Opettaminen on kasvatustehtävä

Evan johtaja Matti Apunen avasi Hesarin vakiopalstallaan sanaisen arkkunsa suomalaisen koulutuksen ja opettajuuden tilasta. Kirjoitus oli taattua, polemisoivaa Apusta – retorisia kysymyksiä, reipashenkisiä yleistyksiä, jonkin verran tarkoitushakuiselta vaikuttavaa mutkat oikovaa argumentointia.

Apusen pohjimmainen huoli taisi koskea valinnan vapautta. Tai tarkemmin tasapäistävän koulutusjärjestelmämme luonteesta aiheutuvaa valinnan vapauden puutetta. Vanhempien pitäisi pystyä valitsemaan, ei vain koulua, vaan myös opettajat, sillä kouluissa on joka tapauksessa ”hyviä, keskinkertaisia ja huonoja opettajia”, Apunen penää.

Huonoja ja hyviä opettajia suhteessa mihin ja millä mittareilla, saatat kysyä. Yksittäiseen oppilaaseen käytettävä aika, uudet kurssi-ideat? Ehkäpä suoraan oppilaille annetut arvosanat? Ajatus liittyy sinänsä merkittävään ja tärkeään kysymykseen: miten ja millä perusteilla koulutusta ja opetusta tulisi kehittää sekä mihin asioihin halukkuus tällaiseen kehittämiseen perustuu.

Apusen ajatuksena vaikuttaisi olevan, että perusopetuksen kehittämistä varten tulisi perustaa monella muulla koulutussektorilla jo muodissa oleva intensiivijärjestelmä, jonka avulla myös perusasteen opettajat voidaan tuoda eräänlaisten rajoitettujen markkinasignaalien piiriin. Apunen järkeilee:

Yksityisellä sektorilla on jatkuva tarve kehittää omaa toimintaansa ja levittää hyviä ideoita eteenpäin. Mutta mitkä mahtavat olla nykykoulun opettajan kannusteet tehdä ammatillisia kumouksia?

Opettajat saavat erilaisia haittakorvauksia, mutta harvemmin selviä palkkioita onnistumisesta tai uuden keksimisestä. Hyvin suoriutuvat saattavat saada pieniä palkankorotuksia.

Parhaita tai selvästi ammattiaan kehittäviä opettajia voisi palkita tukevammin kertaluonteisilla vuosibonuksilla.

Ovatko opettajat siis niin tasapäistävän, julkisen hyödykeajattelun loukkuun jäävän palkkarakenteensa vankeja, ettei motivaatiota oman opettajuuden tai käytäntöjen kehittämiseen löydy? Jotain irvokasta, mutta samalla ihailtavaa on siinä määrätietoisuudessa, jolla Apunen on valmis sitomaan yhteiskunnallisen edistyksen sytykkeet näinkin vulgaarin utilitarismitulkintaan. Kasvatustehtävään liittyvät itseisarvoiset ideaalit eivät näemmä tähän yhtälöön ole liitettävissä. Ei rahan mittaa, ei kehitystä.

Itse olen käynyt aineenopettajan pedagogiset opinnot. Näiden opintojen sekä käytännön kokemuksen kautta (olen enimmäkseen tosin opettanut ja osallistunut koulutuksen kehittämistoimintaan yliopistossa) ymmärrän asian melko lailla eri vinkkelistä kuin Apunen. Opettajana kehittyminen kumpuaa halusta kasvattaa, luoda parempaa yhteiskuntaa. Opettajuus, aivan kuten mikä tahansa yhteiskunnallinen asema, perustuu tarpeeseen jatkuvasti kehittää ja jalostaa omaa osaamistaan vuorovaikutuksessa opiskelijoiden/oppilaiden ja ympäröivän yhteiskunnan kanssa. Oppiminen on elinikäinen prosessi, myös opettajalle. Tämä lienee ensimmäinen asia, joka jokaiselle opettajakoulutuksen auskultantille on vähintään viimeiset 20 vuotta iskostettu aivokuoreen.

Apunen siis pelaa osittain lukijan huomion tietyistä olennaisista kysymyksistä toisaalle ohjaavaa peliä esittäessään, ”että nykykoulu ei palkitse riittävästi hyviä eikä herättele huonoja” opettajia. Keskeinen kysymys ei kuitenkaan ole kuluttajien tai valtion, ei edes koulun tai kunnan antamat rahalliset intensiivit (mihin ikinä perustuisivatkaan). Keskeistä on opettajan oma halu ja motivaatio kehittää itseään. Siihen nykyisetkin palkkarakenteet, globaalissakin mittakaavassa poikkeuksellisen laadukas ja suosittu opettajankoulutus sekä yhteiskuntamme perustavat arvot antavat aivan riittävästä insentiivejä. Lisäksi varsin pitkäjänteisesti aina 1980-luvulta rakennettu opetussuunnitelmakulttuuri, joka lisää sekä koulujen että opettajien omaa liikkumatilaa niin opetuksen sisällön kuin toteutuksenkin suhteen, antaa varsin hyvät rakenteelliset olosuhteet opettajuuden ja kasvatustehtävän kultivoimiseen.

Aivan polemiikkinsa loppupuolella Apunen alkaa osua jo johonkin olennaiseen esittäessään:

Jos koulu tehostaa oma-aloitteisesti toimintaansa ja siitä koituu selvää säästöä, jonkin kohtuullisen osuuden kertyneestä hyvästä voisi mainiosti käyttää uutta luovien kannusteisiin – tai lisäopetustunteihin.

On hyvä muistaa, että opettajan ja oppilaan lisäksi oppimistuloksiin vaikuttavat oppimisympäristöt. Koulujen ja kuntien tasolla kehittämisinsentiivit voisivat olla näitä koskien järkevämpi ajatus, koska tällainen kuvio iskee kasvatustehtävän sijasta enemmänkin koulujärjestelmän instituution rakenteisiin ja sieltä paljastuviin hankauksiin. Kuntatasolla ajatus voisi ideaalitilanteessa ollakin toteuttamisen arvoinen. Tällaista ajatusta voisi virittää tekemällä näkyvämmäksi esimerkiksi kuntien välistä kilpailuasetelmaa, jossa insentiivit allokoitaisiin esimerkiksi valtakunnallisen minimitason ylittävien valinnaisten aineiden opetuksen resurssien lisäämiseen. Tai vaikkapa koululle/kunnille uusien oppimisympäristöjä raikastavien virikkeiden sekä infrastruktuurin rakentamiseen. Tällaisen korvamerkityn rahan valvominen ei pitäisi olla mikään mittava urakka.

Suoraan sanoen en tiedä, miten asiat nykytolallaan ovat tässä suhteessa järjestetty, mutta heitetään nyt ummikkomaisesti tällainen idea rakentavassa hengessä ilmoille. Samalla on tosin todettava, että tällainen järjestely luultavasti lisäisi jossain määrin ydintoimintaa – siis toiminnan institutionaalisista rakenteista irrotettavissa olevaa kasvatustehtävää – nakertavaan hallinnointiin meneviä kulueriä, esimerkiksi uusien mittaus- ja kontrollijärjestelmien sekä raportointikäytäntöjen muodossa. Ja näin sitä enemmän mitä reilummin insentiivipolitiikka kohdistuu joko a) määrälliseen oppilasmassan suorituksien mittaamiseen tai b) sisällöllisiin aloitteisiin ja niistä raportoimisiin.

Apusen hypoteettinen ratkaisu tähän pulmaan saattaisi löytyä hänen markkinaidealismistaan, jossa hallinnan hoitaisi rationalistisesti täydellisen informaation tilassa koulutuskulutusvalintojaan punnitsevat vanhemmat. Nämä koulutuskuluttajat siis hinnoittelisivat markkinamekanismin mukaisesti insentiivit julkisen vallan puolesta. Se, mitä tällaisesta järjestelystä seuraisi nykytilanteessa (puhumattakaan laajemmasta muutoksesta, jonka tällaisen järjestelyn kitkaton toteuttaminen ympärilleen vaatisi) jääköön lukijoiden pääteltäväksi. Mietittäköön asiaa vaikka valinnan vapauden instrumentaalisen arvon ja oikeudenmukaisuuden perustavien arvojen suhteiden näkökulmasta.

Keskeisempää on kuitenkin tiedostaa ne filosofiset ja kulttuuriset tekijät, joiden kautta koulujen toiminnan tehostamiseen liittyvät seikat ovat irrotettavissa kasvatustehtävän ja koulutuksen käytäntöjen vuorovaikutteisuuteen tähtäävästä eetoksesta, joka ohjaa (tai tulisi ohjata) opettajia markkinamekanismeista riippumatta ja niiden jälkeenkin. Jälkimmäistä elementtiä Apunen ei kirjoituksessaan huomioi. Kyllä hän fiksuna ihmisenä tämän varmasti tiedostaa, mutta ehkä se ei vain mahdu hänen vakiopalstansa itseään toistavaan viitekehykseen.

Lopetetaan nämä ajatukset pitkään, mutta oivaltavaan lainaukseen Helena Linnan Apuselle vastineena kirjoittamasta, tämänkin blogipäivityksen ydinteesit mainiosti tiivistävästä mielipidekirjoituksesta:

Apunen vaatii vanhemmille oikeutta saada valita lapsensa koulu. Se on mahdollista jo nyt. Lasta ei ole pakko panna lähikouluun. Mutta vanhempien toivekoulussakaan mikään ei takaa sitä, että lapsi pääsee vanhempien haluaman opettajan luokalle. Konflikteja voi syntyä toivekoulunkin opettajan kanssa. Millaista järjestelmää Apunen ehdottaa, jotta jokaiselle vanhemmalle taattaisiin oikeus saada lapsensa haluamansa opettajan luokalle?

Olen tavannut lukuisia opettajia, jotka ovat innokkaita kehittämään luovasti opetustaan. Heidän ensisijainen kannustimensa on suuri kiinnostus ihmisen kasvuun ja oppimiseen. Nämä opettajat tekevät työtä sydämellään. En usko, että tässä työssä parhaisiin saavutuksiin pääsevät ne, joiden vahvana kannustimena ovat taloudelliset palkkiot.

P.S. Kiitokset Poutasen Mikolle blogitekstin kokoavan ajatuksen liikkeelle sysäämästä intellektuellista insentiivistä.

Mainokset

Blogipaluu: Vielä kerran suomettamisesta

Heti alkuun pahoitteluni blogini parin kuukauden mittaiseksi vierähtäneestä, ennalta ilmoittamattomasta tauosta. Blogitauko ei ole tarkoittanut sitä, että ajatus olisi jotenkin katkennut. Kenties päinvastoin. Olen huomannut kirjoittaneeni useita tekstejä kansainvälisestä politiikasta ja Suomen ulkopolitiikasta. Jokainen tekstinpätkä on kuitenkin venynyt niin pitkäksi ja polveilevaksi, etteivät ne enää istu blogitekstien formaatiin – formaattiin, jota jo aikaisemmat rönsyni tällä sivustolla ovat eittämättä koetelleet.

Mitä enemmän yrittän hahmottaa esimerkiksi Ukrainan kriisin seurauksia sekä sen ympäriltä avautuvaa maailmanpolitiikan muutoksen kontekstia, sitä monimutkaisempiin tulkintoihin ja selitysmalleihin huomaan päätyväni. Todellisuus on, kuten muodikkaasti todetaan, kompleksinen, täynnä epälineaarista syheröä ja sattumienkin virtaa, eikä sen sörkkiminen yhden argumentin varaan rakentuvassa blogipäivityksessä tunnu usein mielekkäältä.

Onneksi joiltain blogosfäärimme #turpo-ritareilta tämä onnistuu varsin luontevasti. Tietty määrä populäärikirkastetta nimittäin on eittämättä hyväksi – for the sake of an argument, kuten sanotaan. Kenties ratkaisuna olisi yksinkertaisesti oman itsekriittisen suodattimen asteittainen höllentäminen. Ehkä tulee vain luottaa siihen, että juuri blogi jos mikä on se paikka, jossa vielä hiomista vailla olevat näkökulmat ajankohtaiseen keskusteluun ansaitsevat tulla julkaistuksi. Koitetaan siis hieman välittömämpää ja aktiivisempaa otetta.

Arkistossa on rönsyjä ainakin kolmesta teemsta: Ukrainan sodan luonteesta, Venäjän intentioiden läntisistä tulkinnoista sekä edellisten vaikutuksesta Suomen neljän pilarin aktiiviseen vakauspolitiikkaan. Aloitetaan kevään rupeama kuitenkin hieman tylsemmän ja historiallisesti pidemmän kiertotien kautta meta-märehditämällä vielä kerran kuluneen vuoden aikana rehevöittyneen suomettumiskeskustelun olemusta.

Suomettumisen arvottava, herjaava ja analyyttinen merkitys

Kotomainen keskustelu tämän ongelmallisen käsitteen ympärillä on, kuten varmati tämän blogin äärelle päätyvät hyvin tietävät, ollut viimeisen vuoden kuluessa vilkasta – vilkasta ja värikästä. Tämä kotomainen keskustelumme, jonka eräänlainen kliimaksi koettiin Fennovoima-päätöksen ympärillä, on noteerattu ulkomaista mediaa myöten. Kotomaisessa keskustelussamme suomettumista – tätä ”irvokasta vieteriukkoa” – on esitetty unohdettavaksi sen eittämättä heikon analyyttisen arvonsa vuoksi. Toisaalta aina hesarin pääkirjoitussivua myöten on vannotettu, kansallisen itseruoskintaperinteemme arvokasta historiaa kunnioittaen, ettei suomettumista tulisi missään nimessä unohtaa päivänpoliittisesta keskustelusta sekä ulkopoliittisen menneisyydenhallintamme paraatipaikalta.

Näin Suomen sisäisessä suomettumiskeskustelussa on kiltisti sekoittunut keskenään käsitteen politiikan tutkimukseen liittyvä perinne sekä toisaalta käsitteen päivänpoliittisessa keskustelussa hahmottuva pejoratiivinen, halventava vire.

Seuraavassa Aleksanteri-instituutin tutkija Suvi Kansikkaan näppärä muistutus käsitteen analyyttisistä vivahteista:

Suomettuminen on termi, joka kehitettiin kylmän sodan aikana kuvaamaan suurvallan vaikutusta pienemmän naapurinsa politiikkaan. Käsitteestä puhuttaessa on syytä tehdä ero suomettamisen ja suomettumisen välillä: Ensimmäinen (johon myös alkuperäinen saksankielinen termi viittaa) oli Neuvostoliiton yritystä vaikuttaa Suomen politiikkaan ja kaventaa maan liikkumatilaa ja suvereniteettia; jälkimmäinen sitä, kun suomalaiset itse vapaaehtoisesti ja eri syistä antoivat Neuvostoliiton käyttää tällaista valtaa.

Kansikkaan mainio analyysi, jonka johtopäätökset ovat tämän kirjoituksen kanssa hyvin saman suuntaiset, löytyy kokonaisuudessaan politiikasta.fi -sivuston suomettumisraadista.

Kansikas viittaa tiettyyn historialliseen aikaan ja paikkaan, jonka hän katsoo olevan vaikeasti yhdistettävissä nykyhetkeen. Toisaalta suomettumisen käsite on myös helposti siirrettävissä tasolle, jossa puhutaan yleisesti pienenmpien valtojen itsemääräämisoikeuden ja ulkopuoliselle vaikutukselle alistumisen suhteista. Mitään loogista syytä ei ole sille, että suomett(u/a)minen – käsitettynä tässä analyyttisenä tulkinnan välineenä – rajoitettaisiin ilmiönä vain idänpolitiikkaan. Historiallisesti rakentuneena suomettumisen yhteys toki hahmottuu tällä tavalla. Samaan hengenvetoon on myös huomattava, että vaikka suomettuminen seuraa usein suomettamisesta, ei mitään väistämätöntä kausaaliyhteyttä näiden kahden ilmiön välillä ole. Ne voivat hyvin elää toisistaan riippumattakin. Suurempi ongelma on siinä, että suomettuminen viittaa ilmiöön, kun taas suomettaminen tietoisempaan, ulkokohtaisesti johdettuun poliittiseen strategiaan.

Kun siirrytään puhtaasti suomettumisesta käytyyn keskusteluun, on meillä edelleen käsissämme ainakin kaksi analyyttistä ongelmaa. Ensinnäkin suomettumista ei voida suoraan rinnastaa Venäjän vaikutusta tai näkemyksiä huomioimaan pyrkivään ulkopolitiikkaan. Suomettuminen voi ilmiönä seurata tällaisesta politiikasta, varsinkin jos se saa eräänlaisia totaalisia piirteitä, mutta ei väistämättä. Hieman tämän kaltaiseen ansaan vaikuttaisi astuvan Jukka Tarkka, joka analysoi verkkouutisten mukaan perussuomalaisten ja keskustan kannattajien edustavan yleisesti ”tätä vanhaa, suomettunutta porukkaa” juuri siksi, että nämä haluaisivat kyselytutkimuksen tulosten perusteella Suomen ulkopolitiikassaan huomioivan nykyistä vahvemmin Venäjän näkemyksiä. Sikäli kun suomettumisen käsitteellä kuvailtiin historiallisesti tietyn aikakauden yhteiskuntaa miltei läpileikkaavaa ilmiötä, tulkitsee Tarkka käsitettä enemmänkin henkilöön menevänä taipumuksena, jossa Venäjän näkemysten kasvava huomioiminen rinnastuu suoraan itse-ehtoiseen alistumiseen sekä itsemääräämisoikeuden saralla tehtyihin kompromisseihin.

Toinen ongelma koskee historiallisen analogian sovittamista nykyhetkeen. Suomettaminen nousi kansainvälisen politiikan kieleen kylmän sodan varsin yksinkertaisen, kaksinapaisen tasapainojärjestelmän ympärille hahmottuneen ideologisen konfliktin keskellä. Yhteiskunnallisena ilmiönä suomettuminen nousi yhtä lailla tästä kokonaisuudesta. Tämän ilmiön siirtäminen eräänlaiseksi kansalaisten ja poliitikkojen mielenlaatuja haravoivaksi astekäsitteeksi heikentää edelleen käsitteen analyyttistä arvoa nykyhetkessä. Ja ilmeisesti juuri analyyttisenä käsitteenä esimerkiksi Tarkka pyrkii suomettumista edellä mainitussa jutussa käyttämään.

Päivänpoliittisessa käytössä käsitteen analyyttinen merkitys toki liudentuu automaattisesti, etenkin kun suomettuminen liitetään elimellisesti idänpoliittiseen yhteyteen, joka nähdään ainoana akselina, jonka kautta ulkoinen vaikuttaminen voi kanavoitua itse-ehtoiseksi suvereniteettia rajoittavaksi käytökseksi. Tällöin kyse on arvopoliittisesta argumentista, jonka kautta kritisoidaan ulkopolitiikan venäläistymistä, oli tämän aste sitten kuinka suuri tahansa. Ja tämä nähdään edelleen synonyyminä liikkumatilan ja suvereniteetin kaventumiselle (loogisesti ajatellen liikkumatila ja suvereniteetti voivat rajoittua mitä erinäisemmistä seikoista, myös omaehtoisesti). Näin ollen päivänpoliittisessa keskustelussa suomettumis-kritiikki ei kohdistu liikkumatilan ja suvereniteetin rajoittamiseen sinänsä – sikäli kun se esimerkiksi Suomen kohdalla yhdistyy väistämättömään energapoliittisten keskinäisriippuvuuksien kasvuun globaalilla tasolla tarkastellessa. Sen sijaan kyse on arvopoliittisesta kritiikistä sen suhteen, mikä on oikea ja mikä väärä suunta.

Näin huomaamme, että suomettumisella on ainakin kolmet kasvot: analyyttiset, arvottavat ja herjaavat. Ongelmallisin tilanne on analyyttisella tasolla. Kaksi muuta tasoa sitten ovatkin jo poliittisia, joissa historian muistaminen sekä muistin politiikka toimii yhtenä elementtinä.

Dinosaurusten retriitistä kajahti

Tämän lukijoille lienee jo varsin selvää, että tämä pahamaineinen S-sana yhdistettiin myös Ukrainan kriisin sittemmin epäonnistuneeksi osoittautuneen kriisinhallintaprosessin alkuvaiheisiin eräiden yhdysvaltalaisten ulkopoliittisten dinosaurusten toimesta. Brzezinski ja Kissinger (muiden muassa) tosin käyttivät käsitettä enemmän sen alkuperäisessä, ulkokohtaista suomettamista tarkoittavassa merkityksessä, joskin vivahtein, jossa ratkaisu olisi jollain tasolla sidottu laajempaan suurvaltavetoiseen puskurivyöhykejärjestelyyn.

Kissinger ja Brzezinski tarjosivat siis historiallisesti kestäväksi näkemäänsä ulkopoliittista orientoitumista malliksi tässä vaiheessa vielä vakavan poliittisen kriisin keskellä eläneelle Ukrainalle. Raskaan sarjan veteraanit siis esittivät jokseenkin yksioikoisen katsannon orientaatiosta, jossa vastakkainasettelun potentiaalin sisältävien vaikutuspiirien reuna-alueella elävä pienvaltio linkittyy läntisiin yhteistyöverkostoihin niin poliittisesti kuin taloudellisestikin, mutta pyrkii samalla herkällä katseella välttämään ratkaisuja, jotka ruokkisivat ”institutionaalista vihamielisyyttä” (lue: pidättäytymistä tavalla tai toisella varauksesta hakea NATO-jäsenyyttä)– näin Kissingerin sanoja vapaasti lainatakseni – Venäjää kohtaan.

Dinosaurusten avaukset siis koskivat Suomea korkeintaan välillisesti. Argumentin keskiössä oli korostetusti Ukrainan kriisin herkkä eskalaatiovaihe, joka jo tuossa vaiheessa alkukeväästä 2014 kytkeytyi lännen ja Venäjän väliseen konfliktiin. Hahmotettavana oli siis mahdolliset kriisinhallintamekanismit sekä niiden taustalle rakennettava suurvaltavetoinen ratkaisu eskalaation hillitsemiseksi. Sittemmin Krimin ja Itä-Ukrainan tapahtumain kulku osoitti varsin nopeassa ja ilmeisesti mainituille kirjoittajillekin yllättävässä tahdissa – Kissingerin edellä linkattu kirjoitus julkaistiin aivan Krimin kriisin alkuvaiheiden yhteydessä, päivä Vladimir Putinin ensimmäisen tapahtumia käsitelleen puheen jälkeen – ettei historiallisen suomettamis-analogian kautta hahmotetulle mahdollisuuksien ikkunalle löytynyt kriisin kohdalla katetta, ainakaan Ukrainan näkökulmasta. Analogia ei siis kestänyt todellisuuden kovaa testiä ja Venäjän improvisoivaa voimapolitiikkaa.

Puheenvuoroissa tehtävien johtopäätöksen kumoamiseen tarvittavat elementit olivat siis pian selvillä. Pidättäytymistä institutionaalisten kytkösten muodostamista vastakkainasetteluista ei voi odottaa valtiosuhteilta, jotka perustuisivat yksipuolisille kansainvälisen järjestyksen peruspilareihin kohdistuville loukkauksille (alueellisen itsemääräämisoikeuden yksipuolisesti toteutetut rikkomukset sekä itsemääräämisoikeuden takaamiseksi solmittujen kansainvälisten sopimusten laiminlyöminen). Suomettumiskorttia esitettiinkin sittemmin hylättäväksi myös useissa yhdysvaltalaisissa kirjoituksissa, olkoonkin että niissä keskityttiin argumentoimaan lähinnä suomettumisen sisäpoliittisesta ongelmallisuudesta, ei niinkään suomettumus-analogian yhteensovittamattomuudesta vallitsevaan maailmanpoliittiseen kontekstiin.

Suomettajat: unohtakaa suomettuminen

Esimerkiksi James Kirchick perusteli heinäkuussa (The American Interest, 27.7.2014) suomettamisen olevan Ukrainan kohdalla ongelmallinen ohjenuora vetoamalla suomettumisen luonteeseen, ei niinkään historiallisiin olosuhteisiin ja kivualiaan pitkään ulkopoliittisen suunnanmuutoksen prosessiin, jonka jälkeen Suomettumisen ilmiö ylipäätään oli mahdollista. Johtopäätös (suomettuminen olisi sisäisesti ongelmallinen malli Ukrainalle) on sinänsä oikean suuntainen, joskin vastakkaisista arvonäkökohdista kiistettävissä oleva.

On kuitenkin kyseenalaista, voiko Suomen historiallista esimerkkiä edes kovin vakuuttavasti soveltaa Ukrainaan. Mallin kun tulisi tukeutua pitkän ajanjakson varassa rakennetun myöntyväisyyspolitiikan tuottamaan välivaiheeseen, jonka pohjalta vasta voisi asiallisesti ottaen seurata taloudellista länsikiinnittymistä hiljalleen vahvistava, mutta samalla ongelmattomien idänsuhteiden ydinkysymyksien vaalimisen kautta rakentuvaan tasapainoasetelmaan perustuva ulkopoliittinen linja. Ja tämän kaiken perustalla perustalla olisi edelleen tinkimätön tarve korostaa oman, itsenäisen puolustuksen merkitystä tilanteessa, jossa sitä rajoittaa rauhansopimukseen kirjattujen rajoitteiden tulkinnanvaraisuus (jota aseteknologinen kehitys vahvistaa edelleen), mutta jossa sen merkitystä korostaa erään itsemääräämisoikeuden kohtalonkysymykseksi nousseen valtiosopimuksen yhtä tulkinnanvaraiset klausuulit sotilaallisen yhteistyön käynnistävistä konsultaatioista.

Nykytilanteessa suomettuminen ei siis olisi Ukrainan kohdalla ei-toivottua ainoastaan esitetyn suomettumistulkinnan moraalisten ja taannehtivien piirteiden perusteella. Malli olisi asiallisesti ottaen mahdotonta nykyisissä poliittisissa olosuhteissa, ellei sitten aikaa kylmän sodan päättymisestä tähän päivään käsitetä Ukrainan kohdalla edellä kuvatun myöntyväisyysvaiheen korvikkeena. Tällainen rinnastus olisi heikko, sillä Ukrainan sisäpoliittinen tilanne ja tämän myötä myös ulkopoliittinen orientaatio on vaihdellut suurestikin kylmän sodan päättymisen jälkeen, sisältäen toki vaiheittaisia myöntyväisyyteen kallistuvia elementtejä.

Brookings instituutin tutkija Clifford G. Gaddy puolestaan tarkasteli Kissingerin puheenvuoroa analogian sijasta lähes suorana, nykyhetkeen sijoittuvana rinnastuksena. Gaddy totesi, ettei Ukraina voi nykyisessä (maaliskuu 2014, kirjoitettu heti Kissingerin artikkelin jälkeen) taloudellisessa ja poliittisessa tilanteessaan olla Suomi, vaikka suomettuminen olisikin sille ideaali ratkaisu. Historiallisesta yhteydestään irrotettu rinnastus ei kuitenkaan ollut Kissingerin ja Brzezinskin analogioiden tavoitteena . Tämän sijasta K ja B esittelivät laveamman ajatuksen ’Suomen mallista’, Ukrainan asemoimisesta niin pitkälle länteen kuin maailmaa nähneen realistin maailmankuvasta oli mahdollista hahmottaa. (Itse asiassa he eivät kirjoituksissaan suoraan käyttäneet termiä ”Finlandization”, mutta mediakeskustelun ohjaaminen tähän tulkintaan käy kyllä selväksi herrojen kirjoituksista sekä otsikoinneista.)

Gaddy toteaa aivan oikein, että mahdollisuus suomettumiseen, tai sen käyttämättä jättämiseen, on – niin nurinkuriselta kuin se kuulostaakin – eräällä tavalla ansaittava pitkän ja armottoman prosessin kautta. Kuten todettua, Suomen kohdalla tämä kulki vaaran vuosista ja Paasikiven tosiasian tunnistamisen kansallisesta itsetutkiskeluhetkestä Geneven hengen hengähdystaukoon sekä edelleen noottikriisin kautta hiljalleen olosuhteisiin, jossa empivä länsikytkösten haarukointi (ja suomettuminen siinä sivussa) saattoi ainakin olosuhteiden puolesta varovaisesti käynnistyä.

Gaddy siis huomioi Kirchickin laiminlyömän pitkän prosessin. On kuitenkin kyseenalaista, voidaanko Ukrainan kohdalle hahmottaa vastaavanlaista ulkopoliittisten valintojen dramaattista muutoskautta. Ukrainan kohdalla kylmän sodan jälkeinen muutos toki oli dramaattinen, mutta ei 1990-luvun alun optimismin ilmapiirin muistaen olosuhteiltaan yhtä pakottava (ellei akuuttia riippuvuutta ulkoisesta talous- ja energia-avusta oteta huomioon). Ukrainan omaa kokemusta tuskin voi rinnastaa Suomen kokemukseen vuosina 1938–1944 sekä sitä seuranneeseen ulkopolitiikan korpivaellukseen. Nykyhetkessä on yhtä lailla vaikea kuvitella tilannetta, jossa Ukraina tekisi täyskäännöksen Venäjää vastaan suunnattujen vastavoimien maksimoimisen politiikasta suurvaltojen ”legitiimien turvallisuusintressien” huomioimisen ensisijaisuutta vannovaa linjaa kohti, säilyttäen kuitenkin samalla tukevan otteen läntisiin verkostoihin kiinnittyneenä.

Näin ollen käy selväksi, että Ukrainan kriisiä koskevan keskustelun ja ’Suomen mallin’ soveltamisen yhteydestä versonut suomettamiskeskustelu lähti alun alkaenkin liikkeelle historiallisesti paikaltaan liikahtaneista askelmerkeistä. Vertaus osoittautui parakronismiksi, tai käänteiseksi anakronismiksi, jossa jokin historiaan sijoittuva asia, teema tai poliittisen prosessin taustalta hahmottuva konteksti siirretään sille olosuhteiltaan yhteensovittamattomaksi osoittautuvaan myöhempään kontekstiin.

Myöhästynyttä haikailua puskurivaltiosta

Yhdysvaltalaisessa keskustelussa suomettamisen ja suomettumisen nyanssit olivat, ehkä hieman yllättäen, lopulta kotomaista, selvästi politisoituneempaa keskustelua selvemmin tulkittavissa. Esimerkiksi vaikutusvaltainen mielipidekirjoittaja David Ignatius (Washington Post, 20.5.2014) kirjoitti vielä toukokuussa Ukrainan presidentinvaalien kynnyksellä, kuinka Ukrainan omista intresseistä lähtevä suomettuminen olisi ideaali ratkaisu konfliktiin. Ignatiuksen mukaan Putinin hallinto oli viivästystaktiikallaan viestinyt tilanteen olevan ratkaistavissa paketilla, jossa Ukraina omaehtoisesti ryhtyy ”stabiloimaan tilannetta” ryhtymällä Suomen kylmän sodan esimerkkiä seuraavaksi ”sillanrakentajaksi” idän ja lännen väliin. Ignatius yhtyi (tulkitsemaansa) Obaman hallinnon hahmottumaisillaan olevaan linjaan, jossa ulkokohtaisen suomettamisstrategian kaltaisten vaikuttamispyrkimysten sijasta korostetaan Ukrainan omia valintoja ensisijaisina tekoina tilanteen stabilisoimiseksi.

Ulkokohtaisen ja sisäisen suomettu/amisen välisen jaon implisiittisestä tunnustamisesta huolimatta myös Ignatiuksen argumentissa jää piinaavalla tavalla auki, miten Krimin menettäminen on mahdollista yhdistää tilanteeseen, jossa Ukraina omaehtoisesti rakentaisi itsestään suurvaltojen intresseihin sovitettavan ja alueellista valtatasapainoa tukevan sillanrakentajatoimijuuden. Tämä systeemitason näkymän huomioiva normatiivinen argumentti on syystä tai toisesta unohtunut myös suomettumis-teesin kriitikoilta, jotka ovat lähinnä kiinnittäneet huomion suomettumiseen (sisäpoliittiseen) hintaan ja luonteeseen. Ukrainan nivoutumista idän ja lännen vaikutuspiirien väliseksi puskurivaltioksi voisi nykytilanteessa kaiketi perustella vain hyväksymällä aluerikkomusten mahdollisuudet sisältävä epäsymmetrisen vaikutussuhteen tila, jossa vakauttavan valtion omaehtoisen toiminnan edellytykset ovat jo ennalta vahvasti rajoitettuja.

Normatiivisen kritiikin ohella suomettumis-teesiä voidaan siis kritisoida myös vertaamalla analogian taustalta löytyvän historiallisen kontekstualisoinnin kestävyyttä. Lisäksi analyyttisesti voidaan pitää ongelmallisena tapaa, jolla suomettumisen ilmiö yhdistetään loputtomia aste-eroja sisältäväksi luonnehdinnaksi Venäjän näkökohtien huomioonottamisesta. Suomettumisen taustalla vaikuttavan pitkän historiallisen prosessin sovittaminen Ukrainan konfliktin kontekstiin vaikuttaakin hyvin hankalalta, oli ajatuksen takana sitten ulkokohtainen tai Ukrainan omaa toimijuutta korostava neutralisointiprosessi. Kriittisistä puheenvuoroista voi tulkita, että näihin puutteisiin on havahduttu myös yhdysvaltalaisessa keskustelussa, vaikka perustelut ovatkin keskustelussa jääneet jokseenkin vaillinaiseksi. Suomessa vieteriukko vaikuttaa edelleen singahtelevan sitkeästi. Eikä ihme – sen verran paljon muistin politiikkaa ja kansallisen puhdistautumisriitin henkeä tuohon käsitteeseen on näemmä iskostunut. Tällaiselle nuoremman polven ulkopolitiikan tutkijalle moisen piehtaroinnin käteisarvo ei aina kovin kirkkaana hahmotu.

***

Suomettumisen olemuksen syventävä oppimäärä, tutkijoiden opastamana, löytyy politiikasta.fi -sivustolta. Oppimäär’n voi aloittaa voi kokoelmasta aihetta käsitteleviä artikkeleita. Tuomion voi puolestaan lukea sivuston kokoaman raadin näkemyksistä.

RAJA HAJATUKSIA

Pohdintoja politiikasta, rajoista ja maailmasta

Grauzas!

Just another WordPress.com site

tamperekroketti

Krokkaamalla ympäri maan!

PAXsims

Conflict simulation, peacebuilding, and development

The Disorder Of Things

For the Relentless Criticism of All Existing Conditions Since 2010

Critical Geopolitics

Gerard Toal (Gearóid Ó Tuathail). Writing on the world political map

Justice in Conflict

On the challenges of pursuing justice

rogermacginty

peace, conflict and international relations

Progressive Geographies

Thinking about place and power - a site written and curated by Stuart Elden

osmoapunen

A fine WordPress.com site

Epämuodikkaita ajatuksia

Sota on valtioiden elinkysymys, elämän ja kuoleman piiri, tie nousuun tai tuhoon. Siksi siihen ei pidä kevytmielisesti mennä. Sun Tzu

Random thoughts

Sanottua: "Epäviralliseksi some-upseeriksi nousseen James Mashirin aina turpo-asioissa ajan tasalla tai vähän edelläkin oleva blogi tapahtumien käänteistä. Suomeksi, och på svenska."

Itsen alistus

Työ, tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa

Yanis Varoufakis

THOUGHTS FOR THE POST-2008 WORLD

Michael Roberts Blog

blogging from a marxist economist

Rötösherranen

Kirjoituksia hämmentävästä ajasta

Music for stowaways

Rollo's blog about music and stuff