Vihdoin paloa sammuttamaan?

Syyria: Haitin maanjäristyksen jälkeen 2000-luvun merkittävin humanitaarinen kriisi. Kytkös historiankirjoihin takuulla pitkäksi aikaa jäävään arabikevääseen, joka on viimeistään Egyptin tapahtumien myötä siirtynyt lohduttomien syyssateiden aikaan. Kevättä seurannutta rakkauden kesää ei tullutkaan.

Syyria: Karmaiseva linssi Lähi-idän poliittis-taloudellis-eettis-uskonnolliseen(- ja niin edelleen) tulivyöryyn. Olisi lohdullista ajatella, että kriisin taustamekanismit tyhjentyisivät vanhan maailman valtapoliittisiin ja mekanistisiin selitysmalleihin. Tällöin ratkaisutkin saattaisivat vielä vaikuttaa sellaisilta, että ne olisi kehystettävissä ajatushautomomaiseen politiikkapaperiin ja tehokkaan tiedustelutoiminnan ryydittämään kirurgiseen toimenpiteeseen. Mutta tämä illuusio lohduttanee vain ajattelijaa itseään.

Ei ole mitään näsäviisasta muistuttaa siitä, ettei Levantin ja laajemmin arabimaailman tulimyrsky tule sammumaan risteilyohjuksin. Kahden vuoden piittaamattomuus sekä turvallisuusneuvoston alaikäisiksi jämähtäneiden euraasialaisten jättien luoman umpisolmun hedelmätön hyväily toki tuottavat ahdistusta. Itse asiassa vähempikin riittäisi ahdistamaan herkkää nykyhipiää. On kuitenkin sisäisesti ristiriitaista päätellä, että tämä ahdistus oikeuttaisi automaattisesti krapulan jälkeiset peliliikkeet ilman niiden aiheuttamien seurausten puntarointia. Tai siten, että huonokin peliliike on ahdistuksen edessä automaattisesti kestävämpi ratkaisu kuin sen myöntäminen, ettei yksinkertaisia ratkaisuja ole.

Edellisten sukupolvien poliitikot ja diplomatian lapiotyöläiset ovat ilmeisesti unohtaneet välittää kriisien poliittisen ratkaisemisen pelikirjan eteenpäin. Tai joku siinä välissä on sopivasti sattunut hukkaamaan nämä kirjaset (ei sillä, etteikö näiden kirjojen olemassaoloa satuttu ennen muinoinkin sopivan paikan tullen unohtamaan). Toki pelikirjat pitää päivittää nykyaikaan. Eivät ne mitään reseptikirjoja ole aikaisemminkaan olleet. Nykykriiseissä paikallisuus ja paikattomuus lyövät kättä. Kriisin osapuolina on yhä enemmän tahoja, joille kriisi ei edes näyttäydy lyhyen tai pitkän jänteen poliittisena ratkaisuna vaan itseisarvoisena toimintana. Paikanna sitten siinä neuvottelujen lähtöasetelmat, varsinkin kun osapuolia on niin paljon että heitä on vaikea edes koota yhteen. Jos Darfurin kohdalla oli kyse monimutkaisesta vyyhdistä voi vain kuvitella, mitä tilanne on Syyrian kohdalla.

Sukkuladiplomatia tarvitsee rinnalleen kuulemma läppäridiplomatiaa. Mitä jännitteisempään melskeeseen diplomatia uppoaa, sitä enemmän edelliset tarvitsevat sivutukea loistohotellien mukavuusalueilta poistuvalta telttaleiridiplomatialta. Viimeisellä saralla joustavimmat toimijat tulevat usein kansainvälisistä järjestöistä sekä ruohonjuuritasolta. Lopulta tarvitaan joku – usein ad hoc -pohjalta – joka jollain hämmentävällä tavalla koordinoi tämän kokonaisuuden päämäärätietoiseksi toiminnaksi. Tämän alan ammattilaisia käy kunnioittaminen.

***

Väännetään rautalangasta: ongelmien monimutkaisuus ei oikeuta sitä, että toisten alaikäisyyden edessä heittäydytään itsekin hiekkalaatikkoleikkien kutsuun. Diplomatialla on käytössään useita raiteita. Lasti saadaan usein määränpäähän joustavilla kalustoratkaisuilla. Yhden raiteen varassa kuljetuksesta on vaarassa tulla ylileveä – tai sitten perille saadaan vain kaupan kylkeen sovittu helatoimitus. Palvelee tämäkin toki joidenkin tyytyväisyyttä – ainakin helatoimittajien sekä niiden, jotka osaavat omalla erityisellä tavallaan ottaa tästäkin toimituksesta media- ja moraalihuomion irti.

Nyt olemme saaneet vihdoin uutisia mahdollisesta aseidenriisuntapoliittisesta ratkaisusta. Skeptikoita tämä tuskin hiljentää (Miksi näin myöhään? Miksi juuri nyt?), eikä kenties pidäkään, siinä määrin tässä uudessa käänteessä on taktisen viivytysliikkeen sekä Yhdysvaltojen korttien paljastamiseen pyrkivää makua.

(Venäjän junailema käänne on toisaalta siinä mielessä mielenkiintoinen, että sen varassa hdysvallat voisivat myös todeta oman muskelipolitiikkansa olleen käänteen kannalta ratkaisevassa asemassa. Tämä siis Yhdysvaltojen tärkeän sisäpolitiikan kannalta. Samalla Venäjä välttäisi sekä suvereniteettiperiaatetta koettelevan intervention Syyriassa että pääsisi vaikuttamaan senkin intressesseissä olevaan prosessiin [kemiallisten aseiden käyttöasteen nosto sekä aseiden leviämisen estäminen] ’rakentavammalla’ otteella. Sellaisellakin on spekuloitu, että Venäjä olisi jo aluksineen Syyrian noutotiskillä).

Mutta olisi tämäkin kaiketi edistystä, jos katsotaan miten Syyrian tilannetta ollaan viimeisen kahden viikon aikana lähestytty. Heloja tässä toki edelleen siirrellään, joskin nyt vaikutettaisiin liikuttavan leveämmällä kalustolla. Ehkä lähtötarkastuksessa huomataan, että tilaa on muillekin kuin heloille. Kemiallisten aseiden hävittäminen (sikäli kun tällaiseen ratkaisuun päädytään, se operationalisoidaan kansainvälisesti laajan mandaatin varassa ja kenttäoperaatio on edes mahdollista toteuttaa Syyriassa perusteellisesti) tai haltuunotto on ratkaisu vain siihen, ettei ihmisiä lahdata jatkossa kemiallisin asein.

Osaa tämäkin peliliike sitten aikanaan tyydyttäisi. Vaikka se saattaa heijastaa positiivisia kaikuja myös sodankäynnin keinoja kaitseviin normeihin (sekä tätä kautta laajemmin kv-oikeuden ja normiston säätelevään vaikutukseen), ei kemiallisten aseiden poistuminen alueelta ole edelleenkään ratkaisu itse sotaan. Sellaisellekin johtopäätökselle on tilaa, ettei kemiallisia aseita ole mahdollista edes hävittää ennen sodankäynnin taukoamista (ellei asialla ole Venäjä; kts. ed. linkki). Vai miten pitäisi suhtautua mielikuvaan, jossa Syyriassa toimivat kansainväliset joukot keskittyvät mandaatillaan kemiallisten aseiden purkutalkoisiin samalla, kun vieressä kuolee viattomia siviilejä täysillä käynnissä olevassa alueellisessa (sisällis)sodassa?

Bensakanistereiden poistaminen metsäpaloalueelta on toki aina kannatettava ja hyvä ajatus. Jaloa palomiestä, joka näkee tehtävänsä merkityksen palojen sammuttamisessa, tämä ratkaisu ei voi kuitenkaan vielä tyydyttää. Neuvotteluyhteyden avautuessa (sikäli kun neuvotteluyhteys saavuttaa suurvaltapolitiikan piiristä myös muita raiteita) on kuitenkin mahdollista edetä palon laajenemisen estämisestä sen sammuttamiseen. Sitten pitäisi istuttaa uutta metsää palaneen tilalle. Näissä talkoissa Suomen ulkopolitiikallakin voisi olla rakentava käytännön panoksensa annettavanaan, ken tietää? Mutta katsotaan nyt ensin, mitä Venäjän pelikirjasta todella löytyy.

***

Tässä on muuten vielä muitakin tutustumisen arvoisia kirjoituksia syyriasta:

International Crisis Groupin Syyria-kannanotto

Janne Riiheläisen ajatuksia herättävä blogimerkintä

Kansainvälisen politiikan pääsykoekysymys: verratkaa ja analysoikaa seuraavia kirjoituksia kansainvälisen politiikan realismin teoriaperinteen eri suuntauksista käsin… Painotus haukkamaisen hyökkäysinnon ja puolustuksellisen realismin välillä tuottaa, kuten tunnettua, hyvin erilaisia johtopäätöksiä. Kansallinen intressi on kaikkea muuta kuin yksisellitteinen käsite, näin myös mustavalkoiseksi maalatun Yhdysvaltojen ulkopolitiikan kontekstissa:

Stephen M. Walt: Keep Calm and Don’t Bomb Syria

R. Nicholas Burns: Five Reasons Why Congress Must Support Obama on Syria

Syyrian tilanne on ruokkinut myös runsaasti historiallisia analogioita. Niistä suurin osa on ollut käsittämättömiä anakronismeja (kuten rinnastukset Suomen sisällissotaan tai poliittisiin käyttötarkoituksiin varatut Muncher 38 sekä Sarajevo 14 -kortit). Astetta mielenkiintoisempaa ja hienojyväisempää analogiaa edustaa seuraava Eisenhower 1954, Obama 2013 -asetelma.