Keskinäisriippuvaisten salatut houkutukset

Turvallisuuspolitiikan – ulko- ja puolustuspolitiikan muodostaman kokonaisuuden – yhteydessä on viime aikoina käytetty runsaasti käsitteitä ’keskinäisriippuvuus’ ja ’monenkeskisyys’. Etenkin keskinäisriippuvuuden käsitteen tarkempaa sisältöä ei ole poliittisessa keskustelussa vielä kovin hienosyisesti avattu. Politiikot ovat kyllä puhuneet sen implikaatioista, mutta itse ilmiö on jollain tavalla hämärä – kuin itsestään selvyys, joka tyhjenee analyyttisesti laiskaan käsitykseen suvereniteetin ja omin päin toimimisen mahdollisuuksien heikkenemisestä. Käsitteisiin on sekoittunut lisäksi vieläkin hämärämpi ajatus verkottuneisuudesta, jota voidaan tulkita sekä kapeasti puolustuspolitiikan että laajemmin ulkopolitiikan sisältävän turvallisuuspolitiikan vinkkeleistä. Ensiksi mainitulla saralla verkottuneisuus vaikuttaa lähinnä tulevaisuuden ihanteelta, ulkopolitiikan saralla sen sijaan varsin luontevalta kehityssuunnalta. Kukapa ei haluaisi olla verkottunut?

Keskinäisriippuvuuden ja monenkeskisyyden käsitteet viittaavat intuitioon, jossa turvallisuusympäristön muutos ulottuu globaalille tasolle perinteisten paikallisten ja alueellisten tasojen lisäksi, jopa näiden sijasta. Aika ja paikka menettävät turvallisuuskysymyksissä merkitystään, mikä vaati entistä laveampaa katsetta ja kulttuurista herkkyyttä myös politiikan tekijöiltä. Tulkitsen paluun perinteiseen geopolitiikkaan yhdeksi vastareaktioksi alituista muutosta ja ’paikattomuutta’ korostavalle hybrikselle; postmodernin ja rajattoman maailman hekuma ei tarjoa tarttumapintaa politiikan pysyviin käytäntöihin, jotka puolestaan tarjoaisivat edes hivenen ennustettavuutta. Valitettavasti perinteinen geopolitiikka on turvallisuuspolitiikan kokonaisuudesta katsoen vastareaktiona itsessään riittämätön, joskin kriittisesti tulkittuna tarpeellinen lisä turvallisuuspoliittiseen keskusteluun. Suomen(kin) rajojen sisällä eläviin ihmisiin kohdistuvaan turvattomuuteen todella vaikuttavat niin monimutkaiset dynamiikat ja syy-seuraussuhteet, ettei niiden alkutekijöihin vaikuttaminen tahi niiden ennustaminen onnistu tyystin perinteisen lähialueillemme ulottuvan strategisen kiikarin läpi. Geopolitiikan laiminlyöminen kuin siihen uppoaminenkin olisivat yhtä lailla aikamme impivaaralaisuutta.

Toisaalta perinteisen sotilasvetoisen turvallisuusajattelun merkitys on viime vuosina kasvanut Pohjois-Euroopassa. Tai ainakin näin olen päätellyt, en vähiten suomalaista keskustelua seuraamalla. Tämä on fakta, johon lienee uskominen, vaikkei allekirjoittaisikaan johtopäätöstä Pohjolan sotilaallisesta voimatyhjiöstä Yhdysvaltojen uusien suurstrategisten linjausten jäljiltä. Ohjuspuolustusjärjestelmäpolitiikan uusi virittyminen kevään 2013 kuluessa; Naton ja Venäjän tulevat, verraten laajat sotilasharjoitukset; ilmatilan loukkaukset; arktisen alueen nouseminen resurssipolitiikan näyttämöksi; puheet Pohjoismaisesta puolustusyhteistyöstä; Islannin ilmavalvontakeskustelu ja Yhdysvaltojen ’painopistesiirtymä’ … esimerkkejä riittää.

Maantieteen politiikkaankin on siis katsominen, kunhan sitä nyt ei ihan totaalisen sodan aikaisista lähtökohdista kaiveta esiin. Aivan toinen kysymys on sitten se, luoko uhan tunteeseen varautuminen hyökkäyksellisiä elementtejä sisältävällä sotilasyhteistyöllä itsessään turvallisuutta? Vai pelaako liike turvattomuuden kierteen pussiin? Miten muutoksista tulisi viestiä, tai miten niitä tulisi täydentää muilla ratkaisuilla, jottei tulkintaongelmia syntyisi? Kysymykset ovat tähdellisiä, vaikka elämmekin maailmassa, jossa turvattomuuden inhimillinen kokemus kohdistuu entistä vahvemmin mainittuihin rajat ylittäviin uhkiin – tietoverkkojen turvallisuus mainittakoon viimeaikoina huomiota saaneena esimerkkinä.

Miten tämä akateemiselta tyhjäkäynniltä kalskahtava jargoni sitten liittyy kysymykseen sotilaallisesta liittoutumisesta? Ensinnäkin siten, että jos todella otamme väittämän monenkeskisestä ja keskinäisriippuvaisesta maailmasta vakavissamme, voinemme myös järkeillä, että yksinkertaisiin joko-tai -asetelmiin latistuvat turvallisuuspoliittiset ’dilemmat’ tuskin tarjoavat pitkäjänteisiä avaimia aikamme haasteisiin. Kysymys ei ole tällöin edes siitä (mistä olen samaa mieltä aiheesta kirjoittavan Rysky Riiheläisen kanssa), että Nato-jäsenyyden (tai muun sotilaallisen liittoutumisratkaisun) vastustamisen tueksi/rinnalle on tarjottava muita, vaihtoehtoisia ja/tai täydentäviä sivulinjoja ja ratkaisuja; myös sotilaallisen liittoutumisen puolustajien tulee arvioida kriittisesti, mitä haasteita liittoutumisen taustalta aukeaa ja mitä muita painotuksia Suomen tulisi esimerkiksi ulkopolitiikan saralla tässä yhteydessä voimistaa, jotta turvallisuuspolitiikan käytännöt edelleen kohtaisivat keskinäisriippuvuuden ja monenkeskisyyden pöhöttämän maailman. Ja ennen kaikkea: mitä sotilasliiton jäsenenä oleminen käytännössä tarkoittaisi – minkälaista liittoa, tai kumppanuutta, Suomi itse haluaa rakentaa? Nythän keskustelu kohdistuu lähinnä turvallisuustakuiden ympärille, ei niinkään jokapäiväiseen toimintaan.

Ketteryyttä siis tarvitaan. Osittain ketteryyden eväitä tarjoavat hallinnon tuottamat useat ulkopolitiikkaa linjaavat strategiat, joissa ulkopolitiikka eräällä tavalla jaetaan edelleen itsenäisiltä vaikuttaviin lohkoihin (mistä herää kysymys, missä tällöin on keskinäisriippuvuus käytännössä?). Onko Suomi valmis siirtymään suuria poliittisia tarinoita sisällään pitävästä linjuripolitiikasta hallintolähtöisempään strategiapolitiikkaan? Vastaus saattaa jälleen olla tylsä ja ennustettava: tarvitsemme suuria linjoja sekä vieläkin suurempia arvoja, mutta myös käytännön ulkopoliittiselle osaamiselle arvostusta antavaa matalamman kynnyksen toimintaa. Praksikselle on annettava tilaa siten, ettei aivan jokaista verkottuneen ulkopolitiikan tapahtumaa käynnistetä suurieleisellä viittauksella Siihen Linjaan (ja tokkopa näin on viime aikoina tavattu tehdäkään?). Käytännön tekoja voi johtaa linjoista ketterästikin.

Kansainvälisen politiikan luonteesta Pohjolassa piirretty ’verkottuneis-keskinäisriippuvainen’ maailmankuva vaikuttaa hylkivän sisäsyntyisesti jämäkkää, liittoutumisen käsitteen ympärille piirtyvää linjaa (ja muita kahden sanan etikettiratkaisuja). Suomen turvallisuuspolitiikan elävä traditio vaikuttaisi sen sijaan hyvinkin kypsältä linjakkaalle ajattelulle – ainakin harmoniaa ja selkeyttä arvostavien kansalaisten silmissä. Etiketissä lukeva yksinkertaistus kuitenkin hämärtää todellisuuden; ennenkin on osattu olla notkeita ja nopeita. Kysymys kuuluu, osataanko vieläkin?