myös varsin pitkäikäisiä tavoitteita monisyisine ongelmineen).

Mielenkiintoista kyllä, Ruotsi osallistui ydinaseiden kieltosopimusneuvotteluihin ja äänesti sen hyväksymisen puolesta heinäkuussa 2017 New Yorkissa. Tämä ei kuitenkaan estä Ruotsia korostamasta yhdessä Suomen kanssa, että NPT-sopimus on ”tärkein työkalumme pyrkimyksessämme estää uusia valtioita hankkimasta ydinaseita.”

 

Ukraina – menetetty ydinaseperijätär?

Tiivistelmä

Ukrainan ja Venäjän välinen kriisi herättää suurta huolta. Huoli näkyy myös puheenvuoroissa, joissa haikaillaan Ukrainan ”vapaaehtoisesti” kylmän sodan päättyessä luovuttaman Neuvostoliiton ydinaseperinnön perään. Flirttailu ajatuksella, jonka mukaan ydinaseita omistava Ukraina olisi, paitsi ratkaisu nyt kokemaamme kriisiin ja Venäjän uhkaan, myös alueellisia jännitteitä lieventävä tekijä, on osoitettavissa sekä historiallisesti että teoreettisesti kyseenalaiseksi. Ukrainassa debatoitiin vuosina 1991–1994 Neuvostoliiton ydinaseperinnön kohtalosta. Ydinaseperintö toi Ukrainalle pelimerkkin neuvotteluihin, joissa hahmotettiin Euroopan turvallisuusjärjestyksen tulevaisuutta sekä Ukrainan sisäisiä ongelmia. Ukrainan sisäiset talouteen, raaka-aineisiin sekä energiapolitiikkaan liittyvät seikat tekivät kuitenkin samalla käytännössä mahdottomaksi tilanteen, jossa Ukraina olisi ilman mittavaa taloudellista, poliittista ja sotilaallista tukea kyennyt ylläpitämään massiivista Neuvostoliitolta perimäänsä ydinasepelotetta. Vaihtoehtona olisi ollut Pohjois-Korean tie – omaehtoinen eristäytyminen kansainvälisen yhteisön marginaaliin sekä ajautuminen taloudellisten ongelmien sysäämään sisäiseen hajaannukseen. On lisäksi erittäin epävarmaa, olisiko (kontrafaktuaalisti ajatellen) Ukrainan hallitsemalla ydinasepelotteella ollut vaikutusta Krimin anneksoinnin kaltaiseen joustavasti etenevään sotilaalliseen painostukseen. Päinvastoin Venäjän ja Ukrainan välinen vastavuoroinen ydinasepelote olisi luultavasti entisestään herkistänyt valtioiden välisiä suhteita matalamman tason jännitteille ja konflikteille niin sanottua tasapaino/epätasapaino-paradoksia seuraten. Joka tapauksessa on selvää, että Venäjän toimet ovat asettaneet ydinsulkusopimuksen ympärille rakentuvan ydinaseita koskevan kansainvälisen säätelyjärjestelmän legitimiteetin koetukselle. Tätä taustaa vasten on tärkeää, että Ukrainan ydinaseperinnöstä käytävää uuden sukupolven keskustelua hahmotetaan historiallisten faktojen sekä empiirisistä havainnoista johdettujen teoreettisten johtopäätösten pohjalta.

Johdanto

Kylmän sodan päättymisen yhteydessä lähes 30 000 ydinasetta oli jäänyt hajanaisesti itsenäisyyttä kohti kulkevien entisten neuvostotasavaltojen haltuun. Oli selvää, että Neuvostoliiton ydinaseperintö herätti runsaasti kysymyksiä ja huolta 1990-luvun alussa. Krimin ja Ukrainan kriisin yhteydessä nämä kysymykset – sekä erityisesti näihin kysymyksiin 1990-luvun alussa annetut vastaukset ja päätökset – ovat jälkiviisauden antaman etuoikeuden myötä palanneet vainoamaan Ukrainan kohtalosta ja laajemmin kansainvälisen järjestyksen perusteista käytyä keskustelua.

Venäjän häikäilemätön informaatiosota, Krimin anneksointi sekä Ukrainan alueellisen koskemattomuuden rikkominen ovat herättäneet niin median haukat kuin ukrainalaiset poliitikotkin historialliseen jossitteluun: mitä jos Ukraina ei olisikaan luopunut Neuvostoliitolta lahjana saamastaan ydinasepelotteesta eikä allekirjoittanut vuonna 1994 Venäjän, Yhdysvaltojen ja Ukrainan välillä solmittua Budapestin muistiota, jolla Ukraina liittyi ydinsulkusopimukseen saaden samalla sopimuksen osapuolilta vastineeksi takuut Ukrainan alueellisen koskemattomuuden kunnioittamisesta?

Samalla rykäyksellä jossittelu saavuttaa myös ajankohtaisen kansainvälispoliittisen keskustelun: antavatko Ukrainan ”vapaaehtoisen ydinaseettomuuden traagiset seuraukset” muille ydinasekynnysvaltioille sytykkeen harpata ydinaseita omistavien valtioiden kerhoon (ks. esim.)? Jos kohta Putinin Venäjän käyttäytyminen viittaa jähmeän voimapolitiikan ajan paluuseen, eivät länsimaissa viritetyt puheet ydinseiden kaikkivoipaisuudesta vaikuta yhtään sen raikkaammilta. Kuten olen aikaisemminkin sanonut: epävakaat ajat ruokkivat epävakaita ajatuksia, puolin ja toisin. Koitan seuraavassa kirkastaa tätä ajatustenjuoksua tarkastelemalla Ukrainan ydinasekysymyksestä käydyn keskustelun historiallisia taustoja. Tämän jälkeen, teksin viimeisen väliotsikon alla, tarkastelen pikaisesti keskustelun relevanssia nykyhetkessä.

Ydinaseilla tasapainottamaan?

Edellistä jossittelua vasten ei liene ihme, että offensiivisen realismin sanansaattaja John Mearsheimerin vuonna 1993 Foreign Affairs -lehdessä julkaisema artikkeli ”The Case for a Ukrainian Nuclear Deterrent” on kaivettu naftaliinista esiin*. Artikkelissaan Mearsheimer toistaa oppirakenteensa ydinteesejä seuraten, että Ukrainan ja Venäjän välinen rauha – mikä sinänsä oli Mearsheimerin mukaan ratkaisevan tärkeää Euroopan turvallisuuden kannalta – on mahdollista saavuttaa ainoastaan säilyttämällä Ukrainan ydinasedeterrenssi Venäjän aggressiota vastaan.

Samoilla argumenteilla, jotka olivat suunnattu presidentti Clintonin hallinnon ydinaseriisunnalle myönteistä politiikkaa sekä Euroopasta irtautumista vastaan, Mearsheimer tuki myös esimerkiksi Saksan ydinaseistamista. Ei ihme – olihan Mearsheimer vielä muutama vuosi takaperin ennustanut kylmän sodan ja selkeän kaksinapaisen järjestelmän päättymisen kylvävän uuden suursodan siemenet Länsi-Eurooppaan. Yksi Mearsheimerin resepti Ranskan ja Saksan välien parantamiseksi oli Saksan ydinaseistaminen sekä Neuvostoliiton säilyttäminen vahvana. Tyydytään tässä vaiheessa toteamaan, että ainoa valtakunnan virallista pessimistiä helpompi rooli taitaa langeta jälkiviisaalle pessimistille. Ja mikään ei taida olla pessimistille herkullisempi väline kuin voimatasapainomekaniikan kaltainen kanonisoitu oppi.

Mutta palataan asiaan. Uskottavan pelotteen varassa selviävän Ukrainan roolina oli Mearsheimerin vuoden 1993 artikkelissa toimia lähinnä vakauttavana puskurivyöhykkeenä Saksan ja Venäjän suurvaltahegemonisten intressien välillä. Toisaalta Mearsheimer toistaa hieman hapuillen artikkelinsa alkuvaiheilla Ukrainan olevan suurvalta siinä missä Venäjä ja Saksakin. Artikkelin argumentille tämä ei tee hyvää, sillä jää hieman epäselväksi, miten offensiivisen realismin teesejä seuraten Ukraina voisi muodostaa tasapainottavaan puskurivaltioasemaan perustuvan poikkeuksen luontaisesti ekspansionististen ja agressiivisten suurvaltojen kerhossa (ja välissä). Mearsheimer kuvailee myöhemmin artikkelissaan Ukrainaa lähinnä suurvaltasotien alle toistuvasti jääneenä uhrina, ei luontaisena suurvaltana. Juuri tähän traagiseen historiaan vedoten Mearsheimer uskoo Ukrainan joka tapauksessa pitävän kiinni ydinasestatuksestaan.

Mearsheimer osuu kuitenkin naulan kantaan Venäjän ja Ukrainan välisiä potentiaalisia jännitetekijöitä luonnehtiessaan: hypernationalismin vaara, Mustan Meren laivaston omistamisesta aiheutuvat kiistat, Venäjän historiallinen revisionismi ja Ukrainan valtiollisen olemassaolon historiallinen kiistäminen, väestöjen etninen sekoittuminen – kaikki mainitut tekijät ovat olleet esillä Ukrainan ja Krimin kriisissä.

Muutama kontrafaktuaali kysymys

Edelliset, lähinnä olosuhdetekijöitä listaavat osumat eivät kuitenkaan ole riittäviä tukemaan uusmearsheimiläistä argumenttia, jonka mukaan Ukrainan ydinasestatus a) loisi alueellista vakautta sekä b) olisi estänyt nykyisen Venäjän ja Ukrainan välisen kriisin sekä Krimin valtaamisen. Argumentin jälkijättöinen käsittely vaatii sukeltamaan syvemmälle faktojen ja jossittelun maailmaan. Kontrafaktuaaliajattelu on vaikea taiteenlaji, mutta oikein harjoitettuna se saattaa tarjota näköalapaikan kansainvälisen politiikan ”säännönmukaisuuksien”, järjestyksen perusteiden sekä tilannesidonnaisten syy- ja seuraussuhteiden äärelle.

Analyyttisen selitysvoiman ja historiallisen tarkkuuden nimissä Ukrainan tapauksessa on syytä kysyä edelleen seuraavia, tarkentavia kysymyksiä:

–          Oliko Ukrainalla taloudellisia ja poliittisia edellytyksiä säilyttää ydinasevaltion status vuosina 1991–1994?

–          Minkälaisen ydinasepelotteen Ukraina olisi voinut luoda Neuvostoliitolta perimänsä ydinasekapasiteetin ja ydinaseosaamisen perustalta?

–          Lopulta voidaan edellisiä vastauksia vasten kysyä, olisiko Ukrainan ydinaseisiin perustuva pelote todella ollut uskottava Krimin kriisin kaltaista joustavasti eskaloituvaa informaatiosotaa ja hiljalleen etenevää miehitystä vastaan?

Nämä kysymykset keskittyvät lähes yksinomaan Ukrainan sisäiseen tilanteeseen. Täten ne eivät vastaa laajempiin kysymyksiin esimerkiksi Ukrainan mahdollisen ydinasestatuksen tuottamista alueellisista seurauksista (mahdollisen alueellisen asevarustelukierteen kehittyminen itäisessä Euroopassa ja Keski-Aasiassa 1990-luvun puolivälistä eteenpäin). Olen kuitenkin vakuuttunut, että jo Ukrainan sisäisen tilanteen tarkastelu vuosina 1991–1993 antaa vahvoja viitteitä siitä, ettei Ukrainalla ollut realistisia mahdollisuuksia säilyttää ydinasekapasiteettiaan siinä taloudellisessa ja poliittisessa murroksessa, johon se Neuvostoliiton hajoamisen myötä ajautui.

Neuvostoliiton ydinarsenaalin perunkirjoitus ja Ukrainan ydinaseperintö

Venäjän ulkopuolisiin Neuvostotasavaltoihin jääneistä lähes 30 000 ydinaseesta yli 10 000 oli Yhdysvaltoihin kohdistettuja lämpöydinräjähteillä varustettuja mannertenvälisiä ballistisia ohjuksia. Vuodesta 1985 supervaltojen välille nopeasti kehittynyt strategis-poliittinen liennytys oli kuitenkin johtanut siihen, että suurimman välittömän uhkan katsottiin 1990-luvun alussa muodostuvan noin 16 000 ketterästi liikuteltavasta ja verraten heikosti turvatusta taktisesta ydinaseesta. Epävarma poliittinen tilanne ja aseiden heikohko kontrolli johtivat pelkoihin niiden päätymisestä vääriin käsiin, esimerkiksi terroristijärjestöille.

On hyvä muistaa, että pelkästään Ukrainan perimä ydinasekapasiteetti oli isompi kuin Kiinan, Iso-Britannian ja Ranskan yhteensä. 3000 ketterästi liikuteltavan taktisen ydinaseen lisäksi Ukrainassa sijaitsi yli 1200 strategista ydinkärkeä, 600 ilmasta maahan laukaistavaa risteilyohjusta sekä noin 100 tavallista painovoimapommia.

Merkittävä osa Ukrainassa sijainneista ydinaseista, etenkin strategisten ohjusten osalta, oli edelleen korkeassa toimintavalmiudessa. Poliittisen tilanteen epävarmuus vahvisti Yhdysvaltojen tarvetta päästä vaikuttamaan Ukrainan ydinasekysymykseen nopeasti. Sekä Euroopassa että Venäjällä pelättiin Kiovan tulevien päätöksien mahdollisesti aiheuttamia reaktioita muissa neuvostotasavalloissa. Lisäksi oli vaarana, että Venäjä linkittäisi Ukrainan (sekä Valko-Venäjän ja Kazakstanin) ydinasekysymyksen START-neuvotteluiden jatkoon ja sen velvoitteiden implementointiin. Tähän Yhdysvalloilla ei ollut varaa – sen suurstrategiset kuviot olivat jo suuntautumassa toisaalle Euroopasta ja kaksinapaisesta järjestelmästä.

Taktisten ydinaseiden sijoittelu sai merkittävän käänteen jo vuoden 1991 kevään ja syksyn kuluessa. Heinäkuussa Bush ja Gorbatshov allekirjoittivat pitkään neuvotellun START I sopimuksen. Elokuussa Janajevin juntan masinoima epäonnistunut vallankaappaus langetti entisestään syvenevän hajoamisen ja epävarmuuden haamun Neuvostoliiton päälle. Presidentti Bush tarttui tilaisuuteen, otti hypyn pimeään ja ilmoitti merkittävistä vähennyksistä Yhdysvaltojen taktisten ydinaseiden kohdalla. Nimellistä valtaa vielä loppusyksystä pitänyt Gorbatshov vastasi kutsuun: vuoden 1991 loppuun mennessä valtaosa neuvostotasavaltoihin jääneistä taktisista ydinaseista oli palautettu Venäjälle.

Ukrainan ydinasekysymys oli kuitenkin vuoteen 1992 tultaessa edelleen ratkaisematta. Kolmen itsenäistymistä tavoitelleen neuvostotasavallan johtajat kokoontuivat joulukuun seitsemäs päivä 1991 Valko-Venäjän ja Puolan rajalla lähellä historiallisesti merkittävää Brestiä sijaitsevalle metsästysmajalle tekemään tiliä Neuvostoliiton perinnöstä. Boris Jeltsinillä sekä Ukrainan ja Valko-Venäjän presidenteiksi vasta valituilla Leonid Kravtšukilla ja Stanislav Šuškevitšilla kesti Bisonin metsäisissä tunnelmissa vain kaksi päivää haudata Neuvostoliitto Itsenäisten Valtioiden Yhteisön epämääräisen hahmon alle. Niin kova oli tarve ottaa askel eteenpäin neuvostomenneisyydestä, ettei ydinaseongelman pohdinnalle ollut tässä tapaamisessa aikaa.

Ukrainan ydinaseperintö ei näkynyt pelkästään ydinaseiden määrässä. Ukrainalla oli myös merkittävää ydinaseosaamiseen liittyvää teollista kapasiteettia esimerkiksi Dnipropetrovskissa, jossa oli suunniteltu ja valmistettu Neuvostoliiton strategisia ohjuksia. Myös Ukrainan lentokoneteollisuus oli merkittävä menetys Venäjälle. Ukrainalaiset saattoivat käyttää osaamista ja teollisuuttaan historiallisena perusteluna oikeutukselleen periä Neuvostoliiton ydinaseita. Yhdysvaltojen olisikin Mearsheimerin mukaan tullut korostaa Ukrainaa ”erityistapauksena”, ydinaseiden perijättärenä, minkä ansiosta Ukraina olisi väistänyt syytökset varsinaisesta ydinasevarustelusta sekä täten välttänyt ajautumasta kansainvälisen yhteisön hylkimään marginaaliin. Kuten tästä saattaa huomata, Mearsheimer ei suinkaan esittänyt ydinaseiden vertikaalista leviämistä kategorisesti turvallisuutta lisäävänä politiikkana. Ukrainassa kyse oli Mearsheimerin mukaan poikkeustapauksesta, jonka erityisyyttä piti pystyä perustelemaan vakavasti ja harkiten.

Ydinseperinnön taloudelliset ja poliittiset reunaehdot

Ukrainan taktiset ydinaseet siirrettiin lopulta nopeahkolla aikataululla Venäjälle, luultavasti toukokuun alkuun 1992 mennessä. Strategisten aseiden kohtalosta alettiin neuvotella pian tämän jälkeen. Toukokuun Lissabonin neuvotteluissa Ukraina, Kazakstan ja Valko-Venäjä päättivät liittyä erillisellä lisäpöytäkirjalla START-sopimukseen. Lissabonin protokollassa tasavallat lupasivat liittyä ”mahdollisimman lyhyessä ajassa” ydinsulkusopimukseen sekä tunnustaa Venäjä Neuvostoliiton ydinarsenaalin lailliseksi ja vastuulliseksi perijäksi.

Vuonna 1991 Neuvostoliiton ja Yhdysvaltain välillä solmittu START-sopimus eteni ratifiointikierrokselle loppuvuoden 1992 ja alkuvuoden 1993 kuluessa. Samalla Yhdysvalloissa vaihtui valta ja täten puheyhteydet Eurooppaan ja Venäjään tuli rakentaa osittain uudelleen. Ukrainassa puolestaan virittyi hiljalleen aina syyskuuhun 1993 kestänyt debatti ydinasekysymyksen ympärillä. Kiovassa oli huomattu, että ydinasekortti toi sille uuden valtion kipeästi kaipaamaa arvovaltaa ja liikkumatilaa kansainvälisissä pelipöydissä. Vielä vuonna 1993 artikkelissaan Mearsheimer saattoi todeta, että Ukraina tulisi kansainvälisen politiikan rautaisia lakeja seuraten joka tapauksessa pitämään kiinni ydinaseistaan. Valikoiva katse Ukrainan sisäiseen debattiin saattoi antaa lisätukea johtopäätökselle. Taloudelliset ja poliittiset realiteetit kuitenkin johtivat Ukrainaa vastakkaiseen suuntaan. Myös henkisesti Ukrainassa hahmotettiin lännen ja Euroopan tietä. Ydinasestatus sopi huonosti tähän kuvaan.

Ydinasedebatin lomassa Ukrainassa herättiin syvenevään taloudelliseen ahdinkoon. Ruokavarastot olivat entisessä Euroopan vilja-aitassa käytännössä tyhjentyneet. Taloudellisia ongelmia seurasi energiakriisi, jonka rakenteellisen perustan seuraukset näkyvät, kuten hyvin tiedetään, vielä yli 20 vuotta Ukrainan itsenäistymisen jälkeenkin (esimerkiksi vielä vuonna 2006 Ukraina joutui luovuttamaan osan kylmän sodan sille jättämistä strategisista pommikoneistaan Venäjälle maksaakseen näin osan valtavasta kaasulaskustaan).

Ukraina ei kyennyt maksamaan öljy- ja kaasurahoja muille vastaitsenäistyneille valtioille, kuten Turkmenistanille ja Venäjälle, joiden energiasta se oli riippuvainen. Kolmasosa Ukrainan energiasta tuli omista ydinvoimaloista. Niiden ylläpitäminen muodostui edellisistä ongelmista johtuen entistä tärkeämmäksi valtiolle, jonka energiaministeri saattoi vakavissaan keväällä 1993 varoittaa Ukrainaa uhkaavasta ”armenialaisesta talvesta” (Armeniassa oli värjötelty edellinen talvi ilman sähköä). Ukrainan energiatuotanto laski Vuodesta 1990 vuoteen 1994 noin kolmanneksella ydinenergian ollen ainoa tasaisena säilynyt energianlähde.

Alkuvuodesta 1994 Ukrainalla ei ollut taloudellisen tilanteensa johdosta juuri muita mahdollisuuksia kuin suostua luovuttamaan strategiset ydinaseensa Venäjälle suurvalloilta saamaa talous- ja energia-apua vastaan. Menettelytavoista sovittiin lopulta tammikuun 14. päivänä Clintonin, Jeltsinin ja Kravtšukin välillä Moskovassa. Samalla Yhdysvallat lupasi toimittaa Ukrainalle 60 miljoonan dollarin edestä taloudellista tukea ydinaseiden siirtämiseksi sekä ydinpolttoaineen tuomiseksi Ukrainan energiakriisiä helpottamaan. Myös Venäjä lupasi toimittaa Ukrainalle sata tonnia uraania. Myös ydinaseriisunnan jälkeensä jättämät merkittävät ympäristötuhot olivat tosiasioita, joihin Ukraina tarvitsi suurvalloilta tukea (joskin tämä ongelma oli vielä tuntuvampi Semipalatinskin ydinkoealueen perineellä Kazakstanilla).

Ukrainan parlamentti ratifioi Moskovan sopimuksen helmikuun alussa 1994. Ukraina kuitenkin päätti venyttää ydinsulkusopimukseen liittymisestä tehtävää päätöstä myöhemmin kesällä tulevien vaalien jälkeiseen aikaan. Yhdysvalloissa puolustusministeriksi Mogadishun epäonnistuneen operaation jäljiltä erotetun David Aspinin tilalle alkuvuodesta 1994 noussut William Perry sai haasteekseen riisua viimeisetkin epävarmuuden rippeet Ukrainan ydinaseriisunnan ympäriltä.

Thomas Reed ja Danny Stillman ovat teoksessaan The Nuclear Express. A Political History if the Bomb and its Proliferation korostaneet Perryn rooli merkitystä vuoden 1994 päätösten aikaan saamisessa. Perry ymmärsi edeltäjäänsä kirkkaammin sen, että Ukrainalle tuli tarjota porkkanan lisäksi myös keppiä. Perry esimerkiksi kutsui Ukrainan sotilasjohtoa vierailulle Yhdysvaltojen Omahassa sijaitsevaan strategiseen komentokeskukseen. Vielä muutama vuosi takaperin neuvostoarmeijaa palvelleet kenraalit saivat nyt omin silmin tuta, mitä Yhdysvaltain strategisten iskujen kohteiden listalle joutuminen käytännössä tarkoitti; 30 minuuttia ja Ukraina olisi kirjaimellisesti höyrystetty. Vierailun ja presentaatioiden jälkeen Ukrainan armeijan esikuntapäällikkö ja kolmen tähden kenraali Anatoli Lopata oli vakuuttunut: Ukraina oli vedenpitävästi matkalla kohti ydinaseettomuutta. Ukrainan ydinasekortin poliittisetkin rippeet olivat nyt tosiasiallisesti pelattu loppuun.

Kesällä Ukrainan johtoon astui Kravtšukia Venäjälle myönteisempi Leonid Kutšma. Lissabonin protokolla ja Moskova sopimus vahvistettiin Ukrainan parlamentissa loppuvuodesta 1994. Samalla Ukraina sai ydinsulkusopimukseen liittymisen sinetöineessä muistiossa 5.12.1994Venäjältä ja Yhdysvalloilta takuut (”assurances, not guarantees”, kuten Yhdysvallat Ukrainalle jo tuolloin tähdensi) tämän alueellisen koskemattomuuden kunnioittamisesta.

Mutta silti… mitä jos?

Maailmanpoliittinen tilanne, Yhdysvaltojen uusi suurstrateginen suuntaus sekä Ukrainan sisäiset poliittis-taloudelliset asetelmat asettavat Mearsheimerin argumentin Ukrainan mahdollisuudesta periä Neuvostoliiton ydinaseet faktuaalisesti kyseenalaiseksi. Ydinaseperijällä olisi tullut olla huomattavasti suurempi annos haukkamaista poliittista tahtoa ylittää ne sisäpoliittisesti raskaat seuraukset, joita Ukrainan ydinaseohjelman uudelleenvirittäminen olisi erilaisina seurauksina noina herkkinä vuosina vaatinut. Oikeastaan vasta tästä pääsemme varsinaiseen jossitteluun.

Ensinnäkin Ukrainan olisi tullut jalostaa ja kehittää sen (Mearsheimerin argumentin aikaista) perimää ydinasekapasiteettia. Käytännössä strateginen aseistus (kuten mannertenväliset SS-19 ja SS-24 ohjukset) sekä näitä tukevat komento- ja varoitusjärjestelmät olisi tullut operationalisoida uudelleen kohti Venäjän (edelleen: jos seuraamme Mearsheimerin argumenttia Venäjän ja Ukrainan luontaisesta vihollisuudesta) ns. countervalue-kohteita, käytännössä kaupunkeihin. Ydinasekapasiteetin uudelleenkehittämisen onnistuminen olisi ollut erittäin keskeistä Ukrainan toisen iskun kyvyn varaan rakentuvan ydinasepelotteen uskottavuuden kannalta. Näin mittavaan kehittämistyöhön Ukrainalla ei ollut varoja – ainakaan jos se olisi halunnut pitää samalla optionsa säilyä demokratiana ja toimivana yhteiskuntana – ilman merkittävää ulkopuolista (käytännössä Yhdysvaltain) apua. Yhdysvalloilla tällaiseen operaatioon ei kuitenkaan ollut poliittisia saati käytännöllisiäkään edellytyksiä.

Venäjän ja Ukrainan maantieteellinen läheisyys olisi tehnyt lisäksi toisen iskun kyvystä entistä haavoittuvaisemman, sillä ensi-iskusta kuluva harkinta-aika olisi ollut valtioilla käytännössä mitätön. Tällainen asetelma olisi luultavasti sysännyt valtiot asevarustelukierteeseen esimerkiksi varoitus- ja puolustusjärjestelmien osalta. Tähänkään Ukrainallaei olisi ollut varaa. Lisäksi on muistettava, että merkittävä osa Ukrainan alueella sijaitsevien ydinaseiden komentoketjuista oli edelleen venäläisten hallussa.

Mearsheimer sivuuttaa edelliset tekniset ja taloudelliset ongelmat varsin köykäisesti. Sen sijaan hän spekuloi, että jos 10 % Ukrainassa sijaitsevista ohjuksista selviäisi Venäjän massiivisesta ensi-iskusta, takaisi jo tämä riittävän vastaiskukapasiteetin Ukrainalle. Argumentti tukeutuu jälleen piilopremisseihin, jotka eivät olleet realistisia. Ensinnäkin Ukrainan olisi tullut a) kyetä operoimaan ja valvomaan sen Neuvostoliitolta perimäänsä ydinasekapasiteettia kokonaisuudessaan (näin ei ollut edes teoriassa), b) kyetä huoltamaan tätä kapasiteettia pitkäjänteisesti sekä c) kehittää omaa fissiilisten materiaalien tuotantokapasiteettia ja testiolosuhteita. Kaksi jälkimmäistä valmiuttaolisivat jälleen vaatineet runsaasti resursseja (korkeasti rikastetun ydinpolttoaineen tuottaminen ja ydinkärkien valmistus) ja tietotaitoa (varastossakin säilytettävien ydinaseiden huolto vaatii runsaasti resursseja). Joitain teknisiä valmiuksia Ukrainalla olisi ollut näidenkin suhteen, mutta varoja sitäkin vähemmän.

Entä jos Yhdysvallat olisikin syystä tai toisesta lähtenyt tukemaan Ukrainan itsenäisen ydinasekapasiteetin kehittämistä? Tämä olisi vaatinut tuekseen mittavia ei-sotilaallisia tukitoimia, jotta Ukrainan yhteiskuntajärjestys ja infrastruktuuri olisi saatu pidettyä yllä taloudellisen erityksen ja sotilaallisen varustautumisohjelman keskellä. Tällaisella politiikalla olisi ollut luultavasti vaikutuksensa Yhdysvaltojen statukselle sekä sen liittolaissuhteiden dynamiikalle. Luultavasti myös muut ydinaseperijättäret olisivat vaatineet samanlaista kohtelua, miksei myös laajemmin Itä-Euroopan valtiot. Langanpätkät menevät entisestään solmuun, kun hahmotetaan miten esimerkiksi Naton ydinasesateenvarjo sekä Ukrainan (ja tämän myötä muutaman muunkin perijättären?)ydinasepelote olisivat olleet sovitettavissa yhteen ilman läntisen arvoyhteisön jakautumista asiassa? Mitä tästä olisi seurannut alueelliselle poliittiselle tasapainolle sekä esimerkiksi Naton orastavalle itälaajentumiselle, joka oli rauhankumppanuusohjelmien kautta nähtävissä vahvana tavoitteena jo Clintonin hallinnon aikana? Luultavasti tilanne olisi vaatinut erittäin epätodennäköistä täyskäännöstä Yhdysvaltain sekä eurooppalaisten valtojen ulkopolitiikassa.

Ydinaseiden rooli Ukrainan ja Venäjän välisessä kriisissä

Mearsheimerin argumentin faktuaaliset rajoitukset lienevät nyt selvillä. Tästä riippumatta Ukrainan esimerkki on liitetty vahvasti keskusteluun ydinaseista ja niiden tulevaisuudesta. On jo nyt selvä, että Venäjän laiminlyönti Budapestin sopimusta kohtaan asettaa myös ydinsulkusopimuksen muodostaman sääntelymekanismin uskottavuuden koetukselle. Monenkeskisessä ydinaseriisuntapolitiikassa on otettu Venäjän imussa useita askelia taaksepäin. Näiden pienille ja keskisuurille valtioille huolestuttavien uutisten valossa ydinasekysymykseen tulee suhtautua vakavasti.

Ensinnäkin on tarkasteltava Ukrainan ja Venään välisen kriisin sekä ydinaseiden suhdetta. Ei sillä, etteikö tämäkin kontrafaktuaali olisi jossain määrin ihan relevantti kysymys – optimistisemipien arvioiden mukaan Ukrainalta menisi viidestä seitsemään vuotta sekä vuotuiset 300 miljoonan dollarin satsaukset ydinaseiden valmistukseen tarvittavan infrastruktuurin luomiseksi (Wirtz & Lavoy 2012: 164).

Ydinaseet eivät estäneet vuonna 1973 Egyptiä hyökkäämästä Israelia vastaan Siinain niemimaalla (sekä Syyriaa Golanin kukkuloilla) Jom Kippurin sodassa. Lisäksi on muistettava se, ettei Ison-Britannian Polaris-ohjusten ja Margaret Thatcherin kovapintaisuuden yhdistelmä juuri jarrutellut Argentiinaa hyökkäämästä Falklandin saarille. Kuten Jeffrey Lewis esittää, Kairossa/Damaskoksessa ja Buenos Airesissa laskelmoitiin, etteivät kyseiset alueet ole niin keskeisiä Israelin ja Ison-Britannian kansallisille intresseille, että vastaus konventionaaliseen hyökkäykseen rikkoisi ydinasetabua.

Putinin Venäjän käsitys Krimin niemimaan asemasta ei liene ole kovin kaukana edellisistä esimerkeistä. Itä-Ukrainan miehittäminen, esimerkiksi, olisikin jo tästä näkökulmasta asia erikseen. Toki on huomattava, että toisin kuin edellisissä esimerkeissä, Venäjällä on (myös) käytössään ydinaseita. Vuonna 1999 Pakistanin ja Intian välillä Kashmirissa käyty Kargilin sota osoitti Intialle, ettei sen ydinasekapasiteetti kerta kaikkiaan riitä pelotteeksi matalan intensiteetin jännitteiden sekä hitaasti eskaloituvien paikallisten kriisien estämiseksi. Ydinasetabun voiman murtaminen vaatii massiivisempia toimenpiteitä. Lewis nostaakin esiin edellä mainitussa artikkelissaan Glenn Snyderin ja Robert Jervisin esittämän tasapaino/epätasapaino-paradoksin. Sen mukaan ydinaseet tuottavat kahden valtion välille tilanteen, jossa suursodan riski vähenee, mutta toisaalta pienempien selkkausten ja jännitteiden määrä sekä houkutus ratkaista näitä tavanomaisin asein kasvaa.

Se, mitä Ukrainassa ja Krimillä tällä hetkellä tapahtuu – tunnuksista riisuttujen sotilaiden hiljainen ja ilmeisesti paikallisten asukkaiden jokseenkin tukema anneksointi, sotilastukikohtien valtaaminen, mittava propagandakampanja, sisäisten jännitteiden lietsominen jne. – asettaa eteemme vakavan kysymyksen: missä vaiheessa Venäjän toimet olisivat Kiovan väliaikaishallituksen mielestä ylittäneet Krimillä sen punaisen rajan, jossa ydinaseiden käyttö – ja vastavuoroisen tuhon mekanismin laukaiseminen – olisi ollut perusteltua? Kuten Lewis toteaa:

If Moscow wants to fund motorcycle gangs and other thugs to destabilize the Ukrainian government and whip up internal tensions, it can do that whether or not Ukraine is nuclear-armed. For those people advocating a Ukrainian bomb, take a look at Israel. If nuclear weapons are so great, why are the Israelis so worried about Iran getting one? Won’t stable deterrence usher in a new era of peace and prosperity in the Middle East? Not necessarily. A nuclear-armed Iran may well feel emboldened to expand its support to Hezbollah and other proxies that will attack Israel. Nuclear weapons don’t do jack about biker gangs and suicide bombers.

Jos Krimin kohdalla Ukrainan mahdollinen ydinasepelote ei olisi (oletettavasti) toiminut, Ukrainaan kohdistuvan laajan hyökkäyksen kohdalla tilanne voisi hyvinkin olla toinen. Voimme vain toivoa, ettei moisella kontrafaktuaalilla spekuloinnille tule tarvetta. Venäjän intentiot eivät ainakaan vuoden 2008 viiden päivän sodan esimerkkiä seuraten vaikuttaisi menevän näin pitkälle (Georgiakaan ei tarvinnut ydinaseita välttääkseen täysimittaisen invaasion).

Joka tapauksessa keskustelu ydinaseiden poliittisesta ja sotilaallista merkityksestä lisääntynee lähiaikoina. Ydinsulkusopimuksen tulevaisuuden uskottavuuden kannalta tämä keskustelu on pienille ja keskisuurille valtioille erityisen tärkeä. Tällöin on tärkeä pitää mielessä sekä historialliset faktat, että hieman ajattomammat ydinaseisiin liittyvät totuudet. Snyderin ja Jervisin tasapaino/epätasapaino-paradoksi osoittaa, että ydinaseet voivat yhtä lailla kasvattaa konfliktin riskejä, vaikkakin voi olla, että ne myös samalla vähentävät täysimittaisen ydinsodan riskiä kahden ydinasevaltion välillä. Jos päätämme ottaa jälkimmäisen asetelman kansainvälisen politiikan mittatikuksi, olemme jo luultavasti pienenä valtiona hävinneet pelin järjellisen tulevaisuuden mahdollisuudesta.

***

* Kiitokset Hiski Haukkalalle Mearsheimerin artikkelista muistuttamisesta. Muita kirjoituksia Mearsheimerin argumentin ja Ukrainan kriisin yhteydestä:

http://www.whiteoliphaunt.com/duckofminerva/2014/03/nuclear-weapons-wouldnt-have-fixed-what-was-wrong-with-ukraine.html?utm_medium=twitter&utm_source=twitterfeed

http://marginalrevolution.com/marginalrevolution/2014/03/john-mearsheimer-on-ukraine-and-nuclear-weapons-in-1993.html

http://www.foreignpolicy.com/articles/2014/03/24/ukes_and_their_nukes_deterrent_ukraine_russia

http://wjspaniel.wordpress.com/2014/03/03/crimea-and-ukrainian-nuclear-nonsense/

http://wjspaniel.wordpress.com/2014/03/24/is-the-ukrainian-nuclear-threat-enough/ 

http://causalloop.blogspot.fi/2014/03/why-nuclear-ukraine-is-empty.html

Muita tässä kirjoiteuksessa käytettyjä lähteitä:

Freedman, Lawrence (2003): The Evolution of Nulcear Strategy. Third edition. Houndmills: Palgrave Macmillan.

Mearsheimer, John F. (1993): “The Case for a Ukrainian Nuclear Deterrent”, Foreign Affairs, Summer 93, 50–66.

Raucchaus, Robert (2009): ”Evaluating the Nuclear Peace Hypothesis: A Quantitative Approach”, Journal of Conflict Resolution, 35(2), 258–277.

Reed, Thoms C. – Danny B Stillman (2010): The Nuclear Express. A Political History of the Bomb and its Proliferation. Minneapolis: Zenith Press.

Sagan, Scott D. – Kenneth Waltz (2003): The Spread of Nuclear Weapons. A Debate Renewed. New York: W.W: Norton & Company.

Wirtz, James J. – Peter R. Lavoy (2012): Over the Horizon Proliferation Threats. Stanford, California: Stanford University Press.