Päiväkirjamerkintöjä: huomioita hallituskriisistä ja spekulaatioita sen seurauksista

Edit, 13.6.2017 klo 13:44: pohdintani perussuomalaisten eduskuntaryhmästä lähtevistä yksittäisistä loikkauksista tai pienen ryhmän muodostamisesta osoittautui tutkijamaisen varovaiseksi. Pian blogautuksen julkaisun jälkeen tuli tieto, että Perussuomalaisten eduskuntaryhmä on jakautunut kahtia. Lähtijöiden joukossa ministerit Jussi Niinistö, Timo Soini, Sampo Terho ja eduskunnan puhemies Maria Lohela. Tämä tieto luonnollisesti kääntää tämän jutun loppupuolella esittämäni spekulaatiot hallitusneuvotteluista ja niiden kokoonpanosta uuteen uskoon. Vaikuttaa todennäköiseltä, että näin nopealla aikataululla ketterästi toteutettu manööveri on ennalta suunniteltu ja valmisteltu. Myös Sipilän ja Orpon eilinen rauhallisuus hallituksen hajottamista ilmoitettaessa saattaisi kieliä, että heilläkin on ollut tavalla tai toisella vihiä uuden eduskuntaryhmän muodostamisen edellytyksistä – siinä määrin hutera vielä eilen hahmoteltu RKP:n ja KD:n kanssa muodostettu 101 edustajan varassa seisova hallituspohja olisi ollut. Mutta tämäkin on vain spekulaatiota. Tilanne elää nyt tunneittain.

Keskusta ja kokoomus osoittivat arvopoliittista suoraselkäisyyttä hylätessään yksiselitteisesti hallitusyhteistyön mahdollisuuden perussuomalaisten uuden johdon kanssa. Päätös tehtiin nopeasti ja epäröimättä. Helsingin sanomien mukaan politiikassa tuli vastaan raja, jota ei voi ylittää.

Arvopolitiikan esiinnousu viestii käänteestä poliittisessa ilmapiirissämme. Suomen politiittista kulttuuria on viimeiset vuodet leimannut pikemminkin pakeneminen arvopolitiikasta ja politiikan ideologisuudesta. Yleinen viete on sen sijaan korostanut politiikan välinearvoa hallittavuuden, jatkuvuuden ja talouspoliittisesti vakaan toimintaympäristön takaajana. Tällaisessa politiikan taloudellistumisen ilmapiirissä hallituspolitiikkaa, politiikkaohjelmia ja lakialoitteita on opittu tarkastelemaan siitä näkökulmasta, mitä riskejä ja epävakauttavia seurauksia niiden katkeamisesta mahdollisesti syntyisi yhteiskunnan tuottavuuden ja tehokkuuden näkökulmasta.

Nyt yhteiskunnan ytimestä löytyikin arvoja: rasismin vastustaminen, ihmisoikeuksien jakamattomuuden periaatteen kunnioitus sekä poliittisen vastuun ja muistin korostaminen. Arvot ylittivät yhteiskuntapolitiikan ekonomisaation sekä teknokraattisesti sävyttyneen maariskipoliittisen katsannon.

Keskustelu arvoista on ehkä siinä mielessä epäjohdonmukaista, että myös funktionalisoivan tehokkuusajattelun ja riskienhallinnan sävyttämän politiikanteon taustalta avautuu tietty arvoulottuvuus ja/tai ideologinen näkemys siitä, mihin suuntaan yhteiskuntaa tulisi kehittää.

Kenties arvojen sijasta olisikin parempi puhua periaatteista ja niiden välisestä ristiriidasta. Näin Juha Sipiläkin olisi välttynyt eilen A-Studiossa esittämästä kummallista ajatusta siitä, että ei olisi olemassa hyviä tai pahoja arvoja, vain erilaisia arvoja. Suomenkin kansainvälisin sitoumuksin tunnustamat yleismaailmalliset ihmisarvot sekä niitä tukevat valistuksen liberaalit ihanteet kun vaikuttivat selvästi – ja aivan oikein – hyvinä arvoina, joihin keskusta ja kokoomus päätöksessään tukeutuivat.

Joka tapauksessa periaatteellisuus vaikuttaa palanneen politiikkaan.

Edit 2: Nyt jos ja kun keskusta ja kokoomus aloittavat hallitusneuvottelut uusi vaihtoehto -eduskuntaryhmän kanssa, on mielenkiintoista nähdä, perustellaanko yhteistyötä jatkuvuuden, vakauden ja kansantalouden kasvunäkymien vaarantamattomuuden näkökulmasta. Ja pysyykö hallitusohjelma täysin ennallaan, mikä ikään kuin viestisi käänteisesti sitä, ettei siinä ole hallituskriisin aikana pelissä olleiden arvojen suhteen mitään ongelmallisia.

Kuten keskustan kansanedustaja Hannakaisa Heikkinen totesi hallituskriisiä kommentoivassa twiitissään: ”Suomen Pankki nosti talousennustetta: talouskasvu tänä vuonna 2,1 %. Joulukuussa se odotti 1,3 % kasvua. Tätä ei saa vaarantaa.”

Tietyt arvot tietty talouskasvun ensisijaisuuden korostamisen periaatteen taustaltakin löytyvät.

***

Epäilijöitäkin löytynee. Heille Sipilän ja Orpon päätös näyttänee arvopesulta, jossa perussuomalaisten askellusta kohti alati ksenofobisempaa äärioikeustolaisuutta käytetään oman habituksen puhdistamiseen. Esimerkiksi hallituksen turvapaikkapoliittinen toimenpideohjelma on Sipilän (ensimmäisen) hallituksen yhteistyössä tuottama tulos, eikä sen kaikki piirteet ole symmetriassa hallituskriisin yhteydessä koettun arvopoliittisen heräämisen kanssa.

Onkin mielenkiintoista nähdä, miten kristillisten ja RKP:n kanssa käynnistyvät hallitusneuvottelut muokkaavat turvapaikka- ja maahanmuuttopolitiikkaa. Arvopuheillaan Sipilä ja Orpo ovat käytännössä asettaneet itsensä tilanteeseen, jossa linjan on muututtava kosmopoliittisempaan, ihmislähtöisempään ja ihmisoikeuksien jakamattomuutta korostavaan suuntaan nykyisestä linjasta, jota olen kutsunut marginalisoivaksi ja eristäväksi resilienssistrategiaksi.

***

Reaktiot Halla-ahon puheenjohtajavalintaan (ja perussuomalaisten puheenjohtajiston vaihdokseen) osoittavat, että politiikan institutionalinen muisti selätti ainakin väliaikaisesti lyhyen tähtäimen hyötyajattelun. Arvopolitiikka siis voitti lyhyen jänteen politiikan hallittavuutta ja funktionaalista jatkuvuutta korostavan opportunistisemman katsannon, tai ainakin haastoi tämän.

Kyynikko saattaisi kuitenkin kysyä, oliko hallituskriisi ja sitä todennäköisesti seuraava hallituksen hajottaminen keskustalle ja kokoomuksella lähtökohtaisestikin mieluinen ratkaisu? Nyt huonoille urille lipsuneet lakialoitteet ja politiikkaprosessit saadaan perussuomalaisten sisäisiin jakolinjoihin vedoten takaisin tehtaalle eräänlaisen testausvaiheen jälkeen.

Vastaavasti perussuomalaiset saavat maalattua itsestään kuvan perinteisten puolueiden suhmuroinnin uhrina. Tämä sopii puolueen narratiiviin sorretun kansan puolesta taistelevana liikkeenä institutionaalista ja endeemisesti korruptoitunutta valtaa vastaan. Halla-aho saa samalla jalostettua puoluettaan entistä voimallisemmin haluamaansa suuntaan. Tilanne antaa hänelle mahdollisuuden mobilisoida puolueelleen oppositioon työnnetyn uhrin mantteli harteillaan itsensä näköistä kannatuspohjaa.

***

Voinemme odottaa yksittäisiä loikkauksia perussuomalaisten ’vennamolaista’ sosiaalipoliittista katsantoa puolustavasta siivestä. Halla-ahon (kuten ilmeisesti myös Terhon) talous- ja sosiaalipoliittiset näkemykset kun kallistuvat vahvasti oikealle. Lyhyellä tähtäimellä muutos näkyy puolueen käytännön linjauksissa, hieman pidemmällä aikavälillä väistämättä myös puolueen ohjelmatyössä. Tämä saattaa olla monelle nykyiselle perussuomalaiselle kansanedustajallekin varsin vieras horisontti.

Kenties myös oikeammalta löytyy jokunen perussuomalaisten kansanedustaja, joille puoluejohdon käännös kohti ideologisempaa suuntaa näyttäytyy populistiselle kansanliikkeelle tyypillisen pragmaattisen ja tavallisen ihmisen arkea lähellä olevan eetoksen unohtamisena. Nähtäväksi jää, miten tämä vaikuttaa puolueen kannattajapohjaan – siirtyvätkö perussuomalaisia vennamolaiselta pohjalta äänestäneet duunarit ja ei-duunarit nukkuviksi äänestäjiksi, vai kanavoivatko he protestinsa takaisin perinteisempien puolueiden kannatukseksi? Viimeisimpien kannatusmittausten perusteella vaikuttaa, että molemmat skenaariot ovat mahdollisia.

***

Joka tapauksessa perussuomalaisten eduskuntaryhmän sisällä tulee olemaan paljon liikehdintää ja epävarmuutta. Puolueesta eroava uusi eduskuntaryhmä ei ole mahdoton ajatus. Voisiko se jopa liittyä tukemaan kapeahkon hallituspohjan uutta ohjelmaa – puolueesta erottamisen uhallakin? Tämä poistaisi tilanteen, jossa hahmoteltu neljän puolueen hallitus ja sen 101 edustajan niukin mahdollinen enemmistö ei joutuisi yksittäisten kansanedustajien teoreettisesti muodostaman vaa’ankieliaseman vangiksi. Skenaario on epätodennäköinen, mutta ei mahdoton (kyseiset kansanedustajat kyllä uhraisivat mitä todennäköisemmin poliittisen uransa uskottavuuden samalla, elleivät sitten tyystin loikkaa puolueesta toiseen).

Toisaalta voihan hyvin olla, että nyt hahmoteltu kristillisten, RKP:n, keskustan ja kokoomuksen nelipuoluehallitus veisi hallitusohjelmaa joka tapauksessa talouspoliittisesti oikeistolaisempaan, mutta samalla arvopohjalta myös jokseenkin liberaalimpaan suuntaan. Tämä yhdistelmä tuskin kelpaisi ’vennamolaisille’. Entä voisivatko nämä olla valmiita tukemaan uutta hallitusohjelmaa, jos se nähtäisiin perussuomalaisten hallitustaipaleella rakennetun strategisen ohjelman hienosäätönä.

Edellä mainitun neljän puolueen pohja antaa siis olettaa, että mahdollisesta uudesta hallitusohjelmasta tulee yksi Suomen toisen maailmansodan jälkeisen historian oikeistolaisimmista. Odotettavissa on sekoitus hyvinvointivaltion rakenteiden purkamista jatkavaa markkinaliberalismia ja pääomaintressejä myötäilevää työmarkkinapolitiikkaa, mausteena liberaalin eetoksen seassa sopivasti ripoteltuja konservatiivisempia ja kansakunnan eheyttä suojelevia arvoja (kristillisten ja keskustan yhteisrintama pitänee huolen siitä, että esimerkiksi alkoholilakipaketti ei mene läpi kovin liberalisoivassa muodossa). Sekä tietysti pari aluepoliittista välistävetoa (Vaasan keskussairaalastatus).

Voi hyvin olla, että Orpon ja Sipilän vihjeet nykyisen hallitusohjelman vankasta asemasta ovat vain retoriikkaa, jolla pyritään hillitsemään RKP:lle ja kristillisille näiden eduskuntavaalikannatusta selvästi painokkaampaa asemaa tulevan hallituksen toimintakyvyn ja kohtalon määräävinä puolueina. Samoin voisi ajatella, että viesti on saattanut lähteä myös niiden perussuomalaisten kansanedustajien suuntaan, jotka eivät koe kuuluvansa Halla-ahon johtamaan puolueeseen.

Perussuomalaiset ovat yhtä kaikki klassisen kesken eduskuntakauden oppositioon syystä tai toisesta siirtyvän puolueen kohtaaman dilemman edessä: miten se kykenee uskottavasti vastustamaan poliittisia prosesseja, joita se on ollut itse hallituspuolueena käynnistämässä?

Opportunistisia avauksia on odotettavissa myös hallituspuolueiden sisältä. Voisiko olla niin, että esimerkiksi avioliittolain kaltaisia arvopoliittisia kysymyksiä pyritään avaamaan kokoomuksen ja keskustan konservatiivisiivestä käsin? Integraatiopolitiikan jarrunaiset- ja miehet keskustassa saattavat yhtä lailla nähdä tilaisuutensa tulleen. Nämä äänet vaikuttaisivat kuitenkin olevan puolueiden sisällä sen verran marginaalisia, että ryhmäkuri ja perinteisten puolueiden vahvat rakenteet pitänevät ne isompaa kuvaa vasten aisoissa.

***

Ensireaktioissaan Sipilän ja Orpon yhteiseen ilmoitukseen perussuomalaisten uusi johto vetosi siihen, että he eivät vaadi mitään muuta kuin hallitusohjelman kirjaimessa pysymistä. Tätä on helppo vaatia, sillä hallitusohjelman kaltainen strategiapaperi on tietoisesti hyvin väljä ja kompromissilähtöisesti muodostettu politiikkaohjelma. Se ei ole poliittinen toimenpideohjelma tai lakiluonnosten nippu, vaan hyvin suuntaa antava, paljolti strategisesti väljä kehys.

Väljine kehyksineen hallitusohjelma (kuten sisäisesti osin ristiriitainenkin turvapaikkapoliittinen toimenpideohjelma) tarjoaa mahdollisuuden vaatia huomattavasti nykyistä kovempiotteisempia maahanmuutto- ja talouspolitiisia käytännön ratkaisuja. Näin perussuomalaiset olisivat voineet jatkaa nykyiseen hallitusohjelmaan sitoutuneena hallituspuolueena sekä samalla tulkita sen merkitystä ja siitä nousevia käytänteitä uudestaan. Näin perussuomalaiset olisivat voineet  pitää kahden muun hallituspuolueen tärkeitä tavoitteita ja kynnyskysymyksiä panttivankinaan omille vaatimuksilleen. Tämän skenaarion Sipilä ja Orpo selvästi näkivät ja halusivat sen näin välttää.

***

Halla-ahon valintakin on tietyllä tapaa vain yksi samansuuntainen askel pidemmässä muutosprosessissa. Perussuomalaisista kuorittiin jo menneen kahden vuoden hallitustaipaleen kuluessa esiin sen oikeistolainen ydin: vennamolaisen pintakuorrutuksen sekä ihmislähtöistä sosiaalipolitiikkaa haikailleen retoriikan alta paljastui melko puhdasoppinen oikeistopuolue, joka puoluekokouksen henkilövalintojen ilmentämien periaatteellisten vihjeiden perusteella jatkaa edelleen askellustaan kohti oikeistopolitiikan äärimmäisempiä sävyjä.

On vaikea uskoa, että puolueen linja pysyisi täysin ennallaan, jos jäsenistöltä tulee näinkin vahva epäluottamuslause sille puolueen siivelle, jonka käsialaa nykyinen puolueohjelma kaiketi pitkälle on. Yhtä vaikea on uskoa, että puolueen puheenjohtajana Halla-ahon persoona ja poliittiset näkymykset kokisivat yhtäkkiä täyskäännöksen tai edes merkittävän muutoksen. Päinvastoin hän on ollut selvästi haluton irtisanoutumaan rasistisista, tuomioonkin johtaneista kommenteistaan, joiden kautta hän on vaikuttanut hahmottaneen ohjelmallista ja täten sisäisesti koherenttia oppirakennelmaa.

Puheet ovat politiikassa myös tekoja. Tähänhän viittasi myös tasavallan presidentti asiaa arvojohtajan asemastaan kommentoidessaan: asianmukaisia katumusharjoituksia ja aikaisemmista puheista irtisanoutumista ei olla todistettu.

Toisaalta on ollut silminpistävää, kuinka varsinkin mediassa – mutta osin myös tutkijoiden piirissä – on ikään kuin lähdetty mukaan Soinin poliittista perintöä kultaistavaan kertomukseen (jos ei sentään aivan glorifioimiseen). On muistettava, että Soini itse päästi lopulta puolueen kurssin ja arvot paikaltaan liikauttaneen porukan opportunistisesti mukana jengiin. Puolueen kannatus kyllä lisääntyi, mutta kurssi kääntyi.

***

Lopulta on arvuuteltava, tuleeko uudet vaalit vai ei? Tämä ratkeaa tällä hetkellä olevan tiedon perusteella täysin keskustan, kokoomuksen RKP:n ja kristillisten uusissa minihallitusneuvotteluissa. Voittaako arvopolitiikka, joka olisi nyt mahdollista mittauttaa myös kansalaisilla kansanäänestyksessä, vai muutosprosessien hallinnan vakauteen tähtäväävä teknokraattisempi politiikka?

Eduskunta on hajotettu ennenaikaisten vaalien alta edellisen kerran vuonna 1975. Hallituspohjan kaatuminen koettiin puolestaan viimeksi vuonna 1983, kun SKDL potkittiin pihalle Kalevi Sorsan kolmannesta hallituksesta sen vastustettua puolustusmäärärahojen korottamista ja korvattiin hallituksen eron jälkeen liberaalipuolueella. Tuolloin(kin) hallitus kitkutteli loppuun vaivaisella 101 edustajan enemmistöllä muutaman kuukauden keväällä 1983 pidettäviin eduskuntavaaleihin saakka. Nyt neljän puolueen hallituksella olisi edessään kaksi vuotta yhtä lailla niukimmalla mahdollisella enemmistöllä. Käymme läpi Suomen poliittisen historian kannalta merkittäviä vaiheita.

Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että uusia eduskuntavaaleja ei tule. Puolueet vaikuttavat ottavan niille edustuksellisessa demokratiassa kuuluvan vastuun tärkeäksi katsomiensa arvojen ajamisessa. Näin hallituskriisi saattaa vahvistaa myös puolueinstituutiota. Sehän on viimeisten vuosien aikana tapahtuneen yhteiskunnallisen kehityksen ja vaikutusmuotojen muuttumisen johdosta ollut asemansa suhteen puolustuskannalla.

Edit 3: Perussuomalaisten nyt todennäköiseltä vaikuttava hajautuminen kahdeksi puolueeksi – sosiaalipopulisteiksi ja äärioikeistolaisiksi – eräällä tavalla myös vahvistaa kuvaa perinteisten puolueiden institutionaalisesta vahvuudesta ja byrokraattisesta tasaavasta toimintakulttuurista. Onhan niidenkin sisällä ristiriitoja ja linjariitoja, jotka esimerkiksi vasemmistoliiton kohdalla johtivat jopa viime hallituskaudella kahden edustajan irtaantumiseen ja oman eduskuntaryhmän perustamiseen, mutta puolueita läpi leikkaavien jakolinjojen hajottavat keskipakoisvoimat on näiden perinteisten puolueiden institutionaalinen sitkeys saanut estettyä.

Entä kuinka taitavasti ja ketterästi RKP ja kristilliset osaavat hyödyntää heille avautuneen mahdollisuuksien ikkunan hyväkseen? Minkälaiseksi muodostuu mahdollinen neljän oikeistopuolueen (tai keskustaoikeistopuolueen) hallitusohjelma?

Annetaanko Halla-aholle marttyyrin viitta, jota hän saa Suomeen etäältä vaikuttavana oppositiopuolueen johtajana kanniskella seuraavat kaksi vuotta (ja todennäköisesti nyt tehtyjen irtiottojen painoarvon perusteella pidempäänkin, kävi seuraavissa vaaleissa miten kävi)?

Tätä kysymystä vasten perussuomalaisten tulevaisuus vaikuttaa varsin avoimelta. Kaksi perusskenaariota (pun not intended) on hahmotettavissa kansainvälisten esimerkkien pohjalta: 1) UKIP:n kaltainen mahalasku karismaattisen johtajan jättämän aukon ja siitä syntyneen krapulan jälkimainingeissa; 2) ruotsidemokraattien kaltainen kannatuksen nousu oppositioaseman voimaannuttavan vaikutuksen pohjalta, mikä tekee myös mahdolliseksi radikaalioikeistolaisten teemojen varassa tapahtuvan uuden kannattajapohjan mobilisoimisen.

Äärimmäisyyksiä ajassamme?

Suomen henkinen ilmapiiri osoittaa taantumisen merkkejä. Kuluvan kesän aikana – tai kenties osuvammin kevään eduskuntavaalien jälkeen – väkivallalla keimailevat purkaukset, tähän liittyvä suoranainen muukalaisviha sekä kehityksen polttoaineena toimiva hiljaisen hyväksynnän kulttuuri sekä piilorasismi ovat vaikuttaneet voimistuneen.

Olen tuntenut itseni varovaiseksi. Kenties kyse on sittenkin vielä hallittavissa olevasta ilmiöstä, olen huomannut ajattelevani, jonka mittasuhteet sosiaalisen median kuplani sekä valikoitu lehdistöotantani suodattaa todellista isommaksi. Mutta tällöinkin epäilys koskee vain ilmiön mittasuhteita, ei sen luonnetta ja olemassaoloa. Olen havaitsevinani kyynistymistä, suorastaan fatalismia, suhteessani sosiaaliseen mediaan, jonka syöverit vaikuttavat entisestään kuormittuvan salaliittoteorioista, herrainvihasta ja vulgaarista populismista ansaintalogiikkansa ammentavien ”verkkojulkaisujen” tuottamasta ryönästä. Poliittisten auktoriteettien orgaanisella nationalismilla sekä muukalaisvihalla keimailevat kommentit ovat tuottaneet tätä vahvistavan mentaalisen ’trickle down’ -efektin, joka täyttää ryönäallasta entisestään.

Vulgaarilibertanistinen relativismin eetos (”jokainen on oman onnensa ja totuutensa seppä”) sekä arvokonservativismi lyövät tässä yhtälössä perverssillä tavalla kättä yhteen. Samalla kun Totuus saa aivan rauhassa rakentua markkinakapitalistisen kulutusyhteiskunnan perusyksiköksi nostetun suvereenin yksilön mielenmaisemassa (”tämä on minun MIELIPITEENI, eikä minun sitä tarvitse perustella”), palautuu totuuden asiallinen sisältö ja siitä kumpuavat käytännön seuraukset parokiaaliseen utopiaan, jossa yksilöt tulevatkin karsinoiduksi erilaisten kansallisten myyttien mukaiseen järjestykseen esimerkiksi fyysisten ominaisuuksiensa perusteella.

Populismin käyttövoimasta ammennetaan myös sofistikoituneemmin ja hienovaraisemmin keinoin. Esimerkkinä käynevät ehdotukset ’norminpurkutalkoista’, joiden henkeä on sittemmin iltapäivälehtien sivuilla ryyditetty karikatyyrimäisillä esimerkeillä ’sääntelykummajaisista’. Normeja voi – ja tulee – kehittää (viittaan tässä siis tietoisiin vaikutuksiin tähtääviin lakeihin ja sääntöihin rinnastettavaan merkitykseen, en esimerkiksi ’kulttuurisiin normeihin’); valtionhallinnon – joka on tilastojen valossa Suomessa varsin pieni ja eittämättä tehokas – toimintoja olisi hyvä tehostaa, jotta paperinpyörittelystä vapaata aikaa lain toteutumisen valvonnalle riittäisi enemmän.

On kuitenkin hieman ongelmallista tehdä tästä varsin arkijärkisestä tavoitteesta äänestäjien primitiivituntojen kanssa keimailevaa ulkonäköpolitiikkaa. Vastaavalla tavallahan vasemmistopopulismi saattaa vedota kansojen syvissä riveissä kytevään epäluuloon suuryrityksiä, pankkiireja sekä mitä lie ”kapitalistisen riiston magnaatteja” kohtaan. Nokkelalla, populismista ammentavalla retoriikalla on kuitenkin myös välillisiä seurauksia. Esimerkiksi norminpurkutalkoita ehdottavien listojen ilmestymisen yhteydessä (tai niitä ennen) vaikuttaa kasvaneen sosiaalisen median ryönäsammiossa kupliva vihapuhe myös esimerkiksi virkamiehiä kohtaan. Yleinen eetos ’julkeaa sektoria’ ja tätä kautta virkamiehiä vastaan kerää vipuvartta tästä hienovaraisemmasta populismista. Tämän linkin katkaiseminen ilman, että ajatuksesta hyvän hallinnon ja laillisuusperiaatteen kehittämiseen luovuttaisiin, olisi mielestäni vastuullista politiikkaa.

Vastakkainasettelut lisääntyvät. Toimittajat ja tutkijat ovat tunnetusti saaneet oman osansa tästä latingista. Ja nyt kasvavassa määrin myös poliitikot, kuten ministeri Stubbin ja hänen perheensä henkilökohtaista koskemattomuutta törkeästi rikkonut tapaus hiljattain osoitti. Kokonaisvaikutuksena on pelon ja ahdistuksen ilmapiirin kasvu yhteiskunnassa, joka on vahvasti riippuvainen kaikenlaisista (ja kaikenlaisten) ihmisten välisistä kohtaamisista, avoimuuden säilymisestä sekä näiden tuottamasta luontaisesta toimeliaisuudesta. Vaikenemisen ja kohtaamattomuuden kulttuuri kuitenkin vahvistuu jatkuvasti. Siihen yhteiskunnallamme ei ole pitkässä juoksussa varaa. Ehkä kursorinen vilkaisu historiaan auttaa – tai ahdistaa.

Paluu menneisyyteen?

Ei sen näin pitänyt individualisoituvan mosaiikkiyhteiskunnan utopiassa mennä. Natiaiset latelevat päiväkodeissa vanhemmiltaan omaksumia rasistisia asenteita ja puolihuolimattomia letkautuksia. Äärivasemmistolainen anarkismi sekä toisaalta kansallispopulistinen herrainviha ammentavat oudolla tavalla samasta sammiosta. Jälleen yksi aikamme paradokseista. Ajatuksen vaeltavat puoliväkisin maailmansotien väliseen aikaan: taloudellinen ahdinko (tuolloin suoranainen romahdus); liberalismin henkinen romahdus; kansainvälisen järjestyksen legitimaatiokriisi; rotuhygieniaa korostavien ajatusten esiinmarssi…

Historioitsija Eric Hobsbawn on teoksessaan Äärimmäisyyksien aika nostanut esiin tekijöitä, jotka haastoivat liberaalidemokraattisen järjestyksen maailmansotien välisenä aikana: ensinnä tulivat ilman modernia ideologiaa toimineet vanhoilliset konservatiivit, jotka tukeutuivat ”orgaaniseen valtioijohtoisuuteen” vastustaessaan sekä liberaalin individualismin että työvänliikkeen ja sosialismin perinteistä yhteiskuntajärjestystä haastavaan uhkaan. Luokkataistelua haluttiin hillitä rakentelemalla teorioita yhteiskunnallisesta hierarkiasta. Tätä pönkittämään tuotettiin ”erilaisia korporativistisia teorioita, joissa liberaali demokratia korvattiin taloudellisten ja ammatillisten eturyhmien edustukseen perustuvalla järjestelmällä.”

Fasistinen oikeisto erosi toimintatavoiltaan alkuvaiheissa ei-fasistisesta oikeistosta Hobsbawmin mukaan siinä, että fasistit alkoivat alusta alkaen mobilisoimaan kansanjoukkoja alhaalta päin. Kuin huomaamatta fasistiset muotivirtaukset alkoivat vetää mukaansa ”kaikenlaisia taantumuksellisia teoreetikkoja”, Hobsbawn jatkaa. Toisaalta perinteen ylläpitäminen muuna kuin historiasta johdettuina, ihmismassoja mobilisoivina myytteinä – heidän rakentamansa menneisyys oli ”keinotekoinen” -, ei ollut fasisteille keskeistä; perinteisen yhteiskuntajärjestyksen rakenteen ylläpitämisen sijasta (conserve, säilyttää) fasistit keskittyivät edistyksellä pelotteluun: ”[fasistit] arvostelivat ankarasti liberaalia emansipaatiota – naisten tulisi pysyä kotona ja synnyttää monta lasta – ja epäilivät nykyaikaisen kulttuurin syövyttävää vaikutusta; erityisen epäilyttävää oli moderni taide, jota Saksan kansallissosialistit kuvasivat rappeutuneeksi kulttuuribolsevismiksi.”

Ensimmäistä maailmansotaa seuranneet massiiviset muuttoliikkeet lisäsivät ksenofobiaa ja joukkosiirtolaisuuden vastaisia kampanjoita: ”1900-luvun lopun liikkeitä ennakoiden 1800-luvun lopulla sai alkunsa valtaisa muukalaispelko, ja rasimista – puhtaan väestön suojelemisesta saastumiselta tai jopa jäämiseltä maahan tunkevien ali-ihmisten laumojen jalkoihin – tuli sen räkein ilmentymä,” Hobsbawm jatkaa. Näitä liikkeitä yhdisti Hobsbawmin mukaan ”pienten ihmisten suuttumus yhteiskunnassa, joka musersi heidät yhtäältä suurten liikeyritysten muodostaman puun ja toisaalta nousevien työväen joukkoliikkeiden kuoren väliin, tai vähintäänkin riisti sen kunnianarvoisan aseman, joka heillä oli ollut yhteisössä ja jonka he olivat uskoneet kuuluvan itselleen, tai sen yhteiskunnallisen aseman dynaamisessa yhteisössä, jonka tavoittelemisen he uskoivat oikeudekseen.” Optimaalisiin fasismin nousun edellytyksiin kuuluivat näin ollen ”vanhan valtion” aikaan sopimattomat hallintotavat sekä suuret joukot ”pettyneitä, tyytymättömiä ja eksyneitä kansalaisia, jotka eivät enää tienneet, ketä heidän olisi pitänyt kannattaa.”

Näiden sitaattien ja analogian taustalta avautuvan viestin tulisi nyt kuulua kirkkaana Suomen poliittiselle eliitille (nykytrendin tuntien erityisesti tuleville, jo vuodesta 2003 vallassa olleille keskusta- ja oikeustovetoisille hallituksille), joka (ilmeisesti) kaatuneen työmarkkinaratkaisun jäljiltä kaavailee muun muassa mittavia leikkauksia kehitysapuun, koulutukseen sekä peruspalveluihin. Kotitalousanalogiaan palautuva ajatus vastuullisesta kansantalouden ylläpitämisestä kattaa historiasta tehtävää tilintekoa vasten vain hyvin pienen osan julkiseen tilaamme kohdistuvan politiikan kokonaisvastuusta. Onko taloudenpidon ja toisaalta yhteiskunnan poliittisen kokonaisuuden välisestä erotuksesta muodostuvan vastuun sysääminen yksilöiden harteille vain laiskuutta, vai onko valinta harkittu siten, että se ottaa huomioon kaiken sen, mihin yksilönvapauden mitä kirjavin soveltaminen vaikuttaa yhteiskunnassamme tänä päivänä ulottuvan?

Palaankin vielä lopuksi takaisin yksilötasolle, josta tämä polveileva pakina lähti liikkeelle. Iltasanomissa julkaistiin nimittäin hiljattain puhutteleva ja paljon kertova juttu 3-6 vuotiaiden päiväkotilasten kiusaamisesta. Kasvatustieteen tohtori Laura Räty oli tutkinut aihetta väitöskirjassaan ja kommentoi lehdelle muun muassa seuraavasti:

Ryhmän sisällä syntyvät arvostukset määrittävät, minkä ulkoisten syiden varjolla kiusaamista tapahtuu. Tutkituissa ryhmissä kiusaamiseen johtava ulkoinen syy saattoi olla yhtä hyvin lapsen ihonväri kuin haalarin malli.

– Pienten lasten keskuudessa ei ole olemassa luonteenpiirteitä tai ulkoisia ominaisuuksia, joiden vuoksi joku tulisi kiusatuksi tai kiusaisi muita. Lapsi ei osaa tuomita toisia ihmisiä.

Yhteiskunnan rasistiset asenteet kuitenkin näkyvät päiväkotiryhmissä, Repo sanoo.

– Kaikki, mitä me aikuiset suvaitsemme tai emme suvaitse, heijastuu suoraan lapsiin.

Oman aikamme äärimmäisyyksien keskellä sekä yksilönvastuuta korostavan politiikan aikana alkaa vaikuttaa entistä selvemmältä, että vastuu on meillä kaikilla, myös vapaasti valitsemasta hiljaisuudestamme.