ICAN, Nobelin rauhanpalkinto ja Suomen ydinaseriisuntapolitiikka

Olin kommentoimassa ICAN:n (International Campaign to Abolish Nuclear Weapons) viime perjantaina saamaa Nobelin rauhanpalkintoa tuoreeltaan YLE:n klo 20:30 uutisissa. Uutislähetys löytyy YLE Areenasta. ICAN:n Nobel on uutislähetyksen pääutinen, eli sen löytää heti alusta (omat kommenttini n. 3:30 eteenpäin).

Seuraavassa neljä kysymystä ja vastausta ICAN:n nobelista, ydinaseriisunnasta ja Suomen suhtutumisesta ydinaseiden kieltosopimukseen, joita pohdiskelin junassa ennen viime perjantain uutislähetystä.

1. Miksi Nobel annettiin ICAN-järjestölle?

Tunnustus. Palkinto on ennenkaikkea tunnustus määrätietoisesta ja pitkäjänteisestä työstä ydinaseriisunnan edistämisen puolesta; ICAN on ollut keskeinen liikkeelle paneva voima ydinaseriisuntadiplomatian ylläpitäjänä ja edistäjänä ydinasevaltioiden johdolla tapahtuvan ydinaseriisunta-agendan yskähdellessä. ICAN:n on kyennyt rakentamaan vakuuttavan kansainvälisen ydinaseriisuntaa edistävän verkoston yhteistyössä valtioiden kanssa. Täyskieltosopimusneuvotteluja edeltänyt ydinaseiden humanitaaristen vaikutusten aloite oli tässä työssä tärkeä askel. Humanitaaristen vaikutusten aloite paljasti ydinasevaltojen varsin konservatiivisen peloteoptimismin, sillä ne suhtautuivat jo tähän aloitteeseen suurella varauksella. Suomi allekirjoitti aloitteen jonkin aikaa asiaa harkittuaan. Humanitaaristen vaikutusten aloite kuitenkin siirsi ydinaseriisuntapolitiikan agendan konservatiivisesta ja abstraktista tasapainoajattelusta kohti ydinasepolitiikan potentiaalisia käytännön seurauksia hahmottavaa asetelmaa.

Viesti ja paine ydinasevalloille. Nobel-komitea korosti päätöksensä perusteluissa, että seuraavaksi voimme odottaa konkreettisia tekoja ydinasevalloilta ydinaseriisunnan edistämiseksi (useamman vuoden tauon jälkeen) riippumatta siitä, mitä mieltä nämä ovat kieltosopimuksesta. Nobel-komitea siis toisin sanoen käytti poliittista valtaansa ja teki ydinasevaltioiden roolin läpinäkyväksi. Komitea siis myönsi suoraan, että palkintoon oli kätketty poliittinen kannustinviesti, hieman samaan tapaan kuin vuonna 2009, jolloin palkinto myönnettiin presidentti Barack Obamalle. Tällöin Obaman visio ydinaseettomasta maailmasta esitettiin keskeisenä perusteena palkinnolle hieman samaan tapaan, kuin ICAN:n kampanjallaan saavuttaman ydinasekieltosopimuksen antama lupaus vuonna 2017. ICAN:n saavuttama palkinto toisaalta perustui konkreettisiin tekoihin, ei ainoastaan tulevaisuudenuskoa valaviin puheisiin, kuten Obaman kohdalla (sittemmin Obama saavutti tekojakin, joista ehkä keskeisin oli vuonna 2010 solmittu uusi START-sopimus Venäjän kanssa).

Työ jatkuu. Ydinaseiden kieltosopimus on jo astunut voimaan: sen on nyt (tilanne 12.10.2017) allekirjoittanut 53 valtiota, kun voimaan tulemiseen vaadittiin 50 allekirjoitusta. ICAN:n saa varmasti Nobelista puhtia (sekä konkreettisesti lisää resursseja!) sopimuksen allekirjoittajavaltioiden keräämisen jatkamiseksi. Sitä seuraavat ratifiontiprosessit sekä lukuisat sopimuksen implementoimiseen ja sen yksityiskohtien tulkintaan liittyvät kysymykset vaativat myös kansalaisjärjestötoimijoiden panosta. Prosessi on toki tästä eteenpäin pitkälti sopimuksen allekirjoittamien ja siihen sitoutuvien valtioiden käsissä, mutta ICAN sekä muut kansalaisjärjestöt voivat toimia taustalla tärkeinä fasilitaattoreina.

Ei täysin yllättävää. Nobelin rauhanpalkinto on aikaisemminkin myönnetty aseriisuntaa ja ydinaseongelmaa esillä pitäneille organisaatioille ja kansalaisjärjestöille: Kemiallisten aseiden kieltojärjestö (2013), Kansainvälinen atomienergiajärjestö (2005), maamiinojen kieltoa ajanut kampanja (2007), ydinaseriisuntaa ajavien tieteilijöiden Pugwash-järjestö (1995), lääkärit ydinsotaa vastaan -järjestö (1985), joka löytyy myös ICAN:n taustalta.

2. Ovatko ydinaseiden käytön riskit kasvaneet?

Ydinaseiden määrä ja kehitys. Maailmassa on edelleen noin 15 000 ydinasetta, suurin osa niistä Yhdysvalloilla ja Venäjällä. Ydinasevaltioiden määrä on kasvanut ydinsulkusopimuksen voimaantulon (1970) sekä edelleen kylmän sodan päättymisen jälkeen (Pakistan ja Pohjois-Korea), minkä lisäksi käytännössä kaikki nykyiset ydinasevaltiot ovat modernisoimassa nykyisiä ydinaseitaan – Venäjä vaikuttaisi kehittävän kehittää myös täysin uusia, voimassa olevia ydinasevalvontasopimuksia rikkovia ydinasejärjestelmiä, minkä lisäksi Yhdysvalloista kantautuu huolestuttavia huhuja Donald Trumpin suhtautumisesta ydinaseisiin.

Virhearviot ja vahingot. Poliittisten jännitteiden ja retoriikan kiristyessä on mahdollista, kun valtiot tukeutuvat aikaisempaa enemmän ydinasepelotteeseen niiden turvallisuuspolitiikassa, että virhearviot johtavat ydinaseiden käyttöön. Alueelliset varustelupaineet ja -jännitteet luovat lisäksi aivan toisenlaisen kontekstin kylmän sodan verraten ennustettavaan ja ”selkeään” kaksinapaiseen järjestelmään (Kiinan voimistuessa kolminapaistuneeseen) verrattuna. Samalla ydinaseteknologiassa erityisesti hyökkäysaseistuksessa (tarkkuus, tiedustelu ja ”remote sensing”) otetut edistysaskeleet tekevät toisen iskun kykyyn perustuvat konservatiivisemmat ydinasedoktriinit aikaisempaa haavoittuvaisemmiksi tuhoisille ensi-iskuille, mikä puolestaan saattaa kriisitilanteissa alentaa ensi-iskun kynnystä (esimerkiksi Yhdysvallat ja Venäjä molemmat varautuvat edelleen ydinaseiden ensikäytön mahdollisuuteen pelotepolitiikassaan).

Pohjois-Korea on konkreettinen ja äärimmäisen varoittava esimerkki alueellisten ydinasevarustelupaineiden mahdollisista seurauksista. Vahingoista ja tahattomista virhetulkinnoista aiheutuvien onnettomuuksien riski kasvaa, kun ydinaseiden käyttövalmiutta nostetaan ja asejärjestelmiä testataan toistuvasti provokatiivisilla tavoilla. Alueellisten ydinasevaltojen strategioiden tutkimuksen kärkinimiin kuuluva Vipin Narang on todennut, että kaikki Pohjois-Korean tekemisissä viittaa siihen, että se ei tule käyttämään ydinasekapasiteettiaan ”epärationaalisesti”, vaan rakentaa siitä asymmetrisen eskalaatio-opin mukaista ennaltaehkäisevää pidäkettä Yhdysvaltojen taholta kokemaansa eksistentiaalista uhkaa vastaan. Ydinaseiden ensikäytön mahdollisuutta korostavana doktriinina asymmetrisen eskalaation oppi on kuitenkin hyvin aggressiivinen ja herkkä tahattomalle eskalaatiolle.

Katastrofaaliset seuraukset. Jo muutaman nykyteknologian mukaan valmistetun keskisuuren ydinaseen räjähdyksellä (esimerkiksi n. 500 kilotonnin räjähdysvoima) olisi mittavia välittömiä vaikutuksia ympäristöön ja ihmisiin. Keski- ja pitkän ajan vaikutukset olisivat lisäksi hyvin todennäköisesti planeetallisissa mittasuhteissa hahmottuvia, esimerkiksi globaalien ruoka- ja raaka-aineketjujen häiriintyessä vakavasti. Tuhovaikutuksia voidaan vähentää käyttämällä erittäin tarkkoja ja teholtaan verraten pieniä ydinräjähteitä, joilla pyritään iskemään suoraan vastapuolen ydinasearsenaalia vastaan. Tällaisillakin iskuilla olisi kuitenkin mittavia vaikutuksia välittömässä ympäristössä sekä ennustamattomia psykologisia vaikutuksia ydinasetabun rikkoontuessa. Lisäksi riskit siitä, että vastapuolelle jäisi kattavaan ydinasekapasiteetin tuhoon pyrkivän ensi-iskun jälkeenkin käyttöönsä ydinaseita (esimerkiksi sukellusveneisiin), olisivat edelleen suuret, eikä massiivista vastaiskun mahdollisuutta katastrofaalisine seurauksineen voisi sulkea täysin pois.

3. Miksi ydinasekieltosopimusta tarvitaan?

Kieltosopimuksen tavoite on täydentää ydinsulkusopimusta. Ydinasekieltosopimus ei ole täysin ongelmaton, kuten monet aseriisuntaan erikoistuneet tutkijatkin ovat huomauttaneet (ks. esim. 1, 2 & 3). Sen tavoitteena on kuitenkin ollut nimenomaan täydentää ydinsulkusopimusta luomalla laillisesti sitova kansainvälinen sopimus, joka kieltäisi ydinaseiden hankkimisen ja hallussapidon sekä tarjoaisi nykyisille ydinasevaltioille konkreettisen tien ydinaseiden täydelliseen riisuntaan, mihin ne ovat ydinsulkusopimuksen kuudennessa artiklassa sitoutuneet.

Ydinsulkusopimus ei ole täysin oikeudenmukainen. Ydinsulkusopimus antaa viidelle valtiolle oikeuden ydinaseiden omistukseen (ja tätä kautta legitimiteetin ydinasepelotepolitiikalle) ennalta määrittelemättömäksi ajaksi, kunhan ne sitoutuvat ydinaseriisuntaan. Aikataulu tämän lupauksen toteuttamiseen on kuitenkin edelleen tarkemmin määrittelemättä. Hiljalleen on syntynyt tilanne, jossa näille muutamalle valtiolle on ikään kuin syntynyt kansainvälisten sovinnaissääntöjen tuottama etuoikeus ydinaseiden omistamiseen.

Turhautuminen. Maailman valtioiden enemmistö ja kansalaisjärjestöt ovat selvästi turhautuneita ydinasevaltojen saamattomuuteen ydinaseriisunnan edistämisessä, mitä ydinasekieltosopimuksen aikaansaaminen konkreettisesti ilmentää.

4. Miten Suomi suhtautuu kieltosopimukseen?

Suomi on vahvasti sitoutunut ydinaseriisuntaan. Suomella on historiallisesti vahva ydinaseriisuntapoliittinen profiili ja se on tehnyt viimeisten vuosienkin aikana paljon töitä ydinsulkusopimuksen puitteissa, viimeksi vuosikymmenen alkupuolella fasilitoimalla Lähi-idän joukkotuhoaseettoman vyöhykehankkeen perustamiseen tähdänneitä neuvotteluita (neuvotteluja ei ole vielä saatu käyntiin). Tavanomaisten aseiden riisumisen saralla Suomi on suorastaan maailman asevalvontadiplomatian suurvalta, vaikka samalla Suomen asevientipolitiikka herättää myös runsaasti kysymyksiä mahdollisista kaksoisstandardeista.

Suomi on varsin selkeästi kirjannut sitoutumisensa ydinaseriisunnan edistämiseen esimerkiksi ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa (s. 31). Sekä ulkoministeri Timo Soini että presidentti Sauli Niinistö vahvistivat sitoutumisen ydinaseriisunnan ”käytännönläheiseen edistämiseen” suurlähettiläspäivien puheissaan syyskuussa. Suomen ydinaseriisuntapolitiikan tarkempia perusteluja voi hahmottaa esimerkiksi tästä ulkoministeriön ja puolustusministeriön yhteisestä taustamuistiosta.

Käytännön tulokset ja ydinasevaltojen vastuu. Suomen ulkopoliittinen johto on korostanut ennen kaikkea ydinasevaltojen vastuuta ydinaseriisunnan edistämisessä. YK:n yleiskokouksessa puhunut presidentti Niinistö oli toiveikas Yhdysvaltojen ja Venäjän strategisten ydinseiden vähentämisneuvottelujen suhteen:

On äärimmäisen tärkeää, että maat, joilla on hallussaan ydinaseita, ovat mukana neuvotteluissa. Vetoan, että kaikki ydinasevaltiot ja maat joilla on hallussaan näitä aseita, ryhtyvät pikimmiten konkreettisiin toimiin ydinaseiden riisumiseksi.

Suomen pragmaattinen pienvaltioliberalistinen linja panostaa ainoastaan sellaisiin ydinaseriisuntatoimiin, joihin myös ydinsulkusopimuksen tunnustamat ydinasevallat sitoutuvat. Kansainvälisen järjestyksen ennustettavuuden tunnustetaan näin varsin avoimesti olevan johdannainen suurvaltapolitiikan yleisestä tilasta. Koska ydinasevallat eivät osallistuneet kieltosopimusneuvotteuihin, ei Suomi katsonut, että sen kautta voitaisiin saavuttaa käytännön tuloksia ydinaseriisunnassa. Pelkona ilmeisesti on, että kun valtiot antavat kasvavasti painoa ydinkieltosopimukselle, voisi se viedä puhtia ydinsulkusopimuksen ympärillä ja sen kirjaimen hengessä käytävistä neuvotteluista.

Perustelut ydinsulkusopimuksen ja ydinasekieltosopimuksen välisestä ristiriidasta vaikuttavat kuitenkin hatarilta. Lisäksi vaikuttaa siltä, että Suomen ulkopoliittinen johto on unohtanut, että mahdollisimman kattavalla ydinasekieltosopimuksella on välittömiä vaikutuksia ydinaseiden kansainvälispoliittiseen ja -oikeudelliseen asemaan; ydinaseiden stigmatisoiminen kun tukee ydinsulkusopimuksen ensimmäistä pilaria, eli ydinaseiden leviämisen estämisen tavoitetta. Suomen kokoisen valtion panos tällaiseen moraaliseen vaikutukseen voi toki olla melko pieni, mutta ei Suomen panoksesta sen vahvistamiseen koskaan haittaakaan olisi.

Uusia aloitteita. Suomi ei kuitenkaan ole jäämässä tuleen makaamaan. Ulkoministeri Soini antoi implisiittisen lupauksen elokuussa suurlähettiläskokouksen puheessaan:

Meitä kiinnostavat konkreettiset tulokset, eivät irtopisteet. Ei ydinaseita riisuta ilman ydinasevaltoja.

Aseriisunta ja -valvonta on ala, jolla haemme koko ajan vaikuttajan paikkaa.

Geneven aseriisuntakonferenssissa syyskuussa puhunut ulkoministeri nosti esiin tarpeen aloittaa (monenkeskiset?) neuvottelut taktisista ydinaseista sekä niiden riisumisesta. Ehkä tästä löytyisi konkreettinen vaikuttamisen paikka, johon Soini viittasi ja joka ei olisi ristiriidassa ydinsulkusopimuksen ja Suomen pragmaattisen linjan kanssa:

One more point: our efforts concerning non-strategic or tactical nuclear weapons should be increased. Today these weapons are completely uncovered by any binding, verifiable agreement. This gap has to be fixed. There should also be a clear division between these and conventional weapons – in military doctrines and if ever exercising their use. And finally, we need practical confidence-building measures in this field as well.

Tämän aloitteen muotoutumista on hyvin mielenkiintoista seurata, sillä sen vaikutukset ulottuvat potentiaalisesti aivan Suomen lähialueillekin. Venäjällä on Natoon (lue: Yhdysvaltoihin) nähden Euroopassa jopa kymmenkertainen taktisten ydinaseiden arsenaali, joiden käyttöä se on simuloinut useissa viime vuosien sotilasharjoituksissa.

Suomi EU:n ja Naton jäsenmaiden linjalla. Suomen linja ydinaseriisuntapolitiikassa eroaa esimerkiksi Itävallan ja Ruotsin kaltaisista valtioista, mutta noudattaa samalla EU:n jäsenvaltioiden enemmistöä, joista suurin osa kuuluu myös Natoon (yksikään Naton jäsenvaltio ei ole hyväksynyt ydinaseiden kieltosopimusta). Tästä voi itse kukin vetää haluamansa johtopäätökset Suomen viiteryhmäpolitiikasta.

Hiljattain olemme saaneet kuulla, että Yhdysvallat olisi kovistellut Ruotsia allekirjoittamasta ydinasekieltosopimusta, koska se voisi heikentää mahdollisuuksia syventää maiden välistä puolustusyhteistyötä. Tämä herättää runsaasti kysymyksiä, minkälaisen roolin Nato on varannut Ruotsille ja Suomelle – Naton ulkopuolisille kumppaneilleen – ydinasepolitiikassaan. Sekä Ruotsi ja Suomi ovat sitoutuneet siihen, että ne eivät salli ydinaseita missään muodossa valtioalueilleen – sitoumus, jota nämä luultavimmin Norjan ja Tanskan tapaan jatkaisivat rauhanajan politiikkansa perustana myös Naton sisällä, jos jäsenyys puolustusliitossa tulisi joskus ajankohtaiseksi.

Se, delegitimoiko kieltosopimuksen artikla 1e myös ydinasepelotteeseen tukeutuvan liittolaissuhteen/-politiikan yleisesti, onkin sitten kimurantimpi kysymys. Tällainen johtopäätös olisi hyvin ongelmallinen, sillä tällöin esimerkiksi Venäjä ja Yhdysvallat asettuisivat kieltosopimuksen näkökulmasta epätasa-arvoiseen asemaan. Kansainväliset sovinnaissäännöt korostavat varsin laajalti jaetun tulkinnan mukaan valtioiden suvereenia oikeutta määrittää itse omat liittokuntavelvoitteensa ja kumppanuutensa, kunhan ne eivät ole agressiivisesti suunnattuja ketään vastaan.

Lisäksi on totta, että yksikään Naton jäsenmaa ei ole allekirjoittanut kieltosopimusta tai äänestänyt sen hyväksymisen puolesta YK:ssa. Naton jäsenmaat harjoittavat yhteistä ydinasepolitiikkaa. Natolla itsellään ei ole ydinaseita, mutta kolmella sen jäsenmaalla on. Itsenäistä ydinasepolitiikkaa harjoittavaa Ranskaa lukuun ottamatta kaikki Naton jäsenmaat osallistuvat sen ydinasesuunnitteluryhmän (Nuclear Planning Group, NPG) toimintaan, vaikka varsinaiset strategiset linjaukset myös ydinasepolitiikan kohdalla tehdäänkin Pohjois-Atlantin neuvostossa Washingtonin sopimuksen mukaisesti. Mahdollisuus ydinasein suoritettavaan kostoiskuun on Venäjän aggressiivisen käyttäytymisen johdosta palannut liittokunnan pelotepolitiikasta käytävän keskustelun keskiöön.

Spekulointia Suomen päätöksestä. Kari Huhta spekuloi Helsingin Sanomissa, että Nato-kysymys ei vaikuttanut Suomen kieltosopimuspäätökseen, koska Suomi teki päätöksen ennen Naton virallista kantaa. Johtopäätös voi olla oikea, mutta perustelu vaikuttaa hyvin jokseenkin horjuvalta; onhan Suomella aina kylmän sodan aikaisista Pohjolaa koskevista ydinasevalvonta-aloitteista saakka perimätietoa siitä, että etenkin Yhdysvallat – Naton ydinasesateenvarjon tosiasiallinen ylläpitävä – suhtautuu hyvin skeptisesti kaikkiin sellaisiin sopimusehdotuksiin ja neuvotteluprosesseihin, jotka voivat rapauttaa sen liittokuntapolitiikan koheesiota sekä sen mahdollisuutta käyttää ydinasepelotetta liittokuntapolitiikan välineenä. Naton kanta asiaan toisin sanoen on ollut lienee ollut myös Suomen tiedossa jo ennen virallisia kannanottoja ja YK:ssa käytyä neuvotteluprosessia. Sitä voi hahmottaa myös suhtautumisesta kieltosopimusta edeltäneeseen humanitaariseen aloitteeseen.

Kaiken tämän jälkeen on edelleen vaikea löytää vedenpitävää logiikkaa Suomen ydinasekieltosopimusboikotin takaa. Perustelut ovat sinänsä hyveellisiä, minkä lisäksi niiden muotoilua on selvästi mietitty harkiten. On kuitenkin esitettävä vakava kysymys siitä, luottaako Suomi liikaakin ydinasevaltojen suopeuteen ydinsulkusopimuksen kuudennen artiklan edistämisessä? Tästä valtiojohdolla toki on parempaa ensi käden tietoa kuin meillä tutkijoilla. Todellinen ongelma on kuitenkin hyvä muistaa; sen muodostavat nimittäin ydinaseita hallussaan pitävät valtiot, ei niiden tuhovoimaisuuden inhorealistisesti tunnustava ja ysinaseilla uhkaamisen politiikan kaikissa muodoissaan kieltävä kansainvälinen sopimus. Tämä on tärkeää pitää mielessä, sillä sen kautta määrittyy myös se, kuka asettuu ydinasekysymyksessä historian oikealle ja väärälle puolelle.

Mainokset

Suomen asevalvontapolitiikan perusteet

Suomen ulkopolitiikan käytännön tekijöiden ykkösrivistö on jälleen kokoontunut vuosittaisille suurlähettiläspäiville Helsinkiin. Suomen ulkopolitiikan lähtökohtien osalta suurlähettiläspäivillä pidetyt puheet eivät ole tarjonneet suurempia yllätyksiä. Tasavallan presidentti Sauli Niinistön lanseeraama ja hallituksen selonteoissaan vahvistama pilarimalli vaikuttaa voivan ja elävän hyvin. Oppi on juurtunut.

Siinä missä Suomen kansainvälistä toimintaympäristöä kuvaava pilarimalli tarjoaa yleiskatsauksen Suomen ulkopolitiikan työkalupakista, on aktiiviseksi vakauspolitiikaksi kutsuttu käsitepari kuvastanut Suomen ulkopolitiikan Pohjois-Eurooppaa ja Itämeren aluetta koskevia tavoitteita yhtä lailla jo joitakin vuosia. Jälkimmäisen käsiteparin osalta suurlähettiläspäivät eivät myöskään vaikuta tarjonneen uusia avauksia.

Viime perjantain Turun tapahtumat sekä siihen liittyvän kansainvälisen terrorismin uhkan käsittely on luonnollisesti noussut suurlähettiläspäivillä esiin. Keskustelu ja debatti oikeasta tavasta reagoida tilanteeseen jatkunee, perustuen samalla jo omaksuttujen reaktioiden ja ratkaisujen varaan. Monessa mielessä terrorismin, viharikosten sekä näihin liittyvien lieveilmiöiden tuottamat traagiset tapahtumat Suomessa eivät varmasti tulleet kenellekään yllätyksenä. Tästä osoituksena käy jo sekin, kuinka vilkkaana ja ikään kuin etukäteen paalutetuista askelmerkeistä käsin Turun perjantain tapahtumien jälkeinen keskustelu lähti nopeasti vellomaan.

***

Yksi huomionarvioinen tulokas suurlähettiläspäivien puheenvuoroissa on kuitenkin ollut. Niin valtiosihteeri Peter Stenlund, ulkoministeri Timo Soin kuin presidentti Niinistönkin nostivat kukin puheissaan esiin ydinaseongelman sekä käsittelivät laajemminkin Suomen asevalvontapoliittista linjaa. Näitä puheenvuoroja on nähty jokseenkin harvakseltaan aikaisemmilla suurlähettiläspäivillä ja ylipäätään Suomen ulkopoliittisessa keskustelussa.

Laajemminkin ihmiskuntapoliittiset painotukset – makroturvallisuuden alaan kuuluvat teemat, kuten ilmastonmuutoksen hillitseminen, resurssiniuķkuus sekä ydinaseongelma – nousivat Sauli Niinistön puheessa kenties vahvemmin esiin kuin kertaakaan aikaisemmin tämän presidenttikaudella. Arktisen neuvoston puheenjohtajuuden siivittämien ilmastopoliittisten kysymysten lisäksi varsinkin asevalvontapolitiikka sen koko kirjossaan on viimeisen vuoden kuluessa tehnyt uutta nousua Suomen ulkopolitiikan keskiöön.

Ajankohtaiset tapahtumat (Pohjois-Korea, Lähi-idän karmea tilanne inhimillisen turvallisuuden näkökulmasta) ovat toimineet luonnollisesti yhtenä taustasytykkeenä asevalvontapoliittisen linjan kirkastamisen tarpeelle. Toinen taustavaikutin löytyy Suomen pitkästä asevalvonta- ja riisuntapoliittisesta perinteestä. Vaikka sen kultaiset vuodet sijoittuvat 1960-80-luvuille, ei asevalvontapoliittinen profiloituminen ole Suomen ulkopolitiikasta missään vaiheessa tyystin hävinnyt.

Suomen parhaillaan jatkuva puheenjohtajuus asekauppasopimuksessa, muuutaman vuoden takaiset ponnistelut Lähi-idän joukkotuhoaseetonta vyöhykettä koskevien neuvottelujen puitteistamiseksi sekä viimeaikaisena esimerkkeinä Suomen profiloituminen Itämeren alueen lentoturvallisuutta koskevissa kysymyksissä käyvät kaikki hiljattaisina esimerkkeinä Suomen asevalvontapoliittisen perinteen jatkumisesta.

Vuoden 2017 suurlähettiläspäivillä Suomen asevalvontapoliittista linjaa on viitoitettu varsin selkeästi. Kansainvälisen politiikan sääntöperustaista yhteistyötä ja sen ennakoitavuutta lisäävää vaikutusta korostanut valtiosihteeri Stenlund viittasi puheessaan tarpeeseen päästä vaikuttaviin asemiin konkreettisia tuloksia tuottavissa, mutta samalla kansainväliseen kanssakäymiseen riittävällä tavalla iskostuneissa sopimusjärjestelmissä ja neuvotteluprosesseissa:

Kansainvälisten tehtävien osoittaminen Suomelle on luottamuksemme ja kansainvälisen asemamme eräs mittari. […] Suurlähettiläs Klaus Korhosen ATT-sopimuksen vetovastuu päättyy tulevana syksynä ja suurlähettiläs Jari Luodon ydinterroria ehkäisevä GICNT-johtajuus alkaa. Molemmat tehtävät osoittavat, että Suomi nauttii luottamusta varsin sensitiivisten asevalvontatehtävien hoidossa.

Vastaavasti ulkoministeri Soini teki omassa puheessaan selväksi, että Suomi osallistuu vain sellaisiin neuvotteluihin ja aloitteisiin, joista on odotettavissa konkreettisia tuloksia:

Ydinaseet ovat ihmiskunnan vitsaus, mutta toiveajattelulla tilanteeseen ei vaikuteta. Teimme loogisen – vaikkei välttämättä helpon tai suositun – ratkaisun, kun jäimme ydinasekieltosopimusneuvottelujen ulkopuolelle. Meitä kiinnostavat konkreettiset tulokset, eivät irtopisteet. Ei ydinaseita riisuta ilman ydinasevaltoja.

Soini perustelee näin Suomen päätöstä olla osallistumatta heinäkuussa päättyneisiin ydinaseiden kieltosopimusneuvotteluihin sillä, että kyseessä ei ole riittävän pragmaattinen aloite. Kyse on tietysti paljolti siitä, miten ja minkälaisia kriteereitä vasten tuloksen saavuttamisen mahdollisuuksia ja arvoa hahmotetaan. Näin Suomen asevalvontapolitiikan toiseksi keskeiseksi kriteeriksi pragmaattisen vaikuttavuuden ohella nousee pienvaltioliberalistinen maksiimi, jossa suurvaltojen välinen yhteisymmärrys tai sen saavuttamisen mahdollisuuden näkymä asettuu keskeiseksi kriteeriksi niille monenkeskisille diplomaattisille aloitteille ja prosesseille, joihin pienvaltioviisauden näkökulmasta on järkevää ja hyödyllistä sijoittaa resursseja ja poliittista pääomaa.

Vastaavasti Suomi selvästi varoo edelleen harjoittamasta sellaista mielenosoitusdiplomatiaa, jonka voidaan ennakoida lisäävän suurvaltapoliittisia jännitteitä ja täten heikentävän kansainvälisen sääntöperustaisen järjestelmän vahvistumisen edellytyksiä.

Näin Suomen linjassa korostuu järjestys, mikä eittämättä nähdään myös alueellisen vakauden säilymisen ja vahvistumisen kannalta tärkeänä kansainvälisenä reunaehtona. Järjestystä rikkovat teot ja toiminta toki tuomitaan, mutta ainakin toistaiseksi tavalla, joka ei myöskään anna olettaa mielenosoitusdiplomaattisten irtopisteiden keräämistä.

Järjestyksen ja oikeudenmukaisuuden välinen jännite lienee yksi kansainvälisten suhteiden tutkimuksen perustavimmista kysymyksistä. Vuonna 1968 solmitun ydinsulkusopimuksen osalta järjestyksen ylläpitäminen ja oikeudenmukaisuuden toteutuminen on ainakin osittain ristiriitaisessa suhteessa, sillä sopimus tunnustaa vain tietyille valtioille (väliaikaisen) oikeuden ydinaseomistuksiin, vieläpä ennalta määrittelemättömäksi ajaksi. Vastapunnuksena toimiva sitoutuminen ydinaseriisuntaan on jäänyt vaillinaiseksi 1980-luvun puolivälistä 2010-luvun puoliväliin ulottuvalla jaksolla.

***

Ydinaseiden kieltosopimusneuvottelujen suhteen Suomessa on siis tulkittu, että kansainvälisen järjestyksen ylläpitämisen pragmaattinen tavoittelu nousee historian oikealle puolelle asettumisen tunteen tuottavan moraalisen ylevyyden yläpuolelle. Pragmaattisuus ei kuitenkaan tarkoita kyynistä pidättäytymistä sellaisista kannanotoista, jotka kätkevät sisäänsä suurvaltasuhteisiinkin menevää moraalisesti velvoittavaa sanomaa. Tai näin asia esitetään ja käytännössä toteutetaan.

Painavimman suurlähettiläspäivien puheenvuoron asevalvontapolitiikan näkökulmasta piti presidentti Niinistö. Hän otti puheessaan selvästi kantaa esimerkiksi Venäjän toistuvasti sotaharjoituksissa simuloineisiin taktisiin ydinaseiskuihin. Tästä nousee esiin Suomen asevalvontapolitiikan kolmas keskeinen periaate, jota voitaisiin kutsua suurvaltavastuun (tässä tapauksessa ydinasevaltojen vastuun) korostamiseksi. Se seuraa loogisesti toisesta, suurvaltalähöisestä kansainvälisen järjestyksen tulkinnasta, sillä suurvalloilla on näin myös vastuullaan huolehtia tästä keskinäisestä järjestyksestään ja sen periaatteista, mitä hallitsematon ydinasevarustelu ja joukkotuhoaseilla uhkaaminen ei luonnollisesti edistä.

Näiden kolmen periaatteen valossa Suomen ydinasepoliittinen ja laajemmin asevalvontapoliittinen linja hahmottuu seuraavasti: 1) vaikuttaminen konkreettisten tulosten saavuttamisen näkökulmasta; 2) suurvaltalähtöisen yhteisymmärryksen tai niiden intressien yhdistymisen mahdollisuus onnistumisen näkymien keskeisenä arviointikriteerinä; 3) viimeisenä suurvaltojen vastuun korostaminen järjestyksen ylläpitämisestä.

Näiden pienvaltioliberalististen periaatteiden kautta on hyödyllistä lukea myös presidentti Niinistön perusteluita Suomen osallistumattomuudelle ydinaseiden kieltosopimusneuvotteluihin:

Ei ole vaikeaa ymmärtää niiden tarkoitusperiä, jotka ajoivat kansainvälistä sopimusneuvottelua ydinaseet kieltävästä sopimuksesta. Tavoite on hyvä, mutta tarjoaako tämä tietä todelliselle ydinaseriisunnalle, on epäselvää. Ydinasevaltiot eivät nimittäin osallistuneet neuvotteluihin ja ne ovat sanoutuneet irti lopputuloksesta.

Suomi, kuten pääosa EU-maista, ei osallistunut neuvotteluihin. Kannoimme huolta siitä, että prosessi pikemminkin hankaloittaa kuin edistää ydinsulkujärjestelmää. Jotta ydinasevähennyksissä päästään eteenpäin, tarvitaan ydinasevaltioiden sitoutumista ja osallistumista. Tuleva YK:n yleiskokous on seuraava tilaisuus etsiä sellaista polkua, jolla tuettaisiin niin ydinaseriisuntaa kuin myös ydinsulkujärjestelmää. Ja siinä keskustelussa Suomi on aktiivisesti mukana.

Suomi tulee olemaan keskusteluissa mukana jatkossa myös ydinaseterrorismin vastaisen GICNT-aloitteen puheenjohtajana, kuten Stenlund ja Soini puheissaan esittivät. Jälleen kerran kyseessä on asiakysymys, jonka saralla on nähtävissä mahdollisuus suurvaltojen intressejä yhdistävään, uusia mikrokäytänteitä tuottavaan lopputulokseen. Vaikka suurvalloilla on ollut ydin(ase)turvallisuutta koskevien kysymysten kohdalla myös erimielisyyksiä, eivät ne Suomen ulkopolitiikan muotoilijoiden näkökulmasta välttämättä vaikuta ylittämättömiltä.

***

Ulkoministeri Soini korosti omassa suurlähettiläspäivien puheessaan, että Suomen ulkopolitiikan keskeinen tavoite on pyrkiä vaikuttamaan ja tulla kuulluksi, ”[o]lla pöydässä eikä porstuassa. Puhumattakaan siitä, että olisimme pihalla.”

Suomen päätös olla osallistumatta ydinasekieltosopimusta koskeviin neuvotteluihin on yksiselitteisesti ristiriidassa Soinin mainitseman imperatiivin kanssa. Vaikuttamaan pääseminen ei olekaan näin absoluuttinen, vaan suhteellinen arvo. On kansallisten intressien näkökulmasta enemmän ja vähemmän laadukkaita paikkoja vaikuttaa, ajatus kulkenee. Tämä jäi kuitenkin puheessa mainitsematta – ehkä sitä ei tulisi pitää itsestäänselvyytenä?

Suurlähettiläspäivillä esitetyt asevalvontapoliittiset linjaukset tekevät joka tapauksessa Suomen linjasta ymmärrettävämmän ja selkeämmän. Suomelle vaikuttamaan pääseminen ei sittenkään ole itseisarvo, vaan vaikuttamisen tapojen ja paikkojen tarkoituksenmukaisuutta arvioidaan laadullisesti suurvaltalähtöisen kansainvälisen järjestyksen sääntöperustaisuuden ja tämän tuottaman vakauden näkökulmasta.

Suomen asevalvonta- ja ydinaseriisuntapolitiikan periaatteiden selventäminen on ollut ehdottomasti hyvä asia. Suomi ei kuitenkaan toiminut täysin näiden periaatteiden mukaisesti jättäessään ydinaseiden kieltosopimusta koskevien neuvottelujen tarjoaman vaikutuspaikan käyttämättä.

Lievän naivisminkin uhalla on syytä huomauttaa, että osallistuminen neuvotteluihin ei olisi Hollannin esimerkkiä seuraten tarkoittanut sitä, että itse sopimusta, neuvottelujen lopputuotosta, olisi pitänyt allekirjoittaa. Sopimusta itseään onkin kritisoitu niin turvallisuuspoliittisin kuin sopimuksen toimeenpano– ja valvontajärjestelmien epäselvyyttä koskevin perustein.

Toisaalta sopimuksen aikaansaaminen eittämättä vahvistaa osaltaan ydinaseiden leviämiseen liittyviä moraalisia ja kansainväliseen arvovaltaan liittyviä pidäkkeitä, joiden vahvistamiseen viimeiset vuodet vaikeuksissa edennyt ydinsulkusopimuksen toimeenpanokin pyrkii. Tehokkaan ja toimivan sopimusjärjestelmän ja valvontakäytänteiden taustalta löytyvät aina kansainvälisesti tavanmukaisuuksien kautta velvoittavat moraalikoodistot. Yhtä lailla ydinaseiden kieltosopimus laittaa painetta ydinsulkusopimuksessa tunnistettujen ydinasevaltojen harteille – tuloksia pitää alkaa tulemaan, tai niiden valitus ydinkieltosopimuksen epävakauttavaa vaikutusta kohtaan näyttää puhtaan kaksinaismoralistiselta.

Sopimusneuvotteluissa ja näiden kulisseissa Suomi olisi nimenomaan saattanut korostaa omia, ydinsulkusopimuksen ensisijaisuutta kansainvälisen (suurvalta)järjestyksen keskeisenä ankkurina pitämiään näkökulmia. Hieman kääntäen Suomi on nyt asettanut ydinasevaltojen tapaan itselleen haasteen. Paikka Suomen suoriutumisen arvioimiseen on aktiivisuus vuoden 2020 ydinsulkusopimuksen tarkastelukonferenssissa ja sen valmistelevien kokousten yhteydessä.

Haaste on näin ollen pitkälti itse asetettu. Tavoitteet ovat korkealla, aivan kuten pitääkin. Toistivathan Suomen ja Ruotsin ulkoministerit toukokuussa 2017, että johtavien ydinasevaltojen tulee viimeistään nyt ottaa itseään niskasta kiinni ja osoittaa konkreettisia askelia kohti ydinaseettoman maailman saavuttamista. Välietappeina tähän tavoitteeseen Wallström ja Soini mainitsivat kaikkien ydinasevaltojen liittymisen ydinkoekieltosopimukseen sekä negatiivisten turvatakuiden antamisen ydinaseettomia maita vastaan (molemmat omalla sarallaan myös varsin pitkäikäisiä tavoitteita monisyisine ongelmineen).

Mielenkiintoista kyllä, Ruotsi osallistui ydinaseiden kieltosopimusneuvotteluihin ja äänesti sen hyväksymisen puolesta heinäkuussa 2017 New Yorkissa. Tämä ei kuitenkaan estä Ruotsia korostamasta yhdessä Suomen kanssa, että NPT-sopimus on ”tärkein työkalumme pyrkimyksessämme estää uusia valtioita hankkimasta ydinaseita.”

 

Pakolaispolitiikka, säännöt ja kansainvälinen järjestys

Tasavallan presidentti Sauli Niinistön valtiopäivien avajaispuhe herätti tuoreeltaan sosiaalisessa mediassa runsasta keskustelua. Pakolaiskriisin ja maahanmuuttopolitiikan puheensa ytimeen asettanut Niinistö joutuikin puheensa jälkeen asettelemaan sanojaan tarkasti median edessä.

Puheensa alkuvaiheilla presidentti vetosi hiljattain kotomaista keskusteluamme sävyttäneeseen suomalaiskansalliseen ”tolkun tarinaan”, jota nyt sitten koetellaan historialliselta vaikuttavien murrosvaiheiden keskellä. Tolkun vastakohdaksi Niinistön pohdinnassa nousee syyllistämisen ja haukkumisen kierre, johon (pakolais)poliittinen kansallinen keskustelumme – kenties kuitenkin laajempia eurooppalaisia trendejä seuraten – on nyt presidentin mukaan vajonnut.

Asetelma hieman hämmästyttää: on totta, että kaikkea on turha haukkua, ja haukkuessa kannattaa miettiä kaksi kertaa ongelman alkulähteitä; mutta yhtä totta lienee se, että ajassamme pesii runsaasti epäilyttäviä sekä täysin tuomittaviakin vireitä – kaikkea nurkkakuntaisen populismin ja avoimeen väkivaltaan yllyttävän rasismin väliltä -, joiden ohittaminen olankohautuksin rakentaa yhteiskuntaan hiljaisen hyväksynnän vaarallista vietettä. Tällaisten ilmiöiden eteen ei tule rakentaa kriittisiä äänenpainoja vaimentamia pidäkkeitä – siitä arvosta olisi hyvä lähteä liikkeelle.

Tavoitteena presidentillä lienee kuitenkin ollut tilan raivaaminen poliittista toimintakykyä elvyttävälle kultaiselle keskitielle. Pikaisen sosiaalisen median reaktioiden seurannan perusteella puhe ei tässä tavoitteessaan onnistunut. Puhe vaikutti jakavan mielipiteet kahtia – toisille puhe oli osoitus kansan syvästi kaipaaman arvojohtajuuden osoittamisesta; toisille puhe oli koukeroisine kansainvälisen lain tulkintoineen sekä monimerkityksellisine sisältöineen osoitus nimenomaan arvoista lipsumisesta.

Arvot nousivatkin Niinistön puheessa selvästi esille. Puheessa korosuivat nimenomaan ”eurooppalaiset” ja ”länsimaalaiset” arvot, joita nyt koetellaan – niin omasta takaa kuin ulkoakin päin:

Muutos on räikeä – vielä muutama vuosi sitten olimme viemässä arvojamme muualle, pidimme niitä aivan ylivertaisina, mutta nyt joudumme miettimään, kykenemmekö pitämään niistä itsekään kiinni.

Ero esimerkiksi Tarja Halosen kauden kosmopoliittiin ja solidaristiseen arvopuheeseen sekä tapaan suuntautua globaalihallinan kysymyksiin vaikuttaa jo huomattavalta – niin kyllä aikakausikin. Aivan täydellisenä tämä railo ei kuitenkaan aukea. Vaikka huomio jääkin paikoitellen varsin koukeroisten painotusten katveisiin, korostaa Niinistö puheessaan hädässä olevien ja vainon kohteeksi joutuvien auttamista – kunhan Euroopan poliittisesta järjestyksestä huolehditaan ensin – tai samalla:

Ensinnäkin eurooppalainen arvoperusta ja järjestys on turvattava, tästä ei voi olla epäselvyyttä. Toiseksi meidän on autettava niitä, jotka ovat hädässä tai vainon kohteena. Me emme voi nyt auttaa niitä, jotka hakevat parempaa tai tuntevat olonsa tai tulevaisuutensa kotimaassa vaikeaksi.

Niinistö toteaa suoraan: maahanmuutto on ongelma. Näin Niinistö erottelee hädänalaisuuden – ”aidon” pakolaisuuden tarpeen – ja maahanmuuton (sekä ”hallitsemattoman kansainvaelluksen”) selvästi toisistaan. Määritelmällisesti jaottelu ei sisällä mitään ihmeellistä. Järjestyksen tarpeen ensisijaisuuden yhdistyminen maahanmuuttopolitiikaan sekä juuri eurooppalaisiin arvoihin kuitenkin luovat yhdessä kuvan, jossa nykyisen kansallisvaltiolähtöisen ajattelun tukipilarien säilyttäminen nousee ihmislähtöistä kansainvälistä politiikkaa keskeisempään asemaan. Suuntaukset eivät välttämättä sulje toisiaan pois, mutta lähtökohtaisesti järjestyksen vaaliminen viittaa kansainvälisen politiikan valtiolähtöisiin rakenteisiin ja niiden säilyttämiseen (jotka siis tässä tapauksessa voidaan katsoa jäykkyytensä johdosta osasyylliseksi käsissämme olevaan mittavaan inhimilliseen kärsimykseen).

Järjestyksen merkityksen korostamiseen nähden Niinistön kiemuraiset huomiot kansainvälisten sääntöjen ja lain luonteesta sekä näiden tehtävistä vaikuttivat ristiriitaisilta:

Kansainväliset säännökset [pakolaisuuteen ja maahanmuuton sääntelyyn liittyen] ovat syntyneet ja niiden tulkinta on kehittynyt aivan toisenlaisissa olosuhteissa.

Ja hieman myöhemmin:

Jossain vaiheessa jonkun on tunnustettava, että emme kykene, juuri tässä ja nyt, täyttämään kaikkia kansainvälisten sopimusten velvoitteita.

Useissa kansainvälisten suhteiden klassikoiksi luettavissa esityksissä – otetaan esimerkiksi vaikka Hedley Bullin teos The Anarchical Society. A Study of Order in World Poltics – juuri kansainvälisten sääntöjen ja sopimusten kunnioittamisen periaatteella on keskeinen merkitys valtiolähtöisen järjestyksen ja kansainvälisen yhteisön kypsyyden asteelle sekä järjestyksen ylläpitämiselle ylipäätään. Tähän nähden Niinistön ajatus, että ”tässä ja nyt” tapahtuva säännösten dogmaattinen luenta ei edistä arvojamme – mukaan lukien tavoitetta kaikkein hädänalaisimpien auttamisesta – vaikuttaa häilyvältä, pahimmassa tapauksessa kaltevalle pinnalle johtavalta polulta. (Lisäksi on todettava, että hädänalaisuuden määrittely on tunnetusti hyvin hankalaa ja poliittisia intohimoja herättävää, mistä esimerkiksi ”ilmastopakolaisuuden” tunnistamattomuudesta käyty keskustelu antaa hyvän esimerkin.)

Oikein tarkkaan Niinistön puhetta lukemalla voi tietysti huomata, että ei hän vaadi Suomelta yksipuolista kansainvälisten velvoitteiden ja väljempien sovinnaissääntöjen rikkomista. Sen sijaan jos ovea raotettaisiin EU:n mandaatin varassa – näin Niinistö jatkaa arviotaan – olisi Suomi valmis joistain puheessa tarkemmin määrittelemättömistä sitoumuksistaan joustamaan – miten ja kuinka pitkälle, jää kuitenkin ikävästi leijumaan yleisen poliittisen ahdistuneisuuden varjostamaan ilmapiiriin, jota vasten Niinistön monimerkityksellisiä rakenteita ja kerroksia sisältävää puhetta on mahdollista tulkita myös ei-niin-tolkullisten pyrkimysten ja arvomaailmojen tueksi.

Sääntöperustainen kansainvälinen järjestys ja sitä tukevaan kansainväliseen yhteisöön (international society) kiinnittyminen on yksi pilari itsensä Niinistön järjestelmällisesti rakentamassa ulkopoliittisessa jakkaramallissa:

Suomen turvallisuusaseman näen kokonaisuutena, joka seisoo useamman pilarin varassa. Niitä ovat kansallinen puolustus ja turvallisuus, läntinen integraatio, Venäjä-suhteet sekä kansainvälinen järjestelmä, erityisesti sen rakenne, sääntöpohjaisuus ja hallittavuus. Nämä pilarit elävät koko ajan – heikentyvät tai vahvistuvat kehityksen myötä. – Sauli Niinistö suurlähettiläspäivillä 25.8.2015

Venäjän toimet Ukrainassa ja Krimillä tuomitaan laajasti juuri kansainvälisten velvotteiden sekä sovinnaissääntöjen räikeisiin rikkomuksiin vedoten (aivan oikein!). Tähän nähden aikaisempaa relativistisemmalta vaikuttava tulkinta kansainvälisten säännöstöjen legitimiteetistä sekä niiden merkityksellisen vahvalta vaikuttavasta kontekstisidonnaisuudesta (”Kansainväliset säännökset ovat syntyneet ja niiden tulkinta on kehittynyt aivan toisenlaisissa olosuhteissa”) sisältää salakavalan kaltevan pinnan kaiun. Kuten huomasimme, tällä pinnalla liikkuvat lopulta myös Suomen ulkopolitiikan perusrakenteet. Kansainvälisen järjestyksen ylläpitämisen merkitystä korostavien kysymysten äärellä sääntöpohjaisuuden toteuttaminen ja sen arvosta tehtävät tulkinnat nousevat hyvin tärkeään rooliin.

Sovinnaissäännöt elävät toisinaan joustaenkin, kansainvälisin sopimuksin kirjatut sitoumukset hieman vähemmän joustavasti. Suomen kaltaisen pienen valtion näkökulmasta sääntöperustaisuus parantaa vakauden edellytyksiä sekä ulkopoliittisen toimintaympäristön ennustettavuutta (katsokaa vaikka keskusteluamme Venäjän tuottamasta epävakaudesta ja arvaamattomuudesta). Näiden piirteiden ja arvojen äärellä järjestyksen luonnetta kuvailevien sanamuotojen kanssa on syytä olla tarkkana, sillä pilkunviilaamisen ohella näitä tulkintoja seuraavat myös käytännöt ja ihmisten taipumus kollektiiviseen ”tolkuttomuuteen”.

Taakanjakovajetta ja lainsäädännöllisiä solmuja

Turvallisuuspolitiikan maailmassa kaikki on mahdollista. Nykyhetkeä piinaa jatkuva epävarmuus tulevaisuudesta ja nykyhetkessä tehtyjen johtopäätösten pitävyydestä. Näin myös etenkin Suomessa, jossa monien lähes kuriositeettina pitämät EU:n turvatakuut vaikuttivat nousevan lähes yhdessä yössä Suomen turvallisuuspolitiikan kovaksi ydinkysymykseksi, kuten esimerkiksi kokoomuksen Henna Virkkunen tilannetta kuvailee. Kyky vastata välittömällä sotilaallisella tahdonilmauksella vielä hiljattain oliiviöljyavuksikin ristittyyn Lissabonin sopimuksen avunantovelvoitteeseen on näin nostettu ärhäköityneessä ilmapiirissä Suomen turvallisuuspolitiikan uskottavuuden mittariksi. Avunantovelvoitteen EU:n tasolla aktivoineen Ranskan kanssa bilateraalitasolla käydyt neuvottelut eivät edes ehtineet käynnistyä, kun #turpo-vararikko oli jo ehditty julistaa. Hidasta hämäläistä reaktioiden vuolas virta hirvittää, mutta minkäs teet; sellaiseksi maailma on käynyt – aikajänteen tiivistyessä myös reaktiot kärjistyvät.

Suomen turvallisuuspoliittisen tuuliajon tikunnokkaan nostettu asiallinen syy paikannettiin nopeasti puolustusvoimalakiin. Se kun ei mahdollista virka-avusta irrallista, voimankäyttövaltuuksia sisältävän aseellisen avun tarjoamista Suomen rajojen ulkopuolelle (ks. erityisesti pykälä 12). Poikkeuksen tähän muodostavat (pääasiassa YK:n turvallisuusneuvoston mandaatilla toimivat) kriisinhallintaoperaatiot ja rauhanturvaamistehtävät, joista on edelleen säädetty tarkemmin laissa sotilaallisesta kriisinhallinnasta. YK:n peruskirjan 51 artiklassa, mihin myös NATO:n ja EU:n turvatakuukysymykset kansainvälisen oikeuden näkökulmasta palautuvat, sanotaan seuraavaa:

Jos jokin Yhdistyneiden Kansakuntien jäsen joutuu aseellisen hyökkäyksen kohteeksi, ei mikään tämän peruskirjan säännös saa rajoittaa sen luonnollista oikeutta erilliseen tai yhteiseen puolustautumiseen, kunnes turvallisuusneuvosto on ryhtynyt tarpeellisiin toimenpiteisiin kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden ylläpitämiseksi.

Ilmeisesti syntynyttä tilannetta ei kuitenkaan tulkita itsepuolustusoikeutta koskevana kysymyksenä. Tähän mennessä käyty keskustelu ja Suomen reaktiot viittaavat pikemminkin solidaarisuuteen rinnastettaviin avunantovelvoitteisiin. Tätä vasten on kuitenkin huomionarvoista, että presidentti Hollande viittasi Pariisin iskuhin nimenomaan sotilaallisina iskuina ja sodankäyntinä. Olisiko Suomella siis mahdollista tulkita tilannetta tässä vaiheessa puhtaasti YK:n peruskirjan 51 artiklan määrittelemänä itsepuolustusoikeutta koskevana kysymyksenä? Tehty tulkinta ei siis vaikuttaisi viittaavan sotatoimiin ja puolustukseen, vaan puolustusvoimalaissa kirjattuun ”avun antamiseen toiselle valtiolle terrori-iskun, luonnononnettomuuden, suuronnettomuuden tai niihin rinnastettavan tapahtuman johdosta”, minkä yhteydessä ”ei saa käyttää voimakeinoja.” Tilanne kieltämättä hämmentää amatööriä. Voimankäyttöä säätelevän lain uudistamiselta sopii toivoa selkeytymistä (ja taiten harkittua, myös tulevaisuuden muutoksien mahdollisuudet huomioivaa muotoilua).

***

Oli miten oli, lainsäädäntöprosessin muutoksen vitkuttelusta aiheutuneiden esteiden katsotiin kriittisissä puheenvuoroissa muodostavan Suomelle eräänlaisen EU:n sisäisen taakanjakovajeen. Tämän seuraukset Suomen tulevien, joskin keskustelussa toistaiseksi erittelemättä jääneiden, avuntarpeiden osalta esitettiin potentiaalisesti turmiolliseksi. EU:n turvatakuiden puolustuksellemme tuottaman pidäkkeen kurssi vaikutti näin nousseen yhdessä yössä melkoisesti.

Kysymyksen voi tietysti kääntää toisinkin päin: mitä jos pyyntö tulisikin Suomen lähialueilta ja terrorismin vastaisia operaatioita astetta ”konventionaalisempien” turvallisuusongelmien kontekstissa? Suomi on linkittynyt eurooppalaiseen turvallisuusjärjestelmään EU:n kautta lähtemättömästi. Esimerkiksi Tomas Wallenius ja Matti Pesu ovat kirjoittaneet aiheesta ansiokasta pohdintaa ulkopolitist-blogiin. Uusi tilanne tuo kuitenkin eteemme enemmän kysymyksiä kuin vastauksia: mitä avunantovelvoitteet tarkoittavat sodankäynnin muotojen sekä uhkakuvien jatkuvan muutoksen keskellä? Mitä Rankan selvästi kahdenvälisiin neuvotteluihin tähdännyt ja EU:n tason päätöksenteon ohittamiseen liittyvä valinta (vetoaminen avunantolausekkeeseen yhteisvastuulausekkeen sijaan) merkitsee? Entä mitä tilanne tarkoittaa operationaalisella tasolla, jonka suhteen NATO:n valmiudet jäsenmaiden resursseista koostuvan puolustus- ja iskukyvyn organisoimiseen kriisitilanteissa tunnustetaan yleisesti olevan rutkasti Euroopan unionin valmiuksia edellä? Voiko nimenomaan terrorismin ja väkivaltaisen ekstremismin vastaisiin operaatioihin tähtäävää avunpyyntöä toimintamalleineen yleistää kaikkiin mahdollisiin uhkaskenaarioihin – kuinka pitkälle meneviä yleistyksiä toisin sanoen Ranskan pyyntöön esitettävistä vastauksista ja ennakkopäätöksistä voidaan johtaa?

Yksi asia ainakin lienee selvä: kysymys EU:n puolustusulottuvuudesta sekä Suomen sitoutumisesta siihen nousee laajan keskustelun kohteeksi tulevan ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon valmisteluprosessin yhteydessä. Ei kysymys Euroopan unionin puolustusulottuvuuden merkityksestä tietysti täysin tyhjästä tullut. Siihen kohdistuneet viittaukset ovat pikemminkin tasaisesti lisääntyneet niin määrältään kuin painoltaan. Ranskan eurooppalaista ratkaisua painottava, ja täten NATO:n sisällä itsenäistä linjaa jälleen tapaileva suuntaus ei ole mikään yllätys, jos päätöstä tarkastelee jälkiviisaasti Ranskan pidempää strategisen kulttuurin historiaa vasten.

Edellisiä kysymyksiä vasten käy myös ilmeiseksi, kuinka merkityksellistä Suomen kannalta on seurata myös muissa pienissä- ja keskisuurissa EU-maissa aiheen ympäriltä virinnyttä keskustelua sekä näiden aikanaan Ranskalle antamia vastauksia. Näin ulkoministeriössä ja Suomen lähetystöissä tällä hetkellä jo tehtäneenkin. Tällä hetkellä suomalainen keskustelu kuitenkin vaikuttaa kääntyvän vahvasti kohti omaa napaa. Vastauksessa Ranskan avunpyyntöön – hieman karrikoiden ja käydyn keskustelun piirteitä yleistäen – vaikuttaa olevan ensisijaisesti kysymys siitä, mitä vastauksemme ja sen rajoitukset aiheuttavat itsellemme; ikään kuin koko Euroopan huomio olisi juuri Suomen valinnoissa. Presidentin ja valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittisen ministerivaliokunnan tiistaina muotoilema vastaus Ranskan auttamisesta ”kaikilla mahdollisilla tavoilla” ei riittänyt vakuuttamaan niitä, joiden silmissä ”uudella aikakaudella” osoitettava kansojen välinen solidaarisuus mitataan viime kädessä rajojen yli kiikutettavina ”rautalähetyksinä”.

***

EU:n turvatakuukysymykseen on näin ehditty muutamassa päivässä liittää melko monta konditionaalia. Näiden ”mutta” ja ”entä jos” -lauseiden hallinnastahan ulko- ja turvallisuuspolitiikassa on pitkälti kyse. Ranskalle annettavan avun muodosta (mukaan lukien kysymys sotilaallisen vastauksen tarkoituksenmukaisuudesta) käyty keskustelu on sen sijaan jäänyt vähemmälle huomiolle, hukkuen jonnekin spekulatiivisen taakanjakovajeen sekä juridisten umpisolmujen päivittelyn varjoon. Ehkä Ranskan konkreettinen pyyntö ja kahdenkeskiset neuvottelut palauttavat julkisen keskustelun myös näille, hieman konkreettisemmille urille.

Miten Suomi siis voisi  Ranskalle vastata ja mitä Ranska todennäköisesti kysyy Suomelta? Euroopan unionin jäsenvaltioiden vahvuudet sekä toisaalta Suomen tilanteen tuntien ei olisi suuri yllätys, jos Suomen ja Ranskan väliset neuvottelut painottuisivat siviiliviranomaisten tasolla tapahtuvan poliisiyhteistyön sekä tiedustelutietojen vahvistamisen kaltaisiin teemoihin. Myös panostukset tehokkamman sekä tätä kautta hätää kokevien pakolaisten kannalta oikeudenmukaisemmin toimivaan Euroopan unionin rajavalvontaan saattavat nousta esiin, kuten myös kysymys Suomen jo nyt Irakin pohjoisosissa kurdeille antaman koulutuksen edelleenkehittämisestä. Suomen huomio lainsäädäntöprosessin etenemisestä sekä tähän liittyvä tarve pitää yllä aktiivista keskusteluyhteyttä mahdollisen operaation kestäessä noussee myös esiin. Tähän liittyen on myös mainittava, että Ranskan puolustusministerin esille tuomiin ”middle-power overstretch” -ongelmiin sekä tätä kautta muodostettavaan kytkyyn Syyrian tilanteen ja Ranskan muiden kriisinhallintaoperaatioiden välillä kannattaa suhtautua jonkinlaisella varauksella. Tämä lähinnä edellä esitettyä ennakkotapauksen muodostumista silmällä pitäen, vaikka Le Drianin viesti luultavasti lähtikin lähinnä isoimpien EU-maiden suuntaan.

Mitä Suomeen itseensä tulee, kääntynee jo vireillä oleva puolustusvoimalain uudistusprosessi nyt käydyn keskustelun perusteella sellaisiin uomiin, että on vaikea nähdä mittavia esteitä sen läpimenolle eduskunnassa, kunhan esitys sinne saakka aikanaan pääsee. Poliitikkojen koventuvaa, lähes kypärälinjalle taittuvaa retoriikkaa kannattaa suodattaa myös tarkoituksenmukaisena herättelynä ja pyrkimyksenä lainsäädäntöprosessin nopeuttamiseen – tai siis tässä vaiheessa vielä sen valmisteluun.

Kärkevä, ja tässä muodossa mielestäni perusteeton, ajatus Suomen turvallisuuspolitiikan henkisestä vararikosta, liittyy myös Suomen NATO-keskusteluun sekä Suomen ja Ruotsin väliseen puolustusyhteistyöhön. NATO:n kohdalla ajatus saatta olla sen suuntainen, että jos Suomi nyt EU:n turvatakuukysymyksen muodostaman ”testin” kohdalla jarruttelee, tekee tämä hallaa myös Suomen NATO-jäsenyyden näkymille. Koska päätös uusista jäsenistä perustuu Pohjois-Atlantin sopimusjärjestössä muodolliselle konsensukselle – näin ajatus jatkunee – ei Suomen mallioppilasmaisesta solidaarisuudesta voimapoliittisine sitoumuksineen Ranskan pyynnön edessä olisi haittaakaan ollut. Näin siis jos halutaan väistämättä arvuutella Suomen kollektiiviselle puolustukselle yleisesti antaman arvon ja siihen liitetyn mielikuvapolitiikan merkitystä nykyisten NATO-jäsenten näkökulmasta.

Mitä taas suomalaisen keskustelun katveisiin tulee, on niistä tässä kohdin mainittava ennen kaikkea Syyrian rauhanneuvottelut sekä laajempi Lähi-idän poliittinen tilanne. Esimerkiksi Martti Ahtisaari nosti tuoreeltaan Syyrian rauhanneuvottelut ja niihin panostamisen terrorismin vastaisessa politiikassa Isisin vastaisten sotatoimien edelle. Myös alueen poliittis-taloudellista jälleenrakennusta korostavat näkökulmat sekä alueelle annettavan välittömän humanitaarisen avun vaatimukset ovat jääneet hieman vähemmälle huomiolle, joskin kyllä presidentti Niinistö tähänkin puoleen puuttui tiistaina TP-UTVA:n jälkeen antamassa vastauksessaan. Ja onhan Suomi kaiken tämän tohinan keskellä ilmoittanut lisäävänsä Syyria-apuaankin. Mutta laajempaa keskusteluilmapiiriä vasten näistä kestävän rauhan sekä terrorismin olosuhdetekijöiden kannalta keskeisistä seikoista ei ole ainakaan omaan tutkaani hirveän paljoa esimerkkejä kantautunut.

***

Vielä loppuun kolme keskeistä, joskaan ei välttämättä tilanteen syheröisyyttä tyhjentävää pointtia Euroopan, sen lähialueiden ja Suomen vinkkelistä:

1) Euroopan yhtenäisyys ja solidaarisuuden laajuus. Reaktiot Pariisin iskuihin niitä seuranneine turvatakuukeskusteluineen voivat muodostaa merkittävän jakolinjan Euroopan henkisen yhtenäisyyden ja solidaarisuuden näkokulmasta. Eurokriisin sekä pienemmissä määrin myös Ukrainan sodan hajaannuttavat voimat ovat jo tovin nakertaneet Euroopan yhtenäisyyttä. (Venäjän ja Ranskan – sekä laajemmin lännen – suhde terrorismin vastaisessa politiikassa on tietysti vielä jokseenkin liikkuva muuttuja tässä yhtälössä.) Näkemykseni mukaan solidaarisuus ei kuitenkaan voi rakentua pelkälle raudalle. On hyvä muistaa eurooppalaisen jälleenrakennusprojektin, integraatioaatteen sekä nobelillakin palkitun rauhanprojektin funktionalistisempi perinne. Terrorismin vastaisessa toiminnassa on keskeistä myös kysymys siitä, miten kansojen välille rakentuva solidaarisuus saadaan valumaan valtioiden sisälle. Talouskuripolitiikan tai ihmisten vaikutusmahdollisuuksia vähentävien poliittisten käytäntöjen vaikutukset sosiaalisen eriarvoistumisen ja osattomuuden tunteiden vahvistumiselle sekä yleiselle segregaatiolle tulee ottaa myös vakavana kysymyksenä EU:n sisällä. Kysymys on täten laajempi kuin vain Molenbeekin kaltaisten ”etäpesäkkeiden” kitkemisestä.

2) Euroopan integraation tulevaisuus. Jäsenmaiden päätösten kokonaisuutena muodostuva vastaus Pariisin iskuihin ja Ranskan pyyntöön on merkittävä ennakkotapaus. Euroopan integraation laajenemisen näkökulmasta tilanne on mielenkiintoinen. Mitä turvatakuulausekkeen aktivoiminen tarkoittaa Euroopan unionin laajenemispolitiikalle Ukrainan, Georgian, Turkin ja muiden vastaavien valtioiden näkökulmasta? Vaikka Euroopan unionin laajeneminen onkin viimeisten vuosien kriisien johdosta ollut tosiasiallisesti jäissä, lisännee turvatakuupolitiikan aktivoituminen varovaisuutta entisestään. Integraation yleinen henki kohdistuneekin nyt entisestään sen poliittisen luonteen syventämiseen ja nykyisten rakenteiden vahvistamiseen.

3) Vältetään lintukotoajattelun lisäksi kapeakatseista itseruoskintaa. Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja Mika Aaltola arvioi maanantaina tuoreeltaan viikonlopun iskujen vaikutuksia Suomelle: ”Pariisin tapahtumien jälkeen emme ole enää sivullisia.” Lintukotoajattelu ja eristäytymisstrategia ei todella ole jaettuihin eurooppalaisiin arvoihin sitoutuneen Suomen kannalta kestävä ratkaisu. Itse laajentaisin ajatusta myös niin, että herkistyisimme maailman menolle tavalla, joka ei automaattisesti saisi meitä peilaamaan jokaista mahdollista kansainvälispoliittista tapahtumaa puhtaasti omaan napaamme. Tämä ei tietenkään välttämättä tarkoita mitään maailmaa syleilevään idealismiin heittäytymistä tai kansallisten intressien huomioimatta jättämistä. Pikemminkin kyse on siitä, miten näitä intressejä toteutetaan pitkällä aikajänteellä. Pariisin iskuihin vastaaminen laaja-alaiselta ja harkitsevalta pohjalta, mutta kuitenkin kansainvälinen solidaarisuus vahvasti mielessä, on myös Suomen intressien mukaista. Sotilaalliseen vaikuttamiseen Suomen rajojen ulkopuolella tulee suhtautua vakavana kysymyksenä, joka heijastelee kansainvälisten suhteiden sääntöperäisen (sovinnaisen) järjestyksen perustavia lähtökohtia. Tällaisen tavoitteen omaksumisesta ei olisi mitään syytä potea omaan napaan katsettamme kohdistavaa alemmuuskompleksia.

 

Ulkopoliittista ongelmanratkaisua

Tulkinnat presidentti Niinistön suurlähettiläspäivien turvatakuita koskevista pohdinnoista ovat sosiaalisessa ja perinteisessä mediassa vakiintumassa suuntaan, jossa Niinistön katsotaan yksiselitteisesti hylänneen EU:n turvatakuiden merkityksen. Puheen tarkemman luennan pohjalta voi toki huomata, että Niinistö lienee pyrkinyt lähinnä ruotimaan jo käytyä keskustelua siitä, miten pitkälle Suomi voi nykyisten sitoumuksiensa, valmiuksiensa ja verkostojensa kautta kiinnittyä Baltian puolustukseen. Piikki vaikuttaa lähteneen myös niiden Suomen NATO-jäsenyyttä maanittelevien puheiden suuntaan, joissa EU:n solidaarisuusvelvoitteiden käytännön sisältöä on tavattu mittailla muun muassa oliiviöljylitroissa. Toisaalta sanomaan liittyy niinkin ilmeinen viisaus – näin tulkitsen – kuin NATO:n ja Yhdysvaltain läsnäolon merkityksen korostaminen, jonka korvikkeeksi ei ole realistista Suomea ajatella.

Mutta mutta… Sen lisäksi, että asiat ovat miten ne ovat – Suomen geostrateginen ja talouspoliittinen asema ei ole irrotettavissa Itämeren turvallisuuskompleksista ja Itämeren avoimuudesta esimerkiksi kauppaliikenteelle – asiat ovat myös sitä, miltä ne näyttävät. Nyt täältä lähtee viesti asteittain kuoreen vetäytyvästä valtiosta. Baltian maat vastanokittelevat tänne palloja, jotka tuskin ovat täälläkään täysin hallussa olleet. Syntyy kuva puolustusajattelusta, jossa Suomen intressit pyritään imemään maailman virroista takaisin Suomen rajojen sisälle muodostuvaan turvallisuustyhjiöön (jollaista ei tietysti enää nykymaailmassa ole, kuten pakolaiskriisi jälleen meitä hyvin muistuttaa). Mutta tämä on kaikki puheteoista vedettyä kuvastoa ja tulkintaa. Kulissien takaiset sitoumukset, vannomiset sekä ihan käytännön teot ovat sitä materiaalia, joka viime kädessä ratkaisee myös lähialueita koskevien suhteidemme sisällön ja suunnan.

Ehkä mielikuvapolitiikan vaikutukset tulisi huomioida nykyistä kirkkaammin. Käytännössä tämä tarkoittaisi puheenvuoroja, joissa huomio kiinnitettäisiin positiivisiin tekoihin pois spekulaatioista sekä suurpoliittisesta kontekstista irrotetuista skenaarioista. Suomen ja Ruotsin Itämeren alueen puolustusyhteistyön merkityksestä käyty keskustelu on eräs osoitus Itämeren alueen vakauttavasta liikehdinnästä. Puolasta Pohjolaan on hyvää vauhtia muodostumassa (näin ainakin lännen hieman kovapintaisemmat analyytikot jaksavat uskoa) uusi, aikaisempaa monivyyhtisemmän reunavaltiopolitiikan kaista. Tälläkin alueella olisi tarjolla monenmoista matalamman intensiteetin hybridipuuhaa, jonka kautta yhteistä viestiä voisi kirkastaa ilman, että viestin sävyt olisi tulkittavissa epävakauttavana alarmismina ja viholliskuvapuheina. Aina keskustelun ei tarvitsisi ajautua abstraktien turvatakuiden tasolle (kunhan kuva sitoumuksista ja niiden tarjoamista mahdollisuuksista on kulisseissa kirkas) tai nyt toviksi pöydältä pois pyyhityksi NATO-jankkaamiseksi. Eikä ulkopoliittista aktiivisuuttakaan sovi unohtaa.

Tie NATO-jäsenyyteen – unohdetaan kilpajuoksuvertaus 1990-luvun alkuun

Samalla pääministeri Sipilä on ajautunut pois iteraatioprosessien mukavuusalueelta päätymällä esittämään ulkopoliittisia näkemyksiään. Sipilän mukaan Ruotsin ja Suomen välillä vallitsee NATO-jäsenyyspolitiikan suhteen ”herrasmiessopimus” siitä, ettei naapuria yllätetä. Se, kantaako herrasmiessopimus myös esimerkiksi sisäpoliittisten vallanvaihtojen yli, vai onko kyseessä vain Suomen ja Ruotsin nykyhallitusten välisestä politiikasta, jäi hieman auki. Ensimmäinen vaihtoehto osoittaisi eittämättä varsin optimista luentaa Suomen ja Ruotsin välisten suhteiden yhteenkietoutumisesta sekä ylipäätään demokraattisten valtioiden ulkopolitiikan pysyväisyyksistä. Sipilän maininta herrasmiessopimuksen ”uusimisesta” Stefan Löfvenin kanssa kuitenkin viittaisi siihen, ettei ulkopoliittinen tasatahti sentään mikään vaalitulosten ja hallitusneuvotteluiden tulosten ylittävä pysyväistekijä sentään ole. Tai tällaiseen ei tuudittauduta. Suomen yksipuoliset irtiotot NATO-kysymyksessä vaikuttavat ainakin hyvin epätodennäköiseltä, varsinkin nykyisten jännitteiden keskellä.

Ruotsin keskustan kanta, joka sekin oli muotoiltu ehdollisena suhteessa Suomen myönteiseen kantaan, ei tietysti johda mihinkään automatiikkaan. Prosessi NATO-jäsenyyteen ei sisällä vastaavanlaista ”kilpajuoksulogiikkaa” kuin 1990-luvun alussa kohti Euroopan hahmottuvaa poliittista integraatiota. Tuolloin, viimeistään vuoden 1990 aikana, vähintään puoli Eurooppaa alkoi nopean rysäyksen jälken kurotella kohti sisällöltään liikkeessä ollutta EY-jäsenyyttä. Aikalaiskontekstit ovat myös erilaisia – 1990-luvun alussa edettiin optimismin nousukautta sekä pohdiskeltiin sitä piilevää epävarmuutta, joka kalvoi Pariisin asiakirjaan 1990 kirjatun hengen pitävyydestä; nyt tarvotaan selvemmin pessimismin ja huolen tuottaman kankeuden keskellä. Edelleen on jatkettava, että Euroopan 1990-luvun alun integraatiokehityksen suhteen on kysymys oli ensisijaisesti suhteellisen ylevästi ja elastisesti liihottavasta poliittis-taloudellisesta liitosta; NATO:ssa puolestaan puolustusliiton muodostavasta sopimusjärjestöstä, jossa jaetun turvallisuuden uskottavuus palautuu väistämättä siihen, miten sen osat ylläpitävät ja tuottavat tätä turvallisuutta. Keskeinen kysymys lienee, voisiko Ruotsi tai Suomi tuottaa NATO:ssa toisistaan erillään – siis vain toisen ollessa jäsen – tällaista jaetun turvallisuuden uskottavuuslisää lännen koillisella reunavyöhykkeellä? Tätä kysymystä arvioidaan hyvinkin tarkkaan joissain NATO:n nykyisissä jäsenmaissa – Ruotsista ja Suomesta itsestään puhumattakaan – eikä ole mitään takeita, että vastaukset olisivat yksiselitteisen suopeita ja ymmärtäväisiä, jos toinen näistä Pohjolan sotilaallisesti liittoutumattomista valtioista päättäisikin lähteä sooloilemaan.

Ruotsin ja Suomen intresseissä olisi luultavasti hakea jäsenyyttä vasta tilanteessa – jos siis sellaiseen päätökseen olisi kansalliset edellytykset esimerkiksi puoluepolitiikan ja tämän taustalla vaikuttavan kansalaismielipiteen osalta – jossa voitaisiin olla suhteellisen varmoja jäsenyysprosessin onnistumisesta. Tätä tietoa poliittisen johdon taustamuistioista luultavasti jo löytyykin. Varsinkin nykyisessä jännitteitä huokuvassa turvallisuusympäristössä kovalla kiireellä tai näyttävänä ulostulona tehty hakemusprosessi saattaisi tuottaa epäonnistuessaan – ehkä jopa jo tarpeettomasti pitkittyessäänkin – kolauksen kyseisen valtion turvallisuuspolitiikan uskottavuudelle (hieman tähän tyyliinhän Koivisto jälkikäteen perusteli omaa empivyyttään EY-jäsenyyshakemuksen suhteen), sekä tätä kautta naarmun koko läntisen ”järjestelmän” koillisen sektorin pintaan (jonka osana Suomi ja Ruotsi ovat jo ilman NATO-jäsenyyttäkin). Voidaan toki olettaa, että yksittäisen valtion jäsenyyshakemus kävisi sutjakkaammin. Alueellisen turvallisuus kannalta tilanne lienee kuitenkin sen suuntainen, että Suomen ja Ruotsin rinnakkaishakemus olisi tuottamansa dynamiikan selkeyden johdosta helpompi pala hyväksyä useille nykyisille NATO-jäsenille, etenkin Itämeren alueella (olettaen, että molemmissa maissa olisi edellä mainitut sisäpoliittiset edellytykset asian vaatimalla tasolla).

Visaisia ongelmia ratkaisemaan

Mutta NATO-kysymys sikseen. Edellisetkin ajatukset ovat tulleet toistetuksi ja haastetuiksi jo useaan otteeseen (ja tässä ne olivat lähinnä puheenvuoroina keskusteluun mahdollisista ”irtiotoista” sekä toisaalta EY-jäsenyysanalogiaan). Palataan Suomen kansainväliseen asemaan. Mistä se tällä hetkellä rakentuu? Tähän liittyen pääministeri Sipilä totesi Paasikivi-seuran UKK-puheessaan muun muassa seuraavaa: ”[…] Kansainvälistä asemaa ja vaikutusvaltaa voi hakea monella tavalla. Maailman megatrendien keskellä Suomen vaikutusvallan keskeinen pilari on ’smart power’ – kykymme ratkaista käytännönläheisesti visaisia ongelmia.”

Lainaus on kuin suoraan koulutetun keskiluokan hipiään uppoavan lentokenttäkirjallisuuden takakannesta. Suomen sisäpolitiikan suunta retorisine koukkuineen (”yhteiskuntasopimus”) ja kärkihankkeineen osoittaa, ettei kyse taida olla ”pelkästä retoriikasta”. Aikaisemmin puheessaan Sipilä sanoi uskovansa ”vakaasti, että olemme edelleen ja myös vastaisuudessa Ratkaisujen Suomi. Aktiivinen, avoin, kansainvälinen ja rohkea ratkaisujen Suomi.” Lisäksi Sipilä kritisoi historiaan juuttumisesta, sen tuottamista pinttyneistä tavoista ja polkuriippuvaisuudesta. Kuka tällaista visiota nyt voisi torjuakaan?

Miten ajatus historiasta vapautuneesta suomalaisesta ongelmanratkaisijasta sitten menee läpi maailmalla, kun Suomi itse vaikuttaa uppoutuvan yhä syvemmälle perustavanlaatuisten ongelmien kierteeseen – oli kyse sitten sisäisen keskustelukulttuurin polarisoitumisesta tai taloustilanteen ratkaisemisesta reaktiivisella leikkauspolitiikan ja talouskuriajattelun nykyään jo lähes dogmaattiselta vaikuttavalla yhdistelmällä? Miten ajatus ongelmanratkaisijaprofiilista menee läpi edes Suomessa, jossa esimerkiksi ulkoasiainhallinnon, kriisinhallinnan, kehitysavun ja ylipäätään monitasoisen diplomatian resursseista ollaan edelleen rajusti leikkaamassa – suomalaisten ratkaisukeskeisyyden kestävyyden historiallisesti taanneesta koulutuksesta puhumattakaan?

Toiveikkuutta herättää sekä Sipilän että Niinistön lähipäivien puheisiin liittyneet ajatukset Suomen maailmassa olemisen ja toimintahorisontin laventamisesta. Katsetta kohdistetaan niin Lähi-itään kuin maailmanpolitiikan laajoihin muutostrendeihinkin. Kaikenlainen aktiivisuus ja maailmaan suuntautuminen olisi nyt hyväksi. Suomalaisten tulevaisuususkon ja positiivisen suuntautuneisuuden eteen tarvitaan kuitenkin pitkäjänteistä politiikkaa, joka tähtää ihmisten itsensä toteuttamisen mahdollisuuksien tasa-arvon ylläpitämiseen ja parantamiseen.

Etyj ja kriisin neljä kehää

Ei viikkoa, jos ei kohta päivääkään, kun ulkopoliittinen keskustelumme ja ympäröivä maailmamme kuplivat. Saisi jo hiljalleen rauhoittua, saattaisi hidas hämäläinenkin toivoa, mutta tietäähän tämä sen, ettei toivon varassa ole pidemmän päälle hyvä elää. Tohina tuskin on rauhoittumaan päin. Päinvastoin. Asetelmat niin ”konfliktien kaarella” kuin lännen ja Venäjän välillä ovat jähmettymässä. Kylmää ei ehkä aivan kaikkialla vielä ole, mutta toisaalta käsissämme onkin tässä ajassa ja paikassa hahmottuva alkuaine, jonka jähmettymispiste saattaa kylmän sodan jälkeisen optimismimme kyllästämänä löytyä selvästi menneitä aikoja korkeammista lukemista.

Maailmalla jylisee ja natisee. Meikäläinen katse vaikuttaa kuitenkin kohtaavan lähinnä omaan napaan suoraan kohdistuvat kipinät. Näin maailmamme onkin alkanut viimeisten vuosien vahvistama näyttämään entistä puristuneemmalta. Mitäpä sillä kehitysavullakaan sitten tekee, jos kerran katse harittaa viimeistään Marmaranmeren ja Gibraltarin kohdalla. Hajataittoakin on. Atlantin yli tähyävä silmä vaikuttaa kuitenkin toisinaan korjaavaan näitä vääristymiä tehokkaastikin.

Myöhemmällä iällä heikentyvä kaukonäkö on melko harvinainen ilmiö. Kun ei ole optikolla käynti veressä, saattaa sitä helposti tyytyä tilanteeseen, siirtää huomionsa ilmiöihin, joita nähdäkseen ei tarvitse tihrustamalla pinnistää. Maailmanpoliittinen hajataitto on tuonut eteemme näkymän, jossa Euroopan ongelmiin tiivistyvä kriisitietoisuus pelkistää maailmanpolitiikan melskeiden seuraukset neljälle toisiinsa limittyvälle kehälle.

Näkökentän kriittisen massan ja ytimen muodostaa Ukraina. Siinä määrin katseemme kuitenkin vielä vanhastaan vaeltelee, ettei Ukrainan 1990-luvun alkuun ulottuvan sisäpoliittisen kujanjuoksun seurauksiin ja sen asettamiin mahdollisuuksien maailmoihin ole tohdittu enää toviin keskittyä.

Seuraavalta kehältä kun sattuu löytymään jotain paljon puhuttelevampaa, nimittäin Venäjän ja Ukrainan välinen suhde. Suomalaisesta näkökulmasta tässä suhteessa korostuu erityisesti Venäjän toiminta ja tätä toimintaa ohjaavien laajempien motiivien arvuuttelu. Kolmannelta kehältä, jonka katse vielä tarraa vaivatta kiinni, löytyvät sitten Venäjän ja lännen – ensin korostetusti EU:n, sittemmin entistä laveammaksi muodostuneen ”läntisen yhteisön” – väliset suhteet.

Maailma siellä jossain?

Jos oikein pinnistämme, löytyy keskusteluamme kehystävästä maailmankuvasta vielä neljäskin, jonkinlaisena kaatoluokkana toimiva ulkokehä, joka ilmentää Euroopan suhteellisen aseman (Venäjä mukaan lukien) muutosta maailmanjärjestyksen myllerryksen ja ylitsemme vyöryvän tapahtumien vuon keskellä. Tänne maailmanpolitiikan yläkehälle katse yltää yhä harvemmin, ja tällöinkin usein muodossa, jossa yhteys ”muuhun maailmaan” pilkistää kuin vahingossa kolmannella kehällä yhä keskeisemmäksi katsotun transatlanttisen linkin muodostamasta peilistä.

Otetaan esimerkki. Kun Kultarannassa piti arvovaltaisten kansainvälisten vieraiden saattelemana puhua maailman epäjärjestyksestä, kääntyi keskustelu nopeasti kohti sisäkehiä ja Euroopan turvallisuustilannetta. Avauspuheenvuorossaan Münchenin turvallisuuskonferenssin puheenjohtaja ja pitkän linjan diplomaatti Wolfgang Ischinger kyllä korosti, että kansainvälisen politiikan suurimmat ongelmat löytyvät tällä hetkellä kansallisvaltioiden kokemasta legitimiteettikriisistä sekä tähän läheisesti liittyvästä kyvyttömyydestä järjestää läpinäkyvää ja tehokasta globaalihallintaa. Kiina mainittiin pariin kertaan sivulauseissa sekä paneelin jälkeisessä yhteisessä keskustelussa.

Vaikutti kuitenkin siltä, että globaalin tason mekanismien, hallinnan, normien ja oikeudenmukaisuuden varmistamisen tavoitetta kartoitettiin keskustelussa nimenomaan Euroopan näkökulmasta ja mantereellamme kytevien kriisien hallinnan välineinä. Asetelmasta ei kuitenkaan kannata keskustelijoita soimata – olihan paneelin asetelma selvästi Venäjän ja lännen välisten suhteiden tarkastelulle kallistettu – mutta jotain keskustelun painotuksista voi ottaa onkeen.

Kovin ovat siis näkymät kaventuneet. Maailmanpolitiikan tulkinta tapahtuukin tällä hetkellä korostuneesti Ukrainan kriisin implikaatioita tarkastelevalla toisella kehällä sekä toisaalta Euroopan turvallisuustilanteen Venäjän ja lännen väliseksi määrittelykampailuksi kokoavalla kolmannella kehällä. Keskeinen kysymys vaikuttaa olevan, miten Suomi pyrkii omat palikkansa tällä kolmannella kehällä asettamaan (EU, NATO, Yhdysvallat, ”länsi” < – > Venäjä). Tästä sisäkkäisten kehien katvealueesta löytyy myös Suomea koskevien tulkintojen kannalta keskeiset muuttujat: ensimmäinen on tulkinta Venäjän intentioista, toinen käsityksemme omasta paikastamme sekä toiminnanvapautemme ulottuvuuksista. Suomen Etyj-päätös antaa omalta osaltaan mahdollisuuden tarkastella jälkimmäistä kysymystä (ensiksi mainittuun palaan kenties joskus myöhemmin).

Suomen asema ja Etyj-päätös

Miten siis käsitämme oman paikkamme kriisin kolmannella kehällä? Mikä on näkemyksemme Venäjän ja lännen kriisin luonteesta, arvio sen ratkaisumahdollisuuksista sekä panoksemme ratkaisuun?  Vastaukset antavat edelleen vihjeitä siitä, miten tarkastelemme asemaamme läntisessä yhteisössä.

Vastausta voi hakea ulkopolitiikan oppirakennelmaa hahmottavista julkisista puheenvuoroista. Kuten olen aikaisemmin blogissani käsitellyt, ulkopoliittisen johdon linjapuheissa ulkopolitiikkaa hahmotetaan pikemminkin potentiaalisena liikkeenä kuin sijaintimme tai kehityksemme ankkuroimisen välineenä historian liikkeistä vapaana kuljettavalla janalla. Ulkopolitiikan työkalupakin tulee tässä katsannossa taipua kompleksisen aikamme vaateisiin. Aktiivista vakauspolitiikkaa ja sen rakenteen muodostavaa neljän pilarin mallia määrittelee toisin sanoen lähtökohtainen valmius elastisuuteen, mitä perustellaan maailmanpolitiikan muuttuvalla luonteella. Pilarirakennelma on kuitenkin esteettinen lähtökohta, jonka kestävyys punnitaan käytännössä.

On selvää, että ulkopolitiikan käytänteet ja johtopäätökset paljastavat asemastamme enemmän, kuin keskeisiä kytköksiämme ja niihin kytkeytyvää potentiaalia hahmottava oppirakennelma. Miltä esimerkiksi viime päivinä paljon keskustelua herättänyt Etyj-päätös vaikuttaa pilarirakennelman ulkosuhteita ilmentävien osien suhteen? Näitähän olivat: 1) kumppanuusrakenteet lännessä (eli EU, NATO ja Ruotsi/Pohjoismaat); 2) suhteet Venäjään ja 3) YK ja kansainvälinen järjestys/laki.

Suomi ajautui – tai ehkä pikemminkin asetettiin – hankalaan paikkaan Venäjän Etyj-kokouksen edustajien osallistumisoikeuden eväämisestä päättäessään. Suomen ulkopolitiikan ja diplomatian pitkän linjan tuntijoista ainakin Pertti Torstila ja Jaakko Iloniemi (en löytänyt linkkiä hänen esiintymisestään tähän hätään) ovat viime päivinä ihmetelleet ääneen, miksi Venäjä tietoisesti valitsi delegaatioonsa EU:n pakotelistoilla olevia henkilöitä. Valinnan varaa 450 hengen parlamentissa olisi tietysti ollut. Venäjän siis katsottiin lähettäneen koepallon sekä Suomen että laajemmin EU:n suuntaan.

Toisaalta esimerkiksi Risto Volanen on hämmästellyt, vierittäessään samalla palloa edellisen hallituksen ja virkamiesten suuntaan, miten EU:n pakotepolitiikan linjauksiin päästettiin Suomen toimesta syntymään tällainen, omaan jalkaan kopsahtava ansa. Ajatus perustuu siihen, että Etyjin parlamentaarisen yleiskokouksen vuosikokouksen järjestysvastuu on ollut Suomella tiedossa jo hyvissä ajoin ennen Ukrainan kriisin eskaloitumista ja pakotepoliittisia linjauksia.

Presidentti Niinistö on YLE:n haastattelun mukaan sittemmin jo myöntänytkin, ettei pakotepolitiikan pakkopaidan aivan jokaista nappia osattu ennalta nähdä: ”Mehän olemme nyt selvittäneet vastaisen varalle, että sanktiot ja niiden poikkeusmahdollisuudet perataan, jotta vältytään samantapaisilta tilanteilta.”

Suomen mahdolliset valinnat

Jos unohdamme hetkeksi ajatuksen tilanteen syntymisen tarkoituksenmukaisuudesta, voimme spekuloida Suomen potentiaalisilla vaihtoehdoilla. Tarkoitus ei ole niinkään viritellä syyllistävää sormea kuin pyrkiä hahmottamaan kysymystä Suomen asemoitumisesta kriisin kolmannella kehällä. Taustoituksena on vielä korostettava, että aivan mikä tahansa kysymys Etyj ei Suomen kannalta ole. Esimerkiksi taannoisella Venäjän vierailullaan Niinistö korosti Suomen tukevan Etyjin toimintaa ja että Suomen panostus siihen on ollut kenties kaikista jäsenmaista voimakkainta. Tämä nostettiin esiin myös presidentin kanslian sivuilla olleessa lyhyessä tiedonannossa Putinin tapaamisen sisällöstä. Aivan kuin kyseessä olisi ollut ennaltaehkäisevä, tulevien tapahtumain kulun ennakoinut ”pehmentävä” viesti.

Suomi olisi voinut esimerkiksi sallia Venäjän edustajat ilman sen suurempia EU-tason notifikaatioita ja ennakkoilmoituksia. Tällöin Suomi olisi kenties vedonnut Etyjn historiallisen merkitykseen sekä ajankohtaiseen työhön Ukrainassa. Samalla olisi myös korostettu Etyjin ratkaisevaa asemaa Euroopan turvallisuusarkkitehtuurin tulevaisuudelle. Tällainen unilateraali liike olisi tietysti johtanut EU:n neuvoston pakotepäätöksen rikkomiseen, siitä aiheutuviin seuraamuksiin sekä jonkinasteiseen kansainväliseen arvovaltatappioon – kaikkinensa siis mahdoton ratkaisu, varsinkin turvallisuuspolitiikan läntisten yhteistyöverkostojen pilarin kannalta.

Toisesta äärilaidasta löytyvä vaihtoehto olisi ollut jyrkkä, yhtä lailla mielenosoitusdiplomatian kategoriaan istuva päätös, jossa ei olisi edes pyritty käyttämään nyt toteutettua harkintavaihetta diplomaattisine notifikaatioineen EU:n suuntaan sekä presidenttitason vierailuine Venäjälle. Venäjä-pilariakaan ei aivan suin päin lähdetty sahaamaan alta. Menettely saa päätöksen näyttämään vähemmän jyrkältä ja kohdistaa huomion tietoisesti EU:n yhtenäiseen pakoterintamaan (sekä mahdollisesti sen portinvartijoihin, joita tiedossamme ei siis vielä tällä hetkellä käsittääkseni ole), ei niinkään Etyjiin tai sen henkeen.

Nyt ikään kuin yritettiin sanoa, että periaatteessa olemme kyllä aina veräjän avaamisen kannalla, mutta nyt tilanne on niin liikkuva ja keskeneräinen, ettei meiltä voi edes olettaa löytyvän rauhanmuskelia näin raskaan oven sulkemisiin tai avaamisiin omin päin. Päätöksentekoprosessin muodossa oli siis puolisen hyppysellistä ajopuuna ajelehtimisen kaikua (olosuhteiden pakosta Suomi on ollut selvästi ottavana osapuolena pakotepolitiikan aikana), mutta itse päätös alleviivasi liittosuhteiden vaalimisen vastuun ja päätökseen johtaneiden arvojen sisäistä jännitettä. Näin kansainvälistä järjestystäkin korostava pilari jäi pystyyn, vaikka sitten huojuen (ja olihan Suomi siis valtiojohdon suulla korostanut Etyjin merkitystä nimenomaan Ukrainan kriisin kohdalla).

Venäjän koepallo ja Suomen menettelyn tulkinta

Muitakin vaihtoehtoja Suomella olisi kenties ollut, joskin ei enää täysin omissa käsissä olevia. Järjestelyjen askelmerkkejä ja vieraslistaa olisi kenties voinut pyrkiä sovittamaan venäläisten kanssa hyvissä ajoin kulisseissa siten, ettei jännitettä olisi päässyt syntymään. Tällainen toimintatapa ei toisaalta olisi istunut ongelmattomasti periaatteisiin, joiden mukaan suhteita itäiseen naapuriin vaalitaan mahdollisimman välittömissä ja avoimissa puitteissa.

Lisäksi Venäjän kanssa koordinoitu järjestely olisi väistämättä ollut vastakauppojen ja myönnytysten leimaama kompromissi, jolla olisi voinut olla negatiivisia heijastevaikutuksia myöhemmin. Venäjä tuskin olisi suostunut, rivien välistäkään, myöntymään lännen pakoterintamalle. Pystypainissa kun ei yleensä omaehtoisia mattokomennuksia hankita. Itse asiassa jo pelkkä järjestelyn ehdottaminen olisi sisältänyt riskinsä – etenkin aikana, joka on liikkunut pitkän matkaa Hruštševin ja Kekkosen välittömien suhteiden leimaamasta henkilödiplomatian kultaisesta 60-luvusta. Vaikuttaa pikemminkin siltä, että Venäjä osasi odottaa nykyisen kaltaista päätöstä, mikä tietysti saattaa kertoa siitä arvosta, joka Venäjällä Etyjille tällä hetkellä annetaan? (Vilkaiskaapa vaikka tämän Etyjin ”korkean tason panelistien” hiljattain julkaistun, Ukrainan kriisistä tehtyjä johtopäätöksiä esittelevän raportin alaviitteitä.)

Koepallon tarkoituksena oli punnita, totta kai, Suomen herkkyyttä. Sitä kautta testatuksi tulivat myös ulkopolitiikan pilarirakenteiden kallistumat, vaikka sitten pallo pääsikin epäonnisesti ”tipahtamaan Suomen syliin”. Toisaalta punninta taisi kohdistua myös siihen, miten EU tulkitsee lännen ja Venäjän välisen kriisin tilaa ja suuntaa.

EU:n tasolle mentäessä tulkinta paljastui hyvin jähmeäksi, vaikka meillä ei kaiketi vielä yksittäisten EU-maiden kannanottoja tiedossamme olekaan. Pakoterintaman jämäkkyyden arvo joka tapauksessa ylitti EU-tasolla yleiseurooppalaisemman kriisinhallintamekanismin ja dialogin horisontin – ainakin tämän yksittäisen päätöksen kohdalla. Krimin ja Itä-Ukrainan tapahtumista huolimatta Euroopassa on edelleen tarvetta prosessille, joka perustuu YK:n peruskirjan periaatteisiin, itsemääräämisoikeuden ja rajojen kunnioittamiseen, ihmisten ja aatteiden vapaaseen liikkumisen sekä ennen kaikkea työskentelytapaan, jossa kaikki dialogin vaikutusten piirissä olevat valtiot pääsevät siihen myös tasavertaisina osallistumaan. Tähän kiinnitti kirjoituksessaan huomiota myös Osmo Apunen.

Parlamentaarikkojen yleiskokous ei ole ehkä Etyjin keskeisin foorumi, mutta symbolisesti merkittävä osa kokonaisuutta siinä missä hallitustusten väliset kokouksetkin. Suomen viime hetkillä herkistynyt luovinta ratkaisun löytämiseksi osoittaa, että symboliikan merkitys tunnistettiin, vaikka päätöksenteon tasolla Helsingin juhlakokoukselta ei suuria voitu olettaakaan. Samalla tulisi välttää Suomen päätöksen dramatisoimista sen yli, mikä Euroopan turvallisuusarkkitehtuurin tilanne jo ennen päätöstä oli. Etyj-prosessin korkean tason dialogin ylläpitämisen edellytykset lienevät monella taholla katsotun romuttuneeksi Krimin ja Itä-Ukrainan tapahtumien sekä vuoden 1994 Budapestin muistion rikkomusten jälkeen (varoitus: linkin blogautus on jo yli vuoden takaa).

Vaihtoehdot vähissä – ja pienet sivussa

Vaihtoehdottomuuden ja mielikuvituksettomuuden vallitessa olemme tilanteessa, jossa kriisinhallinnan puitteet ovat entistäkin korostuneemmin nihkeästi etenevän Minskin prosessin sekä sen rinnalle ilmeisesti viriteltävän Yhdysvaltain ja Venäjän kahdenkeskisen raiteen varassa. Suomi tukee myös ilmeisesti jälkimmäisen suurvaltaraiteen aktivoimista. Herää kysymys, tuetaanko näin myös välillisesti lähestymistapaa, jossa pienillä valtioilla ei ainakaan saman pöydän ääreen kokoontuessa ole mahdollisuutta esittää näkemyksiään? Vaikuttaminen tapahtuu korkeintaan sivuhuoneiden valmistelevissa pöydissä ja niiden välisillä käytävillä. Toivottavasti ei jää luu käteen, kuten Etyj-päätöksen kohdalla.

Voidaan kai kyynisesti olettaa, että Helsingin hengeltä on nyt ilmat pihalla, eikä se happi kovin raikasta ollut ennen Suomen päätöstäkään. Etyj-prosessin historiallisen painoarvon tuntien on kuitenkin perusteltua ihmetellä, miksi Suomi asetti tai päästi itsensä moiseen pakkorakoon? Kaikkien mielestä tilanteessa ei kuitenkaan mitään ongelmaa ole. Kovapintaisesti Venäjään suhtautuvat ovat päätöksen jälkeen kiitelleet Suomen (läntistä) päättäväisyyttä ja ehkä näpäytystäkin Venäjän suuntaan.

Tällainen asenne kallistuu helposti julistukselliseksi mielenosoitus- ja ulkonäködiplomatiaksi, näin Max Jakobsonin käyttämää termistöä lainatakseni. Politiikan käytännön hyödyt ja seuraukset ovat vaarassa jäädä toissijaiseen asemaan ylevään periaatteellisuuteen nähden. Pakoterintamassa pysymisellä toki on myös käytännön seurauksensa (ja arvonsa), mutta vain, jos tämä palvelee laajempia strategisia tavoitteita tai kansallisia intressejä. Pakotepolitiikassa Suomi on kuitenkin ollut ottavana osapuolena. Tämä perinne sai nyt jatkoa.

Mistä itsetunto ja ylpeys sitten kumpusivat; historiallisten traumojen ylittämisestäkö? Kekkosen haamun uudelleenhautaamisesta? Kriisi jatkuu, eikä osoita lientymisen merkkejä. Ukraina on sysätty, vaikkakin ennen kaikkea Venäjän toimesta, poliittiseen limboon, jonka seuraukset tuntuvat sen kansalaisten jo valmiiksi arpeutuneissa nahoissa vielä pitkään. Voi myös olla, että Suomen konsultaatio- ja notifikaatiokierros EU-maiden kesken tulkitaan yhtä lailla heikkouden osoitukseksi. Itse en asiaa näin näkisi, mutta joku muu saattaa sen niin tehdä – tämä siis vain ajatuksen tasolla harkittavaksi. Ei myöskään tarvitse katsoa Helsingin Sanomien mielipidekirjoituspalstaa pidemmälle huomatakseen, että päätökseen johtanutta prosessia tulkitaan kansa syvissä riveissä myös kansallisena ryhdittömyytenä; vaikka päätöksen sisältöä pidettäisiinkin oikean suuntaisena, voi itse päätöksentekoprosessin selittelevä luonne nostaa esiin muistoja ajopuuna ajelehtimisesta sekä ehdollistumisesta korkeammalla taholla määritetyn politiikan ei-toivotuille sivuvaikutuksille.

Maailmankuvamme on siis kohdistunut Ukrainan kriisin kolmannelle kehälle, ja tälläkin kehällä näkymä on jähmettynyt oletukseksi lännen ja Venäjän välisen hankauksen jatkumisesta. Varmistetaan nyt vielä, että en tietysti esitä, että tämä hankaus olisi Suomen katseesta tai poliittisen liittosuhteemme dynamiikasta kiinni. Hankauksen juuret ulottuvat syvemmälle 2000-luvun taitteeseen, jähmettyminen Venäjän toimiin Krimillä ja Itä-Ukrainassa. Kapea tuo katseemme silti on. Etyj-tapauksen osalta se luultavasti sentään avartuu lähipäivien kuluessa.

***

Edit 6.7.2015: Lisätty muutama linkki sekä pohdintaa Etyjin parlamentaarisen kokouksen merkityksestä suhteessa Etyjin kokonaisuuteen. Aiheesta kirjoitti myös Jussi Niemeläinen 6.7.2015 Helsingin Sanomissa. Myös Etyjin kokous käynnistyi tänään. Avauspuheenvuorossaan presidentti Niinistö nosti esiin mm. ”liennytyksen perinteen vaalimisen” arvon sekä toisti käsityksensä siitä, että EU:n piirissä olisi syytä arvioida uudelleen pakotepolitiikan vaikutuksia Etyjin kokousten järjestelyihin. Niinistön puhe kokonaisuudessaan englanniksi löytyy täältä. Etyj-kokouksen etenemistä voi seurata järjestön sivuilta ja Yle Areenasta.

Kultaranta, tiedustelu ja kyberturvallisuus

Kultarannassa keskusteltiin turvallisuudesta laajasti, myös tiedustelusta, verkon vapaudesta ja kyberturvallisuudesta. Kuva: Wikimedia Commons.

Kultarannassa keskusteltiin turvallisuudesta laajasti, myös tiedustelusta, verkon vapaudesta ja kyberturvallisuudesta. Kuva: Wikimedia Commons.

Osallistuin kuluvana maanantaina käytyjen Kultaranta-keskustelujen työryhmään ”Tiedustelu, terrorismi ja turvallisuus”. Koin työryhmän annin monella tapaa mielenkiintoisena ja silmiä avaavana, mutta samalla hieman kapea-alaisena. Varautumista korostavan ajattelutavan vahvistumisen, ulkopoliittisen ulottuvuuden sekä toisaalta teknologisen kehityksen tuottamien haasteiden ja vapauden välisen jännitteen kaltaiset kysymykset eivät juuri työryhmän keskusteluun ehtineet nousta, kenties käytettävissä olleen ajankin niukkuudesta johtuen. Otan tämän haasteena ja kutsuna jatkaa keskustelua tärkeistä yhteiskunnallisista kysymyksistä täällä sosiaalisen median puolella: Kultaranta-keskustelut jatkukoot!

Suomen turvallisuus kansainvälisen turbulenssin ikeessä

Aloitan kuitenkin yleisillä huomioilla työryhmätyöskentelyn tunnelmasta, jonka voi mielestäni tiivistää kahteen teemaan tai ulottuvuuteen. Tätä ennen haluan vielä muistuttaa, että työryhmäkeskustelut käytiin aikaisempien vuosien tapaan Chatham House -säännön hengessä. Tämä tarkoittaa sitä, että kirjoitan seuraavassa vain keskustelun yleisistä teemoista ja tunnelmista, jotka eivät ole palautettavissa yksittäisiin puheenvuoroihin. Lisäksi haluan huomauttaa, että seuraavassa esitettävät näkemykset menevät myös ristiin omien, varsin yleisen tason tulkintojeni kanssa, eivätkä kaikki näkemykset välttämättä nousseet esiin Kultaranta-keskusteluista.

Ensinnäkin työryhmäkeskustelun tunnelma ja siitä keskustelujen julkiseen osioon koostettu yhteenveto paljastivat, että tiedustelun kannalta keskeiset viranomaiset – suojelupoliisi ja puolustusvoimat, sekä hieman osittain myös rajavartiolaitos – kantavat huolta mahdollisuuksistaan täyttää täysimääräisesti lakisääteiset tehtävänsä ja velvoitteensa, eli alueellisen koskemattomuuden takaamisen sekä kansalaisten perusoikeuksien ja valtiojohdon toimintavapauden turvaamisen. Samalla on todettava, että keskustelujen lomasta oli kuitenkin havaittavissa näkemys Suomesta edelleen hyvin turvallisena valtiona – ehkä juuri tämänkin perinteen mukaisesti turvallisuuden takaamiseen liittyvät kysymykset otetaan hyvin vakavissaan.

Huoli juontuu tulkintani mukaan kolmen tekijän summasta: 1) kansainvälisen politiikan ja uhkakuvastojen kompleksisuuden kasvu sekä tähän liittyvän teknologisen kehityksen tuottamat heijastevaikutukset Suomen yhteiskunta- ja oikeusjärjestyksen jatkuvuutta koettelevina riskeinä; 2) resurssien niukkeneminen suhteessa kompleksisuuden tuottamien haasteiden kasvuun; 3) lainsäädäntö ja toimivaltuudet. Oma asiantuntemukseni näistä kysymyksistä rajoittuu lähinnä kahden ensimmäisen tekijän arviointiin.

Ajatukset resurssien niukkuuden kanssa elämisestä ja tiedusteluvalmiuksia koskevan lainsäädännön muuttamisesta hallitusohjelman jo suuntaamalla linjalla olivat lähtökohtia, jotka selvästi vaikuttivat työryhmäkeskustelun taustalla. Hallitusohjelmassa tavoite siis asetetaan seuraavasti (ed. linkki, s. 33; kursivointi minun):

Hallitus vahvistaa […] uusien ja laaja-alaisten uhkien kuten hybridivaikuttamisen, kyberhyökkäysten ja terrorismin torjuntaa. Hallitus vahvistaa ulkoisen turvallisuuden sisäisiä edellytyksiä. Hallitus esittää säädösperustaa ulkomaantiedustelulle ja tietoliikennetiedustelulle sekä tarkentaa kokonaisturvallisuuden kannalta merkittävien maa-alueiden ja kiinteistöjen hankintaan sekä kaksoiskansalaisuuteen liittyvää lainsäädäntöä. Niiden valmistelun yhteydessä kiinnitetään huomiota perus- ja ihmisoikeuksien toteutumiseen.

Edellä lainatun otteen viimeinen lause on hieman onnettomasti kirjattu. Perus- ja ihmisoikeuksien tulee toteutua, pelkkä huomion kiinnittäminen näihin kysymyksiin ei yksin riitä. Ulkomaan- ja tietoliikennetiedustelun sekä toisaalta puolustusvoimien tilannekuva-analyysin edellytysten kehitystarpeet muodostivat kuitenkin kehyksen, jonka sisällä Kultaranta-keskusteluissa sekä työryhmän kohdalla liikuttiin. Ja kuten todettua, ajatus ei sinänsä ole mullistava tai uusi, vaan pikemminkin kevään kuluessa selvästi voimistunut. Kysymystä on muodossa ja toisessa käsitelty julkisuudessa melko vilkkaasti, etenkin tammikuussa 2015 julkaistun, puolustusministeriön alaisen työryhmän mietinnön jälkeen. Itse asiassa keskustelu oli vilkasta jo mietinnön valmisteluprosessinkin aikaan.

Tässä yhteydessä lienee hyvä mainita, edelliseen sitaattiinkin viitaten, että keskeinen kysymys turvallisuuden kasvattamisen ja kansalaisten vapauksien sekä perusoikeuksien toteutumisen latentista jännitteestä oli kyllä työryhmän keskusteluissa esillä. Jännitettä käsiteltiin nähdäkseni ihan aitona huolena, joskin myös kysymyksenä, johon ei juututtu. Vapauksien ja turvallisuuden väliseen jännitteeseenhän myös tasavallan presidentti vihjasi omissa puheenvuoroissaan, pariinkin otteeseen: vapaus ilman oikeutta ja mahdollisuutta turvallisuuteen on tyhjä arpa, jonka varaan emme voi tulevaisuuttamme rakentaa – näin taisi presidentin viesti vapaasti tulkittuna kuulua. Vaikka ymmärrän huolen turvallisuuden takaamisesta, kallistuu oma vaakani sittenkin huoleksi vapauden ja perusoikeuksien takaamisesta.

Toinen työryhmäkeskustelun yleistä tunnelmaa luonnehtinut piirre liittyy yleisempään riski- ja varautumisajattelun kasvuun. Uhkakuvapoliittisessa mielessä keskustelua leimasivat ajatukset sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden raja-aitojen jatkuvasta hämärtymisestä. Tähän liittyy läheisesti myös kansainvälisen politiikan vallan diffuusiosta valtioille aiheutuvat haasteet, jotka näkyvät suoraan kansainvälisen toimijakentän moninaistumisena ja toimintatapojen notkistumisena. Ajatus valtiotoimijoiden – etenkin liberaalien demokratioiden – kankeudesta mukautua nykymaailman kiivastahtiseen muutokseen oli teema, joka nousi esiin useissa yhteyksissä myös Kultaranta-keskustelujen julkisissa osioissa. Mielestäni tähän keskusteluun liittyi hieman häiritseviäkin piirteitä. Esimerkkinä mainittakoon ajatus autoritääristen yhteiskuntajärjestelmien (joista Kiina taidettiin mainita konkreettisena esimerkkinä) toimivaksi osoittautuneiden käytänteiden soveltamisesta suomalaiseen yhteiskuntaan. Toivottavasti tiedustelukysymyksissä nämä käytänteet kierretään kaukaa ja tukeudutaan itseluottamuksella omiin vahvuuksiimme, joihin kirkkaus ja läpinäkyvyys sopivat sävyinä huomattavasti hämäriä katveita paremmin.

Tilannekuvan kompleksisuuden lähemmälle tarkastelulle – sekä yleisesti keskustelu kansainvälisen politiikan muutostrendeistä ja uhkakuvastojen todenmukaisuudesta – jäi itse työryhmäkeskustelussa valitettavan vähän aikaa. Toisaalta olihan aihekin melkoisen laaja. Tähän liittyen esimerkiksi avoimen ’big datan’ mahdollinen hyödyntäminen osana tiedustelua tai muutoin massavalvontaan liittyvät kysymykset eivät nousseet keskustelua ohjaaviksi teemoiksi. Myös terrorismin olemusta ja kehitystä koskeva keskustelu, jota olisi kenties työryhmän otsakkeen perusteella voinut odottaa, jäi tiedustelun edellytyksiä koskevan keskustelun varjoon. Kyberturvallisuutta ja informaatiovaikuttamisen yhteiskunnallisia vaikutuksia sivuttiin muun keskustelun lomassa.

Tiedusteluvaltuuksien ja -käytäntöjen valvontaan liittyviä kysymyksiä sen sijaan kyllä käsiteltiin. Ylipäätään riippumattoman tiedusteluvaltuuksia tarkkailevan valvontajärjestelmän, jonka tullee toimia sekä parlamentaariselta että oikeudelliselta (riippumaton tuomioistuin?) pohjalta, luominen on keskeistä järjestelmän (ja sen varassa toimivien viranomaisten) legitimiteetin ja yhteiskunnallisen arvostuksen takaamisen kannalta. Tämä arvo nousi esiin useaan otteeseen muun muassa pääministeri Sipilän yleistä yhteiskunnallista tilannetta hahmottaneissa puheenvuoroissa (keskustelujen julkisissa osuuksissa): kansalaisten luottamus toisiinsa, yhteiskuntaan sekä sen instituutioihin ovat kysymyksiä, jotka liittyvät läheisesti myös tiedusteluvaltuuksien kehittämiseen.

Ajatuksia herättäneestä työryhmäkeskustelusta jatkaen otan seuraavassa kiinni lyhyesti kahdesta teemasta, jotka jäivät ajaltaan rajallisesta keskustelusta mielestäni uupumaan. Toivottavasti tämä vie Kultaranta-keskusteluja edelleen eteenpäin: 1) tiedustelun, siihen liittyvän uhkakuvapolitiikan sekä etenkin kyberturvallisuuskeskustelun kansainvälinen ulottuvuus ja turvallisuusdilemma; 2) turvallisuuskeskustelun yleinen tunnelma (varautumisen ja väistämättömien riskien orastuksen kausi) ja suhde kansalaisten itsensä toteuttamisen mahdollisuuksiin.

Kybervarustelun- ja informaatiovaikuttamisen negatiivinen kierre?

Mitä on kansainvälisyys? Tiedustelua käsittelevästä keskustelusta tähän kysymykseen saattoi saada varsin pessimistisen ja hämäryyksien täyttämän kuvan. Monella tapaa tämä on luonnollista: asiaan vihkiytyneiden viranomaisten tehtävä ei ole rakentaa omaa toimintaansa ruusunsävyisten pumpulikuvastojen varaan, vaan pikemminkin asettaa horisontti pahimpien mahdollisten oletusten ja skenaarioiden varaan. Oli miten oli, työryhmäkeskustelua ohjannut näkymä kansainvälisestä politiikasta – joka ehkä itsellenikin valkeni hitaana hämäläisenä vasta keskustelujen loputtua – näyttäytyi kansallisvaltioiden rajojen ulkopuolelta avautuvana uhkien ja vaarojen entistä sotkuisemmalta rihmastolta, jonka vaateisiin reagoiminen tuottaa huolta oman vastuunsa vakavasti ottaville viranomaistahoille. Toisaalta kansainvälisyys näyttäytyi keskusteluissa myös samanmielisten ja poliittisessa liittosuhteessa olevien valtioiden yhteistyönä. Etenkin siviiliviranomaisten perspektiivistä kansainväliset yhteistyöverkostot (toki esimerkiksi kansainvälinen kriisinhallintayhteistyö on keskeistä myös puolustusvoimille) ovat elintärkeitä tiedonlähteitä pienvaltiolle relevantin tiedustelutiedon hankkimiseksi. Tämä ei kuitenkaan onnistu ilman omia pelimerkkejä, joita yhteistyön merkeissä odotetaan vaihdannan välineinä.

Kansainvälisyyden käsittäminen uhkien upottavana suona sekä toisaalta samanmielisten verkostona jää kuitenkin joiltain kriittisiltä osiltaan vaillinaiseksi. Käsitykseen limittyy jännite, jonka purkaminen vaatii analyyttistä tarkastelua. Erityisen keskeistä on huomata, että emme tee omia varautumis- ja varustautumispäätöksiämme eristyksissä, vaan päätöksillämme on vaikutuksensa myös kansainväliseen ympäristöön, jonka herkästi tulkitsemme sijaitsevan ”tuolla jossain”. Tiedustelutoiminnan ja tilannekuva-analyysien kohdalla yhteys ei ehkä ole niin selvä, mutta esimerkiksi kyberturvallisuuteen liittyvissä ratkaisuissa (jotka myös liittyvät tiedustelukysymyksiin) yhteys kansallisten ratkaisujen ja kansainvälisen turvallisuusympäristön välillä käy – ainakin teoriassa – selvemmäksi.

Ensinnäkin on otettava huomioon, että kansainvälisten suhteiden olemuksen ytimessä oleva ajatus epävarmuuden hallinnasta ja siihen läheisesti liittyvästä turvallisuusdilemmasta koskee elimellisesti myös digitaalisen varautumisen ja turvallisuuden kysymyksiä. Itse asiassa kyberturvallisuuden kohdalla turvallisuusdilemmaherkkyys on jopa perinteistä, kineettisen turvallisuuden alaa kriittisempi kysymys. Tämä johtuu ennen kaikkea puolustuksellisten ja hyökkäyksellisten valmiuksien rajan hämärtymisestä kyberympäristössä, mutta myös siitä, että valtiot ovat menettämässä pitkään hallussaan pitämäänsä väkivallan monopolia juuri tällä sektorilla (mitä tietysti sitten myös käytetään hyväksi joidenkin valtioiden toimesta).

Pelkistetysti esitettynä turvallisuusdilemma syntyy valtiotoimijoiden kyvyttömyydestä saada vedenpitävää tietoa toisten valtioiden nykyisten ja tulevien intentioiden luonteesta. Tämä yksilöidenkin välisestä suhteesta analogisesti hahmotettava psykologinen dilemma sysää epävarmuuden pysyväksi olosuhteeksi kansainvälisiin suhteisiin. Epävarmuus on mahdollista ylittää esimerkiksi luottamusta lisäävillä toimilla, dialogilla ja käytäntöyhteyksien vahvistamisella, mutta ei koskaan pysyvästi ohittaa.

Ratkaisut epävarmuuden pysyvyyteen ja siitä johtuvat tulkinnat vastapuolen intentioista voivat olla luonteeltaan optimistisia, pessimistisiä, ideologisia tai suorastaan fatalistisia. Ratkaisu turvallisuusdilemman tulkintahaasteeseen saattaa johtaa oman varustelutason lisäämiseen, jota puolestaan voidaan edistää joko kehittämällä omia puolustuksellisia valmiuksia (ollen usein pienempien, status quo:n säilyttämiseen pyrkivien valtojen lähes automaattinen ratkaisu) tai vaihtoehtoisesti hyökkäyksellisiä valmiuksia kehittämällä, etenkin jos tulkinta vastapuolesta on niin pessimistinen, että ennaltaehkäisevän iskun suorittaminen oman turvallisuuden lisäämiseksi katsotaan käytännössä ainoaksi varteenotettavaksi vaihtoehdoksi. Turvallisuusparadoksi – jota siis kutsutaan yleisesti, mutta samalla hieman harhaanjohtavasti, turvallisuusdilemmaksi (johtopäätösten jälkeen varsinaista tulkintatason dilemmaa ei enää ole olemassa) – syntyy lopulta tilanteessa, kun kaksi tai useampi toimija pyrkivät vahvistamaan omaa turvallisuuttaan varustautumalla (vaikka sitten omasta mielestään puolustuksellisesti). Samalla varustelupäätöksiin liittyvistä tulkinnanvaraisuuksista johtuen (kyvyttömyys erotella varmasti hyökkäyksellisiä ja puolustuksellisia intentioita) päätökset saattavat johtaa syvenevään varustelukierteeseen, jonka seurauksena kaikkien osapuolten turvallisuus itse asiassa heikkenee, vaikka tavoite on alun alkaen ollut päinvastainen.

Robert Jervisin ja monien muiden kansainvälisen politiikan tieteenalan klassikoita hieman yksinkertaistaen turvallisuusdilemman hallinnassa on siis keskeistä huomioida kaksi tekijää: 1) mahdollisuus tehdä erottelu hyökkäyksellisten ja puolustuksellisten varustautumispäätösten välillä niin, että myös vastapuoli osaa tämän eron tulkita; 2) huomioida kansainvälinen tilanne sekä tiedostaa, tukeeko esimerkiksi aseteknologian kehitysvaihe hyökkäyksellisten vai puolustuksellisten kapasiteettien kehittämistä ja hyödyntämistä? Näihin tulkintoihin vaikuttavia tekijöitä ovat esimerkiksi maantiede, päättäjien aikaisempien kokemusten luomat uskomusjärjestelmät sekä esimerkiksi teknologian kehitys. Näistä etenkin teknologian luomat paineet osuvat suoraan kyberturvallisuusvarustelusta käytyyn debattiin. Kyberturvallisuudesta puhuttaessa, näin olen antanut itseni ymmärtää, puolustuksellisia valmiuksia on suhteellisen helppo kääntää tukemaan myös hyökkäyksellisiä valmiuksia. Vastaavasti keskustelussa on esitetty, ettei puolustuksellisten valmiuksien kehittäminen ole mahdollista ilman valmiutta suorittaa myös kyberhyökkäyksiä – tai ainakin tehokkaan puolustuksen järjestäminen vaatii myös hyökkäysvalmiuksien kehittämistä. Turvallisuusdilemmaherkkyyttä ajatellen tilanne on vähintäänkin ongelmallinen.

Suomen kaltaisen pienvaltion kannalta voi olettaa, että heittäytyminen kyberturvallisuusvarustelupolitiikkaan, joka siis edellä esitetyn valossa sisältää huomattavia turvallisuusdilemmajännitteitä, on lähtökohtaisesti valinta, jota tulisi välttää. Toisaalta se voi myös olla pakotettu valinta – Suomen kaltaisen pienen valtion mahdollisuudet liennyttää jännitteitä pelkillä varustautumispäätösten defensiivisyyttä korostavilla signaaleilla on rajoitettu. Tämä havainto johtaakin lopulta varsinaisen johtopäätökseeni ja suositukseeni.

Useat turvallisuusdilemmateoreetikot ovat korostaneet, että vastavuoroisen epäluulon kehän murtamiseksi löytyy välineitä myös varustelupäätösten ulkopuolelta. Sikäli kun esimeriksi Suomi katsoo tarpeelliseksi kehittää omia kybervalmiuksiaan (samat päätelmät voisivat toimia analogisesti myös informaatiovaikuttamiseen liittyvissä kysymyksissä), toivottavasti mahdollisimman defensiivisten intentioiden pohjalta, tulisi Suomen myös aktiivisesti kehittää tämän rinnalle toista, ulkopoliittisen aktiivisuuden raidetta. Suomi voisi panostaa sääntöperustaisen ja yhteistyövaraisen kansainvälisen järjestyksen mukaisiin prosesseihin, joissa pyrittäisiin edistämään sinänsä vielä lapsen kengissä olevaa monenkeskistä diplomatiaa kyber- ja informaatiovarustelukierteen hillitsemiseksi.

Ensinnäkin tämä kahden raiteen politiikka – defensiivisen, ennaltaehkäisyyn perustuvan varautumisen ja ulkopoliittisen vakauttamisen yhdistelmä – tulisi nostaa selvemmin myös poliittisen johdon strategiseksi ohjelmaksi. Tällä hetkellä keskustelua leimaa liiaksi varautumisen logiikka. Varautumisen ja turvallisuuden tuottamisen logiikan rinnalle nostettavat panostukset kansainvälisiin neuvotteluihin sekä monenkeskisen diplomatian keinoihin olisi myös rauhoittava viesti kansalaisten suuntaan – kansainvälinen politiikka saataisiin näyttämään sääntöperustaisena sekä nykyistä hieman ennustettavampana, millä saattaisi olla positiivisia vaikutuksia myös kansalaisten yleiseen tulevaisuususkoon. Mielestäni tällainen vaikutus on erittäin keskeinen myös valtiojohtomme vakaumuksessa ylläpitää kansainvälisiä puheyhteyksiä mahdollisimman laajasti kriisi- ja konfliktitilanteidenkin keskellä.

Se on kuitenkin selvää, vaikka julkisuusdiplomatian edistämisellä ja Suomen kansainvälisellä profiloitumisella tietty itseisarvo onkin, ettei pelkästä aloitteellisuuden ilosta kannata monenkeskisiä kokoontumisia rakennella. Esimerkiksi kyberturvallisuudesta ja informaatiovaikuttamisesta käytävään kansainväliseen dialogiin tulee suhtautua yhtä lailla pragmaattisesti, kuin mihin tahansa muuhun ulkopolitiikan alaan. Onnistumisen ja edistymisen mahdollisuuksien tulee olla sillä tasolla, että ne saattaa omaan horisonttiin kuvitella mahtuvan. Näin ollen toiminnassa kannattanee ensimmäisessä vaiheessa keskittyä ensisijassa jo olemassa olevilla foorumeilla vaikuttamiseen. Tukea EU:n ulkoasiainhallinnon kahdenvälisen kyberturvallisuusdialogin edistämistä, oli kyse sitten Yhdysvalloista, Intiasta, Kiinasta tai Venäjästä; tukea Eurooppa-neuvoston kyberdiplomatia-aloitteita; painottaa kyberturvallisuuskysymyksiä yleisten aseidenriisuntaa koskevien monenkeskisten neuvottelujen yhteydessä sekä pyrkiä kansainvälisten sopimusjärjestelmien kehittämiseen kyberturvallisuuden alalla; tukea Internetin demokraattisten ja valvontavapaiden vyöhykkeiden kehittämistä globaalilla tasolla. Yhtä kaikki, ulkoasiainministeriössä (ja valtioneuvostossa yleisesti) ollaan varmasti hyvin kartalla keskeisistä foorumeista ja vaikutuspaikoista, joissa profiloitumista voi toteuttaa. Kyse on enemmänkin siitä, että suuntaus näkyisi myös poliittisen päätöksenteon strategisissa painotuksissa varautumisajattelun rinnalla.

Turvallisuuskeskustelun yleinen tunnelma ja verkon vapaan käytön henkinen merkitys

Kolmen T:n työryhmän keskustelut siis pohjautuivat ajatukselle siitä, että tiedusteluvalmiudet on saatava tasolle, joka mahdollistaa kansallista turvallisuutta vaarantavien uhkien mahdollisimman tehokkaan ennaltaehkäisyn. Tällä tavoin voi yleistää, että tiedustelukysymyksen taustalla vaikuttava turvallisuuskäsitys lähtee edelleen liikkeelle varsin perinteisistä, moderneista lähtökohdista: koska turvallisuusuhkat, jotka edelleen sijaitsevat pääosin valtiomme rajojen ulkopuolella, ovat paikannettavissa, voidaan (ja tulee) niihin myös vaikuttaa ennen uhkien konkretisoitumista kriiseiksi. Koska kyseessä ovat inhimillisistä prosesseista juontuvat uhkat (erotuksena esimerkiksi ympäristökatastrofeista), kyetään niiden toteutumisesta saavuttamaan kriittistä tietoa, jota poliittinen päätöksenteko voi hyödyntää. Tämä on monella tapaa varsin terve suhtautuminen – on hyvä tietää, että turvallisuutta katsotaan voitavan edelleen ennaltaehkäisevästi tuottaa.

Modernia, ennaltaehkäisyä korostavaa turvallisuusajattelua vasten maailmalla on viimeisten vuosien aikana voimistunut jälkimoderni ajattelu, jossa hieman pelkistäen myönnetään, ettei kaikkia turvallisuusuhkia ole edes mahdollista ennakoida. Viranomaisten vaikutusmahdollisuudet epälineaarisesti syntyvien uhkien torjuntaan katsotaan olevan rajalliset. Tällöin turvallisuuspolitiikan kiinnekohta liukuu hiljalleen ennalta vaikuttamisesta yhteiskunnan kriisinsietokyvyn ja palautumisvalmiuksien kehittämiseen – siis turvattomuuden kanssa elämisen edellytysten kultivoimiseen – oli kyse sitten ympäristökaaoksen vaikutusten negatiivisten seurausten minimoimisesta tai esimerkiksi terrorismin kaltaisesta uhkakuvasta. Jälkimoderniin, resilienssin käsitteeseen läheisesti liittyvään turvallisuusajatteluun, törmää kasvavasti niin angloamerikkalaista turvallisuuskeskustelua kuin globaalihallinnan edellytyksistä käytyä keskustelua seuratessa.

Tämä trendi on verkkoturvallisuuden kannalta hieman ongelmallinen. Hieman karrikoiden voisi todeta, että käsitystämme Internetin mahdollisuuksista sävytti vielä joitain vuosia sitten visiot suurista demokraattisen osallistumisen kulttuurin sekä tasa-arvoisen kehityksen mahdollisuuksista. Kaikki tieto olisi yhtäkkiä kaikkien saatavilla ja ihmiset kykenevät vapaasti ja vilpittömästi osallistumaan keskusteluihin kaukaistenkin vaikuttajien ja kulttuurien kanssa. Nyt kuitenkin puhumme uhkakuvista, varautumisesta sekä informaatiovaikuttamisen ja -resilienssin kaltaisista käsitteistä. Edelleen kärjistäen: onko verkosta muodostumassa, jos ei suoranainen välttämätön taakka, niin ainakin hämärien katvealueiden ja turvattomuuksien leimaava tila, jossa meidän kuitenkin tulee päivittäin yhteiskunnallista toimeliaisuuttamme ylläpitääksemme operoida?

Tutkija Mari K. Niemi, joka myös osallistui Kultaranta-keskusteluihin, ehtikin jo niputtaa blogissaan demokratian tilaa käsitelleen työryhmän keskeistä antia seuraavasti:

Kultarannassa demokratian tilaa pohtineen työryhmän keskusteluissa toivottiin, että suomalaiset kokisivat kansalaisina enemmän yhteiskunnan omistajuutta sen sijaan, että asemoivat itsensä tyytymättömiksi asiakkaiksi.

Ja edelleen:

En usko, että esimerkiksi vaatimus suorista riveistä haasteiden edessä tai entistä synkempien uhkakuvien maalailu saa mukaan heitä, joille visiot yhteiskunnallisesta omistajuudesta ja omistautumisesta tuntuvat vierailta.

Näihin ajatuksiin kiteytyy myös toinen huomioni, joka koskee verkkoturvallisuuden, vapauden, taloudellisen toimeliaisuuden ja yhteiskunnallisen luottamuksen suhdetta – kaikki siis teemoja, jotka tavalla tai toisella nousivat Kultaranta-keskusteluissa esiin. Vapaus ei ole vain etuoikeus, vaan myös välttämättömyys liberaalin demokratiamme toimivuudelle (ja kyllä, myös talouskasvulle, kunhan vastuullisuudesta pidetään viranomaisten ja kansalaisten yhteistoimin huolta). Sama koskee viranomaisten nauttimaa luottamusta, joka Suomessa on tällä hetkellä eittämättä kansainvälisestikin vertaillen varsin korkealla tasolla. Verkko- ja informaatioteknologia on kuitenkin ala, jossa tämä luottamus saattaa rapista nopeastikin. Ihmiset tuottavat hirmuisen määrän henkilökohtaista informaatiota nettiin, josta se voi olla vielä pitkänkin ajan kuluttua viranomaisten kaivettavissa. Mitään takuita meillä ei ole siitä, että tulevaisuuden viranomaiset toimivat samoilla motiiveilla, kuin aikalaisemme – olemmehan rivien välissä myöntäneet, että viranomaisten ja kansalaisten suhde määrittyy mitä enenevissä määrin myös välittömien vaikutusmahdollisuuksiemme ulottumattomissa olevien kansainvälisten kehityskulkujen paineen seurauksena.

Keskeisempi tekijä on kuitenkin ihmisten luottamuksen rakentaminen ja vahvistaminen tässä ja nyt. Luottamusta voisi vahvistaa esimerkiksi kehittämällä erilaisia demokraattisia tiloja verkkoon. Maailmalla tilanne ei ole kovin valoisa tässä suhteessa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa kyberturvallisuuteen varattu budjetti on yli satakertainen määrärahoihin, jotka ovat varattu Internetin demokraattisen käytön edistämiseen (Brantly 2014, 151). Erilaiset kansalaisten osallistumismahdollisuuksia (tasa-arvon pohjalta, ei markkinaperustaisesti) lisäävät verkkoteknologiat olisivat kuitenkin tehokkaita instrumentteja kansalaisten tulevaisuususkon sekä teknologiaa kohtaan koetun luottamuksen lisäämiseksi. Tämä luottamus taas varmasti versoisi positiivisella tavalla myös kultaranta-keskusteluissa esillä olleen digitalisaation hyödyntämiseen sekä yleisesti kansalaisten itsensä toteuttamisen mahdollisuuksiin. Retoriikka, jossa verkosta maalataan synkeä, varautumisajattelun leimaama tila, saattaa kääntyä itseään vastaan ja eristää ihmisiä tekemästä asioita, mitä he parhaimmillaan kykenisivät itsestään irti saamaan. Puhumattakaan nyt siitä, että sananvapauden edistämisen tulisi olla meille itseisarvo.

Yhteenveto

Tiedustelusta, informaatiotilan kansainvälisestä luonteesta tai kyberturvallisuudesta puhuttaessa valtionjohdon olisi hyvä jo lähtökohtaisesti tukeutua kaksoisstrategiaan, jossa varautumisen logiikkaa korostavan raiteen rinnalla kuljetettaisiin vastapainona aktiivista diplomaattista sitoutumista ja sääntöperustaisen kansainvälisen järjestyksen merkitystä korostavaa linjaa. Esimerkiksi vuonna 2013 julkaistussa Suomen ensimmäisessä kyberturvallisuusstrategiassa kansainvälisyys vaikutetaan ymmärrettävän lähinnä kapeasta hyötynäkökulmasta omien kyberturvallisuuskyvykkyyksien kehittämiseksi. Pyrkimys kansainväliseen vaikuttamiseen kybernormiston ja kyberdiplomatia-aloitteiden kehittämiseksi voisi olla oivallinen tulevaisuuden painopiste Suomelle. Kyberturvallisuutta koskevien kansainvälisten neuvottelujen onnistuminen luonnollisesti lisäisi myös valtiotoimijoiden vastavuoroista luottamusta ja lieventäisi turvallisuusdilemman painetta. Toisekseen, aktiivisen ulkopolitiikan linja korostaisi kansainvälisen politiikan yhteistyövaraisen turvallisuuden kuvastoa myös Suomen kansalaisten näkökulmasta. Katteettomalle pohjalle tätä mielikuvaa ei kuitenkaan tule rakentaa, joskin yhtä lailla olisi onnetonta, jos kansalaisten käsitys kansainvälisistä suhteista vilisee ratkaisemattomia uhkakuvia, piileviä riskejä ja trollitehtaita ilman mitään varaventtiilejä. Tämä kuva kun ei todellisuutta sellaisenaan vastaa. Lisäksi se heikentää – näin rohkenen hieman spekulatiivisessa hengessä väittää – suomalaisten toimeliaisuutta ja rohkeutta hyödyntää verkon ja digitalisaation mahdollisuuksia täysimääräisesti.

***

P.S. Kaikkinensa Kultaranta-keskustelut olivat henkilökohtaisella tasolla hieno kokemus sekä Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua edelleen kesän kynnyksellä mukavasti piristävä tapahtuma. Ulkomaalaisten, varsin vaikutusvaltaisten puhujien kutsuminen oli mielestäni hieno kehitysaskel tapahtuman konseptille. Suuret kiitokset omalta osaltani tasavallan presidentille kutsusta tilaisuuteen sekä kaikille tilaisuuden järjestäjille onnistuneen tapahtuman luomisesta. Toivottavasti myös jatkossa tilaisuuteen kutsutaan nuoria tutkijoita sekä sosiaalisessa mediassa vaikuttavia keskustelijoita mukaan – näin myös keskustelun moniäänisyys sekä tilaisuuden jälkeinen tavoitettavuus vahvistuvat.

Kohti Kultarantaa 2015 – horisonttia laventamassa

Tasavallan presidentti Sauli Niinistön isännöimät, järjestyksessään kolmannet Kultaranta-keskustelut käynnistyvät huomenna sunnuntaina. Olen raportoinut blogissani useamman kirjoituksen voimin kahden aikaisemman Kultaranta-keskustelun (julkisen osan) antia sekä keskustelujen jälkilöylyjä. Vuosien 2013 ja 2014 tapahtumat esittelivätkin osallistujien ja teemojen valossa varsin laaja-alaisen, eri yhteiskunnan sektorit yhteen niputtavan käsityksen Suomen turvallisuuspoliittisen keskustelun ja päätöksenteon kentästä. Kultaranta-keskustelujen merkitystä arvioitaessa voitaneenkin hyvin puhua yhteiskunnan kokonaisturvallisuuden strategisen tason tunnelmien laaja-alaisesta luotaamisesta, kuitenkaan ajankohtaisia asiakysymyksiä unohtamatta.

Laaja-alaisesta hengestä huolimatta, kenties pienimuotoisen pelkistämisenkin uhalla, tilaisuuksista on saattanut poimia selviä painotuksia: Esimerkiksi vuoden 2013 keskustelut raivasivat maastoa kansallisen puolustusvalmiuden resurssipohjan turvaavalle poliittiselle konsensukselle (sekä hieman laveammin myös käsitykselle kansallisen puolustuksen suhteesta puolustuksen yhteistyövaraisten verkostojen merkitykseen Suomen turvallisuuspolitiikassa), joka sittemmin eräällä tavalla manifestoitui syksyllä 2013 asetetun puolustuksen parlamentaarisen selvitysryhmän suosituksissa. Onkin ollut varsin yllättävää huomata, kuinka puolustusvoimien määrärahakeskustelu vaikuttaa hallituspuolueiden melko yksiselitteisistä resurssipohjan kestävyyden takaavista lupauksista sekä tähän liittyvästä verraten laajasta poliittisesta konsensuksesta huolimatta käyvän edelleen, jos ei kuumana, niin ainakin tasaisen lämpöisenä.

Vuoden 2014 keskustelut puolestaan keskittyivät Venäjän ympärille. Keskustelujen teemojen asettamisen takaa tuskin on löydettävissä mitään yksityiskohtaista piiloagendaa, mutta voidaan olettaa, että ainakin pyrkimys yhteisen tilannekuvan edellytysten muodostamiselle, sekä yleisesti Venäjän merkityksen ja kehitysnäkymien ruodintaan eri yhteiskunnan sektoreita edustavien asiantuntijoiden näkökulmasta, lienee ollut tavoitteena. Toki keskusteluissa oli mukana muitakin teemoja. Kaikki osiot eivät kuitenkaan ole olleet aivan yhtä onnistuneita. Esimerkiksi vuoden 2014 keskustelujen kolmas, Suomen yhteiskunnallista uudistumista varsin yksipuolisella (ja muistini mukaan sotkuisella) talouspensselillä hahmotellut istunto (otsikko: ”Suomen sitko – millaiset eväät talouden ja yhteiskunnan uudistamiselle?”) oli ainakin allekirjoittaneelle pettymys. Keskustelu käpertyi pragmaattisen ratkaisukeskeisyyden ja yhteiskunnan moniulotteisuuden tunnistamisen sijasta lähinnä ongelmilla mässäilyyn ja syyllisten tunnistamiseen. Tällaisen negatiivisuuden kierteen luonnehtima tunnelma ei mielestäni istunut ongelmitta tilaisuuden arvoon ja luonteeseen. Ehkä tästäkin syystä Venäjään kohdistunut osio kommenttipuheenvuoroineen ja laajempine keskusteluineen nousi omissa papereissani vuoden 2014 tilaisuuden yhteiseksi nimittäjäksi.

Viime vuoden avauspuheessaan tasavallan presidentti esitti myös näkemyksensä Kultaranta-keskustelujen ideasta. Tilaisuudet eivät ole itseisarvoisia, totesi Niinistö. Lämpimiä on turha puhua – näin taisi viesti kuulua. Keskusteluja järjestetään tässä formaatissa silloin, kun tarvetta kotimaisen turvallisuuspoliittisen keskustelun yhteensovittamiselle, tilannearvioille sekä uusille ajatuksille tuntuu olevan. Ja viimeisen kolmen vuoden maailmanpoliittisten käänteiden lomassa tarvetta on tuntunut riittävän. Maailmanpolitiikan muutoksesta huolimatta suomalaisen turvallisuuspoliittisen keskustelun horisontti on kaventunut, kohdistuen erityisesti lähialueemme turvallisuusympäristön arviointiin sekä asevaraisen turvallisuuden kysymyksiin.

Yleisen tunnelman jännittyminen ja tästä seuraavan odotushorisontin kaventuminen ei tietysti ole vain suomalaisen turvallisuuspoliittisen keskustelun piirre – Ukrainan sota on vaikuttanut tunnelmien kiristymiseen laajasti, etenkin Euroopassa. Toisaalta horisontin kaventuminen ja strategisen katseen ”tiivistyminen” on ollut havaittavissa kotimaisessa keskustelussamme jo ennen Ukrainan sotaa, kuten olen blogissani jo ennen Ukrainan tapahtumien eskaloitumista esittänyt. Kyse ei ole pelkästään mistään metakeskustelun triviaaleista vireistä, vaan laajemmasta tunnelmasta, joka ei voi olla vaikuttamatta politiikan käytännön johtopäätöksiin tai resonoimatta kansalaisten tunnelmiin.

Toisaalta on huomattava, että muutos turvallisuuspolitiikan suunnasta käytävässä keskustelussa on tapahtunut historiallisesti merkittävänä aikana. Samalla kun Eurooppaa koskeva mittava kriisi – kriisi, jonka sisimmäisellä kehällä on käynnissä epäsymmetrisesti ja tietoisesti rajoitettu, mutta tästä huolimatta avoin sota – vangitsee katseemme, saamme kenties hieman yllätykseksemme huomata, ettei kriisi ole välttämättä jakamattoman globaalin huomion kohde. Tähän Euroopassa ei olla totuttu.

Kuten ulkoministeriön erikoistutkija ja professori Hiski Haukkala on todennut, kyseessä on ennen kaikkea alueellinen, Euroopan muita ongelmia vasten resonoiva ja ongelmien kierrettä vahvista kriisi. Ukrainan sota on Euroopan ja Venäjän kannalta edennyt pisteeseen, jossa on tarjolla vain häviäjien rooleja, parhaimmillaan kriisikierteen syvenemistä estäviä torjuntavoittoja (puhumattakaan itse Ukrainalle tarjolla olevista tulevaisuusnäkymistä). Ukrainan tulevaisuudella pelattu strateginen peli on edennyt toivottomalta vaikuttavaan limboon: sen tulevaisuus Euroopan unionissa on yhä kaukaisemmalta vaikuttava haave mittavista yhteiskunnallisista ja rakenteellisista ongelmista sodan ohella kärsivän Ukrainan kannalta; mutta niin on kaukainen myös Venäjän alkuperäisenä tavoitteena ollut Ukrainan integroiminen nyt väistämättä tyngäksi jäävään Euraasian unioniin, jonka rakennuspalikkana Ukraina olisi ollut avainasemassa.

Yhteiskunnallisilla kommentoijilla – kuten ihmisllä yleensäkin – lienee sukupolvesta toiseen taipumusta ylidramatisoida oman historiallisen kokemuksensa merkitystä. Suonette anteeksi, jos sorrun tähän samaan historiattomuuden helmasyntiin ja presentismin houkutukseen. En kuitenkaan voi olla korostamatta tilanteen historiallisuutta – onko Eurooppa (Venäjä siellä jo melko pysyvästi lienee) ajautumassa maailmanpolitiikan ulkokehälle? Ongelmaksi muutos muodostuu siinä vaiheessa, jos oma tilanneherkkyytemme ja uteliaisuutemme globaalin maailman syheröisten valtaverkostojen muutosten ymmärtämiseen alkaa omaehtoisen strategisen katseen kaventumisen myötä heiketä. Muutoksella on myös eettinen ulottuvuutensa. Tällöin kysymys koskee vastuutamme niin tulevista sukupolvista globaalissa mittakaavassa kuin globaalin eriarvoisuuden purkamista tässä ja nyt. Albert Camus’ta lainaten: “Real generosity towards the future lies in giving all to the present.” Ja jos näkemyksemme tulevaisuuden haasteiden kohtaamisesta rajoittuu vain oman napamme ympärille – ja mahdollisesti tässäkin rajauksessa spekulatiivisten ”rakenteellisten” ongelmien ja kestävyysvaje-olioiden vangitessa keskittymiskykymme tekojemme välittömistä seurauksista –, emme voi rehellisesti sanoa antavamme nykyhetkelle kaikkea sitä, mitä se ansaitsisi.

Tämän pitkähkön (ja pahoitteluni – osin synkeänkin) alustuksen tarkoituksena oli kiinnittää huomiota tulevien Kultaranta-keskustelujen teemoihin sekä tapahtuman formaatin hienoisiin muutoksiin. Tämän vuoden kattauksessa on nimittäin havaittavissa selvä viesti maailmaa kohti avautuvan mielenkiinnon ja uteliaisuuden lisäämisestä. Etenkin maanantain julkisena esitettävien keskustelujen ensimmäisen osan kansainväliset, statukseltaan arvovaltaiset vieraat siirtävät Kultaranta-keskustelut entistä kansainvälisemmälle tasolle. Tämä on ehdottomasti hieno, tilaisuuden sisältöä kehittävä lisäys tasavallan presidentiltä ja muilta tilaisuutta järjestämässä olevilta tahoilta.

Keskustelujen toinen kattoteema on Suomen kansallinen turvallisuus. Raja-aidat sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden välillä ovat entistä häilyvämmät, mikä noussee kattoteemojen tuoman viestin lisäksi esiin myös suljettujen ovien takana käytävän, terrorismin, tiedustelun ja turvallisuuden suhdetta ruotivan työryhmän keskusteluissa. Valitan, että pysyn nyt vielä tässä vaiheessa kovin yleisellä tasolla, mutta sanottakoon, että tämänkin teeman kohdalla on keskeistä ymmärtää turvallisuuden tuottamisen sekä toisaalta globaalisti avoimen, tasa-arvoisen, uteliaan ja tulevaisuususkoisen yhteiskunnan yhteensovittamisesta aiheutuvat paineet. Tämän herkkyyden tunnistaminen on keskeistä etenkin ajassamme, jota leimaa ilmeisen pakottavalta vaikuttava paine ulottaa pienvaltioidenkin käytännön turvallisuusvaikuttamista entistä ”ulommaksi” kansainvälisen politiikan meihin vaikuttavien prosessien ”etumaastoon” (ja nyt en viittaa vain perinteiseen monenkeskiseen ja kahdenkeskiseen diplomatiaan). Vastaavasti eteentyönnetyn turvallisuuden vastapainona kehittyy vaara turvallisuusajattelun luomien ”syvien” katveiden muodostumisen yhteiskunnan sisään. Hämärät käytännöt sopivat huonosti liberaalin demokratiamme pirtaan, mutta sisäisen turvallisuuden retuperälle jättäminen ei sekään ole realismia.

Yhdysvaltain entinen varaulkoministeri Strobe Talbott, Venäjän entinen valtiovarainministeri Aleksei Kudrin sekä Münchenin kansainvälisen turvallisuuskonferenssin puheenjohtaja Wolfgang Ischinger asettanevat keskustelujen ensimmäisessä sessiossa aikaisempaa laveammat nuotit osallistujien eteen – viittaahan ensimmäisen session otsikko (”The World Disorder?”) näköalaan, jossa Suomen paikkaa maailmassa olisi hyvä tarkastella myös Ukrainan sodan ja Euroopan sisäänpäin kääntyvän turvallisuusarkkitehtuurin kriisiä (mukaan lukien Euroopan unionin omat, sisäiset ongelmat) laajempiakin yhteyksiä vasten. Hyvä alku näkökulman laventamiselle on pyrkiä hahmottamaan, miten suhtaudumme ja reagoimme tasavallan presidentin puheissaan mainitsemaan ajatukseen Eurooppaa ympäröivästä ”konfliktien kaaresta” aina Ukrainasta Lähi-idän kautta Pohjois-Afrikkaan; tai mitä merkitsee tulkinta Euroopan liukumisesta ”ekspansiivisesta arvopolitiikasta defensiiviseen turvallisuuspolitiikkaan”.

En kuitenkaan halua väittää, että laajempia globaaleja näkymiä ei olisi myös aikaisempina vuosina käsitelty. Kyse on pikemminkin painotuksista. Lisäksi on selvää, että myös Suomen sisäiseen turvallisuuteen ja yleisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikan muotoiluun liittyvät kysymykset ovat edelleen keskeisiä ja ansaitsevat käsittelynsä, etenkin nyt uuden hallituksen aloittaessa taivaltaan (ehkä ulkoministeri Timo Soinia seuraten ”laajan turvallisuuskäsitteen mukaisesti”).

***

Kultaranta-keskustelujen seurantaan ja aikaisempien tunnelmien luotaamiseen (vain muutamia linkkejä mainitakseni):

James Mashiri on blogannut, paitsi aktiivisesti turvallisuuspolitiikasta, myös Kultaranta-keskusteluista:

– Blogi: https://fmashiri.wordpress.com/

– Tägi #kultaranta: https://fmashiri.wordpress.com/tag/kultaranta/

Janne Riiheläinen, joka tänä vuonna raportoi tunnelmista paikan päältä, on myös kirjoittanut aktiivisesti Kultaranta-keskusteluista:

– Blogi: http://uusimaanpuolustus.blogspot.fi/2015/06/kohti-kultarantaa.html

– HS:n kolumni (ulos lupausten mukaisesti poikkeuksellisesti jo tiistaina): http://www.hs.fi/blogi/korkeajannitys/

The Ulkopolitist on myös kirjoittanut perinteisesti tuntojaan Kultaranta-keskusteluista:

– Tägi #kultaranta: http://ulkopolitist.fi/tag/kultaranta-keskustelut/

Huomioita Pohjoismaiden puolustusministerien kannanotosta

Suomen ulko- ja puolustuspoliittinen keskustelu on kokenut useita sykäyksiä kuluvan kevättalven aikana. Viimeisin ja kenties intensiivisin sykäys koettiin viikonloppuna, kun Pohjoismaiden puolustusministerit julkaisivat kannanoton Pohjoismaiden puolustusyhteistyöstä ja kun Venäjän ulkoministeriö kirjaili oman vastauksensa tähän. Esittelen seuraavassa kolme huomiota puolustusministerien kannanotosta. Huomioita on syytä tulkita varsin perustavaa kysymystä vasten: mihin suuntaan Suomen ulko- ja puolustuspolitiikka on kehittymässä?

Ensimmäinen merkittävä nosto puolustusministerien kannanotosta koskee luonnehdintaa Venäjän sotilaallisesta uhkasta. Aivan suoraan asiaa ei vieläkään sanota, mutta kiertoilmauksia käyttämällä ei suoran uhkan toteamista lähemmäksi luultavasti päässe. Suomen turvallisuuspoliittisten linjausten osalta kyseessä olisi merkittävästä erosta. Perinteenähän on ollut kiinnittää sotilaalliset uhkakuvat laajempien alueellisten selkkausten heijastevaikutuksiin, ei suoriin uhkiin. Nyt puolustusministerit viittaavat, sen tarkemmin uhkakuvansa intensiteettiä tai luonnetta tarkentamatta, entistä selvemmin suoraan sotilaalliseen uhkaan, joka voi kohdentua (ja kohdentuu jo) myös Pohjolaan ja sen lähialueille ilman laajamittaista aseellista konfliktia Euroopassa.

Toinen Suomen turvallisuuspolitiikan perinteen kannalta merkittävä seikka liittyy ulko- ja puolustuspolitiikan suhteeseen. Suomessa on vannottu aina 1960-luvulta saakka periytyvään malliin, jossa ulko- ja puolustuspolitiikka limittyvät saumattomaksi turvallisuuspolitiikan kokonaisuudeksi. Tässä kokonaisuudessa puolustuspolitiikan on katsottu luovan staattisemmin toimivan perusrakenteen, jonka varassa ulkopolitiikan toiminnanvapautta ja tilannesidonnaista harkintaa saatetaan toteuttaa. Vaikka tähän kokonaisuuteen on sittemmin kokonaisturvallisuusajattelun suosion kasvaessa kiinnittynyt runsaasti myös sisäisen turvallisuuden tekijöitä ja muita nyansseja, on edellinen perusasetelma säilynyt, mikä näkyy konkreettisesti esimerkiksi Suomen puolustus- ja turvallisuuspoliittisen selontekojen jaossa ulko- ja puolustuspoliittiseen osaan.

Pohjoismaiden puolustusministerien tekstiin ulkopolitiikan keinovalikoima ei ole kuitenkaan nyt mahtunut, siitäkin huolimatta, että teksti on nimenomaan voimakkaasti ulkopoliittinen ulostulo uhkuvapoliittisine kirjauksineen. Tekstin turvallisuuspoliittista tilannekuvaa hahmotetaan sotilaspolitiikan kautta. Puolustusministereiltä tällaista painotusta saattaa toki odottaakin, mutta samalla on huomattava, kuinka Pohjolan ja Itämeren alueen vakauspolitiikasta puhuttaessa teksti on keinovalikoimaltaan ainakin suomalaista turvallisuuspoliittista perinnettä vasten tarkasteltuna niukka, perustuen yksinomaan puolustusyhteistyön kautta lähetettävien defensiivisten signaalien sekä edelleen näiden kautta vahvistettavien sotilaallisten pidäkkeiden tuottamien vakausolettamuksien varaan.

Käsitys Itämeren alueen sotilaspoliittisista, diplomatiaa haastavista jännitteistä ”uutena normaalitilana” tukee tätä tulkintaa. Perinteiselle ulkopoliittiselle toimeliaisuudelle ja aktiivisuudelle, joka saattaisi lieventää vastavuoroisen epäluulon ja tätä kautta syntyvän epävarmuuden negatiivista kierrettä, vaikuttaa olevan hyvin niukasti tilaa. Jännityksen ja epävarmuuden kierteen lieventymisen henkireikään, sekä tähän liittyen diplomatian toimintatilaan, ei kirjoituksessa viitata.

Ulkopoliittinen vaikuttaminen turvallisuuspolitiikan keinovalikoiman osana on joko jätetty kompromissina tekstistä pois tai sitä ei enää pidetä uskottavana keinona. Venäjän suurstrategisilla intentioilla sekä näihin liittyen Venäjän käsityksillä alueen turvallisuusongelmista (ja mahdollisista ratkaisuista), joihin ulkopoliittinen vaikuttaminen voisi kohdentua, tekstissä ei myöskään spekuloida. Myös ”kovemmat” ulkopolitiikan keinot jäävät mainitsematta (esimerkiksi EU:n yhteiseen pakoterintamaan ei tekstissä viitata, kenties Norjan ja Islannin mukanaolosta johtuen).

Puolustuspolitiikan ratkaisut nousevat näin ulkopolitiikan sijasta turvallisuuspolitiikan eturintamaan. Tässä suhteessa puolustusministerien teksti heijastelee maailmankuvaa, jossa vastapuolen toimintaan voidaan vastata korkeintaan kehittämällä puolustuksellisia signaaleja ja sekä ainakin lyhyellä tähtäimellä turvallisuustilannetta tasapainottaviksi tarkoitettuja pidäkkeitä.

Myös offensiivisemman logiikan mukaiset tulkinnat kirjoituksesta ovat mahdollisia. Tällaisessa mielenmaisemassa vastakkainasettelu ja sen taustalla vaikuttava epävarmuus katsotaan ylittämättömiksi. Tulevaisuudesta tehtävien tulkintojen tulee pohjautua pahimman mahdollisen olettamuksen varaan sekä käsitykseen turvallisuuden suhteellisuudesta ja jakamattomuudesta. Puolustusministerien kannanoton tilannearvio sisältää hyppysellisen kovapintaista, lähes fatalististakin realismia, mutta toistaiseksi tämä näyttää olevan toissijainen viesti – mainitaanhan kirjoituksessa Itämeren vakauden säilyttäminen (ei muuttaminen) nykyisen asetelman pohjalta keskeiseksi tavoitteeksi. Vakauden tavoite, ainakin itseisarvona, sopisi kankeasti fatalistiseen mielenmaisemaan.

Onko ulkopolitiikan ”unohtamisessa” sitten kyse ainoastaan kirjoittajien omaan hallinnonalaan keskittymisestä? Eikö Pohjoismailla ole tarjota yhtenäistä ulkopoliittista toimintalinjaa, jonka varaan puolustusministerit olisivat voineet edes sivumennen puolustuspoliittisten perusteidensa linjauksissa tukeutua? Vai onko kyseessä puhtaasti diagnoosista – onko ulkopolitiikan, vuoropuhelun ja monenkeskisen diplomatian tie todella kulutettu Itämeren alueen vakauspolitiikan osalta loppuun? Vai luenko kannanottoa kuin piru raamaattua sortuen ylitulkintaan?

Käsitys ulkopoliittisen tien ja vuoropuhelun loppuun kulkemisesta – oli kyse sitten monenkeskisestä diplomatiasta, matalan tason poliittisten yhteyksien vaalimisesta tai korkeamman tason bilateraalisuhteiden ja keskusteluyhteyksien ylläpitämisestä – asettaisi haasteen tasavallan presidentti Sauli Niinistön viimeisen vuoden kuluessa varsin voimakastahtoisesti linjaaman aktiivisen vakauspolitiikan Venäjä-pilarille. Toisaalta pilarimallin tarkoituksena lieneekin metaforisesti ilmentää sitä, ettei turvallisuuspolitiikan kokonaisuus kaadu yhden pilarin mukana, vaan kokonaisuuden kombinaatiot tuottavat politiikkaan joustavan elementin, joka myös vahvistaa tilannesidonnaisen harkinnan mahdollisuuksia.

Kolmas mielenkiintoinen tekijä, joka leimaa puolustusministerien kirjoitusta, on viime aikoina paljon huomiota herättäneiden hybridiuhkien melko vähäinen rooli tekstissä. Myös Hiski Haukkalan sunnuntaisessa Helsingin Sanomien haastattelussa mainitsemat yhteiskunnallisen vakauden ja sisäisen turvallisuuden matalamman intensiteetin piirteet eivät ole puolustusministerien kannanottoon nimesikään mahtuneet. Kannanotossa kyllä mainitaan yhteiset (läntiset) arvot sekä viitataan sivumennen informaatiovaikuttamiseen, mutta pääpiirteiltään teksti huokuu jälkimodernien uhkakuvastojen sijasta hyvin perinteistä henkeä: ilma-, meri- ja maavoimien suorituskykyä parantavat harjoitukset, huoltovarmuusvalmiuksien edistäminen puolustusteollisuussopimuksen kautta sekä pyrkimys yhtenäisempään sotilaalliseen tilannekuvaan luovat keinovalikoimana varsin konservatiivisen kuvan Pohjoismaisen puolustusyhteistyön käytännöistä – sekä turvallisuuden luonteesta.

***

Puolustusministerien kannanoton välikappaleet, joissa mainitaan Lähi-idän ongelmat, YK:n rauhanturvaoperaatiot sekä ilmastonmuutoksen tuottamat riskikuvastot, vaikuttavat tekstin kokonaisuutta leimaavaan sotilaalliseen alarmismiin nähden varsin rutiininomaiselta, lähes päälle liimatulta litanialta (varsinkaan kun tekstissä mainitut yhteistyötoimet sisältävät näihin nähden, kenties YK:n operaatioita lukuun ottamatta, melko vähän yhtymäkohtia).

Sotilaallisen painotuksen ja uhkakuvastonsa osalta Puolustusministerien kirjailemaa tekstiä voi sen sijaan pitää merkittävänä puhetapahtumana. Samalla on kuitenkin hyvä pitää mielessä, että kyseessä on medialevitykseen tuotettu, sisäpoliittisen kohdeyleisönsäkin sisältävä paperi, jota tulee lukea myös kompromissien sävyttämänä tuotoksena. Toisaalta juuri tätä ajatusta vasten on hieman yllättävää huomata, kuinka merkittäviä muutoksen siemeniä tekstiin kytkeytyy. Suomen NATO-suhteen osalta teksti on nähdäkseni paljon yllätyksettömämpi kuin mihin esimerkiksi Venäjän ulkoministeriön kautta välittynyt reaktio voisi antaa viitata. Tämä ei tietysti tarkoita, etteikö Venäjä olisi taiten reaktiotaan asettanut, mutta reaktio ei tällöin välttämättä kohdistu tähän kyseiseen tekstiin, vaan laajemmin Pohjoismaiden mahdolliseen orientaatioon. Myös Suomessa ja Tanskassa häämöttävät vaaliasetelmat saattavat liittyä kuvaan, mutta tällainen spekulaatio vie helposti ohi itse asiasta.

On mielenkiintoista nähdä, miten kannanoton henki tulee näkymään tulevan hallituskauden ulko- ja turvallisuuspoliittisissa linjauksissa (hallitusohjelma, tuleva kokonaisturvallisuusselvitys, mahdollinen NATO-selvitys sekä turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteko). Ja minkälaisen roolin puolueiden toisistaan jatkuvasti erottumassa olevat ulko- ja puolustuspoliittiset kannat saavat hallitusneuvotteluissa. Yhteiset, konsensukseen johtavat nimittäjät vaikuttavat harventuvan tasaisesti vaalien lähestyessä. Paradoksaalista kyllä, suurimpia yhteisiä nimittäjiä tarjoaa juuri Pohjoismainen puolustusyhteistyö, jolla vaikuttaa olevan melko vankkumaton tuki niin puolueiden kuin kansankin piirissä. Tämäkin yhteistyö voi, kuten kenties nyt saatamme hahmottaa, perustua usealle eri tilannekuvalle, tavoitteelle ja intensiteetille.

Toinen keskeinen kysymys koskee sitä, kuinka laajasti tällainen tulkinta on jaettu ja koordinoitu Suomen ulkopoliittisen johdon kesken. Erityisen polttavaksi kysymys nousee, kun otetaan huomioon puolustusministerien kirjoituksesta huokuva eetos, jossa perinteisesti Suomessa vahvoina pidetyt ulkopoliittiset keinot vakauspolitiikan työkalupakissa vaikuttavat jäävän järeämpien ratkaisujen katveeseen. Erityisesti tätä kannattaa tarkastella tasavallan presidentti Sauli Niinistönkin peräänkuuluttaman neljän pilarin mallia sekä sen painotuksia vasten. Aina loppuvuoteen 2014 saakka Suomen turvallisuuspolitiikka vaikutti varsin yhtenäiseltä, korkeasti koordinoidulta ja jämäkältä (oli sen suunnasta sitten mitä mieltä tahansa). Nyt, Suomen eduskuntavaalien edellä, turvallisuuspolitiikka on liikkeessä ja elossa, tai ainakin se vaikuttaa hivenen vähemmän koordinoidulta. Ainakin se on käynyt selväksi, ettei presidentti Niinistön toivomaa vaalirauhaa turvallisuuspoliittisten kysymysten osalta saavutettu. Perimmäinen syy tähän taitaa tosin sittenkin piillä Suomen rajojen ulkopuolella.

Puolustusyhteistyö ja ulkopolitiikan liike

Lyhyehkön mediakatsauksen perusteella Ruotsin ja Suomen puolustusyhteistyöselvityksestä laadittu loppuraportti (tai sen julkiseen jakeluun annettu tiivistelmä) otettiin sisältönsä osalta Suomessa varsin kuuliaisesti vastaan. Yhteistyöselvityksen julkinen osa ei näemmä tuottanut suurempia yllätyksiä. Puolustushallintojen toimesta laadittu raportti keskittyikin käytäntöihin sekä operatiivisen tason yhteistyömahdollisuuksien laajentamisen haarukoimiseen. Puolustusyhteistyön poliittisen tason syventämistä koskevat suositukset jätettiin, nähdäkseni aivan oikein, raportista pois. Käytännöllisen ulottuvuutensa lisäksi raportti esittelikin viestin mahdollisuuksien maailmasta sekä potentiaalisesta turvallisuuspolitiikan liikkeestä. Tämä viesti esitettiin jännitteisessä ajassa, jonka tulkitaan helposti valtioiden toiminnallisen vapauden tilaa kaventavaksi. Selvityksen julkistaminen siis huokui eräänlaista voluntaristisen teleologian henkeä, mutta ilman pakottavaa teleonomiaa.

Selvityksen funktionalistinen ja maltillinen henki siis istui ilmeisen hyvin siihen laajaan poliittisen tuen mielenmaisemaan, jota puolustusyhteistyö Ruotsin kanssa osana laajempaa pohjoismaista ja eurooppalaista kokonaisuutta Suomessa vaikuttaisi nauttivan. Kriittinen keskustelu selvityksen niukahkon julkisen annin osalta vaikuttaa pikemminkin kohdistuneen sotilasteknisiin kysymyksiin. Raportin poliittinen viesti on otettu pitkälti sellaisenaan vastaan.

Mahtaako olla niin, että tasavallan presidentin syksyn ja talven mittaan jo lähes doktrinaaliselta kalskahtava muotoilu neljän pilarin varassa toimivasta aktiivisesta vakauspolitiikasta toimii myös vaalien ylimenokauden mittaisena sisäisenä vakauttajana? Jatkuvuuden välineellinen arvo kun on eittämättä ollut eräs presidentti Niinistön ajattelua ohjaavista lähtökohdista: ”Ulkopolitiikassa jatkuvuudella on sijansa. Se tuo ennustettavuuden myötä vakautta ympäristöömmekin”, totesi presidentti virkaanastujaispuheessaan kolmisen vuotta takaperin. Jatkuvuus ei kuitenkaan ole paikallaan pysymistä: ”Maailman muutoksessa on kuitenkin tärkeä pitää katse tulevaisuuteen”, jatkoi Niinistö puheessaan. Mahdollisuus liikkeeseen, kuten myös toiminnanvapauden ylläpitämiseen vaadittava aktiivisuus, vaikuttaa kirjaillun Suomen ulkopolitiikan olemukseen – tai ainakin näin uskottelemme ja pyrimme viestittelemään. Oma usko on jo hyvä lähtökohta, mutta mahtavatko muut uskoa samoin?

Ruotsin ja Suomen puolustusyhteistyön laajentamisen mahdollisuus liittyy verkottuneen puolustuksen kumppanuusrakenteista koostuvaan yhteistyövaraisen turvallisuuspolitiikan pilariin. Kuulostaa kankealta, mutta näin puolustusyhteistyön roolia ulko- ja turvallisuuspolitiikan kokonaisuudessa nyt ilmeisesti hahmotetaan. Puolustuskumppanuuksien muodostaman pilarin yhteyttä kansainväliseen yhteisöön ja sen normeihin hahmotettiin puolestaan hiljattain Ulkoasiainministeriön julkaisemassa turvallisuuspoliittisen yhteistyön katsauksessa. Katsausten ja raporttien julkaisuajankohdat sekä sisällöt vaikuttavat vähintäänkin saumattomaksi koordinoidulta kokonaisuudelta.

Kansallisen puolustuksen pilarin vahvistamiseen tähtäävää konsensushenkisyyttä on puolestaan viritelty jo kesän 2013 Kultaranta-keskusteluista saakka. Paine puolustusmäärärahojen korottamiselle on kasvanut, eikä tämä selity yksinomaan Ukrainan sodalla ja Venäjän toiminnalla. Aivan kaikenkattavasta konsensuksesta ei tässä kohdin tosin voi puhua, mutta parlamentaarisen enemmistön tämän pilarin vahvistaminen melko varmasti tulee taakseen saamaan – ainakin ajatuksen tasolla; toteutus kun ei pääse elämään taloudellisista realiteeteista – turvallisuusaspektin kun sisältävät nämäkin – vapaassa tyhjiössä.

Mennen syksyn kasakkapuheet niputtivat talouden ja puolustuksen – laajasti ymmärrettynä – nähdäkseni saman kokonaisuuden alla. Seuraavaksi ilmeisesti selvitetään, miten kansalaisten henkisen mielenmaisema kiinnittyminen tähän kokonaisuuteen varmistetaan osana yhteiskunnan turvallisuusstrategiaa.  On myös vihjailtu, ettei ratkaisu näin jälkimodernien hybridiuhkien ja riskiyhteiskunnan aikakaudella enää löydy kylmän sodan aikaisesta henkisen maanpuolustuksen suureellisesta, mutta pidättäytyvästä eetoksesta. Kuuleman mukaan tarvitaan ketterämpiä, dynaamisempia ja jopa vastustajan etumaastoon tähtääviä henkisiä kykyjä asianmukaisine informaationhallinta- ja kyberkapasiteetteineen. Puolustuksen tilaulottuvuus hämärtyy hiljalleen muodottomaksi etääntyen sieltä, missä turvallisuuden vaikutusten tulisi tuntua. Se on vaikea yhtälö. Saa nähdä miten tämä paletti pysyy lapasessa ilman, että toiminnan logiikka kääntyy alkuperäisiä tavoitteitaan, eli kansalaisten turvallisuuden vahvistamisen ja vakaan oikeusvaltion suojelemisen vaateita vastaan.

Ja sitten tulee NATO. Kaikkein reipashenkisimmät irtiotot ovat nyt ilmeisesti laitettu sivuun ”hyvässä yhteisymmärryksessä” yllättäen varsin mutkikkaaksi äityneen vaaliasetelman edeltä. Vielä vuosi sitten, muutama kuukausi ennen kokoomuksen kevään 2014 puheenjohtajavaaleja, oli vaikea edes kuvitella mahdollisuutta, jossa tuleva hallituskokoonpano voitaisiin muodostaa ilman ainuttakaan selvästi NATO-myönteistä puoluetta (joita meillä kaiketi on kaksi). Ei tämä mahdollisuus edelleenkään kaikkein todennäköisin välttämättä ole, mutta mahdollisuuksien rajoissa kuitenkin. NATO-jäsenyysneuvotteluiden käynnistämisen kategorisesti (siis puhtaasti maailmankuvallisista lähtökohdista ilman tilannesidonnaisesti elävän harkinnan mahdollisuutta) kieltävät puolueet ovat toki yhtä vähissä. Aikanaan vaaliasetelmien hämärästä hahmottuvien hallitusneuvotteluiden valutalkoot saavat näin ollen turvallisuuspolitiikan kohdalla Suomen ja Ruotsin puolustusyhteistyöstä tarvittavaa pohjustetta. Viimeksi kun ei kuulemma mennyt valu ihan vaateriin…

Syventyvä NATO-kumppanuus omine mahdollisuuksien maailmoineen esitetään virallisessa ulkopoliittisessa puheessa osana samaa länteen osoittavaa vektoria, jonka luomaa toiminnanvapautta Ruotsin ja Suomen yhteistyön katsotaan nyt erityisesti edistävän. Vektorien voimamomentit vaikuttaisivatkin tarjoavan näppärän metaforan pilarirakennelman sisäisen dynamiikan hahmottamiseen. Toisin kuin mekaniikan laeissa, tässä kokonaisuudessa vektorien liike ei kuitenkaan hahmotu nollasummapelinä suhteessa kappaleen ytimestä löytyvään tasapainotilaan.

Politiikalla nimittäin voidaan joko estää tai luoda uutta tilaa ja momenttia liikkeelle. Vai muistatteko vielä kun silloinen Venäjän asevoimien komentaja Nikolai Makarov herätti keväällä 2012 Helsingissä kohua tuomitsemalla Suomen NATO-yhteyksien lisäksi myös Pohjoismaisen puolustusyhteistyön näkymät Venäjän intressien vastaisena. Makarov otettiin seuraavana päivänä hiljattain virkaan valitun presidentti Niinistön toimesta pienimuotoiseen nuhteeseen, eikä ainakaan vastaavan tason julkisia avauksia ole käsittääkseni sittemmin kuultu. Kaikkinensa merkittävä tapahtuma ja kokemus, myös jos sitä heijastelee Ruotsin ja Suomen puolustusyhteistyön kautta nyt hahmotettavaan horisonttiin sekä sen avaamiin liikkeen ja suunnan mahdollisuuksiin. Tätäkin taustaa vasten on tärkeää, että lupaus liikkeestä tulee myös käytännössä lunastetuksi. Voiko siis neljän pilarin mallissa harrastaa liikettä valituilla vektoreilla ilman, että tämä on pois kokonaisuuden vakaudesta. Luottamus vastauksen myönteisyyteen vaikuttaa tällä hetkellä jokseenkin ilmeiseltä.

RAJA HAJATUKSIA

Pohdintoja politiikasta, rajoista ja maailmasta

Grauzas!

Just another WordPress.com site

tamperekroketti

Krokkaamalla ympäri maan!

PAXsims

Conflict simulation, peacebuilding, and development

The Disorder Of Things

For the Relentless Criticism of All Existing Conditions Since 2010

Critical Geopolitics

Gerard Toal (Gearóid Ó Tuathail). Writing on the world political map

Justice in Conflict

On the challenges of pursuing justice

rogermacginty

peace, conflict and international relations

Progressive Geographies

Thinking about place and power - a site written and curated by Stuart Elden

osmoapunen

A fine WordPress.com site

Epämuodikkaita ajatuksia

Sota on valtioiden elinkysymys, elämän ja kuoleman piiri, tie nousuun tai tuhoon. Siksi siihen ei pidä kevytmielisesti mennä. Sun Tzu

Random thoughts

Sanottua: "Epäviralliseksi some-upseeriksi nousseen James Mashirin aina turpo-asioissa ajan tasalla tai vähän edelläkin oleva blogi tapahtumien käänteistä. Suomeksi, och på svenska."

Itsen alistus

Työ, tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa

Yanis Varoufakis

THOUGHTS FOR THE POST-2008 WORLD

Michael Roberts Blog

blogging from a marxist economist

Rötösherranen

Kirjoituksia hämmentävästä ajasta

Music for stowaways

Rollo's blog about music and stuff